LONTOO EI TODELLA OLE MITÄÄN

Huhtikuun 17 p:nä

No niin, Dorothy ja minä olemme nyt todella Lontoossa. Tarkoitan, että me saavuimme Lontooseen eilen junassa, kun laiva ei purjehdi Lontooseen saakka, vaan pysähtyy rannalle, ja sitten on noustava junaan. Tarkoitan, että New Yorkissa on kaikki paljoa paremmin, sillä laiva tulee ihan New Yorkiin asti, ja minä alan ajatella, ettei Lontoo sittenkään ole kovin kasvattava kaupunki. Mutta minä en kertonut sitä herra Eismanille, kun sähkötin hänelle eilen illalla, sillä herra Eisman lähetti minut oikeastaan Lontooseen kasvatettavaksi, ja minusta olisi kiusallista kertoa hänelle, että Lontoo tuottaa pettymyksen, kun me New Yorkissa olemme niin paljon pitemmällä.

Ja sitten Dorothy ja minä jouduimme Ritziin, ja se on herttaisen täynnä ameriikkalaisia. Tarkoitan, että luulisi tosiaan olevansa New Yorkissa, koska minun mielestäni aina on matkustelussa ihaninta se, että aina tapaa ameriikkalaisia ja aina tuntee olevansa kotona.

Niinpä Dorothy ja minä eilen menimme Ritziin puoliselle ja näimme oikein sievän ja vaaleaverisen tytön lähimmässä pöydässä, ja minä nyhkäisin Dorothya pöydän alitse, kun minusta ei ole hienoa nyhkäistä ketään pöydän yli, sillä minähän opetan Dorothylle hyviä tapoja. Ja minä sanoin: "Tuo on aika veikeä pikku tyttö, niin että hänen täytyy olla ameriikkalainen tyttö." Ja niin hän olikin. Hän kutsui pääviinuria ihan ameriikkalaisella puhetavalla ja oli kovin vihainen ja sanoi sille: "Minä olen käynyt tässä hotellissa jo kolmekymmentäviisi vuotta ja tämä on ensi kerta, kun minun on täytynyt odottaa." Ja minä tunsin hänen äänensä, sillä hän oli todellakin Fanny Ward. Sitten minä pyysin häntä tulemaan meidän pöytäämme, ja kaikki kolme olimme oikein riemuissamme, kun oli näin päästy yhteen. Sillä minä ja Fanny olemme tunteneet toisemme jo viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu ikäänkuin tuntisin hänet paremminkin, koska äiti tunsi hänet neljäkymmentäviisi vuotta sitten, kun hän ja äiti kävivät yhdessä koulua, ja äiti on aina lukenut hänen kaikista häistään kaikissa sanomalehdissä. Fanny asuu siis nyt Lontoossa ja on kuuluisa yhtenä Lontoon veikeimmistä tytöistä. Tarkoitan, että Fanny on melkein historjallinen, sillä kun tyttö pysyy veikeenä viisikymmentä vuotta, alkaa hän todella tulla historjalliseksi. Jos siis äiti ei olisi kuollut verisuonten kovettumiseen, niin hänellä ja Fannyllä ja minulla olisi ollut vallan hauskaa Lontoossa, sillä Fanny käy mielellään ostoksilla.

Sitten me menimme ostamaan hattuja, mutta sensijaan että olisimme menneet naisten osastoon menimmekin lasten osastoon, ja Fannyjä minä ostimme muutamia oikein veikeitä hattuja, koska lastenhatut maksavat vain puolet ja Fanny aina ostelee niitä. Tarkoitan, että Fanny tosiaan pitää hatuista, ja ostaessaan niitä lasten osastosta joka viikko hän säästää tosiaan aika paljon rahaa.

Sitten palasimme Ritziin tavataksemme majuri Falconin, sillä majuri Falcon kutsui meidät kanssaan teelle erään hienon naisen luo, jonka nimi on lady Shelton. Ja majuri Falcon kutsui Fannyäkin mukaamme teelle, mutta Fanny oli pahoillaan, koska hänen täytyi mennä soittotunnilleen.

Ja siellä lady Sheltonin luona me tapasimme useita henkilöitä, jotka näkyivät olevan englantilaisia. Tarkoitan, että jotkut Lontoon tytöistä kuuluvat olevan ladyja, mikä näkyy olevan loordin vastakohta. Ja jotkut, jotka eivät ole ladyja, ovat "kunnioitettavia". Mutta jotkut taas eivät ole sitä eikä tätä, vaan ovat ihan niinkuin mekin, niin että heitä voi nimittää vain neideiksi ja rouviksi. Mutta lady Shelton oli ihan riemastunut, kun sai meidät ameriikkalaiset vieraikseen. Tarkoitan, että hän vei Dorothyn ja minut peräsaliin ja yritti myydä meille muutamia otsanauhoja. Semmoisia hän näkyy tekevän ompelemalla joukon lasihelmiä nauhanpätkään, joka iltaisin sidotaan pään ympäri. Niinpä minä kysyin häneltä, kuinka paljon ne maksoivat, ja hän ilmoitti hinnaksi viisi puntaa. Silloin minä kysyin, kuinka paljon se teki rahassa, ja se kuului olevan kaksikymmentäviisi dollaria. Tarkoitan, että minulle tulee Lontoossa aika kiusa Dorothyn vuoksi, sillä hän ei saisi sanoa, mitä hän sanoi englantilaisesta ladystä. Tarkoitan, ettei hänen olisi sopinut sanoa lady Sheltonin otsanauhojen olevan hänen mielestään todella hyödyllisiä jollekulle, sillä jokaisen tytön, joka niistä maksaisi kaksikymmentäviisi dollaria, pitäisi saada päänsä siteihin.

Sitten lady Shelton vei Dorothyn, majuri Falconin ja minut tätinsä asuntoon, joka oli siinä likellä ensimmäisen kadunkulman takana. Sillä hänen tätiään kuulutaan nimitettävän kreivittäreksi, ja hän kasvattaa koiria. Ja hänen tädilläänkin oli vieraskutsut, ja hänen tukkansa näytti ihan punaiselta, ja sellaiseksi vanhanpuoleiseksi naiseksi hän oli kovin paljon maalattu. Ja ensimmäinen kysymys, jonka hän meille teki, koski niitä hänen sisarentyttärensä helminauhoja. Hän kysyi, olimmeko niitä ostaneet. Me vastasimme hänelle siis kieltävästi. Mutta hän ei näkynyt käyttäytyvän niinkuin hänenlaisensa vanhanpuoleisen kreivittären tulisi. Sillä hän sanoi: "Siinä menettelitte ihan oikein, rakkaat ystävät, älkää salliko sisarentyttäreni puijata teitä. Ne nauhat menevät muodista pois ennenkuin viikkoakaan on kulunut." Sitten hän kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa koiran. Enkä silloin voinut hillitä Dorothya, ennenkuin hän ehti sanoa: "Kuinka pian ne koirat menevät muodista?" Mutta minä en luule kreivittären menetelleen, niinkuin kreivittären tulisi menetellä, sillä hän nauroi kovin, kovin äänekkäästi, nimitti Dorothya ihan verrattomaksi, tarttui Dorothyyn ja suuteli häntä ja piti kättään hänen vyötäisillään kaiken aikaa. Tarkoitan, että kreivittären ei tulisi rohkaista Dorothya, muutoin hän on yhtä hienostumaton kuin Dorothy näkyy olevan. Mutta minä sanoin kreivittärelle, ettemme tarvinneet koiraa.

Sitten minä tapasin oikein ihastuttavan englantilaisen ladyn, jolla oli hyvin, hyvin kaunis timanttidiadeemi käsilaukussaan, sillä hän sanoi, että hän oli arvellut joitakuita ameriikkalaisia olevan seurueessa, ja se olisi todella ollut hyvin, hyvin edullinen kauppa. Tarkoitan, että timanttidiadeemi on minusta ihastuttava, kun en todellakaan ennen ollut tullut ajatelleeksi timanttien käyttämistä sellaisessa paikassa ja olin luullut, että minulla oli melkein yksi kutakin koristelajia, kunnes sain nähdä timanttidiadeemin. Se englantilainen rouva, jonka nimi on rouva Weeks, sanoi, että se oli ollut hänen perheensä omaisuutena monet monituiset vuodet, mutta timanteilla on se mainio ominaisuus, että ne aina näyttävät uusilta. Ja minun alkoikin tehdä sitä kovin mieleni ja kysyin häneltä, mitä se maksoi rahassa, ja sen hinta kuului olevan 7500 dollaria.

Sitten minä katselin ympärilleni huoneessa ja havaitsin herrasmiehen, joka näytti oikein hienolta. Ja minä kysyin majuri Falconilta, kuka hän oli, ja hän ilmoitti, että se oli sir Francis Beekman, ja hän kuuluu olevan kovin, kovin varakas. Sitten minä pyysin majuri Falconia esittelemään meidät toisillemme, ja kun se oli tehty, pyysin minä sir Francis Beekmania pitämään hattuani sillä välin, kun minä koetin timanttidiadeemia, sillä minä saatoin käyttää sitä nauhassa takaraivolla, kun tukkani on bobattu, ja minä sanoin sir Francis Beekmanille, että se minusta tosiaan näytti aika veikeeltä. Niin se näytti hänestäkin, mutta hän sanoi, että häntä odotettiin muualle. Ja sitten kreivitär tuli minun luokseni, ja hän on todella hyvin sivistymätön, sillä hän sanoi minulle: "Älkää tuhlatko aikaanne hänelle", ja selitti, että jos sir Francis Beekman rovonkaan tuhlaisi, niin erään herra Nelson-nimisen herrasmiehen muistopatsas ottaisi hatun päästään ja kumartaisi. Tarkoitan, että jotkut henkilöt ovat niin epäsivistyneitä, että heillä näkyy olevan epäsivistyneitä ajatuksia kaikesta.

Niin, minun sydämeni himoitsee todella sitä timanttidiadeemia, ja ihan minä hermostuin, kun rouva Weeks sanoi menevänsä hauskaan illatsuun eilen illalla, siellä kun olisi liuta ihastuttavia ameriikkalaisia, jotka sen kyllä nappaisivat. Olin niin levoton, että annoin hänelle sata dollaria, jotta hän säilyttäisi timanttidiadeemin minun varalleni. Sillä mitäpä hyötyä on matkustelemisesta, jollei käytä tilaisuuksia hyväkseen, ja onhan tosiaan kovin harvinaista, että saa ostaa mitään edullisella kaupalla englantilaiselta naiselta. Niinpä minä eilen illalla sähkötin herra Eismanille ja kerroin herra Eismanille, ettei hän näy tietävän, kuinka kalliiksi sivistyksen hankkiminen matkustamalla käy, ja sanoin, että tosiaan tarvitsisin kymmenentuhatta dollaria ja ettei minun toivoakseni olisi tarvis lainata niitä rahoja keltään tuntemattomalta englantilaiselta herrasmieheltä, vaikka se herra olisi erittäin komeakin. Ja niin minä tuskitteluni vuoksi en voinut nukkua koko yönä, sillä jollen minä saa rahoja sitä timanttidiadeemia ostaakseni, voi käydä kovin vaikeaksi saada niitä sataa dollaria takaisin englantilaiselta naiselta.

Mutta nyt minun täytyy tosiaan pukeutua, sillä majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut katsomaan kaikkia Lontoon nähtävyyksiä. Mutta minä tosiaan luulen, että jollen saa sitä timanttidiadeemia, niin koko käyntini Lontoossa tietää minulle pettymystä.

Huhtikuun 18 p:nä.

Eilen oli kerrassaan mainio päivä. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli noutamaan Dorothyn ja minut Lontoon kaikkia nähtävyyksiä katselemaan. Ja minä tuumin, että olisi ihanaa, jos seurassamme olisi toinenkin herrasmies. Niinpä käskin majuri Falconin soittamaan sir Francis Beekmanille. Tarkoitan, että minä sain sähkösanoman herra Eismanilta, joka ei sanonut voivansa lähettää kymmentätuhatta dollaria, mutta lupasi lähettää tuhat dollaria, mikä tosiaan olisi vain pelkkä pisara pytyssä timanttidiadeemin hinnan avuksi. Mutta sir Francis Beekman sanoi, ettei hän voinut tulla, mutta minä kiusasin häntä yhtä mittaa puhelimitse, kunnes hän lupasi tulla.

Kun majuri Falcon ajoi omaa autoaan, istui Dorothy hänen kanssaan, ja minä istuin sir Francis Beekmanin kanssa, mutta minä sanoin hänelle, etten minä aikonut nimittää häntä sir Francis Beekmaniksi, vaan että todella aioin nimittää häntä Possuksi.

Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan, että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi, että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta.

Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kotona ei ole saatavissa.

Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan, että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata, minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi, että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä, ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin Possua.

Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele? aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle, että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi.

Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin, kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa.

Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth, ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis, mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut tietääkseenkään.

Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa.

Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa, joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää koitua.

No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt.

Huhtikuun 19 p:nä.

Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten. Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta. Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia, ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa, koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin, koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa, että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se minusta tosiaan varsin somaa.

Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin, koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta virkkaamatta kuin että ne olivat minulle.

Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi, että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia, mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä, koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt. Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä niin kovin, etten voinut itseäni hillitä.

Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille, että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen.

Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta, oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan.

Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja.

Huhtikuun 21 p:nä.

No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään, sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi. Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin, kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä, täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme.

Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa, koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa, joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja niin meidän oli pakko mennä tiehemme.

Tänä aamuna Gerald soitti Dorothylle ja sanoi, että ylihuomenna heillä on puutarhakutsut teatterinäytäntöineen ja siellä myydään ihmisille tavaroita hyväntekeväisyydestä, ja hän kysyi, tahtoisimmeko Dorothy ja minä tulla myös myyjättäriksi myydäksemme ihmisille hyväntekeväisyystavaroita. Ja me lupasimme tulla.

Ja nyt minun täytyy soittaa rouva Weeksille ja sanoa tuovani sir Francis Beekmanin teelle huomenna, ja toivon, että kaikki käy hyvin. Mutta minä toivon todella, ettei Possu kertoisi niin monia juttuja. Tarkoitan, ettei minulla ole mitään herrasmiestä vastaan, joka kertoo paljon juttuja, mutta herrasmies, joka kertoo paljon juttuja ja aina samoja juttuja, on kovin ikävystyttävä. Tarkoitan, että Lontoo on tosiaan epäkasvattava, kosken täällä näy muuta oppivan kuin joitakuita Possun juttuja, joiden unhottamisessa minulla on täysi työ. Niinpä alankin saada Lontoosta vallan kylläkseni.

Huhtikuun 22 p:nä.

Eilen Possu tuli univormussaan, mutta hän oli ihan kauhuissaan, kun oli saanut kirjeen. Tarkoitan, että hänen vaimonsa on tulossa Lontooseen, se kun aina tulee Lontooseen kerran vuodessa käännättääkseen vanhat vaatteensa, koska täällä on tyttö, joka tekee sen kovin, kovin halvalla. Ja hän aikoo asua sen rouvashenkilön luona, joka näki meidät jalokivikaupassa, koska aina käy halvemmaksi kineesata jonkun ystävän luona. Mutta minä yritin reipastuttaa Possua, sanoen, ettei se rouvashenkilö kaiketikaan meitä nähnyt, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi uskonut silmiäänkään tavatessaan hänet jalokivikaupassa. Mutta minä en kertonut hänelle, että Dorothyn ja minun kai on parasta pian lähteä Pariisiin. Sillä Possun seura alkaa vähitellen todellakin kysyä tytön hermoja. Mutta sainpa Possun oikein ihastumaan vormuunsa, kun sanoin, että tunsin sopivani hänen seuraansa vain timanttidiadeemissa. Ja sitten minä sanoin hänelle, että vaikka hänen vaimonsa oli Lontoossa, sopi meidän silti olla ystäviä, koska minä en voinut olla häntä ihailematta, vaikka hänen vaimonsa olikin Lontoossa. Ja minä sanoin hänelle tosiaan uskovani, että tällainen asia oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja sitten me menimme teelle rouva Weeksin luo. Ja Possu sopi rouva Weeksin kanssa timanttidiadeemin kaupasta, suostuen pulittamaan rahat, ja rouva sai melkein halvauksen; mutta hän pitää asian salassa, kun ei sitä kuitenkaan kukaan uskoisi. Nyt minulla siis on timanttidiadeemi, ja minun täytyy myöntää, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Mutta minä lupasin Possulle, että jäisin ainaiseksi Lontooseen ja että pysyisimme aina ystävinä. Sillä Possu sanoo aina, että minä olen ainoa, joka ihailen häntä hänen oman itsensä tähden.

Huhtikuun 25 p:nä.

Niin, viime päivinä meillä on ollut niin paljon hommaa, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoittaa mitään päiväkirjaan, koska nyt olemme laivassa, joka näyttää varsin pieneltä laivalta ja purjehtii Pariisiin, jonne pääsemme tänä iltapäivänä. Sillä ei kestä läheskään yhtä kauan matkustaa Pariisiin kuin Lontooseen. Tarkoitan, että tuntuu ihan omituiselta ajatella matkan Lontooseen kestävän kuusi vuorokautta, kun Pariisiin ehtii yhdessä päivässä.

Ja Dorothy on ihan kiukuissaan, kun hän ei tahtonut tulla, sillä hän on sokeasti rakastunut Geraldiin ja Gerald sanoi, ettei meidän tosiaankaan tulisi lähteä Lontoosta ennenkuin olimme käyneet Englantia katsomassa, kun nyt kerran satuimme täällä olemaan. Mutta minä sanoin hänelle, että jos Englanti oli samallainen paikka kuin Lontoo näkyy olevan, niin tiedän jo tosiaan liian paljon mokomasta välittääkseni. Tarkoitan, että Gerald sukelsi esiin asemalla, tuoden Dorothylle rannerenkaan, ja silloin minä sanoin Dorothylle, että hän sai kiittää onneaan, kun pääsi eroon moisesta miehestä. Mutta Dorothyn täytyi tulla mukaan, koska herra Eisman maksaa hänen matkakulunsa, sillä hän tahtoo, että Dorothy on minun esiliinani.

Ja viimeinen homma Lontoossa oli se puutarhajuhla. Ja minä myin aika paljon punaisia ilmapalloja. Minä myin kahdestakymmenestä punnasta punaisen ilmapallon Harry Lauderille, kuuluisalle skotlantilaiselle herrasmiehelle, joka on se kuuluisa skotlantilainen tenori. Ja Dorothy sanoi, ettei minun tarvinnut ostaa matkalippua Pariisin laivaan, sillä jos minä sain sen kitupiikin ostamaan punaisen ilmapallon, niin kyllä maar minä saatoin Kanaalin yli kävelläkin.

Eikä Possu tiedä, että me olemme lähteneet, mutta minä postitin hänelle kirjeen sanoen, että kyllä halusin tavata hänet jonkun ajan päästä joskus. Ja minä olin tosiaan iloinen päästessäni pois huoneistamme Ritzissä. Tarkoitan, että viisi-kuusikymmentä kappaletta orkideja tosiaan herättää tytössä hautajaistunnelmaa. Sitten minä lähetin sähkösanoman herra Eismanille, ilmoittaen hänelle, ettemme voineet mitään oppia Lontoossa, koska tiesimme liian paljon, ja että Pariisiin tultuamme voisimme edes oppia franskaa, jos niin haluaisimme.

Ja minä olen tosiaan kovin, kovin utelias, kun olen kuullut kovin paljon Pariisista ja aavistan, että sen täytyy olla paljoa kasvattavampi kuin Lontoo; ja sormeni syyhyvät nähdäkseni Ritzin hotellin Pariisissa.

PARIISI ON JUMALAINEN

Huhtikuun 27 p:nä.

Pariisi on jumalainen. Tarkoitan, että Dorothy ja minä saavuimme Pariisiin eilen, ja se on tosiaan jumalainen. Sillä kun me tulimme laivasta ja kävimme tullissa, oli hirveän kuuma ja tuntui lemuavan aika lailla, ja kaikki ranskalaiset herrasmiehet tullitoimistossa kirkuivat aika paljon. Silloin minä vilkaisin ympärilleni ja keksin ranskalaisen herrasmiehen, joka oli tosiaan kovin komeassa vormussa, ja hän näkyi olevan kovin, kovin tärkeä herra, ja minä annoin hänelle kahdenkymmenen frangin verran Ranskan rahaa, ja hän oli kovin, kovin kohtelias, tuuppi kaikki muut kumoon ja kiikutti matkalaukkumme tullitoimiston läpi. Sillä minun mielestäni on kaksikymmentä frangia kovin vähän herrasmiehelle, jolla jo takissaankin on vähintään sadan dollarin edestä kultakaluunaa, housuista puhumattakaan.

Tarkoitan, että minusta ranskalaiset herrasmiehet kirkuvat aina aika paljon, varsinkin autonajajat, kun ne vaan saavat juomarahaksi pienikokoisen kellervän lantin, jota sanotaan "viideksikymmeneksi sangtiiniksi". Mutta hyvä asia kaikissa ranskalaisissa herrasmiehissä on se, että joka kerta kun ranskalainen herrasmies alkaa huutaa, voi aina tukkia hänen suunsa viidellä frangilla, olkoon hän kuka tahansa. Tarkoitan, että on niin virkistävää kuulla ranskalaisen herran lakkaavan parkumasta, että se tosiaan olisi hyvä kauppa kymmenelläkin frangilla.

Tulimme sitten Ritzin hotelliin, ja Ritzin hotelli on jumalainen. Sillä kun tyttö saa istua suloisessa tarjoiluhuoneessa ja nauttia ihania samppanjagrogeja ja katsella kaikkia Pariisin tärkeitä ranskalaisia ihmisiä, niin minusta se on jumalaista. Tarkoitan, että kun tyttö saa istua siellä ja katsella Dollyn sisaria ja Helmenhohtavaa ja Maybelle Gillman Coreyta ja rouva Nashia, niin sille ei ole maailmassa vertaa. Sillä kun katselee rouva Nashia, ja kuulee, mitä rouva Nash on herrasmiehiltä saanut, niin tytön täytyy pidätellä henkeään.

Ja kun tyttö kävelee ympäriinsä ja lueskelee kaikkia kylttejä kaikkine kuuluisine ja historjallisine nimineen, saa se hänet tosiaan pidättelemään henkeään. Sillä kun Dorothy ja minä olimme kävelyllä ja olimme kävelleet vain muutamia katuvälejä, niin niillä muutamilla katuväleillä luimme kaikki historjalliset nimet, kuten Cotyn ja Cartierin, ja minä tiesin, että näimme jotakin kasvattavaa vihdoinkin ja ettemme olleet tehneet matkaamme turhaan. Tarkoitan, että minä tosiaan yritän kasvattaa Dorothya ja herättää hänessä kunnioituksentunnetta. Niinpä seisoimme kerran Vantomi-nimisen torin kulmassa, ja jos kääntää selkänsä sen keskelle pystytettyyn muistopatsaaseen, niin näkee pelkkiä Cotyn kylttejä. Ja minä sanoin Dorothylle, eikö tosiaan ollut kirpaiseva ajatella seisovansa sillä historjallisella paikalla, missä herra Coty valmistaa kaikki hajuvetensä. Mutta Dorothy sanoi, että herra Coty oli kai tullut Pariisiin ja haistanut, että Pariisissa saattoi tehdä afäärejä sillä alalla. Dorothy, nähkääs, ei tosiaan opi koskaan mitään kunnioittamaan.

Sitten saimme nähdä jalokivikaupan ja näimme sen ikkunassa jalokiviä, ja meistä ne tuntuivat olevan kovin, kovin huokeahintaisia, mutta hinnat oli niihin kaikkiin merkitty frangeissa, eikä Dorothy ja minä oikeastaan olla niin suuria matemikkoja, että osaisimme laskea, kuinka paljon frangit tekevät rahassa. Menimme siis sisälle ja kysyimme, ja hinta näkyi olleen ainoastaan kaksikymmentä dollaria, eivätkä ne kuulu olleen timantteja, vaan "similiä", mikä on erään sanan nimi, joka merkitsee jäljennös. Silloin Dorothy sanoi; että "similiksi" pitäisi tytön sanoa herrasmiestä, joka hänelle mokomaa tarjoo. Tarkoitan, että olisin joutunut tosiaan hämilleni, mutta herrasmies ei näkynyt ymmärtävän Dorothyn englantia.

Näin ollen tulee tyttö tosiaan alakuloiseksi ajatellessaan, ettei tiedä, onko se mitään muuta kuin mukailua. Tarkoitan, että herrasmies voisi pettää tytön antamalla hänelle lahjan, joka on ainoastaan kahdenkymmenen dollarin arvoinen. Kun siis herra Eisman ensi viikolla tulee Pariisiin ja jos hän haluaa antaa minulle lahjan, niin pyydän häntä ottamaan minut mukaan, koska hän on erinomaisen taitava ja tottunut nuuskimaan halpoja esineitä. Ja kun herrasmies jalokivikaupassa sanoi, että monen monilla Pariisin kuuluisilla tytöillä oli mukailuja kaikista jalokivistään, jotka he pistivät kassakaappiin, ja että he käyttivät vain mukailuja ollakseen komeita ja voidakseen huoleti pitää hauskaa samalla kertaa, niin minä sanoin hänelle, etten luullut kenenkään tytön, joka oli hieno neiti, voivan ajatellakaan pitää niin hauskaa, ettei muistaisi katsoa jalokiviensä perään.

Sitten palasimme Ritziin ja purimme matkalaukkumme erään tosiaan herttaisen viinurin avulla, joka toi meille herkullisen puolisen. Hän on nimeltään Leon ja puhuu englantia melkein kuin ameriikkalainen. Ja Dorothy ja minä haastelemme hänen kanssaan melko paljon. Ja Leon sanoi, ettei meidän tulisi oleskella Ritzissä kaikkea aikaamme, vaan että meidän tosiaan pitäisi käydä Pariisia katsomassa. Silloin Dorothy sanoi menevänsä alas eteiseen tavatakseen jonkun herran, joka näyttäisi meille Pariisia. Parin minuutin päästä hän soitti minulle eteisen puhelimesta ja sanoi minulle: "Olen täällä tavannut ranskalaisen peipposen, joka on ranskalainen aatelismies varakreivin tittelillä, niin juoksehan nyt pian alas." Ja minä sanoin: "Kuinka on ranskalainen joutunut Ritziin?" Dorothy vastasi: "Hän pistäysi tänne sadetta pakoon eikä ole huomannut, että se on jo tauonnut." Ja minä sanoin: "Kai sinä tapasi mukaan olet löytänyt jonkun, jolla ei ole edes millä auton maksaa. Mikset ottanut ameriikkalaista herrasmiestä, jolla on aina rahaa?" Niin Dorothy sanoi, että hän oli luullut ranskalaisen herrasmiehen tuntevan Pariisin paremmin. Minä vastasin: "Eihän se hölmö edes tiedä, että sade on tauonnut." Mutta alas minä menin kuitenkin.

Ja se varakreivi oli todella oikein ihastuttava. Sitten me ajoimme katselemaan Pariisia ja näimme, kuinka jumalainen se tosiaan on. Tarkoitan, että Eiffel-torni on jumalainen, ja se on paljon kasvattavampi kuin Lontoon Tower, koska Lontoon tornia ei voi edes nähdä, jos sattuu seisomaan kahden katumitan päässä. Mutta kun tyttö katselee Eiffel-tornia, tietää hän jotakin katselevansa. Sillä minä luulen, että tosiaan olisi vaikea olla Eiffel-tornia huomaamatta.

Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan.

Sitten menimme päivälliselle ja sitten Mongmartiin, ja siellä oli tosiaan jumalaista, koska näimme heidät kaikki jälleen uudestaan. Tarkoitan että Mongmartissa on oikea ameriikkalainen jazzorkesteri ja aika paljon new-yorkilaisia, jotka me tunsimme, ja tuntui vallan siltä kuin olisimme olleet New Yorkissa, mikä oli jumalaista. Ja sitten me palasimme Ritziin. Sitten Dorothylla ja minulla oli pikku riitakin, kun Dorothy sanoi, että minä meidän Pariisia katsellessamme kysyin varakreiviltä, mikä oli sen tuntemattoman sotilaan nimi, joka oli haudattuna aika suuren muistopatsaan alle. Silloin minä sanoin, ettei aikomukseni ollut sitä kysyä häneltä, jos niin teinkään, sillä minähän tarkoitin vain kysyä häneltä sen sotamiehen äidin nimeä, sillä kuolleen sotamiehen äiti on aina se, jota minä aina näyn ajattelevan enemmän kuin sitä kuollutta sotamiestä, joka on kuollut.

Ja se ranskalainen varakreivi aikoo käydä tapaamassa aamulla, mutten minä aio ottaa häntä vastaan. Sillä ranskalaiset herrasmiehet tuottavat tosiaan aina pettymyksen. Tarkoitan, että ne vievät meidät vallan veikeihin paikkoihin, joissa tuntee elämänsä vallan hauskaksi ja luulee tosiaan viettävänsä ihanan hetken. Mutta kun tulee kotiin ja miettii sitä kaikkea, niin kaikki, mitä tyttö on saanut, on kahdenkymmenen frangin hintainen viuhka, joka ei rahassa merkitse juuri mitään, ja nukke, joita ravintoloissa lahjoitellaan ilmaiseksi. Tarkoitan, että tytön tulee pitää varansa Pariisissa, sillä muutoin hänellä olisi Pariisissa niin hauskaa, ettei hän pääsisi puusta pitkään. Sen vuoksi tosiaan ajattelenkin, että ameriikkalaiset herrasmiehet ovat sittenkin parhaita, sillä vaikka suutelo kädelle tuntuukin varsin ihanalta, niin timantti- ja safiirirannerengas kestää iankaiken. Sitä paitsi en luule, että minun tulisi lähteä kenenkään pariisilaisen herrasmiehen mukaan, koska herra Eisman saapuu tänne ensi viikolla, ja hän sanoi minulle, että ainoat herrasmiehet, joiden kanssa hän soisi minun seurustelevan, ovat nerokkaat herrasmiehet, jotka voivat kasvattaa tytön aivoja. Mutta minä en tosiaan näy näkevän monta herrasmiestä täällä Ritzissä, jotka näyttävät siltä, että kehittäisivät tytön aivoja. Huomenna siis lähdemme ostoksille ja minusta näyttää tosiaan liian paljolta toivoa löytäväni herrasmiestä, jota herra Eisman pitäisi sopivana tyttöjen älyjen kehittäjäksi ja joka viitsisi lähteä meidän kanssamme ostoksille.

Huhtikuun 29 p:nä.

Eilen vasta oli päivä. Tarkoitan, että Dorothy ja minä olimme juuri lähdössä ostoksille, kun puhelin soi ja ilmoitettiin, että lady Francis Beekman oli alhaalla ja halusi tulla yläkertaan. Siitä minä ihan hämmästyin. Tarkoitan, etten tiennyt, mitä sanoin, ja niin sanoin: hyvä on. Sitten minä kerroin Dorothylle, ja me löimme viisaat päämme yhteen. Sillä lady Francis Beekman kuuluu olevan sen sir Francis Beekman-nimisen herrasmiehen vaimo, joka ihaili minua Lontoossa ja näkyi ihailevan minua niin paljon, että kysyi saisiko hän lahjoittaa minulle timanttidiadeemin. Ja näytti siltä, että hänen vaimonsa oli täytynyt siitä kuulla, ja näytti todella siltä, että hän sen vuoksi oli saapunut suoraa päätä Lontoosta. Ja kun ovelle kolkutettiin oikein, oikein kovaa, pyysin minä häntä tulemaan sisälle. Ja lady Francis Beekman tuli sisälle ja hän oli aika kookas rouva, joka paljonkin muistutti Bill Hartia. Tarkoitan, että lady Francis Beekman Dorothyn mielestä muistutti paljonkin Bill Hartia, vaikka hän tosiaan sanoo hänen vielä enemmän muistuttavan Bill Hartin hevosta. Ja hän lienee sanonut, että jollen heti antaisi takaisin timanttidiadeemia, nostaisi hän siitä aika melun ja tärvelisi minun maineeni. Sillä hän sanoi, että koko jutussa täytyi tosiaan olla jotakin vinossa. Sir Francis Beekman ja hän kuuluivat näetten olleen naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta, ja viimeinen lahja, jonka hän vaimolleen antoi, oli vihkisormus. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Rouvaseni, yhtä vähän te voitte tärvellä minun ystävättäreni mainetta kuin upottaa Veitsin laivaston."

Tarkoitan, että olin aivan ylpeä Dorothysta, kun hän täten puolusti mainettani. Sillä minusta ei tosiaan ole mikään niin ihmeellistä kuin kaksi tyttöä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan sekä myötä- että alamäessä. Sillä näyttipä lady Francis Beekman kuinka tarmokkaalta tahansa, täytyi hänen tajuta, ettei hän kyennyt upottamaan kokonaista laivastoa, joka oli täynnä laivoja. Ja niin hänen täytyi heretä mainettani uhkaamasta. Sitten hän sanoi, että hän raahaisi minut tuomioistuimen eteen ja sanoisi, että se oli ollut sopimatonta vaikutusta. Mutta minä vastasin hänelle. "Jos te tulette tuo hattu päässänne lakitupaan, niin saammepa nähdä, tarvitaanko siihen tuomarin mielestä mitään sopimatonta vaikutusta, että Sir Francis Beekman tulee vilkaisseeksi johonkuhun tyttöön." Silloin Dorothy avasi suunsa, ja Dorothy sanoi: "Ystävättäreni on oikeassa, lady Beekman. Teidän pitäisi olla kuningatar saadaksenne käydä rauhassa tommoinen hattu päässänne." Ja lady Francis Beekman näkyi ihan suuttuvan. Ja sitten hän sanoi, että hän lähettäisi hakemaan sir Francis Beekmanin, joka oli äkkiä lähtenyt Skotlantiin metsästämään, kun sai kuulla, että lady Francis Beekman oli saanut kuulla. Silloin Dorothy sanoi: "Tarkoitatteko, että olette päästänyt sir Francis Beekmanin valtoimeksi niiden Skotlannin tuhlarien joukkoon?" Ja Dorothy sanoi, että hänen olisi parasta katsoa miehensä perään, jottei se jonakuna iltana joutuisi poikaviikarien seuraan ja tuhlaisi puolta pennyä ihan turhaan. Tarkoitan, että aina rohkaisen Dorothya suulauteen, kun meidän on haasteltava lady Francis Beekmanin kaltaisten hienostumattomien ihmisten kanssa, koska Dorothy puhuu hienostumattomien ihmisten kanssa heidän omaa kieltään paremmin kuin minunlaiseni sivistynyt tyttö. Ja Dorothy sanoi: "Parasta on, ettette lähetä hakemaan sir Francis Beekmania, sillä jos minun ystävättäreni todella tahtoisi käydä sir Francis Beekmanin kimppuun, niin hänestä tulisi niin putipuhdas, ettei jäisi jäljelle muuta kuin hänen arvonimensä." Ja sitten minäkin puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin, että minä olin ameriikkalainen tyttö ja että me ameriikkalaiset tytöt emme piittaa arvonimistä, koska me ameriikkalaiset tytöt aina sanomme, että se mikä kelpaa Washingtonille, kelpaa meillekin. Mutta lady Francis Beekman näkyi tulevan yhä vihaisemmaksi kaiken aikaa.

Sitten hän sanoi, että hän tarpeen tullen kertoisi tuomarille, että sir Francis Beekman oli järjiltään silloin, kun hän sen minulle antoi. Silloin sanoi Dorothy: "Jos menette oikeuteen ja tuomari tulee teihin oikein tarkkaan katsahtaneeksi, niin hän päättelee sir Francis Beekmanin olleen järjiltään kolmekymmentäviisi vuotta sitten." Niin lady Francis Beekman sanoi tietävänsä minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä ja ettei hän halunnut olla minkään sellaisen henkilön kanssa tekemisissä, koska se loukkasi hänen arvoaan. Ja Dorothy sanoi: "Rouvaseni, jos me loukkaamme teidän arvoanne yhtä paljon kuin te kiusaatte meidän näköhermojamme, niin teidän itsenne tähden soisin, että olette Christian Science." Ja siitä näkyi lady Francis Beekman suuttuvan. Ja hän sanoi jättävänsä kaikki lakimiehensä haltuun. Ja lähtiessään hän astui peninkulmanpituisen hameenlaahuksensa päälle ja oli tehdä kuperkeikan. Ja Dorothy kurkisti ulos ovesta, ja Dorothy huusi eteiseen ja sanoi: "Saksatkaapa hieman tuota lievettänne, Isabel, sillä nyt on vuosi 1926." Ja minä tunsin itseni tosiaan alakuloiseksi, koska minusta oli koko aamumme tullut epähienoksi, kun meidän oli täytynyt olla tekemisissä niin hienostumattoman rouvan kuin lady Francis Beekmanin kanssa.

Huhtikuun 30 p:nä.

Ja eilen aamulla saapui todellakin lady Francis Beekmanin asianajaja. Vaikkei hän oikeastaan ollut asianajaja, mutta hänen nimensä oli kortilla ja hänen nimensä näkyi olevan Mons. Broussard, ja hän kuuluu olevan avokaa, koska avokaa merkitsee franskan kielellä lakimiestä. Ja Dorothy ja minä olimme pukeutumassa ja vielä ihan aamukelteissämme, kuten tavallista, kun kuului äänekäs koputus ovelle; ja ennenkuin ehdimme huutaa "antree", hyppäsi se suoraan huoneeseen. Se näkyi siis olevan ranskalaista syntyperää. Tarkoitan, että lady Francis Beekmanin asianajaja osaa tosiaan kirkua kuin autokuski. Tarkoitan, että hän kirkui oikein kovaa huoneeseen hypätessään ja kirkui sitten kirkumistaan. Ja Dorothy ja minä ryntäsimme saliin ja Dorothy vilkaisi häneen ja Dorothy sanoi: "Tämän kaupungin pitää lakata kujeilemasta meille joka aamu," sillä meidän hermomme eivät voineet sitä kestää. Sitten Mons. Broussard ojensi meille käyntikorttinsa, kirkui ja kirkui ja huitoi käsivarsillaan ilmassa kuin mikäkin. Silloin Dorothy sanoi, että hän matki oivallisesti Mullin Ruusua, joka on tosiaan punainen tuulimylly, mutta Dorothy lisäsi, että tuo mies piti paljoa suurempaa melua ja pyöri oman tuulensa voimalla. Sitten me seisoimme ja katselimme häntä pitkän aikaa, mutta hän näytti tulevan vallan yksitoikkoiseksi sen pitkän ajan perästä, koska hän aina puhui ranskaa, mikä meille tosiaan on hölynpölyä. Sitten Dorothy sanoi: "Katsotaas, eikö kaksikymmentäviisi frangia tuki siltä suuta, sillä kun viisi frangia riittää autonajajalle, pitäisi kahdenkymmenenviiden frangin riittää asianajajalle." Sillä hän piti osapuilleen viisi kertaa niin paljon melua kuin autonajaja, ja 5 kertaa 5 on 25. Ja heti kun hän kuuli meidän puhuvan frangeista, näkyi hän juuri hiukan rauhoittuvan. Niinpä Dorothy otti lompakkonsa ja antoi hänelle 25 frangia. Sitten hän lakkasi parkumasta ja pisti rahat taskuunsa, mutta otti senjälkeen esille isokokoisen purppuraelefanteilla koristetun nenäliinan ja alkoi itkeä kohottaa. Silloin Dorothy tosiaan kävi alakuloiseksi ja sanoi: "Kuulkaahan, te olette valmistanut meille varsin hauskan aamun, mutta jos tuota vielä jatkatte, niin ulos te menette märkänä tai kuivana."

Silloin hän alkoi soittaa puhelinta ja näkyi tahtovan käyttää sitä, mutta Dorothy sanoi: "Jos luulette sillä pääsevänne johonkin numeroon, niin yrittäkää vain, mutta mikäli me olemme havainneet, on se vain seinäkaappi." Sitten hän riensi puhelimen luo ja Dorothy ja minä menimme jatkamaan pukeutumistamme. Ja kun hän oli soitellut tarpeekseen, juoksenteli hän minun ovelleni ja sitten juoksenteli Dorothyn ovelle ja parkui ja puhui aika paljon. Mutta meidän mielestämme hän oli menettänyt kaiken uutuuden viehätyksensä, emmekä hänestä enempää välittäneet.

Ja lopuksi kuului ovelta toinen äänekäs kolkutus, ja me kuulimme hänen ryntäävän ovelle ja menimme molemmat ulos saliin katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja se oli tosiaan näkemisen arvoista. Sillä siellä oli toinenkin ranskalainen. Ja se uusi ranskalainen ryntäsi sisälle ja ulvoi "papaa" ja suuteli sitä edellistä. Ja hän näkyi olevan hänen poikansa, koska poika on tosiaan papaan liiketoveri asianajoliikkeessä. Ja sitten hänen papaansa puhua pärpätti aika paljon ja osoitti minua ja Dorothya, ja sitten hänen poikansa katsoi meihin ja sitten hänen poikansa kirkaisi oikein kovaa ja sanoi ranskaksi: "Mää, papaa, el song sharmangt." Sillä tavalla hän näkyi kertovan papaalleen ranskaksi, että me olimme vallan ihastuttavia. Ja vanhempi Broussard lakkasi parkumasta, pani silmälasinsa nenälleen ja katsoi meitä tarkkaan. Ja sitten hänen poikansa veti kierrekaihtimen ylös, jotta papaa voi meitä paremmin katsella. Ja kun papaa oli lakannut meitä katselemasta, oli hän vallan ihastunut. Hän muuttui pelkäksi hymyksi ja nipisteli poskiamme ja hoki "sharmang" kaiken aikaa, koska "sharmang" merkitsee ihastuttavaa franskan kielellä. Ja sitten hänen poikansa puhkesi puhumaan ihan englantia ja hän puhuu tosiaan englantia yhtä hyvin kuin ameriikkalainen. Sitten hän kertoi meille, että hänen papaansa oli puhelimitse kutsunut hänet tänne, koska me emme näkyneet ymmärtävän mitä papaa meille sanoi. Isä Broussard kuuluu puhuneen meille kaiken aikaa englanninkieltä, mutta me emme näkyneet ymmärtävän hänen englanninkieltään. Sitten Dorothy sanoi: "Jos se, mitä teitin papaanne meille haastoi, oli englantia, niin minun tulisi saada kultamitali kreikastani." Sen selitti sitten poika papaalle, ja papaa nauroi oikein, oikein äänekkäästi ja nipisti Dorothya poskesta, ollen kovin riemuissaan, vaikka pila osuikin häneen itseensä. Sitten Dorothy ja minä kysyimme hänen pojaltaan, mitä papaa oli puhunut haastellessaan meille englantia, ja hänen poikansa sanoi hänen kertoneen meille kaikki mitä tiesi asiakkaastaan lady Francis Beekmanista. Ja sitten me kysyimme hänen pojaltaan, miksi papaa itkeä kollotteli. Ja poika sanoi papaan itkevän, koska hän ajatteli lady Francis Beekmania. Sitten Dorothy kysyi: "Jos hän itkee ajatellessaan sitä ihmistä, niin mitä hän tekee häntä katsellessaan?" Ja sitten poika selitti papaalle, mitä Dorothy sanoi. Ja isä Broussard nauroi oikein, oikein äänekkäästi, suuteli sitten Dorothya kädelle ja sanoi, että tämän jälkeen meidän tosiaan täytyi yhdessä tyhjentää pullo samppanjaa. Sitten hän meni puhelimeen ja tilasi pullon samppanjaa.

Sitten sanoi taas poika papaalle: "Miksemme kutsuisi näitä ihastuttavia naisia Fontänbloohon tänään?" Ja papaa sanoi, että se olisi metkaa. Ja sitten minä kysyin: "Kuinka voimme teitä kahta herrasmiestä nimittää kumpaakin erikseen, sillä jos Pariisissa on asian laita niinkuin Ameriikassa, niin olette kai molemmat herra Broussardeja." Mutta sitten juolahti päähämme mainita heitä ristimänimiltään. Ja pojan nimi kuului olevan Luii, joten Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Täällä Pariisissa kuulemma teidät Luiit kaikki numeroidaan." Sillä kuuleehan aina puhuttavan Luii kuudennestatoista, joka harjoittanee vanhanaikuisten huonekalujen kauppaa. Tarkoitan, että hämmästyin kuullessani, kun Dorothy alkaa syventyä historjaan, joten hänestä ehkä taitaa todellakin tulla sivistynyt sitten kumminkin. Mutta Dorothy sanoi Luiille, ettei hänen tarvinnut panna numerolappuaan näkyville, koska hän arvasi Luiin numeron heti, kun häneen vilkaisi. Ja hänen papaansa kuuluu olevan Robäär, mikä on Roopertti ranskaksi.

Niin Dorothy sanoi, että voisimme kyllä lähteä ulos Fontänbloohon Luiin ja Robäärin kanssa, jos Luii riisuisi pois keltaiset sääryksensä, jotka olivat keltaista säämiskää ja vaaleanpunaisilla helminapeilla koristetut. Sillä Dorothy sanoi: "Leikki sijansa saakoon, mutta kukaan tyttö ei halua katkeamatta nauraa." Ja koska Luii todella haluaa kaikin mokomin olla mieliksi, riisui hän sääryksensä, mutta kun hän oli riisunut sääryksensä, näimme hänen sukkansa, mutta hänen sukkansa nähdessämme me näimme, että ne olivat isoruutuista mallia kuin Skotlannin shaalit ja pieniä sateenkaaria ristiin raatiin. Ja Dorothy katseli niitä hetkisen, tullen ihan noloksi, ja sanoi: "Kuules, Luii, parasta lienee, että panet sääryksesi takaisin sääriisi."

Sitten tuli ystävämme Leon, joka on tarjoilijana toi samppanjapullon. Ja hänen avatessaan samppanjapulloa molottivat Luii ja Robäär keskenään ranskaa aika paljon, ja minusta todella tuntuu, että minun pitäisi tiedustella, mitä he ranskaksi sanoivat, koska he saattoivat haastella timanttidiadeemista. Sillä ranskalaiset herrasmiehet ovat kovin, kovin kohteliaita. Mutta minä en tosiaan luule, että tyttö voi heihin luottaa niin pian kuin he ovat kääntäneet selkänsä. Kun siis saan tilaisuuden, aion kysyä Leonilta, mitä he sanoivat.

Lähdimme siis Fontänbloohon ja sieltä Mongmartiin ja pääsimme kotiin vasta hyvin myöhään, ja meistä oli meillä ollut aika hauska päivä ja yö, vaikkemme olleetkaan käyneet ostoksilla emmekä mitään ostaneet. Mutta minusta meidän pitäisi käydä enemmän ostoksilla, sillä sitä vartenhan Pariisi oikeastaan näkyy olevan olemassa.

Toukokuun 1 p:nä.

No niin, tänä aamuna minä kutsutin Leonin, joka on Dorothyn ja minun tarjoilijaystävämme, ja kysyin häneltä, mitä Luii ja Robäär ranskaksi sanoivat. Ja he kuuluivat sanoneen ranskaksi, että me kuuluimme viehättävän heitä oikein, oikein paljon, koska he tosiaan pitivät meistä oikein, oikein ihastuttavina eivätkä olleet tavanneet niin ihastuttavia tyttöjä pitkään aikaan. Ja he kuuluivat sanoneen, että he kuljettaisivat meitä ympäriinsä aika paljon ja merkitsisivät kaikki laskut lady Francis Beekmanin laskuun, koska he vaanisivat tilaisuutta varastaakseen timanttidiadeemin. Ja sitten he sanoivat, että jolleivät voisikaan sitä meiltä varastaa, olimme me tosiaan niin ihastuttavia, että meidän kanssamme oli perin hauska liikkua, vaikkeivät onnistuisikaan meiltä varastamaan. Näin ollen he eivät tosiaan voisi mitään menettää, kävipä niin taikka näin. Sillä lady Francis Beekman maksaisi kernaasti kaikki laskut, kun he sanoisivat hänelle, että heidän täytyi kuljetella meitä aika paljon, vaaniakseen tilaisuutta varastaa sen meiltä. Sillä lady Francis Beekman on sen sortin varakkaita naisia, jotka eivät tuhlaa rahaa mihinkään muuhun, mutta jotka aina tuhlaavat rahoja käräjäjuttuun. Eikä hän tosiaan valittelisi rahojen tuhlausta, koska joku minun tai Dorothyn lauseista näkyi suututtaneen lady Francis Beekmania.

Ja sitten päätin ryhtyä miettimään, ja kyllä minä mietinkin aika paljon. Sanoin siis Dorothylle, että aion panna oikean timanttidiadeemin Ritzin aarrekaappiin ja sitten teettäisin ja ostaisin jalokivisepältä jäljennöksen, jota nimitetään "similiksi". Ja sitten jättäisin timanttidiadeemin "similin" milloin minnekin, jotta Luii ja Robäär näkisivät, kuinka huolimattomasti sitä pitelen, ja rohkaistuisivat. Luiin ja Robäärin kanssa ulkosalle lähtiessämme voisin sitten panna sen käsilaukkuuni ja ottaa mukaani, jotta Luii ja Robäär aina luulisivat timanttidiadeemin olevan heidän ulottuvillaan. Ja kun sitten Dorothy ja minä saisimme heidät lähtemään kanssamme ostoksille ja tuhlaamaan melko paljon, niin aina, kun he näkyisivät menettävän rohkeutensa, minä avaisin käsilaukkuni ja sallisin heidän nähdä vilauksen timanttidiadeemin "similistä". Sitten he rohkaistuisivat vielä enemmän ja tuhlaisivat vielä enemmän rahaa. Ja lopultahan saattaisin sallia heidän sen varastaakin, koska he sittenkin ovat olleet herttaisia herrasmiehiä ja minä tosiaan haluaisin auttaa Luiita ja Robääriä. Tarkoitan, että olisi vallan hupaista, kun he varastaisivat sen lady Francis Beekmanille ja hän joutuisi maksamaan heille aika paljon ja sitten huomaisikin, että diadeemi on tehty taikinasta. Sillä lady Francis Beekman ei ole koskaan nähnyt sitä oikeata diadeemia ja jäljennös pettäisi hänet ainakin siihen asti, kun Luii ja Robäär ovat ehtineet nostaa palkkansa kaikesta kovasta työstä, minkä ovat suorittaneet. Tarkoitan, että timanttidiadeemin jäljennös maksaisi vain noin kuusikymmentäviisi dollaria, ja mitäpä 65 dollaria on, jos Dorothy ja minä voisimme tehdä hauskoja ostoksia ja saada ihania lahjoja, jotka tuntuisivat vieläkin ihanammilta, kun pysähtyisimme muistelemaan, että lady Francis Beekman on ne maksanut? Ja se olisi läksytys lady Francis Beekmanille, jottei toiste sanoisi mitä sanoi kahdelle minun ja Dorothyn laiselle ameriikkalaiselle tytölle, jotka olimme kahden Pariisissa ilman minkään herrasmiehen suojaa.

Kun sitten olin kertonut Dorothylle tuumani, niin Dorothy katsoi minuun ja katsoi minuun ja sanoi tosiaan, että minun aivoni olivat ihmeellinen konstvärkki. Tarkoitan, että hän sanoi minun aivoni muistuttavan hänelle radiota, koska sitä kuuntelee päivät pääksytysten ja tulee alakuloiseksi, ja juuri kun on lyömäisillään mäsäksi koko koneen, tulla tupsahtaa sieltä mestariteos.

Kun siis Luii soitti minulle, niin Dorothy sanoi hänelle, että meistä olisi hauskaa, jos hän ja Robäär veisivät meidät huomenaamulla ostoksille. Sitten Luii kysyi papaalta, ja papaa vastasi, että kyllä vaan se sopii. Sitten he kysyivät meiltä, haluaisimmeko lähteä heidän kanssaan tänäiltana katsomaan näytelmää, jonka nimi on Foli Bershäär. Sitten hän sanoi, että kaikki Pariisissa asuvat ranskalaiset ottavat aina mielellään joitakin ameriikkalaisia mukaansa, saadakseen verukkeen lähteä Foli Bershäriin. Niin me lupasimme lähteä. Ja nyt Dorothy ja minä menemme ostoksille, hankkiaksemme mukailun timanttidiadeemista, ja näyteikkunoita tutkimaan tietääksemme, mihin huomenna viemme Luiin ja Robäärin ostoksille.

Ja minusta tuntuu tosiaan, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Sillä me tarvitsemme kuitenkin joitakuita herrasmiehiä kuljettelemassa meitä ympäriinsä, kunnes herra Eisman saapuu Pariisiin, emmekä me voisi liikkua keidenkään oikein miellyttävien herrojen kanssa, koska herra Eisman haluaa meidän seurustelevan ainoastaan sellaisten älykkäiden herrasmiesten kanssa, joilla on älykkäät aivot. Niin minä sanoin Dorothylle, että vaikkeivät Luii ja Robäär näyttäkään kovin älykkäiltä, voisimme sanoa herra Eismanille, että me olemme oppineet heiltä vaikka franskankieltä. Ja vaikken minä vielä näy franskaa oppineenkaan, olen toki melkein oppinut ymmärtämään Robäärin englantia. Kun siis Robäär puhuu englantiaan herra Eismanin kuullen ja herra Eisman näkee minun ymmärtävän, mitä hän sanoo, niin kai hän luulee minun osaavan franskaa.

Toukokuun 2 p:nä.

Eilen illalla menimme siis Foli Bershääriin, ja se oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että se oli tosiaan kovin taiteellista, koska siellä oli alastomia tyttöjä. Ja muuan tytöistä oli Luiin tuttavia, ja Luii sanoi, että se oli oikein, oikein sievä tyttöjä vasta kahdeksantoista vuotias. Mutta Dorothy vastasi: "Kyllä se on sinulle veistellyt, Luii, sillä kuinka olisi kahdeksantoista vuotias tyttö ehtinyt tahria polvensa noin paksuun likaan?" Silloin Luii ja Robäär tosiaan nauroivat kovin, kovin äänekkäästi. Tarkoitan, että Dorothy oli kovin epähieno Foli Bershäärissä. Mutta minusta ovat alastomat tytöt aina kovin taiteellisia, ja ihmisestä, jolla on taiteen tajuntaa, se on kaunista, enkä minä suinkaan nauraisi sellaisessa taiteellisessa paikassa kuin Foli Bershäärissä.

Ja minulla oli timanttidiadeemin "simili" mukanani Foli Bershäärissä. Tarkoitan, että sillä voisi pettää asiantuntijankin, eivätkä Luii ja Robäär juuri voineet kääntää katsettaankaan siitä pois. Mutten minä siitä hätkähtänyt, koska olin sitonut sen oikein tiukkaan. Tarkoitan, että olisi vallan kamalaa, jos he pääsisivät käsiksi timanttidiadeemiin ennenkuin Dorothy ja minä olemme kuljettaneet heitä ostoksilla aika paljon.

Ja nyt me ollaan valmiit lähtemään ostoksille tänä aamuna, ja Robäär, joka saapui tänne aamuvirkkuna, on salissa Dorothyn kanssa, ja me odottelemme Luiita. Ja minä jätin timanttidiadeemin salin pöydälle, jotta Robäär näkisi, kuinka huolimaton minä kaikessa tosiaan olen, mutta Dorothy pitää Robääriä silmällä. Nyt juuri kuulin Luiin tulevan sisälle, koska minä kuulin hänen suutelevan Robääriä. Tarkoitan, että Luii aina suutelee Robääriä, ja Dorothy sanoi Luiille, että jollei hän lakkaisi suutelemasta Robääriä, niin ihmiset luulisivat hänen leipovan vohveleja.

Ja nyt minun täytyy mennä toisten luo ja minä panen timanttidiadeemin mukailun käsilaukkuuni Luiin ja Robäärin nähden, jotta he tietäisivät sen aina olevan ulottuvillaan, ja sitten mennään ostoksille. Ja minun täytyy melkein hymyillä ajatellessani lady Francis Beekmania.

Toukokuun 3 p:nä.

Eilinen päivä oli todella ihana. Tarkoitan, että Luii ja Robäär ostivat Dorothylle ja minulle ihania lahjoja. Mutta sitten kaikki heidän franginsa alkoivat loppua, minkävuoksi he alkoivat käydä alakuloisiksi, mutta heti kun he alkoivat käydä alakuloisiksi, annoin minä käsilaukkuni Robäärin haltuun, sillä välin kun menin sivuhuoneeseen puseroa koettamaan. Siitä hän ilostui aika paljon, mutta tietenkin Dorothy jäi heidän luokseen, ja piti silmällä Robääriä, joten hän ei saanut tilaisuutta, mutta pelkkä laukun piteleminenkin reipastutti häntä aika paljon.

Kun sitten heidän franginsa olivat loppuneet, sanoi Robäär, että hänen täytyi soittaa jollekulle, ja kai hän soitti lady Francis Beekmanille ja se sanoi varmaankin "all right", koska Robäär jätti meidät paikkaan, jonka nimi on Café de la Paix, hänen kun oli mentävä jollekulle asialle, ja kun hän palasi, näkyi hänellä olevan koko joukon enemmän frangeja. Sitten he tarjosivat meille puolista, ja puolisen jälkeen lähdettiin taas ostoksille.

Mutta minä opin kaikesta huolimatta tosiaankin aika paljon franskaa. Tarkoitan, että jos haluaa puoliseksi herkullista kananpoikaa herneitten kanssa, niin tarvitsee vain sanoa pöti puaa ya pulee. Tarkoitan, että franska on tosiaan perin helppoa, koska ranskalaiset esimerkiksi käyttävät sanaa "chic" kaikesta, kun me sen sijaan näymme käyttävän sitä vain herrasmiehistä, jotka muistuttavat Rudolf Valentinoa.

Kun me siis iltapäivällä olimme ostoksilla, näin Luiin vievän Dorothyn nurkkaan ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja sitten näin Robäärinkin vievän hänet syrjään ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja kun pääsimme takaisin Ritziin, kertoi Dorothy minulle, mitä ne olivat hänelle kuiskailleet. Ja Luii kuuluu Dorothylle kuiskaillessaan pyytäneen Dorothya varastamaan timanttidiadeemin minulta ja antamaan sen papaan tietämättä hänelle, jolloin Luii antaisi Dorothylle tuhannen frangia. Sillä lady Francis Beekman kuuluu sydänjuuriaan myöten siihen kiintyneen ja on valmis maksamaan siitä aika paljon, koska hän on kovin vihainen, ja kun hän tosiaan tulee niin vihaiseksi kuin hän on, on sillä naisella vain yksi ajatus aivoissaan. Jos siis Luii voisi hankkia diadeemin eikä papaa saisi siitä vihiä, niin hän saisi pitää kaikki rahat yksin. Ja sitten kun Robäär myöhemmin kuiskaili Dorothylle, teki hän saman ehdotuksen, tarjoten kaksituhatta frangia, kunhan vain Luii ei saisi vihiä, jotta Robäär voisi pitää kaikki rahat itse. Ja minusta olisi tosiaan somaa, että Dorothy voisi ansaita hiukan rahoja, koska se voisi herättää Dorothyssa yritteleväisyyttä ja kunnianhimoja. Huomenaamulla siis Dorothy ottaa timanttidiadeemin ja sanoo Luiille, että hän on sen varastanut ja aikoo sen myydä Luiille, mutta hän maksattaa hänellä rahat etukäteen, ja juuri kun hän on ojentamaisillaan hänelle timanttidiadeemin, astun minä saliin ja sanon: "Kah, siinähän on timanttidiadeemini! Olen sitä etsinyt jos jostakin." Siten minä saan sen takaisin. Ja sitten Dorothy sanoo hänelle, että yhtä hyvin hän voi ne tuhat frangia pitääkin, koska hän iltapäivällä varastaa sen hänelle uudestaan. Ja sitten hän iltapäivällä myy sen Robäärille, ja minä tosiaan luulen, että sallimme Robäärin sen pitää. Sillä minä pidän aika paljon Robääristä. Tarkoitan, että hän on varsin herttainen vanha herra, ja on oikein virkistävää nähdä, kuinka hän ja hänen poikansa rakastavat toisiaan. Sillä vaikka ameriikkalaisesta tuntuukin oudolta nähdä ranskalaisen herrasmiehen alati suutelevan isäänsä, on se minusta tosiaan virkistävää, ja luullakseni olisi meille ameriikkalaisillekin parempi, jos ameriikkalaiset isät ja pojat rakastaisivat toisiaan enemmän siihen malliin kuin Luii ja Robäär.

Ja Dorothylla ja minulla on nyt melkoinen joukko ihania käsilaukkuja, sukkia, nenäliinoja, nauhakkeita ja rihkamaa sekä oikein siroja seurustelupuvun malleja, jotka ovat ihan peitetyt timanttijäljennöksillä, vaikkei niitä tällöin nimitetä mukailuksi, vaan sellainen puku on "diamangtee", ja minusta näyttää tyttö tosiaan aika sievältä sellaisessa timanttiteessä.

Toukokuun 5 p:nä.

Eilen aamulla Dorothy siis myi timanttidiadeemin mukailun Luiille ja sitten me saimme sen takaisin. Ja sitten menimme illalla Versaaliin. Tarkoitan, että Luii ja Robäär olivat aivan mielissään, kun ei enää menty ostoksille. Ja siitä päättelen, että lady Francis Beekmanin mielestä on melkein kaikella rajansa. Ja sitten minä vein Luiin kävelylle Versaaliin parkkiin, jotta Dorothy saisi tilaisuuden myydä diadeemin Robäärille. Ja hän myi sen Robäärille. Ja papaa pisti sen taskuunsa. Mutta kotimatkalla minä tulin ajatelleeksi asioita, ja minusta tuntui, että timanttidiadeemin jäljennös sentään on aika hyvä kapine itsekin pitää, varsinkin jos tyttö paljon liikkuu Pariisissa ihailijoiden kanssa, jotka ovat ranskalaista syntyperää. Enkä sittenkään oikeastaan luule, että neitosen tulisi rohkaista Robääriä varastamaan mitään kahdelta ameriikkalaiselta tytöltä, jotka molemmat ovat ypöyksin Pariisissa kahdenkesken ilman suojelevia herrasmiehiä. Minä kysyin siis Dorothyltä, mihin taskuun Robäär oli sen pannut, joten kotimatkalla istahdin autossa hänen viereensä ja vedin sen sieltä ulos.

Sitten olimme päivällisellä varsin omituisessa ravintolassa ja siellä pisti Robäär käden taskuunsa ja alkoi sitten taas itkeä kollottaa. Hän näet näkyi jotakin hukanneen, joten hän ja Luii jälleen alkoivat kilvan parkua ja kohautella olkapäitään. Mutta Luii sanoi papalleen, ettei hän ollut sitä papaan taskusta varastanut, ja sitten Robäär alkoi itkeä entistä enemmän vain ajatellessaankin, että poika varastaisi jotakin oman papaansa taskusta.

Ja kun Dorothy ja minä olimme saaneet tästä ihan kyliksemme, kerroin minä hänelle koko jutun. Tarkoitan, että minun tosiaan kävi sääliksi Robääriä, joten sanoin hänelle: "Älä enää itke, sillä sehän oli sittenkin vain mukailu." Ja niin minä näytin sen heille. Ja sitten Luii ja Robäär katselivat ihan henkeään pidätellen Dorothya ja minua. Useimmilla pariisilaisilla tytöillä ei siis luullakseni ole niin paljoa älyä kuin meillä ameriikkalaisilla tytöillä.

Ja kun se kaikki oli ohi, niin Luii ja Robäär näyttivät niin alakuloisilta, että minun tosiaan kävi heitä sääliksi. Silloin pälkähti päähäni tuuma. Minä sanoin heille, että huomenna voisimme kaikki mennä jalokivisimilien kauppaan, josta he voisivat ostaa toisen samanlaisen taikinadiadeemin antaakseen sen lady Francis Beekmanille, ja sanoisivat myyjälle jalokivikaupassa, että hän kirjoittaisi laskuun käsilaukun, ja sitten maksattaisivat sen lady Francis Beekmanilla muiden kulujen ohella. Sillä eihän lady Francis Beekman ollut koskaan nähnyt oikeaa timanttidiadeemia. Ja Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi, että lady Francis Beekman ymmärsi timanteista yhtä paljon kuin sika hopealusikoista, joten hänelle voisi taittaa jääpalasenkin, kunhan se vain ei sulaisi. Ja sitten Robäär katsoi minuun ja katsoi minuun ja kumartui suutelemaan minua otsaan ihan kunnioittavalla tavalla.

Sitten meillä oli vallan hauska ilta. Tarkoitan, että kaikki näymme ymmärtävän toisiamme, sillä Dorothy ja minä voimme toki rakastaa Robäärin ja Luiin kaltaisia herrasmiehiä plattoonisesti, niinkuin hienosti sanotaan. Tarkoitan, että meidän välillämme on niinkuin jotakin yhteistä, varsinkin kun yhdessä tulemme ajatelleeksi lady Francis Beekmania.

Ja he aikoivat maksattaa lady Francis Beekmanilla aikamoisen summan rahaa antaessaan hänelle timanttidiadeemin mukailun. Ja minä sanoin Robäärille, että jos akka niinkuin valittaisi, niin kysyköön häneltä, tiesikö hän, että sir Francis Beekman lähetti minulle kymmenen punnan edestä orkideja joka päivä meidän Lontoossa ollessamme. Se suututtaisi hänet niin, että hän kernaasti maksaisi timanttidiadeemista melkein mitä tahansa.

Ja jahka lady Francis Beekman maksaa heille kaikki rahat, niin Luii ja Robäär tarjoavat meidän kunniaksemme päivälliset Cirosissa. Ja kun sitten herra Eisman saapuu tänne lauvantaina, pyydämme me herra Eismania tarjoamaan päivälliset Luiin ja Robäärin kunniaksi samassa paikassa, koska he ovat niin paljon auttaneet meitä kahta ameriikkalaisia tyttöä ollessamme yksin Pariisissa osaamatta edes franskan kieltä.

Sitten Luii ja Robäär pyysivät meitä tulemaan kutsuihin sisarensa luo tänään, mutta Dorothy sanoo, että meidän on parasta olla menemättä, koska sataa ja meillä molemmilla on erinomaisen sirot uudenuutukaiset sateenvarjot. Ja Dorothy sanoi, ettei juolahtaisi hänen mieleensäkään jättää uudenuutukaista sateenvarjoa ranskalaisen naisen eteiseen. Eikä taas olisi hauskaa vieraisilla ollessaan kaiken aikaa pidellä sateenvarjoa. Niin ollen meidän oli parasta pysyä turvallisesti poissa. Soitimme siis Luiille ja ilmoitimme, että meillä oli paha päänsärky, mutta kiitimme häntä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Sillä juuri se, että kaikki ranskalaiset ovat niin vieraanvaraisia kuin Luii ja Robäär meille ameriikkalaisille, tekee Pariisin todella jumalaiseksi.