Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille, kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.
Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on Piiu…
Sipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja arveli:
»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»
Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.
Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin, ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin vaatii hyvä tapa.
Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi… Ville puolestaan pudisteli päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon… niin sitten voin… ja tuossa on käsi…
Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin, joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää… määrää… nyt kun on hyvä määrätä hintaa…
Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä
Villelle ja sanoi:
»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»
Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja kauppa vaati.
»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»
»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi Kuvenjukselle:
»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan ajanut!»
Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun harjaa ja häntää.
Kauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.
Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua? Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?
Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä… Heillä ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai… Kuvenjus, joka kaikesta sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan, että piti myyjältäkin maistaa.
Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet tirkistelemään, paljonko lukee…
Sen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta sittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.
Ja Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne omaan lompakkoonsa.
Ja sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan. Muut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan maistaen.
»Altihoopa!» kehoitti Ville.
»Nej i helvete», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet pikarit.
Semmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti lähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha oli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.
Kun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua, ilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.
Ville otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä kävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi kortteeritaloon hevosia hoitamaan.
Suomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori
Kuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.
»Ylikainuun markkinoilla tavataan!» sanoi Kuvenjus.
»Sielläpä tietenkin», vakuutti Ulrikki.
»No vaikka puukkoja sataisi», arveli Nestorikin.
Ja kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia nostaen.
Ville kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen,
Ruotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan
Kuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen…
Hän luuli tehneensä hyvätkin kaupat ja oli mielissään.
Ulrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan että nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten kaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.
III
Vasta illalla joutuivat hevosmiehet lähtemään Torniosta.
Pitkin päivää oli maisteltu, oli tavattu tuttavia hevosmiehiä, ja hevosista ja tulevista Ylikainuun markkinoista oli puheltu. Vihdoin illalla pääsivät taipaleelle, kotipitäjätä kohti.
Ulrikki ajoi nytkin eillimmäisenä, valjaissa nyt kiiltävä Musta, jonka läikkyvää karvaa koristivat Alarikin hopealta hohtavat mäkivyöt, sitolkki ja tupsulliset suitset. Alarikin entiset helutkin jälleen helisivät, mutta huonompi oli Mustan vauhti kuin Alarikin.
Sää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui. Vihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa, puski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti Mustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten ja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta sittenkään kiinnittänyt juoksuaan…
Ulrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa ostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli laiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun maalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset Ylikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti nahjus…
Ulrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei hänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla saada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.
»Antaa mennä!» kuuli Ulrikki Lomman Nestorin jälestäpäin huutavan.
Ulrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja koetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin nousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun Musta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi Ulrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.
Silloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti yhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska tallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi tuomaan sen hänelle.
»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille. »Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu rupea lähtemään… Jäveln anamma!»
Ja saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen ja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi kiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan… Mutta Ulrikki yhä löi ja kirosi…
Perässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla oli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten ja temmaten ohjista.
Nestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se laukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa silkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan, kiljuen ja remuten… Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma laukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että yrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua, kun ajointo jokaiseen tarttui… Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin hevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen edelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.
Niin laukkauttivat pitkin kaljama-munakkaa ja singahtelivat pienet reet perässä. Mutta jo ehti Nestorin tamma Ulrikin Mustan rinnalle ja pääsi ohi juuri siinä, missä tie joelta nousee korkealle rantatörmälle ja valtatiehen.
Kun maantielle tulivat, niin hevoset asettuivat laukkaamasta, mutta eillimmäiseksi oli nyt päässyt Nestori hevosineen.
»Yritetään vielä!» huusi Ulrikki Nestorille. »Minä tälle silkki-Mustalle neuvon vähä parempia tapoja…»
»Eikö se aiokaan lähteä ylimaahan?» huusi Nestori vastaan.
Ulrikki ei oikein kuullut, mitä Nestori huusi, mutta vuorostaan hän huusi Nestorille:
»Onpa kenraali laukkaamaan se sinun tammasi…»
»On tämä, vaikka en vielä kertaakaan lyönyt..»
Takaapäinkin, Villen ja Helmerin reistä, kuului huutoja, mutta toiset eivät kuulleet, mitä huudeltiin.
Maantie oli vielä vähäluminen, paikoitellen kaljamalla ja keskeltä harjalla kuin sian selkä.
Molemmin puolin tietä olivat ojanreunat kuluneet kiiltävän liukkaiksi kaduiksi, niin että keskitiellä piti reen pysymän, jottei ojan pohjaan pääsisi siipeämään…
»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle… tässä kylässä on niin kaadelmaiset tiet, ettei tässä…» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen tyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen rekeensä istumaan.
Nestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä aisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä hölkkää, jotta perässä pysyi.
Ulrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut tätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi oli potkurikin… — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, — mietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan Nestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan pois…on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu… myynnin ajaksi…
Kun hän taas tempasi ohjia, huiskautti Musta häntäänsä vihaisesti…
— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet kaiken muun lisäksi häntyrikin…
Odotappas!
Se oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi tämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli kookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä… terve ja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille markkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun sopivilla neuvoilla vähän kuranssaa…
Talojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja kulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä kuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan hevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen:
»Jo hevosmiehiä alkaa palata… Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo tuossa menevät…»
Kylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä, rallattaen reessään.
Ulrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi olivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat monet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin oli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet olleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että hevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja niin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos Suomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi kauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa toiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa ollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin tekivät »peslaakin» ja veivät hevosen…
Nyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti, olivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä, tuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään kavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen, kelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen, Ruotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät auttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon hevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan paikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa…
— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki mietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen hevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt vainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle, Ulrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta ollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet…
— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei sielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita pitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä petetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki kokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.
Mutta varovaisempi, ovelampi entistä piti olla ja hiljaisuudessa hommailla…
He olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas noussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän. Heillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha Matti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja Oravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat joutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin pakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle Lommalle…
Ennenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival. Ulrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä äskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä tuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta täyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle Nestorille:
»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä markkinamatkalta Matille sanomaan…»
Silloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen juoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki hätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä kerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut silkki-Mustaa kuin hännäntyveen…
Kauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja miesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät tien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet kaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja rekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa soittoa kuulemaan…
Mutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi ruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili, piteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota kokonaan näkyvistä.
Ulrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä, kun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä nyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut hänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan raivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa lautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi…
»Hä, vieläkö potkit… hä, vieläkö potkit… senkin saakurin tallukkajalka… Hä, vieläkö… vieläkö… potkit… viel…»
Silloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen keulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio…
»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään. Mutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut Nestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää vauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja hevosmiehelle ryypyt tarjoamaan…»
Pian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he täyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat Helmeri ja Lomman Villekin.
Oravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko viime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä varten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja isännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt markkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille. Mutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat, hevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän innolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia. Hänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla hevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen oli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa». Satoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä rautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen maassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.
Usein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat, hevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin, että kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan, rallatettiin ja pidettiin hauskaa.
Ja nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa unessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän pihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian oli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan tulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut, ja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin nuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla himmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia ja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua… Kiivaasti kiskoi hän molemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan, herätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan… »Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat… Tampereelta ovat tulossa… ja hevosia piha täynnä… Joutukaapa, pojat, sukkelaan! Ja Elmiina pian tulta lieteen!»
Niin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa nukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta tietävinäänkään.
Vanha Matti, jonka mielestä rengit ylen kauan kenkivät, veti housut jalkaansa, pisti kengät lopalta ja riensi porstuvan ovea markkinamiehille avaamaan…
* * * * *
Ja kun kahvi oli valmis ja miehet pitkän pöydän luo istuutuivat sitä juomaan, aukaistiin isonlainen nassakka Oulun viinaa ja ukko-Mattia pyydettiin ensiksi maistamaan…
Kun oli maistettu, alkoi Ulrikki luetella, keitä kaikkia vanhan Matin ystäviä oli markkinamatkallaan tavannut. Paljon niitä oli Keski- ja Etelä-Suomen miehiäkin, jotka »Tornion Matin» tunsivat olleilta markkina-ajoilta ja nyt Heikkilän Ulrikin matkassa lämpimät terveiset Matille lähettivät, aina Matin rentoa markkinaelämää muistavina ystävinä…
Kun oli pari hyvää puolikuppista maistettu ja Ulrikki ja Lomman pojat kertoneet Tampereen kuulumisia, alkoi Mattikin muistella entisiä Hämeen-matkojaan. Ihmeellisiä ja seikkailurikkaita ne matkat olivat olleet, ja monta naurettavaa kepposta olivat torniolaiset Hämeen ukkosille tehneet.
»Kerrankin Hämeeseen mennessä, lähellä Hämeen rajaa, kun eräässä talossa levähdimme, pidimme pirusti hauskaa. Isäntä oli päissään kuin käki, ja me trahteerasimme yhä. Kun sitten nukkui, niin kannettiin ukko rekeen peittojen alle ja ajettiin toiseen pitäjääseen, johon jätettiin selkenemään…»
Sille Matin kertomukselle nauroivat Lomman pojat ja Helmeri katketakseen, ja Ulrikki huusi:
»Jo on paremman kuin ryypyn väärti tuo Matti!»
Ja tehtiin puolikuppiset. Mutta nyt kääntyi keskustelu siihen, että Ylikainuun markkinat olivat lähellä ja että vaikeaa taisi nyt olla markkinoille meno, kun tullimiehet olivat niin valppaiksi ruvenneet.
Vanha Matti muisteli siinä erään tapauksen miehuutensa päiviltä ja kertoi suu naurussa:
»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä kädessä… Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin kolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme kylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että tullimiehiä oli vahdissa… Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen aikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja ja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain ensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun lisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä ajoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat tullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni nassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt teillä, tuossa nassakassa… Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani reessä, sikahumalassa… No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän pihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi, hevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani, odotellen mitä tässä alkaa tulla… Toinen alkoikin kiskoa minua hereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan… jonka johdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja haistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni katsellen…
»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa, että minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin lupinsa kävellyt Ruotsin puolelle… että en minä, rakkaat ystävät, ole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden tämmöiseen pulaan joutunut…
»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin onnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät ota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka… nassakan he ottavat peslaakiin… Minä olin hirveän kiitollinen, että näin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy… Mutta eivät, hävittömät, sitäkään antaneet…
»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli onnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti aloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla markkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään ja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani, alkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet ja viimein nukkuneet… Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja pian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta matkassamme… eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut vastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa…»
Taas naurettiin Matti-ukon kertomukselle ja tehtiin uudet puolikuppiset.
Aamuhämyssä saapuivat hevosmiehet kotikylään.
Ulrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja, ruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti ajoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten harjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja arvonannolla menivät vastaantulijat syrjään…
Vankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen joen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine kirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän talo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo ruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.
Hyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää miellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan kaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin, isoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas, että hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin verrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.
Heikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili vanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta oli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo ennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä ei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta, vanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä myyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden, toinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain juoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat Ulrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja säännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä Ulrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin palkittuja.
Tynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi markkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän neuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat ja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja maantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat ja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun lakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä hetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa…
Mikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken kantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta toiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin vastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas seuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.
»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyy.
»Eipä liikoja… Monta vuorokautta olen jo odottanut», vastaa.
»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä kryyvätyltä Oulun viinalta… haisee kyllä… näkyy olevan lasi turkin taskussa… Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää huolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali… Sillälailla, Mikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt… se ei olekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua…»
Mutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa aisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen tallin ovelle ja silmää maantielle päin…
Jo tulevat!
Pitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja kulkusten helistessä… Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä ajaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla…
Ulos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja pihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä ovat vartomaan tulleet… Jo kääntyvät pihaan!
»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo
Mikko toisille.
Ja uljaasti, lakki kallellaan ja naama punaisena laskee Ulrikki tulemaan pihaan ja ajaa tallirakennuksen luo, ja hänen jälessään Helmeri ja Lomman pojat…
Syntyy vilkas liike ja moniääninen porina. Viinasta käheällä äänellä pakisee Ulrikki ja selittää. Tiu'ut helisevät, hevoset hirnahtelevat, ja varsat tallissa alkavat hypellä. Tynkä-Mikko nilkuttaa edestakaisin, kiitellen, kehuen ja ihmetellen. Naapuritalon miehet ryhtyvät avuksi riisumaan hevosia, markkinamiehet kehuvat jokaista, ja kova on poru ja homma…
Kovalla äänellä määrää Ulrikki, että jokaisen hevosen on annettava piehtaroida ennenkuin talliin viedään.
»Mutta onpa siinä kerran uljas silkki-Musta», kehuu joku naapuri-isäntä.
»On siinä kokoa ja näköä ja tapoja», vastaa Ulrikki.
Kylällä on nähty markkinamiesten tulo, ja miehiä ja poikia rientää Heikkilään uusia markkinahevosia katsomaan. Kauniita ja lihavia ovat! Ja komeat ovat valjaat, luokit ja tiu'ut. Ihmetellään ja kiitellään. Hevosten kylkiä tunnustellaan, suuhunkin joku katsoo, repien hevosen huulet irville. Joku taas nostaa häntääkin ja silmää, onko umpireisinen, mikä on lujan hevosen merkki… Hyviä ovat! Virheettömiä ovat! Kauniita ovat! Ei niitä ole ummessa silmin ostettu!
»Eihän sieltä, Tampereelta asti, roskatavaraa viitsi kuljettaa», rähisee Ulrikki.
Ulrikki kävelee tallin ovelle, silmää sisälle ja sanoo, jotta kaikki kuulevat:
»Onpa Mikolla täällä talli reilassa kuin parhain sali!»
Mikko nilkuttaa Ulrikin viereen… Haiskahtaa… haiskahtaa Ulrikki Oulun viinalta niin, että Mikon sieraimia kutkuttaa ja imelä vesi laskee suuhun…
Hyvillään näyttää Ulrikki-isäntä olevan ja tyytyväinen Mikon hommaan. Jo ojentaa, kun menevät talliin, salaa Mikolle koko taskumattinsa ja kuiskaa:
»Maistahan, Mikko, tuosta tuliaisryypyt… Ja toimita sitten kaikille hevosille appeet… Lomman poikainkin hevosille myös…»
Toisia hevosia vielä pelehtii pihalla, toisia jo talutellaan talliin ja jokainen pannaan siihen, johon Ulrikki määrää…
Miehiä kulkee kahakäteen tallista ulos ja sisälle. Kysellään hintoja ja hevosten tapoja.
Rinnakkain pilttuisiin pannaan Lomman poikain hevoset, sillä toistaiseksi jäävät nekin nyt tänne Heikkilän talliin. Toistaiseksi eli siihen asti, kun sattuu tulemaan sopiva hetki, jolloin ne saisi tullia maksamatta viedä Ruotsin puolelle.
Vihdoin ovat kaikki hevoset tallissa, ja Mikko ja renkipoika alkavat niitä sukia ja apehtia.
Sitten vasta hevosmiehet markkinatuliaisineen käyvät sisälle, missä emäntä vankkaa lihakeittoa heille valmistaa.
IV
Oli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat. Lomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut sattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin puolelle.
Kummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin siellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain ajaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia maksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin puolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi, vaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella käydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa, kunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.
Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.
Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut, samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin Matti.
Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti pettäminen kuin ennen.
Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita… Mutta luuta pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua. Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta, tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina…
Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat lähestymistään lähestyivät.
Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt, mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa, hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin, ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori, että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta…
Jo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.
»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka… kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:
»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia… Oli jo puoliyö, ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä… Silloin juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa istuen… Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät Ylikainuulle vievälle tielle…»
»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.
»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin porstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja näimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä, Kainuun tielle kääntyen…»
»No voi helvetti! Mistä siihen hurtat niin äkkiä ilmestyivät?»
Ulrikki nousi jo kävelemään, niin liikutti veriä Nestorin kertomus.
»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja muuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä päin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät perään… Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi hevosta olivat ottaneet peslaakiin… Nyt juuri, kun tänne läksin, tulivat ja hyvillään näyttivät olevan…»
»Näittekö hevosia?» kysyi Ulrikki, hakien sikaaria suuhunsa.
»Näin sen verran, että arvaan, kutka ajajat olivat ja kenen hevoset…»
Ulrikki mietti hetkisen ja sanoi sitten:
»Jo arvaan minäkin! Muita eivät olleet. Miukin Matti ja Oukan Aapeli…»
»He juuri…»
»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa, arvaan ma?»
»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet Miukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät, tolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko tullimiehet kylässä vai eivätkö…»
»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli pörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta hurtat hevosen veivät…»
Ja pitkän aikaa siitä nyt keskustelivat, kukin arvelujaan sanoen.
Mutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän kohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi hyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja palkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja arvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta vielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin jutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään menevät… Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikin ansaansa…
»Mutta eivät saaneet vielä», sanoi Nestori hyvillään.
»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi ehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.
Ja myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli tällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.
Siitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin talvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta mitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät keksineet.
Samana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin puolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli Helmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.
Näinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä. Öisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös sängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät ajat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen, takavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia temppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan linjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti Helmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.
Mutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä oli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että Helmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi häntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon hän oli laiska kuin mato.
Tarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat tulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen toiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi, että jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä jutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä pitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun, jotta naama punotti ja maha hytkyi… Hän helisteli avaimiaan housuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi koreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja nauraa hökerteli:
»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet… en minä, eivät Lomman pojat, ei kukaan… Ja kaatoi vielä toisen ryypyn olhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun, — olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja ryypättyään sanoi hän:
»Pane vanha tamma valjaisiin!… Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä yrittää…»
Helmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki nassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki housujensa ja turkkinsa taskuihin.
Ruotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen herra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta maatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli hän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta omaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta kaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut, oli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet saaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta tavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat hänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken vointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti Suomen puolella milloin missäkin hommassa.
Tämän Viiklunti-herran puheille oli Heikkilän Ulrikki nyt menossa.
Valjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut ja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana miehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja turkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa Viiklunti-herralle kielen kastikkeeksi…
Rehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin puolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi tullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään kauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa, pysähdyttäen hevosen.
Heti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja kun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään tullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä kertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt kiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa… saapi käydä kauppiaassa.
Ulrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan Viikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän uskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin vainustella.
Viiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset olivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa konttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki, kovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta haiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis, että pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa…
Hyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä hänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan tullut Suomen puoleltakaan.
»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun niin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä erittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti sen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.
»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen puheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.
»Tuleeko lähtöä markkinoille?» kysyi Ulrikki.
»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi
Viiklunti vähän alakuloisesti.
Markkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että hän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti Viiklunti pikarit pöytään.
»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu naurussa.
»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa taskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin päästiin, asiat alkavat selvetä.
Ja liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia ryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.
Ulrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun markkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin korkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat Viiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja Oukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.
Mutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin, jatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää Viikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia maksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun markkina-ajaksi.
Viiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin hauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että tullikavallus oli kysymyksessä.
»Saakeli soikoon… jos minä…» sanoi hän, nousten seisomaan.
»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat valmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»
»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut kaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.
»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat kuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit täyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.
Ulrikki alkoi selittää:
»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki viekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella Suomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin edelleen Ylikainuulle asti… Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla, että silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle… Ja kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin me, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli…»
He ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella olevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja tullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti hevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat hänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi hän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan… Hän, Ulrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi vielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään, ylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin ruhtinaallisesti.
Viiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa kirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun tullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.
»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru vieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»
»Elähän huoli siitä!» tyynnytti taas Ulrikki.
Viisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti Viiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja, oli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt kaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat otetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi tulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet livahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät markkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen puolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan tuotu… Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan hänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä markkinoilla mitä tahtoi.
»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala tullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»
Ja hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia vahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli syttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin tuumaa, jonka täytyi onnistua.
Panivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,
Viiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.
Sitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella. Ulrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään saataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..
»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi varovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»
»Eipä tiedä… voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa viritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän, vaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä kukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua Viikluntin korvaan.
Viiklunti kuunteli ja rähähti sitten pitkään nauruun.
»Kun en minä itse sitä ole hoksannut!» päivitteli hän.
»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät viisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»
Taas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia yksityisseikkoja selvitellen.
Vasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput pulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja kohmeloryypyiksi.
Hellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin pyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen usko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.
Ei näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen puolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään hyräillen…
Hänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli osoitettu rajavartija Nyymannille… Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki muisteli ja naureskeli… Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun aivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.
Kun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista, täysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.
»Hyvin kävi!» kuiskasi hänelle Ulrikki. »Kaikki hyvin! Viiklunti on puolellamme, ja kirje, Nyymannille osotettu, on täällä taskussani…»
»Ei muuta siis kuin lähteä ja toimittaa kirje Nyymannin käteen», kuiskaa Helmeri vastaan. »Nyt tässä alkavat asiat mennä oikealle tolalle!»
Sitten päättivät, että seuraavana iltana pukeutuu Helmeri tuntemattomaksi rahamieheksi ja toimittaa kirjeen Nyymannin omaan käteen.
* * * * *
Ruotsin puolen rajavartijat Nyman ja Stark, jotka vasta olivat saaneet kaksi kallista hevosta takavarikkoon, olivat kovin hyvillään, toivoen palkinnoita ja virkaylennyksiä. Sillä he olivat ensimmäiset rajavartijat, jotka valppaudellaan ja nerokkuudellaan olivat niin onnistuneen takavarikon tehneet. Asiasta oli jo puhelimella ilmoiteltu pitkin jokivartta ylös ja alas päin. Talteen korjatut hevoset oli jo lähetetty Haaparannalle, kruunun hyväksi myytäviksi. Ja heille oli ylemmästä virastosta telefonoitu ja onnitteluja lausuttu. Lisäksi oli vielä Silfverberg, joka oli kaikkien rajavartijain ylijohtaja, viskaali, ja jonka tarkastuksen ja valvonnan alaisina kaikki ruotsinpuolisen jokivarren tullimiehet olivat, omakätisesti käynyt kiittämässä näitä nerokkaita poikia… Nymanin ja Starkin urotyö oli jo kauas kuulunut.
Heillä oli kyllin syytä olla iloisia, ja yhä valppaampina aikoivat olla, sillä markkinat lähenivät ja huhuja oli liikkeellä, että paljon oli Suomen puolella markkinoille aikovia. Ja hyvin he tiesivätkin, että Suomen puolella oli paljon hevosia, vasta etelästä päin tuotuja, jotka tietenkin oli aikomus tullia maksamatta saada markkinoille. Tunnetuimpia hevosmiehiä — Miukin Mattia, Oukan Aapelia, Heikkilän Ulrikkia ja Lomman poikia, — niitä he erityisesti halusivat pitää silmällä.
Mutta Heikkilän Ulrikin käynti Viikluntilla oli heiltä jäänyt huomaamatta. Olivat siinä uskossa, ettei Ulrikki ollut käynyt muualla kuin kauppiaassa, jonka pihalla hänen hevosensakin oli.
Mutta sen he tiesivät hyvin, että Ulrikki ja Lomman pojat vahtailivat sopivaa hetkeä, jona voisivat pujahtaa rajan yli. Sitä eivät kuitenkaan osanneet arvata, mitä tietä tulisivat käyttämään, sillä Tornionjoen yli oli tikoitettu monta tietä, melkein joka kylän kohdalta, vaikkei jokaista tietä yhtä paljon käytetty, varsinkaan Ylikainuun markkinain aikana, samoin kuin Rannankylän tietäkään, jota ylipuolelaiset ja järvikyläläiset pitivät kulkutienään. Harvoin kuitenkin uskalsivat Nyman ja Stark Rannankylään asti vahtimatkojaan ulottaa, sillä he tahtoivat uskollisesti vartioida oman kylän tietä, aina epäillen Ulrikin ja Lomman poikain hommia…
Mutta eräänä iltana saivat he kirjeen herra Silfverbergiltä, Rannankylän viskaalilta. Kirjeen antoi iltapimeässä outo rahtimies, joka sanoi tulevansa Rannankylästä ja olevansa menossa Haaparannalle. Nymanille oli kirjeen antanut ja maininnut, että Silfverberg oli sanonut sen olevan erittäin tärkeä ja sisältävän sellaisia asioita, joita ei käynyt telefoonissa puhuminen, ja sen vuoksi oli hän maksanut hyvän palkan rahtimiehen vaivoista ja moneen kertaan muistuttanut, ettei kirjettä saanut jättää kenellekään muulle kuin Nymanille.
Outo mies ajoi menemään, eikä Nyman tullut kysyneeksi hänen nimeäänkään.
He lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi semmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen saatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan. Sillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia Suomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen hevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli rajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis oikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin ja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen…
Osoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen, arvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta hyvää.
He valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa kaahottamaan Rannankylään päin.
Mutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri heidän poistumistaan katsellen…
Ja kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi Helmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan oikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen äskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.
»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville
Ulrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat
Rannankylään täyttä laukkaa!»
»Jo on kälmi kirjuri se Viiklunti!» ihmetteli Ulrikki ihastuneena.
Ja tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon auttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.
Helmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman tietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan Rantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa liinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri silkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka olivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että ennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa myöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä tullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa hännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin huomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten omistaja.
Matalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet Heikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen mahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein epäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen menestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa, vaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli poikkiviennin omin päinsä järjestänyt.
»Aja onnessa!» huusivat he Helmerille, kun Helmeri rekeen istuutui.
»Hyvin käypi! Ajakaa vain rohkeasti perässä!» sanoi Helmeri varmasti.
Ja kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka oli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon, palatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie auki vai eikö.
Helmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään reen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa lautaselle, jotta mäiske kuului…
Jo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle ja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä, helisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä alkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten kavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä Helmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.
Pimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut mitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.
Rohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi hevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle Rantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja vilahti läpi pihan kuin varjo… Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut, ja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian laukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti, ja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut matkassaan.
»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää liikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä… tätä vapautta ei kovin kauan kestä… Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien Heikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää Herttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.
Viiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan hevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä, jolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan, hyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.
»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään Nyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti, ja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.
»Joko Ulrikki ja Lomman pojat tulevat?» kysyi hän sitten.
»Pian kai tulevat, ja hyvä olisi, että joutuisivat, sillä pian siellä Rannankylässä selviää, minkä kirjeen Nyymanni on saanut… eivätkä kauan viivy ennenkuin takaisin laukkauttavat, jos jotakin epäilevät», sanoi Helmeri.
»Mitä perkulia niiden tarvitsi sinusta jälkeen jäädä», ärähti Viiklunti. »Olisivat tulleet yksin matkoin! Mutta se on se Ulrikki semmoinen jänishousu, kun oikein hoppu tulee… Minä kun aikoinani luntreijasin tupakkikuleja, niin se oli ruttoa hommaa…»
Viikluntin kertoessa entisistä rohkeista tullikavalluksistaan kysyi
Herttuan isäntä, Samuli, Helmeriltä:
»Hetikö lähtivät, kun kirjeen saivat?»
»Eivät päälle tunnin viipyneet ennenkuin jo ajoivat Rannankylään päin, jotta vaaroissa vastasi», selitti Helmeri.
»Mutta jo siellä Rannankylässä tullihurtat ja Silverperi pahan nimen mainitsevat, kun käy selville, ettei Silverperi olekaan kirjettä lähettänyt…»
Helmeri naurahti.
»No, sen saapi arvata, ja selvää on sekin, etteivät siellä vanhene Nyymanni eikä Tarkkikaan… Luulen, että pian palaavat ja vauhdissa palaavatkin», sanoi hän.
»Kun nyt vain Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat joutuisivat tieltä pois!» toivoi isäntä.
»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän sään aikana päästä piiloon!»
Herttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka olivat hänen sisarensa poikia.
»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua ja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.
Helmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin hevosille oli sijaa varattu.
Viiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja silkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun hän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin ruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä… Silkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja uljaaseen kokoon…
Mutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat Herttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla seisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun korvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten huolistuneena:
»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken päästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että »jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»
Mutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla kopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä, mutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse, tahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa vauhdissa…
»Jo tulevat… Laukkaa ajavat… vaaran takaa kuuluu, kuinka maa tömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään hiljentäen.
»Laukkaa ajavat… Selvästi kuuluu», sanoi isäntäkin.
Kuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää kasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi kavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen päälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan selvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.
»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen myötäleessä…»
Täyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja takimmaisena Ville.
»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!… Taisivat hurtat ehtiä jäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.
Tulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella kysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin toimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.
Ja arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa heinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.
Nyt ehti Helmeri Ulrikilta kysymään, mitä perästä päin kuului.
Ulrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä olleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa antaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta juuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä käsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia hevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut tuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja…
»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme laukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki, kuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin. Mutta Helmeri sanoi:
»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä, mutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä virkummin…»
Niin keskustelivat ja seisoivat hetken pihalla kuunnellen, mutta minkäänlaisia ääniä eivät eroittaneet.
Menivät vihdoin sisälle, mutta vuorotellen kävi kukin miehistä kujalla kuulostelemassa ajavien ääniä tai hevosten kavioiden kopsetta. Mitään ei kuulunut.
Viimein alkoivat rauhoittua toivoen, etteivät tullihurtat olleet selvää saaneet heidän poikkitulostaan… Oli sekä Ulrikilla että Lomman pojilla aikalailla konjakkia ja viinaa matkassaan, ja kukkura-puolikupit nyt teki joka mies.
Helmerin suunnitelma oli ollut sellainen, että Viiklunti nyt, kun kaikki hevoset oli saatu tullia maksamatta rajan yli, kuljettaisi Herttualta hevoset yksitellen omaan talliinsa ja sitten pitkänä suorana markkinapaikalle. Mutta nyt, kun siinä ryypiskelivät ja nousuviinaan pääsivät, rupesivatkin miettimään miehissä, että eri tavalla olikin meneteltävä.
Kun tullikavallus oli näin hyvin onnistunut eikä markkinoihinkaan enää ollut kuin vajava viikko, päätettiin jo aamuyöstä jatkaa matkaa Ylikainuuseen. Monta seikkaa oli, jotka niin kehoittivat tekemään. Ensiksikin oli hevosten vieminen ja niiden säilyttäminen Viikluntin tallissa hyvinkin hankalaa, ja tullihurtat voisivat vihapäissään ja kostonhimossa ruveta rettelöimään. Toiseksi oli markkinapaikalta jo tullut tietoja, että sinne oli saapunut paljon hevosenostajia sekä Jällivaarasta että muualta Ruotsin ylimaista ja että hinnat olivat kovin korkeat. Kolmanneksi oli tiettyä, ettei markkinapaikalla vielä ollut tullimiehiä nuuskimassa, vaan sen sijaan yhä olivat kaikki rajalla vartioimassa…