Ja noista syistä päätettiin, että nyt oli matkaa jatkettava.
Viiklunti kyllä puolestaan kannatti toisten ehdotusta ja päätöstä ja piti viisaimpana nyt pitkittää matkaa. Mutta harmitti häntä se, ettei hän saanut näillä uusilla, lyhythäntäisillä hevosilla ajella pitkin kylää niinkuin omillaan, ajella reilusti huvikseen ja tullihurttain kiusaksi… Asian tärkeyden vuoksi luopui hän tuumasta ja tyytyi toisten päätökseen.
Heikkilän Ulrikki, jolla oli liikeneroa ja joka nytkin ymmärsi hetken
ja markkinain tärkeyden, keksi yhtäkkiä uuden tuuman ja kuiskasi siitä
Helmerin korvaan. Helmeri puolestaan piti Ulrikin aietta aika hyvänä.
Se tekisi satoja, jos onnistuisi…
»Nyt pitää hommata», kuiskasi hän Helmerille. »Tämmöisiä, näin korkeita hevosenhintoja ei ole minun eläessäni koskaan ollut!»
Ja kun oli jo useita väkevänlaisia puolikuppisia juotu, sanoi
Ulrikki kuin kaikille yhteisesti, ettei hän nyt vielä itse lähdekään
markkinoille, vaan jättää hevosensa ja kaupanteot Viikluntin haltuun.
Ja syyksi sanoi, ettei hän vielä joutanut.
Lomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti heilläkin oli myymämiehenä…
Viiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja aina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle hevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi, saisi Viiklunti pitää omana hyvänään…
Siis viisi Ulrikin hevosta jäi nyt Viikluntin haltuun.
Mutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan supattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan oli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli potkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa… Niin että jos sattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä, mutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä…
»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä olen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle näillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla kolmattakymmentä… Kyllä minä…»
»No niin», sanoi Ulrikki, »koeta sitten parhaasi!»
»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle, poloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.
Ja sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt ei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa, että kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.
Kaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän koskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten kun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon päivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.
Aamuyö tuli.
Kolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko irtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta kiinni reen perään.
Viiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen turkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja hevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin, koreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.
Ja niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona katosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.
Mutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan isäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.
Eivätkä he tavanneet yhtään tullihurttaa nyt paluumatkallakaan.
V
Pari päivää sai kuluneeksi.
Helmeri oli valevaatteissa ja valeviiksin käynyt Ruotsin puolella vakoilemassa tullimiesten hommia. Hän oli nähnyt, että useita Rannankylänkin tullimiehiä oli ilmestynyt Rantakäyrään Nymanille ja Starkille kumppaneiksi. Hän tapasi heidät hiihtämässä joen jäällä, usein suomenpuolisellakin rannalla, ja niin näytti, että odottivat… odottivat…
Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen hiihteli heidän perässään, sai hän kuulla mitä keskustelivat. Sattui olemaan myötätuuli, eivätkä tullimiehet arvanneet kenenkään perässään hiihtävän. Siitä kirjeestä puhuivat. Kiroilivat ja koettivat arvata, kuka sen oli kirjoittanut ja kenen hommasta ja aloitteesta. Kuitenkaan eivät tuntuneet tietävän pääasiaa, nimittäin että sillä aikaa kun he Rannankylässä viipyivät oli hevosia tuotu yli rajan iso suota. Se oli siis pysynyt heiltä salassa. Ne ruotsinpuolelaisista, jotka hevosmatkueen ehkä olivat nähneet kylän läpi Ylikainuuseen päin vilahtavan, eivät asiasta hiiskuneet tullimiehille mitään. Siinä uskossa tuntuivat tullimiehet olevan, ettei vielä ollut rajan yli hevosia tuotu, mutta että epäilemättä tuodaan… minä hetkenä hyvänsä…
Ja sen vuoksi nyt miehissä vahtasivat yötä päivää, iltaa aamua.
Mutta kolmantena iltana, kun ei tullimiehiä näkynyt jäällä eikä rannallakaan hiihtelemässä, rohkeni Helmeri hiihtää Rantakäyrään. Kun hän saapui pihaan, oli siinä tallin luona tullimiehillä tulinen kiire. Helmeri ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään heistä, vaan kuunteli syrjässä ja tiedusteli piialta, joka ilmestyi kaivolle, oliko isäntä kotona… Sanoi olevansa etelänpuolen miehiä, tukkilainen, joka näin talvisydämen aikana haki maamiehen työtä…
Helmerillä oli laukku selässä, valeviikset ja huono naapukka. Tullimiehet eivät häntä tunteneet, ja kiireissään ja lähtöhommassa kun olivat, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.
Matta Helmeri kuuli mistä juttelivat, sillä he puhuivat suomea sekaan, koska joukossa oli kaksi sellaista tullimiestä, jotka eivät ruotsia osanneet.
Nyt vasta aivan äsken olivat he saaneet tietoonsa, mitä sillaikaa oli hommattu, kun he Rannankylässä kävivät! Ja nyt vasta heille selvisi, mitä varten kirje oli laadittu!
Toistakymmentä hevosta, — niin olivat he saaneet kuulla, — oli sillävälin ehditty tuoda poikki, vaikka he laukkaa ajoivat mennen tullen, Rantakylässä käydessään. Ja nyt, kun olivat sen tietoonsa saaneet, nyt he miehissä panevat perään ja kohtaavat ne hävittömät ja rohkeat lurjukset markkinapaikalla hevosia myymässä…
Tosin joku joukosta tuntui arvelevan, että oli myöhäistä enää yrittää. Tullikavaltajat olivat päässeet rajan yli, kenenkään tullimiehistä heitä tai hevosia näkemättä, ja vaikeaa ja pimeää oli niin ollen mennä ottamaan takavarikkoon. Lisäksi ei tietty, kutka suomenpuolelaisista olivat olleet juonessa. Olivatko olleet kaikki yhdessä taikka…
Mutta Nyman, joka siinä tuntui olevan joukon johtajana, äyhkyi, että kyllä otetaan selvä perillä ja talteen jok'ainoa suomenpuolelaisen hevonen…
Heitä oli viisi miestä. Helmeri katseli heidän touhuaan ja kuunteli tarkoin, mitä puhuivat. Siitä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan selvillä, kenen hevoset olivat, olivatko Heikkilän Ulrikin, Miukin Matin, Torikan Hermannin vai Oukan Aapelin, tai olivatko ollenkaan niiden…
Pian olivatkin matkaan valmiit. Kahdella hevosella lähtivät, toisessa reessä kaksi miestä, toisessa kolme. Ja heti kun kujasta ulos pääsivät, niin täyttä juoksua lähtivät ajamaan, aisatiu'un pauhatessa vasemmanpuolisessa aisassa.
Helmeriä nauratti. Mutta saadakseen kuulla, tiesikö talonväki, kutka hevosia olivat »luntreijanneet» ja oliko kylällä tietona, että Viiklunti oli joukossa, meni hän laukkuineen pirttiin, ja puhuen Oulun murretta hän alkoi kysellä, mitä miehiä nämä herrat olivat, joilla näytti olevan niin tulinen kiire.
Ja niin tuntemattomana osasi Helmeri olla ja niin puheensa muuttaa, ettei häntä Rantakäyrässä kukaan tuntenut, vaikka oli tuttu mies talossa. Hän koetti onkia ja tiedustella minkä mitäkin, mutta varovaisia olivat puhumaan. Sen sai Helmeri kuitenkin varmuudella tietää, etteivät olleet selvillä hevostenviejäin nimet eikä Viikluntin osuus hommassa.
Enempää hän ei tahtonutkaan urkkia. Hän oli saanut tietoja riittävästi; nyt piti joutua niitä Ulrikille selittämään.
Päästyään palasen matkaa Rantakäyrästä laski Helmeri jäälle ja oikaisi suoraan Heikkilään. Tallissa oli tuli, ja Helmeri riensi sinne ensiksi.
Ulrikki oli jo kauan aikaa Helmeriä vartonut, tietoja odotellen, sillä kiire alkoi olla markkinoille. Aikansa kuluksi oli hän nyt tullut talliin ja ruvennut Tynkä-Maun avuksi hevosia puhdistamaan. Niitä olikin nyt näinä päivinä tuotu taas uusia. Sillä sen jälkeen kun Ulrikki ja Helmeri Herttualta palasivat oli Ulrikki käynyt Oukan Aapelilta ostamassa kaksi vankkaa ruunaa ja Miukin Matilta maailmankomean tamman, jonka vertaa kokonsa ja näkönsä puolesta harvoin tapasi.
Sopuhinnoista oli Ulrikki nämä hevoset onnistunut ostamaan, sillä kovin olivat pelästyneet sekä Oukan Aapeli että Miukin Matti, pelästyneet niin, etteivät enää Ylikainuun markkinoista puhuneet mitään. Kun he, hutikassa kumpikin, joutuivat tullihurttain käsiin ja heiltä kummaltakin otettiin hyvä hevonen korjuuseen, oli heiltä markkina-into niin laimennut, ettei heitä enää tuntenut samoiksi miehiksi. Kun lisäksi kuului, että tullimiehiä oli lisätty joka kylään nyt markkinain ajaksi eikä näyttänyt olevan yhtään reikää, josta olisi päässyt pujahtamaan rajan yli, olivat he epätoivoissaan myyneet parhaat hevosensa Ulrikille, joka osasi heitä lisäksi valheilla säikytellä.
Juuri näiden hevosten saanti markkinapaikalle oli nyt kysymyksessä, ja sen vuoksi hiihteli Helmeri tullimiesten perässä, heidän toimiaan silmällä pitäen.
Ja kun hän nyt saapui ja ilmoitti kaikki kuulemansa ja näkemänsä, seisoi Ulrikki äänetönnä kuunnellen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt vähääkään, mitä nyt oli tehtävä. Se, että tullimiehet olivat lähteneet ajamaan Ylikainuuseen muka takavarikon tekoon, ei häntä liioin huolettanut, sillä hän luotti Viikluntiin.
»Siinä ei mitään pelkoa ole. Viiklunti on Ruotsin puolen mies, ja hänen nimessään ovat hevoset. Hän saapi kaupata ja myydä… Niin ovat lakioppineetkin Viikluntille sanoneet», virkkoi hän.
»Niin, ja Viiklunti kyllä keinot keksii», sanoi Helmerikin. »Mutta nyt?»
»Niin, nyt? Mitäs helvettiä nyt tehdään? Rajan yli kyllä päästään, vaan kuinka käy Kainuussa, kun tullimiehet miehet ovat sinne menneet? Sattuu, niin tulevat vastaan!»
Ulrikki näytti kovin huolekkaalta.
»Nyt se juuri tie onkin auki», sanoi Helmeri naurahtaen.
»Mitä tarkotat?» kysyi Ulrikki ja lisäsi huolestuneena:
»Taisin tehdä tyhmästi, kun menin vielä lisäksi ostamaan nämä hevoset…»
»Eivät ole konstit vielä lopussa», sanoi Helmeri varmalla äänellä.
»Mitä aiot?»
»Markkinoille kaikki!»
Ulrikki seisoi saamattomana eikä näyttänyt tällä kertaa mitään hoksaavan.
Mutta Helmeri selitti:
»Minä olen nyt asiaa miettinyt, ja jos niin tehdään kuin minä sanon, niin hyvin käypi.»
»No, sano, hyvä mies, miten aiot?» hätäili Ulrikki. Helmeri selitti:
»Minä vien nyt nämät kaksi ruunaa Herttualle ja jään taloon näitä hoitamaan. Te tulette sitten jälessä — huomenaamulla vasta, — ja kun tulette Rantakäyrään, niin tiedustelkaa tullimiehiä… että teillä olisi hevonen tullattavana…olette markkinoille menossa… Ja jos ei kuulu yhtään, — niinkuin ei kuulukaan, — niin telefoneeratkaa Rannankylään Silverperille, että minkälaista järjestystä tämä nyt on, kun ei ole yhtään rajavartijaa rajalla… että saisi tuoda vaikka kaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset ja viedä tullia maksamatta Ruotsiin… Näyttäisi pulskalta ja rehelliseltä peliltä, kun näin rennosti olisitte markkinoille menossa… ja se hyöty siitä lisäksi olisi, että olisi sitten oikeus markkinapaikalla kaupitella tullattua hevosta, mutta myydä silti tullaamaton!..»
»Jo ymmärrän… jo hoksaan», nauroi Ulrikki nyt jo kovin hyvillään.
»Sillä ei yhden hevosen tulliraha ole niin suuri, että se missään tuntuisi, kun on kysymyksessä näin monta, ja varsinkin kun nämä saitte ostaa niin sopuhinnalla…»
Ulrikki ymmärsi nyt ja alkoi mainoa:
»Mistä hiidestä sinä aina hoksaat!»
Ja remahti sitten isoon nauruun, ja naurun seasta hökerteli:
»Se on vissi se, että se on viisas keino… Vaan mikä siinä on, etten minä hoksaa koskaan…»
»Hoksaanpahan minä», nauraa virnisteli Helmeri.
Tynkä-Mikko siinä kuunteli heidän keskusteluaan, ja kun kuuli, että jo nyt yön aikana viedään nämäkin hevoset, virkkoi hän happamen näköisenä:
»Jo nämät tästä saapikin viedä… syömästä… on semmoinen passaus, että…»
Mutta Ulrikki iski Mikolle silmää, iski Helmerillekin ja kutsui molemmat vierashuoneeseen, jossa kukkuraryypyt heille antoi.
Kun sydänyö tuli, läksi Helmeri.
Valjaissa oli toinen Oukan Aapelilta ostetuista ruunista ja toinen marhaminnasta kiinni reen perässä. Mutta talliin jäi vielä Ulrikkia varten Miukin Matilta ostettu uhkea tamma.
Ruotsin puolelle asti aikoi Ulrikki lähteä saattamaan Helmeriä, vaikka tämä vakuuttikin, ettei ollut mitään vaaraa eikä siis tarvinnut pelätä.
Siinä vielä, kun tikkatietä ajoivat suoraan Rantakäyrään, puhelivat he kaikista mahdollisista yhteentörmäyksistä tullimiesten kanssa. Jos niinkin kummasti kävisi, että tullihurtat osuisivat poikkeamaan Herttualle, Helmerin ja hevosten siellä ollessa, niin… niin Helmerin pitäisi paeta piiloon ja Herttuan isännän omistaa hevoset… Silloin eivät kykene tekemään takavarikkoa, kun eivät ole nähneet hevosia yli rajan tuotavan.
Niin tuumailivat.
Mutta pian olivat ajaneet joen poikki ja Ruotsin rantaa lähestyivät. Silloin huomasivat he molemmin, että Rantakäyrän pikkurakennuksesta, jossa Nyman ja Stark asuivat, loisti valo kahdesta ikkunasta.
Ulrikki pysähdytti hevosen arvellen, että tullimiehet olivat palanneet
Ylikainuun matkalta. Mutta Helmeri vakuutti, että niin ei ollut.
Pettääkseen ja pelottaakseen Suomen puolen hevosmiehiä olivat he
piikansa käskeneet polttaa lamppua koko yön…
»Antaa mennä vain!» sanoi hän Ulrikille.
»Jokohan lienee niin?» epäili Ulrikki.
»Epäilemättä! Minä tiedän niiden vehkeet» sanoi Helmeri.
He ajoivat menemään. Nukkuvan näytti koko Ruotsin puoli. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään, Rantakäyrän pihallakaan ei näkynyt yhtään ihmistä. Aivan kävelyä ajoivat pihan läpi aina Ylikainuulle kääntyvään tienhaaraan asti.
Siitä Ulrikki pyörsi takaisin suksilla, jotka oli sitä varten kuljettanut reessä.
Helmeri katosi nopeasti hevosineen pimeään yöhön.
Kotiaan tultua ei Ulrikkia kuitenkaan nukuttanut. Levoton ja huolissaan hän oli. Jokohan oli tullut pelanneeksi liian korkeaa peliä? Tuhannet olivat kysymyksessä. Helmeriin hän kuitenkin luotti. Se oli kavala ja rohkea silloin kun tarvittiin. Hyvä mies! Kerrassaan kuin luotu »luntreijariksi»!
Huoletti häntä sekin, että tullihurtat olivat lähteneet Ylikainuuseen muka takavarikkoja tekemään. Ja vaikka hän luottikin Viikluntin nokkeluuteen, epäili hän yhtä ja toista kuitenkin.
Varhain aamulla hän nousi vuoteeltaan ja alkoi valmistautua markkinoille. Tynkä-Mikon kanssa yksissä tuumin hommailivat. Kaikista kookkaimman matkareslan sulloivat heiniä täyteen, evääksi hevoselle. Komeimmat, hopealta hohtavat mäkivyöt, sitoikin ja tupsulliset suitset — kaikki Alarikin entiset neuvot —, Ulrikki nyt otti esille ja niihin komean tamman pujotti. Kovaäänisimmän aisatiukunsa aisaan köytti ja koreimman kulkusen länkien päähän. Kaikki muutkin neuvot olivat pulskat ja uhkeat kuin parhaalla patruunalla.
Matkaturkikseen otti hän upean sudenalaisen turkkinsa, jonka vertaa ei ollut kenelläkään Suomen puolen herralla. Mutta markkinapaikalla oleskelemista varten otti hän pikkuturkkinsa, korean vyönsä ja saukonnahkaisen lakkinsa, jonka oli Rovaniemessä paras lakkimestari valmistanut.
Komea oli nyt mies, mutta komea ja lihava ja juhlallisen kookas oli raudikko tammakin, Miukin Matilta sopuhinnalla ostettu.
Uljaana se hopealta hohtavissa valjaissaan seisoi Heikkilän kuistin edessä odottaen Ulrikkia rekeen tulevaksi. Komeutta lisäsi vielä korkeakaarinen luokka, uudenaikainen, kiiltäväksi maalattu, Tampereelta ostettu. Tynkä-Mikko siinä tammaa ohjista pidätteli ja nilkutti, Ulrikkia odottaessaan, sinne tänne reen vieressä…
Mutta vielä viipyi Ulrikki eväsviinojaan markkinoita varten laukkuunsa kätkien. Maantieltä kuului aamuhämärässä ajavien tiukujen ja kulkusten helinää, niinkuin markkinain aikana ainakin. Kuului joku karjaiseminenkin. Ulrikkikin sai siitä uutta markkinahenkeä ja joutui pian matkaan.
Mutta juuri kun hän astui turkki yllään kuistia alas, ajaa remusi kaksi miestä pihaan liinaharja-hevosella. Ulrikki näki heti, että molemmat miehet olivat humalassa. Toinen oli Oravan vanha Matti ja toinen Torikan Hermanni.
Ulrikki ihmetteli, mitä nämä miehet nyt olivat ajamassa, sillä sen hän näki, etteivät olleet markkinareilassa. Ja vihaksi häntä pisteli se, että nämä nyt juuri sattuivat tulemaan, kun hän oli markkinoille lähdössä.
Torikan Hermanni kompuroi reestä pois, jättäen ohjat Oravan vanhalle
Matille.
»Tuota noin…» ähkäili hän, Ulrikkia lähestyessään.
»Mikäs on hätänä?» rämähti Ulrikki viinaäänellään ja silmäsi julmasti Hermannia. He eivät olleet tavanneet toisiaan sitten kun Siipolassa viinoissa ja vihassa erosivat. Hermanni kyllä oli jo riidan unhoittanut, mutta Ulrikki, joka oli pitkävihaisempi, ei ollut vielä leppynyt.
Ja kun Hermanni alkoi tolkuttaa, että hän on lähtenyt Miukin Matin puolesta purkamaan hevoskauppaa, suuttui Ulrikki silmittömästi, sillä hän arvasi muiden valaneen järkeä Miukin Matille, että halvalla myit…halvalla myit…
Rahat oli Matti lähettänyt Hermannin matkassa ja valtuuttanut Hermannin hänen puolestaan kaupan purkamaan…
»Mene helvettiin!» vastasi Ulrikki ja alkoi istuutua rekeen, matkaan lähteäkseen.
Mutta Hermanni ei hätäillytkään.
»Elä sinä», juuppasi hän, mennen aivan Ulrikin reen viereen. »Elä muuta kuin riisu valjaista tämä Miukin Matin pulskea tamma… ja minä maksan rahat takaisin. Ei sitä niin vain toista hätääntynyttä petetä… Kun puolella hintaa tämmöisen tamman, hupakko, myypi..»
Ja hän meni ja koetteli tamman lihavia kylkiä.
»Mene matkoihisi siitä tunnustelemasta minun hevostani ja vie terveiset, ettei pureta hevoskauppaa.»
»Elä, elä!» varoitteli Hermanni, hoiperrellen melkein Ulrikin nenän alla. »Tässä on tuolla reessä ukko, joka tietää mitä laki hevosen vaihetuksesta sanoo… sanoo, että kolmen vuorokauden kuluessa saapi kaupan purkaa sekä ostaja että myyjä…»
Oravan vanha Matti kääntyi reessä ja huusi, ikäänkuin todistaen:
»Semmoinen on laki…»
»Minuako luulette pelottavanne!» sanoi Ulrikki siihen.
Nyt hän ymmärsi, että Miukin Matti oli tullut katumapäälle, ja kun ei itse uskaltanut tulla purkamaan, niin toimitti Oravan ukon ja Torikan Hermannin asialleen, antaen ryypyt heille vaivoistaan.
»Ei, pojat! Ei minua niin peloteta! Uskokaa pois!» sanoi hän uudelleen ja aikoi rekeensä istuutua.
»Tässä jutussa menetät!» kiivastui nyt Hermanni puolestaan. »Käräjäasia tästä nousee! Muista se!»
Mutta Ulrikki käski molempain mennä helvettiin hänen pihaltaan rähisemästä ja asettui rekeen. »Muista sinä!» rähisi Hermanni reen vieressä. »Niinkö luulet, etteivät tässä muut tiedä mitä sinä Viikluntin kanssa puuhaat — odotahan!»
Mutta Ulrikki istui jo reessään, ja Tynkä-Mikko peitti hänet vällyihin kuin herran ainakin. Hän tempasi ohjista ja ajoi menemään suoraan talon rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle.
Heikkilän pihalla teuhasi Torikan Hermanni ja uhkaili käräjillä. Menipä hän Tynkä-Mikon perässä talliinkin ja rupesi Mikolle siellä mellastamaan ja juopuneen kovaäänistä porua pitämään. Silloin Mikko, vimmatusti nilkuttaen ja hääräten ja kiroten suun täydeltä, alkoi hosua vierasta luudallaan, — jolloin Hermannin täytyi poistua.
Ja palasen aikaa vielä pihalla jahkailtuaan lähti hän Oravan vanhan
Matin kanssa ajelemaan Miukille päin.
* * * * *
Ulrikki ajoi komeasti Ruotsin puolelle, antaen Lomman vastaleessa tamman kävellä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut soivat, kulkunen helisi levottomasti, ja pulskana ja punakkana kuin uljain herra istui Ulrikki susiturkissaan.
Läpi Lomman pihan hän ajoi suoraan Rantakäyrään. Rohkeasti ajoi. Mitä olikaan pelkäämistä sillä, joka rehellisesti tullirahan hevosestaan aikoi suorittaa.
Ei näkynyt yhtään tullimiestä liikkeellä, ja Ulrikki arvasi siitä, etteivät olleet vielä palanneet Ylikainuun matkalta. Mutta jo ovat kaksin kerroin tyhmiä, kun näin jättävät rajan vartioimatta! Nythän pääsi ajamaan kuka hyvänsä poikki! Piilottaisi hevosensa ja menisi sitten toisia teitä markkinoille! Jos tietäisivät, kuinka leveät tiet nyt ovat, niin jo joutuisivat matkaan muutkin hevosmiehet!
Saavuttuaan Rantakäyrän pihaan pysähdytti hän hevosensa ja tiedusteli tullimiehiä. Ei niitä ollut yhtään nyt saatavissa!
Jo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan
Ylikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään!
Mikseivät ole rajalla vahdissa!
Mutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä, ja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa Helmerin neuvoja.
»Nyt niitä hurttia ei näy… nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän Rantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin saisivat olla vähä syrjemmässä.»
Isäntä naurahti, ymmärtäen hyvin, mitä Ulrikki tarkoitti.
Ähkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle kummasteli, että näin jättävät… saisi vaikka sata hevosta tuoda poikki… Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin tullimiehet olivat menneet.
Isäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat menneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi kuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.
»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki.
»Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»
Isäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois juuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu…
Ulrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli
Rantakäyrän naapuri.
»Halloo», huusi hän. »Onko viskaali kotona?»
Joku naisen ääni vastasi, että viskaali tulee juuri heti.
Ulrikki seisoi torvi korvalla, kulmat kurtussa ja oikea käsi siipipankana kupeella.
»Vai niin», huusi hän, kun torvesta kuului Silfverbergin ääni.
»Minkälaista hoitoa ja järjestystä tämä on, kun ei yhtään tullimiestä
ole rajalla näin markkinain aikanakaan… Saisi tuoda vaikka kaikki
Suomen ja Ryssänmaan hevoset tullitta Ruotsiin…»
»Hva' i helvete…», kuului Silfverbergin ääni.
Ulrikkia nauratti.
»Ei yhtään tullimiestä ole täällä Rantakäyrässä…»
Ja sitten hän selitti räheällä viinaäänellään, että hän oli menossa Ylikainuun markkinoille ja hänellä oli Suomesta tuotu hevonen, lihava ja komea tamma, jonka aikoi tullauttaa… Mutta ei yhtään tullimiestä ole saatavissa…
Silfverberg kuului kiroavan ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Ei kuitenkaan ruvennut Ulrikilta sen enempää tiedustelemaan, vaan ilmoitti heti tulevansa hevosen tullaamaan. Sen Ulrikki kuuli, että hirveän kiukkuinen Silfverberg oli…
Ja Ulrikki vastasi puolestaan, että hänellä oli kiire, ettei hän jouda turhaa rajalla viipymään. Lopuksi vielä mainitsi, että onpa tämä hyvää järjestystä, kun ei ainoatakaan rajavartijaa ole rajalla…
Silfverberg kirosi taas ruotsiksi ja soitti kiinni.
<tb>
Pari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa
Rannankylästä Rantakäyrään.
Silfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa Ulrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei ollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat vastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä, joka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki uljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä oli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.
Nyt alkoi toimitus. Tamma mitattiin ja sen tuntomerkit otettiin »ylös».
»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten synkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.
»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet ovat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.
»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?» kysyi Silfverberg vielä.
»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä minun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi viisikymmentä kruunua tullirahaa.
Silfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja todistukset, joista kävi selville, että tämä tamma oli tullin kautta maahan tuotu.
Vaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet rajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja vaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin kirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut. Mutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin julkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä jonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai todistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.
»Vai ei ole muita hevosia Heikkilän Ulrikillakaan!» sai hän kiukuissaan sanotuksi.
»Jaksaahan tämä tämmöinen hevonen yhden miehen yksinäänkin vetää», arveli Ulrikki, vähän naurahtaen.
»Kyllähän me täällä Suomen puolen hevosmiesten vehkeet tiedämme», rähähti Silfverberg, kiukusta kalveten.
»Näytte tietävän, kun näin tarkkaan rajalla vahtaatte!»
»Markkinoilla tapaamme!»
»Terve tulemaan!» toivotti Ulrikki ja alkoi päästää hevostaan irti.
Mutta sitä sanoessaan hän puhui kuin itselleen:
»Saapi kuulla, kuinka perässä tuleville käy? Pitäkää vain varanne, sieltä on paljon tulijoita…»
»Sen valehtelet!» kivahti Silfverberg.
»Hyvä olisi, kun eivät nyt sattuisi tulemaan poikki, oudot miehet, ja ensi kertaa yrittävät Ylikainuun markkinoille», sanoi Ulrikki.
»Mitä? Outoja miehiäkö?» kysyi Silfverberg, yhtäkkiä ääntään muuttaen ja näyttäen nyt siltä kuin uskoisikin Ulrikin puheita. »Keitä outoja miehiä niiden pitäisi olla?»
»Kuulin, että eilen illalla oli meidän kylään Viinikalle saapunut iiläisiä ja simolaisia hevosmiehiä… Varmaanpa ovat markkinoille menossa, koska tälle jokivarrelle hevosineen pyrkivät…»
Silfverberg näytti uskovan mitä Ulrikki puhui, mutta hetken päästä hän taas alkoi epäillä, kun näki Ulrikin suupielissä hymyn väreitä.
»Jävla ryssar!» mutisi hän ja lähti kävelemään Rantakäyrään.
* * * * *
Ulrikki istuutui rekeensä, peitti nahkasilla jalkansa ja ajoi menemään
Ylikainuulle päin.
Komeasti käveli tamma, häntä heilui aisasta aisaan ja tiu'ut helisivät. Oli kirahtanut pakkaseen, jalaksen alla naukui ja kitisi lumi, mutta tie oli kova.
Monenlaisissa mietteissä Ulrikki istui. Oli hyvilläänkin, mutta taas kun muutamia asioita muisteli, rupesi arveluttamaan. Miten lienee käynyt Kuvenjukselle, jolle Alarikin myi? Olivatko tullimiehet ahdistelleet ja oliko Kuvenjus huomannut sitä pientä patin alkua, jonka vian vuoksi Ulrikki Alarikin sai paljon halvemmalla, mutta josta ei Kuvenjukselle ollut mitään virkkanut…
— Markkinoille se tietenkin on saapunut Kuvenjuskin… Vaan… no…
Minä kyllä siitä seikasta selkenen…
Ei ollut Ulrikki vielä saanut minkäänlaisia uutisia markkinoilta. Olivat jo ehkä kauppojakin tehneet, Viiklunti ja Lomman pojat! Olivatko tullihurtat osuneet heidän kimppuunsa?
Arvelutti ja mietitytti. Mutta niin hän lopuksi uskoi, että Viiklunti, monessa liemessä pehmitetty mies ja tullihurttain verivihollinen, osaisi kyllä keplotella ja valehdella niin, että seikoista selkeni…
Vaan jos ne sittenkin! Hyvänen aika! Hänen hevosiansa oli nyt viisi Viikluntin hallussa, hyviä, lihavia ja verrattomia markkinahevosia! Jos tekisivät silti takavarikon, vaikka Viiklunti äyhkääkin, että ne ovat hänen!
Mutta eivät pysty! Niin oli Viiklunti, joka muun oppinsa ohessa tunsi tulliasetuksen kaikki pykälät kuin molemmat kämmenensä, vannonut ja vakuuttanut!
Siihen puheeseen Ulrikki lopulta kuitenkin luotti. Ei ollut mitään syytä vielä olla levottomana!
Ja hän alkoi ajatuksissaan laskea, kuinka suuret voitot hän nyt näillä markkinoilla saisi, jos nyt kaikki hevosensa saisi myydyiksi niihin hintoihin, jotka oli niille määrännyt. Ensin ne viisi, jotka Viikluntin hallussa olivat, — sitten ne kaksi pulskaa ruunaa, joiden kanssa Helmeri nyt paraikaa oli Herttualla, — sitten tämä tamma, jonka sai polkuhinnasta Miukin Matilta…
Ja kun hän oli kaikki yhteen laskenut, teki voittopuoli niin paljon, että sillä täyttäisi kaikki viimetalvelliset tappiot ja lisäksi vielä korvaisi tämän talven markkinakulut ja päällisiksi jäisi tämä uljas tamma kuin lahjaksi, itselle kotihevoseksi, jos ei tahtoisi tätä ollenkaan myydä…
Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti, että Torikan Hermanni oli päissään maininnut Viikluntia, kun purkuhommassa Heikkilässä kävi. Hänelle tuli epäilyksiä mieleen. Mistä oli Hermanni Viikluntin ja hänen hommansa saanut tietää? Vai puhuiko umpimähkään, omia arvelujaan?
Siihen kysymykseen ei Ulrikki saanut vastausta, vaikka hän päänsä halki olisi miettinyt.
Mutta taival oli hänen aprikoidessaan lyhenemistään lyhentynyt. Hän tiesi saapuneensa mäelle, josta tie myötäleenä laskeusi alas laaksoon, missä Herttuan talo oli. Siinä Ulrikki kiinnitti vähän ohjia ja massautti suullaan. Vireä tamma läksi nopeaa juoksua porhaltamaan mäkeä alas. Tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi kuin tuskassa, valjaat välkkyivät, tamman pulleat kyljet päilyivät…
»Hih!»
Ulrikin tapasi yhtäkkiä lapsellinen ilo, ja ottaen ohjat lujalle kuin juoksijaa ajaen, mahtavana ja juhlallisena naamaltaan, hän lasketti menemään, jotta pakkanen korvissa vinkui…
Herttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että toisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi yläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.
Koko talon piha helisi, kun Ulrikki täyttä juoksua antoi mennä tallin eteen.
Ennenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä reen luokse.
Ulrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja pantiin loimi selkään.
Helmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä Helmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi turkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi sitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.
Ei ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin Santeri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän oli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille saapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu köyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana… Santeri oli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että hurjia hintoja tahtoi.
»Olikohan sattunut kuulemaan, oliko yhtään myynyt?» kysyi Ulrikki.
»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt…» tiesi isäntä Ulrikille selittää.
»Mainitsiko Santeri…? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli myynyt?» keskeytti Ulrikki.
»Sanoi olleen silkkimustan ja komean hevosen», muisteli Herttuan isäntä.
»Voi saakuri», ilostui Ulrikki… »Sanoiko, että silkkimusta?»
»Sanoi, sanoi… Kuuli sen Helmerikin», vakuutti isäntä.
»Kuulin minä… vieressä istuin», todisti Helmeri, mutta hänen äänessään tuntui epäilystä.
»Kas niin se Viiklunti!» riemastui Ulrikki. »Vai sai myydyksi sen potkurin ja häntyrin! Miesten parhaita se Viiklunti!»
Ulrikki ei huomannut tyytymättömyyden ilmettä, joka kuvastui Helmerin kasvoilla.
»Osasi se tuo Helmeri oikeaan, kun Viikluntin puheille neuvoi», jatkoi
Ulrikki.
Mutta silloin iski Helmeri nyreän näköisenä silmää Ulrikille, ja kun isäntä poistui kahvia komentamaan, sanoi Helmeri:
»Tyhmästi teki Viiklunti, jos Mustan ensiksi myi…»
»Kuinka niin?» Ulrikki seisoi ymmärtämättä, mitä Helmeri tarkoitti.
»No, selväähän se on, että pian se mustan tavat jällivaaralainenkin näkee… ja tulee kaupan purkamaan…»
Nyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun ensiksi Mustan myi…
Kahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja niin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan puolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt markkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat heidän kanssaan päänsä pärjäsivät.
Mutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki ja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta olivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa markkinapaikalle.
»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää… elkää näyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita…»
»Antaapas tulla… kyllä minä ne herrat osaan puhutella», vakuutti
Ulrikki.
Punaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle antoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.
Tie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle järvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun Ulrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä lankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä vastaan.
Oli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi vastaantulevia.
»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat tullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa suitsista kiinni.
»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka eivät tierauhaa anna!»
»Ahaa… Heikkilän Ulrikki lurjus!» kuuli Ulrikki Nymanin sanovan.
»Ä' de Ulrik?» kysyi toinen.
»En finsk häst… vet jag», kuului kolmas sanovan.
»Jopa satuttiin vastakkain», kuuli Ulrikki Nymanin ilostuvan.
»Jo satuttiin», vastasi Ulrikki. »Onko vierailla edes ryypyn varaa, kun markkinoilta palaavat?»
Tullimiehiä harmitti Ulrikin kylmäverisyys ja hävyttömyys. He olivat varmoja siitä, ettei Ulrikki ollut tullirahaa hevosesta maksanut, vaan tapansa mukaan livahtanut yli rajan. Heidän poissaolonsa oli viekoitellut Ulrikkia yrittämään… Asia oli heidän mielestään selvä, ja hyvillään siitä, ettei heidän matkansa ollut turha, huusivat he joka suusta, että he tekevät takavarikon…
Muuan Rannankylän tullimies jo yritti riuhtaista ohjat Ulrikilta.
»Menkää helvettiin!» karjaisi nyt Ulrikkikin. »Tästä on tulliraha maksettu! Pois alta!»
Nyman, joka näytti olevan johtomies, kysyi, missä hevosesta oli tulli maksettu ja kuka maksun oli perinyt.
Ulrikki selitti ja sanoi lopuksi:
»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun eivät pysy rajalla…»
Ja nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä tullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki valehteli.
»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan tuonne taloon, Tikanniemeen… siellä näytän», sanoi Ulrikki.
Ulrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle puolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus karkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen hevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas jälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen, jottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.
Tullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua Tikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista puhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa puhunut.
Tikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella ajaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat Kainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin, tutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo Ulrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi päivitellä:
»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin komean hevosen…»
»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin kuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen tammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:
»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille tierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»
Tullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan, ja Nyman sanoi:
»Saapi ne passit näyttää tässäkin, jos niitä onkaan! Taitavat olla samanlaiset passit kuin mennä talvenakin!»
Koska siinä sattui olemaan muitakin todistajia kuin Tikanniemen isäntä, veti Ulrikki passinsa taskusta…
Käyttäen sähkölamppua valona näkivät tullimiehet Ulrikin paperit.
Rannankylän tullimies Hohenthal, joka ymmärsi parhaiten ruotsalaista kirjoitusta, sitä silmäsi…ja heitti Ulrikille ja kirosi… Ulrikki remahti suureen nauruun ja virkkoi: »Ja kun erosimme Silverperin kanssa, niin käski kaikille viedä terveisiä, että tulla saakelin sukkelaan takaisin rajalle, muuten perii heidät piru… että omin lupinsa, lurjukset ja tolvanat, lähtevät ajaa kaahottamaan akkojen valheiden perässä…»
Tullimiesten kiukku, joka jo hukkaan menneen Kainuun-matkan takia oli kovin kuuma, nousi nyt ylimmilleen, varsinkin kun siinä ympärillä naurettiin ja näyttivät pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan.
Uhkaillen Ulrikkia ja synkästi kiroten he istuutuivat rekeensä ja läksivät täyttä juoksua ajamaan rajalle päin.
Mutta kovin ihmeteltiin Tikanniemessä Ulrikin nokkeluutta ja naurettiin tullimiesten hommalle…
Ja Ulrikki toi pullon reestään ja Tikanniemen isännälle, vanhalle tuttavalle, makeat puolikuppiset tarjosi, niinkuin oli aina ennenkin markkinoille mennessään antanut…
VI
Ruotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen hevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää koko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit. Koko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen puolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.
Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla. Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.
Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa penikulmaa.
Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.
Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta, Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja malminvedättäjille.
Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia. Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet, oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.
Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin, huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.
Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia, toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä. Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi keskustelussa ymmärtänyt.
Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.
Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja hevoset hirnuivat.
Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu ja toimittelee kuin selvä mies.
Lähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on Ulrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin odottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa sille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille, laskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy tunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää…
Kaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset kiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin, paljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:
»Ulrik Heikkilä… finska sidan», ja viittaa suureen saliin.
Siitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka koko maailman hevosmiehet tuntevat.
Ja lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä Ulrikki tätä tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean hinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei vielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten elämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain reessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta, ostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.
Siinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta markkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan, myyjät nimittäin keskenään.
Jo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin että utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja, hoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta kuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä…
Nestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan takaa hän kurkistelee.
Siihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti puhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä ostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta moittii hintaa liian korkeaksi…
Siinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo vielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä katsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.
Koko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu ja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka höyryää hikisenä…
Vihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti Helmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen tavat ja voiman…
Kainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy, mutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää…
»Kuua tömmar… kuua tömmar», sanoo hän, viittoen Harmiin.
Se auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia olkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan…
Silloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee
Helmerille:
»Ajoivat hikiseksi, ryötät.»
Mutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä on kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat Nestorin taskupullosta hyvät ryypyt.
»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin viitaten. »Elä hiidessä?»
»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori hyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat voi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet…»
»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli viety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli puhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut silkkimustaa kenellekään kaupannut.
»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et nähnyt…»
»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen silkkimustan huonoja tapoja.
»Jällivaaralaiselle… Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin kävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon… Silloin Viiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka on mustan kokoinen ja näköinen… Minä heti ymmärsin… Viiklunti ja Ulrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat jällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes minä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa… saapi lähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään, ettei akkunasta päässyt valo sattumaan… Aika lailla hutikassa näytti jällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät ajamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli Mustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut… Pian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään… ja tuohon juuri ajettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat jo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan… Silloin me, Ulrikki ja minä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan…»
»No, voi sun saakeli…»
»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin… Jällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle… Kun sitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta onkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset ja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään, Jällivaaraan päin…»
»Eikä ole kuulunut takaisin?» kysyi Helmeri nyt, vähän nyreissään.
»Ei ole kuulunut. Niin meni kuin hohtimet kaivoon», arveli Nestori.
Mutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin tekemästä petoksesta.
»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille.
»Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta…»
»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa purkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.
»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja äskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät Harmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa punssia, ei enempää.
Hyvillään näyttivät olevan kumpikin, sekä Viiklunti että kainuulainen…
Kainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten riisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin päähiset ja rihmaisen marhaminnan…
»Kuua tömmar… kuua tömmar», kehui Helmeri naurusuin kainuulaiselle.
Kainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan
Harmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista.
»Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on
kotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.
Viiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta Helmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian lähdettäisiin ajelemaan.
Siinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki Ulrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut tullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut pyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät Lomman pojat hänelle palkintoa anna, niin… on ne markkinat erisi talvenakin…
Ulrikki kyllä oli aina hyvän työn muistanut ja ruhtinaallisesti maksanut.
Silloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan Aapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri ihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin oman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat, mitä kuului…
Merkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken siinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten hinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat ryypyt kumpikin omasta lasistaan… Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän, ja tarjosivat Helmerille lisää…
Sitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille… He olivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa onnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja yhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle… Tullimiehiä he eivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he olivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä, Haaparannalta asti… Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka olivat tässä naapurin Anderssonin tallissa… Nyt juuri, ennenkun he tänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja Starkin kävelevän pihalla…
Ja nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi ja avuksi Helmeriä pyysi…
He olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat ottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia hevosiaan vaikka kolmesataa… Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman kylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö tämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä paljon ja hinnat korkeat… ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti maksaisivat…
Niin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että mitä tuo nyt miettii…
»Ja sinun vaivasi maksamme heti», vakuutti Torikan Hermanni.
Helmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka ei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat toimittamaan.
»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen Viikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös kestikievarihuoneeseen.
Suuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia ja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään. Oli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia ei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä tuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan nähneensä.
Mutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä puhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.
Helmeri avasi oven arvelematta ja astui kamariin.
Sielläpä olivat!
Ympyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus, Lomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja hauskoja juttuja kertoellen.
Luulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle saapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului… Helmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea lähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni pyysivät käväisemään ulkona…
Viikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja näppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus oli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan markkinaisia…
»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma… vireä ja kävelijä?» kysyi hän.
»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa pohjaan asti.
Kuvenjus nauroi ja sanoi lähdettävän pian ajamaan kilpaa Alarikin kanssa.
Mutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät jatkamaan punssin juontia.
»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi menivät.
»Kaksi kuuluu olevan kummallakin…»
»Onko näkynyt tullihurttia?»
»Sanoivat Nyymannin ja Tarkin olleen äsken Anderssonin pihalla.»
Kuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin tulevan, niin riensivät kohti kättelemään…
Helmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja naureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.
Helmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan markkinaelämää.
Siellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti… Ja Luulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne otettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan! Valinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi! Ja armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet Lomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan, ja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan… ja Ulrikki kiskoo taas välirahoja.
Lyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei kuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa seisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma, kaikki muut olivat jo myydyt… ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni…
Kun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan täyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui Viikluntin vieressä… Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia hevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat, Torikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut…
Samassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että Viiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo »ruuvaamaan»…
Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä vastausta.
»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».
Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin
Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja
Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.
Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä…
Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä varten aisatiukua kaulassaan kantoi… Se merkitsi sitä, että se, joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai konjakkia… Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten aisatiuku kaulassa riippui…
— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli
Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.
Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.
Hetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.
»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: Fin Champagne Cognac, Stockholm.