VII
Kestikievarin kamarissa, missä Ulrikki herrain kanssa punssia maisteli, oli ollut hauskaa koko päivä. Hevosista oli juteltu, päivitelty ja kehuttu, ja aika oli siinä kulunut niin, etteivät arvanneetkaan lyhyen päivän niin pian loppuvan. Luulajan Kuvenjuskin, vaikka oli vähäviinainen herra, piti näillä Ylikainuun markkinoilla tapanaan maistella tavallista enemmän, hurrailla ja huvitella hevosmiesten kanssa. Ja vaikkei hänellä näille markkinoille ollut minkäänlaista asiaa, ei hän saattanut totutusta tavastaan luopua ja olla markkinoille tulematta, niin oli innokas hevosmies. Pitkin päivää oli hän nytkin katsellut markkinoille tuotuja hevosia, olisiko semmoista, joka hänen silmäänsä miellyttäisi. Useaa hevosta hän jo oli käynyt ajamassakin, mutta ei ollut yksikään täysin häntä tyydyttänyt. Minkä väri oli ruma ja harja liian lyhyt, millä oli liian lyhyet jalat, mikä taas oli liian kovasuinen ja »alapäinen», mikä ylen lihava ja kankea ja millä mikin vika, jota ei vaatelias herra suvainnut.
Alarikilla, uljaalla juoksijaoriillaan, oli hän markkinoille saapunut, pitkässä matkareslassa loikoen, niinkuin muutkin hevosmiehet. Hän tahtoi viettää hauskaa hevosmiehen elämää näillä markkinoilla viikon päivät, muut huolensa ja hommansa syrjään sysäten. Ja tämä tuotti hänelle sanomatonta iloa ja nautintoa.
Hupaista oli ollut koko päivä ja yhä riitti. Niillä hevosmiehillä, jotka onnistuivat Kuvenjuksen suosioon pääsemään, oli markkinain aikana juomista ja syömistä kuin rikkailla faraoilla ennen. Heikkilän Ulrikki oli jo pitkät ajat Kuvenjuksen suosiossa ollut, ja joka vuosi hän Ulrikilta hevosen osti, joskus kaksikin.
Koko ajan he nytkin olivat jaastaneet ja tinkailleet hevosista. Kuvenjusta oli suuresti miellyttänyt Ulrikin raudikko tamma, joka kuistin luona vieläkin valjaissa seisoi, Helmerin hoivaamana. Hän oli käynyt sitä ajamassa, mielistynyt siihen, ja nyt siinä hieroskelivat kauppoja. Mutta ei ollut Ulrikkikaan kiireessä myymään eikä Kuvenjus ostamaan, jaastoivat, joivat punssia ja puhuivat muista asioista väliin. Ei ollut kiirettä, markkinoita riitti vielä.
Mutta iltapuoleen, kun yhä punssin juontia jatkettiin: ja Kuvenjuksellekin nousi vähin kulmiin, tuli tinka siitä, kumpiko oli nopeampi juoksija, Alarikkiko vai tämä Ulrikin raudikko tamma. Ulrikki väitti kiven kovaan, että jos hän vain itse on ohjissa, niin tamma riittää Alarikille… Kuvenjus taasen oli varma päinvastaisesta…
Ja siitä riitti kiistelyä, oltiin joskus oikein tosissaan olevinaan, ja taas maisteltiin.
Lomman pojat, jotka nyt hevoskaupoiltaan joutivat, olivat saaneet kutsun tulla Kuvenjuksen kamariin, ja näytti siltä, että näillä markkinoilla Lomman pojatkin olivat päässeet Kuvenjuksen suosioon. Maistella piti, ja Kuvenjus käski olla »kuin kotonaan».
Mistä oli Kuvenjus, tarkkatuntoinen ja ylpeä herra, nyt juuri näillä markkinoilla Lomman poikiin mieltynyt?
Lomman pojat saivat kiittää hevostaan, pientä Piiua, jonka Kuvenjukselle Torniossa myivät. Tämä pienoinen, ruskea ja käpsäjalkainen tamma oli Kuvenjusta sanomattomasti miellyttänyt. Se oli pirteä kuin orava, lauhkea ja ihmisrakas, ja semmoinen menemään, että…
Ja Kuvenjus kertoi, että hänen rouvansa ja lapsensa olivat ihan hullaantuneet Piiuun. Rouva, joka aina oli rakastanut juoksijoita ja uskalsi istua minkälaisen hevosen rekeen hyvänsä, oli aivan hurmaantunut Piiuun. Olipa kerran kiusoitellut miestään, ettei riitä Alarikkikaan Piiulle… ja niin oli tullut kova väittely, ja lopulta lähdettiin ajamaan, rouva Piiulla edellä, Kuvenjus Alarikilla perässä… Pitkin Luulajan katuja laskettiin menemään, jotta vinkui… Piiu juoksi kuin riivattu, rouva ajoi tahallaan äkkimutkia, katua ylös, toista alas… Alarikki oli kankeampi käänteissä… Piiu sai väliä ja rouva ehti ennen kotipihalle kuin Kuvenjus Alarikilla… Sitä riemua, mikä kotona syntyi, kun lapset riensivät Piiua hyväilemään!…
Niin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi
Lomman Nestoria olalle ja vakuutti:
»Minä en myisi sitä Piiua, vaikka saisin viisituhatta kruunua!»
Ei hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se oli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa tarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.
Niin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu punssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että Kuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi tunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä otti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.
Ja kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin omaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin ajamaan kilpaa…
»No, se sopii… Ja lyömme veikkaa!» innostui Ulrikkikin.
Jo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa, päättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.
Lomman pojat ja Haaparannan Liljebäck vielä kehoittivat.
Maisteltiin sen asian vahvikkeeksi, ja Kuvenjus sanoi:
»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna nimi! Vai onko sillä nimeä? Hva' sa'!»
»Ei tullut kysytyksi sen nimeä», myönsi Ulrikki vähän hämillään, sillä
Kuvenjus oli ankara herra.
»Jo te olette tolvanoita», ärähti Kuvenjus. »Oikeita lorveja, vaikka nimi pitäisi olla pääasia, kun hevosen ostaa…»
Haaparannan Liljebäck nauroi Kuvenjuksen innolle, mutta Kuvenjus kivahti:
»Visst fan ä' de' de'!»
Ja hän katsoi Liljebäckiin tuimasti.
Mutta Lomman Nestori, joka tiesi, mistä Miukin Matti oli
Tampereen-matkalla sen ostanut, sanoi:
»Se on Teiskosta, Tampereen puolesta kotoisin.»
»Teisko! Teisko!» ihastui Kuvenjus ja leppyi heti. »Sehän on mainio nimi! Teisko! Jävlar i mej! Olkoon Teisko! Se on hyvä nimi!»
»Hyvä nimi on», myönsivät toiset.
Kuvenjus ihastui siitä nimestä niin, että nauroi, tarttui punssilasiinsa ja vaati kaikkia kilistämään.
»Skål för Teisko!»
Kaikki tarttuivat lasiinsa, ja niin juotiin Teiskon malja.
Ja nyt päätettiin lähteä kilpaa ajamaan. Kumpikin omallaan. Vedonlyönnistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se puoli asiasta unohtui. Semmoinen määrä tehtiin, että kummankin piti käydä mutkin kylän päässä, ja ken ensiksi takaisin ehtisi, sen hevonen oli joutuisampi juoksemaan.
»Vaan jos sinä ajat laukkaa», epäili Kuvenjus Ulrikkiin katsoen ja pudistaen päätänsä. »Te olette semmoisia velikultia, ettei teidän kanssanne…», sanoi hän sitten, mutta se oli paremmin kehumista kuin moittimista.
»En minä aja laukkaa», lupasi Ulrikki naurusuin, mutta Kuvenjus tiesi, ettei semmoisiin lupauksiin ollut hevosmiesten kesken kilpa-ajossa luottamista.
Siihen älyttiin toki semmoinen keino, että Lomman pojat, Ville ja Nestori, menisivät välille vahtiin ja Helmeri kylän päähän, jossa asti kumpaisenkin oli määrä käydä ja siitä takaisin pyörtää.
Mutta sitten yhtäkkiä huomasi Kuvenjus, ettei Viiklunti ollutkaan joukossa.
»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on jäävitön todistamaan.»
Ulrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck kelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.
Mutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies, ymmärtääkseen tämmöisiä asioita.
Nestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia, jolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo ennen markkinoita.
Kuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja lähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten puheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi silloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja Kuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa ajamaan… Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa ja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt ajamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.
»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu muille; omallaan ajaa kumpanenkin.»
Liljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin suutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin merkitsevästi katsellen.
Ulrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi» ja »viinaporvariksi»…
»Vet hut!» karjaisi Liljebäck Ulrikin korvaan.
»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen asialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa… va' saa'…»
Liljebäck kiukustui nyt vuorostaan ja nimitti Ulrikkia »haraksi».
Siitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat siksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista… »Pois, ulos!…»
»Tänne tunket kutsumatta juomaan!» evästi Ulrikki Liljebäckiä.
Mutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit täyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten lähdetään…
»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille rauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan… eikä ymmärrä hevosista enempää kuin lehmästä…»
»Niinpä menköön… viinaporvari», arveli Ulrikki.
Olivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle ja hätäisellä äänellä sanoi:
»Nyt on piru irti. Tullihurttia on piha puolillaan.»
Kuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä kumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.
»Ajakaa ne helvettiin!» ehti Ulrikki sanomaan.
»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla nuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.
»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman
Villen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen…»
Sen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He rymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan pihalle…
Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne,
Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä…
Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen menemään ja eksyttäen jäljiltään.
Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien takaa, saaneet selville koko asian…
Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois…
Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat…
Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri ajoi ja katosi kuin maan alle…
Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon tallissa ja nyt viho viimein löytäneet…
Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut ruotsalaiselta mieheltä.
Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.
»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä käräjäasia tästä nousee!…»
»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä tulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä…»
Se uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin, melkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta kun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle. Se oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin. He kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi hevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät tienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus, kuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja silloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon…
»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että tullimiehiä alkoi arveluttaa.
»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää vain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei minun hevostani pidetä lainassa ilmaiseksi…»
Siihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja tinkaa kuuntelemaan.
Nyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan tullimiehet miettivät vielä…
Ja kova oli suusota, joka kuului kauas pimeässä pakkasilmassa. Punssi haisi, sikaarit röyhysivät ja hevosmiehet rähisivät, ja väliin kuului kova kiljaiseminen, kun hevosen ostaja ajaa hurautti pihan läpi tulista juoksua…
Alarikki seisoi siinä miesjoukon keskellä kuin puristuksissa ja alkoi levottomana kuopia kovaksi tannerrettua pihamaata… Helmeri oli ohjissa, mutta Haaparannan tullimiehet pitivät Alarikin päällisistä kiinni.
Silloin juoksi mies kiivasta vauhtia Anderssonista päin tullimiesten luo ja kuiskasi jotakin Nymanin korvaan. Helmeri ehti tuntemaan, että se oli Vintturin Santeri, salakapakoitsija, mutta hän ei puhunut tuntemisestaan mitään. Ja yhtä nopeasti kuin oli tullimiesten luo ilmestynyt, katosi Santeri kujasta ulos.
Samassa lähtivät Nyman ja Stark sekä Rannankylän kaksi tullimiestä juoksemaan sinne päin, mistä Vintturin Santeri oli äsken rientänyt. Mutta Haaparannan tullimiehet jäivät Alarikin luokse, pitäen päitsistä kiinni…
»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki tullimiesten juoksevan Anderssonille päin.
Haaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä
Nymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä…
Silloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi lujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas syrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:
»Beslag! Beslag!»
Mutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin silmään… ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että Alarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin…
Haaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään, juoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua ja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut…
Ulrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet, kuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan vihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään vielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät olleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa…
»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?» kysyi Kuvenjus.
»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on
Alarikki nyt…»
»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka hänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.
Silloin juoksi Lomman Nestori Anderssonista päin heidän luokseen. »Hyvä on!» läähätti hän. »Joko Helmeri pääsi pakoon Alirikilla?»
»Jo meni kuin lintu, hurtat pirskosivat syrjään, kun Alarikki nousi takajaloilleen… Mitä te oikein…? Voi saakeli… Saitteko pettää hurttia?» sanoi Ulrikki omasta ja muiden puolesta.
He kokoontuivat Nestorin ympärille. Kuvenjuskin alkoi huomata, että tässä oli tullimiehiä petkutettu, vaikkei hän osannut aavistaakaan, kuinka se oli tapahtunut.
Mutta Nestori ei tässä pihalla asiaankuulumattomien kuullen ruvennut mitään selittämään, vaan käski kaikkien tulla sisälle, ja hiljaa puhuen hän varoitteli, ettei saanut kukaan lujalla äänellä puhua.
Kaikki lähtivät hiljaa supatellen Kuvenjuksen kamariin, mutta Lomman Ville jäi ulos pihalle Teisko-tamman luo, sillä sitä ei uskallettu siihen vahditta jättää, kun oli pimeä ja mustalaisia paljon liikkeellä.
Mutta kun he pääsivät Kuvenjuksen kamariin, käski Kuvenjus Lomman Nestorin aukaista uuden punssipullon, ja kovin uteliaana hän tahtoi tietää, miten tämä kaikki oli tapahtunut ja miten oli tullihurttia saatu pettää…
Ja Nestori, aukaistessaan pulloa, alkoi selittää: He olivat, Helmeri ja hän, kun hänen oli mentävä Viikluntia hakemaan todistajaksi kilpa-ajoon, nähneet tullimiehiä liikkeellä, mutta kun eivät mitään pahaa aavistaneet, olivat he, Ville kolmantena, ottaneet Alarikin ulos tallista ja ruvenneet valjastamaan. Silloin äkkiä olivat tullihurtat ilmestyneet heidän ympärilleen… Haaparannan tullimiehet olivat tunteneet sekä Helmerin että Alarikin ja uhanneet ottaa hevosen takavarikkoon. Silloin ehti Helmeri kuiskaamaan hänelle, Nestorille, korvaan: »Juokse pian Anterssoniin ja palkkaa Vintturin Santeri sanomaan hurtille, että siellä paraikaa suomenpuolelaiset myyvät hevosia, — että siellä on Viiklunti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni…»
»Minä juoksin, minkä jaksoin, ymmärtäen Helmerin tarkoituksen… Vasta Parkin pihalla kohtasin Vintturin Santerin, työnsin hänelle viisi kruunua kouraan ja selitin, mitä hänen oli tehtävä… Santeri on nokkela ja hyvä hoksaamaan… niinkuin näitte…»
»Ha, ha, ha», ratkesi Kuvenjus nauramaan, vaikka oli määrä, että piti olla ja puhua hiljaa. »Te olette saakelin sukkeloita aina hoksaamaan, te Suomen puolen hevosmiehet… ha, ha, ha… Kuinka sitten? Kuinka sitten?»
Nestori jatkoi:
»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi heti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin rengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin päin… Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni uskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun Viiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia… Ei aikaakaan, niin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät miesvoimalla Parkin pirttiin… Silloin minä arvasin, että nyt on Helmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin, nähdäkseni kuinka oli käynyt… Ja hyvin oli käynyt…»
Maistoivat punssia, Kuvenjus nauroi ääneensä, ja hökerteli Ulrikkikin.
Nestori jatkoi:
»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista… olkaamme varovaisia… Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia löydy, ja kun palaavat, niin…»
»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?» kysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti sukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.
»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä kylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin hevoset!»
»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia!
Juokaa, pojat!»
Näin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen viettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!
»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!» sanoi hän.
Mutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark
Kuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja
Haaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.
»Ovat kai tehneet peslaakin, niinkuin uhkasivat», vastasi Kuvenjus tyynesti.
Mutta Ulrikki, vaikkei huone ollutkaan hänen hallussaan, alkoi hätistellä tullimiehiä ulos, haukkuen suut, silmät täyteen. Ja kun eivät aikoneet poistua, tarttui Ulrikki tuoliin.
»Helvettiin täältä lappakaa», kirosi hän. »Hoitakaa asianne rajalla, elkääkä tulko tänne markkinapaikalle ihmisten kanssa mellastamaan…»
Jo täytyi Nymanin ja Starkin poistua. Kiroten ja uhaten he painoivat oven kiinni, aavistaen, että heitä olivat taaskin hevosmiehet nenästä vetäneet.
Tullimiesten poistuttua alkoi hauskuus uudelleen. Kuvenjus nauroi, kiitti Ulrikkia, taputteli Lomman poikia olkapäälle ja kysyi:
»Mutta mihin maailmaan se Helmeri ajaa Alirikilla? Kun eivät vaan saavuttaisi Helmeriä…»
Ulrikki nousi ja kuiskaili pitkän aikaa Kuvenjuksen korvaan. He nauroivat molemmin, mutta toiset eivät kuulleet muuta heidän keskustelustaan kuin »Herttua» ja »isäntä».
Lomman pojat ymmärsivät kuitenkin jo niistäkin sanoista, että Ulrikki uskoi Helmerin ajaneen Alirikilla rajalle päin, ehkä Herttuan taloon…
Kun aikansa siinä maistelivat ja äsken tapahtuneesta rohkeasta hommasta puhelivat, alkoi Kuvenjus esitellä, että koska kilvan ajosta ei tullutkaan asiain näin kääntyessä mitään, lähdettäisiin miehissä ajelemaan pitkin kylää ja markkinapaikkaa… Nyt piti olla iloisena joka miehen, kun näin reilusti oli käynyt ja parhaat markkinapäivät olivat kulumassa!… Ja markkinoita ei ollut kuin kerran vuodessa!
Se puhe kelpasi muillekin ja valmiit oltiin lähtemään. Ja niin lähdettiin. Kuvenjus ja Ulrikki istuutuivat kumpainenkin Teisko-tamman rekeen, ja ajajaksi pääsi Ville, asettuen kuskipallille.
Nestori tapasi pihalla Oinas-Matin, oman kylän miehen, jolla vielä oli hevonen myymättä. Hänen rekeensä pääsi Nestori, ja oli reessä muitakin hevosmiehiä, kaikki käkenä hutikassa, huutaen ja hurraten…
»Annapas nyt juosta sen Teisko-tamman, että nähdään, minkälainen vauhti sillä näin pimeässä on», käski Kuvenjus. »Niin, annapa astua», käski Ulrikkikin. Ville vihmasi ohjapuolella Teiskoa kyljelle, ja nopeasti juosten Teisko alkoi mennä vilistää, Oinas-Matin miehineen ajaessa laukkaa perässä.
Ulrikki esitteli, että ajettaisiin toiseen päähän kylää, Limperiin, missä hevosmiehet saivat mielin määrin mellastaa ja missä hän arveli Viikluntinkin nyt olevan.
Kuvenjus suostui siihen? koska hän ennen kaikkea halusi olla hevosmiesten parissa ja heidän kanssaan rähistä.
He ajoivat Lindbergille, mutta lopputaipaleella otti Kuvenjus ohjat ja
Villen piti siirtyä Ulrikin viereen.
Talossa he tapasivat Viikluntin, joka nyt, kun oli saanut myydyiksi sekä Oukan Aapelin että Torikan Hermannin hevoset, oli naukkinut itsensä tukkihumalaan ja rallatteli polkkaa Lindbergin pöydän päässä, — ja Aapeli ja Hermanni, hutikassa kumpainenkin, tanssata toikkaroivat lattialla.
Siihen riemuun joutuivat Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojatkin.
VIII
Sillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla, oli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa, ettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.
Mutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla oli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja nuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata takavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja jo tehtyinä.
Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään. Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta, Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.
Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa takavarikon…
Mutta hullusti kävi siinä hommassa.
Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään, lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety, — joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä, lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen, kun tie ja seudut olivat heille outoja.
* * * * *
Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.
Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.
Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut, hän alkoi virkistyä.
Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan…
Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi hätäisesti:
»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin ja tahtoo kauppaa purettavaksi… Suun täydeltä kiroaa ja kysyy Viikluntia…»
»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja pärähteli pahoin.
»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo pihalla… mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.
Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi jaaranäänellään:
»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta…»
Nestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!
Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan
Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.
Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat lompakkonsa tallella… Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista, joka siinä nyt kuorsaili… Mutta tallella olivat.
Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty… annettu potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään… Ja ellei kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille…
»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.
Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen…
»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään… Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei häneen asia kuuluisikaan.
»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä
Viiklunti on, se vanha kälmi?»
»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä kuulemassa.»
»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»
Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.
Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä, kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan lähtenyt… Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen…
»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki. »Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla…»
Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja, joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin, ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti poistui kestikievarista…
Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta…
Näin päättivät.
Nestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.
Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja hoki römeästi:
»Nouse hiivatissa ylös… kuh… kuh… nouse… nouse… No, herää nyt helvetissä, siinä!»
Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla… Ja äkkiä nousi hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»
»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian
Limperistä…»
Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista maistamaan.
Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri susiturkki auki hulmuten…
»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.
Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat
he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki
Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti…
Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku kaulassaan ja naurusuin.
Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti, iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun ilmassa.
Mutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.
Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.
»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä
Ulrikki ja Viiklunti.
Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi tässä samassa kyydissä.
»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.
Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että
Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.
Viiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.
»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.
Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».
»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt… kyllä nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.
Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan…
Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta, paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi, ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli todistajan kanssa keittiössä…
— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä tahtoo… minuun ei enää kuulu koko asia… Hän nousi kuistista sisälle.
Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat. Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen toverinsa ostaisivat viisi työhevosta…
Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia. Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä. Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.
Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen, niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään… »Heikkile Ulrik!…»
Niin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.
Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä. Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin äsken.
Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia… Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi sitä jyskyttää… Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen, kuka kamarissa nukkui…
Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili…
Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka
hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut
Viikluntille apuna pettämässä…
Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet… Hän, Ulrikki, oli vain ollut syrjästäkatsojana…
»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui jällivaaralainen.
Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti
Lindbergistä lähtenyt.
»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti. »Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä haluat! Minuun ei kuulu.»
Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä viranomaisten puheille.
Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset
Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.
Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä… Helmeri oli — niin selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.
»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti hän Kuvenjukselle.
Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen kaikki tullimiehet tunsivat?
Siinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa miettivät.
Mutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli hän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta päästäisiin virkistymään…
Lomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan
Kuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.
Silkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta jällivaaralaista itseään ei näkynyt.
Ulrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää olisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa… Asiaan saattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu nousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat loppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois… Niin olivat tänä aamuna aikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla mitään tekemistä.
Pitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna.
Virkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän
Kuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he
vaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.
»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin Alarikki kuin tämä Teiskokin… Mutta minä tahtoisin välirahoja», lisäsi hän sitten.
Ulrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia
näkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin
Suomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi… Hän arvasi, että
Kuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.
»Saat sinä välirahoja», lupasi Kuvenjus.
Häntä miellytti nyt Teisko enemmän kuin Alarikki.
»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa takaisin.
Ulrikki mainitsi summan.
Kuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei arvannut pyytää.
Vaihetus oli siis sovittu.
Kun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi kadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan. Mutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä silkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.
Lomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja Ulrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja kehuivat Teiskoa…
Ja Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi erojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä myöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.
Ulrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että hänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi ruotsalaisen korvaan:
»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei kyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin eräässä talossa… Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen… vankka kuin jumpo ja hyvä syömään…»
Ja viitaten Kuvenjukseen hän jatkoi:
»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina, mutta nyt tämä tahtookin perääntyä…»
Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan…
Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle
Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin…
Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti…
Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla, vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa…
Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat olivat kirjavaa joukkoa.
Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt, kun kyytihevonen odotti… Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena taas ollaan yksissä…
Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa tekemään.
Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.
Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään…
Kookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin Santerilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia tuliaisiksi.
Aamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On Ulrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan tavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken, onko tullimiehiä näkynyt…
Eivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut muilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.
»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää isäntä.
Ulrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin jäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne täällä ajelevat ristiin rastiin.
Kautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä mitään kuulunut.
»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen markkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta vauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies… Jos lienee se ollut Helmeri?»
Ulrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle: »Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki käyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne ottavat Alarikin väkistenkin!
Ei jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan, viivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän Jakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.
* * * * *
Helmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.
Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta päättää kuitenkin olla varuillaan.
Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä. Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?
Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin, missä Alarikin luulevat olevan… Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin hommata…
Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.
Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta, vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy, kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja pureksii…
Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo… katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on Ulrikki…
Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet…
He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki, Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat. Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa, on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi…
Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää…
Kaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan… »Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin valkenee. »Nyt tuli saatana!»
Siinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman ja Stark toisesta reestä…
He ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin sotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja sinne seuraavat Nyman ja Stark.
Ovi rojahtaa samassa auki, ja nuolena kapaisee Helmeri navetan porstuaan…
Ulrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille avuksi… Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin edessä…
Mutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää navettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan porstuasta… Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee ja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille lautasille… Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta tullimiehet vasta ovat tulleet…
Tullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin ja Helmerin… »Håll! Håll!» huutavat.
Haaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri laukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki laukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä viipottaen sulkana perässä… ja yhä Helmeri lyö ja huutaa…
Syntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat rientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon…
Tullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla Helmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan, kun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»…
Mutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut mäen päälle ja kadonnut näkyvistä…
Ihmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa nauruun ja sanoo:
»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan sotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli…»
»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin laukkaa!» kummaili isäntä.
Mutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja Alarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän tietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki toi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla saattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä kohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi apettaan tallissa.