X.
Bitshokin sanomattomaksi mielipahaksi Tobias tuon onnettoman retken jälkeen Laatokalla erosi hänen ammatistaan ja läksi kotiinsa. Äitinsä iloksi ja isänsä ihmeeksi palasi hän kotiin katuvaisena kuin tuhlaajapoika.
Ehkä hänen hyvät aikeensa olisivat nyt kuten niin monesti ennenkin rauenneet tyhjiin, mutta hän heti etsi uskovaisia ja yhtyi heihin. Hän kertoi heille, mitä hän äskettäin oli kokenut, hihhulin ja tatarilaisen levollisuuden kuolemassa, kertoi Adam Pihlhjertasta, jota hän nyt vasta alkoi käsittää. Adamin sanat ja opetukset olivat olleet kätkettyinä kuin viljan jyvä talvisen lumen alla. Ne olivat pitkät ajat olleet kuin pois haihtuneina, kuin niitä ei olisi koskaan ollut lausuttukaan, ja kuitenkin näyttivät ne nyt alkavan elää mustassa mullassa ja itäen ennustaa uutta kevättä.
Vanhan Tobiaan luonne ei voinut sietää maanviljelijän tointa, jossa oli ainiaan raskasta työtä ja voitto, vaikkapa välistä runsaskin, niin hankala liikutella ja säilytellä aitoissa. Elämä yksinäisessä Tervolassa oli sellaisissa oloissa ainakin ollut hänestä vähän vastenmielinen, vaan nyt, kuin hänen suureksi harmikseen poika luopui kauppakumppani Bitshokista ja antautui hengellisten valtaan, tuli se hänelle ihan sietämättömäksi. Hän oli kärsivällisesti kuunnellut vaimonsa laulavalla nenä-äänellä lukemista postilloitansa, virsiänsä ja rukouksiansa. Se oli ihan oikein, sillä hän suuresti kunnioitti sanaa, niin suuresti, että sitä kunnioitusta eivät voineet horjutella edes nuo monivuotiset keräjöimisetkään kirkkoherra Brandtin kanssa. Paljo taikuutta kuitenkin oli siinä perityssä kunnioituksessa mukana, sillä hän melkein yhtä paljon kunnioitti vanhan Matti Viskarin runoja. Jumalan sanaa piti talossa viljeltämän ja koska hänen vaimonsa sitä teki niin perinpohjaisesti, niin hän ikään kuin katolilaiseen tapaan käsitti hänet sijaiseksensa. Tulihan se koko talolle hyväksi ja hän itse pääsi siitä vaivasta. Mutta kuin hänen ainoa poikansa Tobias, tämä ripeä poika, joka kahdenkymmenen ja parin vuoden ijässä osasi markalleen ja pennilleen sanoa, minkä arvoinen mikin hevonen oli, kuin hän, josta olisi voinut tulla — niin, miksipä ei kauppaneuvos (olisihan kauppaneuvos Pullinen yhtä sievä lausua kuin kauppaneuvos Mustonen tai kauppaneuvos Parviainen), kuin tämä poika luopui kaikesta ja sen sijaan rupesi vanhan, typerän hihhulirahjuksen apulaisena pitämään rukouskokouksia ja saamaan aikaan hämminkiä pitäjässä, se oli toki jo liikaa. Ja mitä kaikkea olivat nuo kaksi saarnaajaa saaneet aikaan neljässä viidessä kuukaudessa. Pelattiinko siellä korttia tai saskaa,[4] ei. Viina ja rommi olivat monestakin paikasta hävinneet, ja eivätkö he totta tosiaan alkaneet oikeaa vainoa yksin tupakkaakin vastaan. Ja Tobias yleenkatseellisesti sylki kauas lattialle. Ja mitä ilvettä he olivat tehneet vanhalle Brandtillekin, itse provastille. Hän oli kutsunut heitä kirkkoneuvoston eteen ja siellä he olivat puhuneet, vastanneet ja väitelleet itse provasti ukon kanssa herätyksestä, pyhityksestä ja kutsumuksesta. Ja vaikka, iloista kyllä, Brandt kaikkine oppineen lienee joutunut ihan hemmettiin, niin pahasti olivat nuo omatekoiset papit häntä ahdistaneet, — senhän olivat kaikki kuulijat sanoneet paitsi Matti — niin oli kirkkoneuvosto antanut heränneille ankaran varoituksen ja luvannut valittaa tuomiokapitulille ja piispalle ja kahdenkymmenen markan sakon uhalla kieltänyt pitämästä uskovaisten kokouksia.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Täällä kotona oli rukouksia ja postilloita, virsiä ja raamattua aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos hän hiukankaan kirosi tai kertoi jonkun jutun, miten hän oli Bitshokin kanssa pettänyt jotakuta tatarilaista tai mustalaista, puijannut vauhkohevosen jollekin kaartilaiselle taikka hiukan vetänyt nenästä ylpeätä hevostohtoria, tuollaisen vain oikein hupaisen jutun, jolle saattoi nauraa hengästyksiinsä asti, nauraa niin, että vatsassa pulpahteli, niin silloin kaikki kotiväki katsoivat häneen, kuin hän olisi kuumetaudissa taikka tylsämielinen, jopa ihan mielipuolikin. Ei, nyt siitä piti tulla loppu, ja vanha Tobias istahti peilin eteen, sieppasi veitsensä ja raaputteli ilman mitään pois harvat sänget poskiltansa ja läksi etsimään sopivia kumppaneja, sillä suuri tupa oli täksi päiväksi taas muutettu rukoushuoneeksi ja nyt jo toisen kerran yhden viikon kuluessa, ja se oli liiaksi. Ennen kuin hän isäntänä sulki ovensa näiltä pyhiltä, tahtoi hän kuitenkin keskustella yhtämielisten ystäväinsä kanssa, varsinkin Matti Reijosen, jolla kyllä oli syytä katsoa karsaasti hihhulien kokouksia, jos muuten oli totta, mitä kerrottiin.
Puotikammarissa istui Leena, joka nyt oli seurakunnan vanhimpia, ja hänen poikansa. Tobiaan muoto oli muuttunut vakavaksi, melkein kuihtuneeksi. Huomaava tarkastelija kyllä näki hänen katseestaan ja kasvoistaan, että hän oli ankarassa sisällisessä työssä, että hän mietiskeli asioita, jotka hänestä tätä nykyä näyttivät perin tärkeiltä. Mietiskely ja raskasmielisyys olivat hänessä muutenkin äidin perintöä, joka ennemmin tai myöhemmin oli otollisissa oloissa tuleva ilmi. Toinen saarnaaja Heikki Kangas oli mies, jonka typeryys näkyi jo kasvoista. Hänen ruumiinsa oli tavattoman köntyskäinen. Kädet suuret ja paksut näyttivät pölkäreiltä, joista hänellä näkyi olevan suuri vastus. Milloin ne eivät olleet lepäämässä leveillä polvilla, veteli hän sormiansa, kuten talonpoikaisissa on tapana, niin että nivelet paukkoivat. Veljien kesken hän oli kohonnut vanhimman ja matkustavan apostolin arvoon puhetulvansa, hyvän sydämmensä ja suuren raamatun taitonsa tähden. Hän tiesi, jos kuka hyvänsä lausui raamatun lauseen, miten pienen hyvänsä, melkein heti paikalla sanoa, mistä evankeliumista tai mistä profeetasta se oli. Hän oli yhtä heikko väittelyssä kuin jyrkkä ja taipumaton lausunnoissaan.
Nämä kolme neuvottelivat nyt rukouskokouksesta. Leena Pullinen, jossa ei mikään, ei edes uskontokaan voinut kuolettaa rahan hankintahimoa, ehdotti, että kokoukseen tulijoilta otettaisiin vapaaehtoinen pääsymakso, että, jos joku ilmoittaisi kokouksen, niillä tuloilla voitaisiin kuitata sakko; vaan sekä Heikki että Tobias sitä vastustivat.
Pullisen tupaan kokoutuivat illempana veljet ja sisaret: soturi Anton, Anni, Matti Reijosen nuori vaimo, joka oli nyt kuten niin usein ennenkin vastoin miehensä nimenomaista kieltoa salaa hiipinyt tänne, sekä kaikki kylän uskovaiset ja muutamia muitakin, joita vain uteliaisuus oli houkutellut tulemaan kokoukseen. Lämmin alkoi tuvassa tulla kiusoittavaksi, varsinkin kuin Leena oli paistanut leipää aamupäivällä. Ikkunoita, tämän maakunnan tavan mukaan, ei käynyt avata eikä siitä olisi ollut apuakaan, sillä ilma oli ollut rasittava ja ukkosta ennustava, niin että se vieläkin oli helteinen ja kuuma, vaikka jo oli myöhäinen iltapäivä. Mustia pilviä seisoa törrötti kuin torneja taivaan rannalla, ikään kuin pyrkien piirittämään keskitaivasta. Niitä nousi milloin etelästä, milloin idästä ylös päin, mutta juuri kuin ne olivat uhkaavimmillaan, ylhäältä mustat, alhaalta metsän rajasta sinipunervat, valmiina purkamaan leimauksiansa ja jyminäänsä odottelevan luonnon päälle, silloin aina tuli raitis puhallus, levitti vilpoisuutta ja hajoitti uhkaavat rynnäköt. Illan suussa olivat kuitenkin tuulet kuolleet ja yhä korkeammalle kasautuivat paksut pilvet yli metsäin ja maiden.
Kuin viimeiset myöhästyneet seurakunnan jäsenet saapuivat, alettiin kokous virrellä, jota Tobias alkoi veisata ja johon muut vähitellen yhtyivät. Virren päätyttyä tuli Heikin vuoro, joka perimpänä tuvassa seisoi Tobiaan ja Leenan keskessä. Puheessa, niin epäselvässä, että asioihin perehtyneenkin oli vaikea hänen lakkaamattomista sanain taistelemisistaan löytää puheen johtavaa ajatusta, esitti hän lahkon uskonoppia. Jumaluudesta sanoi hän, että kaikki, mitä Augsburgin tunnustus sanoo, on oikein, paitsi että Jesus astui alas helvettiin, sillä siitä ei raamattu sano mitään, ja että Kristus on Jumalan poika, mutta ihminen, joka ainakin kerran lankesi syntiin, silloin, kuin häh ristissä huusi: Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit? sillä Jumala ei hylkää ketään. Jumalan asuinpaikka on yksinomaan siellä taivaan loistossa, jonne ei kukaan, eivät edes uskovaisetkaan pääse; täällä alhaalla hän ei ole, kuten profeetta jo on sanonut: luuletko, että Jumala vuorilla asuu. Taivaasta käsin hallitsee hän maailman kohtaloita lähettiensä, Pojan ja pyhän Hengen, kautta, joille hän valmistaa pääsyn oikeain uskovaisten joukkoon. Oikeita uskovaisia on ainoastaan hihhulien ja muiden heidän kanssansa yksimielisten joukossa, eli siis pyhä Henki on varsinkin meidän sydämmessämme, niin kuin Kristus meidän lihassamme. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä, me olemme niin kuin Kristus, kuten apostolikin on sanonut. Jumalan sanasta hän opetti, että pyhä raamattu on kuollut kirjain, jos niitä kirjaimia ei uskovainen suu lausu, sillä hänessä asuu Kristus ja silloin Kristus itse puhuu. Paavali sanoo roomalais-epistolan 10:nen luvun 17:ssä värsyssä: "niin tulee siis usko kuulosta." Lapsellisella nöyryydellä tulee kuunnella tätä opetusta, jonka pyhä Henki puhuu opettajan suun kautta. Juuri näistä opettajista herra sanoi profeetta Jeremiaalle 1:sen luvun 9;ssä värsyssä: "katso, minä panen minun sanani sinun suuhus." Ja Kristus sanoo: "joka teitä kuulee, hän kuulee minua, ja joka teihin turvaa, hän turvaa minuun." Mitä hyvänsä valtionkirkon pappi, tämä Brandt sanoo, se on kaikki paljasta lörpötystä, kun pyhä Henki ei puhu hänen suunsa kautta. "Sydämmen uskolla me tulemme vanhurskaiksi ja suun tunnustuksella saamme autuuden kruunun." Eukoilla Jumalalta ei ole välttämätön, hänhän tietää ilmankin kaikki, mitä me tarvitsemme, eikä muuttane päätöksiänsä meidän rukouksistamme, mutta meidän tulee rukoilla toisiltamme anteeksi rukouksiamme ja vikojamme. Se onkin paljon vaikeampi, sillä kukapa tahtoisikaan salata vikojansa Herralta, mutta niiden tunnustaminen seurakunnan edessä, veljien edessä, ja pyytäminen niitä anteeksi on paljon vaikeampi.
Kasteesta ei ole mitään vahinkoa, mutta se on vain ulkonainen kirkkoon pääsemisen merkki. Ehtoollinen on pyhä sakramentti, jota on ahkerasti käytettävä, mutta rippi on tarpeeton, sillä Herra kyllä tietää meidän syntimme, ja niiden tunnustaminen yleensä papille, joka niitä sitte anteeksi antaa, vaikka hänellä ei olekaan pyhää Henkeä, se on Jumalan pilkkaa. Saarnaamista harjoittakoon jokainen, jota pyhä Henki pakottaa puhumaan, mutta vasta sitte, kuin hän seurakunnan edessä on tunnustanut syntinsä, eikä ainoastaan sanoilla "minä vaivainen syntinen ihminen", vaan nimittämällä joka synnin, kuin rasittaa hänen omaatuntoansa; vasta sitte, kuin hän loukatuilta veljiltä ja sisarilta on saanut anteeksi annon ja vanhimmat ovat kätten päälle panemisella ottaneet hänet seurakuntaan ja hän on tuntenut, että pyhä Henki on vuodutettu hänen sieluunsa, tuntenut esimakua taivaan armosta ja autuudesta, joka pakottaa häntä ylistämään Herraa.
Anni istui lähinnä Tobiasta ja kuunteli hyvin tarkkaavasti, kasvot hehkuvina, opettajan sanoja, ja kuin hän puhui vainosta, "sillä niitähän pitää tuleman", teki hän sydämmessään lupauksen, että, sanokoonpa hänen Mattinsa mitä hyvänsä, hän ei huoli mistään väkivallasta eikä mahtikäskystä, vaan pitää kiinni opista ja sanasta. Silloin tällöin tapasi hän Tobiaan katseen, ja hänestä näyttivät ne sinisilmät loistavan kuin välkkyvät tuulastulet pimeänä syysyönä. Oli loistoa ja syvyyttä hänen silmissään, sellaista, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Nyt olivat ukkospilvet ehtineet nousta ylös keskitaivaalle ja niiden alle valui laskeutuvan auringon paiste onnettomuutta ennustavana, vasken karvaisena valona, joka hiukan siveli pilvien laiteita ja teki syvemmät paikat vain sitä mustemman ja uhkaavamman näköisiksi. Tupaan tämä valo levitti kamalan kajastuksen kuuntelevien ja rukoilevien päälle, niin että toiset paikat hehkuivat, toiset olivat pimeinä, mustansinisinä; kaikki näytti, kuin olisi oltu keskellä tulipaloa, kunnes Anni hiljaa nousi ja sytytti lampun. Ukkonen jymisi melkein lakkaamatta. Saarnaaja, innostuneena hetken juhlallisuudesta, mahtavista sanoista ja luonnon suurista voimista, jotka nyt valmistautuivat taisteluun, oli juuri lopettanut puheensa ja kääntynyt seurakunnan puoleen, kysyen, kuten hihhuleilla on tapana, eikö kukaan tuntenut itsessään pyhän Hengen voimaa, eikö se henki ketään pakottanut … silloin yht'äkkiä kiskaistiin ovi voimakkaasti auki ja leimauksen ja jyrinän väliajalla astui sisään vanha kirkkoherra Brandt, lakki päässä.
"Onkoko kellään mitään sanomista?" sanoi hän äänellä, joka kuului jyrinääkin kovemmin; "kyllä minulla on jotakin sanomista teille, te luopuneet lapset", ja suutuksissaan heristi hän nyrkillänsä. "Vai tässä se luola on, johon te piilottaudutte, te ketut, mutta kyllä minä sidon teidät hännistänne kiinni, kuten Simson kerran teki. Te luopuneet perkeleet, te antikristuksen palvelijat. Vai täällä te sen vanhan juttupukarin luona saarnaatte eksytystänne ja villitsette kansaa petollisella puheellanne ja perkeleen taidolla. Vai täällä te rukoilette vääriä rukouksianne. Mutta odottakaahan, kyllä minä teidät opetan."
Kirkkoherran ilmestyminen yht'äkkiä, hänen suuttumuksensa ja loukkaava puheensa vaikutti suuresti ihmisiin. Vanha itsevaltias ei ollut turhaan vuosikausia pitänyt seurakuntalaisiansa asianmukaisessa kurissa; hänen papinvirkansa, hänen säätynsä vaikutti, että vastatulleet, ja pelkurimmat laumassa alkoivat tuntea ahdistusta ja olisivat mieluimmin toivoneet olevansa poissa koko kokouksesta, varsinkin kuin se vanhin, jonka olisi ensinnä pitänyt hoidella hajautuneita lampaita, kuin susi syöksyi niiden keskelle, seisoi hämillään ja keksimättä ainoatakaan sanaa vastaukseksi kirkkoherran koviin sanoihin ja ankaraan puheesen.
Kuin Tobias näki, että asiat alkoivat kääntyä pahanne päin, että pelkurimaisuus kuin mansikan taimi kasvoi sekä köynnöksiä että juuria sydämmissä ja aivoissa ja kohta oli suuren mansikiston tavalla peittävä koko palon, joka oli raivattu tähän kirkon salolle, nousi hän rohkeasti ylös, tunkeutui pelkäävän vanhimman eteen ja sanoi mielenliikutuksesta vavisten:
"Petollista puhetta, perkeleen taitoa ja vääriä rukouksia, mistä te sen tiedätte, herra kirkkoherra? Ettehän te ole olleet kuulemassa meidän rukouksiamme."
Tämä yksinkertainen kysymys, johon kirkkoherra ei ollut valmistanut mitään vastausta, saattoi vihastuneen sielunpaimenen hetkiseksi hämilleen, sillä tosiaan oli siinä kysymyksessä tuollainen yksinkertainen totuus, jollaiset kerrassaan valtaavat levottoman ihmisjoukon ja Tobias ilokseen näki arkuuden vähitellen muuttuvan luottamukseksi, vieläpä huomasi sieltä täältä pilkallisestikin katseltavan kirkkoherraa.
Samassa hän tunsi kättänsä jonkun kovasti pusertavan. Hän katsahti sinne päin ja näki lämpöisen, liikutetun silmäyksen; se oli Anni, joka istui hänen vieressään ja loistavin silmin katseli häneen. Miten kaunis hän on, oli ensimmäinen ajatus, kuin välähti Tobiaan mielessä; miksi hän ei tullut minun omakseni, oli toinen. Niin, miksi? Tuossa seisoi se "miksi" ihan ilmielävänä, tuo mies, sen kirkon edustaja, joka Tobiaan käsityksen mukaan oli yksin anastanut haltuunsa Herran armon ja siunauksen, joka sen tunnustuksen rajain ulkopuolella ei tunnusta olemassa olon oikeutta muille ajatuksille eikä tunteille, joka tahtoo pakottaa kaikkia etsiväisiä sieluja astumaan kirkon laveaa tietä armonistuimen eteen. Kuten leimaus, joka juuri nyt välähti ulkona, silmänräpäykseksi valasi taivaan ja maan, valkeni yht'äkkiä se ajatus Tobiaassa, että tuo hengen mies oli vanhasta vihasta hänen isäänsä kohtaan ja kukistumattomasta vallanhimosta tallannut hänet jalkainsa alle ja ihan armotta estänyt hänet pääsemästä ripille, jota yhteiskunnallinen laki vaatii. Tuo mies oli karkoittanut hänet pois isänkodista, karkoittanut tästä sydämmestä, joka oli kerran sykkinyt hänelle. Ja juuri, kuin kirkkoherra valmistautui puhumaan ja niin hyvin, kuin osasi, vastaamaan tuohon yksinkertaiseen kysymykseen, johtuivat Adam Pihlhjertan hehkuvat sanat ja hurjat kiroilemiset valtionkirkon pappeja Tobiaalle mieleen; nyt ymmärsi hän häntä, vanhaa mestariansa. Vaikka hänen luonteensa oli ihan toisenlainen, tunsi hän hetkisen, mitä oli liikkunut Adamin kuohuvan sydämmen pohjalla. Niin, hän ymmärsi Adamia itseään ja sanoi kuuluvasti:
"Kuka antoi teille oikeuden tunkeutua tänne kiroilemaan ja näyttämään törkeitä heristyksiänne? Kuka antoi teille oikeuden ensin mielivaltaisesti sulkea minut ulos seurakunnasta, johon nyt tahdotte väkisin jälleen kiskoa minua. Te palkkapaimenet, jotka ette rakasta lampaita muuta kuin palkan tähden, kuka antoi teille oikeuden tuomita meitä. Tuomitkaa puita hedelmien mukaan; ei ohdakkeista saada viikunia eikä orjantappuroista viinirypäleitä. Me emme nauti tuota perkeleen saastaisuutta, jota sanotaan viinaksi, me elämme siveästi, me autamme köyhiä, me emme saastuta suutamme kirouksilla, ei kukaan meistä etsi oikeutta keräjistä eikä tuomioistuimista, me emme tyrkytä tunnustustamme kellekään. Kuka vain tahtoo, saa tulla meidän seurakuntaamme ja siitä erota, me emme sorra ketään, emme vainoa ketään. No niin, sinä kiroileva valtionpappi, joka sen sijaan, että rukouksessa kääntyisit Jumalasi puoleen, palvelet konjakkipulloasi, miksi vainoot Herran valituita? Mene pois täältä, että Herra vihassaan ei lyö sinua ennen, kuin ehdit majaasi. Voi sitä, joka saa aikaan pahennusta."
Paitsi lampun valon piirissä oli melkein pimeä tuvassa; ainoastaan hiilituli levitti punertavaa valoa liedestä. Niinpä ei kukaan nähnyt, miten kirkkoherra Brandt kalpeni mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta; hän tahtoi vastata, mutta hänen huulensa olivat kuin yhteen liimatut, hän nosti ja laski silmiään kuin ampiainen sarviansa. Viimein se puhkesi, ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin ensin, hän oli sisällisesti sortunut. Siis oli se kuitenkin levinnyt tietoon tuo konjakin kirous, vaikka hän oli kaikin tavoin koettanut sitä salata. Uhaten piispankeräjillä ja lainrangaistuksella läksi hän viimein pois harhauskoisten kokouksesta.
Hänen tuskin ehdittyään ulos ovesta ukkonen, joka oli kauan pauhannut vähän etempänä, purkautui koko rajuudessaan ja yht'äkkiä kova jysäys täräytti tupaa ihan pohjaa myöten, niin että yksi ikkuna särkyi ilman painosta.
"Kas, tuossa Herran vahvistus tuomiolle, jonka lausuimme", sanoi Tobias; "jyminällä ja tulen leimauksilla uhkaa hän pyhäin vainoojia." Siitä kerrassaan haihtui paino, joka raskautti kaikkein mieliä tuon kiivaan puheen sekä majesteetillisen rajuilman tähden. Ulkona oli rajuilma purkautunut, tuli oli syöksynyt läpi pilvien, ilma oli taas puhdas. Sisällä oli Tobias lausunut vapahdussanan, Jumala itse käänsi vihansa jumalatonta miestä vastaan, joka pimeässä rehmi rankkasateessa ja myrskyssä, jota vastoin pyhät istuivat täällä huoneen katon suojassa ja ystävällisen lampun valossa nöyrinä Jumalan edessä kuunnellen ukkokosen jyrinää ja sateen ropinaa. Kuin innostus oli korkeimillaan, nousi Tobias ylös; hän oli pelastanut Herran valitut, hän oli koonnut hajaantuneet lampaat, uskon kilvellä pidättänyt pahimman rynnäkön; tästä hetkestä asti oli hän, vaikka nuorempi, seurakunnan tuki, sen väkevyyden pylväs. Ja valtaavasti saarnasi hän nyt hihhulien oppia, ja mitä hän sanoi, se tuli välittömän luonnonvoiman väkevyydellä. Se tuli sydämmestä ja valloitti sydämmet kerrassaan. Monivuotiset epäselvät ajatukset, joita oli tunkeillut hänessä, tunteet, jotka tuskin huomattavina olivat virtailleet hänen sielussansa, kuohuivat nyt esiin kuin raikkaat lähteet. Jumalan kirkkaus näytti tulleen hänelle, hän tunsi nöyryydessä, että hän vallitsi tätä joukkoa, joka ihan hengittämättä ja hämmästyksissään näytti kysyvän, eikö tämä mies ole Tobias Pullisen poika, mistä tulee hänen viisautensa. Yhä ylemmäksi nousivat tunnelaineet seurakunnassa, yhä kovemmin kuului sydämmen huokaus, ja kuin Tobias jakoi syntein anteeksi antamista, nousi hengellinen kiihko korkeimmilleen, ja sotamies Anton hypähti ylös ja nostaen voimakkaan kätensä huusi kaikuvasti: "Voi teitä, te valtion papit, jotka tahdotte sammuttaa hengen tulta. Itse te puhutte ilman pyhää Henkeä ja tahdotte myöskin pakottaa meitä olemaan vaiti kirkossa. Kuin kirkko on tullut vankeudeksi, niin lähtekäämme pois siitä paikasta, jossa pyhän Hengen ei anneta rauhassa puhua jokaisen suusta. Yhtykäämme yhteen ja tehkäämme pyhän Hengen liitto ja seurakunta."
Antonin sanat vaikuttivat kuin olisi ukonnuoli sytyttänyt kasken tuleen.
"Niin, iloitkaamme ja ylistäkäämme Herraa!" Ja ylös nousi joka mies ja nainen, hyppien ja tanssien syöksyivät he toistensa syliin, vaihtoivat rauhan suuteloja ja kovasti huudahtellen pyöri koko joukko hengen huumauksessa, joka melkein näytti mielipuolisuudelta.
Ulkona jymisi ukkonen etäällä, tummansiniset leimaukset tuon tuostakin valasivat taivaan rantaa ja silloin tällöin putoili vielä suuria sadepisaroita ikään kuin raskaita kyyneliä maan päälle. Mutta hiljaa aukesi tuvan ovi, ja pimeästä porstuasta katselivat vanha Tobias ja Matti Reijonen pauhaavaa joukkoa, ja suuttumuksesta säihkyvin silmin näki Matti vaimonsa Annin ihastuneena ja onnellisena Tobiaan sylissä. Hänen silmissään leimahti vihaa ja kateutta ja hän kirota täräytti, joka kerrassaan tempasi uskovaiset heidän uneksitusta autuudestaan takaisin maan päälle. Mielikuvituksen ja sielun harhailemisten jälkeen tulee tavallisesti velttoutta ja tylsyyttä, ja ääneti läksivät rukouskokouksesta ihmiset kukin kotiinsa.
XI.
Edellisen illan tapausten jälkeen oli Tobiaalla ihan itsestään ensi sija veljien joukossa, hänen tykönsä tulivat kaikki, jotka tahtoivat kuulla lohdutuksen ja vapahduksen sanaa, häneen pani seurakunta toivonsa; mutta ensimmäisenä hän myöskin sai ottaa vastaan kovimmat iskut ja kestää pahimmat myrskyt. Ei kukaan loukannut, vielä vähemmin kurittanut vanhaa Brandtia rankasematta. Hänellä oli valtaa, kykyä, jopa hyvää tahtoakin oikein esimerkiksi rangaista sellaisia hutiluksia, nurkkasaarnaajia ja rahjuksia kuin nuori Tobias. Hän kirjoitti piispalle ja tuomiokapitulille, joka määräsi pidettäväksi kuulustelun ja annettavaksi varoituksen, jos voitiin todistaa olevan väärää oppia. Kuulustelu tuli oikeaksi väittelyksi, josta molemmat vastapuolueet tietysti läksivät saamatta kumotuksi toinen toistansa. Mitä toiseen puolueesen, vanhaan Brandtiin koskee, oli hän väittelyn jälkeen vielä enemmän suutuksissaan kuin ennen, ja toinen puolue, Tobias, vielä suuremmassa arvossa uskonveljiensä kesken. Tuli sitte varoitus. Uusia rikkomisia, kiihkoisia saarnoja ja kiihkoisia selityksiä rakkaudesta, joka käy yli kaiken ymmärryksen, kokouksia, jotka päättyivät veljessuuteloihin, syleilyksiin ja innostukseen. Uusia valituksia ja uusia toimenpiteitä. Pitämättä lukua mistään vangitutti Brandt pahantekijän, vietäväksi vanginkyydillä tutkintoon. Mutta silloin "vapaamieliset sanomalehdet" tarttuivat asiaan kovin kourin. Sanomalehdet rupesivat ahdistamaan vanhaa Brandtia, sanomalehtien mukaan ryhtyi asiaan prokuraattori ja kuvernööri, ja kuin kerran oli asiaan ryhdytty ylhäältä päin, täytyi tuomiokapitulinkin jotain tehdä. Tobias Pullisen asiasta väiteltiin kuin hyvinkin tärkeästä tapauksesta sekä pääkaupungin että maaseudun sanomalehdissä. Vanki päästettiin vapaaksi, ja uskonveljensä ottivat hänet vastaan virren veisuulla ja pidoilla. Vaino vain edisti yhä enemmän hänen oppinsa leviämistä ja ihmisjoukon huomion kiintymistä häneen. Paitsi kirkkoneuvostoa sekä niitä, jotka kaikissa tapauksissa olivat välinpitämättömät ja oikeauskoiset, kiintyi kaikki muu kansa siihen opettajaan, joka oli lähtenyt sen omista riveistä, veljesrakkauden koko lämmöllä ja uskonkiihkon sokeudella.
Eräs, joka yhtä kiihkoisesti liittyi provasti Brandtiin, oli Matti Reijonen, Tobiaan vanha kilpa- ja riitaveli. Vaimoansa Annia hän ankarimmasti kielsi käymästä kokouksissa, hän ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan noista "matkustavista kristuksista", joita yhä laajemmissa piireissä tutuksi tullut Tobias veti Tervolan kylään. Kuin vaimo ei sittekään totellut hänen kieltoansa, rääkkäsi hän häntä ja sulki hänet tupaan, josta vaimo niin pian kuin mahdollista karkasi, lujasti päättänyt kun oli kärsiä vaikka martyrikuoleman pyhän opin tähden ja — Tobiaan tähden, olisi hän saattanut lisätä. Hänestä olivat oppi ja Tobias yksi asia. Vanha rakkaus ei ruostu, nuoruuden rakkaus leimahti jälleen ilmi tuleen ja kuunnellessaan nuorta, innokasta saarnamiestä hän ei kysellyt itseltään, miten suuri osa henkilöllä oli hänen mieltymyksessänsä uuteen oppiin. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut tutkistella; ottamatta lukuun kaikkia asianhaaroja antautui hän, kuulematta varoitusta ja herätystä, koko sydämmestään ja sielustaan sen tunteen valtaan, joka oli anastanut hänet. Joka hetki, kuin hän vain jouti kotiaskareilta, meni hän miehensä huomaamatta vanhan Tobiaan tupaan.
XII.
Siten kului kuukausi toisensa perästä, taistelevain puolueiden antamatta hiuksenkaan vertaa perää toisillensa. Lumivalkoinen talvi alkoi jo kadottaa värinsä puhtautta, harmaat jäät ja tummat pilkut pelloilla ja niityillä ennustivat kevään koittoa. Erään rukouskokouksen jälkeen, josta Anni oli palannut kotiin enemmän liikutettuna kuin tavallisesti, oli Matti ankarasti kohdellut häntä ja viimein käsinkoskevastikin sekä uhannut aivan tuntuvasti rangaista, jos hän vielä kerran uskalsi rikkoa hänen selvää kieltoansa. Häpeissään, haluttomana, tyytymättömänä itseensä ja onnettomana kuten aina näiden oikeutetun mustasukkaisuuden ja suuttumuksen kohtausten jälkeen oli hän lähtenyt pariksi päiväksi metsälle virkistämään mieltänsä. Hän rakasti kiihkeästi metsästystä. Kaakkois-Suomessa on muuten vähä metsästäjiä enimmäkseen siitä syystä, että kaikki metsästys on ollut ankarasti kiellettynä lahjoitusmaiden herrain aikana. Joitakuita innokkaita linnustajia oli kuitenkin, ja niistä oli Reijonen yksi. Hän läksi nyt aikaisin aamulla ennen auringon nousua. Ensin hän kuitenkin meni huviksensa lintuaittaansa, vanhaan, jo kaatumaisillaan olevaan huoneesen, joka lähellä pihaa seisoi yksinään ikivanhan koivikon suojassa. Siellä hän valmistihe metsästyksen viehätykseen ja itsekseen iloitsi mieshukasta, jota hän oli saanut aikaan teyrien, metsäkanain, metsojen ja pyiden joukossa. Matti oli näet lintukauppias, hän ampui, pyyteli ansoilla, osti ja möi lintuja Pietarin herkkukauppiaille. Siellä riippui hänen aitassaan sadoittain teyrejä, teräkseltä kiiltävässä puvussa, kuusenhavuja avonaisessa nokassa. Purpuranpunainen pilkku silmäin päällä näytti kuolettavalta haavalta. Muhkea urosmetso riippui siinä, pitkät kaulahöyhenet viimeisen kerran pöyristettynä; ei se kurkku ollut koskaan enää saava aikaan niitä kellonääniä, jotka viehättävät rakastuneita naaraksia. Teyrimetso, syntynyt sekasuvusta, riippui kankeana ja kylmänä emonsa naarasmetson ja isonsa urosteyrin välillä. Metsäkana, valkoiset housut jalassa, ja töyhtöpää pyy, kaikki olivat uhranneet henkensä kylmällä kinoksella, että sitte Pietarin paraimmissa ravintoloissa kiihottaisivat jonkun herkkusuun ruokahalua. Kirkasvärisiä sirkkusia ja tilhejä riippui siinä, kaikki kankeiksi jäätyneinä ja valmiina vietäväksi johonkin muotikauppaan tai turkkurille, Mutta kiusojen ja ikävyyksien unhottamisen sijasta sai Matti yhden huolen lisäksi. Nyt oli näet talvipakkanen lopussa ja linnut täytyi tukuttain muuttaa rahaksi, ett'eivät pahenisi. Tyytymättömänä lukitsi hän aittansa ja läksi teyrivajaansa. Se oli vanhan, visapahkaisen koivuryhmän juuressa, jotka pilviä tavoittelevina ja yksinään seisoivat hoitamattomassa vesakossa. Neljän- tai viidenkymmenen askeleen päässä oli aukea paikka, jossa teyrit tavallisesti leikittelivät ja tanssivat. Oli aikaisin aamulla. Tuuli vielä uinueli, kuin aurinko nousi metsän yli keveiden, untuvaisten, pitkäjuovaisten pilvien keskellä. Heti muuttui kaikki aikaisen kevään karvaiseksi. Ilmaisena, vienon punasinervän karvaisena seisoi koivikko ja haavikko, silmikot paisuvina. Vesakon tiheikköihin painuivat syreenin karvaiset varjot yhä alemmaksi, mikäli aamuvalo hajoitti opaalin väristä utua. Lumikinokset olivat huvenneina, vesojen ja kantojen lävistäminä, ohuina peitteinä soilla ja niityillä; ainoastaan siellä täällä välkkyi joitakuita jääkristalleja. Nyt kajahti palokärjen metallilta helisevä, surumielinen ääni aamusoittona läpi kirkkaan ilman. Nuori varisparikunta heräsi heti ja ryhtyi innokkaasti pesäänsä rakentamaan, miettivästi ja raskaasti lentäen läpi vesakon. Teyrikukot heräsivät koivujen korkeimmissa latvoissa, ojensivat kaulojansa ja räpyttivät tummia, terässinisiä, valkojuovasia siipiään. Sitte alkoi vanhin kukko leikin, päästäen hienon vihellysäänen, monimutkaisen ja erilaisessa tahdissa, sitte tuon puhalluksen, joka viehättää metsämiestä, sillä nyt hän tietää leikin todella alkavan. Tätä puhallusta muut kukot eivät voi vastustaa, he levittävät purstonsa viuhkan muotoon, pörhistävät kaulahöyhenensä ja alkavat kuhertaa. Silloin lentää vanha kukko päättävästi alas koivusta ja laskeutuu aukealle paikalle maahan. Yksitellen lentävät toiset kukot alas, nuorin viimeksi. Silloin alkaa leikki tanssineen ja lauluineen, kukko toisensa perästä lentää kokouspaikkaan, ne poljeksivat ohutta lunta niin, että se roiskuu ylös ilmaan, pyörivät, siivet vähän ylhäällä, hierovat nokkaa ja kaulaa maahan niin, että höyhenet pölisevät, kuhertavat ja viheltävät rakkautensa aamulaulua, Kuin joku nuori kukko kiihtyy liiaksi, ottaa vanha sitä niskasta, laahaa pois ja palaa kujerrellen ja voitostaan ylpeänä, mitä hullunkurisimmasti tepastellen leikkipaikkaan, ja mitä kauemmin leikkiä kestää, sitä enemmän nämä muhkeat linnut kiihtyvät.
Matti ei voinut olla vertailematta näitä kiihtyneitä lintuja ja hihhuleja toisiinsa. Rukouksesta ja veisuusta päihtyneinä, tunteet kiihottuneina mielipuolisuuden rajalle asti, pitivät nekin tanssejansa. Katkerasti hymyillen nosti hän pyssynsä kaataakseen yhden teyrin, hänellä oli jo sormi liipasinta vasten, kuin eläin, koiran kokoinen, yht'äkkiä kuin nuoli viskautui pitkällä hyppäyksellä joltakin vanhan koivun oksalta alas, sieppasi kiinni kurkusta juuri sen teyrin, jonka Matti oli valinnut saalikseen, ja ennen, kuin hämmästynyt metsämies ehti tointua, levittivät teyrit, sekä kukot että kanat, siipensä ja läksivät humisten pakoon, vaan ilves hitaasti käveli pois saaliinensa. Tajuttomasti välähti Matti Reijosen mielessä yksi ajatus, hänen voimattansa tehdä siitä selkoa: noin pitäisi minunkin tehdä teyrikukolleni kotona, kerran vain puristaa kurkusta, niin olisi se leikki lopussa. Matti kauhistui itse tuota ajatusta ja koetti niin pian kuin mahdollista karkoittaa sitä mielestään. Hän katsoi ilvestä, tuossa se vielä seisoi pajupensaan alla syömässä aamiaistansa. Hän tuiskautti rohkealle ryövärille haulipanoksen, voimatta sillä juuri mitään vaikuttaa, sillä ilves yhdellä hyppäyksellä katosi vesakkoon. Tästä paikasta oli teyrin pyynti loppunut pitkäksi ajaksi, sillä missä ilves liikkuu, siinä teyrit eivät suinkaan ryhdy leikkiinsä, vaan etsivät rauhallisempia paikkoja.
Äkeissään tästä uudesta vastoinkäymisestä läksi Matti astuskelemaan kotiin päin. Puoli matkassa tapasi hän erään tuttunsa, joka oli menossa lähimmälle rautatien-asemalle. Reijonen läksi mukaan tekemään lintukauppaa. Mutta tämä päivä oli kerrassaan onnettomuuden päivä, hän sai kuulla ruplan kurssien alenneen yht'äkkiä uskomattomasti. Hän joutui huonoon seuraan, ja kuin hän viimein myöhään illalla läksi kotiinsa päin, oli hän jotenkin juovuksissa ja suutuksissa itseensä ja koko maailmaan.
XIII.
Samana päivänä, kuin Matti läksi edellisessä luvussa kerrotulle metsästysretkelle, oli Tobias Pullinen tuttavien kautta saanut pappilasta kirjeen, joka oli maannut pappilan kansliassa vähintään pari viikkoa. Tobias oli viime aikoina saanut paljonkin kirjeitä uskonveljiltä ja -sisarilta, jotka pyysivät neuvoa, asianajajaltansa, kirkkoherran virastolta, jopa tuomiokapituliltakin, mutta tämä kirje oli ihan toisenlainen, perin kummallisen näköinen. Se oli täynnä postimerkkejä, joissa kotkankuva levitti laihoja jäseniään. Siinä oli ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä sanoja kuoressa ja ylinnä nimi Tobolsk. Tobias käänteli ja katseli kirjettä moneen kertaan ennen aukasemista, ja avattuaan katsoi hän heti allekirjoitusta, joka oli Aleksander Ylistalo. Tobiaan käsi vapisi, kuin hän huomasi sen miehen nimen, joka oli niin voimakkaasti, niin kovakouraisesti koskenut hänen elämäänsä, sen miehen, jota hän oli ihmetellyt, vihannut ja nyt vasta käsittänyt. Kirje oli tällainen:
Tobolskista, vankein parannuslaitoksesta.
Terveyttä ja veljeyttä Tobias Pulliselle ynnä rauhaa, anteeksi antamista ja sovintoa vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden. Jos sinä, rakas veli Kristuksessa, tiedät itsestäsi jotain pahaa, niin älä tee kuten sinun kelvoton viheliäinen veljesi Adam Pihlhjerta, älä salaa sitä seurakunnalta, vaan tunnusta se elävän Jumalan ja kanssaveljiesi edessä, niin että et sorru synnistä, kuten pahantekijä opettajasi Aleksander Ylistalo
entinen
Adam Pihlhjerta.
Tämä tervehdys, kuvaannollisesti sanoen, haudan toiselta puolen vaikutti niin Tobiaasen, että hän tuskin voi hillitä liikkeitänsä.
Samassa astui Anni tupaan. Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat viehättävät ja vapaat. Hänen katseensa oli levollinen ja kiihkoton niin kuin sen, joka levähtää kovan mielenjännityksen tai suuren onnen jälkeen. Hän kantoi hyvin sulavasti naitujen vaimoin pukua, päässä pieni myssy pahvista, päällystettynä silkillä, ja myssystä riippui rimpsu, joka hänen astuessaan heilui edes takaisin kauniissa, valkoisessa niskassa. Paksu tukka oli sileäksi kammattu otsalta, kirkkaat, vaaleat silmät loistivat hiljaisesta onnesta.
Leena äiti, joka ajatuksissaan istui kankaansa edessä, katsahti oveen päin ja alkoi heti, kuin hänen hämärät silmänsä käsittivät, kuka tulija oli, kiivaasti polkea, kutoa tulipunaisia lankoja loimiin ja kalistella sukkulaa. Ei kukaan sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Anni seisoi ja katsoi liikuttavan mieltyneesti Tobiaasen. Tobias katsomatta sinne päinkään tunsi sen katseen. Viimein hän virkkoi puoliääneen: "Anni", sipasi kädellään otsaansa, "Anni", ja näytti ihan siltä, kuin hänen olisi ollut vaikea saada sanoja suustansa tulemaan. "Anni", kuiskasi hän vielä kolmannen kerran. Nyt lakkasivat kaiteet paukkumasta. Tobias antoi Aleksanderin kirjeen Annille ja sanoi: "minun täytyy tunnustaa syntini seurakunnalle, Adam pakottaa minua siihen."
Leena viskasi valkoista lankaa loimien väliin niin kiivaasti, että sukkula lensi seinään. Annin kasvoissa väri tuskin yhtään muuttui, kaikki muu oli hänestä nyt mitätöntä, niin hänen mielensä oli täynnä onnellista rakkautta. Hän tuskin katsoikaan kirjeesen, sanoi vain lempeällä, hiljaisella äänellä: "sinä tietysti teet oikein, kuin seuraat hengen kehoitusta, muuten", virkkoi hän sitte puoli ääneen, "minä puolestani teen sinun tahtosi mukaan." Sukkula singahteli yhä kiivaammin ja Leena paukutti kaksi mustaa, paksua lankaa kiinni kirkasväriseen kankaasensa.
"Missä on Matti?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti.
"Metsällä, hän palaa vasta huomenna", sanoi Anni Tobiaasen katsoen.
Tumma puna nousi äkisti Tobiaan kasvoille, hän tempasi Adamin kirjeen ja sanoi takertuvalla äänellä: "niin on tehtävä, kuin sanoin; toimita veljille ja sisarille sana, että me tänä iltana kokoudumme…"
"Minun luokseni", sanoi Anni, tietämättänsä tähystellen Leenaa, ja astui hitaasti ulos ovesta.
Leena yhä paukutteli kangastansa, kutoi punaisia, valkoisia ja mustia lankoja juoviksi, kunnes hänen silmänsä alkoivat välkkyä ja raskaita pisaroita putoili pitkin poskia. Äkisti kääntyi hän, katsoi poikaansa pitkään, nousi pois istuinlaudaltansa, meni Tobiaan luo ja sanoi vapisevalla äänellä:
"Parempi olisi, jos kokoonnuttaisiin tänne meille."
"Ehkä, äiti, mutta nyt se jo on liian myöhä."
Pitkä kevätpäivä sammui kullan hehkuna. Lamppu sytytettiin Reijosen tuvassa, ja hämärissä kokoutuivat veljet ja sisaret ahtaalta tuntuvaan huoneesen. Kuin kaikki olivat koossa, suljettiin ovi huolellisesti. Tavaton aika ja paikka, Reijosen tupa, hänen, joka oli päämiehenä vastustamassa pyhiä, teki kokouksen erittäin juhlalliseksi. Nuori saarnaaja ja hänen vanha äitinsä istuivat tuvan perällä uunin vastapäätä. Tobias puhui vapaasti, jopa innokkaastikin, mutta hänen käytöksessään oli jotakin, joka muuten on tavallista kaikilla, joiden mielessä vallitsee yksi ainoa ajatus, yksi tunne: hän näytti miettivältä, hajamieliseltä. Silloin tällöin katsahti hän Anniin, joka yhä vain selaili virsikirjaa. Äiti Leena seurasi tarkkaan poikansa sielun liikettä.
"Kas niin, poikani", sanoi hän viimein.
Tobias kalpeni ja nousi. Vaikealta se tuntui, hänen kurkkunsa oli kuin kiinni puserrettu, hän nieli moneen kertaan ja viimein lyhyen vait'olon jälkeen alkoi puhua vähän vapisevalla äänellä:
"Veljet ja sisaret. Minä tunnen syvällistä pakotusta tunnustamaan suurta syntiä, johon me, johon minä…"
Hänen puhettaan keskeytti kova jyskytys oveen. Anni hypähti ylös kuin peljästynyt pyy, juoksi Tobiaan luo ja asettui hänen eteensä. Nyt kuului Matti Reijonen kiroten ja uhaten jyskyttävän ovea. "Ovi auki, minä käsken. Etkö kuule, Anni, minä se olen, sinun isäntäsi", ja hän paukutteli koko voimallaan. "Oletteko hullut vai kuurot. Jos ette avaa ovea, lyön minä sen pirstaleiksi ja tapan jok'ainoan teistä."
"Matti Reijonen se on ja juovuksissa, se kuuluu puheesta", sanoivat muutamat naiset. Tobias seisoi kalpeana ja ääneti; "avatkaa ovi!" käski hän kovalla äänellä, mutta ei kukaan totellut häntä.
"Vai niin, oletko sinä siellä, Tobias, no nyt minä kyllä ymmärrän, minkä tähden vaimoni pitää ovea kiinni. Sinä tekopyhä kettu, sinä käki varpusen pesässä, kirottu haaskaaja."
"Olkoon ovi kiinni", sanoi Anni jyrkästi, "hänellä on pyssy kanssansa, minä tunnen hänet; kuin hän puhuu tuolla tavalla, tapahtuu tässä onnettomuus."
Mutta Matti Reijosen vihastus oli kasvanut äärettömästi, hän raivosi hurjasti. Hänen omassa tuvassaan, mikä häpeä, mikä häväistys. Kuin ovea ei avattu kyllin sukkelaan, juoksi hän ulos, löi rikki ruudun ja kalpeana kuin palttina, suu puristettuna kokoon, niin että se oli vain kapeana viivana, seisoi hän siinä ikkunan takana, pyssy ojennettuna. "Missä hän on, se hävytön ryöväri, ilves, joka on siepannut minun kanaseni, astu esiin, jos uskallat." Mutta vaikeroiden ja itkien hyppäsivät miehet ja naiset ylös ja juoksivat opettajansa ympärille. Pyssyn suu liikkui uhkaavasti, etsien, mihin laueta, mutta löytämättä. Ihmispiirin sisällä seisoi Tobias ja Anni oli hädissään tarttunut häneen sylin. Nyt katosi Matti yht'äkkiä, oli ihan hiljaista, ainoastaan nyyhkytyksiä ja huokauksia kuului tuvassa. Tobias veti syvään henkeä.
"Minä olen syyllinen", sanoi hän, "Matti Reijosella on oikeus vaatia minulta tilintekoa, minä pyydän seurakuntaa kuulemaan minun tunnustustani ja antamaan minulle anteeksi…"
Silloin juuri kuului kolinaa katolta, kaikki katsahtivat ylös, välikatosta oli lauta työnnetty syrjään ja raosta näkyi taas pyssyn piippu ja sen takaa kaksi hirmuista, veristynyttä silmää. Matti oli juossut tupansa vinnille, työntänyt syrjään ohuen sammalkerroksen ja kattolaudan.
"Nyt minä olen ilves", kuului kiukkuinen ääni, "eikä teyrikukko pääse kynsistäni." Pamaus vain ja Tobias Pullinen makasi kuolettavasti haavoitettuna äitinsä ja Annin jaloissa.
Hiljaa ja hätäyksissään katosivat enimmät tuon kamalan teon näkijät.
Pari miestä riensi kuolemaisillaan olevan luo.
"Kotiin, kotiin", kuiskasi hän sammuvalla äänellä, "minä tahdon kuolla kotona."
Häntä lähdettiin kantamaan. Leena ja Anni astuivat jäljestä hirveästi liikutettuina, mutta ei yhtään kyyneltä tullut heidän silmistänsä. Aurinko oli jo aikaa sitte laskeutunut keveäin pilvenjuomujen taakse. Kuu liiteli taivaalla hienona sirpin muotoisena kaarena, levittämättä mitään valoa. Ainoastaan suurimmat tähdet levittivät väräjävää valoansa valoisaan kevätyöhön. Otava seisoi, pursto kohti keskitaivasta, ehtootähti loisti keltapunaisena ja pohjantähti levitti kylmää valoansa maan päälle, saman tapaista kuin revontulien liekit. Lumi ja jäät sulivat niin, että vesi ikään kuin raskaat kyyneleet tippui maahan. Kuin kantajat raskaan taakkansa kanssa saapuivat Pullisen pihaan, kuului kuoleva Paavalin sanoilla kuiskaavan: "totisesti minä olen suurin syntisistä." He laskivat hänet varovasti alas rappusille. Hän oli kuollut. Onnellinen hymy leikitteli kalpeilla kasvoilla ja tuskainen juonne suun ympäriltä oli ensi kerran moneen vuoteen poissa. Matti Viskari tuli vanhana ja kyyryisenä ulos tuvasta ja katsoi hyvin pitkään tutkivaisesti kuollutta. "Katsokaa", sanoi hän, "hänestä ei ole juossut pisaraakaan verta; tiedättekö, mitä se merkitsee." Kaikki katsoivat vanhuksen suuhun. "Se merkitsee, että hän oikein ansaitsi luotinsa."
Yö kului ja päivä tuli, ruumis pestiin ja vietiin aittaan; nimismies tuli ja teki protokollansa; lääkäri tuli, avasi ruumiin ja kirjoitti lausuntonsa: kuollut keuhkoihin menneestä luodista; Reijonen vangittiin ja vietiin pois; vanha Tobias palasi joltakin markkinamatkalta ja ollen pehmytmielinen tuli, nähtyänsä ruumiin, niin suruihinsa, että oli ihan menehtyä; vanha Leena haaveksien istui yöt päivät poikansa ruumiin vieressä, mutta Anni inhimillisesti puhuen, oli ihan kylmänä, niin kuin ei olisi ollenkaan kuulunut häneen, mitä tapahtui ja oli tapahtunut. Hautajaispäivä tuli, vieraita kokoutui läheltä ja kaukaa, kaikki tahtoivat ottaa jäähyväset vainajalta hänen maatessaan tuossa mustassa arkussa aitassa. Arkun vieressä istui Leena, leuka käden varassa. Aitan ovi oli auki. Kevätaurinko paistoi lämpimästi, taivas oli kirkkaansininen ja leivo puhalteli laulurintansa syvyydestä elämänilon säveliä. Anni meni viimeisen kerran aittaan. Suuri, tummansininen kärpänen, ensimmäinen, kuin kevätaurinko oli eloon herättänyt, surisi auringon paahteessa avoimen arkun vieressä. Se lenteli huimasti sinne tänne, kunnes viimein laskeutui ruumiin vahan karvaisille kasvoille, ikään kuin anastaen hänet omakseen. Häviämisen ensimmäinen enne. Suuri suru ja toivottomuus valtasivat Annin, kuin hän näki sen. Hän vaipui vanhan Leenan eteen ja itkien lausui niin kovasti, että kaikki kuulivat: "viekää pois hänet, viekää pois, minä se olen surmannut hänet. Antakaa anteeksi, äiti Leena, anteeksi, kaikki on minun syyni."
Leena nousi hitaasti. "Lapsi parka, sinun syysi, ehkäpä niinkin, mutta mitä minä sitte sanon, vanha syntinen." Ja nämä molemmat naiset olivat tästä hetkestä lähtein ihan eroamattomat.
Viiteselitykset:
[1] Shvetkaksi (ruotsalaiseksi) sanotaan kaikkialla Venäjällä suomalaista hevosrotua. Suomen hevosilla on muuten kestäväisyytensä ja vähään tyytyväisyytensä tähden hyvä maine Venäjällä.
[2] Monta sellaista aatelissukua, jotka ovat joutuneet takaisin huomaamattomuuden peittoon, on maamme kaakkoisosassa; mainittakoon Pihlhjerta, Fingerros, Falkenberg, Husgafvel, Brandstake y.m.m.
[3] Tarina käärmeiden valtakunnasta, kuten vampyyristäkin, on itämaista, luultavasti slaavilaista perua.
[4] Jonkinlaista dammia, jota pelataan shakkilaudalla eri värisillä kivillä.