Siitä odottamattomasta vastauksesta Tobias tosiaankin ällistyi.
"Katsohan tuota talonpoikaa", sanoi tyttö hihittäen, "ihanhan hän töllistelee kuin hassu."
Tobias oli jo väsyksissä levottomuudesta, jota oli kärsinyt. Saamansa vastaus ja pilkka lisäksi lopetti kerrassaan hänen rohkeutensa ja kärsivällisyytensä. Häpeissään, neuvottomana, suruissaan ja katkeralla mielellä pujahti hän ulos ovesta, heittäytyi tenhottomasti rekeen ja läksi ajamaan hurjaa vauhtia kappalaistalosta kotia kohti. Päästyään ensimmäiseen tiehaaraan pysäytti hän; tienviitta osoitti toisella haarallaan Tervolan kylään ja toisella suureen pappilaan. Hetkisen hän oli epätietoinen, vaan mitenkä olikaan, niin hän käänsi hevosen pappilan tielle. Hänen alakuloisuutensa oli alkanut paisua salaiseksi, kuohuvaksi vihaksi. Maksoi mitä hyvänsä, hänen piti puhutella itse Brandtiakin. Hän rohkasihe, läjäytti hevosta ja kohta hän oli pappilan rappujen edessä. Kuin hän tarttui oveen, putosi hänen rohkeutensa alas saappaanvarteen. Hän rohkasihe kuitenkin uudestaan ja seisoi heti kyökissä. Kuin Tobias astui sisään, nousi kirkkoherran emännöitsijä kehräämästä, varjosti kädellään ja katsoi terävillä, kylmillä silmillään tulijaa.
"Mitä on asiana?"
"Minä tahtoisin päästä kirkkoherran puheille!"
"Ei hän ota ketään vastaan näin myöhään, senhän tiedätte vanhastaankin.
Jos olette hakemassa sairaan luo, niin menkään pyytämään kappalaista."
"Hän on matkustanut pois", sanoi Tobias, katsoen neuvottomasti alas.
"Minun täytyy saada puhutella kirkkoherraa."
Emännöitsijä nousi levottomasti ylös. Hän kyllä tiesi kappalaisen pois matkustaneen; mutta nyt päästää ketään kirkkoherran luo, siitä ei voinut olla puhettakaan. Toiselta puolen loukata noin vain Pullista, kylän mahtavinta miestä, saattoi ehkä tuottaa arveluttavia ikävyyksiä. No, voi hän nyt ehkä tämän kerran; vaan ei, ja kiivaasti sanoi hän:
"Ei, kirkkoherran puheille ei kukaan pääse tänä iltana; menkää vain takaisin samaa tietänne ja jättäkää meidät rauhaan."
Samassa aukesi sisemmän huoneen ovi ja vanha Brandt katsoi, silmät veristyneinä ja harhailevina, kyökkiin ja kysyi sammaltaen:
"Mitä täällä pauhataan näin juhlan aattoiltana?"
Kuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi niissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän ojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:
"Mitä sinä tahdot?"
"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta."
"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella siitä asiasta."
Viha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta puheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti jonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei aikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin kuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä, jos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista selkkauksista.
"No, mihin sitte?" kysyi Brandt mahtavasti.
"Menen vaikka Venäjän papin luo!"
Siitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin sumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti Brandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi voimattomana tämän "joko tahi" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan keinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika vauhtia.
V.
Oli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin suurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja kaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää "suurta katua" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri tapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva. Tällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä ennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja taivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven repaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen tuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä lumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat montakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.
Tuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös. Se oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten aina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat hänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla lennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta molemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri, papereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti ajuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen kauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille, mutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä Cloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle kadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti pari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia ylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.
Siellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit, kruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella lavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle sivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka kulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin sievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten gummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa oli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden lämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti elävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia, sanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät suinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten seoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja mustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin ymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain entisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin kiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista hälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä joutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten, hiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on sentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.
Yksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät, kuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein tietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja markkoja isännilleen.
"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas nähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja silloin se on vaarallisempi kuin muuten", kuului sanoja ihmisjoukosta, kuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan numerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille, muutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori, n.s. "hevosfennomaani", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä pitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että voimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on omassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e. Johtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo suorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta "ja siinähän oli myöskin seassa jaloa verta". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja isoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan väitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös parvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa jatkettiin yhtä suurella innolla.
Ivan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä nimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä, punertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja tervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen väri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät, kuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet näyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta äidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen verran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin kuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä tatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa, käskyläisensä ja kauppakumppaninsa.
"No, veliseni", sanoi Bitshok, "kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö pois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi toiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa, ota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta ja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa." Ja Ivan Ivanovitsh veti esiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen taivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.
"Älä lörpöttele turhia", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois oikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä, yhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut tottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin piippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi tuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut, varsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.
Hevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt katselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen käpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari huomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista kilpailussa.
Pullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta kuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies oli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias tunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli yhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri Vilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa naapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta väittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet lemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus, saavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan pontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime henkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei ollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi hevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli hän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia hevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista ja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se saattoi Tobiasta vähän arvelemaan.
"Varo Vilpasta", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja vaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä kuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa, katseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään vieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä vielä seisoi katselemassa oritta.
"Tule, Ivan, mennään katsomaan Vilpasta", sanoi hän iskien silmää venäläiselle. Ivan iski silmää vastaan ja niin he menivät vähän matkaa lavan ohitse siihen paikkaan, jossa ihaileva ihmisjoukko oli Vilppaan ympärillä piirinä, vielä tiheämpänä kuin Jalon ympärillä jos mahdollista.
Vilpas näytti olevan kaikkein paraimmalla pyhätuulellaan. Se päristeli, kuopi kiihkeästi kavioillaan ja hieroi silloin tällöin päätänsä Tyllylän Kustaan turkin hihaan. Kustaa seisoi levollisena, ohjakset huolettomasti kädessä, taputti välistä Vilpasta kaulalle ja piti koko ajan piippunykäänsä uskollisesti suupielessä.
Nyt tunkeutuivat Tobias ja venäläinen esiin ihmisjoukon lävitse. Venäläinen antoi heti kättä Tyllylän Kustaalle, jota hän nyt jo oli monta vuotta tavannut jok'ainoilla markkinoilla, missä vain itse oli ollut, ja alkoi vilkkaasti puhella, johon ajaja kuitenkin aina vastasi jotenkin yksikantaan. Hänen huomionsa oli näet kiintynyt Pulliseen, joka tarkkaan tutki Vilpasta, silloin tällöin vilaisten sen ajajaan.
"Tules tänne, Tobias", sanoi Bitshok. "Ottakaamme yhdessä ryyppy ennen, kuin lähdette ajamaan. Se on Tervolan isäntä", esitti hän sitte. "Hyvää päivää", sanoi Kustaa, veti kintaan pois ja ojensi kankeasti kättänsä Tobiaalle, joka myöskin kohteliaisuudesta paljasti kätensä revonnahka-rukkasesta ja sitte veltoin sormin tarttui tarjottuun käteen. "Hyvää päivää", vastasi Tobias, syljettyään pois pari tupakan sirpaletta, jotka olivat eronneet suuhun tuosta kiusallisesta ja kulumattomasta sikarista. "Me kaksi tänään joutunemme kilpailemaan", sanoi hän vähän ajan päästä.
"Niin taidamme joutua", sanoi Tyllylän Kustaa, oltuaan niin kauan vaiti, kuin hänen arvonsa vaati, "ehkä otamme ensin vähän väkevää; ei se haittaa pakkasessa." Ja hän pisti kätensä turkin alle ja veti sieltä esiin vihreän pullon. Hän pyöristi suunsa O:ksi, kaatoi kulauksen O:hon ja kuivasi sitte kätensä selkämällä harjaksista suutansa, maiskautti kieltään kerran ja antoi sitte pullon Tobiaalle. Hän, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tuo vastustaja purasi punasipulia palaksi ryypyn päälle, niuhasteli ryypätessään. Viimeksi joutui pullo Ivanille, jolla ei ollut mitään syytä paheksia viinaa; hän pitikin pulloa suullansa niin kauan kuin mahdollista.
"No, veliseni", sanoi Ivan, "mitä luulet Vilppaasta, juokseeko se hyvin?"
"Sepähän kohta saadaan nähdä", vastasi Tyllylän Kustaa. "Enhän minä liene suotta tullut Viipuriin asti ajamaan sitä."
"Kyllä se lempo juoksee", sanoi Tobias Pullinen, "ja kyllä minä saanen tänään vihellellä ensimmäistä palkintoa, mutta eipä maksa vaivaa olla levoton ennen aikojaan. Tule nyt ottamaan lasi lämmintä punssia tai rommia, Tervolan isäntä se tarjoaa nyt tämän kerran."
Vilppaan ohjakset jätettiin moneen kertaan varoitellen toiselle miehelle, ja hevosmiehet menivät vajaan, jossa juomatavaroita anniskeltiin. Kolme lasia täytettiin höyryävällä lämpöisellä punssilla ja tyhjennettiin heti.
Lämmintä se oli ja hyvää myöskin, mutta hyi, niin lemmon imelää! sanoi savolainen, ja toiset yhtyivät lausuntoon.
Ivan toimitti tuota pikaa esiin kolme uutta lasia, jotka kaadettiin täyteen konjakkia.
Tyllylän Kustaa arveli siitä tulevan jo melkein liian paljo näin aamupäivällä, mutta Tobias kannatti Ivanin ajatusta, että raukka se oli, joka ei sietänyt kolmea lasia. Sitenpä katosi laseista konjakkikin, jonka jälkeen vielä tuli rommia ja viinaa ja viimein virvoitukseksi vähä olutta. Silloinpa jo soi kellokin lavalla merkiksi, että kilpailu oli alkava; jokainen riensi paikallensa.
Ensimmäinen pari, kuin läksi kilpailemaan, ei saanut aikaan mitään innostusta. Ne olivat kaksi jotenkin hyvää ja jotenkin yhtä nopeaa tammaa. Sitte tulivat Poku ja Valtti. Yleisö polki yhä kovemmin jalkojaan pysyäkseen lämpöisenä ja palkintotuomarit seurasivat esimerkkiä, jota paitsi he kaksitellen vielä kävivät pienessä lautakojussakin, jossa kaikki kädet olivat ahkerassa anniskelutyössä ja lämmitetyllä viinillä oli hyvä menekki. Yht'äkkiä tuli vaja tyhjäksi. "Jalo ja Vilpas!" huudeltiin kaikkialla. "Nyt sitä koetellaan." Kaikki tunkeutuivat aitausta vasten, niin että poliisin täytyi tulla pitämään tietä auki lähtöpaikoissa. Tuossa ne jo tulivat. Ensin Vilpas jäntevillä tanssiaskelilla, harmaan täplikäs karva loistavana auringon paisteessa. Vilkas, kirkas katse, kauniisti kaareva kaula, kuivat, kaunisasentoiset jalat, kaikki osoitti pontevuutta ja kestävyyttä. Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka taholta Tyllylän Kustaan ajaessa radan toiselle puolelle melkoista punakampana kasvoiltaan, kuin pakkasesta yksinään olisi voinut tulla.
Sitte Tobias ajoi määräpaikkaan Jalollansa, jonka leveä rinta, kookas runko, vahvat jalat ja sysimusta, välkkyvä karva tekivät erittäin edullisen vaikutuksen katsojiin. Jalo seisoi tyynenä, katsellen ympärilleen, nähtävästi tajuten, mitä oli tuleva. Ainoastaan, maltiton kuolaimien pureksiminen ilmasi, että hänkin halusi lähteä, ja kuin ensimmäinen soitto kuului lavalta, hörkisti se korviaan, nähtävästi valmiina heti paikalla panemaan parastansa.
Toinen soitto. Heti sitte kolmas, ja samassa oltiin jo menossa. Jalo lensi ensi askeleesta asti kaunista juoksua ja uskomatonta vauhtia. Vilpas sitä vastoin koetti syöksyä tielle jo toisen soiton perästä, nousi ajajan pidättäessä pystyyn ja menetti siten jo lähtöpaikassa pari sekuntia. Toivon pettymyksen murinaa kuului yleisön joukosta eikä ensimmäinen puoli virstaa myöskään korottanut Vilppaan toiveita, sillä Tyllylän Kustaa, käsittäen, että kaikki nyt riippui siitä, jos sai oriin jälleen rauhoitetuksi, pidätti sitä ja lisäsi vain vähitellen vauhtia. Jalo enemmän lensi kuin juoksi. Ilman yhtään harha-askelta, ilman yhtään yritystä nelistämään kului ensimmäinen virsta 1 minuutissa 52 sekunnissa. Kaikuva hurraa palkitsi Pullista, joka vain kouristi lujemmin ohjaksia mennä suhahtaessaan lavan ohitse. Vilpas tarvitsi tasan kaksi minuuttia ensimmäiselle virstalleen, mutta sen vauhti nähtävästi kiihtyi, eikä tyyni mäntyharjulainen sen takana vähääkään hätiköinyt, vaikka vastustaja olikin niin paljon voitolla.
Toinenkin virsta sujui paremmin Jalolta, vaikka erotus nyt oli melkoista pienempi. Tobias oli jo päästänyt muutamia varoitushuutoja, joihin Jalo oli vastannut hännän heilautuksella ja joka kerran vähän enentänyt vauhtia, mutta eipä sen juoksussa enää ollut ihan yhtä suurta jäntevyyttä, niin että Tobias tuon tuostakin vilkasi radan toiselle puolelle, jossa hänen vastustajansa lensi yhä parempaa vauhtia, mitä pitemmälle ehdittiin.
Katsojain kiihko oli nähtävästi ylimmillään. Päät kurkottuivat eteen päin, vetoja lyötiin, kehoitushuutoja kuului, kuin hevoset vuorotellen syöksyivät lavan ohitse, ja mitä enempi kului kolmatta virstaa, sitä vilkkaammiksi tulivat viittaukset, sitä kovemmaksi hälinä.
Vilpas oli nähtävästi korvannut koko sen ajan, jonka oli jäänyt jäljelle ensimmäisellä virstalla, eikä vielä näkynyt mitään vähenemistä sen vauhdissa. Tyllylän Kustaa istui vielä yhtä tyynenä, vaikka, melkoista punakampana, mutta ei uskaltanut kiirehtiä hevostansa, vaikka hänellä olikin siihen hyvä halu. Tobias Pullisella sitä vastoin sekä oli halua että uskallusta sitä tyydyttääkin. Hän nyki ohjaksilla, ärjyi kovasti ja piti siten Jaloansa sellaisessa vauhdissa, että, kuin ainoastaan viimeinen puoli virstaa oli jäljellä, Vilpas vielä oli pari hevosen pituutta jäljempänä. Kukapa tietää, miten tämä kilpailu olisi päättynytkään, jos hänen vastustajansa olisi ottanut hiukan vähemmän juoksevaa painolastia. Kuten nyt oli, alkoivat juomatavarat vaikuttaa Tyllylän Kustaasen. Hän ärjäsi kerran Vilppaalle, ja hepo syöksyi muutamia sekunteja melkoista tulisemmalla vauhdilla eteen päin. Ajaja näki jo voiton häilyvän lähellä, kiirehti vielä orittansa ja — se oli liiaksi. Se hypähti neliseen, ja paha nelistäminen se olikin, sekunti toisensa perästä kului hukkaan, niin että sen loistava vauhti viimeisten parin sadan sylen matkalla ei enää voinut tehdä mitään muutosta. Jalo pääsi matkan päähän ensimmäisenä juuri kaksi sekuntia ennen kilpaveikkoansa, ja katsojat tervehtivät sitä pauhuisella riemulla.
Mutta Tobias Pullinen pyyhki hikeä otsastaan ja päätti tavalla tai toisella saada haltuunsa Vilppaan, sillä hän käsitti, että korkeintaan yhdessä vuodessa oli Vainikan orit ehdottomasti kehittyvä etevämmäksi Jaloa.
Mielten kiihko laimeni nyt nähtävästi, varsinkin kuin pohjatuuli alkoi yhä pahemmin näpistellä ja pudistaa lumihiutuvia pilvettyneeltä taivaalta. Palkintotuomarit ottivat vähä väliä lämmikettä ylhäällä lavallansa ja kääriytyivät väristen yhä paremmin kukin varainsa mukaan supi-, saukon-, näädän- tai bisami-turkkeihin. Osa ajajista sitä paitsi luopui ihan viime hetkenä, niin että kilpa-ajot loppuivat paljon lyhemmässä ajassa, kuin alussa oli luultu.
Pullinen ja Ivan Ivanovitsh palasivat yhdessä kaupunkiin ja tekivät sotajuonen. Ivan oli saava Jalon 650 ruplasta, jos hän niin huokeasta kuin mahdollista, enintään 300 ruplasta osti ja Pulliselle luovutti Vilppaan. Molempain kauppaystäväin tuli myöhemmin iltasella saapua Imatran ravintolaan; nyt oli Tobias kutsuttu johtokunnan päivällisille seurahuoneelle.
Pullisen kunnianhimoa ja turhamaisuutta tyydytti tuo, että sai vertaisena istua herrain pöydässä, mutta mikään huvi se tosiaan ei ollut. Syömään veitsellä ja kahvelilla, jopa kahvelilla yksinäänkin ruokaa, jota olisi paras ollut syödä lusikalla, siihen hän kyllä olisi sentään taipunut, mutta häntä kainostutti, että ei ollut muiden vertainen siinä vaikeassa taidossa. Istua vakavan penkin sijasta horjuvalla Wienin-tuolilla, joka uhkasi joka hetki pudottaa lattiaan, syödä kuusi seitsemän ruokalajia, jotka eivät oikeastaan maistuneet ollenkaan ruualta ja juoda monta lajia joutavaa viiniä, heikompaa kuin kalja, toista toisensa perästä ja lyhyessä ajassa, eikä, kuten talonpojilla on pidoissaan tapana, aina parin tunnin päästä kutakin, se tosiaan ei ollut hauskaa. Sitä paitsi häntä vaivasi tuo enemmän tai vähemmän teeskennelty veljellinen ja vertainen puhetapa, jota herrasmiehet seurustellessaan alempisäätyisten henkilöiden kanssa tavallisesti käyttävät. Tobiaalla oli tarkka silmä huomaamaan; hän näki kaikki ja oli itsekseen äkeissään tuosta pintapuolisesta veljellisyydestä. Viimein vielä yksi asia teki seurustelun herrasmiesten kanssa hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Hän oli omissa asioissaan, maa- ja hevoskaupassa sekä maanviljelyksessä, taitava mies. Niistä asioista hän puhui hyvästi ja perinpohjaisesti; mutta hän ei osannut herrain tavalla ilman mitään vaikeuksia vaihtaa lakkaamatta puheen ainetta, keskustella jostakin asiasta, heti seuraavana silmänräpäyksenä laskea leikkiä toisesta, muutella puhetavan luonnetta eikä äkisti löytää vastausta tai sen tapaista mitä kirjavimpiin kysymyksiin. Hänen järkensä oli kyllä valpas ja terävä, mutta tottumusta sitä käyttämään hänellä ei ollut. Siitä hänelle tuli tunne, että häntä ehkä katsottiin tyhmäksi, tietämättömäksi ja taitamattomaksi. Kuitenkin oli, kuten sanottu, hänen turhamaisuutensa tyydytetty, mutta kuin hänen maljansa oli juotu, puhevalta julistettu vapaaksi ja eräs johtokunnan jäsen neljännen ruoka- ja viinilajin jälkeen fanfarin sijasta hirnui ja muka leikillisillä sanoilla esitti naisten maljan, katosi Tobias täältä Imatran ravintolaan.
Tobias astui ravintolan petollisia puurappusia ylös toiseen kertaan ja saapui pieneen, ahtaasen huoneesen, joka oli sekä anniskeluhuoneena että etehisenä. Hän tervehti isäntää kättä pudistellen, sillä hän oli täällä kuin kotonaan, ja kysyi Bitshokia; hevoskauppias ei ollut vielä tullut. Ravintosali oli jotenkin pitkä, mutta matala nurkkahuone. Kilpa-ajon johdosta oli sinne kokoutunut koko joukko miehiä, jotka haamujen tavalla liikkuivat huonosta tupakasta ja vielä huonommasta väkiviinasta löyhkävässä ilmassa. Tobias astua heilutteli sisään ja tarkasteli häliseviä vieraita. Etimpänä ikkunan vieressä tapasi hän miehensä, Karl Napoleon Jurvelinin, joka poltellen ja tuolilla kiikkuen istui väkevän rommitotin ääressä. Pöydän laitaa vasten makasi toinen mies. Tobias ei kuitenkaan voinut makaajasta nähdä muuta kuin vanukkeisen, pellavatukkaisen pään, joka lepäsi kymmenen kirjoitusmusteisen sormen päällä. Makaajankin edessä oli pöydällä suuri lasi höyryävää rommitotia.
"No viimeinkin saa nähdä Tervolan isäntää, palkinnon saajaa, voittajaa Tobias Pullista", sanoi Karl Napoleon Jurvelin mielistellen ja silmillään tirkistellen. "Juommekos yhdessä jonkun lasin — kuules, kyyppäri, tuo lasi — suuri — jotakin väkevää — rommitotia, eikö niin — entä tupakkaa — onko Pullisella tupakkaa; ehkä sikareja. Kuten näette, poltan minä piippua." Ja Jurvelin pisti piippuun, maistoi lasistansa, imeskeli puolipitkää luu- ja sahviaani-vartista piippuansa ja tirkisteli kumppaniaan viekastelevasti ja ystävällisesti.
"Kiitoksia kysymästä, kyllä toti ja tupakka tarpeen ovat, mutta, herra tuomari, mitenkähän meidän juttumme luistavat?" sanoi Tobias, käyden pöydän viereen hajasäärin tuolille istumaan, kädet selkänojan varaan. "Se juttu kalavedestä meidän provastimme, sen kirotun Brandtin kanssa tulee nyt takaisin kihlakunnan-oikeuteen. Sitä toista juttua rajasta olemme jatkaneet senaattiin, vaikka te niin varmaan luulitte sen päättyvän meidän eduksemme hovioikeudessa."
Tämä niin sanottu tuomari, entinen keräjäkirjuri, sittemmin lääninkanslisti ja nimismies, erotettu kaikenlaisten kujeiden tähden, ja nyt viinaviskaali, punastui vähän; hän huomasi Tobiaan kuulustelleen asioitansa muilta "tuomareilta", ehkäpä oikealtakin tuomarilta, ja hän alkoi pehmoisella ja mielistelevällä, mutta sentään arvokkaalla puhetulvalla torjua vaaraa ihan alussa. Taputtaen Tobiasta leveälle polvelle ja voimakkaille olkapäille sanoi hän:
"Voi, hyvä isäntä, nyt te olette ihan eksyksissä, joku lienee teitä petellyt. No, juokaahan, juokaa pohjaan asti, ketä te nyt olette tavanneet?"
"Syöteriä itseään."
"Häntäkö!" sanoi Jurvelin tirkistellen ja nauraen lyhyesti ja mahtavasti, "no, se juuri onkin oikea mies tähän asiaan, hän kyllä maalaa asiat teille niin mustiksi kuin mahdollista, hänhän se on koko ajan neuvonut hyvää ystäväänsä, papin asiamiestä, mikä sen nimi nyt onkaan, sen pienen tuomarin, jolla on kultasankaiset silmälasit? No, samapa se nyt on. Ne kaksi oikein sopivat yhteen."
Tobiasta ei ollut niin helppo pettää. Jos pellavapää ei olisi alkanut liikkua eikä johtaa puhetta toisaalle, niin olisi Karl Napoleon Jurvelin luultavasti jo nyt saanut tehdä loppusuorituksen. Pellavapää oli tällä välin herännyt, horjuen noussut kapeiden, sisään painuneiden olkapäiden varaan, ja katseli kalpeilla, uneliailla silmillä, joita osaksi vielä peittivät raskaat, punaiset silmäluomet, joka olikin ainoa puna hänen olutkeiton karvaisissa kasvoissaan.
Jurvelin, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, esitti ystävänsä, sanomalehden toimittajan, maisteri Valkosen. "Te puhuitte Brandtista, kuulin minä", sanoi Valkonen, nyykäyttäen päätään ja kursailematta. "Katsokaas, tämän paikan tukisti hän minulta paljaaksi — katsokaa." Ja Valkonen käänsi syrjään pellavapivoansa ja näytti ohaukseltaan kymmenpennisen suuruista paljasta paikkaa. "Rahjus, sanoi hän vain ja niin jauhoi juuri tuosta ja otti koko tukun hiuksia ja siitä asti ne on poissa. Se oli perhanan väkevä mies. Minä en osannut kristinuskoani, en tiennyt, miten pitkä ja leveä Noakin arkki oli."
"Niin, se Brandt", pisti väliin Jurvelin ja alkoi tehdä hänen ansioluetteloansa.
"Emmeköhän kirjoita häntä mustaan kirjaan", sanoi uutisten urkkija, entinen ylioppilas, sillä siksi tosiaankin supistui sanomalehden toimittaja ja maisteri. Hän otti käsille pienen muistikirjan ja kirjoitti talteen minkä mitäkin, käytettäväksi joskus Tervolan kirjeesen.
"No, mihinkä te isäntä nyt aiotte kilpa-ajoihin, Hämeenlinnaan, arvaan minä", sanoi Jurvelin.
"Eipäs", vastasi Tobias, jolle rommi, kuumuus ja jutut jo alkoivat nousta päähän. "Minä lähden kotiin, pistäytymään postillani luona — niin totisesti, kotiin minä lähden — piru on siellä merrassa. Minä sain kirjeen eukoltani, oikean epistolan. Brandt ei ole päästänyt poikaani ripille tänä vuonna. Poika on raivoissaan ja tahtoo lähteä kotoa rajan toiselle puolen, ja katsokaa, mitä hän kirjoittaa." Ja Tobias löi likaisen, monin tavoin taitellun kirjeen pöytään. "Hän menee venäjän uskoon, äitinsä uskoon."
"Kas sitä pahusta. Luopua isäinsä uskosta. No, te kaiketi pidätte hänet kurissa, toivon minä. Kyllä minä pudistelen hänestä ne ajatukset — kyllä minä hänet opetan. Jospa hän vielä — Ja se Brandt sitte, se se vasta on Herran palvelija, se on kaikki hänen syynsä."
Päästäkseen onnettomain juttujen selityksistä kiihotteli Jurvelin Pullista Brandtilla ja rommitotilla, ja ennen kuin Tobias nousi pois pöydästä, oli viinaviskaalilla kädessään ylimääräisenä hyvikkeenä viisikolmatta markkaa.
Pullinen oli hyvin varovainen juomingeissa, vaan tällä kertaa hän Jurvelinin yllytyksestä oli ottanut lasin liiaksi. Vaan kuin viimein Bitshokin sorvansilmät loistivat tupakan savun lävitse salin toisesta päästä ja venäläinen alkoi puhella hevoskaupoista, selvisi Tobias kerrassaan, ja kuin nämä hevosmiehet viimein erosivat, oli Tobias tehnyt hyvän kaupan. Jalo oli myöty, mutta tulevaisuudesta kajasteli uusia voittoja, sillä Vilpas oli hänen.
* * * * *
Seuraavana päivänä sanoi Tobias jäähyväset Bitshokille, Tyllylän Kustaalle, Karl Napoleon Jurvelinille ja varsinkin Jalolle, sovitteli Leenalle ostamansa kahvit reenpohjaan, valjasti Vilppaan ja läksi viimeinkin ajamaan kotia kohti. Oli jo pimeä, kuin hän ajoi omaan pihaansa. Ei ketään ollut ottamassa isäntää vastaan, ei koiraa eikä renkiä. Hän sen tähden itse riisui Vilppaan, vei sen talliin ja meni tupaan. Sekin oli pimeä, ainoastaan hiillos liedessä levitti epävarmaa valoa suureen tupaan.
"Mitähän täällä lienee tapahtunut, koska koko talo on kuin kuollut", mutisi Pullinen itsekseen, sytytti piippunsa ja lämmitteli käsiään.
Viimein tuli vanha Viskari. "No, kas isäntä, no sepä nyt, emme me vielä tänään odottaneet teitä."
"Sen kyllä näen. Mitä tämä on, missä on Leena ja missä kaikki ihmiset?
Tässä minä olen jo odotellut hyvän hetken."
"Reijosessa, naapurissamme on koko kylä koolla, naiset ja lapset. Vanha
Reijonen ja hänen vaimonsa ovat kuolemaisillaan."
"Kuolemaisillaan, mitä sinä sanot, mitä on tapahtunut?"
"He ovat rokossa."
"No, eivätkö he ole rokotetut."
"Mitä rokotetut!" ja vanhus nauroi ylenkatseellisesti; "tietysti ne on rokotetut, mutta mitä se auttaa, kun sallimus kerran on määrännyt, että heidän pitää kuolla rokkoon, ja sen tähden he kuolevat rokkoon, ei siinä auta mikään rokotus eikä tohtoritkaan."
Nyt kuului kovaa töminää ja puhetta porstuasta, tupaan astui Leena ja muu kotiväki.
Lamppu sytytettiin, tervehdittiin toisiansa, Tobias kertoi kilpa-ajon päätöksen, Leena ja nuori Tobias hyvin harmissaan kertoivat, mitenkä provasti, haettuna vanhan Reijosen kuolinvuoteelle, juuri äsken oli ankarimmasti ajanut pois kaikki, jotka olivat kokoutuneet ripitystä ja ehtoollisen jakoa katsomaan, ja sen tähden vain, että muka tauti oli tarttuvainen. Mitä kullakin oli lähinnä mieltä painamassa, ei ollenkaan puhuttu. Vasta sitte, kuin illallinen oli syöty ja isäntäväki joutui omaan huoneesensa, puheltiin siitä asiasta. Ja Leena se saattoi tahtonsa hyväksytyksi. Nuori Matti Reijonen oli ehkä jo huomenna saava haltuunsa isänsä tilan ja epäilemättä hankkiva vaimon niin pian kuin mahdollista, ja Anni olisi juuri sopiva vaimo hänelle. Se olisi kaikissa tapauksissa paras myöskin Tobiaalle, joka näytti mieltyneen tyttöön; hän toki voi saada ihan toisenlaisen morsiamen, tuoda kotiin kylän rikkaimman perinnöttären, tytön, joka oli yhtä rikas kuin kelvollinenkin, ja Leena kyllä tiesi, että tytön puolelta ei ollut mitään estettä. Tobias nyt kävellä turjotti uhkamielisenä, nolona ja alakuloisena kodissa, hänen pitäisi päästä jonnekin muuanne unhottamaan rippikoulussa tapahtunutta häpeää ja… Leena oli suunninnut kaikki selväksi, niin että vanhan Tobiaan väitteet, joita ei ollutkaan monta eikä nekään pitäviä, raukesivat kerrassaan, ja niin päätettiin, että pojan piti jo huomenna lähteä joksikin ajaksi palvelukseen etäisen sukulaisen ja vanhan tutun luo, joka oli kestkievarina jossakin Pietarin puolisessa rajapitäjässä, sitäkin mieluisemmin sinne, koska Tervolan kyläläisten oli käytävä kyydissä juuri siellä.
Seuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan mainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät kaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen, Annille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä kovaan: "hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös," ja lisäsi sitte hiljempaan: "jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut perii." Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin itkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä käänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos olisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä syvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen hallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.
VI.
Vammeljoki on pieni mitätön puro, mutta juuri ennen pääsöänsä mereen paisuu se leveäksi ja syväksi ja voimakkaasti murtautuu harjanteen poikki, joka on Äyräpäänseljän viimeisiä jyrkkiä ja korkeita haaroja. Vammeljoki tekee täällä pitkän, virtapaikalta syvän lahden, joka on väärän sarven muotoinen. Suun kummallakin puolella on korkeilla rannoilla kauniita huviloita raittiin ja runsaan vihreyden keskellä. Kuin Vammelsuusta — se on lahden nimi joen suun paikoilla — matkustetaan kaakkoon päin pitkin hyvästi hoidettua vierutietä, on kuljettava kymmenen tai kahdentoista virstan matka pitkin meren rantaa viiden sadan tai enintään parin tuhannen askeleen päässä siitä. Tällä rannikolla on pietarilaisten suosittu huvilakaupunki ja kylpypaikka Terijoki, parin virstan päässä saman nimisestä asemasta. Meren ja maantien välinen maa on jaettu pikku palstoihin. Niiden omistajilla on siellä huvila toisensa vieressä, joista enimmät ovat rakennetut siihen omituiseen puumalliin, jota sanotaan venäläiseksi, vaan joka on suureksi osaksi saanut koristeitansa muun muassa suomalaisten kansain ompelus- ja kangaskaavoista. Siellä on hakaristi, kaksoisristi, nelikulma ja tähti, eli lyhyesti sanoen kaikki ne muodot, jotka ennen muinoin pronssikaudella ja sitä ennen ovat olleet enimpäin kansakuntain yhteisenä koristusaarteena. Toisellakin puolen tiestä on huviloita, mutta toistaiseksi ei niin paljo eikä yhtä komeita kuin uutisrakennukset merenrannalla. Sillä kaikki nämä huvilat ovat uutisrakennuksia. Kymmenen vuotta sitte kasvoi rantavehnä häiritsemättömän rehevänä hiekassa meren rannalla ja suikertelevat variksenvarvut menestyivät hyvin mäntyjen keskellä. Urosteyrit pitivät ritaritaistelujansa pienillä aukeilla, joita metsänhakkuu oli tehnyt, ja oratuomien ja sanajalkojen välissä pyyteli tarhakäärme sisiliskoja ja hiiriä. Nyt siellä kyllä on satakin komeaa huvilaa ynnä kasino eli ravintola. Onpa sinne syntynyt pieni kesäteaatterikin tekemään paikkakuntaa viehättävämmäksi. Mutta Terijoen suurin viehätys ja kauneus on meri ja merenranta, tämä komea ranta ilman mitään kallioita ja saaria, joka hienohiekkaisena ja loivana ulottuu Suomenlahdelle päin ja muutaman sadan sylen leveydeltä seuraa merenpintaa ainoastaan muutaman kyynärän syvyydessä, kunnes se äkkijyrkästi painuu Suomenlahden pohjaa kohti. Se on siis oikea uimaranta, sellainen kuin Ostendessa ja Trouvillessa. Näköala rantaäyräältä on viehättävä. Etelästä päin näkyy tornirikas Kronstadt kuin varjokuva opaalin karvaista taivasta vasten, ja sen takaa hieno savun karvainen juomu: se on Inkerinmaa. Pohjoiseen päin tekee jyrkkä hietaranta viehättävän kaaren nientä kohti, jossa Vammelsuun tullipaikka on yksinään äärimpänä ulkona kuin kalalokki kuohuissa. Lännessä meri, ei koskaan yhdennäköinen, aina uusimuotoinen, milloin välkkyvän kirkas kuin juokseva metalli, milloin aaltojen ja kuohun vallassa.
Siinä on lavein näköala, kuin missään on Suomen manterelta. Saaria ja luotoja tapaamatta voi tästä purjehtia Nargön ja Vironmaan välitse ihan suoraa suuntaa Itägötinmaan rikkaalle rannalle.
Nyt oli ranta autiona, huvilat tyhjinä, ikkunat ja ovet lukittuina. Villiviini kuistien ympärillä oli kääritty oljilla ja niinimatoilla; kaprifolium makasi havujen ja lumen peitossa, nähden unta kesätuulista ja linnun laulusta, auringon valosta ja helteisistä heinäkuun päivistä. Ruusupensaat seisoivat okaisina, varret yhteen sidottuina. Mutta kuin kesä tulee ja Pietarin kaunis maailma levittelee suurten humisevain honkain alla riikinkukon-purstoansa harsopuvussa, kevyessä kuin hämähäkin verkko, karttuunissa, kirjavassa kuin meissen-poslini, suojana japanilaisia päivänvarjoja, suuria kuin jättiläistulpaanit, omituisia Trouvillen hattuja, sekä kuka missäkin tallipojan puvussa kuin hieno-ihoisia, mustasilmäisiä naisia ja hoikkia, kaunisvartaloisia nuoria miehiä kävelee huolellisesti puhdistetuilla käytävillä ja harvaruohoisilla nurmikoilla; silloin antaa viiniköynnös varjoa, kaprifolium suloisinta tuoksuansa ja ruusupensas koreilee kauneimmassa kukoistuksessaan. Mutta siihen oli vielä pitkä aika, sillä nyt oli vasta aikainen kevät, niin aikainen, että vielä ei ollut kuulunut leivoakaan.
Vielä oli meri jäässä, kuin nuori Tobias Pullinen tuli tänne hevosineen isänsä vanhalta ystävältä etsimään työtä. Ja työtä täällä oli enimmäkseen talvet päästään, sillä useampia kuin yksi huvila kasvoi lumeen meren rannalle tai maantien varrelle. Siellä oli aina kelpo miehelle ja kestävälle hevoselle rahan ansiota puun, kiven tai muiden rakennustarpeiden vedossa. Se huvilan (eli datshan, kuten niitä sillä paikkakunnalla sanotaan) rakennus, jossa Tobias sai työtä, oli lähellä Vammelsuuta, korkealla mäellä, josta oli laaja näköala meren jäälle. Työmiesten joukossa oli kirvesmies, joka sanoi itseään Adamiksi, ja sitä paitsi hänellä oli korea nimi Pihlhjerta, niin että hän varmaankin oli jonkin vanhan aatelissuvun[2] jälkeläinen. Hän oli luonteeltaan kummallinen, umpimielinen, jollaisia ei monta tavata näillä seuduin. Hän oli enimmäkseen ääneti, ei oikeastaan sen tähden, että se olisi ollut hänen luonteensa mukaista, vaan koska hänen koko sielunsa oli kiintynyt yhteen ainoaan asiaan: uskonnon mietiskelemiseen. Huomaava tarkastaja saattoi nähdä hänen usein työssäkin ajattelevan ihan toisia asioita, kuin hänen kätensä tekivät. Hän enimmäkseen mietiskeli vaikeimpia uskonnollisia asioita, ja jos joku alkoi puhetta mistään sille alalle kuuluvasta kysymyksestä, silloin Adam Pihlhjerta puhui, puhui niin, että lihava kestkievari, jonka talossa hän asui, hänen vesitautinen vaimonsa ja heidän pyöreä, punakka tyttärensä Kaisu, joilla kaikilla oli tavattoman sukkela kieli, ihan peloissaan pakenivat. Adam oli paljon kuljeksinut maailmassa; Pietarissa hän oli kuullut metodisteja, Ruotsin Pohjanmaalla laestadilaisia, Vaasassa ja Lohtajalla hihhuleja. Kaikilla näillä lahkoilla, jotka koskettelemalla ihmisen tuntoa tärisyttävät koko hermostoa, saadakseen aikaan herätystä, on suunnaton valta yksinkertaisten luonteiden yli. Adamiinkin olivat nämä opit vaikuttaneet ihan sydämmen pohjaan asti. Heräys oli eräässä rukouskokouksessa tullut hänelle sellaisella hengen voimalla, että hän oli mielenliikutuksen kiihkossa huutanut veljille: minä näen Jumalan pyhyydessänsä. Vaahto oli juossut häneltä suusta, ja tunnottomana oli hänet kannettu pois huoneesta. Sittemmin hän oli ollut vanhimpain hihhulien luona opissa, tutkinut Laestadiuksen postillaa ja raamatusta varsinkin vanhan testamentin profeettoja ja ilmestyskirjaa. Hänellä kun luonnostaan oli terävä järki, vilkas mielikuvitus ja tunteellisuus, niin hän tuota pikaa oli ylennyt etevimmäksi sen lahkon saarnamiehistä. Veljien lähettiläänä ja apostolina oli hän kulkenut pitämässä rukouskokouksia, antanut anteeksi syntejä ja kätten päälle panemisella vuodattanut pyhän hengen moneen sataan innokkaasen uudesti-syntyneesen.
Adam oli suurikasvuinen, vahvaruumiinen mies ja pinnalta karkeatekoinen, mutta sisältä ihan toista lajia. Hänellä oli sukkela ymmärrys ja kekseliäs kieli, paljo raamatun taitoa sekä kykyä käyttää ajatusvoimaansa johtopäätöksiin yhtä viisaasti kuin kuudennentoista vuosisadan skolastikot. Väitellessä uskosta, sen olemuksesta, herätyksestä, vanhurskauttamisesta ja muista sellaisista asioista pani hän usein varmimmatkin papit ahtaalle. Hän oli peljättävä vastustaja, oikea perustusten järkyttelijä, mutta verraten mitätön, milloin hänen tuli tyynesti vaikuttaa hengen palveluksessa, kehoittaa, rohkaista, virvoittaa ja lohduttaa; sillä hänen sielunsa oli niin täynnä mietteitä uskosta, oikeasta uskosta ja uskon oikeasta olemuksesta, että siihen tuskin jäi mitään tilaa rakkaudelle.
Tämän apostolin kanssa sai Tobias yhdessä asua renkituvan vieressä pienessä huoneessa, joka oli täynnä metsästys- ja kalastuskaluja, verkkoja ja rysiä, sampanjapullon kaltaisia kapeita ja tiheitä nahkiaismertoja sekä linnustuskuvia. Siinä oli telkkäin, kuikkain, koskeloiden, metsähanhien, lokkien, allien, heinäsorsien ja kaikkein merilintujen kuvia, monta kappaletta kutakin seinillä, orsilla, uunin reunuksella ja ikkunanlaudoilla. Niitä vourattiin kesät päästänsä pietarilaisille huvilinnustajille.
Tottunut tutkimaan sydämmiä, tarkastamaan ihmisten puheita ja niistä tekemään johtopäätöksiänsä heidän sisällisestä sielun elämästään, käsitti Adam Pihlhjerta heti, että hänen nuori kumppaninsa Tobias Pullinen ei suinkaan ollut säännöllisessä mielen tilassa. Eräänä iltana hihhuli katsoi sopivaksi tehdä rynnäkköä muutamilla raamatun lauseilla: "katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä"; "kolkuttakaa, niin teille avataan" j.n.e.
Mutta häntä kohtasi vastustus, niin kiivas, että Adam vähäksi ajaksi ihan ällistyi. Monivuotiset kärsimykset ja orjuus ikeen alla, kirkkoherra Brandtin vääryys, Anni, jonka hän katsoi ainiaaksi kadottaneensa, mustasukkaisuus, aiottu meno Venäjän uskoon, kaikki nyt kokoutui Tobiaan ja sanan välille, jota kohtaan nuorukaisessa paloi oikea viha.
Adam hymyili itsekseen tyytyväisesti. Sellaisen raivokkaan vastustuksen syynä täytyi olla syvä sydämmen suru. Sellaisia hehkuvia ja tulisia luonteita kuin Tobias ei ollut vaikea koota Herran viinamäkeen. Kylmäin, hiljaisten luonteiden oli vaikein löytää ahdasta porttia, joka vie elämään. Hän antoi Tobiaan olla rauhassa pari päivää, mutta alkoi rynnäkön toisesta kohdasta, josta oli huomannut Tobiaan syttyvän kuin sähkökipinästä, ja se kohta oli valtionkirkon papit.
Kuin Adam ryhtyi siihen asiaan ja luki kaikki kammottavat sanat, kuin profeetat olivat lausuneet Baalin papeista, ja niitä nyt sovitti Herran viattomiin palvelijoihin, silloin Tobiasta värisytti; Adamin puheen kammottava hehku ja raamatun mahtavat sanat pakottivat hänet äänettömäksi, sillä hän tunsi, että tämän miehen kanssa ei käynyt leikitellä, ja huomaamattansa hän alkoi kartella häntä.
Talvi oli vähitellen kulunut, päivät oli tulleet pitemmiksi, ihanat auringonlaskut hehkuvain punapilvien taa ja purpuraliekkejä ylös keskitaivaalle asti, se kaikki ennusti kevään tuloa. Talvi oli ollut vähäluminen. Huhtikuun aurinko oli sulattanut pois senkin vähän. Jää oli hauras ja vanhuudesta heikko, rannoilta täynnä suuria, mustia reikiä. Varikset olivat nyt enää ainoat, kuin uskalsivat mennä jäälle kalastelemaan avannoista. Etempänä kuohuivat jo vapaina aallot korkeaksi kasautunutta ajojääreunaa vasten, joka välkkyi auringon paisteessa niin, että silmiin koski sitä katsella. Siellä täällä suojapaikoissa, joihin aurinko paahtoi kuumimmasti, olivat katinnauris, nokkoset, kevätsipulit ja muutamat muut kylmää pelkäämättömät kasvit uskaltaneet pistäytyä esiin.
Adam oli joka ilta ja joka pyhä, välistä arkipäivinäkin saarnannut ja puhunut milloin missäkin, milloin työmiehille salvoksella, milloin kalastajille rantakylässä, milloin rautatien-väestölle asemalla. Yksin lihavalle, puhlakalle kestkievarillekin ja hänen vesitautiselle vaimollensa oli hän esittänyt uskonoppiansa. Vaimo, joka jo oli ehtinyt elämän siimesrinteelle, oli liiallisesta kahvinjuonnista ja muusta hyväin päiväin pidosta heikko, niin että häntä kuljeteltiin tuvassa yksinkertaisessa pyörätuolissa. Lihava tytärnahjus Kaisu, joka näytti kerran tulevan äitinsä vertaiseksi äsken mainitussa kohdassa, ei myöskään päässyt kuulematta hänen puheitansa. Vaan Adamin sanat alussa olivat kuin kivistöön kylvetyt. Näytti ihan siltä, kuin tämä vastahakoinen suku ei ollenkaan olisi kyennyt ottamaan vastaan hänen kylvöänsä. Myöhemmin kevättalvella, varsinkin sitte, kuin hän oli asemamiehien joukosta saanut hartaan liittolaisen, Ivar Lehtisen, oli kuitenkin aina joku tuntenut Herran sanan voimaa. Mutta suurta kokousta, jota hän innokkaimmin toivoi ja joka hänelle olisi ollut erittäin tärkeä, hän ei ollut saanut aikaan. Hän ei ollut voinut tehdä suurta rynnäkköä, ei isoa hengellistä valloitusta. Nämä kaupustelevat maanviljelijät olivat nähneet minkä mitäkin ja liikkuneet kuka missäkin, niin että heistä ei ollut niin helppo saada selkoa kuin yksinkertaisemmasta ja luonnollisemmasta sisämaan kansasta.
Oli lauantai-ilta. Työväki oli kokoutunut kestkievariin, sillä sen isäntä oli jonkinlainen asiamies. Hän oli suostunut maksamaan päiväpalkat työväelle, ja puolen tunnin päästä oli se maksu tapahtuva. Paitsi työväkeä oli sinne kokoutunut joukko muitakin, sillä ilta oli kaunis ja kestkievaritalo kyläläisten kokouspaikka kävelyillä joutavina iltoina. Oli sinne tullut paljo vaimoväkeäkin, toivoen saavansa jo kauan luvattua tilapäistä tanssia. Kestkievarin suuressa tuvassa istui nyt kuitenkin vain viisi kuusi henkilöä. Etimpänä ikkunan edessä istui vesitautinen pyörätuolissaan, jota vastoin Adam seisoi uunin edessä, tirkistellen tuleen ja tuon tuostakin sivellen tuuheaa, pörhöistä tukkaansa niskasta ylös päin. Kestkievari järjesteli pöydällä kopeekoita, ruplia ja joitakuita sekaan eksyneitä markkoja yhtä korkeihin kasoihin ja samalla lörpötellen minkä mitäkin joutavaa. Muuta ääntä ei kuulunut tuvassa. Uunituli ja ilta-aurinko taistelivat vallasta suuressa huoneessa, ja nähtävästi oli tuli pian voittava, sillä ilta-auringon valo väheni, mutta tulen hehku kasvoi kasvamistaan.
Kestkievarin yhä ladellessa ajatuksettomia, mitään tarkoittamattomia sanoja tuli lihava ja rehevä Kaisu, kantaen pienessä kupissa äsken siivilöityä maitoa. Hän meni uunin luo, jossa Adam seisoi, ja pani maitokupin uunin alle komeroon. Kotoinen tarhakäärme oli taas alkanut kesäelämäänsä. Se oli jo viikon päivät joka ilta madellut esiin tavallisesta reiästään uunin alta ja oli epäilemättä tuleva tänäkin iltana. Toiset eivät tuota huomanneet miksikään, mutta Adam, joka käärmettä katsoi perkeleen, maailman ja meidän oman lihamme kuvaksi, lohikäärmeeksi, kiusaajaksi paratiisin yrttitarhassa, hän, joka oli raamatusta oppinut koko semiläiskansan kiihkeällä vihalla vainoomaan tuota ihan viatonta ja hyödyllistä eläintä, kiihtyi kovin, että voitiin kärsiä sellaista petoa, vieläpä elättääkin sitä.
Kestkievari hymyili mahtavasti ja alkoi uutta lorua käärmeistä ja tarhakäärmeistä.
"Niin, kussakin maassa on omat tapansa; eikö teidän pitäjässänne ole tarhakäärmeitä? Me uskomme käärmeen tuovan onnea taloon. Ettekö te, Adam Pihlhjerta, ole kuullut puhuttavan käärmeiden kuninkaasta ja valtakunnasta? Vai ette!
"No, olkaa nyt hiljaa pari minuuttia, niin saatte kuulla sen tarinan, ja jos olette oikein hiljaa, niin saatte nähdä käärmeen itsensäkin; kyllä se tulee, aurinko on jo laskeutunut.
"Niin, nähkääs, siellä käärmeiden valtakunnassa asuu käärmeiden kuningas.[3] Hänellä on päässä jalokivistä säteilevä kultakruunu. Jos uudenkuun aikaan mennään ulos koiran kanssa, jolla on ruskeat pilkut silmäin päällä, niin välistä se näyttäytyy. Käärmekuningas on onnettomuuksien, kipujen ja kuolemantautien valtias. Kuin hän syksyllä kutsuu kokoon suomuksiset alammaisensa ja jokukaan niistä jää tulematta, niin hän ottaa selon, onko sitä pahoin kohdeltu siinä talossa, jossa se on asunut, ja jos niin on, lähettää hän tauteja ja onnettomuutta siihen taloon. Sen tähden, kun käärme on kerran tullut meille, syötämme me häntä hyvin, varsinkin rieskamaidolla, jota joka ilta pannaan sen reiän luo. Kahdeksantoista vuotta on meidän kotikäärmeemme juuri auringon lasketessa, jos vain on hiljaista, tullut tuosta reiästä. Kahdeksantoista vuotta on minulla ollut onnea ja menestystä ja — mutta kas, tuossahan tuo onkin meidän pikku kotikäärmeemme. Terve tuloa, terve tuloa käärmehinen, kotitonttu ja onnen tuoja." — Ihan oikein, kestkievarin hiljaa puhellessa ja kaikkein hiljaa kuunnellessa hänen taikauskoista tarinaansa, hänen pitkiä lauseitaan, monia sanojaan ja laveita toistelujaan oli tarhakäärme tullut esiin kolostaan. Pieni pää, kuun muotoiset pilkut silmäin takana, liikkui edes takaisin ikään kuin tähystellen. Käärme matoi hitaasti ja rapisten, sillä nyt oli sillä ensimmäinen nahan vaihdosaika; nahka oli jo repaleina vatsapuolelta. Se asettui kiemuraan ja siten nosti noin kolmannen osan pääpuoltansa ylös ja taivutti sen maitokupin laidan ylitse. Kaksihaarainen kieli liikkui koko ajan kuin kellon heiluri taikka haparoivan hyönteiset tuntosarvet. Käärme painoi osan päästänsä maitoon ja alkoi imeä sitä. Adam, joka seisoi ihan uunin vieressä ja oli hyvin liikutettuna kuunnellut kestkievarin kertomusta ja nyt inhokseen nähnyt tuon matelevaisen, polkasi yht'äkkiä kenkänsä kannan käärmeen reikään, sieppasi nopeasti kuin leimaus peljästynyttä ja sihisevää petoa niskasta ja kiroten sinkautti sen palavaan tuleen.
Julmissa tuskissa väännähti elukka pari kertaa, sitte oli kaikki lopussa, ainoastaan musta, haikuava juomu hehkuvilla hiilillä osoitti paikkaa, jossa yksi elämä oli tuskiinsa sulanut.
Vihan puna nousi kestkievarin lihavalle, kiiltävälle otsalle. Hän yritti juuri niin pontevasti, kuin saattoi, ojentamaan onnensa merkin tuhoajaa, kuin Adam kovalla äänellä huusi hänelle: "Sinä, Belialin poika! Herran Jumalasi olet sinä unhottanut; mutta kuten Baalin papit palvelet sinä huoneessasi käärmettä, sitä vanhaa perkelettä, jonka vaimon siemen on rikki polkeva. Kuinka sanoo Herra: 'Ei sinun pidä tekemän sinulles kuvaa eikä minkään muotoa, niitten, kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat. Ei sinun pidä kumartaman eikä myös palveleman niitä; sillä minä Herra, sinun Jumalas, olen kiivas Jumala.' 'Katso, minä annan tulla pahuuden sinun päälles, ja otan sinun sukukuntas pois, ja teen sinun huonees niin kuin Jerobeaminkin huoneen ja niin kuin Besan, Ahian pojan huoneen sen vihoittamisen tähden, kuin sinä vihoittanut olet. Ja minä lähetän sinulle rangaistuksen ja sinun palvelijais ja sinun kansas päälle, ja minä lyön sitä ruttotaudilla, että sen täytyy hukkua maan päältä.'"
Nämä hirvittävät sanat, noukitut kirous- ja uhkausrikkaista Israelin kansan historiakertomuksista, vaikuttivat yhtä hyvin nyt kuin muinoinkin.
Kestkievari oli vaiti; hänen lihava ihonsa muuttui talin karvaiseksi. Hänen vesitautinen vaimonsa katsoa tuijotti peljästyksissään lainsaarnaajaan. Mutta lihava Kaisu, jonka veltot hermot olivat upoksissa kalpean lihan sisässä, parahti säikäyksestä ja painui hysteerisen itkun voimasta penkille uunin viereen. Toisia se itku vielä enemmän säikytti ja vavisten sanoivat muutamat: "Adam on oikeassa, Adam on oikeassa."
Hyväksyminen innostutti hihhulia. Hän sivalsi kädellään pörhöistä tukkaansa niskasta ylös päin, astui keskelle lattiaa, ummisti silmänsä puoleksi ja sinkautteli tottuneella kielellä Herran rangaistuksia kuin tulisia nuolia syntistä kansaa vastaan. Kova puhe ja parahdus houkutteli sisään nekin naiset ja työmiehet, jotka olivat seisoneet ulkona.
"Mitä varten te tulitte tänne?" jatkoi hän. "Te olette tulleet tanssimaan ja elämään haureudessa, juomaan tuota perkeleen polttavaa juomaa, joka nyt kutittaa teidän kitaanne ja kurkkuanne, mutta joka viimeisenä päivänä polttaa teitä kuin tuliset käärmeet korvessa, kuin helvetin kuumin hehku. Te tulette tänne palvelemaan Babelin Beliä, sitä suurta porttoa, kumartamaan käärmeitä ja kaikkea kuin matelee synnin liassa ja loassa. Mutta mitä olette löytäneet täällä? Jumalan palvelijan, Herran profeetan olette löytäneet niin, kuin Ahab muinoin kerran löysi Jumalan-miehen Eliaan. Sillä Jumalasta minun puheeni on; hänen sanaansa minä perustun. En minä puhu itsestäni, vaan Herra on käskenyt. Eikö sanota Psaltarissa (116:10): niinä uskon, sen tähden minä puhun; ja eikö Herra itse sanonut: menkää ulos kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa minun evankeliumiani! Ja kuinka sanoo apostoli (Room. 10:8): Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja sydämmessäs; tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Kelle antoi Jesus pyhän Hengen? Antoiko hän sen leviitoille, antoiko hän sen kirjanoppineille? Ei, ja tuhat kertaa ei, vaan hän antoi sen meille uskovaisille, meille, jotka tunnustamme häntä. Meillä on pyhä Henki, minulla, sinulla, teillä kaikilla, jos te vain uskotte. Ei hän sitä antanut farisealaisille, ei kirjanoppineille, noille ylpeille virkapapeille, joita Helsinki nyt, kuten muinoin Jerusalem, sulloo meille. Ne ovat palkkapaimenia, valkeiksi siveltyjä hautoja, ne ovat sammakoita, jotka tulevat suuren lohikäärmeen suusta, uskottomia paimenia, jotka näyttävät sitä tietä, joka vie kadotukseen, he ovat astioita, täynnä saastaisuutta, mutta ulkoa kiiltävät ja kirkkaat. Ja niin kuin minä viskasin käärmeen tuleen, niin Herran käsi heidät viimeisenä päivänä heittää ijankaikkiseen pätsiin, ja siellä he sulamistaan yhä sulavat eivätkä kuitenkaan kuole, sillä heidän vaivansa elävät ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinne hän lähettää teidätkin, te kaikki uskottomat, jotka ette tunnusta, mitä minä nyt opetan."
Hänen äänensä jyrinä hiljeni ja pyhä kiivaus lauhtui. Hän pyyhki hikeä, jota mielenliikutus oli nostanut hänen kasvoilleen, ja sanoi lempeämmällä äänellä: "Niinpä tunnustakaa nyt syntinne, ripittäkää itsenne ja tulkaa minun tyköni; minä, joka olen armoitettu ja täytetty pyhällä Hengellä, annan teille anteeksi teidän syntinne. Mutta älkää langetko polvillenne, sillä se on pakanain ja publikaanien tapa. Seisokaa suorana ja kovalla äänellä tunnustakaa syntinne minulle, Herran valitulle!"
Nyt eräs ratavartia, Adamin innokkaimpia oppilaita, astui profeetan eteen ja ihmisjoukon sanomattomaksi hämmästykseksi lausui:
"Minä tunnustan syntini seurakunnan edessä. Herra, katso, palvelijasi on rikkonut sinua vastaan. Kaksi vuotta sitte minä petollisesti anastin tältä kestkievariltamme kahdeksan markkaa ja yhden ruplan. Kas, tässä minä maksan ne sinulle takaisin."
Adam otti rahat, antoi ne kestkievarille, laski kätensä syntisen pään päälle ja lausui:
"Mateus sanoo 9:nen luvun 6:ssa värsyssä: Teidän pitää tietämän ihmisen pojalla olevan valta maan päällä synnit anteeksi antaa. Minä olen ihmisen poika, isästä siinnyt ja vaimosta syntynyt, ja minä todistan, että sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja katso, koska sinä olet uskossa omistanut syntein anteeksi antamisen, vuodatan minä sinun sieluusi pyhän Hengen; hän olkoon sinun kanssasi nyt ja aina.
"Tulkaa, tulkaa", jatkoi hän, "te eksyneet lampaat Israelin sukukunnasta, tulkaa yhä useampia, sillä nyt on otollinen aika, katso, nyt on autuuden päivä." Ja vesitautinen, jonka ei kukaan ollut moneen vuoteen nähnyt liikahtavan tuolistansa omin voimin, sanoi nyyhkyttäen: "minä tahtoisin tulla, mutta minun ruumiini on kuin pois kuihtunut."
Profeetta kääntyi häneen päin ja sanoi juhlallisen vakavasti: "nouse ylös, tyttäreni, sinun uskos on tehnyt sinut terveeksi."
Ja sairas nousi varovasti paisuneiden jalkainsa varaan ja hoiperteli väkijoukon kauhuksi lattialle.
"Ihme, katso ihmettä!" kuului ääniä, ja naiset panivat vavistuksissaan kätensä ristiin. Adam astui ylevästi ja voittoisasti hänelle vastaan, otti häntä kannattaen kainaloista ja sitte, kuin hän tunnusti myöneensä miehensä tietämättä talon tavaroita ja laiminlyöneensä Jumalan sanaa, antoi hänelle anteeksi ja talutti hänet takaisin paikalleen.
"Ihme, ihmetyö! Eikö hän totisesti ole Herran profeetta!" Ja liikutus levisi kuin taudin rutto läsnäolijoihin. Yhä ylemmäksi nousivat laineet sairaissa omissatunnoissa ja kuohuvissa sieluissa. Siitä tuli kauhun juhla. Ahdistus jo ammoin sitte tehdyistä synneistä nosti hien otsalle ja tunnustuksen huulille, ja siellä tunnustettiin syntejä, joita tuntikausi sitte ei kukaan olisi ilmaissut, vaikka olisi uhattu kiskoa kieli suusta. Synnit, jotka äsken näyttivät niin mitättömiltä, niin ihan joutavilta, kaikki ne nyt nousivat ylös ajan pimeydestä ja tomustuneen unhotuksen peitosta. Jokainen muisti nyt pelolla, joka melkein näytti mielipuolisuudelta, noita syntejä, jotka ennen olivat olleet keveät kuin untuvat voikukan siemenkoterossa, kuin hiirenherneet lasten helminauhassa. Nyt, nyt olivat ne tästä hirveästä kuritussaarnasta kasvaneet suuriksi, raskaiksi kivenmöhkäleiksi, jotka painoivat ja rasittivat syntisen sielua. Ja runsaasti vuodattaen katkeria kyyneleitä täytyi heidän tunnustaa ja saada syntiselle sydämmelleen helpotusta anteeksiantamisen voimasta. Sill'aikaa kuin muutamat itkien polvillansa vääntelivät käsiään, kiiruhti jo toisia Adamin luo, joka liekitsevänä uskoninnosta sekä valtansa ja asemansa tuntevana valtaavan levollisesti jakeli anteeksi antamisen suloista palsamia murheellisille sieluille ja sairaille omilletunnoille. Ei kukaan olisi tänä hetkenä voinut olla tunnustamatta tämän lahjakkaan hengen arvokasta vakavuutta eikä hänen katseensa voimaa, joka kukisti kaikki.
"Herran rauha olkoon teidän kanssanne! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa, jonka hengessä ei mitään vilppiä ole. Herran ääni käy voimassa. Hänen äänensä särkee Libanonin sedripuut ja hyppyyttää niitä kuin vasikkaa sekä Libanonin ja Sirionin niin kuin nuorta yksisarvista.
"Ja sinä, ylpeä Tobias!" Hän kääntyi, täynnä pyhää kiivautta, häneen päin, osoitti häntä ja sanoi: "älä paaduta sydäntäsi tänään, vaan muista, että helvetin koura on tarttunut sinuun ja kuoleman paula pudonnut sinun päällesi!"
Tobiaan kasvot sävähtivät kalpeiksi kuin haamun, hän horjahti ja kaatui kuin salaman lyömänä maahan, ryömi vavisten hihhulin luo ja sanoi kuiskaamalla:
"Totisesti, minä olen suurin kaikista syntisistä; minä olen pettänyt herran Sebaotin." Ja nyt hän kertoi, minkä vääryyden hän oli kärsinyt kirkkoherra Brandtilta, että hän oli aikonut luopua lapsuutensa uskonnosta, että ainoastaan isän uhkaus oli pidättänyt häntä siitä, ja nyt — Siinä keskeyttivät häntä nyyhkytykset, niin hillittömät, että hänen oli mahdoton puhua enää sanaakaan. Kaikki mitä hän oli kärsinyt ja rikkonut näinä viikkoina, kaikki, mitä hän oli kadottanut, lapsuuden usko, äiti, Anni, kaikki tuli nyt yht'äkkiä hänen päällensä. Kaikkea näkemään aukesivat kerrassaan hänen silmänsä.
Adam seisoi hetkisen hämmästyksissään, siinä oli tunnustus, jollaista hän ei vielä koskaan ollut saanut keltään armon etsijältä. Hän vähään aikaan ei tiennyt itsekään, mitenkä käsittäisi Tobiasta, mitenkä antaisi hänelle anteeksi. Hetkisen hän oli epätietoinen, mutta hän huomasi, miten kaikki ihmiset hehkuvin katsein tähystelivät hänen kasvojansa; jos hän nyt oli neuvoton, niin heti meni hukkaan kaikki, mitä hän oli voittanut taivaalle.
"Nouse ylös, poikani", sanoi hän hitaasti; "sinä olet lähempänä vapahdustasi, kuin itse luuletkaan. Sillä autuas on se, joka ei vaella jumalattomain neuvossa, eikä seiso syntisten tiellä, eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat. Siitä nyt näet, mitä ne ovat nuo valtionkirkon papit? Susia lammasvaatteissa he ovat. He antavat kiviä leivän sijasta. Sinä olet eronnut nyt heistä kaikista. Tule nyt Herrasi laumaan; me yksin olemme oikeat uskovaiset. Täällä kuohuu Herran armon lähde. Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi."
Ja ihastuksissaan, onnellisena nyt jo kuukausia kestäneiden hengellisten tuskain jälkeen syleili nuorukainen Adamia.
"Autuus, autuus, armo ja vapahdus!" kuului ihmisjoukosta. Riemuiten uskon kiivaudesta ja palavuudesta huutelivat he halleluja! ja hosianna! jota paitsi kuului lyhyitä, kimakoita, hysteerisiä älähdyksiä ja huokauksia sekä noita hih! ja hu! joista tämä lahko on saanut nimensä. Huutaen Sebaot, Sebaot, ylkä tulee! alkoivat he veisata virttä, jossa miesten passo-ääni jymisi kuin meren kohina, keskenkasvuisten poikain terävät äänet kuin kalalokin kirkuna tuulella ja naisten kimakat sopraanot kuin rantaraukan valitus. Monilla lirityksillä ja hidastuksilla nousivat pyhät sanat ylös kohti kevätyön vaaleaa taivasta:
Jumala ompi turvamme
Ja apu tuskissamme,
Siis hänehen me luotamme
Eläissä, kuollessamme;
Maa, meri, ilma pauhatkoot,
Maan alle vuoret vaipukoot,
Ei peljätä se meitä.
Maan perustukset tärisee,
Kun Herran ääni kaikuu,
Kuninkaat, vallat värisee,
Päämiehet maahan vaipuu;
Mutt' meill' on Herra Jumala,
Kuin vartioitsee laumaansa,
Päältämme vaarat torjuu.
Tuntikausi toisensa perästä kului rukoillessa, veisatessa ja sanaa selittäessä. Myöhään sytytettiin viimeinkin kynttilät ja pyhiä lupauksia otettiin ja annettiin. Moni oli ainoastaan peljästynyt, mutta moni myöskin lämminnyt. Moni juomari palasi kotiinsa, mielessä luja päätös lakata juomasta. Moni, joka oli luullut itseään valkoiseksi ja puhtaaksi, näki, että hänessä olikin syntiä ja viheliäisyyttä, ja monivuotiset vihat ja riidat sovittiin käden lyönnillä ja rauhan suuteloilla. Onnellisina, tyytyväisinä ja paremmin varustettuina synnin kiusauksia ja perkeleen viettelyksiä vastaan läksivät veljet ja sisaret pois kukin kotiinsa. Yö levitti hämäräänsä ja uni vuodatti rauhaa näihin sydämmiin, jotka äsken vapisivat Herran vitsan alla.
Hihhulisaarnaaja mennessään levolle sanoi iloisena ja tyytyväisenä: "pyhä Henki on tehnyt tänään suuria ihmeitä."