VII.
Pari viikkoa oli kulunut siitä merkillisestä kääntymyspäivästä; Adam Pihlhjerta oli ahkerasti käyttänyt tätä aikaa herätyssaarnain ja rukousten pitoon sekä veisuusen. Laestadiuksen postillasta oli hän lukenut voimakkaimmat kappaleet. Vähitellen oli hän alkanut kuulijoillensa istutella hihhulien opin uskonkappaleita ja ilokseen huomannut heidän yhä enemmän vakaantuvan opissa. Tosin oli sellaisiakin pilkkaajia, joihin mitkään vakuutukset eivät pystyneet, mutta kuin enin osa sentään oli Adamin uskolaisia, niin hän ei pitänyt lukua heistä. Päin vastoin oli se toiselta kannalta katsoen helpompikin hänelle. Hän saattoi nyt oikein persoonallisesti kääntyä muutamien harvain puoleen, oikein maalata heidän syntinsä ja kauhistuttaa uskovaisia. Tobias oli melkein hurjan haaveksivasti kiintynyt tämän lahkon oppiin. Hänellä kun oli kevyt mieli, niin jotenkin vähä voi hänet herättää ja vetää mukaansa, ja se usein auttoi hänet pahimpain vaikeuksien yli. Tosin pienetkin ikävyydet samasta syystä tekivät hänelle elämän tukalammaksi, kuin olisi ollut tarpeen. Nyt kuitenkin pitkän levottomuus-, kärsimys-ja ahdistusajan jälkeen Adamin sanat olivat saattaneet hänet sellaiseen tilaan, että elämä hymyili hänelle, levottomuus oli karkoitettu ja rauha asui taas hänen sielussansa. Sen sopusoinnun tunnossa kirjoitti hän äidilleen kirjeen, pyytäen, kuten Adam oli neuvonut yleisin sanoin, hartaasti anteeksi, luvaten parantua sekä kuvaten mielensä muutoksen ja uskonsa ja luvaten kohta palata kotiin. Hän tahtoi ainoastaan saada loppuun työnsä, jonka oli alkanut, kuulla Adamin saarnoja ja selityksiä ja sitte kevätpuoleen palata. Hän pyysi myöskin kertomaan terveisiä isälle.
Yksi, johon hengen voima ei vähääkään koskenut, oli lihava kestkievari. Hänen hitaassa sielussaan ei ollut mitään pohjaa, johon sana olisi voinut sattua, ei ollut mahdollinen karvaimmillakaan sanoilla, järkevimmilläkään syillä herättää häntä, lyödä kipunoita hänen sielustansa. Se oli samaa kuin lyödä puuvillaan tai untuviin, ei siitä ollut mitään hyötyä, siinä ei näkynyt edes lyönnin merkkejäkään. Hän ei ruvennut edes vastustamaankaan tätä liikettä ennen, kuin kuukauden lopulla, kuin hän suureksi peljästyksekseen huomasi oluen ja viinan menekin melkoisesti vähenneen. Ei kukaan tahtonut juoda hänen houkuttelevia tavaroitansa, kaikkein vähimmin, kuin profeetta itse asui hänen tykönänsä. Se oli toki liikaa. Nyt hän vähitellen kuohutti mielensä suutuksiin. Se viha kohtasi ensin vesitautista vaimoa ja Kaisua, jotka molemmat olivat sydämmestään ja sielustaan suostuneet Adamin oppiin. Kaksikymmenvuotisen rauhallisen elämän jälkeen alkoivat nyt vanhoilla päivillä avioriidat. Vaimo puolusti Adamin korkeaa lähetystä ihmetyöllä, jonka Hän oli tehnyt, kuin antoi hänelle voimaa käydä.
"Älä lörpöttele", tiuskasi kestkievari, "kyllä sinä voit astua, kuin vain viitsit; mutta sinä et viitsi; älä hulluttelekaan ihmeistä."
Kuitenkaan ei hänellä ollut ryhtiä eikä voimaa estää rukous-, veisuu- ja ripityskokousten pitoa kolmekin kertaa viikossa hänen tuvassaan. Adamilla kun oli suuri kyky hallita ja vallita, niin hän olisi tuota pikaa ottanut koko isännyyden häneltä, jos hän ei olisi Kaisun ja vesitautisen tähden ja Tobiaan hartaasta pyynnöstä viimein päättänyt muuttaa pois kestkievaritalosta kalastajan mökkiin joen suuhun.
Muutamien päiväin kuluttua siitä, kuin Tobias muutti pois kestkievarista, tuli mies anniskelutupaan, joka oli suuri huone, sievistetty helakan sinisillä seinäpapereilla ja koristettu muutamilla Iljinin kivipainon tuotteilla sekä asetuksilla ja hintaluetteloilla. Tämän kaiken päälle olivat kärpäset, savu ja ruuan katku levittäneet keltaharmaata ja siten hiukan himmentäneet muuten kirkasta väriä. Mies kävi hyvin varmasti ja arvonsa tuntevasti istumaan paraasen paikkaan ja esitti itseään isännälle Viipurin läänin kuvernöörin määräyksellä. Juodessaan väkevää rommitotiansa aukoi hän ja silitti kiiltäväksi kulunutta polveaan vasten erään paperin, katsoa tirkisteli ja luki hyvin arvokkaasti näin:
"Sitten kuin nimismies … piirissä Viipurin lääniä on Kuvernöörin virastolle ilmoittanut, että niin suuri joukko irtainta väkeä, veijareita y.m. on kokoutunut … aseman seuduille, että hänen on mahdoton yksinään yllä pitää järjestystä siinä laajan piirinsä osassa, Kuvernöörin virasto täten määrää entisen lääninkanslistin Karl Napoleon Jurvelinin auttamaan piirin vakinaista nimismiestä pitämään yllä järjestystä varsinkin siinä sanotun piirin osassa, joka on huvilanomistajille palstoitettu, ja saa Karl Napoleon Jurvelin" j.n.e., j.n.e.
Karl Napoleon Jurvelin nuolasi ohuita huuliansa, tirkisteli, kuten hänellä oli tapana, imi voimakkaasti piippuaan, käänsi kokoon määräyksensä ja katsoi mahtavasti kestkievariin; siitä katseesta voi kuka hyvänsä nähdä "katsos minua, sellainen mies minä olen".
Kestkievari kumarsi ja moneen kertaan toistelluilla korusanoilla lausui olevansa vakuutettu, että herra Karl Napoleon Jurvelin juuri oli sopiva mies siihen hankalaan toimeen ja että hän saattaisi koko kunnan kiitollisuuden velkaan, jos hän voisi toimittaa, paitsi muita, erään Adam Pihlhjertan, irtolaisen ja veijarin, kiinni vahingoittamasta ihmisiä.
"No, sille me kyllä opetamme, mistä David olutta osti", sanoi Jurvelin päättäväisesti, heilautti polvensa ristiin toisen päälle ja koetti näyttää uhkaavalta ja arvokkaalta. "Vai on hän niin häijy. Pohjalainen! niinkö? tappelee ja pauhaa, vai onko hän uusmaalainen, itsepintainen ja kiukkuinen, vai ehkä Kuopiosta, juoppo ja kavala!"
Kestkievari tuskin ehti vastata, kuin kyytimies äkisti syöksyi sisään, huutaen: "isäntä, isäntä sauna palaa, tulkaa kaikin mokomin ulos!"
"No, ijankaikkinen isä, sauna, voi minua onnetonta, sauna, minun uusi saunani!"
"Ei uusi, vaan vanha."
"No mutta, sinä kirottu, sano sitte heti, vanha sauna; palakoon se, ei se minuun koske. Mutta kuulepas, kuka on tehnyt tulta siihen harakanpesään? eihän siellä ole kukaan kylpenyt kuukausiin."
"Adam, se saarnaaja, hänhän se aina kylpee yksinään."
"Kas niin, joko se taas on hän vehkeilemässä. Piru vieköön sen vitsauksen; mutta miksi hän ei kylve yhdessä kuten muut ihmiset. Siinä nyt kuulette, herra nimismies."
"Kylpee yksinään, kylpee yksinään, nyt ei ole oikein asiat", mutisi
Jurvelin.
Nimismies ja kestkievari riensivät tulipalon paikalle. Sauna oli pieni rakennus, jo ihan hajoamassa, katto tuohista ja risuista, joita alhaalla tukemassa oli räystäslauta. Harjalla riu'ut ulottuivat yksi tai kaksi jalkaa ylemmäksi kattoa, joten se näytti kyhmyselkäiseltä eläimeltä, jolla oli harja pystyssä. Mustaa savua tulla tuprueli porstuasta, liekit jo pyrkivät ylös ja koettivat nuoleskella kattotuohia. Koko joukko ihmisiä oli saapunut katsomaan paloa, mutta ryhtymättä vielä mihinkään tulen sammutustoimeen. Koko sauna oli ihan rappiolla, joten siitä ei ollut mitään vahinkoa, jos se paloikin. Nimismies kuitenkin ajatteli toisin. "Pian toimittakaa vettä!" huusi hän, "tuuli puhaltelee kylään päin, ja jos se kiihtyy, niin tulee tästä kokkoa enempikin." Hitaasti lähdettiin vettä noutamaan, saatiin muutamia kiuluja ja korvoja, ja nuoremmat miehet alkoivat laimeasti sotia tulta vastaan.
"Mutta missä on Adam?" kysyi kestkievari.
"Hän on saunassa."
"No hänpä on lämmittänyt itselleen saunan kuumaksi", sanoi kestkievari vastahakoisesti. "Adam, missä sinä olet? tule pois, Adam!"
Adam pisti päätänsä ulos ikkunasta ja näytti hyvin peljästyneeltä. "Porstua on tulessa, minun vaatteeni ovat jo palaneet ja ikkuna on liian pieni, minä en mahdu ulos; paras on minun olla täällä, missä olen", mutisi hän vielä hitaasti ja veti päänsä pois. Tobias juoksi heti esiin, siepattuaan jostakin käsillä olevan kirveen, rikkoi ikkunan kehyksen ja, savun tuprutessa yhä mustemmin sekä kipunain lennellessä kuin ilotulituksesta taivasta kohti, paukutteli pihtipieliä, jotka, jo vanhat ja hauraat, helposti murtuivat ja putosivat rymähtäen sisään. "Tule nyt ulos, Adam!" huusi hän. Liekki leimusi jo katolla, mutta ei mitään Adamia näkynyt. Tobias ja kaksi rohkeinta nuorta miestä ryömi ikkunasta sisään, ja heti nostettiin voimaton, puoleksi tukehtunut Adam ulos; mutta tuskin saatiin Adamin leveä, alaston ruumis lasketuksi maahan, kuin ihmetyksen ja peljästyksen huuto sai jokaisen unhottamaan tulipalon ja katselemaan alastonta, puoli kuollutta miestä. Hänen leveässä, vahvalihaksisessa seljassaan oli veripunalla kirjoitettuina, että hän oli tehnyt jonkin häpeällisen rikoksen. Selkä oli kirjavanaan punaisia ja sinipunaisia naarmuja ja arpia haavoista, joita piiskarin raipat olivat siihen piirrelleet. Nyt, kuin kuumuus oli vetänyt enemmän verta ihoon, näytti melkein siltä, kuin vanhat haavat olisivat jälleen auenneet ja tiukkuneet verta.
"Ahaa, poikaseni!" sanoi Jurvelin tyytyväisesti, "niinkö sinun asiasi ovatkin; no, nyt minä kyllä näen, minkä tähden mies kylpee yksinään ihan kuin herroiksi. Mutta toimittakaa nyt pian vettä!"
Mitään veden tuontia ei siitä tullut, sillä nyt oli katto jo tulen vallassa, ja levitellen sysimustia savupilviä käpristyivät tuohet torvelle, rätisten kuin rasva tulessa, ja mahtavat tulikielet nousivat kohti taivasta. Kaikki peräytyivät etemmäksi ja Adam Pihlhjerta heräsi täyteen tajuunsa. Yksi silmäys vain, yksi katsaus Tobiaasen, joka seisoi vieressä, kasvot välinpitämättöminä, jopa halveksivankin näköisinä, niin Adamille selvisi kaikki ja hän käsitti, että kaikki nyt oli hukassa. "Miksi ette antaneet minun kuolla ja palaa? se olisi ollut paljon parempi", mutisi Adam.
"Mitä hän sanoo?" tiedusti v.t. nimismies. "Kas niin, toimittakaa miehelle vaatteita, niin saamme hänet sinne, jonne hän kuuluukin." Adam istui nurmikolla, kädet silmäin edessä. Kaksi polttavaa kyyneltä vierähti alas hänen punaisilta, paisuneilta poskiltansa, hänen ohauksensa sykkivät kuin vasaroilla kalkutellen, ja korvansa suhisivat, kuin ennen sinä hirmuisena päivänä, jolloin piiskarin raipat turmelivat hänen ruumiinsa. Liekin leimutessa kohti taivasta ja rätisten heitellessä kipunoita astui Adam, muutamia lainavaatteita yllään, nimismiehen ja eräiden pahimpain vihamiestensä saattamana rantaan päin pukeutumaan asunnossansa, kalastajan majassa.
Jo oli ilta ja kyläläiset palasivat töistään. Jokainen sai nähdä Adamin hänen horjuen astuessaan joen suuta kohti jäljessä koko joukko uteliaita. Hänen häpeänsä oli tietty kaikille, yksin lapsetkin osoittelivat häntä. Lehmät, jotka märehtien seisoivat tarhoissaan, käänsivät hitaasti päitään ja pitkään katsoivat pahantekijää. Kanat, jotka jo olivat kokoutuneet yöksi porraspuille, kuuntelivat tämän surullisen jonon kulkua ohitse, karitsat ja lampaat hymähtivät peloissaan pakoon makuultansa tien varrelta ja koirat, jotka eivät kärsi mitään tavatonta, haukkuivat raivoisasti. Siinä astui Adam toivottomuudesta ja kalvavasta surusta raskain askelin, mutta enimmän hän kuitenkin suri rakkaan opetuslapsensa kovaa ja halveksivaa käytöstä. Adamin ja hänen vartiainsa siten astuessa yhä edelleen levisi tuli leviämistään. Nyt vasta alkoivat talonpojat ajatella tulen sammuttamista ja kiiruhtivat huimaa vauhtia palopaikalle, niin että kuin Adam viimein saapui asunnollensa, oli häntä saattamassa ainoastaan v.t. nimismies yksinään. Nimismiehelle, joka ei tuntenut Adamia, oli perin vastenmielinen tämä olo kahdenkesken tuon toivottomuuteen saatetun pahantekijän kanssa, jonka paksut, vahvat käsivarret ja rintalihakset osoittivat hänellä olevan karhun voiman. Tuskaisella mielellä katsahti hän omiin heikkoihin käsivarsiinsa, jotka eivät olleet koskaan pidelleet muita aseita kuin myrkkyistä kynää. Päästyä kalastajan majalle sanoi nimismies sen tähden ihan siivosti ja säveästi: "minä menen sisään ja annan sinulle vaatteesi tänne ulos." Hän näet viisaasti arvikoitsi, että alaston mies ei voisi paeta eikä tällä tavalla myöskään tuvasta ottaa hyökkäysaseita. Mutta Adam oli murtunut, isku oli sattunut liian kovasti, hänen ylpeytensä oli kukistunut ja sydämmensä haavoittunut; häntä nimismiehen ei tarvinnut peljätä. Hän ääneti puki yllensä välttämättömimmät vaatteet, jotka Karl Napoleon Jurvelin heitti hänelle ulos puoli avoimesta ovesta, ja seurasi vartiaansa takaisin läpi kylän. Kuin he nyt astuivat kestkievarin ohitse, seisoi lihava isäntä tyttärensä Kaisun kanssa pihalla, repi pitkää ohutta tukkaansa, itki, kiroili ja rukoili. Hänen kattonsa harjalla oli leikittelemässä sinipunaisia tulia, ne hypiskelivät yli päreiden ja lautain kuin varpuset, tarttuivat kiinni milloin mihinkin loistaviin pikku pisteihin, jotka kasvoivat nopeasti punaisiksi, suhiseviksi liekeiksi. Ilman palokaluja, ilman vettä ei siinä voitu mitään tehdä. Kuin kestkievari huomasi Adamin ja nimismiehen, leimahti hänen vihansakin ilmi tuleen; raivosta kalpeana juoksi hän hihhulin luo, pui nyrkkiä hänen silmäinsä edessä ja huusi kovemmin kuin liekkien kohina ja rätinä: "Kirottu, kirottu sinä valeprofeetta, sinä hylkiö, Siperian asukas. Katso, mitä olet tehnyt. Sinä tapoit minun kotikäärmeeni, minun kotitonttuni." Ja nyyhkyttäen vaipui hän maahan, mutisten: "minun onneni, minun onneni on ainiaaksi hävinnyt, nyt kostaa käärmekuningas."
Ja samassa ikään kuin vahvistaakseen hänen sanojansa tuli Tobias ynnä pari muuta miestä ulos palavasta tuvasta, kantaen raskasta taakkaa. Se oli vesitautinen. Kauhistuen tulipalosta oli hän pudonnut tuolistaan alas, ja kuin ihmisiä sitte tuli auttamaan häntä, makasi hän suorana lattialla; hänen leukansa riippui velttona ja muoto oli tummansininen; hän oli kuollut.
"No hyvä kestkievari, mitä te siinä loruatte käärmeistä, ei teidän pidä huolia sellaisista taikatempuista", sanoi v.t. nimismies lohdutellen. "Ja teidän vaimonne sitte, sitä tietähän meidän kaikkein pitää käydä; jospa vain kaikki pääsisimme niin nopeasti tästä murheen laaksosta", selitteli hän. Sairashan se vaimonne kuitenkin oli jo monta vuotta, niin että paras olikin, että Herra korjasi hänet. Mutta mitenkä, tottahan kaikki on palovakuutettu?"
"Vakuutettu! Minulla oli kaikki vakuutettuna kymmenen vuotta; sitte tuli tuo Belialin mies, ja mitä luulette hänen sanoneen? Synti on vakuuttaa, sanoi hän, uskovaiset vakuuttavat Jumalan tykönä. Tulee ottaa vastaan niin onni kuin onnettomuuskin, Herra suojelee omiansa. Niin, hiisi tietköön, mitä kaikkea hän sanoi. Ja minä taivuin vaimoni tahtoon, ja nyt, niin nyt on Herra…" Sanoja puuttui sukkelapuheiselta mieheltä ehkä nyt ensi kerran elämässään. Adam kuunteli synkkänä hänen puhettansa ja astui hitaasti ja vaiti eteen päin. Samassa hypähti kestkievari ylös, sieppasi suuren kiven maasta ja kiroten heitti profeettaa, jolle se sattuikin selkään. Mutta Adam kuiskasi hiljaa: "Herra, anna heille anteeksi."
Kymmenen minuutin kuluttua istui hän jo vankeudessansa.
Miten oli kaikki muuttunut niin lyhyessä ajassa! Vielä tuntikausi sitte astuskeli hän vapaana ja toimi Jumalan valittuna miehenä, suosittuna ja kunnioitettuna näiden ihmisten keskellä, jotka kaksi tai kolme kuukautta sitte eivät tienneet hänen nimeänsä, ja nyt — vankeudessa. Kuka oli syynä, missä oli vika? Eikö hän ollut vilpittömästi palvellut Jumalaa, eikö hän ollut katunut rikoksiansa, rakastanut sanaa enemmän kuin muut, puhunut parannuksesta ja uskosta, puhtaista tavoista ja velvollisuuden täyttämisestä. Missä sitte oli syy, että Jumala nyt vihastui häneen ja sysäsi hänet niin syvälle. Ja Adam kävi istumaan, mietti ja ajatteli, lujasti päättäen saada selkoa niiden tapausten syystä, kuin hän äsken oli kokenut. Hän muuttui nyt ankaraksi ja lahjomattomaksi tuomariksi itseänsä kohtaan. Kaikki hänen omantuntonsa väärä ja vilpillinen viisasteleminen saatettiin heti vaikenemaan. No niin, nuoruutensa rikosta, pikastuksissa tehtyä murhaa taikka vain murhaa, kuten tuomari sitä sanoi, hän oli katunut monta pitkää, tuskallista vuotta. Sen tähden oli hän elänyt vankeudessa ja millaisessa vankeudessa, varkaiden, kunniattomain konnain kanssa, joka seura olisi voinut kokonaan turmella hänet. Kahdesti oli hän paennut vankeudesta tuon jumalattoman seuran tähden. Kumpaisenkin kerran oli hänet saatu kiinni, hän oli saanut raippoja, hän oli ainiaaksi häväisty, hän ei voinut kuten muut näyttää ruumistansa toisille ihmisille, sen hän oli tietänyt jo ennen ja nyt katkerasti kokenut. Sitte hän oli anonut siirtoa Siperiaan ja tavannut siellä uskonveljiä, joiden oppiin hän oli kiintynyt kauan pidätetyn sielun-elämän koko voimalla. Eräänä soveliaana hetkenä oli hän karannut, vapaus, tuo vapaus oli houkutellut häntä liian kovasti ja Jumalahan oli antanut hänelle anteeksi, miksipä eivät ihmisetkin antaisi. No niin, olihan kaikki siihen asti selvää; mutta mitenkä ihmiset antaisivat hänelle anteeksi, hehän eivät tienneet hänen rikostansa eikä rangaistustansa, hän ei ollut ilmaissut kumpaakaan. Kas, siinäpä se olikin kipeä kohta. Tunnustakaa seurakunnalle, oli hän itse julistanut. Eikö varsin moni ollut tunnustanut hirmuisia tekoja hänelle, mutta hän itse, hän oli ollut vaiti. Nyt tuli rangaistus. Ja Adamin omatunto huusi kovasti ja saarnasi hänelle: Mitä sinä olet tehnyt, sinä omatekoinen pappi, sinä saastaisia aseita käyttänyt sotamies. Mitenkä nyt käypi kaikille niille tunnustajille, jotka sinä olet kääntänyt oppiisi. Nyt he kaikki luopuvat ja paatuvat yhä enemmän, ja tämä Tobias, sinun rakkain opetuslapsesi, minkä vaikutuksen hänen nuori mielensä saa sinun valheellisuudestasi, sinun ulkokultaisuudestasi. Sinä olet rakastanut vapautta, valtaa sielujen ylitse enemmän kuin totuutta. Adam oli sortunut, hänen voimakas sielunsa maahan lyöty kuin viljavainio ankaran raesateen perästä, hänen hengellinen ylpeytensä oli kukistunut. Hän oli seisonut ihmisjoukon keskellä kuin yksinäinen mänty kallion raossa. Nyt tuli myrsky ja mänty murtui. Kuinka olikaan hän voinut olla niin sokea, niin heikko ja niin yksinkertainen. Mitäpä siitä olisi ollut, mitä se olisi vahingoittanut häntä, jos hän olisi uskovaisilleen tunnustanut vikansa. Ei ainoakaan heistä olisi pettänyt häntä. Vaan hän ei ollut uskaltanut, hän ei ollut tohtinut. Ja Adamissa syttyi sellainen inho itseänsä vastaan, että hän hetkisen ajatteli itsemurhaa. Mutta vain lyhyen hetken, sitte hän laskeutui polvilleen ja kilvoitteli kovan kilvoituksen. Tuntikausia kuului hänen huokauksiaan ja valitustaan, mutta kuin nuori päivä nousi punakkana ja ruusuisena ja katsahti hänen vankeuteensa, silloin oli taistelu lopussa. Levollisesti kuin lapsi laskeutui hän vuoteelleen, päättäen rohkeasti ja kärsivällisesti ottaa vastaan kaikki, mitä Herra oli lähettävä hänelle. Hänen viimeiset sanansa ennen nukkumista olivat: Siperiaan, takaisin Siperiaan, sen rangaistuksen minä olen rehellisesti ansainnut.
* * * * *
Kuin kestkievaritalo oli pohjaa myöten palanut ja tuli hyvästi sammutettu, istui Karl Napoleon Jurvelin tilapäisessä asunnossa ja kirjoitti kuumeen tapaisella kiireellä kaksi kirjettä, virkakirjeen ja toisen yksityisemmän. Viimemainittu oli edellisen avain ja kuului näin:
P. V. Etpä usko, miten onnellisena hetkenä minä saavuin tänne. Kuten tiedät, määrättiin minut, huolimatta vihamiesteni selkkauksista ja vehkeistä kuvernöörin virastossa tänne pitämään kurissa kaikkia niitä veijareja ja konnia, joita vanhalla herra nimismies M:llä ei ole aikaa eikä halua hoidella. Samana päivänä, kuin saavun kestkievariin juomaan tavallista iltatotiani (ohimennen sanoen, miten kelvotonta talonpoikaisrommia niillä täällä on, väkevää kuin hiisi, mutta paljon sokurin ja vähän veden kanssa käy sitä sentään juoda), niin minulla on onni nipistää kiinni eräs pahimpia veijareja, kuin koskaan on ollut liikkeellä. Täällä on hän ihan vanhan herra M:n nenän edessä liikkunut vapaasti kuukausia ja vehkeillyt aika lailla; ollut olevinaan pyhä, saarnannut ja pitänyt hyviä päiviä uskonveljiensä ja kestkievarin kustannuksella. Tietääksesi, millainen lintu hän on, panen tähän hänen ansioluettelonsa, jonka suurella vaivalla ja viekkaudella sain kiristetyksi hänestä esiin. Kotoisin Alavudelta, vaikka sanoen olevansa Pyhtäältä tai Virolahdelta, nimeltään Aleksander Ylistalo, nyt liikkunut Adam Pihlhjertan nimellä (mukama viisastelija), syytetty ja tuomittu murhasta kuokkavieras-tappelussa arvoisassa kotiseuduissaan, saanut raippoja karkaamisesta (monta kertaa), itse pyytänyt siirtoa Siperiaan, sieltä palaamassa karkulaana, mutta monen kujeen ja paljon tekopyhyyden jälkeen joutunut ystäväsi ja veljesi v.t. nimismiehen Karl Napoleon Jurvelinin kynsiin. Ensimmäisenä päivänä, kuin sanottu K.N.J. oli virkansa toimituksessa. No, mitäs arvelet? Jos siitä et voi keittää hyvää pääkirjoitusta tai romaania sanomalehteesi, niin olet ihan kelpaamaton kirjailijaksi.
Sinä saatat juuri käyttää tilaisuutta hyväksesi ja kehua minun uutteruuttani tai kirjoittaa jotain muuta kaunista, niin siitä ehkä tulisi lahjapalkkio minulle ja totia viljalti sinulle. Se tekisi kelvottoman hyvää kaikille minun vihamiehilleni, jotka ovat vehkeilleet minua vastaan aina siitä takavarikko-jutusta asti. Ikään kuin ei yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta olisi tehnyt samoin kuin minä, myöskin itse ukko M.; mutta sen asian tiedät sinä yhtä hyvin pohjaa myöten kuin sinun totinen ja uskollinen ystäväsikin
Karl Napoleon Jurvelin, v.t. nimismies.
J. K. Jos kuulet jotain lääninkansliassa lausuttavan minun käytöksestäni, niin ilmoita se parilla rivillä minulle.
* * * * *
Kevät oli kulunut edelleen. Meri oli sulana paitsi rannoista. Metsistä ja maista alkoi hajuta voimain kuohuntaa, jotka nyt heräsivät kesätyöhön. Muuttolinnut olivat tulleet suurin parvin, kuten niitä joka vuosi lentää Itä-Suomen vanhan pääkaupungin ja sen läheisen saariston ylitse pohjoista kohti. Tästä kautta kulkevat tuhannen tuhannet, jotka Afrikasta pitkin Rhônen ja Rhenin laaksoja, Helgolannin ja Ruotsin ylitse sekä pitkin Suomenlahden rantoja tulevat synnyinpaikoilleen, Saimaan ja Päijänteen vesistöjen rannoille. Tästä kautta kulkevat nekin, jotka Ayräpäänseljän poikki ja Laatokkaa pitkin pyrkivät Vienanjoen varsille, Vienanmeren rannoille ja Novaja Semljan jäisille harjuille. Tästä ne kulkevat laulaen ja viserrellen, kevättä ja kesää siipien alla. Kurki tunnetaan kiilan muotoisista parvista, joutsen vaihtelevista sävelistä ja metsähanhi siitä, että ne lentävät alempana kuin muut, jota vastoin ylimpänä sinitaivasta vasten leivot liitelevät pohjoista kohti.
Kuin luikko matkallansa laskeutuu illan suussa aalloille haurasten jäälauttojen viereen ja kajuttelee soinnukkaita viuluääniään pitkin meren pintaa, silloin hylkeet, soitannollisimmat kaikista imettäväisistä, tulevat lähelle. Vihellellen ja laverrellen, ikään kuin matkiakseen muhkean linnun ääntä, sukeltelevat ne lepäävän lintujoukon lähellä ja hyvillään kuuntelevat niiden ihmeellisiä, samalla uhkaavia ja sulavia ääniä.
"Nälkäinen kuin muuttolintu", on saaristossa puheenpartena, sillä linnut pitkällä matkallaan syövät tuskin mitään ja näyttävät lepäävänkin ainoastaan sen verran, kuin on ihan välttämätöntä. Ne tulevat myöhään illalla ja lentävät taas pois heti auringon nousun jälkeen.
* * * * *
Ankarain mielenliikutusten jälkeen, joita Tobias nyt oli kokenut, hänen oli vaikea saada selville ajatuksiansa. Väsyksissä omista ajatuksistaan ja tulipalon sammutusponnistuksista oli hän käynyt levolle aikaisin ja heti nukkunut. Auringon noustessa hän heräsi ja synkät ajatukset, joista hän illalla oli päässyt unen helmoihin, heräsivät hänen kanssansa ja alkoivat taas vaivata häntä kysymyksillä, jotka lakkaamatta kieppuivat samassa piirissä. Adam Pihlhjerta — kuinka se oli mahdollista — pahantekijä — rangaistu, törkeä pahantekijä! Hän heittelehti vuoteellaan, mutta viimein, kuin uni yhä etemmäksi pakeni auringon säteitä ja ulkoa kuuluvaa lintujen laulua, nousi hän ylös, pukeutui ja meni alas rantaan. Tuuli uinaili vielä, mutta merellä vieriskeli edellisten päiväin kevätmyrskyjen jäljeltä pitkiä, heikkoja maininkeja, jotka ikään kuin uteliaasti etsiskellen kiipesivät pitkin hiekka- ja kivisärkkiä. Noin puolen virstan päässä näkyi kaksi suurta parvea muuttolintuja, villijoutsenia ja hanhia, jotka kumpaisetkin erikseen uivat kuin suuret valkoiset untuvat teräskirkkaassa vedessä; jotkut makasivat, nokka siiven alla, toiset puhdistelivat höyhenpukuansa, vaan enin osa uiskenteli levottomasti edes takaisin, kutoen tummia juovia meren kirkkaasen, välkkyvään pintaan. Lähempänä rantaa uiskentelivat vilkkaammat allit ja telkät, välistä nousten ylös vedestä, räpytellen ja roiskuttaen suolaisia vesihelmiä ylt'ympäri. Joutsenet, hanhet ja telkät olivat hiljaa kuin sopimuksesta; vaikka ne ahkerasti liikkuivat, ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä. Tobias laskeutui kulolle ja nojasillaan katseli harvinaista näytelmää, välkkyvää auringon valoa, leikkiviä laineita ja vilkasta elämää, vaan ei mikään voinut hajoittaa hänen synkkiä ajatuksiansa. Tämä suuresti armoitettu sielu, kuinka häpeällisesti hän oli pettänyt heitä kaikkia, hän, joka vaati syntien tunnustusta, miksi hän itse oli ollut vaiti? Ja Tobias tunsi, miten usko ja luottamus, joka hänessä oli leimahtanut ilmi kuin tuli oljissa, kasvanut kuin koivun lehti kevätyönä, kuin tuomen kukka toukokuun sateen jälkeen, miten se sammui, lakastui, kuihtui, ja hän taas jäi yksin, ilman uskoa ja vakuutusta. Miten jonni joutavalta ja kurjalta näytti hänestä elämä nyt, ja sen tunteen vaikutuksesta heitti hän kiven liuskareen, jolla oli leikitellyt, kauas mereen. Se lenti suhisten ilmassa ja putosi lähelle allien ja telkkäin parvea, jotka olivat uineet lähemmäksi rantaa. Heti paikalla kuului heidän varoitushuutonsa ja hanhien etuvartiat sitä toistelivat. Siivekäs joukko nousi vedestä, hanhet ja joutsenet juosten vähän matkaa pitkin pintaa ja räpytellen valkosiivillään. Saatuaan ilmaa allensa nousivat ne kaikki purjehtivaan pakoon, ja suhisten kuin myrsky metsässä katosivat kaukaiset matkustajat pois näkyvistä pohjoista kohti.
"Perkele!" kuului kirous Tobiaan takaa. Kuin hän hitaasti nousi ja kääntyi katsomaan, seisoi v.t. kruununnimismies Karl Napoleon Jurvelin siinä täysissä metsästystamineissa, pyssy kädessä ja koko joukko kuvia Adamin ja Tobiaan entisestä asunnosta.
Jurvelin, niin äkkiarvaamatta tavattuna luvattomasta linnustuksesta, ensin hämmästyi, mutta kohta jälleen selvisi ja näytteli ihan sotkeutumatta ilveilyä, joka osoitti hänen olevan tottunut selvittäytymään pahimmistakin pulista.
"Kuka sinä olet? arvattavasti myöskin veijari samaa lajia, kuin se, jonka nipistin kiinni eilen. Sinä olet kaiketi myöskin linnustamassa, yhden samanlaisen minä jo sain kiinni. Missä sinun pyssysi on? Puhu heti totta."
Tobias teki selon itsestään.
"Vai Pullinen, Tervolan Tobias Pullisen poika. Vai niin, kyllä minä tiedän. No, mitä sinä täällä teet? Ah, nyt jo johtui mieleeni. Kuulepas, Toppi, lähde sinä täältä kotiisi ja sukkelammin kuin tavallista."
Kotiin, niin kotiin, ja Tobias tunsi lämpöistä koti-ikävää ruumiissansa virtailevan. "Kyllä, vastasi hän, minä lähden jo tänä päivänä."
VIII.
Niinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää korjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin ajelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä sellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut jälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla myrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois siitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni, nähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti, selkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja katsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän oli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja kiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui kotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli vain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista. Värittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään katkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja välistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.
Äiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan uskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko kiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli tunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika saattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista ajatuksiansa pojalleen.
Oliko sitte mikään ihme, että hän talonpoikais-naisissa, yksin äideissäkin harvinaisella lämmöllä sulki hänet syliinsä, kuin he joutuivat hänen huoneesensa. Tuvassa oli hän ainoastaan pudistanut pojan kättä ja toivottanut hänelle tervetuloa. Vaan kohtapa Leena Pullinen kuitenkin ihmeekseen ja kauhukseen huomasi, että hänen Tobiaansa oli jääkylmä siihen katsoen, joka äidin mielestä yksin oli tarpeellinen. Hän ei voinut sitä selittää eikä uskaltanut kysyä. Haihtuneet olivat kaikki hänen unelmansa saada joku, joka ymmärtäisi häntä, ottaisi osaa hänen ajatuksistaan ja huolistaan. Hän turvautui taas postilloihinsa ja rukouskirjoihinsa, mutta se suola oli Tobiaasta tullut mauttomaksi. Tobias kummasteli itsekin, että tämä sana, joka Adamin suussa oli ollut kuin jyrinä pilvissä ja toisin ajoin kuin aaltojen hiljainen loiske kukkarantaa vasten, että se sana nyt täällä hänen äitinsä suussa oli niin tyhjä, niin viaton, niin ihan mitätön.
Hän oli tottunut työntekoon, vaan nyt olivat enimmät ulkotyöt pienellä tilalla jo tehdyt, niin että jäljellä oli vain puotityötä, ja se ei suinkaan ollut houkuttelevaa. Tinkiä penni penniltä talonpoikais-ukkojen ja -ämmäin kanssa oli sekä vaikeaa että vastenmielistä. Sitä paitsi istui äiti vanhus siellä seuraten silmillään kaikkia poikansa liikkeitä ja ikään kuin tahtoen tunkeutua hänen salaisimpain ajatustensa perille. Äiti suri, sen näki poika. Hän suri, että pojan vallaton, raitis, uhkamielinen nuori tahto oli tullut välinpitämättömäksi, väsyneeksi; ja tuo äänettömyys sitte, tuo toivoton äänettömyys se rasitti äitiä enimmän.
Vanhempi Tobias oli kuten tavallista poissa, tällä kertaa Pietarissa koettamassa jos mahdollista saada kumppaninsa Bitshokin avulla venäläisiä ratsuväen hevosia kesälaitumelle hoidettavaksi Tervolaan.
Nuori Tobias oli ensin kotiin tultuaan vähän kainostellut Annia ja
Viskari ukkoa. Mitä Anniin koskee, muuttui se tunne tuota pikaa
toiseksi vahvemmaksi: suruksi. Sillä pian hän kaikesta huomasi, että
Anni oli mennyttä häneltä.
Kylässä oli näet suuri muutos tapahtunut Tobiaan poissa ollessa. Seurakunta oli ollut kuin umpi lammikko, joka taholta korkean metsän suojassa, joka ei päästänyt pienintäkään tuulen henkäystä värisyttämään sen pintaa. Brandt oli aivan vainonnut kaikkia hengellisen elämän ilmauksia, jotka eivät liikkuneet oikeauskoisuuden hengessä. Nyt olivat pastori Helmin opetukset ensin herättäneet jonkinlaista mielenkiihkoa, ja jonkun ajan kuluttua oli huomattu joidenkuiden raittiiden tuulahdusten silloin tällöin väräyttäneen lammikon pintaa ja panneen sen peilikirkkautta aaltoilemaan. Muutamat hihhulisaarnaajat olivat matkalla pitäneet pari hengellistä esitelmää paikkakunnassa ja siitä oli tullut levottomuutta sekä heikkoja elämän ja liikkeen merkkejä. Anni oli niitä, joihin herätys oli syvimmin koskenut. Tobias näki hänen nyt olevan samassa hengellisen heräämisen tilassa, kuin hän itse oli kokenut, mutta hän katseli sitä ikään kuin vuorelta alas laaksoon. Kaikki oli niin pientä ja pikkumaista. Mitäpä siitä olisi apua, mitä oli hän itse voittanut sillä kaikella, kuin oli kokenut? Ei niin mitään, ainoastaan kyllästystä. Anni kartteli häntä, hän kun nähtävästi sitä paitsi oli vakuutettu, että äiti Leena ei suopein silmin katsellut heidän avioliittoansa.
Eräänä iltana vähän ennen Juhannusta Tobias istuessaan puodin rappusilla ja mitään ajattelematta heitellessään jyviä äitinsä kaakottaville kanoille ja odottaessaan ostajia näki vanhan vihamiehensä Matti Reijosen auttelevan Annia kaivolla. Matilla näytti olevan paljo sanomista tytölle. Silloin tällöin pysähtyi häneltä vesikiulu puoli tiehen kaivoon, hän kuiskaeli kiireesti ja näytti tahtovan taivuttaa häntä. He seisoivat kaivolla mäen rinteessä kuin varjokuvat kirkkaan keltaista iltataivasta vasten. Hän ei nähnyt heidän kasvojansa, vaan ainoastaan heidän kuvansa ja liikkeensä tarkkapiirteisinä taivasta vasten; silloin tällöin kantoi tuuli jonkun epäselvän äänen puheesta hänen luoksensa. Tuntui ikään kuin pistosta, niin että Tobias kädellään koski rintaansa. Viikkokausia kestäneen henkisen tyynen jälkeen raivosi nyt mustasukkaisuus hänessä, ajoi ylös hänen elämänsä henget ja sytytti liekitsevän tulen hänen rintaansa. Hän nousi äkisti ylös ja äitinsä kummastukseksi liikkui sukkelammin kuin pitkään aikaan; hänessä näytti nyt olevan enempi elämää ja vilkkautta. Kuin hän kuuli tuvan ovessa käytävän, juoksi hän ihan juoksemalla puotikammarista tupaan.
"Anni", sillä hän se oli, "Anni", sanoi hän, "minun pitää saada puhella sinun kanssasi; tule tänä iltana … tiedäthän, sinne pellolle."
Paljopa kuitenkin tarvittiin nähdä vaivaa ja käyttää paljo houkuttelua ja monta hellää sanaa, ennenkuin Anni viimein taipui tulemaan.
Oli Juhannuksen aaton aatto. Aurinko oli laskeutunut, päivä lopussa ja kesäyö levitti salaperäistä hämyänsä yli maiden ja metsäin. Harvain koivujen alla ja yli heleän vihreiden ketojen liiteli kevättuuli lauhkeana ja mielistelevänä keveillä siivillä ja kuljetti kanssansa tuoksua, joka herätti helliä muistoja kuluneista keväistä ja uljaita unelmia urhakoista ja voimakkaista ajoista. Tobias käveli yksin ja kärsimättömänä pellon pientarella. Tänä iltana tahtoi hän lopettaa taistelun, jota oli niin kauan kestänyt hänen sisällänsä. Hän oli kyllästynyt omaan horjuvaisuuteensa, nyt se piti tulla ratkaistuksi: joko, taikka. Varovasti astui hän pellon poikki, pitkin ojan reunaa kiviraunion luo, jossa kasvoi vaapukisto vanhan yksinäisen tuomen vieressä. Sinne hän kävi istumaan voikukille ja mintuille ja istui niin hiljaa ja ääneti, että ruisrääkkä, joka oli vaiennut hetkiseksi, jälleen alkoi vetää rumaa virttänsä. Nyt kuului rapinaa: se on hän, ajatteli Tobias. Ei, se oli vain tarhakäärme, joka tulla livahti rauniosta ja sukkelaan kuin leimaus sieppasi sammakon sekä yhtä kiireesti jälleen katosi kivien alle. Mutta nyt kuuluu hiipiviä askelia, astua heilutellen tuli Anni häpeissään ja hidastellen pitkin ojan vartta. Viimein seisoi hän siinä hänen edessään ja itsepäisesti maahan katsoen kävi istumaan vähän matkan päähän ja sanoi kiireisesti:
"Täti odottaa minua, minun täytyy joutua. Sano pian, Tobias, mitä tahdoit sanoa; luulenpa, että vanhus minut jo näki, kuin nousin veräjästä."
"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään peloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet toisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä olemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?"
"Älä sinä niitä", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi pois. "Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon muuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän sanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen katunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa…"
Siitä Tobias kiivastui. Sana — pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen ja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt taas siinä, josta oli lähtenyt.
Katkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen katkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin Tobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:
"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat. Samoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä rikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää ja pilkkaa, kantaa surua ja…"
"Anni, Anni!" huusi samassa äiti Leena pihasta.
Anni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi kätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi pitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.
Tobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän tuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi vilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja herätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin, silloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki, kuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen helpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui väsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli ja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos rappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan hevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja paneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta tuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo herätti kovaääninen puhelu ja hälinä.
Vanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut hevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein Holam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja, tallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin ratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista rakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu oli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta. Muutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet kavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä kävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä kosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla ja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan. Vahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä Tervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin hevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.
Mutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä iloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren Tobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren rannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja hevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja sukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista, airakista ja viinasta; "vinterska" ja "tuvantakainen" tuoksuttivat sakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava. Karl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua protokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen eduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on kallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin näytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä asiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.
Nuori Tobias oli hyvästi tehnyt tehtävänsä, suuri kokko oli kasattu vuorelle järven rannalle ja ylimpänä komeili siinä pari tervatynnyriä; nyt vain odoteltiin hämärää, jolloin se voitaisiin uhrata liekeille. Heti kuin aurinko oli laskeutunut; kokoutui seudun nuoriso sinne. Tobias ja hänen vieraansa tulivat ensinnä kovaäänisinä ja iloisina, edeltä astumassa rakuuna, soittaen harmonikalla, ja Jurvelin, yhä vielä pitäen protokolleja kädessään ja laulaen renkutuksia. Bitshok tarjosi olutta, Pullinen ja Reijonen samoin. Ilo oli yleinen. Kokon sytytettyä ammuttiin tuon tuostakin, kaksi viulua ja harmonikkaa koetti nuorison toivon mukaan pitää yllä tanssimusiikkia. Leena äiti, joka oli koko ajan näyttänyt hyvin totiselta, sai myöskin osansa yleisestä ilosta. Matti Reijonen oli puhemiehen kautta kosinut Annia, ja nyt, kuin olut irroitteli kielet, tuli asia kaikille tietyksi ja siitä innokkaasti puhelivat sekä nuoret että vanhat.
Leenaa oli pitänyt hyvin levottomana se ajatus, miten hänen poikansa ottaisi vastaan sen uutisen, mutta suureksi ihmeekseen hän ei huomannut mitään; asia ei näyttänyt poikaan koskevan ollenkaan; vastoin äitinsä luuloa oli hän iloinen kuin kärppä, myöhemmin illalla pauhaavakin, jopa vähän tunkeileva.
"Kas tuoss' on poika, jossa on vilkkautta", sanoi Ivan Bitshok nuoresta Tobiaasta. "Se on oikea vikurivarsa. Anna hänet minulle oppiin, minä tarvitsen sukkelaa ja teräväpäistä miestä, joka voi puhella talonpoikain kanssa siellä ylämaassa. Minä osaan opettaa hänelle, millainen hevosen pitää olla ja mihin mikin kelpaa, niin että viekkain kalmukkikaan ei sitte voi pettää häntä."
"Jos hän tahtoo lähteä", vastasi Pullinen ilostuneena, "niin ei minusta vastusta. Hän vetelehtii täällä kotona, kun on liian vähä tekemistä; ota hänet vain, niin saa hän oppia jotain kunnollisesti."
Vilkkaasti ja iloisella mielellä keskusteltiin asiaa, Jurvelin tarjoutui tekemään välikirjaa, mutta sen jyrkästi esti venäläinen, joka pelkäsi kaikkia "suomalaisia papereja" enemmän kuin mitään räkätautia, köhää, pattia tai hevosruttoa.
"Ehei. Ei tarvita mitään paperia; sanasta miestä, sarvesta härkää. Minä annan viisitoista markkaa kuussa, kaksi paria saappaita, kahdet rukkaset, kaiken ylöspidon ja kaksi prosenttia voitosta. No, lyö tuohon käteen!"
Tobias löi, otti pestin ja niin se asia oli päätetty.
Tobias hengitti helpommin. Siten kuin asiat nyt olivat kääntyneet kotona, hänen olikin paras päästä pois kokonaan. Iloissansa maisteli hän olutta ja sekakuppeja enemmän, kuin hän oikeastaan sieti, ja uuden toimensa alkoi hän siten ensimmäisellä päihtymyksellä. Niin päättyi juhannusaatto Tervolan talossa.
Seuraava päivä oli lähtöpäivä. Vanha Tobias oli juro ja surumielinen. Näytti ihan siltä, kuin hän olisi mieluisimmin tahtonut vaihtaa poikansa kanssa ja vaihtaa hiljaisen Tervolan kokonansa tuohon matkustelevan kauppiaan ammattiin. Leena itki eikä ollut tointua ollenkaan; hän otti pitkät ja kyyneliset jäähyväset pojalta ja antoi hänelle virsikirjan, muutamia markkoja ja monta varoitusta ja hyvää neuvoa. Anni näytti karttelevan serkkuansa niin paljon kuin mahdollista, ero oli kylmä, melkein vihamielinen. Niinpä istuttiin kärryihin. Jurvelin läksi mukaan. Tatarilainen tarttui ohjaksiin, vielä yksi "jääkää hyvästi" ja yksi piiskaryyppy, ja Tervola katosi ensimmäisen mäen taa.
IX.
Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui, riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin kotiin.
Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa. Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva. Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin "talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi. Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen jyskyttivät jäätynyttä pintaa.
Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva, sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.
"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä. Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi heti.
"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"
Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa, hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan. Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä, valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin, jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin. Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin; ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."
Sydän vavahti matkamiehillä.
"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.
"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.
"En minä kuule mitään."
"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä", sanoi tatarilainen. "Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat jään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta." Nyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.
Bitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. "Ganginjeva on oikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät; meidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä armahtakoon!" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja selvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin nuoli maata kohti.
"Sinne päin, sinne päin!" sanoi Hanhineva, "siellä on maa. Vapahtajamme
Jesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!"
Käännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi, jääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja pakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa matkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä kestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli ohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita Pietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin reet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka sekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän ennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat suunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään pitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi korrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina, ne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen ryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa sekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku taimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli hirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen leirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas hyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton, jota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt pitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin ehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä hengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut mahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi kirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä, tavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet kärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias olivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä Malakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: "Minä olen kristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri seurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni kautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että Malakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä; jos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään hänen autuuteensa."
Tatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: "ei", sanoi hän, "kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni. Kuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut minut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman ja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea minun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael, paratiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin. Jumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!"
Bitshok teki ristinmerkin. "Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda meitä!" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan hetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja liikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi kumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki "mene tekel'insä" kuninkaallisen asuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä leimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka syntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset, joita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen ja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että tuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam Pihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä hänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain kanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.
Tatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin, laski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän saakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta hartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn kohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen. Lopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "kiitos, Ivan, sinä olit hyvä isäntä." Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja nukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä, sinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein maassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan keväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen vapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret kuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa uuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein oikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.
Kuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä, kuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla, sopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan seasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi veisaamalla sanelevan:
Mä että täältä erkanen,
Sen katson voitokseni,
Sill' ilon Jesus ijäisen
Suot luonas sielulleni.
Mä pääsen tyyneen rantahan
Myrskyistä, jotka pauhaa,
Kiusauksista maailman
Saan ijäks kaikeks rauhaa.
Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.
Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen ja lupaan Jumalan kautta."
"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."
He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa; heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän huomionsa, heitä vain paleli.
Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan, nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet; itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa. Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.
Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan, aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa mihinkään koko sille pyhälle saarelle.
Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet voimansa.
Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:
"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan
kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni
Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"
"En, sitä minä en kuullut."
"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman kynttilänsä ja heti paikalla."
Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan, joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä. Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.
* * * * *
Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan", sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta, palata kotiin ja alkaa uutta elämää.