V.
Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.
Seuraavana päivänä oli kylässä käräjät. Koko pitäjän lautamiehet olivat saapuneet paikalle, paitsi herrat aatelismiehet, joista muutamat olivat lautamiehinä piirikunnassa. Koska he eivät tahtoneet erota suuresta yleisöstä, noudattivat he englantilaista, s.o. sekaantumattomuuden politiikkaa, jota kuuluisa valtiomies John Bright niin suuresti oli ylistänyt. N.s. "sivistynyt" luokka ei siltä ollut vaikuttamatta kunnan kohtaloihin. Jos jollakin "sivistyneistä" sattui olemaan asiaa käräjiin, niin hän istunnon edellisenä päivänä kutsui luokseen herra Zolzikiewiczin; sivistyksen edustaja tarjosi hänelle nyt viinaa ja sikareja ja asia pohdittiin pohjia myöten. Päivällisaikaan kehoitettiin herra Zolzikiewicziä ystävällisesti jäämään päivälliselle. "Istukaa toki syömään, herra Zolzikiewicz, istukaa!" sanottiin hänelle.
Ja herra Zolzikiewicz istuutui, mutta seuraavana päivänä kertoi hän ikäänkuin sivumennen herrastuomarille: "olin eilen päivällisillä Miedzizsewskillä, Skorabiewskillä tai Oscierzynskillä. Kyllähän minä ymmärrän yskän: talossa on tytär…!" Päivällispöydässä herra Zolzikiewicz koetti käyttäytyä niin hienosti kuin suinkin, hän koetti syödä mitä eriskummallisimpia ruokalajeja samalla tavalla kuin näki muiden niitä syövän, eikä hänen käytöksestään pitänyt kenenkään huomata, että tutunomainen kohtelu herrasväen puolelta oli hänelle hyvin mieluinen.
Hän oli mies joka tiesi hienon maailman tavat ja joka ei koskaan joutunut hämilleen. Hän ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan sekaantui rohkeasti keskusteluun, muistellen joko "tuota kelpo komisariusta" tai "tuota erinomaista tirehtööriä", jonka kanssa hän "eilen tai tässä tuonnoin" pelasi yhden kopeekan tikkiä. Sanalla sanoen: Zolzikiewicz koetti kaikin voimin näyttää, että hän ja Aasinkorvan piirikunnan johtavat miehet ovat likeisissä väleissä keskenään. Tosin hän huomasi, että herrasväet hänen kertoessaan vähän oudosti painuivat katselemaan lautasiaan, mutta hän ajatteli että tapa sen vaatii. Monasti häntä myöskin oli hämmästyttänyt se, ettei aatelinen isäntä, päivällisen päätyttyä, odottanut hänen hyvästijättöään, vaan itse tuli taputtamaan häntä olalle ja sanomaan: "no, jääkää hyvästi nyt, herra Zolzikiewicz!" mutta hän arveli taaskin että tapa hienossa seurassa sen vaati. Kun hän sitte hyvästi sanoessaan painoi talon herran kättä, tapasi hän aina siitä jotakin kilisevää. Paikalla hän pusersi kokoon sormensa ja raapaisten aatelisherran kämmentä, koppasi siitä kilisevän kappaleen. Mutta samalla ei hän koskaan unohtanut lisätä: "voi, hyvä herra, ei sitä nyt olisi ensinkään tarvittu!… Tuohon käräjäjuttuun nähden taas ei herran ensinkään tarvitse huolehtia."
Näin erinomaisella johdolla ja katsoen herra Zolzikiewiczin synnynnäisiin lahjoihin, olisivat kunnan asiat varmaan käyneet erinomaisessa järjestyksessä, jos herra Zolzikiewicz vaan aina olisi esiintynyt ja selittänyt tuomioistuimelle, miten asianomaista juttua on käsiteltävä oikeuden kannalta. Mutta hän korotti äänensä kuuluville vaan muutamissa erityisissä tapauksissa: sellaiset jutut joita ei edeltäkäsin oltu valmistettu kilisevillä kolikoilla, jätti hän tuomioistuimen omaan harkintaan ja istui, niitä käsiteltäessä, levollisena paikallaan, suureksi levottomuudeksi lautamiehille, jotka silloin tunsivat olevansa aivan päättömät.
Aatelisista eli tarkemmin sanoen herroista, otti ainoastaan muuan herra Floss, Pikkuedistyksen kartanon pehtori, lautamiehenä osaa kunnan asioihin. Mutta siitä sai hän osakseen yleistä paheksumista. Aatelisto huomautti, että hän tietysti on "punainen", kuten saksalainen nimi Floss'kin jo osoittaa, ja talonpojat, arvaten oman erityisen talonpoikaisen asemansa, väittivät itsepintaisesti, ettei herran sovi istua samalla penkillä talonpojan kanssa: johan sen parhaiten todistaa sekin, etteivät "toiset herrat sitä tee." Yleensä talonpojat moittivat herra Flossia siitä, ettei hän ollut "oikea herra" ja ettei herra Zolzikiewiczkään pitänyt hänestä, koskei herra Floss koskaan kilisevillä kolikoilla ollut pyrkinyt hänen suosioonsa. Kerran hän lautamiehenä istunnossa oli käskenyt herra Zolzikiewicziä vaikenemaan. Tyytymättömyys häneen oli siis yleinen ja eräänä kauniina päivänä sai hän keskellä istuntoa vieressään istuvan lautamiehen suusta kuulla seuraavan huomautuksen: "onko herra mikään oikea herra? Herra Oscierzynski on herra ja herra Skorabiewski on myöskin herra, mutta te, hyvä herra ette ole herra, vaan ammattilainen!" Tämän kuultuaan herra Floss, joka hiljan oli ostanut itselleen maatilan, antoi kunnan asioille palttua, kuten hän aikoinaan oli kääntänyt selkänsä kaupungillekin. "Hän on pelannut itsensä pussiin", sanoivat aateliset ja sekaantumattomuuden politiikkaa tukeakseen mainitsivat he sananlaskun, jonka — kuten kaikkien sananlaskujen — tuli sisältää kansan syvää viisautta ja tässä tilaisuudessa todistaa, että talonpoika on talonpoika — häntä ei mikään paranna.
Rauhassa sivistyneitten neuvoilta ja ilman heidän valistunutta apuaan, keskusteli kunta siis nyt asioistaan, turvautuen ainoastaan pässinpääläiseen älyynsä. Olisihan sen tosin pitänyt Pässinpäälle riittää, ainakin sen väitteen mukaan että parisilainen äly riittää Parisille. Onhan sitäpaitsi tunnustettu asia, että käytännöllinen ymmärrys eli niinkutsuttu "terve talonpoikainen järki" merkitsee enemmän kuin epäkansallinen, ulkoapäin tullut sivistys. "Terveen järjen" ovat maan omat asukkaat jo syntyessään tuoneet maailmaan — sitäkään ei, ymmärtääkseni, kukaan väitä valheeksi..
Kaikki tämä tuli ilmi Pässinpään käräjissä. Siellä luettiin esitys, jossa viranomaiset anovat, että kunta omalla kustannuksellaan korjauttaisi maantien, joka Pässinpään maiden halki vie Aasinkorvaan. Esitys ei ensinkään miellyttänyt kokoontuneita kunnan isiä ja eräs paikkakunnan senaattoreista ilmilausui selvästi, ettei tie ensinkään ole korjauksen tarpeessa, sillä voidaan ajaa herra Skorabiewskin niityn poikki. Jos herra Skorabiewski olisi ollut läsnä istunnossa, niin hän ehkä olisi huomannut olevan syytä vastustaa tätä yleishyvää tarkoittavaa huomautusta, mutta hän ei ollut läsnä, sillä hän suosi sekaantumattomuuden politiikkaa. Kyllä senaattorin esitys varmaan olisi saavuttanut yksimielistä kannatusta, jollei herra Zolzikiewicz edellisenä päivänä olisi ollut päivällisillä herra Skorabiewskin luona. Hän oli silloin kertonut neiti Jadwigalle kahden espanjalaisen kenraalin kuristamisesta Madridissa, jonka kohtauksen hän oli lukenut herra Breslauerin kustantamasta "Isabella Espanjalaisesta." Päivällisen jälkeen painaessaan herra Skorabiewskin kättä, oli hänen käteensä sattunut kilisevä kolikka. Herra kirjuri ei ollut huolinut panna vastaustaan paperille, vaan laski nyt kynän kädestään, josta kaikki paikalla ymmärsivät, että hän haluaa puheenvuoroa.
— Herra kirjuri tahtoo sanoa jotakin, kajahti useista suista yhtaikaa.
— Minä tahdon vaan sanoa, että olette aika tyhmyrejä, virkkoi herra kirjuri tyynesti.
Tämän todella valtioviisaan puheen voima, tässä sen supistuneessakin muodossa, oli sangen suuri. Lausutut sanat sisälsivät vastalauseen sekä lautamiehen huomautusta että yleensä Pässinpään koko lainsäätävää hallintoa vastaan. Mainitun hallinnon jäsenet rupesivatkin nyt levottomina katselemaan toisiinsa ja raappimaan ajatuskyvyn jaloa jäsentä, päätä. Se osoitti, että Pässinpään hallinnon jäsenet olivat painuneet punnitsemaan asiaa pohjia myöten. Pitkän vaitiolon jälkeen muuan edustajista vihdoin aukaisi suunsa ja kysyi:
— Mutta minkätähden?
— Siksi että olette tyhmyrejä!
— Ehkä! virkkoi muuan ääni.
— Niitty on aina niitty, huomautti toinen.
— Keväällä ei siitä pääse edes kulkemaankaan, jatkoi kolmas.
Tämän johdosta hylättiin herra Skorabiewskin niittyä koskeva esitys, hallituksen ehdotus hyväksyttiin ja myötäseuranneen kustannusarvion mukaan ryhdyttiin keskustelemaan siitä, miten korjauskustannukset olisivat jaettavat kuntalaisten kesken. Oikeudentunto oli jo siihen määrään juurtunut Pässinpään lainsäätävän hallinnon katsantokantaan, ettei kenenkään muun kuin herrastuomarin ja lautamies Gomulan päähän pälkähtänyt koettaa päästä vapaaksi yllämainitusta taakasta. Sensijaan ottivat he niskoilleen vastuunalaisen toimen pitää huolta siitä, että asiain käsittely luistaisi hyvin nopeasti.
Huomattava kuitenkin on, että herrastuomarin ja lautamiehen epäitsekäs uhrautuminen, joka kuten hyveet yleensä ei mahtunut jokapäiväisen ihmisen ajatuspiirin sisäpuolelle, herätti kateutta muissa lautamiehissä. Muuan ääni nousi heitä vastustamaan, virkkaen kiivaasti:
— Miksette te sitte maksaisi?
— Mitä me turhaan panisimme rahaa likoon, kun se jo riittää mitä te maksatte, vastasi siihen Gomula.
Tätä todistuskappaletta vastaan ei Pässinpään terveellä järjellä ollut mitään sanomista, eikä toivottavasti olisi ollut kenelläkään muulla. Vastustava ääni vaikeni hetkiseksi ja virkkoi sitte vakuutuksella:
— Onhan se niinkin!
Asia oli siis lopullisesti päätetty ja piti juuri siirryttämän muiden asiain käsittelyyn, kun äkkiä ja odottamatta käräjätupaan karkaa kaksi porsasta, suoraa päätä avoimesta ovesta sisään, ihan vimmoissaan. Ilman pienintäkään järkevää syytä alkavat ne nyt juosta pitkin huonetta, suikahdella ihmisten jalkojen välitse ja röhkiä riivatusti. Tietysti istunto keskeytettiin, lakiasäätävä eduskunta rupesi ajamaan takaa rauhanhäiritsijöitä ja kokonaisen tunnin kuluessa edustajat harvinaisella yksimielisyydellä toistelivat: "siku, siku, siku! Sikan', sikan', sikan'" — tai muita senkaltaisia. Porsaat pakenivat herra Zolzikiewiczin jalkoihin ja tahrivat ne hiekankarvaiset housut, jotka nyt olivat hänen jalassaan, vihriähtäviksi. Eikä niitä vihriöitä tahroja sitte saanut pois, vaikka herra Zolzikiewicz pesi housujaan glyseriinisaippualla ja omalla hammasharjallaan.
Tavanmukaisella innollaan ja kestävyydellään Pässinpään kunnan edustajat kuitenkin nytkin puolustivat asemaansa: kiihkeästä vastarinnasta huolimatta otettiin porsaat kiinni takajaloista ja viskattiin menemään pihalle. Sitte saattoi lainsäätävä eduskunta taas siirtyä päiväjärjestykseen. Seurasi erään Sroda nimisen maalaisen riita-asia edellämainittua herra Flossia vastaan. Kuulustelussa kävi selville, että Srodan härät yöllä olivat käyneet herra Flossin apilaspellossa ja syöneet ylenmäärin. Aamulla ne sitte olivat heittäneet tämän surun ja murheen laakson, muuttaakseen parempaan härkämaailmaan. Epätoivoissaan Sroda nyt esitti surullisen asiansa tuomioistuimelle, rukoillen apua ja oikeutta.
Tuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin siihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt härkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut kauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi joutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin päivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien tuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen johtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä Sroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä varoitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan kansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta, niin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on vuokrannut herra Flossin maitotalouden.
Sitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne ratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta Zolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla, Pässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen sekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty noudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan silloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että joko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen sivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.
Tuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on kiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että kärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän "kansliakuluja." Se teki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi — tila jota kunnan laitoksissa aina on toivottu —. Sitäpaitsi se saattoi vieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan siveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat uneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra Zolzikiewicz — me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään sitä emmekä tätä — merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi määrätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty "odottamattomia tapauksia" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille, herrastuomarille ja lautamies Gomulalle.
Vihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija sai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen mainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön uusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja varten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi, siellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että Pässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka muodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se elukka, josta muuan "Eläintieteen oppikirja nuorisolle" sanoo: "sika kantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi" j.n.e., ja jolta luonto ehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin toimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit istuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä heitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa mitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.
Palvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen kopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät oikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija saattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli hienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu ratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan Romeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen Baska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen renkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat toisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo ja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi Romeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan juttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli kotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti, syntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin myöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään, toinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä Julian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja älykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli oikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista vammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai virallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.
Lännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien tervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka muuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia taipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi Romeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:
— Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan antanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa aavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: "vai tulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta uunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!" Minä en ikinä ole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan, karjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä kaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän viskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät päälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi ja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun sufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta silloin hän korvilleni kauhalla…
Nyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä nyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.
— Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.
— Sinä haukut kuin koira!
Siinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja virkkoi kääntyen tuomarien puoleen:
— Korkea laki ja oikeus! Voi auttakaa minua, minua onnetonta orpoa, Jumalan tähden auttakaa! Piru heiltä silmät sokaiskoon! vai kaivolla minä muka olisin nähnyt hänet Jagnan kanssa! Etkö sinä, saastainen sikiö, muista sen seitsemän kertaa sanoneesi minulle, että niin rakastat minua, että tekisi mielesi suuhusi syödä. Saisit siihen paikkaan nutistua, saisi kielesi ikipäiviksi kangistua! Vai kauhalla minä sinua otsaan iskin! eipäs ollutkaan kuin vaahterainen halko! Päivä on vielä korkealla, kun hän jo tulee pellolta ja tahtoo ruveta syödä hotkimaan. Minä puhun hänelle ihan kauniisti ja kohteliaasti: kas vaan sitä veijaria, kun jo tulee kotiin ja isäntä on vielä pellolla! Mutta sufragaaniksi en minä häntä ole sanonut, niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Periköön hänet per…
Herrastuomari kutsui hänet nyt järjestykseen, antaen oikaisunsa kysymyksen muodossa.
— Pidätkö siitä jo kitasi kiinni, akka?
Seurasi hetkisen hiljaisuus; tuomarit rupesivat miettimään langetettavaa tuomiota ja voi heidän hienotunteisuuttaan! eivät tuominneet kumpaakaan riitapuoluetta viiden guldenin sakkoihin! Oman arvonsa vuoksi ja varoitukseksi kaikille rakastuneille pareille koko Pässinpäässä, tuomitsi oikeus valittajat istumaan kopeissa vielä kaksikymmentäneljä tuntia ja maksamaan kansliakuluja hopearuplan kutakin henkeä kohden.
"Wach Rechniolta ja Baska Zabiankalta kansliakuluja viisikymmentä kopeekkaa hopeassa", kirjoitti herra Zolzikiewicz kirjoihin.
Siihen loppui istunto. Herra Zolzikiewicz nousi, veti ylöspäin hiekankarvaisia housujaan ja alaspäin sinipunertavia liivejään, lautamiehet, aikeissa erota, ottivat myöskin jo hattunsa ja piiskansa. Silloin ovi, joka porsaitten hyökkäyksen jälkeen oli suljettu, äkkiä avautui selkosen selälleen ja sisään astui Rzepa, synkkänä kuin yö, ja hänen perässään Rzepowa ja Musti.
Rzepan vaimo oli kalpea kuin liinavaate: hänen kauniit, hienot piirteensä henkivät surua ja nöyryyttä, mutta mustista silmistä vieri kyyneleitä poskille.
Rzepa astui sisään uhkamielisenä, pää pystyssä, mutta nähdessään koolla koko korkean oikeuden, katosi häneltä rohkeus ja hiljentäen ääntään, virkkoi hän:
— Ylistetty olkoon!
— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — vastasivat lautamiehet kuorossa.
— Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin käynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. — Mitä asiaa teillä on? Oletteko tapelleet, vai mitä?
Vastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:
— Antaa heidän puhua, lausui hän.
Rzepa alkoi:
— Korkea laki ja oikeus… jos kaikkein armollisin…
— Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. — Anna kun minä puhun ja ole sinä hiljaa.
Näin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi vapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän, onneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria — saman herrastuomarin ja kirjurin eteen! "Ottivat hänet", kertoi vaimo, "lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän kirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli juovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja lapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin järjetön luontokappale", kertoi vaimo, itku kurkussa. "Eihän juopunut tiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän on rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan armollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä viidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta viatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa, jollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee meidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!"
Siinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa nenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä käsittäneet, mitä tehdä.
— Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän, minä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en mene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on tehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä kirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin käräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala, ettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus Naatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa puolestamme!
Vähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset, vihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus:
— Onhan se rumaa juottaa ihminen juovuksiin ja myydä hänet.
— Rumaa on! myönsivät muut.
— Jumala ja Hänen kaikkein pyhin Synnyttäjänsä siunatkoot teitä sanoistanne! huudahti Rzepowa, langeten polvilleen kynnykselle.
Herrastuomaria hävetti ja lautamies Gomula oli aika lailla harmissaan; he katselivat molemmat kirjuriin, mutta tämä pysyi vaiti, kunnes Rzepowa oli lakannut puhumasta.
— Tyhmyrejä te olette! huusi hän sitte tyytymättömille lautamiehille.
Sanat synnyttivät haudan hiljaisuuden. Kirjuri jatkoi:
— Seisoo ihan selvästi kirjoitettuna, että joka sekaantuu vapaaehtoiseen konhtrahtiin, joutuu merilain mukaan tuomittavaksi, mutta tiedättekö te, tomppelit, edes mikä merilaki on? Te olette niin tyhmiä ettette tiedä, että merilaki…
Kirjuri veti nyt taskustaan liinasen ja niisti nenänsä. Sitte hän kylmällä, virallisella äänellä jatkoi puhettaan:
— Joka tomppeli ei tiedä mikä merilaki on, se pistäköön vaan lusikkansa tällaiseen soppaan. Kyllä sitte tietää mikä merilaki on, kun luita ja ytimiä polttaa. Jos mies vapaaehtoisesti on kirjoittanut itsensä sotaväkeen, niin varokoon sekä yksi että toinen sekaantumasta siihen asiaan. Välikirja on allekirjoitettu vieraittenmiesten läsnäollessa — se pitää siis paikkansa. Niin seisoo lakitieteessä, jollet usko, niin katso lakiin ja asetuksiin. Kuka sille mitä voi, että kaupan päälle juodaan? Ainahan te juotte, tyhmeliinit, aina ja alituisesti!
Jos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa paljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa ja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä enemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän aikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies Gomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät häneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.
— Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen, mikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan. Sellainenhan se on tapa.
— Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.
Lautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.
— Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!
— Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?
— Ei sinulta siellä päätä viedä.
— Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka tekee työt ja on vaimon kanssa.
Korkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.
Äkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:
— Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, — koska teidän pitää sekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on uhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman mökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes saa heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut valittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.
— Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. — En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee maailman loppu!
Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli, ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin. Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.
Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin. Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa, sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi: "ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta talutti Rzepaa sikolättiin.
Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop. hop. kansliakuluja."
Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja kantoihin.
— Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.
Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan päin Gomulan kanssa.
— Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. —
Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?
VI.
Alhaison lapsi.
Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa", suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta. Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin viime muodin mukaan."
Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi. Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan "maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen, hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:
"Ah, päivät ikävässä
Ma kuljen itkevässä;
Öin tuskiin sydän turtuvi,
Murheesen toivo murtuvi."
Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.
Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:
"Oi sukulaiset ankarat,
Miks' nuorukaisen surmaatte?"
Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan, vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.
Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet, mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee varpaitasi pöydän alatse…?"
— Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.
Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin — niin, kuka käsittää naisen mielen? — hän katseli häntä samalla katseella, jolla hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä. Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen, puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!
— Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra
Zolzikiewicz epätoivoissaan.
Mutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. "Kunhan tästä pääsee alireviisoriksi", mietti hän. "Sitte on aina asiaa kartanoon. Alireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii hankkia ajopelit ja hevoset… ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin kätensä pöydän alatse…" Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten merkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät sydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.
Herra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja todistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä ihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu "maistelemisenhalu", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli kieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan kuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei tuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä ärsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa — ja kenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy Rzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä. Kyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri hänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen päätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään, sentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin välillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin näennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.
Rzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka käräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai, piti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti samalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen lääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät vanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui kaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut mennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja ymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa. Rzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua olisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin saada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui sikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut hevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen sikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi mahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.
Jumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset, puettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti panemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa teki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri saarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä, loksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella tavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk — en muuten käsitä mistä syystä — puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja selittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita uskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore. Sitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa, etteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut ja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä viisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia ihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät kyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in, Voltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa näitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja yksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin paatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä vallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk puhui, mutta hän ajatteli, että hän "mahtaa puhua hyvin kauniisti, koska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat huokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta." Jo loppui saarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän rukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti tuntumaan helpommalta.
Vihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti Kaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan puoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan, monstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän seisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin mietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: "Pyhää Sakramenttiamme…!"
Ja pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:
"Pyhää sakramenttiamme
Polvistuin me kumarramme."
Virsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut pauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu, pyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti aurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä pauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin Sakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus, joka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka savupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin sydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha johdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan. "Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin", huusi onneton nainen, — "Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!" Ja hänen silmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla tavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat suuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa heittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa permantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet maasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan, taivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei herrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja keskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen kirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine siipineen…
Rzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo loppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo katon rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta sammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan puhumaan apulaisen kanssa.
Pappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun kuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli vielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea, korkea, ja huulilla lempeä hymy.
— Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla äänellä.
Rzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä hän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat silmänsä pappiin ja lausui:
— Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.
— Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi, — mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki tuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten Jobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka hän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan hän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut miestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään juopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä elämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.
Rzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois hiljaa, sanaakaan sanomatta.
Mutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta kuristettu.
Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.
VII.
Alhaison lapsi.
Kello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien välissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla koristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä koristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan asteli serkku Wiktor.
Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän. Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin nyörikenkiin puetut jalat.
Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva, vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja vaikka parta olikin vasta alulla.
Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja säteilevien ja suloisten unelmien mereen.
Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta. Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois vaan, hyvät herrasväet!
Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista, nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod laulaa:
"Sen masto on elfenluusta,
Jossa silkkinen lippu liehuu,
Ja ruori on puhdasta kultaa."
Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa on aina paras puhella runoudesta.
— Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.
— Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, — minä jumaloin Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:
"Päällä pilven leijaan
Aamun kultakyliin,
Kyyneleenä syliin
Haihdun siinnon seijaan;
Tyyntyy tuulten juoksu,
Orvokkien tuoksu
Täyttää avaruuden;
Liitän käden käteen,
Liidän lailla säteen
Ääriin kaukaisuuden…"
— Oi! keskeytti hän äkkiä, — tiedän varmaan että rakastuisin häneen, jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.
— Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.
Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra Wiktoriin ja kysyi:
— Miksi te sanotte "onneksi"?
— Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi mitään viehätystä.
Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.
— Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!
Herra Wiktor palasi lyriikkaan.
— Te olette enkeli, neiti…
— No… vai niin… puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä
Elystä?
— Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.
— Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne on.
— Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.
— Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta… rajuja purkauksia!
— Ne eivät minua laisinkaan peloita.
Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni kotimökkiinsä.
He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle päin.
— Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko
Pässinpäässä.
— Mikä talo se on?
— Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten rakentaa talon siihen tarkoitukseen.
— Mitä siellä nyt on?
— Viinatynnöreitä…
Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita, "jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.
Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.
Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla ja huudahti:
— Hyvää iltaa, Rzepowa.
Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra
Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.
— Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.
— Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!
Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:
— Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä
hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.
Mutta jos menisitte isän luo… ehkä isä… Niin, no hyvästi nyt,
Rzepowa…
Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.
— Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän jälkeensä.
Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo "ikävä tapaus" unohtui.
— Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. — Sinnehän minun kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka, olenkin ollut tyhmä!
VIII.
Alhaison lapsi.
Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki. Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta lääninrovastista.
— No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta tappelusta, virkkoi kontrolööri.
Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:
— Häh?
— Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.
— Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin: kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin aina houkuttelivat ukkoruhjan.
— No niin, alkoi lääninrovasti, — minä olin vielä silloin apulaisena ja rovastina oli pappi Gladysz… se sama pappi Gladysz, joka rakennutti sakariston uudelleen… Rauha hänen tomuilleen!… Heti messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen. Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin. Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain, marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan: mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua! savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen: nyt se loppuu… mutta mitä vielä! niin… sanon, juuri sillä lailla!
Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät loksahtelivat kovasti.
Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.
— Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, — kutka sitte oikeastaan tappelivat ja missä ja koska?
Rovasti nosti käden korvan taakse.
— Häh?
— Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.
— Tahdotteko sikarin?
— Tai ehkä kahvia?
— En voi… minä nauran…
Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan, vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu. Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului arka, hiljainen ääni:
— Ylistetty olkoon!
Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä, Rzepowa.
— Mitä nyt?
Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.
— Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!
— Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa, keskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän milloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. — Näettehän sitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän tähtenne voi jättää heitä.
— Kyllä minä odotan.
— No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni kahtia…
Ja tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille. Rzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan. Kauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas nauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään vihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti Jadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään. Vähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra Skorabiewskin oli tapana kutsua "erääksi", tuli kuistille kattamaan teepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja laski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan. Hänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja palata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän istuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan. Lapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei koko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä kantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu nousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät sisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan "Jumalan enkelin" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa hänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että herra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän hänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on tapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos Zolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra tietää, mistä oikeatta on etsittävä. "Herra on aina kohdellut kansaa hyvästi ja armollisesti", ajatteli Rzepowa, "ei hän minuakaan heitä." Hän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen mies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin ystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti Jadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut odottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei hän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt kuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan hopeakannusta kaatavan teetä tai "sellaista hyvänhajuista vettä, joka on niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä", kuten Rzepowan äiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja nauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että herrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan elämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään, hän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen tunteen tieltä, sillä "eräs" kantoi juuri kuistille höyryävää ruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä päivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt juoda vain hiukan maitoa.
— Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän itsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin, mutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä, varsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.
Vihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen tunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa näki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis sopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.
Vaunut läksivät liikkeelle. "Jos sinä kaadat siellä lammikon luona", huusi herra kuskille, "niin saat selkääsi!" Sitte hän katseli taivasta, nähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja huomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.
— Kuka siellä?
— Rzepowa.
— Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.
Rzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen ja virkkoi vihdoin:
— Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä olen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.
— Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla äänellä, — mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra armahtaa minua!
Hänen äänensä katkesi äkkiä.
— Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä saatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin matkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo muutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani… Onhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin tiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt pitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!
— Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän kumarsi syvään kartanon herran edessä.
IX.
Alhaison lapsi.
Kun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä kotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän juo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin, herra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.
Mies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja kun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden periaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti ymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan tapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.
Kun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:
— Olin kartanossa.
— Etkä saanut aikaan mitään.
Rzepa iski nyrkkinsä pöytään.
— Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!
— Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?
— Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet…
— Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.
— Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, — ja näytän heille, että tulen toimeen ilman heitä.
— Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.
Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan "tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä. Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi sylissä.
Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään. Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä ottamaan rattailleen.
— Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, — tässä on jo sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta otan kuitenkin, jos annatte guldenin.
Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:
— Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa, mikäs raha se on! Ehei!
Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo tunnin kuluttua Aasinkorvan.
Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:
"Oi, tahraton sa taivahainen,
Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"
Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut nylkijöiden käsissä:
— Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen
Herra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!
Kun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni hänen luokseen ja kysyi:
— Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?
Hän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli saanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: "Jollette te raski antaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna teille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun."
— Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi matkaansa.
Kun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan oli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa eksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo täytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa! "Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle, mutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille. Päällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se piirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se olisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.
Hän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee edessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia, vankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen, että kaupungissa paraikaa on suuret messut. "Missäs täällä on piirivirasto?" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään. "Tuossahan se on edessäsi." Nainen rohkaisi mieltään ja astui palatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja oikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli joku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa ensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu ristikolla niinkuin kirkossa.
Ristikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan takana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja ja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas poltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka otti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy maksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan hän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen. Hän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia menee, kello naksuttaa ristikon takana — hän yhä vaan seisoo odottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut. Virkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa rohkaisi nyt mieltään:
— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!…
— Kuka siellä?
— Armollinen päällikkö!…
— Tämä on kassa.
— Armollinen päällikkö!
— Tämä on kassa, sanon minä.
— Ja entä päällikkö?
Virkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.
— Tuolla.
Rzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä?
Ovia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan
ihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä.
Hänen luokseen hän suuntaa askeleensa.
— Vaari kulta…
— Mitä tahdotte?
— Mistäs olette?
— Sikomäestä.
— Missäs täällä on päällikkö?
— En minä vaan tiedä.
Rzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli kiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat kyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa sinnepäinkään, vastasi vaan:
— Ei minulla ole aikaa.
Rzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt että ovella oli kirjoitus: "henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on pääsy kielletty." Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään ollut nähnyt kirjoitusta.
Hän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi joku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin puettuja herroja kulki siellä edestakaisin.
Rzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt häntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa olivat rikki.