Rzepowa kosketti häntä olkapäähän.
Mies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:
— Ei tänne saa tulla!
Rzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.
Nyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun oven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman loppuun asti. "Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani", mietti hän. — Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä syhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä hänen silmissään.
Ihmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet läjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi luullut olevansa markkinoilla.
Vihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän istui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan kirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi silloin:
— Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?
— Päällikköä…
— Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.
Aatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.
— Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt menkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan odottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.
Aatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin hän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.
Kauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä taulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja alkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi nähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta karkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän huudahduksiaan: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!" Mutta hän ei ottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki, musteni kaikki hänen silmissään. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" ehti hän ajatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet ristissä, sulki hän tien päälliköltä.
Päällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan ympärille.
— Mikä on? kysyi päällikkö.
— Kaikkein ylhäisin päällik…
Hän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun: kieli kankeni puupulikaksi.
— Mitä?
— Oi, oih, tahtovat… sotamieheksi.
— Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.
Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää päällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:
— Hiljaa, hiljaa, pyydän!
Hiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:
— Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.
Mutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.
— Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi…! sammalsi hän samana sekamelskana.
— Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.
— Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.
— Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. —
Oletteko juonut?
— Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen pelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. — Kaikkein armollisin päällikkö…
Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua. Päällikkö kohautti olkapäitään.
— Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. — Ja nainen on nuori ja kaunis.
Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että
Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.
— Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle, esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!
Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"
Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen vieraalta.
— Aa! aa! aa!
Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla salamoi.
Ilma oli tukahduttavan raskas.
En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta. Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi; hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan päältä — tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa? Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!" ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.
Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana, maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli häntä vastaan.
Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja lauloi:
Mari juoksi
Tarhan luoksi,
Minä takaa
Naurishakaan.
Keppi kävi jalkaan,
Mari huutaa alkaa:
uu, uu!
Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:
— Tule tänne, henttu!
Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen. Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki hoippuen kaupunkiin päin.
Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.
Hänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.
Kun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät Oscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja kartanon kotiopettajatar.
Herra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet kirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että he Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman tuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.
Nuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen ristin juurella:
— Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, — istukaa!
— Jumala teitä…
— Maahan, maahan tietysti!
Hehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet tunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan tuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan korviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte hän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen päivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.
Rzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että "naista ja kilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään." Tunnin perästä hän taas nousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!
— Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä
Jumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.
Mutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin juopunut.
— Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi sotaan.
Tuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa hajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti salama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui. Rzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. "Ja sana tuli lihaksi!" huudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista… "Joka korkeimman suojeluksessa istuu", alkoi hän laulaa vapisevalla äänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä maahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä ja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin hongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet toisilleen: "mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!" Sitte kaikki taas hiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan pintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen tanssittaa väkiään. "Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!" ajatteli hän itsekseen. "Mutta metsän takana on mylly ja myllärin mökki!" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa ja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki sulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista kaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat maahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä ei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat; oksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.
Rzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.
— Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei kuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen. Rzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.
Hän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki miltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin laahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski lapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.
— Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.
Ja sulki silmänsä.
Rajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä; repaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta häämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.
— Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.
Hetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun hevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.
Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa kaupungissa ja palasi nyt kotiin.
Kun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.
X.
Neron voitto.
Herszek oli nostanut Rzepowan raidan alta ja kuljettanut hänet Pässinpäähän. Tiellä olivat he kohdanneet Rzepan, joka nähdessään rajuilman likenevän, oli valjastanut hevosensa ja lähtenyt vaimoaan vastaan. Sen yön ja seuraavan päivän oli vaimo vuoteen omana, mutta toisena päivänä hän jo nousi hoitamaan sairasta lastaan. Kummitkin tulivat nyt taloon, polttivat vihityitä seppeleitä ja Cisowa, sepän vanha vaimo luki sairaalle, toisessa kädessään seula, toisessa musta kana. Lapsi rupesikin pian paranemaan, mutta Rzepa itse oli kaikkein tukalimmassa tilassa: hän kaasi tätä nykyä viinaa sisäänsä aivan määrättömästi, eikä kukaan tahtonut saada tulluksi aikaan hänen kanssaan. Kun Rzepowa rupesi tointumaan tainnoksistaan, kysyi hän paikalla lasta. Kumma kyllä ei Rzepa silloin antanut hänelle ystävällistä vastausta, vaan ärähti: "sinä vaan juoksentelet pitkin kaupunkia ja piru vie lapsen! Mutta kyllä sinut olisi hukka perinyt, jos sille jotakin olisi tapahtunut!" Nainen tunsi näiden kiittämättömien sanojen valavan kovaa katkeruutta mieleensä ja hän oli jo päästämäisillään särkevän sydämensä äänen puhumaan, mutta hän ei saanut suustaan muuta kuin: "Wawrzon!…" Ja siinä hän loi mieheensä katseen kyyneltensä läpi. Mutta mies hypähti äkkiä pystyyn kirstulta, jonka päällä oli istumassa. Hetkisen ajan pysyi hän ihan hiljaa, mutta sitte alkoi hän aivan muuttuneella äänellä:
— Oma Marysko, kultaseni, anna anteeksi sanani, olen loukannut sinua!
Rzepa itki ääneen ja heittäytyi suutelemaan vaimonsa jalkoja. Rzepowa säesti häntä itkullaan. Rzepa tunsi, ettei hän ansaitse tällaista vaimoa. Mutta tätä sopua ei kestänyt kauvan. Ärtyvänä haavana ärsytti suru heitä toisiaan vastaan. Kotiin palatessa ei Rzepa puhunut vaimolleen sanaakaan; hän vaikeni itsepintaisesti sekä juovuspäissään että selvänä, istuutui vaan kirstulle ja tuijotti siinä maahan kuin susi. Ja siinä hän istui tuntikausia ihan kuin kivettyneenä. Vaimo askaroitsi pirtissä kuten ennenkin, mutta vaieten. Vihdoin kun jompikumpi olisi tahtonutkin sanoa jotakin toiselle, niin ei puhe luistanut. He elivät yhdessä, mutta ikäänkuin olisivat kantaneet vihaa toisiaan kohtaan ja mökissä vallitsi haudan hiljaisuus. Mistä he olisivatkaan osanneet puhua, kun molemmat tiesivät, ettei apua voi tulla mistään ja että heidän kohtalonsa jo on ratkaistu. Muutamia päiviä sitte oli miehen päässä alkanut liikkua pahoja tuumia. Hän oli mennyt korvaripille pappi Czyzykin luo, mutta pappi ei antanut hänelle synninpäästöä, vaan käski palaamaan seuraavana päivänä. Määrättynä päivänä läksi Rzepa kapakkaan eikä kirkkoon. Ihmiset kuulivat hänen juovuspäissään sanovan, että jollei Jumala häntä auta, niin hän myy sielunsa pirulle. Siitä alkoivat ihmiset häntä väistellä. Hänen mökkiään painoi heidän silmissään kirous. He rupesivat jo huutamaan, että herrastuomari ja kirjuri ovat tehneet hyvän työn, sillä johan tuollainen roisto tuottaisi Jumalan vihan koko Pässinpään kylälle. Rzepowastakin tiesivät kylän ämmät kertoa kummallisia asioita.
Rzepalla sattui näihin aikoihin kaivo kuivumaan. Rzepowan piti siis noutaa vettä kylältä ja hänen täytyi aina kulkea kapakan ohi. Tiellä kuuli hän poikien puhuvan keskenään: "kas, kas sotamiehen akkaa!" Ja toinen poika virkkoi: "ei se ole sotamiehen akka vaan pirun akka!" Sanaa lausumatta jatkoi vaimo matkaansa, näki vaan että pojat tekivät ristinmerkin. Hän otti astiansa vettä täyteen ja kääntyi kotiinpäin. Kapakan edessä seisoi Szmul. Rzepowan nähdessään päästi hän paikalla hampaistaan porsliinisen piipun, joka oli riippunut partaa vasten.
— Rzepowa! sanoi hän.
— Mitä te tahdotte? sanoi Rzepowa vastaan ja pysähtyi.
Kapakoitsija jatkoi:
— Oletteko käynyt kunnan käräjissä?
— Olen!
— Entä papin puheilla?
— Olen!
— Entä kartanossa?
— Olen!
— Entä piiripäällikön puheilla?
— Olen!
— No ettekö ole saanut aikaan mitään?
Rzepowa huokasi syvään ja Szmul jatkoi:
— No olettepa te niin tyhmä, ettei koko Pässinpäässä enään toista sen tyhmempää! Mitä te sellaisiin menitte?
— Mihin minun sitte olisi pitänyt mennä?
— Mihin? matki juutalainen. — Missä sopimus seisoo? Paperilla tietysti. Jollei paperia ole, niin ei ole sopimustakaan: paperi on siis revittävä.
— Se on totta! äänteli Rzepowa. — Kun vaan olisin saanut sen käsiini, niin jo aikoja sitte olisin repinyt sen!
— Ettekö te sitte tiedä, että paperi on kirjurilla? No niin… minä tiedän, että te, Rzepowa, saatte aikaan paljon, jos menette hänen luokseen; itse hän sanoi minulle: tulkoon vaan, sanoi, Rzepowa pyytämään, niin minä revin koko paperin, sanoi!
Rzepowa ei puhunut mitään, nosti vaan kannun olkapäälleen ja rupesi astelemaan rapattua taloa kohti.
Oli jo hämärä — — — — —
XI.
Lorun loppu.
Tähdet jo tuikkivat taivaalla, kun ovi narahti ja Rzepowa hiljaa astui miehensä majaan, Hän seisahtui samassa, ikäänkuin olisi siihen paikkaan kivettynyt, sillä hän oli toivonut, että Rzepa viettäisi yön kapakassa, kuten tavallisesti; mutta Rzepa istuikin penkillä, selkä seinää vastaan, kädet polvilla, ja tuijotti maahan. Hiilos hehkui.
— Missä sinä olit? kysyi Rzepa synkästi.
Vastauksen asemasta heittäysi vaimo maahan hänen jalkainsa juureen ja huusi itkien ja nyyhkyttäen:
— Wawrzon! Wawrzon! sinun tähtesi, sinun tähtesi minä häpeään alistuin. Hän petti, hän petti minut ja ajoi sitte menemään. Wawrzon, armahda edes sinä minua, oma rakkaani! — Wawrzon! Wawrzon!
Rzepa otti kirstun takaa kirveen.
— En, virkkoi hän tyynesti, — sinun loppusi on nyt tullut, vaimo raukka! Ota sinä vaan jäähyväiset tältä maailmalta, sillä et sinä enään sitä näe. Et sinä, onneton, enään saa istua tässä pirtissä, sinä saat nukkua hautausmaassa… et sinä…
Vasta nyt Rzepowa loi häneen kauhistuneen katseensa.
— Aiotko sinä surmata minut?
Mies vastasi:
— No, Marysko! älä tuhlaa aikaa turhaan; siunaa itsesi, niin lopetan sinut, se käy niin helposti, että tuskin tunnetkaan…
— Wawrzon, aiotko todella…?
— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan…
— Wawrzon!
— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan! huusi hän ja hänen huulensa olivat jo vaahdossa.
— Jumalan tähden! tulkaa auttamaan! ihmiset! autta…
Kuului kumea isku, ähkinää, voivotusta…. Pää kolahteli permantoon. Jo kumahti toinen isku, vaikka heikompana, sitte kolmas, neljäs, viides, kuudes isku. Permannolla kulki verivirta. Hiilet takassa olivat sammuneet. Rzepowan ruumis vavahti kiireestä kantapäähän asti, oikaisihe äkisti suoraksi ja jäi sitte liikkumattomana paikoilleen.
Vähän ajan perästä leimahti suuri, verenkarvainen liekki yön pimeyteen: kartanon rakennukset olivat ilmi tulessa.
Jälkikirjoitus.
Nyt minä, näin meidän kesken, uskon teille, arvoisat lukijattaret, ettei Rzepaa laisinkaan olisi viety sotaväkeen. Se sopimus joka kirjoitettiin kapakassa, ei olisi merkinnyt mitään. Mutta kas talonpojat eivät tiedä sellaisia asioita, ja sivistyneet eivät myöskään tiedä paljon, koska he tahtovat noudattaa sekaantumattomuuden periaatetta. Herra Zolzikikiewicz joka tiesi kaiken tämän, toivoi että asian selvitys kestäisi ainakin jonkun aikaa ja että vaimo pelästyksissään heittäytyisi hänen syliinsä.
Tämä nerokas mies oli tehnyt laskunsa aivan oikein.
Tahdotteko tietää miten hänen kävi?
Pistettyään kartanon rakennukset tuleen läksi Rzepa kirjurin asunnolle, kostaakseen hänellekin. Mutta koko kylä heräsi, kun se kuuli huudon: "tuli on irti!" ja siinä mellakassa pelastui Zolzikiewiczkin.
Hän on vielä kirjurina Pässinpäässä, mutta hänellä on syytä aivan varmasti toivoa, että hänet pian valitaan tuomariksi. Hän on juuri saanut luetuksi loppuun Barbara Ubrykin ja elää siinä varmassa toivossa, että neiti Jadwiga jonakin kauniina päivänä painaa hänen kättään pöydän alatse.
Toteutuvatko hänen toiveensa: pääseekö hän tuomariksi ja painetaanko hänen kättään pöydän alatse? Sen voi vasta tulevaisuus osoittaa.
Viiteselitykset:
[1] Lue: Solsikiewitsh.
[2] Virastohuoneissa Venäjällä ja Puolassa pitää aina olla hallitsijan muotokuva.
[3] Krusifiksia eli ristiinnaulitun kuvaa käytetään katolisissa maissa m.m. valanteossa. Suoment. muist.
[4] Lue: Stolbitski.
[5] Lue: Sheepa.
[6] Tervehdys kansan kesken Puolassa kuuluu: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" ja siihen vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen." Juhlallisemmissa tilaisuuksissa tervehdys vastauksineen lausutaan lyhentämättä, mutta arkipuheessa se tavallisesti lyhennetään. Suoment. muist.
[7] Rzepowa = Rzepan vaimo.
[8] Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen saivat talonpojat Puolassa ja Liettuassa — päinvastoin kuin Venäjällä — omakseen kappaleen maata, mutta metsä oli yhteinen. Suoment. muist.
[9] Haim ja Stulim ovat heprealaisia tervehdyssanoja, merkitsevät: elämää, rauhaa. Paikkakuntalaiset ovat tietysti juutalaiselta kapakoitsijalta oppineet ne. Suoment. muist.
[10] Lue: Shmul.
[11] Sufragaani on katolisessa kirkossa piispan apulainen, mutta Baska kun ei ymmärtänyt tätä ylhäistä latinankielistä arvonimeä, luuli sitä haukkumasanaksi. Suoment. muist.
[12] Czenstochowa (lue Tshenstohoova) on Puolan kuuluisin pyhiinvaelluspaikka ihmeitätekevine Neitsyt-Mariankuvineen. Suoment. muist.
[13] Lue: Tshiishik.
[14] Ochorowicz eräs vielä nykyään elävä vapaamielinen puolalainen kirjailija. Suoment. muist.
[15] Ely, puolalaisen runoilijan Adam Asnykin salanimi.
[16] Ujejski, puolalainen runoilija s. 1823 k. 1897.
[17] Sowinski, puolalainen runoilija, s. 1831 k. 1887.