VII LUKU.
Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono, epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä. Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.
Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin, otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.
Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään, rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä, sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.
Dickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi vaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick taas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin aikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin. Sitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit ystävänsä jo olivat kokoontuneet.
Tavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia valkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina erikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän ja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.
Ei Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi johtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen pelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta erämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein ottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien perustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä pahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili… Mahdotonta oli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon mielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli varma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet ja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset vain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.
Sattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon syitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.
Eräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan valmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli siihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi puhumaan, pidellen taljaa käsissään:
— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen lihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni ovat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.
Hän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja hänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.
— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän englanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat valmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi koko turkin.
Sitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana sen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.
— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on kannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.
Intiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen vakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen keskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin, uteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.
Äkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää, ja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi suostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti vetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja nolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick hänen käteensä.
Siinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin sana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.
Hän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta jännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn ja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja tarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän odottamaan selitystä Dickin menettelyyn.
— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.
Tytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.
— Vastaa! komensi Haukemah.
— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.
— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut ojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.
— Kyllä.
— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies äidinkielellään.
— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle tämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle, josta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska sinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha minun ja sinun kansasi välillä.
Tämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit harrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän suosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi armollisesti: — Oikein, poika!
Dick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä otti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.
— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.
Ja samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki, kumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.
Pohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan, saati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt tuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse ei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten joukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita väärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan intiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli temppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin. Ja tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.
Mutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä terävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti ympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.
— Hän hapuili veistään, selitti Sam.
Huudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa, asento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa. Chippewa oli yllätetty.
Hän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti toimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen edukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki päästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan suurenmoiseen asentoon.
— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän kertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille, koska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on kiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo: »Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»
Hän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät säihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän intiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.
Mutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat cree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti liekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta kuului murinaa.
Sam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa ollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet olivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään puolelle.
Kaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa rohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina, anglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen vastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.
Silloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo. May-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat ja asettui sitten heidän taakseen.
Samassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.
— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua aseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä kalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä, puhuiko chippewa totta?
— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin, virkkoi Dick.
Haukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä cree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä, se oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan ollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran ainakin toistaiseksi.
Dick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.
— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä? huusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.
VIII LUKU.
Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten paraiten taisi.
Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.
Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli suuttunut.
— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet myötämme.
— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.
— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.
Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.
— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!
Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.
— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.
Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.
— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.
Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.
— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että vastustelisin? Ei käy päinsä.
— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.
— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin tottelematon.
— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.
Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.
Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.
Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan. Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita. Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.
Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia, mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan. Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.
Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen hiljaiseen hiipimiseensä.
Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan polultaan, paluutietä vartioidakseen.
Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan vireeseen.
Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.
Tumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä, ei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin hämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin, kirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä suuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui totisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas riista.
Koukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja veti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan vanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista piippuun.
Karibu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner tömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten oksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti pärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli tapahtunut.
Koukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi oikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin mikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi lainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen, kyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli epäonnistunut.
Koko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia jos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan röyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.
Lopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin istui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen hajamielisenä hiillokseen.
— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä. Me olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä on kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi. He sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun, pohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He sanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut tappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että te etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä syystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin sanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä mitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku sisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi mainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.
Vanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta piippuaan ja jatkoi:
— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon heitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun kansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta kertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on teille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja riitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan suuntaan.
— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni sydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro tämä nuorille miehillesi.
Helpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli välien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.
— Mokkasiineja, sanoi hän.
Sam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin. Niihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta hankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan lukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista ilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille laukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.
— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies oli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan minkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.
Mokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi värjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan nahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu leveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu päärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti. Tällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden joutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla tavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa kuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin helppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää miestä.
— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.
— Periköön piru minut! toivoi Dick englanniksi.
— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.
Haukemah nousi.
— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä teitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että lähdette?
— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.
— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä poistuessa.
— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.
Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.
IX LUKU.
Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento. Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui. Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.
Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin. Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään, mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki. Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.
Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat. Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen kiivaan konsertin.
Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen suuntaan.
Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon pyöreitä kiviä.
On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä. Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen. Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen. Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin, ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.
Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.
Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä. Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa. Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.
Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään. Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä muodostavat korven.
Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui metsä merkillisen vieraalta, ja se saattoi hänet levottomaksi.
Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa, todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin erämaan tavalliset asujamet.
Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa, levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä. Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin oli vinossa.
Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille, tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia. Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.
Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti, kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi, itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa savukiemuroita.
Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.
Sam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen ajatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo tuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja sen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset; viserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat tuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän etsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.
Seuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan takaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan Dickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin jälki.
— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.
Dick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.
— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa. Mutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan kaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme sinun löytäessäsi tuon kiven.
— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu myötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti pistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei kadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.
— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen jälillään, arveli Dick.
— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä alusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen selville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä kertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia. Mutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen, että hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua siitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.
— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle? kysyi Dick.
— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain kauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän ajattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä. Komppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran Jingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta toiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.
— Niinpä niin, myönsi Dick.
— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä, eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo. Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.
Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli, ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa. Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän ollut suorastaan ihmeellinen.
Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli, vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle, jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli varma — ellei intiaani mitään epäillyt.
Dick oli ottanut rihlansa.
— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse saada häntä napatuksi.
— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.
Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.
Aika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea. Lopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen lomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti valtavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu kokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta näkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi, jättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva susi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti hurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi pimeään erämaahan.
Nuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita puita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta syttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta veistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.
Tuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen joukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä selville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti vain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä; vain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon oli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa, ainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.
Yhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen pitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla päähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän odotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa, välinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.
Tulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja pysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.
May-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.
X LUKU.
Äreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa hänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä. Nuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin miehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa paljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli jollakin tavoin tytön lumoissa.
— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.
— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka jo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.
Mutta May-may-gwán ei vastannutkaan.
— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.
— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit olla vähemmän miellyttävä, Dicky.
Dick murisi.
— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha mies.
— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä tarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä takaisin, luonnollisesti.
— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se! Tästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on neljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä enemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin helppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle varusteesi, Dick.
Hän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten ajattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.
— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä on meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa — itse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen hyödytön. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole sitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli mukanani. En minä häntä pyytänyt… Lähteköön takaisin lyhintä tietä. Intiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos hänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.
— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.
— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa seuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas juuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme voi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko otuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet räiskähtelivät.
— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi
Bolton.
— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.
— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi, että luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se niin sievästi käynyt.
— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.
— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan eteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä liikkumattomana paikoillaan.
— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia myöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen, jatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma, ellei tyttö selviydy.
Sam pysyi töykeästi vaiti.
— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei mitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle nuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.
— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt asia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?
Sam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen hampaittensa väliin.
Dick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä, ja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi itsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita ei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.
— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä saat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea pitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä meidän on tekeminen kanssasi?
Mutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit aina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö! kähähti hän.
Hän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan tarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta piittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen levolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän järjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti liikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei pitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen, kääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä liikkumattomina viipyviä olentoja kohti.
Keskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut töyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään liikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta asennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi vakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin ajattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut intiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän ei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut kantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin miehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja ennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä tapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa tarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää suojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani oli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista. Ehkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti leivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta, itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan väkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat näin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä. Jos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli tärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää häntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata häntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa. Sillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen todelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.
Tyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.
— May-may-gwán.
— Pikku isä.
— Miksi olet seurannut meitä?
Tyttö ei vastannut.
— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.
Olet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?
— Jibiwanisi näytti minusta hyvältä, vastasi May-may-gwán yksinkertaisen arvokkaasti, ja hän katsoi minuun.
— Taisitpa tehdä hyvin typerästi.
— Ah, äänsi tyttö.
— Ei hän halua ottaa sinua majaansa.
— Kotkansilmä on nyt vihoissaan. Mutta aurinko sulattaa vihan.
— Luulenpa vain, ettei hän suostu.
— Sitten tahdon hoitaa hänen tultaan, valmistaa hänen peurannahkansa ja keittää hänen ruokansa.
— Me olemme hyvin pitkällä matkalla.
— Seuraan teitä.
— Ei, epäsi vanha eränkävijä lyhyesti, aiomme lähettää sinut takaisin.
Tyttö vaikeni.
— Sopii? arveli Sam.
— En tahdo lähteä.
Hiukan ymmällään kun oli tästä tyynestä itsepintaisuudesta Sam ei heti tiennyt mitä sanoa. Äkkiä tyttö astui häntä kohti.
— Pikku isä, selitti hän vakavana, minä en voi palata. He eivät ole minun kansaani. Omaa kansaani en tunne. Sydämeni on täällä. Pikku isä, jatkoi hän matalammalla äänellä, se on täällä, täällä, täällä! Hän löi molemmin käsin rintaansa. — En ymmärrä, mistä se johtuu. Rinnassani on suuri tuska, ja Kotkansilmän sanat ovat tehneet sydämeni murheelliseksi. Vain täällä paistaa päivä, vain täällä laulavat linnut. Muualla on pimeätä. Siinä kaikki. En ymmärrä, Pikku isä, mutta vain täällä viihtyy sydämeni. En voi lähteä pois. Jos ajatte minut luotanne, seuraan teitä kuitenkin. Tappakaa minut, jos tahdotte, Pikku isä, väliäpä sillä. En tahdo olla teille taakaksi Pitkällä matkalla. Osaan auttaa monella tavalla. Ellen pysty taivaltamaan tarpeeksi nopeasti, niin jättäkää minut. Sydämeni on täällä; en voi lähteä takaisin.
Hän herkesi äkkiä puhumasta, seisoen loistavin silmin, katkonaisesti hengittäen ja intohimosta väristen vanhan erämiehen edessä. Mutta sitten palasi alistuvaisuus hitaasti. Alakuloisesti painui pää, kärsivällisenä hän taas kohtaloonsa näytti mukautuvan, tyynenä tuntui olosuhteisiin taipuvan, kuten intiaaninaisen tulee.
Sam Bolton ei vastannut tähän vetoomukseen. Hän veti veitsensä tupesta, leikkasi paksun huovan kahtia, antoi toisen puoliskon tytölle, ja osoitti hänelle paikan telttasuojuksen alla. Tulen loimussa kovenivat hänen kasvonsa, kun ajatukset lensivät tulevaisuuteen. Pulmaa hän ei ollut vielä ratkaissut, olipa vain siirtänyt päätöksen teon tuonnemmaksi. Suuressa taistelussa ei ollut sijaa naisille.
Herätessään kello kahden tienoissa aikoi hän lisätä puita nuotioon. Mutta siitä oli intiaanityttö, joka yhäti oli valveilla, jo pitänyt huolen. Tyttö loikoi kyynärpäähänsä nojaten, huopa hartioilla ja silmät suurina liekkeihin tuijottaen. Tulenkieli tuiskahti kohti korkeutta. Se valaisi hetken suojuksen jokaista nurkkaa. Dick nukkui upiuupuneena vanhurskaan unta, oikea käsi silmien peittona. Tyttö vilkaisi Sam Boltoniin. Tämä oli ilmeisesti syventynyt nuotion korjaamiseen. Hiljaa kurkotti May-may-gwán käsivarttaan ja kosketti nuoren miehen huopaa.
Xl LUKU.
Nukuttuaan viitisen tuntia oli Dick taas jalkeilla. Hän herätti Samin ja ryhtyi puuhaamaan aamiaista. May-may-gwán pyrki auttamaan, mutta eipä piitattu enempää hänestä kuin hänen yrityksistäänkään. Hän toi puita: Dick raahasi niitä samoin, kiinnittämättä mitään huomiota tytön pieneen pinoon; hän lisäsi palikoita nuotioon: tyynenä Dick — ikäänkuin vain tulta kohentaakseen — teki tyhjäksi hänen apunsa; hän lennätti esille astioita: Dick etsi niitä itsepintaisesti sieltä, minne ne alunperin oli pantu. Hän ei nähtävästi tahtonut suorastaan estää tyttöä auttamasta, halusipa vain olla välittämättä hänen läsnäolostaan. Kun murkina oli valmis, jakoi hän ruuan kahteen osaan, syöden itse toisen. Aterioituaan puhdisti hän harvalukuiset ruoka-astiat. Kerran otti hän tytön kädestä kulhon, jota tämä parastaikaa kuivasi, aivan kuin olisi hän siepannut sen kannon nenästä. Ja sitten hän ryhtyi sitä puhdistamaan ikäänkuin olisi se äsken ollut käytännössä.
May-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin kuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan telttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin vastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia myöhemmin olivat he lähtövalmiit.
Ensimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten. Koska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä hyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena eteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa. Aamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi syöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien ympäröimään lammikkoon.
Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia. Penger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut olemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan etenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa, yrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien sananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta aina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka ei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti voitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin vesipuolelle polun kanoottia varten.
Ryteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi tilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä. Nuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään, käyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa. Lopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen, kiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi kyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi tarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta vanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka myöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan tarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä vain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.
Kun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas notkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin saanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick astui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa oli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen sijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla veneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä kanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen tutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet lammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.
Myöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran saivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta oli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen paasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku sokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron yli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli väistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään yli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin voimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten virta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa matkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain välissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.
Kaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin onnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin panosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta voisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.
Pieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi vaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku amerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit partaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha lepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin pyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni painui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka lausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä hiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui aavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio rauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla eikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa, horroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa maailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen uneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja kunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa puhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.
Pikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin, ojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi, suolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen viihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät he verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.
Vähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde toisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät muuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys tarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken saattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla itselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty. Heillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja ajatuksensa.
Tavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa. Hän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet nyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä, tarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka tuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä äreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin tavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista kohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan vastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka aiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle edelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa kiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän, tuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni ja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja mietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi ettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana. Hän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin moitettakaan.
Kolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen röykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan jatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän läpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.
Dick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan varustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka kahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman jollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä sammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat väljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki vilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat puitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon pylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä kohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty alttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen liverrys heidän korviinsa.
Sanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket. Kun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin kantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä pitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja ojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran, heidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei odottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain voivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten voisi päätellä, missä oikeastaan olivat.
Eräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku karsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka oli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.
— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut turkispyytäjiä.
Hetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä siitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat vähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle joelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin — mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten kahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti »kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja tokaisi lyhyesti:
— Heidän leirinsä.
Mitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti terävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. — Suom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin kuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä pääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista. Dick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä. Muutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka oli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi huomionsa niihin.
— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän, sivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa kärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick, me olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.
Hän kulki kahdesti alueen poikki, tarkastellen huolellisesti rikkakasoja ja nuotiotulien jälkiä.
— He ovat lähteneet täältä suunnilleen kuusi viikko sitten, otaksui hän. — Elleivät he ole vierailumatkalla, täytyy heidän oleskella jossakin joen alajuoksun varrella. Nämä ystävät eivät viivy turkiskauppamatkoillaan kauempaa kuin ehkä elokuun tienoille.
Pari päivää myöhemmin Dick illan pimetessä rannalla tähyillessään huomasi muutaman kiven kupeessa epämääräisen mustan möhkäleen.
— Eläin, mutta mikä? ihmetteli hän.
— Enpä taida sanoa, mutisi Bolton tirkistellen hämärään.
— Ninny-moosh, sanoi intiaanityttö välinpitämättömästi. Tämä oli ensimäinen sana, jonka hän virkkoi heille aina siitä lähtien, kuin kiinni jouduttuaan oli vedonnut vanhempaan mieheen.
— Koira, totisesti onkin, myönsi Sam. — Tytöllä on terävät silmät.
Eläin kompuroi jaloilleen ja alkoi haukkua. Pensaikon läpi tunkeutui paikalle pari sen tovereista. Puitten latvojen yläpuolella leijaili savuhattara, hajaantuen avaruuteen. Eränkävijämme jatkoivat matkaa joen mutkan toiselle puolelle. Siellä he äkkäsivät miehen, joka tarkasteli heitä lehvistä kyhätyn suojuksen läpi.
Kanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin maihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon. Valmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se paloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen päivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.
— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.
— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen päätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja voi pian antaa meidät ilmi.
— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.
Pensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi huolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne hänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.
— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.