XII LUKU.
Verkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän täytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä. Painellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän valppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta sitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.
Sam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen aivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus joko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että matkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse liukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille valkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa varsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he liikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan myötänsä vaaroihin ja vainoretkille.
Äkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan asian ytimeen.
— Mistä kaukaa olette?
— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen liikkeelle komppanian päämajasta.
Heidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam näytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia selityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.
— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.
— Tschi-gammista (Yläjärveltä).
Se oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman omituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden tyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan tekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle totuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista puuhista.
— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.
— Olen.
— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?
Intiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.
— Entä missä teet kauppaa?
— Missináibiessa.
— Pitkä matka, vai mitä?
— On.
— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?
Intiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.
Äkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».
— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?
— On Animiki.
— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?
— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).
Sam vaikeni toviksi.
— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.
Prikaati on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään kahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja rakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin. Tilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä kirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja tarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä kertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.
Seuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu mahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty alimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin suojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui miesten luo tulen ääreen.
Sam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään samaan tapaan kuin edellisenä iltana.
— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille, niin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne? tiedusteli hän alkajaisiksi.
Intiaani nyökkäsi myöntävästi.
— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?
Intiaani silmäili nopeasti luetteloaan.
— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin? uteli Sam.
Näin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä voisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa säännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty oma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja pyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten suojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan tunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin luvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää vähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei oikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä vapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku jättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva metsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella saada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen selville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt niin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään. Todellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen mahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa heimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti mahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta onnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien heimositeet olivat löyhät ja kuri huono.
— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää Kabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen metsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.
Sam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna hän palasi takaisin intiaanileiriin.
— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle, keitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä ovat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.
— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa oli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista. Kysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille merkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.
Molemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen hiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia. Hiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja kukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa. Sam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja seuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia merkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa intiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä, joenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät hänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti oli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei riittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä ne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja sehän on jo huomattava taito.
Äkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän. Hän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi juttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti Boltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa ollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen asianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme ne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten olivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs, mutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava tämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin keskittämisen taito nopeasti.
Intiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki metsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin nimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut muuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella. Kokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella asiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät pienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain tehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä vaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain ei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.
Loppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen yksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin tuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä aikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti. Lisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen metsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss, jota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän jonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi vastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä, minne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti hakemista.
— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa. — Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien päämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen nähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni havainnoistani.
Intiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että
Sam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.
Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana. Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä. Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen. Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan. Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.
XIII LUKU.
Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta, palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta, ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.
Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön, rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään. Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet — havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.
Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto, raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi, seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa, suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi, jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly, jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin puhkaisemiseen.
He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen, että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä metsässä.
Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.
Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta
metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.
Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.
Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.
Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin, eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt. Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin tapahtui.
Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli. Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle, pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut. Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi nurinniskoin kuohuvaan veteen.
May-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi kanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.
Intiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne vaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi hetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi kiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.
Silloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli melkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen partaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena, sylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi tilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan hervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton kappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu, mutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten jännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran luonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu ruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän oli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena tietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten peittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat vedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.
— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö sen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra Jumala, tuossa hän nyt on!
Metsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan. Nyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta pyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.
— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän niin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen istualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi jonkun siunaaman ajaksi.
— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe? Olin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut jotakin tämäntapaista minua varten!
Nuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille vihan punerrus.
— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!
Hän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja kaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti kiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.
— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.
Tyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta kauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä päännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman miehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä Samin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa nuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa varustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä totellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki hänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria vahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi myös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta ilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.
Dickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.
Kokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam ymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran, suunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea, tämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt hän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa muistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä lääkäri oli sanonut.
Pienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti hän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä. Ulompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta, jalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään tai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton oli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman ripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman sitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät valmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen onni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa, joka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä. Muuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.
Ensi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa, joita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi lastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen sen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi. Hän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin repiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.
Sitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli sitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana. Erittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi sisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä kiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti kuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset huomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät olivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset mitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti tämän jälkeen niinkuin ennenkin.
May-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi huovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää taas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä vahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän peurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei voinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat kääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea lastoille.
Sitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi rannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi, sekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin esim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.
Kun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi tajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti May-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö kaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä kaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia rakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta, parantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun tuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.
Hän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa, ehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen äyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä hamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä salkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi seetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän kolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan tuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta sairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana kukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia. Päällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä huovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti hihnan kannattamaan katkennutta säärtä.
Kaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi
Sam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.
— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä kaikki.
— Tuo tyttö… aloitti Dick.
— Älä viitsi, sanoi Sam.
Hän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi liedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi retkeltään pienine tuohiropposineen.
— Pikku sisar, virkkoi hän.
Tyttö kohotti katseensa.
— Haluan kuulla totuuden.
— Minkä totuuden, Pikku isä?
Metsämies loi tyttöön tutkivan katseen.
— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.
Tyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä ilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä tietääkseenkään.
Sam palasi Dickin luo.
— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on…
— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan tarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat ollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen. Tämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi kävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten on sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi. Ei kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen itsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet kohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla järkiisi.
Hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin avustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat hänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta huolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa makasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.
Sam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi. Hän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin mukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään kappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä. Näin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten. Polttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin oli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun ja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo annoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies kahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat katsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan nauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja kiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.
XIV LUKU.
Seuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys. Aluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta vähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti ja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan toisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he visusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön ja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut olla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli täydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin rupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.
Suloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan juhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli tehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja ruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja peurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu; puiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen; tilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen. Parhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä, palmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja peurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat vaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana omia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.
Mutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin olisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin. Aika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli huolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne taakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain nuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin muuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa näytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen välinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin kiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan. Kahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä asioita.
— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän muutamana iltana.
— Tuskin, sanoi Sam.
— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin päiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.
Kolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja sammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten ainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.
— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt vetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.
Herron ei vastannut.
— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan naapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.
Vastaus viipyi.
— Sopiiko? kysyi Sam.
— Miten minun käy? tiedusti Dick.
— Tyttö huolehtii sinusta.
Pitkä hiljaisuus.
— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin, sanoi Dick vihdoin.
— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.
— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.
Sam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.
— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin odottaa, virkkoi hän sitten.
— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick heti. Mene hiiteen!
Erämies puhalteli haikuja piipustaan.
— Sam, aloitti nuorukainen.
— Mitä?
— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen. Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.
— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua, äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.
— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.
Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja vanhaa kaunaansa märehtien.
Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla; jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.
Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion kuluttua vuoteen ääreen.
— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.
— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.
May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti, mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.
— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee; lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä. Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.
Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.
Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle, arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.
Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia, jotka hänen mielessään liikkuivat.
Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.
— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.
Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen, haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin metsän reunasta.
Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle, osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:
— Hei, mitä kuuluu?
Nähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi Dick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan järjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima tukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat kahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.
— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.
Sam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta jalkaa.
— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö liikutellut säärtäsi joka päivä?
— On.
— Ovatko kivut lisääntyneet?
— Ei.
— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?
— Niin on.
— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään, lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi kesy.
Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään. Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin, häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta katseesta huolimatta.
— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.
— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.
Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti sammalpehmikkeillä.
— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi joutilaana.
Dickille puhui hän yhtä suoraan.
— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään: sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja auttaa sinua. Näkemiin!
— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:
— Hei!
May-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan kuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet luokseen.
— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.
Tyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin tavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.
—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.
Tuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi nähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja ryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi kertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi. Teltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana, äänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen, kunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori mies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta selviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella kuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä ulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi intiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan liekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen silmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.
XV LUKU.
Johtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan, tai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui Dick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia hän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään vanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan käpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä pitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia temppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä täydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen tuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului usein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán näki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran. Silmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat hampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö häilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla, kunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.
Hän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan, tarkaten pää kallellaan isäntäänsä.
— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.
Nuori mies ei ilmeisestikään kuullut.
— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.
Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.
— On verkonnoston aika, virkkoi hän.
Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan tarpeen.
Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä ympärilleen.
Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli käsissä.
— Hei! huusi hän.
May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli sammunut hänen katseestaan.
— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin ah-tékin, karibun, vuota.
— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.
Pohjan perien käyrää veistä, couteau crochea, käyttäen vuoleskeli Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe pantiin sitten syrjään kuivumaan.
Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana, sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon, tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon, jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran toisensa jälkeen.
Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti. May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa, sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.
Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten viimeisteltyinä.
— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin, seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan, hirven, raakaa vuotaa.
— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.
Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä, kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja babiche, jotta siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun juurelle piiloon.
— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.
Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun oksalle odottamaan.
Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky», puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus. Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti, vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.
Teepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa pyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo valmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne villahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään lämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti oli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja, huppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita ketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi peittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan turkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen nahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot vielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet kunnossa.
Mutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli riistansaanti aivan sattuman varassa.
Seitsemän viikkoa oli nyt kulunut Dickin onnettomuuspäivästä. Varovasti ja vähitellen ryhtyi nuorukainen koettelemaan jalkansa kestävyyttä. Huolellinen hoito ja hieronta olivat tuottaneet hyviä tuloksia — nivelessä ei tuntunut mitään sanottavaa jäykkyyttä. Mies voimistui päivä päivältä. Pian saattoi hän jo nilkuttaa jonkun matkaa sauvan varassa. Tosin ei hän vieläkään voinut nauttia liikkumisvapauden suomasta ilosta, mutta kuitenkin kykeni hän jo hiukan harjoittamaan metsästystäkin. Päiväkausia kyykki hän kärsivällisenä lähellä polkua, jota myöten karibut iltaisin saapuivat juomapaikoilleen; uskaltautuipa toisinaan virtaa alas aina lähimmälle putoukselle saakka; joskus tyytyi hän vain istumaan kivellä riistan näyttäytymistä odotellen. Eikä suinkaan suotta — lihavarasto kasvoi kasvamistaan.
He antoivat osan lihasta heti syötäväksi koirille, ja nämä tietysti ahmivat herkkua niin paljon kuin suinkin sietivät. Mutta suurin osa saaliista valmistettiin kuitenkin säilykelihaksi. Rasva erotettiin tarkasti, sitten viillettiin liha ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin päivänpaisteessa. Kuivatut palat survottiin vuorostaan rikki ja sekoitettiin sulatettuun ydinmehuun ja rasvaan. Lämpimänä tämä keitos sitten puristettiin tiiviisiin pikku pusseihin. Melkoinen lihakimpale kutistui tällä tavoin käsiteltynä hämmästyttävän vähiin. Säilykepussit nostettiin vihdoin korkeilla telineillä olevalle lavalle, pois koirien ja petojen ulottuvilta.
Uusi susikoira oli heti joutunut kiistaan Billyn kanssa, mutta Dick Herronin tyydytykseksi piti Billy lujasti puoliaan. Kolmas koira, tuo iso kuvatus, oli narttu, ja sen kanssa tietysti elettiin sulassa sovinnossa. Kun Dick oli riistaa vainoamassa, sidottiin koirat visusti leirin kupeelle, mutta muina aikoina ne saivat kierrellä ympäristössä. Niitä ei kuitenkaan laskettu raivion ulkopuolelle riistaa peloittamaan. Iltaisin istuivat ne tarkkaavan näköisinä toistensa vieressä, odottaen säännöllistä ehtooatriaansa. Miehiä ei leirissä ollut monta, mutta koirat korvasivat tavallaan tämän puutteen. Ne ikäänkuin olivat vahvistamassa rintamaa erämaata vastaan. Tällä puolen oli siis ihmisolento, joka tähän asti koskemattomassa korvessa hioi hyökkäys- ja puolustusaseitaan. Hänen varusteihinsä kuuluivat nuotiot, teltat ja kotieläimetkin. Tuolla puolen taas väijyivät kauhistuttavina salaperäisinä, suunnattomina, tyyninä, koruttomina mahtavat vihollisvoimat. Varhaissyksyn kuulaassa ilmassa tuntuivat verkkaisesti ohi liukuvat päivät vihamielisyyden kyllästämiltä ja ilmitaistelun todennäköisyys paisui paisumistaan.
XVI LUKU.
Puitten lehdet kellastuivat, käpristyivät, putosivat maahan. Korpi muuttui äkkiä äänettömäksi. Suuri hiljaisuus laskeutui kuin huurrehuntu seudun ylle, hiljaisuus, joka tuntui soivan tuhansia metsän säveliä, hauraita ja vihdoin vaimentuvia. Kuolleet lehvät riippuivat liikkumattomina puissa, ilma uinui horteessa, ja päivän himmeä hohde lepäsi viileänä kaiken yllä.
Hiljaisuuteen oli kätketty suuri, salaperäinen tarkoitus; äänettömyydessä piileksi uhkaus. Tämä oli tasapainon silmänräpäys ennen suunnatonta romahdusta.
Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden kumma kohina, eikä tainnut kukaan selittää mitä se merkitsi. Äkkiä saattoi polun poskessa väijyvä mies kuulla kuivien lehtien rapinan, hätäisen melun, odottamattoman äänen, joka jännitti hermoja ja pani sydämen jyskyttämään. Yhtä äkkiä taas hiljaisuus palasi, herkkä, hauras äänettömyys jatkui.
Korvessa tuntui kaikki tapahtuvan varovasti, nopeasti, syöksyttäin, samalla tavoin kuin ampumalinjassa oleva mies etenee suojasta suojaan maastoa hyväkseen käyttäen. Kaikki elävät olennot kuuluttivat lehvistössä olemassaolonsa. Ja vaara väijyskeli niitä hyvällä menestyksellä. Mieskin, astuessaan harvat askeleensa, hämmästyi tavatonta ääntä, jota ne saivat aikaan. Tuntui kuin olisi hän seurannut peräytyvää luontoa täyteen ahdetun salin läpi, tiukujen helistessä joka askeleella. Alituiseen halutti pysähtyä, jotta melu taukoaisi, jotta pysyisi huomaamattomana. Ja jos pysähdyit, lankesi hiljaisuus heti, siinä silmänräpäyksessä, kaiken yli, seuraten kiinteästi kintereilläsi.
Pari punaista oravaa loikkasi kesken kaiken kuusen oksalta toiselle ajaen kiihkeästi toisiaan takaa. Tuo tuntui jo, toden totta, väkivallalta syksyistä rauhaa kohtaan. Tuollainen melske oli loukkaus. Toivoit kärsimättömästi kahinan loppuvan, mutta se jatkui sietämättömänä, raadellen hermoja kuin koiran haukunta öiseen aikaan. Lopulta se tuntui rivoudelta, jumalattomien hurjastelijain mekastukselta, pyhäinhäväistykseltä, tutkimattoman metsän jumalten herjaamiselta. Mutta sitten tuli taas hiljaisuus kuin säilän isku.
Korpi tuntui pysyvän samanlaisena päivästä päivään, mutta kuitenkin oli kumma muutos tapahtunut. Sitä ei voinut millään tavalla määritellä. Joka aamu oli taivas yhtä kaunis, päivä yhtä lempeä, lehvät yhtä kirjavan loistavat kuin edellisenäkin aamuna, mutta joka aamu puuttui myös jotakin sanoin selittämätöntä, joka oli ollut olemassa päivää aiemmin, ja sen sijaan oli tullut jotakin uutta, yhtä vaikeasti kuvailtavaa. Ja viikkojen kuluessa kävivät muutokset vähitellen yhä selvemmin havaittaviksi. Hiljaisuus tuntui lopulta yhä pahaenteisemmältä, erämaan eläjät yhä salaperäisemmiltä. Korpi koveni raudaksi ja kovettuessaan kävi se vieläkin uhkaavammaksi, kauhistavammaksi. Se ei enää torkkunut horroksissa; se oli herännyt ja lähestyi vihollistaan valppaana, ovelana, varovaisena ja valmiina iskemään.
Aamuisin saattoi jo nähdä jäähilettä verkkaan juoksevan joen partaalla. Pakkanen alkoi pureskella sormia. Päivä oli heilahtanut etelämmäksi, yön tunnit olivat venyneet pitemmiksi. Siika oli alkanut hypähdellä joessa.
Mies ja tyttö pyydystivät innokkaasti hopeanhohtoisia kaloja, jotka savustettiin ja nostettiin korkealla keikkuvalle lavalle. Näin saatiin talviruokaa koirille. Juuri eläinten muona muodostikin suuren osan niistä tarpeista, joita etupäässä oli varattava mukaan matkalle.
Dick rupesi jo pysymään pystyssä kainalosauvoittakin. Hän aloitti yrityksensä varovasti ja äreänä. Hänen päätön raivonsa palasi jälleen, kun hänen avuttomuutensa paljastui koko surkeudessaan. Siitä huolimatta hän itsepintaisesti jatkoi kävelyharjoituksiaan ja vähitellen alkoi parantuminenkin edistyä joutuisammin. Jokainen yritys lisäsi lihasvoimaa, notkeutta ja itseluottamusta. Vihdoin hän varmistui siitä, että intiaanien Siikakuukauden saapuessa pääsisi aivan entiselleen. Mutta tämänkin asian totesi hän tyytymättömänä, nuristen. Oli niin tai näin, koskaan ei ollut hyvä.
Kun hänen sitten oli lopulta myönnettävä, ettei jalkaa enää mikään vaivannut, muuttui kuitenkin mieliala äkkiä. Välttämättömän, sokean alistumisen ja kärsivällisyyden aika läheni loppuaan. Valoisammalta tuntui jälleen maailma. Jännitys laukesi. Hän leikki pitkät puhteet koirien kanssa — niistä oli Billy hänen erikoinen suosikkinsa; silloin tällöin pääsi häneltä pieni laulun lurituskin ja välistä huikea vihellys halkaisi ilman. Vihdoin hän eräänä päivänä ykskaks keskeytti työnsä ja katsahti tyttöä kapeilla, hämmentävillä silmillään.
— Tule, Pikku sisko, sanoi hän, menkäämme verkkoja kokemaan.
Tyttö kohotti katseensa, hehkuvan punan lehahtaessa hänen kasvoilleen. Ensi kertaa senjälkeen kun he olivat kohdanneet toisensa intiaanileirillä Missináibiessa, oli nuorukainen käyttänyt tuota tuttua, herttaista nimeä häntä puhutellessaan.
He nostivat verkon, ja kasasivat kanootin puolilleen hopeanhohtoisia kaloja. Dick oli jo saanut takaisin entisen huolettoman tuulensa. Tosin ei tytön läsnäolo näyttänyt häntä suuresti huvittavan, mutta tässä välinpitämättömyydessä ei ollut mitään töykeää, yliolkaista — se ei tuntunut loukkaavalta. Ja tyttö oli hartaan kiitollinen siitä vähäisestäkin ystävällisyydestä, jota hänelle riitti. Hänen kasvoiltaan oli jäykkä, jäätynyt ilme tyyten kaikonnut. Ne uhosivat jälleen veikeätä, viehättävää suloa, mutta nuori mies oli kuin sokea — hänen välinpitämättömyytensä oli aito, eikä äkkinäinen mielialan häilähdys suinkaan johtunut mistään muutoksesta hänen tunteissaan tyttöä kohtaan. Ei, hyvän tuulen synnytti ilo, joka täytti hänen olemuksensa nyt, kun hän tervehtyneenä taas saattoi ajatella Pitkälle taipaleelle lähtöä.
Mutta Sam Bolton, joka samana päivänä palasi omalta pitkältä matkaltaan, huomasi heti May-may-gwánissa tapahtuneen muutoksen. Hän tuli levottomaksi. Kaartaen joen rantaa pitkin lähestyi hän leiriä. Askeleet eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeässä sammalistossa, eikä kukaan hänen tuloansa huomannut. Tyttö oli kumartunut nuotion yli ja kirkkaat liekit valaisivat hänen hehkuvia kasvojaan. Hiljaa hyräili hän vienoa, oman kansansa laulua:
»Mong-o doog-win nin dinaindoon —» »Koskelon korean siiven luulin välkkyvän aallokossa. Taisipa ollakin sulhoni mela, joka kimmelsi kuutamossa.»
Heti senjälkeen kohotti hän katseensa ja huomasi vanhan metsänkävijän.
— Pikku isä, huudahti hän riemukkaasti.
Nuorukainenkin keksi samassa tulokkaan ja kompuroi ulos wigwamista.
— Hei, vanha mörökölli! luikkasi hän. — Luulimme, ettet ensinkään ilmestyisi takaisin. Katsohan, mitä olemme saaneet aikaan. Arvelin jo vähin sinun jääneen metsiin makailemaan työnteosta päästäksesi. Mistä sinä tuon koiran olet varastanut?
— Heipä hei, Dick! tervehti Sam, vapautuen kantamuksestaan. — Olen aikalailla väsynyt. Sanohan tytölle, että kiiruusti laittaa minulle hiukan haukattavaa.
Hän nojautui, silmät puoleksi ummessa, seetrin runkoon, yhtäkaikki eloisana ja valppaana. Leirin ilmapiiri hämmensi häntä. Ja Dick… Samista tuntui yhtäkkiä, että hän kernaammin olisi kohdannut vanhan, äreän Dickin, kuin tämän hilpeän nuorukaisen.
Monta sanaa ei vaihdettu ennenkuin ateria oli päättynyt ja piiput täytetty. Vihdoin kysyi Dick:
— No, missä sinä kävit ja mitä sait tietoosi?
Sam vastaili lyhyesti, kertoillen matkastaan. Hän selitti nyt käyneensä tämän seudun kaikki metsästyspiirit, yhtä ainoata, Kenógamin toisella puolella olevaa, lukuunottamatta. Mitäkö hän oli keksinyt? Ei mitään. Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei ollut mitään erikoista keksittävissäkään.
— En tietysti voi taata intiaanien kaikkien tiedonantojen todenperäisyyttä, sanoi hän, mutta riistapoluilla ja metsästysleireillä tekemieni havaintojen perusteella saatoin kyllä päätellä, montako miestä kulloinkin oli ollut koolla, ja olen varma siitä, että näin keräämäni tiedot heidän lukumäärästään myös pitävät paikkansa. Koiran sain käsiini Leftfoot-järven tuolta puolen. Tuleppas tänne, peni!
Eläin löntysti lähemmäksi, nuokuksissa ja silmät verestävinä. Se oli valtava, musta, parkittu peto. Merkillisen ryppyinen kuono ja pitkät, lerppuvat korvat tekivät sen perin oudon näköiseksi.
— Vahva poika, mutta pirun näköinen, huomautti Dick. — Ja mitenkähän se aikoo tareta noin lyhytkarvaisena?
— Se on jo viettänyt talven täällä, ilmoitti Sam. — Kush, pane pitkällesi tuonne!
Pään ja korvien joka askeleella heilahtaessa paarusti koira lähemmäksi May-may-gwánia, joka kaikessa rauhassa piti seuraa hurtille jonkun matkan päässä miehistä.
— Mitä Kenógamiin tulee, jatkoi Sam juttuaan, on se kahden viikon matkan takana, jos nimittäin käytämme koiravaljakkoa. Ja näillä main on se viimeinen mahdollinen paikka, josta meidän kannattaa miestämme etsiä. En uskaltanut kysellä liian paljon, niin etten tiedä muuta kuin sikäläisten metsästäjien lukumäärän. Neljä perhettä siellä on ja lisäksi joku yksinäinen saalistaja, sen verran sain urkituksi. Meidän on odotettava lumen tuloa täällä. Ellemme sitten löydä ukkeliamme Kenógamin seuduilta, on meidän parasta painua Nipissingin puolelle.
— Hyvä on, sanoi Dick.
Vanhempi mies kyseli senjälkeen yhtä ja toista varuksista ja muonavaroista, kunnes vähitellen pääsi asiaan, joka erikoisesti hänen mieltään askarrutti.
— Kaikki sujuu kyllä hyvin, sanoi hän, niinkauan kuin ei ole mitään erityistä hätää ja riista riittää. Ja mikäpä olisi ollessa, jos saisimme Jingossin yllätetyksi tai kierrokseen? Mutta oletappa, että hän haistaa palaneen käryä ja livistää. Kuinkas silloin? Syntyy varmasti kova kilpajuoksu, poikaseni, jossa tarvitsemme kaiken sisumme. Meidän on siirreltävä kinttuja kevyesti ja nopeasti, ja varmasti silloin myös tarvitsemme joka ainoan ruuanpalan, jonka vain saamme hankituksi.
Nuorukaisen silmät loistivat ja sieraimet värähtivät hänen kuvitellessaan tällaista leikkiä.
— Totta maar me hänen tiensä pystyyn saamme! huudahti hän.
— Hyvä, virkkoi eränkävijä, mutta — ja hänen silmänsä kapenivat — mitenkä käy tytön?
Dick ei osoittanut mitään närkästymisen merkkejä, vaan virnisti leveästi:
— Mitenkö käy? Siten kuin olen ennustanut. Taidat olla huolissasi sen takia.
Vanha mies vaikeni puolittain tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin sai hän tilaisuuden puhutella May-may-gwánia.
— Onko kaikki hyvin, Pikku sisar? kysyi hän.
— Kaikki on kunnossa, vastasi tyttö. — Olemme valmistaneet parkat, reet, lumikengät, huovat, ja lisäksi olemme hankkineet paljon syötävää.
— Entä Jibiwanisi?
— Hänen jalkansa on melkein terve. Eilen hän käveli aina Isolle lammikolle asti ja takaisin. Tänään, tänä iltanakin, Pikku isä, on paha henki poistunut hänestä ja hänen mielensä on iloinen.
Vanha mies vaihtoi keskustelunaihetta.
— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle. Mahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee ruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?
Tyttö katsoi häntä silmiin.
— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne ojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole erehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten. En tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne tarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että haluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta, kun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko. Mutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä ei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut. Mihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani oleskelee.
— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.
— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille lähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet tehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä voisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.
— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.
— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.
— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.
— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä. Koetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä seurata, jätän teidät nurkumatta.
— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.
— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan runsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja, nostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut Kotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän matkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.
— Totta, myönsi Sam.
— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa, rakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun valittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen lupaan.
— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit seuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun lähteä Missináibieen.
— Ei, vastusti tyttö.
— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi
Sam töykeästi.
Tyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
Vihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:
— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.
Sam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.
Dick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei edes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän puolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin pula häntä hienokseltaan huvittavankin.
— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan perille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää häntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa — mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet Missináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa sen verran suunnastamme.
— Niin, enpä tiedä… epäröi Sam. — Luonnollisesti…