— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi. Näytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun sanoneen.
Noiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi selvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun kannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin ottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei todennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.
Ilma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja raaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi maa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet, jotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi. Viluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten pakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat ohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku outo lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen hyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.
Pienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin jalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä ulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä jokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti hänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein entisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä, päästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin hetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä lähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa samaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan jörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien kanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti muristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen, jopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen Claire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu, koska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja MacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä» Wolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu, nimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi hän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan ihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja lopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.
Yhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen kalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin ja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta, joka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni yhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo kantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken yötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin lumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä tuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle, kylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta tuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.
XVII LUKU.
Pohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat kolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli pakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta. Solmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi sormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti paljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi uutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne paleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus sormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti, tietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut aamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola heitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan ikäänkuin niiden voimia koetellakseen.
Varusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka pauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin. Billy vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa, nousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja Sam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö tarttui tanakasti reen ohjaustankoon.
— Us, us matkaan! usutti Sam.
Koirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti liikkeelle.
Ensin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán tarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi ohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja suhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien syöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja joen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa täplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.
Dick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.
— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.
Dick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien koko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli lumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että joka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä tavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät jälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia ja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja May-may-gwán ohjasi rekeä.
Talvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin kumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti heijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan poikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa ponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon heiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät perässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet; vieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä taivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina vaaleampaa taustaa vasten.
Oudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias trunts, runts, runts, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä kantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne erosivatkaan talviaamun äänettömyydestä…
Dickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli kiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta. Jokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi. Hän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä hengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja. Liikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion kuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan huurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja kävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän alkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.
Aukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin tarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai kuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:
— Hooi, Billy!
Ja siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:
— Chac, Billy!
Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.
Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.
Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma, joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen, sahraminkeltainen auer.
Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa. Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.
Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.
Oli lepohetken aika.
Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset, jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti. Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.
Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua tietä.
Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä, pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin, vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli jälleen tarpeen.
Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä oltiin jälleen matkaa jatkamassa.
Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin painui aina alemmaksi.
Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet, ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin; kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen, tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.
Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean hämyvyön jälkeensä.
— Chac, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.
Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana, pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.
Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen, kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.
Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.
Pian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen aukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia, peittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat valjaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia päälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään. Samassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.
Mutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin istuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki leimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa kaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän loputtomina hetkinä.
Leiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin jokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten koirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta pureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä. Suipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta. Lumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan mainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä, porina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku sopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään, ehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat annostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla. Ainoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina kylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui kyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti — väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa. Vihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa tuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat keltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne miestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin tällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki vielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin koiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen, ja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen annoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta. Hetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat ne jälleen toistensa viereen torkkumaan.
Illastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan levolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan loimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit jalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen päänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua vasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin temppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön säilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian nukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.
Heti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen leiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden tutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan suojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä hyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse ja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja tallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire, sotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän suupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui. Koirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle, häntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono, luppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt, tunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.
Hehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät vilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset pensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan taustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet olivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven keskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha metsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen heikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni, räiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat, sädehtivät, loistavat revontulet palamaan.
XVIII LUKU.
Päivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan mal de raquetten kynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella olevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan huopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta toimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia kärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia noudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin polven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi niitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita ja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan ruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen, mutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan, valitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja. Välistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa halaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu intiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne vapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä tuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta vaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa, varsinkin pitkien marssien jälkeen.
Lähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja. Toisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin, saadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat myrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät lumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti haitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti. Lumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset kiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen äänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän aistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi. Ja tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja metsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan ollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän tielleen asetti.
Päivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin kaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin, ikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän aikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut, lämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se jo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka vähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle kuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se korkeudestaan katseli.
Ankarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo aikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat. Ilma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa ja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon paksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei jaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.
Ja kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen uhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa, tuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa jäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta, onnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti jälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja vasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset auttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää verta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes jälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa saattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.
Tämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän aikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä, varjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine tähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen Askensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa ei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun valkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä kärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun. Suuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet likaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein ällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä aaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea luoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta tummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren, valkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä yhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.
Valkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva kylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset kuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön hiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi erämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.
Tänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää lepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen, aamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat liha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli ainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli paljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi oikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken maailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena teki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt piti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin paimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma sivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden kiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin hillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.
Päivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet ihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat he kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä. Samin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän huomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut etsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin he tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan tahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä, montako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo, metsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä selville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä puuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin saattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne otaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä matkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin mistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat jollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin pyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei ollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin. Ellei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata takaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet, Kabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut, alas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he olivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana lepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:
— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta taitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen. Sinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani hänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa. Jokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se poika oli hiukan ikävä vieras.
— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän siihen vaaraan on antautunut.
Dick nosteli hartioitaan ja naurahti.
— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan, ei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta voit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he olivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään kupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan, antautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin hellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo sitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. — He matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui hän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos vain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni, hyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?
— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi tienmutkan takana.
— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä pahemmistakin tilanteista selviytynyt.
Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli äkkiä käynyt vakavaksi.
— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.
— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.
— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus, ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.
— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us matkaan!
He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.
— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.
Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen syvennys.
— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.
— Mistä?
Sam osoitti syvennystä lumessa.
XIX LUKU.
Dick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.
— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on astunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen satanut hiukan lunta päälle.
— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.
— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.
— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota etsimme. Tämä on hänen jälkensä.
— Mistä sen tiedät?
— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.
Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.
— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.
— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.
— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin lähellä juuri sitä reittiä.
— Hyvä on, sanoi Dick.
He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin, joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet pysymään jotenkin hyvin jäljillä.
Ykskaks Dick seisahtui.
— Katsohan tänne, huudahti hän.
Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.
— Hän on taipaleella, huudahti Sam.
Latu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä kuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen niukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja mitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun laadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä noin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen sija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa pitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria; se merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti kantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä, että hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt sellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen kiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille. Mikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta talvipakkasessa?
— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai sitten on häntä varoitettu.
— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.
He kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä lumikengän jälki.
— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen, löytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli hän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia, osoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta. Näiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse kenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.
— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen tekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii Jingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!
Keskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät vöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.
Tänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin tuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello yhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli kasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana ja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja hävisi.
Muuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että vasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut toiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä tarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko ilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka jälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.
Päätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick lähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti toisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen löytämisestä.
Samassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki oli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada tovereitaan kääntymään vasemmalle.
— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.
— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle, vastasi Dick huolettomasti.
— Älähän hätäile, neuvoi Sam.
Hän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.
— Us, koirat! yllytti hän sitten.
Mack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.
— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.
He riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen, kunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan rantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.
— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa.
Siinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.
— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa, mitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen varalle.
Ja heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille suuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi heidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi lähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli palaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.
Sam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick kiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:
— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.
Sam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet, sitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä. Kun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen, piiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.
Nytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan kuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti hengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän katsahti taakseen.
— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on tietysti varoittanut tulokasta.
Juuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja hetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.
Nopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet rihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen, Ah-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi näkyviin pensaikosta.
XX LUKU.
Intiaani toipui ensimäiseksi ällistyksestään ja virkkoi tyynesti:
— Bo’ jou, bo’ jou!
Sam sai vasta hetken kuluttua vastatuksi. Dick ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi taaksepäin,' pyssy kyynärtaipeessa. Ääneti he sitten talsivat kohti koirarekeä, jota May-may-gwán vartioi. Chippewan valpas katse harhaili sinne tänne, liukui yli reen, käväisi koirien kuonokopissa, viipyi varuksissa. Jos hän näkemästään jotakin päätteli, varoi hän visusti ajatuksiaan ilmaisemasta. Yhtä vähän ihmetteli hän miesten ja tytön saapumista näin kauas pohjoiseen tähän vuodenaikaan. Kerran, kun hän luuli heidän huomionsa kiintyneen muualle, iski hän May-may-gwánille silmää. Hetken epäröityään tyttö vastasi merkkiin.
He olivat tavattoman kohteliaita toisilleen. Sam käski keittää teetä, ja tarjosi tupakkaa. Nuotion ääressä antautui hän sitten kyselemään paljon kaikenlaista, poiketen tavanomaisesta varovaisuudestaan.
— Veljeni on sangen kaukana Missináibiesta.
Chippewa nyökkäsi.
— Haukemah siis metsästää näissä piirikunnissa.
Chippewa ei vastannut.
— Veljeni on jättänyt Haukemahin…
Chippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen noloudesta, tunnusti hän:
— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen luonaan.
— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat vain kolmen päivän vanhat.
Ah-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä, uskottiinko hänen selitystään vai eikö.
— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.
— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.
— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme
Winnipegiin, uskotteli Sam.
Intiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken kuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen terävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen luona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.
— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani.
Hän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.
Chippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja
Dickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat
tulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään.
Vain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse.
Hiljaisuus palasi.
— No, periköön minut hiisi! huudahti Dick lopulta. — Uskotko sinä, että mies oli täällä vain vieraskäynnillä?
— En tietystikään, vastasi Sam. Etkö käsitä —
— Hän oli tyttöä etsimässä!
— Hyvä Jumala, valitti Sam. — Hän —
— No, siinä tapauksessa vaani hän minua, keskeytti Dick taas, yhä kiivaampana. — Mikset antanut minun ampua häntä?
— Suvaitsisitko pitää suusi kiinni ja kuunnella, pyysi vanha mies kärsimättömänä. — Jos hän sinua etsi, olisi hän kaapannut sinut viime kesänä, maatessasi avuttomana, ja jos hän väijyi tyttöä, olisi hän saanut hänet käsiinsä aikaisemminkin. Se on aivan selvä. Hän on ollut käynnillä jonkun ystävänsä luona — miksei veljensä, kuten hän väitti — ja tuo vierailu kesti vähemmän kuin kolme päivää. Miksi hän saapui? Annahan kun kerron! Tuo ystävä tai veli on Jingoss, ja Ah-tek saapui varoittamaan häntä, kertomaan, että olimme häntä hakemassa. Chippewa epäili meitä hieman jo Missináibiessa, mutta hän ei ollut varma silloin vielä. Ehkä hän on pitänyt meitä silmällä siitä lähtien.
— Miksei hän sitten varoittanut Jingossia jo aikaisemmin? ihmetteli
Dick.
— Koska me saatoimme puijata häntä, kuten puijaamme kaikkia intiaaneja. Mehän saatoimme olla talviasemapaikkoja etsimässä, kuten olimme väittäneet. Jos hän sitten olisi tullut tänne kertomaan Jingossille, että me tuota syntistä haimme, kun me itse asiassa emme olisi tienneet mitään koko Jingossista ja hänen varkauksistaan, olisi Jingoss tietysti jättänyt turhan takia hyvän riistanpyyntipiirinsä, ja se nyt totisesti olisi ollut vähän liikaa, vai mitä? Ei, hän tahtoi päästä varmuuteen, ennenkuin ryhtyi toimenpiteisiin. Ja varmuuteen pääsi hän vasta kun joku kertoi hänelle nähneensä kolmen kulkijan taivaltavan keskellä talvea näillä main. Silloin sai hän käpälät alleen ja riensi varoittamaan Jingossia.
— Taidat olla oikeassa! huudahti Dick.
— Olen varmasti. Ja vielä: jos näin on laita, olemme aivan saaliimme kintereillä. Montako metsästäjää tässä piirissä on. Yksi! Chippewa palasi samaa tietä, jota oli kulkenut kolme päivää sitten, eikä tuo toinen mies ole voinut ehtiä edemmäs kuin hänkään. Ja se mies on juuri —
— Jingoss itse, päätti Dick.
— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä paljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.
— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.
Sam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen, eikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen vastaväitteeseen.
— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin, tuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että olimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi ollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla hämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa luultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia heti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he maleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven kuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin he tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja tuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt arvelee, että tulemme jonakin päivänä, mutta emme vielä huomenna, ei hän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon hankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä. Saavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!
— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä totisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla tavalla.
— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa Jingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö niin?
— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.
He käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.
— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku hupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo. Olihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.
— Enpä sitä minäkään arvannut, lisäsi Sam, mutta se oli aivan luonnollista. Me emme ole hänen kansaansa, emme liioin ole kohdelleet häntä erikoisen ystävällisesti, joten en ihmettele, että hän oli kyllästynyt koko lystiin ja käytti ensimäistä tilaisuutta päästäkseen takaisin. Olemme nyt laatineet toimintasuunnitelman itsellemme, ja voimme seurata sitä aivan helposti häntä paitsi.
— Chippewa oli siis vain eräänlainen yleinen hyväntekijä, aprikoi Dick.
Koirat haukottelivat ankarasti, avaten kitansa ammolleen. Sam alkoi miettivän näköisenä aukoa reen hihnoja.
— Taitaa olla selvintä leiriytyä tänne, sanoi hän. — On jo kokolailla myöhä, ja huomenna on meidän jaksettava ravata niin riivatusti.
XXI LUKU.
May-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien toimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta pian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen havaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn hänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa, ja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet saattoivat tuntea tulijan.
— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin huopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän teki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään! Pitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka toinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me tarvitse häntä.
Mutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.
— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.
Nuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.
— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi. — Minua se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä valveilla liian kauan. Hyvää yötä!
Hän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät oikein ottaneet luonnistuakseen.
Sam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön eteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat. Sitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin valmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän puita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen ympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän piippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä ystävällisyydellä.
Tyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan vaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät tuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse. Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä, vaivalloisesti ja katkonaisesti.
— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet turkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat häntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan auringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen leirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän, missä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa, mutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän, ja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.
— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.
Tyttö loi häneen ylpeän katseen.
— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen saanut nuo tiedot.
Sam huudahti melkein kauhistuneena.
— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.
— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa
Jingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!
May-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin etäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.
— Mutta — aloitti Sam.
— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.
Hämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota korjatakseen.
— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta, pitkän epäröinnin jälkeen.
Tyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä epävarmuutta.
— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt monen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle hituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä kohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata kansasi luokse?
— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.
— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.
Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan — sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt — saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.
— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?
Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.
— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä toistensa sydämiin.
— Hyvä Jumala! huudahti Sam.
— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen taipumuksensa valheisiin.
— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä…
Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.
— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me kostamme hyvän ja pahan.
— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.
— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään intiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi maailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua mielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi häntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun saan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen ruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee; nähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän päältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän, kun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja ankeus valtaa mielen.
Hän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa korkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta, levitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin miehiin.
Mutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena liekkeihin.
XXII LUKU.
Myöhemmin aamulla suvaitsi Dick tehdä joitakin huomautuksia tytön poistumisen ja paluun syistä. Mutta silloin kävi Sam hänen kimppuunsa kuin tuulispää. Hän suorastaan puuskui vihasta — tavanmukainen tyyneys ja tasaisuus oli tipotiessään.
— Tuki jo kirottu suusi! huusi hän.
Dick vihelsi, ikäänkuin olisi jokin asia hänelle äkkiä valjennut, ja hän noudatti kirjaimellisesti toverinsa neuvoa. Hän ei päästänyt ääntäkään koko sen tunnin aikana, joka kului ennenkuin aurinko nousi. Silloin hän pysähtyi ja osoitti tuoreita jälkiä, jotka kulkivat heidän tiensä poikki.
Lumessa näkyi selvästi kahden lumikenkäparin painalmat, jotapaitsi kävi selville, että toisen parin omistaja oli vielä palannut takaisin.
Sam hätkähti. Dick hymyili ivallisesti. Juttu oli sanomattakin aivan selvä. Chippewa-intiaani ja tyttö olivat tosin lähteneet kaakkoon, mutta he olivat sitten tehneet kaarroksen käydäkseen varoittamassa Jingossia. Näkyi selvästi, missä he olivat palanneet Ah-tekin aikaisemmin avaamalle ladulle. Sitten haarautui tie; toista pitkin oli chippewa kulkenut ystävää hälyyttääkseen, toista oli tyttö käyttänyt palatessaan edellisenä yönä jostakin syystä valkoisten leiriin — ehkäpä eksyttääkseen Samin ja Dickin jäljiltä.
Hetken näytti siltä kuin olisi Sam kadottanut uskonsa sekä itseensä että muihin.
— Käytähän silmiäsi, Dick, sanoi hän tuokion perästä, tyynesti.
Vain viisi askelta etäämpänä oli lumessa syvennys, joka osoitti kahden taivaltajan viettäneen siinä yönsä. Ah-tek oli kaikesta päättäen arvellut, että matkaan menisi kokonainen päivä, ja rauhoitettuaan itseään sillä, että vihollinen toki ei ollut aivan kintereillä, oli hän suonut itselleen lepohetken. Lumi oli luotu syrjään, vähäinen nuotio rakennettu, ja havuja kasattu makuusijaksi. Kaikki tämä oli selvästi pääteltävissä jäljistä. Mutta lisäksi oli kinoksessa lumikenkäpari pystyssä, ja jonkun matkan päässä tuhkaläjästä lojui maassa hujan hajan matkamiehen kamppeita; siinä oli makuupussi, siinä huovat, vaipat.
Miehet riensivät siekailematta lähemmäksi. May-may-gwán ei liikahtanutkaan koirien luota. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet, ilmeettömät. Vain silmissä paloi tumma hehku. Sam ja Dick pysähtyivät levällään olevan huppuvaipan ääreen ja nostivat sen syrjään. Alla oli kasa huopia ja niillä makasi, rinta lävistettynä, äkillisen kuoleman yllättämä intiaani, kädet nyrkissä, silmät puoliavoinna ja kasvot kaamean pelon vääristäminä.
XXIII LUKU.
Haudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa paukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi neljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita jäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä, puiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän aavemaisilta ja epätodellisilta.
Yhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois, palaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi, nuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran ryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan päivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi pakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen, katosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi, mies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän koittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti hänet ihmisten silmiltä.
Pitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa. He kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua aivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää, miksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan johdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset haamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet, kutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon yhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen nyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä varten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.
Mutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi äänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan oli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan lähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle paikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.
Heidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli käytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu alue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.
Sam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu.
Dick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.
— Ei ole ketään kotona! sanoi hän.
— Poissa, oikaisi Sam, osoittaen tuoretta latua lähistöllä.
Miehet keskittivät heti huomionsa siihen. Suurella vaivalla pääsivät he lopulta selville asioista. Majan asukas oli käyttänyt kolmenkoiranvaljakkoa lähtiessään. Tutkittuaan lunta totesivat he myös, että reki oli ollut raskaasti kuormitettu.
— Pelkäänpä pahoin tämän merkitsevän, että hän on lähtenyt ainaiseksi, tuumi Sam.
Jatketut tutkimukset vahvistivat hänen olettamuksensa oikeaksi. Tepeen seinät oli rakennettu kaksinkertaisiksi, rakoset oli tukittu sammalilla, ja muutenkin oli maja huolellisesti pystytetty, joten se luultavasti oli aiottu pysyväiseksi talviasunnoksi. Asukkaan poistuminen tähän vuodenaikaan todisti puolestaan, että hän oli mies, jota etsittiin, ja että kuollut chippewa oli varoittanut häntä. Kallokasat osoittivat hänellä olleen menestystä, mutta niitä, katkennutta veistä, palsaminoksapinoa ja tyhjää wigwamia lukuunottamatta oli hän korjannut mukaansa kaiken omaisuutensa.
— Hyvä juttu, muhoili Sam, varsin hyvä. Nähtävästi ei hän ole kovin pahasti pelästynyt. Hän ei ole voinut aavistaakaan, että olemme häntä niin lähellä; sitäpaitsi talvehtiminen tässä maankolkassa ei ole kovinkaan terveellistä. Jos hän olisi arvannut meidän olevan kintereillään, ei hän olisi kasannut mukaansa kaikkea kamaansa — päinvastoin olisi hän pötkinyt pakoon niin kevein kuormin kuin suinkin.
— Oikeassa olet, myönsi Dick.
— Näinollen hän ei ole edennyt järin nopeasti. Saamme pian hänet kiinni.
— Lähtenyt vasta tänä aamuna, täydensi Dick, tarkasteltuaan äsken avattua tietä.
Tuhlaamatta enempää aikaa paikan tutkimiseen, lähtivät he jatkamaan takaa-ajoaan. Dick sanoi tytölle:
— Luullakseni saamme hänet kohta kiinni.
May-may-gwánin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä. Nuo yksinkertaiset sanat merkitsivät luottamusta, todistivat, että hänelläkin myönnettiin olevan osansa yrityksessä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saanut siivet jalkoihinsa.
Onni suosi heitä. Hienoinen vastatuuli oli alkanut puhaltaa. He etenivät niin ripeästi ja joutuisasti kuin suinkin voivat. Pian saapuivat he paikalle, missä Jingoss kaikesta päättäen oli kiehauttanut itselleen teetä. Hänen oli täytynyt lähteä liikkeelle verrattain myöhään aamulla, koska keskipäivään mennessä oli ehtinyt kulkea vasta näin lyhyen matkan. Lisäksi muuttui latu nyt aivan tuoreeksi.
Billy, vakinainen johtajakoira, sai tämän vuoksi pitää johtavan asemansa, vaikkakin se, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan vaihdettiin Mackiin, joka tällä haavaa lönkytteli juuri sen takana. Kolmantena asteli Wolf, vahva mutta äreä peto; sitten Claire lähinnä rekeä, vikkelänä ja valppaana, valmiina väistämään kiviä ja kantoja. Jo kauan aikaa olivat hurtat — kuten useimmiten eläimet, jotka ovat paljon tekemisissä ihmisten kanssa — osoittaneet suurta harrastusta isäntiensä asioihin. Nyt tuntui ilmassa olevan muutakin kuin tavallinen päivämatka. Ihmisten mieliala ei voinut olla vaikuttamatta herkkävaistoisiin koiriin; kirkkaat silmät kertoivat niille, että tuo tutkiminen ja nuuskiminen leirissä ja ladulla ei ollut mitään tavallista toilausta. Tutkiminen ja nuuskiminen vetoaa koiran luontoon. Varsinkin rimpuili Mack kovasti valjaissaan, päästäkseen vapaaksi, jotta voisi haistella sopet ja halkeamat, saada selkoa isäntien mielenkiinnon aiheesta. Lopulta se lukuisten pysähtymisten ja tutkimusten jälkeen äkkäsi, että juuri tie oli tuo tärkeä asia. Aika ajoin nuuhki se sitten sitä hartaasti, painaen visusti mieleensä aistimuksensa laadun, joka vähitellen kävi yhä selvemmäksi. Vihdoin pisti sen herkkiin sieraimiin ihmisen haju; se nosti päätään ja haukkui.
Pitkä, ulvova haukahdus, joka äkkiä katkaisi hiljaisuuden, vaikutti iskun tavoin. Se oli kauhea. Ja Mack haukkui uudelleen, yhä uudelleen, kunnes raju haukunta kuulosti pämpättävältä hätäkellolta. Pohjolan henget heräsivät äkkiä, lähtien miesten mielikuvituksessa liikkeelle ratisten ja pamahdellen.
Dick päästi huudahduksen ja säntäsi eteenpäin, kiskoen winchesterinsä lukkoa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä paloi viha.
— Älä ammu! karjaisi Bolton, ehkäistäkseen hänen aikomuksensa. Samassa paiskautui hän eteenpäin, ja tyrkkäsi rihlan piippua ylöspäin, mutta ei kuitenkaan ehtinyt estää Dickiä laukaisemasta.
Luoti iski etäällä olevan puun lumiseen runkoon, tuprautti lunta ilmoille, ja kimposi sitten kimeästi vingahtaen yläilmoihin. Samalla se vapautti kaikki erämaan äänet ja kaiut pakkasen lumoista. Tyynessä ilmassa saattoi tuo helvetillinen melu kuulua penikulmien päähän.
Sam katsoi miehestä koiraan.
— Hyvä, ettei sattunut kumpaiseenkaan teistä, sanoi hän.
Dick hypähti eteenpäin ja suomi valjakkoa ruoskallaan.
— Us kiinni! kiljui hän.
Lumi pölisi heidän ympärillään. Vähäistä myöhemmin löysivät he polulta nahkakäärön ja pienen kasan pyydyksiä, Mies, jota he ajoivat takaa, oli keventänyt kuormaansa, heittänyt pois kaiken, mitä ei ehdottomasti tarvinnut. Niin lähellä riistaansa he jo olivat.
Hengästynyt Sam vaati pysähtymistä.
— Seis! komensi hän. — Pysytään tyyninä vain. Tällä tavoin me emme saa häntä kiinni. Hänellä on kevyt kuorma, hän on mies, ja hänellä on levänneet koirat. Hän voi helposti päästä käsistämme, jättää meidät uupuneine koirinemme.
Vanha mies istuutui ja sytytti varovasti piippunsa.
Dick riehui kuin vähäjärkinen, kuohuksissaan viivytyksestä, ja noitui, että jotakin oli tehtävä heti paikalla; mutta oli niin ymmällään, ettei osannut selittää, mitä hänen mielestään oli tehtävä.
Ja tuokion kuluttua hän kysyi:
— Mitä ihmeessä me teemme?
— Mies menee, mutta latu jää, vai mitä? sanoi Sam. — Seuraamme jälkiä.
— Mutta mitä kannattaa — miten me sitten pääsemme hänen kimppuunsa taas?
— Meidän on heitettävä pois pyydyksemme ja ylimääräiset huopamme. Meidän on taivallettava niin nopeasti kuin voimme, ilman että uuvutamme itsemme. Ehkä hän pitää liian kiirettä, ja silloin me voitamme kilpajuoksun. Kuinka hyvänsä, tämä on ainoa mahdollisuutemme. Jos me päästämme hänet käsistämme nyt, emme löydä häntä enää koskaan. Tämä latu on ainoa, johon nyt voimme luottaa.
— Mutta jospa alkaakin sataa lunta kovin? Lumimyrsky voi tulla milloin hyvänsä.
— Jos alkaa pyryttää — no, niin —
Vanha mies vaikeni hetkeksi, imeskellen piippuaan.
— On eräs asia, jonka toivoisin sinun ymmärtävän, jatkoi hän sitten, nimittäin, että sinulla ei ole oikeutta paukutella pyssyäsi, milloin vain päähäsi pälkähtää. Meidän on saatava tuo mies kiinni elävänä. Pyssyn laukaus tänään oli paha juttu; se varoitti Jingossia ja turmeli ehkä mahdollisuutemme yllättää hänet Tosin olisi hän voinut kuulla meidän lähestyvän siitä huolimattakin. Olkoonpa nyt miten hyvänsä. Mutta jos sinä olisit tappanut koiran, niinkuin aioit, olisit saanut aikaan niin paljon vahinkoa, ettet ainakaan oman tylpän järkesi avulla olisi koskaan pystynyt sitä korvaamaan. Tuo koira on paras, mitä meillä on. Minä — minä kadottaisin mieluummin pyssymme, kuin sen… Hän toisti viimeiset sanansa kerran toisensa jälkeen.
Vakavana kuten aina, kun toveri puhui tuossa äänilajissa, kysyi Dick: miksi, mutta ei saanut vastausta. Tuokion perästä rupesi Sam lajittelemaan kuormaa, heittäen syrjään kaiken, mitä ei välttämättömästi tarvittu.
— Mikä on aikomuksesi? uskalsi Dick kysyä.
— Lähteä liikkeelle.
— Pianko luulet meidän saavan hänet kiinni?
— Herra tietää.
Koirat nojautuivat eteenpäin ja olivat vähällä kaatua — kuorma oli odottamatta käynyt perin köykäiseksi. Seuraavassa hetkessä asteli vähäinen kulkue taas tasaisesti eteenpäin. Tuokioon ei puhuttu mitään; Lopulta virkkoi Dick:
— Sam, kuulehan, minusta meillä on jotenkin yhtä suuret mahdollisuudet kuin lumipallolla helvetissä.
— Niin minustakin, vastasi Sam vakavasti.