XXIV LUKU.
He painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi luotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin tunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän tuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa, mutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.
— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei ole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai ylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai ovatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet kuukauden päästä?
— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.
— Miksi emme?
— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.
Ja se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.
— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.
— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa keskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.
Tämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus saattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi livahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua ojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä suojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä hänen jäljilleen. Niin, jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta; — siitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia vuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se nautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden siteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä perhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa, olisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri kuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä kavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton käsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen, minkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss antautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään kolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta takaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa, lopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen kortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.
Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani hänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein arvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää vastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara alue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja — todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta lukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät — yhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria merkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa tai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada riista näkyviinsä ennen lumen sulamista.
Tapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja tänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon päivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti yritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka tunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän taakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha erämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön mies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa ei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen: elämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui kestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut: yksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan talven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri karibulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen oli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven löytäminen seitsemästä merestä.
Niin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän
Dickin huomion asiaintilaan.
— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja katoaa.
— Jos voi, täydensi Dick.
— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa mukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:
— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän luulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi mitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on. Hän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta hänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän on muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.
— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa ylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan ihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme, lisäsi hän tovin kuluttua.
— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan mieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.
Päivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi, ja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä, runsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista polttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan hämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä itseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta. Ja kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on yhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin. Matkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä huimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua millä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä hetkeä.
Sen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä, hän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema ja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki oli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin taiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla selviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset ja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi piti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä, ettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen kaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen äly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan vaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus mahdollisimman pienellä voimankulutuksella.
Tavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam lisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne irti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä. Hermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa, mutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.
Aluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli suhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos yhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä vastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen anglosaksilainen sisu.
Mikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla kysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen, suustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti tappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti joutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien vuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava, että hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat käyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa matkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen käsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää valjakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin hänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään voimia.
Ensi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä, mutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää rohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa yksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin, ajattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat uupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui johtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat hirvet, suoraan, hellittämättä.
Tiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja poppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja sitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin varsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä ja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat pieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella, missä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat vihamieliset henget.
Kuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä. Monivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi; pian hukkasi talvi viimeisetkin eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet, laaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat Pohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä ympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä. Ne liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.
Vähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän kanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen maailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin ulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen äärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa toisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.
Valkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän ravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille, mistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa itsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.
Yön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta hituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen eteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä pohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi, unentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat, että mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi juolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän mielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen tai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää pystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä nääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin oli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään aineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta määrätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he kuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän tehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä, kavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen olento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen renki.
Täällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin soivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen, peloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun täydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin — jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata ankara rangaistus..
Ensin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa, matkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat he muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti ryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli suhteettoman pitkä.
He söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen määrä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin vähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai tarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa neljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun ruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus saivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin visusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla pienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä määrää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se kuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät hengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät ajanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.
He tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni vähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin paljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen. He tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle jokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti kohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin puoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla. Nälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori rekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin surkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.
XXV LUKU.
Matkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta seuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että väsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa pantiin lopulta kovalle koetukselle.
Nyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli luovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa kevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle. Kaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.
Intiaani oli saatava siepatuksi. Siitä ei päässyt mihinkään. Sekä Samille että Dickille oli henki rakas, ja heitä elähdytti toivo päästä vielä takaisin ihmisten ilmoille. Senvuoksi he eivät lakanneetkaan uskomasta, että mahdoton kävisi mahdolliseksi, että neula ilmestyisi heinäsuovasta, että karibu astuisi näkyviin valkeasta tyhjyydestä. Heidän asemansa kävi kuitenkin yhä kireämmäksi, ja lopulta oli vaikea valinta edessä.
— Dick, sanoi Bolton vakavana, meillä on perin vähän kuivattua lihaa jälellä, jos me nyt käännymme takaisin, selviydymme juuri ja juuri metsäseuduille. Jos taas jatkamme eteenpäin, on meidän saatava hankituksi enemmän ruokaa, muuten käy hullusti.
— Tiedän, vastasi Dick.
— No?
Dick tuijotti häntä kummastuneena. — No, mitä? kysyi hän.
— Luovummeko yrityksestä?
— Ettäkö luopuisimme? huudahti nuorukainen. Emme tietystikään; mitä sinä oikein ajattelet?
— Me voisimme ehkä keksiä karibun, tuumi Sam hieman epäröiden; tai ehkä on Jingossilla enemmän ruokatarpeita kuin hän välttämättä tarvitsee. Mutta kovin ovat mahdollisuudet huonot.
He pienensivät edelleenkin liha-annoksia. Huikea nälkä teki heille kaiken maailman tepposet. Se kohisi aivoissa ja lennätti avaruuteen pieniä, mustia läikkiä, jotka hyppelehtivät raisuina ylös alas. Aamuisin olivat heidän jäsenensä kauttaaltaan kangistuneet ja lihasten verryttely merkitsi suorastaan kuolemantuskia. Heillä ei ollut enää muuta tahtoa kuin päästä eteenpäin, mutta tahtomattaan he näkivät outoja näkyjä, olentoja lumessa, liikkuvia olentoja, jotka katosivat, jos hiukan terästi katsettaan.
He alkoivat kompastua olemattomiin esteisiin, toisinaan jopa kaatuilivatkin. Kaatuminen merkitsi lisäponnistuksia ja ennenkaikkea ajanhukkaa. Täytyi kohdistaa tarmonsa jalkojen nostelemiseen. Astuminen ei enää ollut koneellista, jokaista jalan siirtoon tarvittavaa liikettä oli harkittava. Siinä aihe vielä suurempaan varovaisuuteen ja keskittymiseen. Dickin jalka turposi jälleen, vielä pelottavammin kuin kesällä. Hän puski eteenpäin aivan turtana, välittämättä mistään. Hän käveli, siinä koko hänen olemassaolonsa tarkoitus.
Kun hän joskus myöhemmin palautti mieleensä nämä hetket, muisti hän tytön kerran lyhyesti sanoneen, että heidän kaikkien oli pian kuoltava, ja että hänen, May-may-gwánin, olisi ollut parasta kuolla ensinnä. Ehkä saattaisi hänen liha-annoksensa auttaa miehiä eteenpäin ainakin jonkin aikaa. Paluuajatuksen — josta ei hellitetty, mutta jota ei lausuttu julki — syrjäytti hetkeksi toinen, masentavampi kuvitelma: he pääsivät käsiksi mieheen, jota ajoivat takaa ja kuolisivat toisiinsa takertuneina, vetäen mukanaan intiaanin vainajien tanhuville. Sam hylkäsi tuon ajatuksen heti, pian pääsi nuorukainenkin siitä irti, ja surkea takaa-ajo jatkui jälleen tylsänä tarpomisena eteenpäin, eteenpäin…
Dick oli toivonut saavansa punanahan pehmitettäväkseen, mutta sekin toivo alkoi häilyä. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta tuota miestä kohtaan. Oli ehken tullut arvioitua liian vähäpätöiseksi tämä Jingoss. Dick ei takaa-ajon alkamisesta lähtien ollut hänestä nähnyt vilahdustakaan. Oman uupumuksensa nuori mies täysin tunsi ja käsitti, mutta kukapa intiaanin tiesi? Nuorukaisen itseluottamus väheni hiukan, mutta päätöksessään hän lujasti pysyi. Takaa-ajoraivo astui itseluottamuksen tilalle.
Vähäistä myöhemmin oli toinen koira tapettava. Dick havahtui hetkeksi, muisti Billyn, lemmikkinsä, ja yritti puhua sen puolesta. Sam ei tahtonut kuulla vihjaustakaan Mackin lopettamisesta. Jälellä oli vain Claire, rekikoira, tunteellisina ruskeine silmineen ja lempeine käytöksineen. Mutta kun he sitten aikoivat käydä siihen käsiksi, tapasivat he sen suojelemassa äskensyntyneitä pentujaan Mackilta ja Billyltä, jotka silmät verestävinä ja kielet kuolaisista suista roikkuen vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen pentujen kimppuun. Ja tuossa hirveässä näyssä näki Sam Bolton ensimäisen vilahduksen peloittavan vihollisensa kasvoista.
Hän ajoi koirat syrjään, tarttui äkkiä pentuihin ja surmasi ne. Näin pelastettiin Clairen elämä uhraamalla jälkeläiset.
Ei auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro kuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten. Jälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam antoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi voimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä suurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon vastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä yhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa keskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi koneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan. Nyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.
Lopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva. Se osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi vetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin taipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä niukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla silmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.
Miehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö kulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.
May-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan ihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi eteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti kaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin, samalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.
Lopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana. Heidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin koiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli nyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä sitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.
Sam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin, mutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja raivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli alistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi nääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään horteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.
XXVI LUKU.
Oli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi. Talvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli melkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja läpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla mailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät tuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla, suli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa. Matkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta, lämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.
Miehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät, että kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein epätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi välttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi muuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä suoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti juuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli uskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.
Myöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.
Päivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin äkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi tupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin harvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden. Varovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen kristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen tuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat, polku kävi epäselväksi.
Dick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten leikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen avuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin yksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään keinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten kiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä lumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen, seuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan ei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän katseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen ja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa sitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä lakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.
Tuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.
— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.
— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.
Mutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.
— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet.
Jalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!
Koira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja päristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti, vaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa tietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija löytää piilotetun neulan.
Jingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa täyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä, etteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän viekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että heidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi etsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna siitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa suuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.
Oli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä sittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että hän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi tuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku. Lopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen suoraan pohjolan lohduttomille aavoille.
Hetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään, mutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että matkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi olivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut tarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa henkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut mieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään. Hänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan ei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän oli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin pääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä tarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä main oli riistaa.
Lumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään ne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja alkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja kaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen jälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat kulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka yhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan lopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa kuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka oli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin vähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa mahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei heidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen. He ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä kuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen, asuinsijaa.
Sitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen takaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi ja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli liha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän hiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän oli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon ponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin sisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta silmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla jälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi muita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty joustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste sammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi; hartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.
Talvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja loistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja sokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen alkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille, herkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen Kalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta. Kaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri siirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot näyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne äkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku surkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi toisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään tuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.
Summaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa pohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin täydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä eivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin lyhyeltä ja helpolta.
Heidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki päässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet nälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja voittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi kapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät he tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi he myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen siitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän kasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa, mutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam oli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli hän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen taakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista keskusteluakin käyntiin.
He eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican) = kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan. He keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan nahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt heidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä he pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä hirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi… Heidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.
Heillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava karibulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä, että riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet mahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät kuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa onneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä hetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola oli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä peliä.
Ja tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään masentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin, väsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan; siinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin. Ja intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi väijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa nauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat niin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman matkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui vähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.
Samin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin järjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä saattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän ne visusti toisten silmiltä.
Myöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss siis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty, mitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta. Nyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat taas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta riistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa, joka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän tielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He eivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki. Nyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät. Oli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä puuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.
He eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui, mutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä saattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että voimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.
Tähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta puhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton, jonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen, mutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten seutujen autiuteen.
— Ei vielä! sanoi hän ääneen.
XXVII LUKU.
Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut, niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava, että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.
Vielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen oli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa, mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja ohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli jaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.
— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira, äläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet kiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.
Dick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha, järkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä nyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.
Mukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset.
Pemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän
Samille. Koiraa talutti hän kytkyessä.
— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi. Ainakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit hankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän… Hänen äänensä sammui, ikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.
Dick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä puristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.
Mack kohotti kuonoaan. He lähtivät.
Jäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen, jonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata, liikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin tällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että hän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut sallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa seikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet viimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.
Kun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta melkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota. Hän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut. Dick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena ja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti nuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes lopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick hetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla, hoippuen eteenpäin hänen jäljissään.
Nuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi hartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.
Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin. Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.
Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän, taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään, tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.
Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla; auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut mitään.
Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat. Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän läheisyyteensä.
Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli ihminen voitettu.
XXVIII LUKU.
Kolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa minkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli valmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö hoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen voimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö ojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli tullut.
Tuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten hän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti liikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.
Latu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen askel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani pysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman varmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti, koko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt häipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta siellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen peittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta, osittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta. Ne kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti keksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti, voimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä hyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.
Muutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha ja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta ja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi hänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä yhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko hän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut jotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka puutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut elää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen haamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli pohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet liikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja taivaalla tanssi hulluja aurinkoja.
Pari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy selvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä ympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys tuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja kiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin pitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan. Ruumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien rinnalla.
Jatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen päätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän ymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan lumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat merkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut huomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli tehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään vaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot tuulet olivat voimakkaammat kuin hän.
Pitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että korviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi hänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään tiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.
XXIX LUKU.
Dickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen. Lumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen palatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa, kohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen huovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia tuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti menneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen mielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen toimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.
Heidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei ymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla epäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava, se riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi hän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti ajatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan enää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —
Tyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä.
Sitten kuiskasi hän heikosti:
— Jibiwanisi!
Hänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua ummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:
— Sinä palasit.
Dick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.
Pitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:
— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.
Ja taas, hetken kuluttua:
— Sinä palasit takaisin.
Onnellisena sulki hän silmänsä.
— Miksi palasit? kysyi hän sitten.
— En tiedä, vastasi Dick.
Lumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti turkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän, valkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat samanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen symbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin ihmiskunta.
Äkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.
— Me kuolemme tänne, Pikku sisko. En sure sitä. Olen tehnyt parhaani. Kuolen tyytyväisenä. Mutta sinun aikasi ei olisi ollut vielä. Ellet olisi meitä seurannut, istuisit tällä hetkellä lämpimässä wigwamissa kansasi keskuudessa. Tämä tietoisuus painaa raskaana mieltäni.
— Senkö vuoksi palasit takaisin? kysyi tyttö.
Dick mietti hiukan, mutta vastasi sitten:
— Ei, sen vuoksi en palannut.
— Tunnen etelän lämpimien tuulten puhaltavan, kuiskasi tyttö vähän myöhemmin.
Nuorukainen luuli hänen sanojaan nääntyneen houreiksi, mutta hän erehtyi. Tyttö käytti oman kansansa kuvarikasta puhetapaa.
— Jibiwanisi, jatkoi tyttö, minusta on tämä nyt maa, jossa puut viheriöivät, virrat kohisevat, päivä paistaa ja hirvet käyvät laitumella pehmeillä nurmikoilla. Sydämessäni soi lintujen laulu. Miksi surisin kuolemaa? Onnellisena on hyvä kuolla.
— Oletko onnellinen, May-may-gwán? kysyi Dick.
Vastauksen asemesta kohotti tyttö katseensa. Dick ymmärsi.
— May-may-gwán, sanoi hän, — minä en tiennyt.
Hän tarkoitti, ettei hän aikaisemmin tiennyt, että tyttö häntä rakasti, mutta tyttö käsitti hänet väärin.
— Niin, niin, kiirehti hän siksi auttamaan. — Tiedän. Mutta sinä palasit takaisin.
Jälleen sulki hän silmänsä ja näytti vaipuvan suloisiin unelmiin. Ja heidän ylitseen suhahti pohjoistuuli, kuin ahne, saalistaan tavoitteleva lintu.
Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa selveni Dickille moni asia. Kuoleman kasvojen edessä kehittyi hän mieheksi muutamassa tunnissa. Missä hän aikaisemmin oli nähnyt vain alastomat, kouraantuntuvat tosiasiat, siinä aavisti hän nyt hengenkin läsnäolon. Hänen silmänsä avattiin, niinkuin muinoin profeettain. Kuvitelmien ja todellisuuden oudossa rajamaassa, jossa hän nyt asusti yhdessä nääntymyksen kanssa, luuli hän silloin tällöin kuulevansa äänen, vihollisen riemuitsevan äänen.
— Onko selvä? tiukkasi se. — Onko selvä? Oletkos nyt murskattu? Onko uppiniskaisuutesi masennettu lopultakin, oletko nöyryytetty? Oletko luopunut palkinnosta — ja taistelusta? Joko on selvä?
Tyttö liikahti hiukan hänen sylissään. Dick kohotti katseensa. Päivä oli jo päättymässä ja revontulet alkoivat räiskyä taivaalla.
Mack, koira, makasi liikkumattomana, kuono etukäpälien väliin työnnettynä. Näin se oli maannut koko päivän ja illan. Tuntui siltä, kuin olisi sen maattava tällä tavoin siihen asti, kunnes kuolema korjaisi.
Tyttö raotti silmiään.
— Jibiwanisi, sanoi hän raukeasti, loppu on lähellä.
Työläästi palasi Dick todellisuuteen. Jälleen näki hän ympärillään liikkuvia olentoja. Hän tuijotti niitä, kunnes ne hajosivat ilmaan toinen toisensa jälkeen. Jospa vain karibulaumat —
Hän kumartui ja kohtasi tytön katseen.
— Älä sure, Jibiwanisi, minä olen onnellinen, kuiskasi May-may-gwán.
Tovin kuluttua hän jatkoi:.
— Minä tahdon kuolla ensin.
Ja sitten:
— Tämä maa — ja tuo toinen — rajan täytyy olla jossakin. Odotan siellä. Odotan lakkaamatta. En tahdo mennä yksin tuohon toiseen maahan. Tahdon nähdä sen yhdessä sinun kanssasi. Oh, Jibiwanisi, olen sinun, sinun, sinun! Ja sinä olet minun.
Hän kohottaiksen puolittain istualleen, ojentaen käsivartensa, etsien hätäisenä nuorukaisen silmiä, pyrkien varmuuteen, yrittäen vapautua epäilyistä, jotka ahdistivat.
— Sano, pyysi hän, pudistaen Dickin käsivartta.
— Olen sinun, sanoi Dick vakavana; sydämeni on sinun, rakastan sinua.
Hän kumartui ja suuteli tyttöä huulille. Väristen ja huoaten syvään, ummisti May-may-gwán silmänsä.
Hetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.
XXX LUKU.
Tämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia liikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira makasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen mukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.
Nuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut pakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista hän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut. Miehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen. Useimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti miehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään. Hänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin mietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.
Hän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten tähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja välinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä palautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän vaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko järjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta tärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle, joka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista kohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin, rakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman porteilla.
Korkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut miesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne tavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan tuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen, ne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton, hän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään silmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa, vihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään. Kaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen taistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää voinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa tyhjissä kammioissa.
— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin nujerrettu? -Kuka voitti?
Dick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.
— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?
Mies huusi kuolemantuskissa:
— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä enempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!
XXXI LUKU.
Mack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin paikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista kohti.
Dick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän hieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että olento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti aikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku kuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka monta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään ei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman varmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.
Dick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä puikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana kuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui tuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen: pohjoisesta oli tulossa mies.
Kulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan, kompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen nääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa pitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.
Dick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä. Poskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja halkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten yli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille. Silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana kuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella elävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta epätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti, mutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen jaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.
Dick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi hajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa olennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut aikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua. Juuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset tarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne tielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen itsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt tuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies, jonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli päättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi nuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät, turhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui hän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.
Mies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti ainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen silmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta sulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu niiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.
Ja yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi hän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan, salaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet näin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan taivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle, erehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.
Dick vartosi äänettömänä, jonkin salaperäisen voiman kahlehtimana, pitäen silmällä toisen hyödyttömiä yrityksiä, aivan kuten Pohjola oli pitänyt silmällä häntä itseään. Intiaani kompasteli itsepintaisesti yhä lähemmäksi. Hän astui pikku leiriin. Dick kohotti rihlansa, tyrkkäsi miestä sen piipulla, ja komensi käreällä äänellä:
— Seis!
Intiaanilta pääsi nyyhkytyksen tapainen ähkäisy ja hän lyyhistyi sanaakaan sanomatta Dickin jalkoihin. Voitettuaan pelin viskasi Pohjola välinpitämättömänä voittorahat hävinneelle vastustajalleen.
Ja tuokion kuluttua ilmestyi karibulauma näkyviin, kulkien kuin aavearmeija valkoisen lakeuden poikki.
XXXII LUKU.
Kesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä seurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan, joka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta. Matka oli päättymässä.
Keulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet; vain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja kerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa silmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen jaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä, jonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.
Keskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina selän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä oli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava perille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi sidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin selvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.
Sam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän oli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään häneen näkyvää jälkeä.
He kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin komppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn ja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs noustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä nurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.
Kulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian menneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin he nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat, muuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.
Kauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta sitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille. Tuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa vanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä kerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista, ennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.
Edempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä tuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva ja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta samettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot. Varasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli tähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa ihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut useammin kuin kerran.
Varastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi katseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen Albret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen valkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.
Kukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät tarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.
— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss, ojibwa.
Päällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset kasvonsa katosivat hämärään.
— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.
Palvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.
— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla, on tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa sivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja hänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja ojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee varkaita.
Sanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja talutti hänet pois.
Galen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä häiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.
Äkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:
— Miten löysitte hänet?
— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä jätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi jalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin kaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella matkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme Jingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja livisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä. Hän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta me pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet hänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa. Se vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten loppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick lähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana aavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi muutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän pemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi ruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.
Siinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin vaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin sanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti päällikölleen.
Galen Albret tuumi tuokion.
— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En luottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi uskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron, komennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.
Miehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin suurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön antama tunnustus.
He kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi oviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa osui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.
— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin olette palanneet?
— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.
— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.
— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä oikein, poistuako, vai ei.
— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla on antamanne kaulahuivi tallella.
— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö.
Mitenkä on Dickin laita?
Siinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla kaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän lakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto poisti sinetin hänen huuliltaan.
— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.
Eränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin ja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa kulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa välinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä hämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän mielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot muuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon salaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat heidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja kestävyyden tunnuskuviksi.
Sam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet jälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien ympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä vaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden? Missä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko matka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita pyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä olivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä, karttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan. No, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla tavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen tutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.
»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä —»
Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia, nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.
»Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.
Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»
Laulu päättyi.
Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.
— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.