»VELVOLLISUUS»

Yksinäytöksinen näytelmä

Tässä näytelmässä esiintyvällä oudolla kielten sekoituksella on erikoinen tarkoitus, joka on silmällä pidettävä, mutta noudatettava ilman minkäänlaisia liioitteluja. Sekä venäläinen, ruotsalainen että suomalainen ovat korkealla sivistyksen tasolla. Tekijää on kiinnittänyt, paitsi komedian ja tragedian sekoitus, myöskin halu kuvata, miten eri tavalla eri kansallisuuteen kuuluvat ihmiset suhtautuvat sellaiseen tapaukseen kuin näytelmässä esitettyyn. Venäläinen tahtoisi, että koko juttu heti painettaisiin alas, että nimismies edelleen kaikessa rauhassa jäisi virkaansa hoitamaan. Suomalaisruotsalainen Leander, tuo miellyttävä, jäykkä virkamies, ei voi mitenkään suostua semmoiseen tuumaan, hänen täytyy vähintäin saada ottaa ero virastaan. Suomalainen nainen taas edustaa näiden rinnalla nuorinta, ennakkoluulotonta, vapaata, valoisaa elämän katsomusta. Nämä kolme, Suomessa alinomaa toisiansa kohtaavaa kansallisuutta ovat esitettävät mitä suurimmalla huolella. Ei saa tahallaan tavoittaa koomillisuutta, vaan pitää mielessä henkilöjen sivistystä ja samalla kansallisia ominaisuuksia. Venäläinen on vilkas, käsiänsä liikutteleva, niiden avulla selittelevä,—ruotsalainen taas jäykkä, liikkumaton, mutta sitä miellyttävämpi johdonmukaisuudessaan ja lain kunnioituksessaan. Kielen murteellisuutta ei saa liioitella. Kun jäykkä ruotsalainen, joka ei koko näytöksen traagillisimmissakaan kohdin ole päästänyt liikutustaan näkyviin, vihdoin viimeisissä sanoissaan taittuu ja joutuu tunteiden valtaan, on se esitettävä niin, että tuo taittumus tuntuu järkyttävältä. Venäläistä esittävän henkilön pitää välttämättä jonkun verran tuntea venättä ja venäläisiä. Tärkein kohta on saada esille venäläisen rajatonta ihmettelyä sen johdosta, että hänen ystävänsä nimismies ei sano voivansa jäädä virkaansa, puoli, joka erikoisesti kuvaa venäläistä kansallisluonnetta suomalaisen ja ruotsalaisen rinnalla.

Näillä edellytyksillä saa kappaletta näytellä vapaasti kaikissa tilaisuuksissa, missä tulot käytetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

HENKILÖT:

ANTON LEANDER, entinen luutnantti, nyttemmin harjoitteleva nimismies, 30-ikäinen, vastanainut, puhuu ruotsinvoittoista suomea, jäykkä, kankealiikkeinen, käyttää rilloja.

TYYNI LEANDER, hänen nuori rouvansa, suomalainen, ei puhu ruotsia, sivistynyt, hiljainen, hyvin herkkätunteinen.

LEONTJEV, heidän yhteinen venäläinen tuttavansa, puhuu venäjänvoittoista suomea, sivistynyt suurmaailmanmies, käyttää puhuessaan paljon käsiliikkeitä, tukka suittu keskijakaukselle.

MARIA MARTOLA, 26-ikäinen talonpoikaisnainen.

KUULA, entinen kersantti, nyttemmin nimismiehen käytettävänä oleva maapoliisi, suomalainen, ymmärtää vähän ruotsia, juoppo.

VANHA-LIISA, nimismiehen palvelija, uskonnollinen.

Tapaus maalla, Suomessa. Aika nykyinen.

Ruokasali nuoren pariskunnan vastaperustetussa asumuksessa; vasemmalle (katsomosta päin) ovi kyökkiin, oikealle rouvan huoneen ovi ja taaempana ovi herran huoneeseen; perällä avonainen ovi kansliahuoneeseen, jossa näkyy perimpänä valoisaan eteiseen vievä lasiovi, itse eteinen ja tämän lasien läpi puutarha. Ruokasalin oven luona puhelin.

Keskellä ruokasalia pyöreä pöytä, jolle on katettuna herkullinen illallinen. Oikealla etualalla toinen pöytä, sohva ja tuolia.

TYYNI LEANDER viimeistelee pöytälaitoksia, pää kallella tarkastellen, edeten ja taas lähestyen. Huomaa eteisessä kolme nimismiehen puheille pyrkivää asiamiestä: No joko taas!

Menee kättä hosuen perälle, avaa oven, mutta ei päästä miehiä sisälle:

Ei, ei, ei… Vallesmanni ei ota vastaan enää tänään … ei, ei, se ei käy laatuun, täytyyhän ihmisen joskus saada levähtääkin… Onhan ovelle merkitty vastaanottoaika … ei, ei, tulkaa huomenna, hyvästi, hyvästi, ne on yksityisiä asioita…

Sulkee oven. Miehet poistuvat.

VANHA-LIISA tuopi kyökistä tarjottimella pulloja ja muuta pöytätavaraa.

TYYNI LEANDER tullen kansliahuoneesta: Sano, Vanha-Liisa, oliko tuo nyt todella meidän Hektorin tekoja eikä minkään vieraan koiran?

VANHA-LIISA. Oli, rouva. Se katosi jo illalla—kyllä huusin moneen kertaan, mutta ei se tullut, ja niin jäi minulta kahlitsematta. Siitäkö asiasta nuo miehet—?

TYYNI LEANDER. Ei, ei, niillä oli jotain omia asioita. Tulevat milloin sattuu! Jos ihminen on vallesmanni niin hän ei saisi edes syödä rauhassa! Huokaa: Mutta minä vielä siitä koirasta… Eikö ole ihmeellistä, ettei maailmassa voi olla pienintäkään iloa, johon ei aina sekaantuisi jotain surullista. Sen olen niin varmaan huomannut.—Pankaa pomeranssi-viinaa eikä tuota.

VANHA-LIISA muuttaa pullot.

TYYNI LEANDER. Tai antakaa sentään tuonkin jäädä pöytään.—Kuinka iloitsinkaan saada vastaanottaa herraa metsästysretkeltä, valmistaa tämä illallispöytä parhaani mukaan—laittaa niin somaa—koko päivän olen ajanut asiamiehiäkin pois—mutta eikös vain sittenkin pitänyt tulla jotain ikävää! Koko iloni on häiriytynyt tuon jutun vuoksi. Ja mitä se oikeastaan minuun koskee?

VANHA-LIISA merkitsevästi. Onkohan ihmisen hyvä paeta suruja?

TYYNI LEANDER. Ah, sinä olet jumalinen, sano, eikö voisi tehdä niin, ettei koko asiasta tulisi mitään? Vanha-Liisa,—jospa salaisimme!

VANHA-LIISA. Salata ei saa, mutta tarvinneeko tuota antaa ilmikään.
Minä en sano mitään, ellei kysytä. Ja Kuula on juovuksissa. Tapahtukoon
Herran tahto.

TYYNI LEANDER. »Herran tahto, Herran tahto»—niin te jumaliset aina sanotte. Ettäkö antaisi kaiken mennä ja tapahtua itsestään?

VANHA-LIISA. Niin, että antaisi kaiken Herran haltuun eikä pelkäisi sitä mitä tapahtuman pitää.

TYYNI LEANDER. Huh! Johan sinä sanot aivankuin ennustaisit jotakin! Liisa? Mikä on mielessäsi? Oh, älä luulekaan! Mieheni on kertonut minulle kaikki, ja vaikka sinä tunnet hänet pienestä asti, tiedän ja tunnen minä hänet vielä paremmin … kaikki, ihan kaikki … meidän välillämme ei ole pienintäkään salaisuutta. Mikään ei voi olla minulle yllätys.

VANHA-LIISA. Se on kovin hyvä kaiketi … ja niin harvinaista…

TYYNI LEANDER. Niin, niin, ihan kaikki… Mutta kaikki on kuin vannoutunut tänään saamaan minut hermostuneeksi. Kohta hän on täällä, ja minä en osaa teeskennellä; jos jotain on sydämelläni, se näkyy kohta minun päältäni, nauruni on luonnoton, jotain tulee suupieleen, ah—he huomaavat aina. Minun täytyy avata ikkuna—pois … pois nyt kaikki semmoinen … hui-hai, tralalala… Anton on ihan varmaan pian kotona, mitä luulet?

VANHA-LIISA. Herra on jo kotona.

Menee kyökkiin.

ANTON LEANDER näyttäytyy eteisessä metsästyspuvussa, iloisena ja reippaana: Halloo, halloo!

TYYNI rientää avaamaan ovea: Ah! Vihdoinkin! Vihdoinkin!

ANTON LEANDER astuen kansliahuoneeseen pyssyt ja metsälaukut käsissä, antaa suudella itseään kummallekin poskelle: Se så, se så. Ändteligen är jag hemma…

TYYNI. Kuinka ikävä minun on ollut sinua!

ANTON. God afton, god afton, söta du. Låt mig bara komma ifrån dessa saker … ripustelee metsästyskapineet kansliahuoneen seinälle, sitten pesee ja pyyhkii vähän käsiään.

TYYNI auttaa kapineiden ripustamisessa: Tänään alkaa suomalainen viikko, rakas Anton, siis ei god afton, vaan hyvää iltaa.

ANTON. Hyve iltta, hyve iltta, rakas pikku.

TYYNI nauraen: Eikä »hyve iltta», vaan hyvää iltaa, kultaseni.

ANTON. No hyve-e-e-e ilta-a-a-a. Var det rätt så? Men det var då en härlig…

TYYNI sulkee leikillään hänen suunsa: Suomeksi, suomeksi…

ANTON. Se oli yks hyve jakti…

TYYNI. Metsästys.

ANTON. Oikke hyve metsestys kun meil oli tene—fasaner, riktiga guldfasaner… Men vad går åt dig?

TYYNI. On niin ikävä aina olla omanatuntonasi…

ANTON. No, no, mine luppa: ei yks sana ruotssi ene!
    Muuttaa takin, tulevat ruokasaliin.
Oo!—hyve illalis, oikke hyve illalis!
    Selailee oikeanpuoleisella pöydällä olevaa postia.
No, mite teme on?
    Avaa yhden kirjeistä.
Se on franska, lue, pikku.
    Antaa kirjeen Tyynelle.

TYYNI vilkaistuaan kirjeeseen: Mutta sehän on venäläiseltä ystävältämme
Leontjeviltä … siltä … siltä…

ANTON. O, vår badortsbekantskap, herr Leontjeff, mine muista se präktig herreman. Hen puhhu vehe soome.

TYYNI hyvin iloisena: Hän tulee meille, ajatteles! No nytpä täällä vasta syntyy kieltensekoitus: sinä ruotsias, hän venättä ja ranskaa, minä suomea! Hän tulee—ei mutta kuules hän tulee nyt iltajunalla… Kuinka hauskaa!

ANTON katsoo taskukelloaan: Sit hen on koht teel—yks poolstundi… Mut mine, rakas pikku, ei voin odotta enembi, mine on nin nelkke…

TYYNI. Rakas ystävä!
    Istuu vasemmalle, ei aivan pöydän ääreen, tarjoilee, itse ei syö.
Kas nämä ne juuri ovat niitä anjouviksiä, joista sinä niin pidät. No,
maistahan, maista. Ja sitten—katsos tänne! Saako olla?

ANTON. Oikke hyve, oikke hyve! Mut ei yhtaikka, rakas pikku.

VANHA-LIISA tuo ruokaa tarjottimella.

TYYNI ottaa vastaan tarjottimelta: No, Vanha-Liisa, meille tulee tänäiltana vieras, ja oikein yövieras. Antonille: Pelkään vain, että ne ovat vähän liian kauan olleet hellalla. Liisalle: Laitetaan vintihuoneeseen. Ja nyt täytyy olla teetä oikein venäläiseen malliin. Viritetään se meidän iso teekyökki—ha-ha… Antonille: Ole niin hyvä.

VANHA-LIISA menee.

ANTON. Se maistta se!—No, ja misse on minu Hektor, kun se ei on teel?
Ottaa herkkupalan käteensä: Hektor, se här! (Viheltää kyökkiin päin).

TYYNI. Hektorko? Niin … tuota noin … Hektoria on tänään pidetty kahleissa…

ANTON ihmeissään: Kahleissa? Mut mine on ju sanonu tykö… Anteks, men vad i tusan går åt dig?

TYYNI. Voi, se on sitä minun tavallistani—asia ei kuulu meihin kumpaankaan, mutta minun päältäni vain näkyy pieninkin mielipaha… Saanhan kertoa vasta myöhemmin?…

ANTON kuivasti: Mine takto tiete mite se on.

TYYNI nousee istualtaan: Mutta usko minua…

VANHA-LIISA tulee tyhjä tarjotin kädessä.

ANTON Liisalle: Mite teel on tapaktunu sen Hektorin kans?

TYYNI viittaa Liisan lähtemään.

VANHA-LIISA menee.

TYYNI. Sitä ei todellakaan voi kertoa ruuan aikana.

ANTON nousee. Ankarasti: Mine on sööny.

TYYNI. No, olkoon niinkuin tahdot.—Ajatteles kuinka mautonta: Hektor on jostakin tunkiosta vetänyt esille vastasyntyneen lapsen ruumiin…

ANTON. O … inte vidare?!

Rupeaa herttaisesti nauramaan ja istuu jälleen syömään.

TYYNI. »Inte vidare»?—Oh, Anton, minua loukkaa sinun sydämettömyytesi. Minuun on tämä asia vaikuttanut syvästi, syvästi, koko päivän olen vain sitä ajatellut.

ANTON. Sinu pite tottu, sine on nyt befallningsmanni rouva. Nyt sine nekke mite kanaljer ne kaikki on.

TYYNI. Mutta ajatteles kuitenkin, mitä äidin on täytynyt kokea, ennenkuin on voinut sellaista tehdä! Mitä yli-inhimillisiä tuskia…

ANTON. Enssi oma lapselt henkki pois ja sitte ruumis tunkkio… De borde hängas så många de ä'.

TYYNI. Ei, ei, Ahton, sinä et ymmärrä näitä asioita… Tässä Olen juuri lukenut. Ottaa kannettoman kirjan käteensä: ei ole ollenkaan välttämätöntä rangaista rikoksia, niin, niin, katso vain, se on Tolstoi itse…

ANTON. Du låter snällt bli och läsa sånt skräp.

TYYNI. Niin, sinä et lue muita kuin Runebergiä ja nyt viime aikoina
Selma Lagerlöfiä.

ANTON. En präktig författarinna.

TYYNI. Niin, niin.—Kuule Anton, minä niin harvoin pyydän sinulta jotain, mutta nyt pyytäisin sydämeni pohjasta: annetaan tuon asian olla … älä ole siitä tietävinäs.

ANTON. Ä' du galen?

TYYNI. »Oletko mieletön».

ANTON. Anteks, pligt—vad är det på finska?

TYYNI. Velvollisuus.

ANTON. Se on minu velvollisuus. Mine ei saa antta anteks semmone asia, förstår du?

TYYNI. Sinäkö et saa antaa anteeksi, vaikka tietäisit, että pitää? Oh, sitten sinulla on hyvin huono virka. Se pitäisi olla häpeällistä miehelle.

ANTON nousee pöydästä, pyyhkii suunsa, tulee Tyynin luo, puhuttelee niinkuin lasta: Rakas pikku, mine luule sine tiete kuka sen on tehny. Kuka se on?

TYYNI. Niin, minulla on aavistus. Mutta jos sinä aijot esiintyä noin— nimismiehenä … luuletko, että sanon sinulle?… en koskaan. En koskaan!

ANTON kyökkiin päin: Liisa, halloo—halloo Liisa!

TYYNI. Älä luulekaan. Vanha-Liisa on jumalinen eikä hän tiedä varmaan eikä sano mitään—halveksivasti:—nimismiehelle!

ANTON. Liisa! Tyynelle: Se kun sala yks rikos, tekke itsens tili medbrottsling.

VANHA-LIISA tulee ilman tarjotinta: Minuako?

ANTON. Menge hakeman kersanti.

VANHA-LIISA. Poliisi taitaa olla tänään vähän…

TYYNI. Mainiota…

ANTON. Taas joovuksiss?

TYYNI. Sepä sattui hyvin. Juokoon kerrakseenkin!

ANTON. Tulko tenne … på fläcken, säger jag!

VANHA-LIISA menee.

ANTON kävelee edestakaisin, kädet housuntaskuissa.

TYYNI on puuhaavinaan jotain ikkunakukkain luona.

He odottavat äänettöminä, voimatta keksiä mitä keskenään puhua.

TYYNI menee olkaansa kohauttaen huoneesta oikealle. Ovi hänen jälkeensä auki.

VANHA-LIISA tulee: Poliisi on täällä, mutta…

ANTON. Jaa, jaa, keske sisälle. Kyl mine leksytte ylös hent.

VANHA-LIISA menee.

POLIISI tulee.

ANTON. No, Kuula, mite teme ny on?

POLIISI. Jumala varjelkoon, herr Löjtnant!

Tekee kunniaa niinkuin upseerille, unohtaen olevansa lakitta päin.

ANTON. Mine ei on löjtnant ene eike sine kersanti. Pite kesi alhalla.
Sine on poliis ja pite olla yks esimerkiks toisil. Onkko teme laitta!
Mine aja ulos sinu, djävla svinet!

POLIISI. Ymmärrän, herr Löjtn … Befallningsman.

ANTON. Onkko sine kuullu se kun teel on tapaktunu?

POLIISI. Olen kuullut, herr Befallningsman.

ANTON. Otta ruumis ja pesse puktaks ja pane pukdas sekkin.

POLIISI. Ymmärän, herr Befallningsman.

ANTON. Sitte otta selve kuka se on tehnyt ja keske följa tili befallningsman.

POLIISI. Ymmärrän, herr Befallningsman.

ANTON. Mine aikko erotta sinu virast, mut se saa veel olla teme kertta, jos sine toimitta hyvin teme asja.

POLIISI. Ymmärrän, herr Löjt … Befallningsman.

ANTON. Antta se ny olla viimene kertta. Muista. Saa menne.

POLIISI. Tottelen, herr Befallningsman.

Menee, tehtyään sotilaskäänteen.

TYYNI kiirehtii sisälle: Anton, Anton, jos sinä rakastat minua, käske tuo mies takaisin…

ANTON. Mine teytte virkkavelvollisus…

TYYNI. Käske takaisin ennenkuin on liian myöhäistä … minä pyydän … minä rukoilen sinua. Ah, sinä pudistat päätäsi. Sinulla on jokin paljoa, paljoa ylempänä kuin meidän rakkautemme, mutta se »ylempi» ei ole mitään muuta kuin sinun—virkasi!

ANTON. Se on virkkavala, Tyyne.

TYYNI. Se on sinun kylmyytesi … sinussa on jotain koleata, kalseata, alkuperäistä, mahdotonta,—joka tekee minun niin kipeätä ja—vieroittaa sinusta. Voi, Anton, tulee hellästi viereen: sinussa on kuitenkin myös jotain ihan toista—niin lapsellisen hyvää ja hellää…

ANTON. Nej, det kan vara nog med detdär. Menee puhelimen luo, soittaa:
Saissinko herr kommunalläkaren Brenner. Tack.

TYYNI hätääntyneenä: Miksi lääkärille?

ANTON odottaa kuulotorvi korvalla: No-o, teytty toimitta ruumintarkkastus.

TYYNI tempaa kuulotorven nopeasti hänen kädestään: Mitä teetkään? Ei, ei! Heidän välillään syntyy taistelu.

ANTON. Men tillåt mig ändteligen… Vad är det, Tyyne? Är du från dina sinnen? Låt mig då tala…

TYYNI. Ei, ei, ei, Anton, et saa, et saa! Syrjäyttää hänet väkivoimalla, pudottaa kuulotorven roikkumaan, tuskallisesti huudahtaa: Se on Maria Martola!

ANTON. Maria Martola?!

Sortuu tuolille kuin salaman lyömänä.

TYYNI jonkun ajan kuluttua, hiljaisesti: Minä tahdoin säästää sinulta … itkee: Jos olisit antanut anteeksi, et olisi koskaan saanut tietää kuka se oli. Mutta nyt … voi, voi… Huomaa Antonin masennuksen: Anton, mikä sinun on? Polvillaan hänen vieressään: Anton, koeta rauhoittua. Sinun täytyy muistaa sydänvikasi!

ANTON. Jag är förlorad, Tyyne.

TYYNI. Hukassako—sinä? Sitä en ymmärrä ollenkaan. Olethan rehellisesti kertonut minulle entisyytesi, ennenkuin vielä yhteen menimmekään. Jos olet nyt tullut lapsen isäksi, ei se sinua minun silmissäni alenna… Eihän lapsen kuolema ole sinun tekosi, Anton. Ja jos meidän rakkautemme ei ole hukassa, niin mikä silloin voisi olla hukassa, en ymmärrä?

ANTON. Hon skall få sitt straff för barnamordet, därför ser jag ingen räddning för mig. Skandalen kan ej undvikas. Jag måste anmäla saken. O, jag står icke ut med detta!

TYYNI vähän ihmeissään: Niinkö sinä sen otat?

ANTON. Du förstår icke en man—har aldrig förstått. Ack, jag måste få tala med henne—genast—genast!

Ovikellon soitto kansliahuoneen eteisestä.

ANTON säpsähtäen: Vad var det?

Eteisen lasioven takaa näkyy herra Leontjev matkakamsuineen.

TYYNI tuskallisesti: Herra Leontjev!

ANTON samoin: Ah, jag kan icke nu med honom!

LEONTJEV melukkaasti, iloisesti, hattuansa heiluttaen: Aa! Sdraasite, sdraasite! Bon soir, mes amis! Bon soir! Juva peiva!

TYYNI LEANDER avaa oven, paraansa mukaan koettaen iloa osottaa: No, herra Leontjev! Kuinka hauskaa! Terve tuloa Vasilj Vasiljevitsh. Tuhat kiitosta teille, kun muistitte meidät ja piditte lupauksenne. Tunnustaakseni epäilin.

ANTON LEANDER toistaa aina samoin: Terve tulo, terve tulo, oikke hauska nekde…

LEONTJEV. Sdraasite, sdraasite, hjuuvat, hjuuvat yystävät! Suutelee
Tyyne Leanderia kädelle, antaa hänelle kukkavihon; syleilee ja suutelee
Anton Leanderia, joka rillojansa pidellen kömpelösti vastaa Leontjevin
vapaaseen sydämellisyyteen.

VANHA-LIISA tulee tarjotin mukanaan, järjestää ruokapöydän uudelleen, palaa kyökkiin vieden mennessään käytettyjä pöytäesineitä.

ANTON LEANDER. Keyke sisse, olkka nin hyve, herr Leontjev…

LEONTJEV aseteltuaan matkalaukkunsa ja päällysvaatteensa kansliahuoneen nauloihin, tulee muiden edellä ruokasaliin: Vous vivez ici comme dans un paradis! Charmant! Charmant!

TYYNI LEANDER. Vouz trouvez? Oui-dà.—Mutta suomea nyt, Vasilj Vasiljevitsh! Nauraen osottaa Antoniin: Me emme vain vieläkään ole oppineet ranskaa emmekä venättä.

LEONTJEV. Aha, aha, suomi—minjä ei vjelä unhotama, suomi, suomi, kaagshe. Katsahtaa tutkivasti Tyyni ja Anton Leanderiin: Mutta sanoga, minjä vissi ei tulemas hjuvä aiga, a?

TYYNI LEANDER. Kuinka niin? Ei suinkaan, herra Leontjev…

ANTON LEANDER. Tehke nin hyve, tehke nin hyve…

LEONTJEV. Nu mite vast, yystevät, yystevät!—Sanoga va suora. Nu ei soovi, nu minjä tuulemas huomena toisen kerran, a? Fsjoravno, nu?

TYYNI LEANDER. Ei suinkaan, ei suinkaan…

ANTON LEANDER. Meil oli vehe hekke hoones, mine—ich habe etwas
Kopfschmerz…

LEONTJEV. Qu'est ce que c'est donc?

TYYNI LEANDER. Il dit' qu'il a eu mal de tête…

LEONTJEV. Fenacetin!—Minula fenasetin,—oodotta, paranda kohta, oodotta, oodotta… Menee kansliahuoneeseen, kaivaa matkalaukustaan: Oodotta, oodotta, kohta, kohta paranda.

Anton ja Tyyni kohauttavat toisilleen olkapäätä. Tyyni viittaa kädellään, että Anton vain huoletta vetäytyisi omaan huoneeseensa seuraa pitämästä.

ANTON tuskallisesti huoahtaen menee oikeanpuoleisen takaoven kautta.

LEONTJEV tulee kansliahuoneesta pulveri kädessä: Minjä löytänyt pulfer.
Nu? Missä Antón Antónovitsh? Aha, kammari makkama? Se hjuuvä, se
hjuuvä. Kaataa lasiin vettä, avaa pulverin, vie oikealle: Nu, Antón
Antónovitsh, nyt pää kipjä parandama, minjä tuule, minjä tuule…

Menee oikealle.

TYYNI hajamielisenä panee kukkakimpun maljaan ja vie ruokapöydälle, sitten äkkiä herää ajatuksistaan ja menee nopeasti kyökkiin.

LEONTJEV tulee lasi ja pulveri kädessä vähän nolona takaisin oikealta. Itsekseen: Tshort jih paimjot. Paidji rasberi! Asettaa lasin pois ja heittää pulverin kädestään. Katsoo kelloaan. Kohauttaa olkaansa.

VANHA-LIISA tuo teekyökin, asettaa pöydälle, menee.

TYYNI LEANDER tulee kohta Liisan jäljessä.

LEONTJEV iloisesti: Aa, tsheikú?—éto moozhno.

TYYNI LEANDER. Suokaa anteeksi, herra Leontjev. Saanko tarjota teetä?

LEONTJEV. Suurkiitost, suurkiitost,—a Antón Antónovitsh?

TYYNI LEANDER. Hän tulee kaiketi heti paikalla. Oikeanpuoleisella ovelia: Anton, teetä, ole hyvä.

LEONTJEV osottaa itseänsä, totisena, hiljaa: Madame?

TYYNI LEANDER osottaa liikkeellään, ettei hän voi ilmaista mitään ja että Leontjev vain jäisi.

ANTON LEANDER tulee, koettaa pakottaa itseään reippaan iloiseksi, mutta onnistuu ainoastaan hetkittäin: Olkka nin hyve, herr Leontjev, olkka nin hyve.

Iloisuus tarttuu toisiin. Kaikki istuutuvat pöytään.

TYYNI LEANDER kaataa teetä, tarjoo: Tässä teille, herra Leontjev. No, herra Leontjev, kertokaapa nyt meille missä te olette viimeksi matkustanut, niin, niin…

LEONTJEV alkaa puhua yhtaikaa, sitten jatkaa yksin: Nu, Antón Antónovitsh, nyt minjä kohta… Ah missä matkustanut? Minjä paaljo matkustanut. Laskee sormilla. Parish matkustanut—yyks, London matkustanut—kaaks, Italja—Kairo—jeeh, koko mailma jumbäri matkustanut. Nu ja miitä? Jokapaikassa ihmiset samanlainje, sjeel parembi, teel parembi,—kaikki ssaama.

TYYNI LEANDER. Leipää—saako olla?

LEONTJEV. Non, merci.—Da, da, kaikki ssaama. Ja ssama synti tekkemä ja ssama jumala ruukoilema.

TYYNI LEANDER. Mutta eikö saa olla minun hilloani?

LEONTJEV. A, suurkiitost, surkiitost.—Ssama naurama ssama itkema—
London, Kairo, Parish—kaikki ssaamat ihminen, daa.

POLIISI tulee kyökistä käsivarrella pitkulainen säkkikäärö: Herr
Befallningsman, laps…

TYYNI LEANDER vaijentaa hänet: Sht! Nousee äkkiä istualtaan.

POLIISI. Martolan Mari on täällä kyökissä, herr Befallningsman.

ANTON LEANDER raivoissaan viskaa teelasinsa maahan, lyö päähänsä: Mene ulos! Ulos!

POLIISI tekee sotilaskäänteen, menee.

Paussi.

ANTON LEANDER menee hitaasti omalle puolelleen oikealle.

LEONTJEV on noussut ihmeissään istualtaan, katsoo vuoroin Tyyneen ja vuoroin Antonin ovelle. Miitä? Miitä tämä on?

TYYNI LEANDER. Eikö saa olla vielä teetä?

LEONTJEV. Da Boozhe moi! Tout le corps vous tremble…

VANHA-LIISA tulee korjaamaan pöytää.

TYYNI LEANDER Liisalle: Käske Maria sisälle tänne, kun me olemme menneet. Leontjeville: Ettekö haluaisi nyt vähän kävellä kanssani, herra Leontjev, puutarhaan…

LEONTJEV. Mut miitä tämä on? Miitä tämä on?

TYYNI LEANDER. Niin, ehkä kerron teille jotain, olettehan hyvä ystävämme…

VANHA-LIISA menee.

TYYNI LEANDER purskahtaa itkuun.

LEONTJEV hyvin liikutettuna, vapisevalla äänellä: Njut minjä njäke, tässä suuri—tässä grand malheur—minjä ei osa saano—minjä yystevä— (pui nyrkillä rintaansa): minjä tekke kaikki, minjä malimas paaljo nähny malheurs—kertokaa—yystävä minjä … yystävä…

He menevät eteisen kautta puutarhaan.

VANHA-LIISA kantaa useamman kerran kyökkiin pöytätavaroita, sitten tuo palavan, valkeakupuisen lampun ja asettaa tyhjennetylle pöydälle; vihdoin johtaa sisälle Maria Martolan, pidellen tätä kädestä, osottaa oikeanpuoleiseen huoneeseen päin, nyykäyttää päätä, taputtaa Maria Martolaa hiljaa olalle, suostuttaen istuutumaan kyökin ovea lähimpänä olevalle tuolille. Jättää Maria Martolan yksikseen.

MARIA MARTOLA harmaassa nutussa ja hameessa, valkoinen liina päässä, vähän silmillä, katselee ympärilleen kuin unissaan, ymmärtämättä missä on. Suu menee äänettömään nauruun ja vetäytyy sitten totiseksi. Anton Leanderin ilmestyessä oikealta nousee seisaalleen, ja kuultuaan hänen äänensä syöksähtää kyökin ovelle, ikäänkuin paetakseen, mutta jää kuitenkin paikalleen.

ANTON LEANDER tulee tietämättä, että Maria Martola on sisällä. Pysähtyy masentuneena: Maria … Maria ei pide pelkke minua… Mine ei tienny … ett… Mine pyyde teit, sano, oliko se laps minu?

MARIA MARTOLA vaikenee, painaa päänsä alas: Olihan se … te tiedätte.

ANTON LEANDER. Mine olis maksanu lapseneleke… Miks Maria sen teke?…
Ny käy Maria hoonost… Ja minu … mite pite minu tekemen?! Oh!

MARIA MARTOLA. Minä tunnustan. Olen tappanut.

ANTON LEANDER. Mut asia tule oikköyden etten. Mine on jeevi ett nosta juttu… Mine ei voi olla befallningsman teme jelkke … suuri heppe kohta minu … Maria ymmerte…

MARIA MARTOLA. En minä ilmaise, olkaa huoletta.

ANTON LEANDER. Mine kiitte Maria. Mut mine teytte pite poliistutkinto— nin—ja mine teytty vangita Maria.

MARIA MARTOLA. Itse tahdon vankeutta, lepoa, unta tahdon.

ANTON LEANDER. Maria usko, mine ei koko elemess ollu nin vaikke … nin vaikke… Menee kyökin ovelle, avaa, kutsuu päänliikkeellä, etenee pöydän luo oikealle etualalle.

POLIISI ja VANHA-LIISA astuvat hiljaa sisälle, jäävät lähelle ovensuuta.

ANTON LEANDER ottaa esille muistikirjansa, istuu pöydän ääreen, seuraavan kuluessa enemmän kirjoittaen kuin kysellen: Liisa on itse nehny se kun Hektor veti tunkiost?

VANHA-LIISA ensin säpsähtää, sitten rauhallisesti: Olen, herra vallesmanni.

ANTON LEANDER. Naimaton nainen Maria Martola teste kyleste… Kääntyy tahallaan poispäin: Maria on nehny se ruumis. Tunnustako Maria se oma lapseks?

POLIISI nykii Maria Martolaa hameesta kieltäen tunnustamasta.

MARIA MARTOLA. Tunnustan.

ANTON LEANDER itsekseen. O, min gud! (Maria Martolalle): Jos Maria ny taktois sano neiden todistajan lesneolle, kunga laps on koollu…

MARIA MARTOLA. Minä tapoin.

ANTON LEANDER tuskailun jälkeen: Maria sano ny miste syystte Maria se teke…

MARIA MARTOLA ihmetellen katsoo Anton Leanderiin: Pitääkö minun sekin sanoa todistajain kuullen?

ANTON LEANDER. Jaa. Kuuntelee äärimmäisessä jännityksessä.

MARIA MARTOLA. No niin … tahdoin peittää—salaisuuteni maailmalta. Ennen olisin antanut itseni hengiltä tukahuttaa tai elävältä tulessa kärventää kuin ilmaissut maailmalle kuka… Ajattelin juosta rannankalliolta veteen, mutta ruumiini olisi löydetty ja minun tilani havaittu, ja maailma olisi ehkä ruvennut arvailemaan…

ANTON LEANDER itsekseen. Min gud, min gud!

MARIA MARTOLA. Päätin senvuoksi synnyttää ja tappaa ensin lapseni, kätkeä sen ruumiin ja vasta toivuttuani lopettaa itseni. En luullut kenelläkään olevan vihiä minun tilastani. Kun tunsin hetken lähestyvän, menin lehtoon. Synnytettyäni odotin lapsen parahtavan, mutta se ei parahtanut eikä liikkunut. Kohausin istualleni. Lapsi oli tukehtumassa… Minä en auttanut.

ANTON LEANDER. Tiesikö Maria, ett laps olis jeeny elon, jos Maria olis auttanut?

MARIA MARTOLA. En ollut tietävinäni, mutta tiesin … tiesin … tiesin… Saamatta henkeä se hyvän aikaa aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven, näin… Sitten alkoi ruumis nytkähdellä, vavahti pari kertaa, kouristui, eikä suu auennut enää… Ja minä aloin uskotella itselleni, etten ollutkaan lapsen surmaaja … että se oli kuollut oman kuoleman … enkä juossut jokeen.—Voi minua tyhmää! Siitä hetkestä en ole yöllä enkä päivällä silmiäni ummistanut. Sillä kohta kun ummistan, näen vain lapseni, enkä minä voi sitä näkyä kestää. Mitä on vankeus, mitä häväistys sen tuskan rinnalla, jonka tunnen nähdessäni sitä alati samaa unta!

Menee tainnoksiin poliisin ja Vanhan-Liisan syliin.

POLIISI niistää nenäänsä.

VANHA-LIISA antaa vettä Maria Martolalle.

ANTON LEANDER. Hen voi pahon, me teytte kesköitte telle kertta.

LEONTJEV rientää eteisovesta kansliahuoneen kautta ojennetuin käsin Anton Leanderia kohden, välittämättä jäljessä tulevan Tyyni Leanderin pidättelemisistä. He palaavat kävelyltä. Leontjev on liikutettu, äänessä yhtaikaa sekä nuhtelua että lohduttelua: Antón Antónovitsh! Antón Antónovitsh!

ANTON LEANDER. Herr Leontjeff, mine pyyde anteks, mut te arvasi oikke, meil soppi parempi hoomen, minul on hyvin ikkeve asia…

LEONTJEV. Eheei, njut minjä ei enne meene, njut minjä tahto auttama yystevä … minjä paaljo nehny malimas maleurs … paaljo…

TYYNI. Niin, Anton rakas, minun täytyi selittää herra Leontjeville… Hän on todellinen ystävämme… Kuule mitä hänellä on sinulle sanottavaa.

LEONTJEV. Yystevät, teme aasia piitä—näin … näin … painaa käsiään alaspäin … sh! sh!… ei miite ei kuuka ei tiedä, ei kuuka, ei kuuka.

ANTON LEANDER pudistaa päätään ja tekee torjuvan liikkeen kädellään.

TYYNI. Mutta kuuntelehan mitä hän sanoo.

ANTON LEANDER. Se ei key Soomes, mine on soomalain virkkamees, mine teytty soira lakki.

LEONTJEV. Nu miite »laaki»—»laaki»?! Me kaikki—ihmiset.

ANTON LEANDER. Mine teytty anmälä ett brottmål.

TYYNI LEANDER Leontjevin kysyvän katseen johdosta: Faire rapport.

ANTON LEANDER. Ja sitte minu teytty inlemna min avskedsansökan.

TYYNI LEANDER samaten: Demander sa demission.

LEONTJEV. Ai-djai-djai-djai … kuinka iihmiset tuhma!… ja yks tule virka pois ja toinen vanki iistuma. Mitä vaarten?! Ni panimaju. Ei kuukka tietemä. Osottaa perälle: Ne kaks hjuva ihmis va tietemä. Ne ei saanovat. Kaikki uunhottama. Juumala anteks antama, ei kelle paha tulema, ei viirka pois, ei vaanki iistuma…

MARIA MARTOLA on edellisen kuluessa väsyneenä vaipunut tuolille ja Vanhaan-Liisaan nojaten nukkunut suu hymyyn; herää, katsoo ympärilleen, kauhistuu, päästää tuskallisen valitushuudon. Leontjev ja Tyyni Leander rientävät perälle. Anton Leander jää liikahtamatta paikoilleen.

LEONTJEV. Miitä, miitä? Onko hän kipjä?

TYYNI LEANDER. Maria? Maria?! Mikä sinun on?

VANHA-LIISA. Hän hourailee. Ei ole unta saanut viikkomääriin, vaan huutaa kohta kun silmänsä vain ummistaa. Herra koettelee.

LEONTJEV Maria Martolalle: Ah, minä tjiedä, minä kohta antama pulferi.
Te vissi näke uni, da?

MARIA MARTOLA. Unia? Niin, niin, unia, vaikka vain hetkeksi silmäni ummistan.

LEONTJEV. Näke paaha uni: lapsi kuolema, vuota veeri ja kaikki? Njiin?

MARIA MARTOLA. Ei, ei, unessa lapseni elää, en ole tappanut … hän osaa jo nauraa ja lepertää: äiti, äiti! Ja meillä on mökki harjun rinteellä, kuistikon luona on pyöreä kukkalava ja tuonnempana pähkinäpuunlehtoja. Ja kun minun täytyy mennä joelle vettä noutamaan, en ymmärrä kuinka uskallan lapseni jättää … se istuu paitasillaan maassa ja päästelee hiekkaa sormiensa välitse … noin… Ja minä juoksen joelle sydän kurkussa ja kiirehdin hengästyneenä takaisin: siinä hän istuu, ennallaan. Minä tempaan hänet syliini ja hän pienillä hiekkaisilla käsillään nipistelee minun poskiani ja nauraa veitikka. Minä suutelen hänen poskiansa ja kaulaa ja painan pääni hänen rintaansa vasten ja lämmin paitanen tuoksuu rakkaalle, rakkaalle lapselleni… Minä tahdon pukea hänet, minä rupean viemään häntä sisälle ja aijon nousta rappusia,—silloin aina havahdan … ja näen ettei sylissäni ole mitään…

Kaikki kääntyvät liikutettuina poispäin.

MARIA MARTOLA. Ja muistan kaikki … kaikki…

Nyyhkyttää.

TYYNI LEANDER johtaa Maria Martolan hellästi kyökin ovesta.

LEONTJEV tulee Anton Leanderin viereen: Antón Antónovitsh, juumala rangaista, te nehnyt? juumala anta kaunis uuni, juumala rangaista, ei iihmine taarvis.

ANTON LEANDER. Herr Leontjev, teille on oikke: mine ei saa raporteera.

LEONTJEV liikutettuna: Antón Antónovitsh, pazvoljte vas patsalavatj!
(Syleilee Anton Leanderia). Njut kaaikki hjuvä. Njut minjä ootta Maari
Venejel, mine taarvis matila suomalainen ekonomka. Mine ootta, da. Mine
anna henel hjuvä, hjuvä paikka.

ANTON LEANDER nyykäyttää päätään hyväksyvästi, menee ajatuksiinsa vaipuneena oikealle huoneeseensa.

LEONTJEV Vanhalle-Liisalle ja poliisille, jotka ovat jääneet odottamaan vallesmannin käskyjä: Njut, yystevät, kaikki hjuuvä. Njut ei saa koska puhuma testä aasia. Luupat?

Kättelee kumpaakin.

POLIISI voimatta hillitä liikutuksensa purkautumista, menee kovasti yskähdellen kyökkiin.

VANHA-LIISA kuivaa esiliinaan kyyneleitään.

LEONTJEV. Nu hjuuvä, hjuvä, njut meennä, minä kohta sanoma mitä pitä tekemä. Minä ensi anna uunipulfer Maarille.

    Taputeltuaan Vanhaa-Liisaa olalle menee
    toimessaan kansliahuoneeseen.

VANHA-LIISA. Unta se raukka tarvitsee.

(Menee kyökkiin).

TYYNI LEANDER tulee hiljaa vasemmalta, sormea heristäen kyökkiin päin:
Sh, Sh, hiljaa vain siellä!

Juoksee varpaisillaan huoneeseensa oikeanpuoleisen etuoven kautta, tulee sieltä jonkun ajan kuluttua kantaen mukanaan päänalusta ja kiirehtii yhtä hiljaa ja nopeasti kyökkiin päin takaisin.

LEONTJEV tulee kansliahuoneesta kädessä pulveri, tapaa Tyyni Leanderin lähellä kyökinovea: J'ai de médicaments pour elle.

TYYNI LEANDER hiljaa: Sh. Nukkuu! Nukkuu sikeästi! Ah, en tiedä onko se paha, mutta kaikessa tässä onnettomuudessa minä olen—niin onnellinen, niin onnellinen!

Menee kyökkiin.

LEONTJEV pysähtyy ihmeissään, sitten näpähyttää sormillaan: Ilman minu pulfer! (Seuraa Tyyni Leanderia varpaisillaan kyökkiin): Se hjuvä, se hjuvä.

TYYNI LEANDER hetken viivyttyään kyökissä tulee sieltä kiirehtimättä, ajatuksissaan, hiljainen riemu kasvoilla, aikoo mennä oikealle Anton Leanderin huoneeseen, mutta huomattuaan että siellä on pimeä palaa takaisin vasemmalle, ottaa ruokapöydältä lampun ja menee vähän nopeammin oikeanpuoleiseen takahuoneeseen.

Ulkona on kuutamo, joka lampun hävittyä saa aikaan epämääräisen valaistuksen myöskin sisällä. Näyttämöllä ei ole vähään aikaan mitään liikettä eikä ääntä.

Tyyni ja Anton tulevat oikealta. Tyynen vasen käsi on Antonin kaulassa.

ANTON. Nyt mine kokta, veel tene ilta, kirjoitta min avskeds——minu erohakemus.

TYYNI. No, Anton, sanon suoraan, juuri tuota olen minä oikeastaan salaa toivonutkin.

ANTON. Niin, Tyyne, minu pite lehette paperi varhan hoomen aamu. Mine ei voi kauemmi.

TYYNI. Minä yksin tiedän mitä se on sinulle maksanut. Mutta parasta on näin, usko minua, parasta on näin. Aivan kuin olisin pelastanut sinut jostakin…

He ovat tulleet oikealle etualalle ja pysähtyneet.

ANTON. Sano Tyyne ny minulle mite se sinu Tolstoi olis keskeny tekde tes asias?

TYYNI. Niin, Tolstoiko? Niin, luulen melkein että hän olisi käskenyt sinun erota minusta ja … mennä naimisiin Maria Martolan kanssa. Niin minä ainakin luulen.

ANTON menee polvilleen Tyynen viereen tarttuen hänen vasempaan käteensä, kömpelöllä tavalla purkaen rajun liikutuksensa: Sitä ei mine voi.

Kyökistä ilmestyvät ensimäisenä poliisi, kantaen palavaa lyhtyä, sitten Leontjev, lapio kädessä, ja viimeisenä Vanha-Liisa, säkkikäärö käsivarsilla. He katsahtavat pysähtyen Tyyni Leanderiin, mutta sitten jatkavat matkaansa, mennen peräkkäin hiljaa varpaisillaan kansliahuoneen ja eteisen kautta ulos.

TYYNI LEANDER liikahtamatta asennostaan katsoo taakseen ja viittaa heille oikealla kädellään, etteivät pysähtyisi, vaan menisivät Anton Leanderin huomaamatta ohitse; sitten kääntyy jälleen tämän puoleen, silittää hänen päätään ja jatkaa keskustelua niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: No niin, Anton … jospa et voi kaikkea … kuka voikaan kaikkea … sinä olet ainakin tehnyt minkä olet voinut … sinä olet…

ANTON nousee, sulkee Tyynen syliinsä, ei voi liikutukseltaan sanoa muuta kuin: Ysteve! ysteve!…