MUSTAN VARSAN KUOLEMA

Nuori, musta juoksijavarsa oli illan pimeässä loppuun syönyt appeensa, ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli tallin huurtuneessa ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja kuivaa oljenpahnaa. Varsa käänteli päätänsä, purra rouskasi kerran pilttuun lautaseinään, kihnutteli sitten polveen poskeansa. Pitkälti oli vielä ihanan aamun valkenemiseen, jolloin tallien portit taas aukenevat huikaisevalle kinoksien paisteelle, kun sisälle jälleen astuu se nuori isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset iloisesti helskähtävät hänen kädessään. Mutta aamun odottaminen jo näin iltayöstä tuntui vielä kovin aikaiselta. Varsa rupesi ajan kuluksi ajattelemaan laskeutuisiko kerran ihmeekseen makuulle pehmeille kuivikkeille. Oli sentään siitä asiasta kahdenvaiheilla, sillä pimeissä tallin nurkissa tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä pani säpsähtelemään. Hamuiltuaan seimeen pohjasta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja päästyään vakaumukseen siitä, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa laskeutuakseen makuulle, mutta ojensi ne taas, katsahti vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi säpsähtävinään: Mikä kamala musta viiru tuossa lumella?! ajatteli se korvat hörössä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamon varjoksi, joka talosta tutusti lankesi pihan lumikentälle, samalle kentälle, missä nuori isäntä vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt, juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoiseen sekamelskaan.—Vielä oli varsa hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli hänelle päivällä leipää kurotettiin, kun hän vallattomasti lumessa piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen kaapi kavioillaan astuimia.—Sitten ei säikkymisen syitä enää löytynytkään. Varsa huokasi syvään kylläisyyttään, jännitys katosi korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen,— huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen.

Mutta eivät ehdi vielä nuoren hevosen räpytteleväiset silmäluomet ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan pää hetkahtaa jälleen pystyyn.

Selvään kuuluu yön hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan. Mitä nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa pystyyn suipeiksi kuin keihään kärjet.

Reki vedetään hiljaa vajasta.

Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee jännittyneestä ihmetyksestä. Hän kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mitään. On kuin öinen liikkuja olisi puolestaan sitä varsan nousemisen kolinata säikähtänyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa avaimen ensimäinen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yläovi aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa näkee kookkaan ihmishaamun, öisen varjon, suitset kädessä.

Mutta sinähän se oletkin minun isäntäni, hirnahtaa varsa, iloisesti valveutuen.—Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja … ja mikset puhuttele tapasi mukaan, etkä taputtele?… Miksi panet nopeasti valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irroita marhamintaa, vaan kesken kiirettäsi äkkiä pysähdyt, nojaudut minua vastaan, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan tykinnän?

Mikä onkaan mielessäsi? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan nähnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat kupeilleni, käännät rahkeet luokan päiden ja aisain ympäri, kiristät länget yhteen—ja samassa jo annat rinnuksen laueta jälleen auki, aivan kuin epäilisit koko lähtöä, mietit, vedät rinnuksen uudestaan kiinni. Taas annat laueta auki, taas vedät kiinni…

Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin vielä kummallisempi olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypystä raviin, kun sinä äkkiä jo taas kiristät ohjia ja jyrkästi käännät suoraan kinokseen—ja siitä polulle, jota emme vielä koskaan ole kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siitä alas rantaan! Ja rannassa—voi kauhistusta!—vaadit minun mennä lumettomalle, pimeälle jäälle, jossa vielä ihan äskettäin mustat syksylaineet loiskuivat. Ja taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen jäälle loikkaamista, etten epätoivon vimmassa hyppäisi sinne, vaan kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, minä käännyn pois, käännyn väkisin! Mutta taas armoton sivallus, ja minä seison kuin seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät nykähdykset. Sinäkö—sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni?—Tuskan hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Perääntyen minä karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!—Silloin sinä, armas isäntäni, iskujen asemesta nouset reestä, taputtelet minua ja hellimmillä sanoillasi lepyttelet. Tiedät sen hyvin—en voi minä silloin sinua vastustaa, murtukoon jää, astun siihen. Ensin toisella etujalallani, sitten toisellakin. Merkillistä! Jää vaan risahti, ei murtunutkaan. Sinä istut jälleen reessä, nyt ovat jo takajalkanikin jäällä. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä sallit astua käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään. Ehkä sinäkin pelkäät, koska kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh… Ja minä käyn ja kierrän oikealle, missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessä päätäni vasemmalle, joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pimeälle ulapalle. Nyt alan juosta, keveämpi ollakseni. Pimeään, aina vaan pimeään, aukealle, pois rantamilta, yöhön… Kavioini kapse kierii pitkin kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak, hok… Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia tanssivat.

Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän, oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn, oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi, riimusta taluttamasi?

Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen mieli, käännytä kotikiville, tulee kohta toinen päivä, uusi aamu valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni, lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!

Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan pimeydestä valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä käänsit suoraan sitä valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pitää Ison selän ammottaville syvyyksille, mieleni äkkiä kepenee valon tuikkeen nähtyäni ja minussakin käy niinkuin ohjissa iloinen vavahdus. Nyt tiedän minne mennään. Tuon talon muistan aina enkä unohda koskaan. Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeksi kun koivun lehti oli keltaisena. Puoli päivää oli matka kestänyt Isonselän ympäri. Oli sielläkin nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei tosin yhtä kauranantelias. Kun viimeksi kävimme siellä, talutti se vieras isäntä minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni. Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa hänen emäntänsä, hilpeä nainen, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani—sillä en ole milloinkaan hameellisia kärsinyt—tuli hän minun pilttuuseeni ja kaasi kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, että hän vielä kiersi kätensä minun kaulani ympäri, puristi päätäni rintaansa vasten ja kahdesti kuumasti kuiskasi isäntäni nimen.

Mutta jäitse ei oltu sinne vielä milloinkaan ennen menty eikä yön aikana koskaan käyty. No niin, nytpä käydään yönkin aikana ja mennään suoraan Isonselän yli. Ja jää kestää … kestää… Mieleni keventyy ja isäntäni huomaamatta varastan kiellettyä vauhtia yhä enemmän. Vihdoin tunnen ohjien höltyvän ja se merkitsee, että saan lähteä valtoinani kiidättämään.

Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei jää enää ehdi aitani murtumaan, vielä vähemmin minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen ja nopea kuin myrskypilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani liehuu ja sierameni tulta syöksevät. Avaruudet ovat minun vallassani!

Hetken hurmaava huimaus vaan: Iso selkä on jo takanani! Eikö tuossa jo häämötä vastarannan metsäinen manner ja eikö tuossa ole se kaukaa tuikkinut ikkunavalo? Ja tuossa jo joensuu, jonka ääressä talo sijaitsee… Huh! Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Isonveden selkä, juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.

Olin juuri ottamassa huimimman vauhdin, voittoni riemussa rientääkseni jyrkälle rantatöyräälle. Silloin ohjat äkkiä kiristyvät. Vauhtiani hilliten isäntäni vaatii minun hiljaa käymään. Eikö siis mennäkään sitä kauraa…? Koetan hypähtelemällä varastautua eteenpäin edes jonkun askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät, käskien pysähtymään. Minä pysähdyn. Heittelen päätäni, vaahtoa roiskuu suustani jäälle, kuolaimet ovat katketa hampaissani. Seisomme … seisomme… Hän kaiketi odottaa jotakin.

Jo liikahtaa hiljainen valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin säikkyväinen. Mutta kiristyneissä ohjissa minä tunnen isäntäni käsien alkavan vavista.

Hetken kuluttua avautuu tuvan ovi hiljaa. Eteiskodassa kaikki esineet kirkkaasti valaistuvat, kiulu, kirnu, kangaspuut. Isäntäni kädet vapisevat yhä tuntuvammin. Nuori vaimoihminen haparoi tuvasta kotaan, kalpeana, sama, joka silloin eteeni kaurat kaasi. Aristelee, katsahtelee taakseen, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Isäntäni kädet vapisevat.

Ei kuule se vaimo tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät jäälle tulemasta, lumiset ahot kieltävät, kodan kiulu kieltää, kirnu kieltää. Vaan jollet niitä kuule, onhan tuolla tuokkonen kodassa, valkokylki katon alla, kuule kuinka se sinulle hädissään huutaa! Muistatko, sinä kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja poimit minuun, valkoisilla sormillasi, käsillä viattomilla? Palaja tupaan takaisin, sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!

Ei hän sitäkään kuule. Tulee ulos, painaa oven jälkeensä kiinni. Kodan eteinen pimeni…

Rannan hämärää lumitöyryä laskeutuu nopeasti tumma haamu. Se on hän. Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla; liukastellen, käsiä ojennellen hoikka naisvartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona. Jo heittäysi rekeen.

Ja varsa vavahti lähteäkseen.

Nyt, nyt kohta kiristyvät ohjat, nyt kohta jälleen juoksen myrsky vihurina.

Mutta käskyä ei kuulukaan. Reessä ovat hiljaa, hiljaa, niinkuin korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi…

Mikä on aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi kiireestä kantapäähän, olen valmis, jalkani keveinä notkahtelevat, käske jo! Vien sinut ja hänet vaikka maailman ääriin, tuiskuna lennän, vihurina kiidän … käske, käske jo?

Mutta ohjat riippuvat rentonaan kenenkään niihin tarttumatta.

Vihdoin varsa alkaa yhä levottomammin tanssahdella. Näin tehden se tulee liikkuneeksi joen suuta kohden, missä vesi avonaisena virtaa. Varsan tuska yltyy, sillä se tuntee luvattomilla hypyillään jo ansainneensa sivalluksia ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska vingahtaa.

Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikoillaan Ja nyt—nyt kohosi pystyyn takajaloilleen.

Silloin jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin, se löi etujalkainsa terävät hokit jäänreunaan, mutta jää murtui etujalkainkin alta, ja musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.

Hetken vaan veden kierteet kohisten peuroivat pohjamujujen kanssa, sitten kierrellen soluivat toistensa ohi. Nousivat pohjasta jäälohkareet, kiiluvat kulmat edellä, ja paneutuivat takaisin pinnalle. Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat uudestaan hyytyvän veden kalvossa.

HÄN LOI HEIDÄT OMAKSI KUVAKSENSA

Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Tämä on vanha heprealainen viisaus. Juutalaiset ovat sen näin sanoihin pukeneet, mutta aavistuksena sama asia näyttää elävän kaikissa vanhoissa uskonnoissa, ja ennen kaikkea se on kristityn maailman tietoisuuteen painunut.

Mitä merkitsee, että Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa? Saammeko siis päinvastoin myöskin päättää, että katsoen ihmisen kuvaan voimme nähdä mimmoinen Jumala on? Niin luulisi. Jos Jumala on tehnyt ihmisen oman itsensä kaltaiseksi, niin me, tietäen minkäkaltainen ihminen on, tiedämme jokseenkin minkäkaltainen Jumala on. Pakanat ovat käsittäneet tämän asian kaikkein yksinkertaisimmin. He ovat veistäneet puusta tai kivestä ihmisenkaltaisia olentoja, asettaneet ne pyhiin paikkoihinsa ja sanovat niitä jumaliksi. Myös tiedämme muutamista heprealaistenkin vanhimmista kirjoituksista, että kuvailtiin Jumala jotenkin näkyväisen ihmisen kaltaiseksi,—ehkä vähän suuremmaksi.—Usein meidänkin päivinämme ihmiset pitävät mielessään lapsena saatua kuvaa jumalasta ja ajattelevat sitä esimerkiksi vanhan valkopartaisen, pilvien lomasta katselevan ukon kaltaiseksi, voimatta vanhoinakaan luopua tästä totutusta ajatuskuvasta. Mutta he ajattelevat näin tottumuksesta. He tietävät toista. Kehittyneemmälle järjelle on tietysti päivän selvää, ettei Jumala siinä merkityksessä ole ihmisen kaltainen. Mutta yhäkin vaan kuitenkin Jumalan ominaisuudet päätetään ihmisten ominaisuuksien mukaan. Aivan niinkuin mikäkin kruunupää hallitsee muka Jumalakin kaikkisuutta enkelilegionainsa avulla,—milloin vihastuen milloin taas leppyen alamaisiinsa,—milloin lähettäen heille vitsauksia pahojen tekojen tähden, milloin taas vuodattaen armoansa heille, ja alituiseen valmistaen noita suuria päätöskäräjiä, joissa aikoo lopullisesti erottaa pukit vuohista, tuomita vastenmieliset kadotukseen ja palkita mieluisat. Kuninkaallisen ihmisluonteen mukaan Jumalakin ajatellaan suurenmoiseksi sotaherraksi ja tuomariksi, mahtavaksi majesteetiksi, joka uhkaa ankaralla Siperialla tottelemattomia niskureita ja taas lempeästi palkitsee nöyriä alamaisiaan. Tähän tullaan, kun ihmisen ominaisuuksista päätetään Jumalan ominaisuuksia.

Mutta lieneeköhän se tarkoitus?

Jos Jumala loi ihmiset kaltaisiksensa, niin eihän se merkitse, että me saamme luoda Jumalaa ihmisen kaltaiseksi. Vaan ihmisen on oleminen semmoinen kuin tiedämme Jumalan olevan.

Ja silloin syntyykin kokonaan toiset vaatimukset ihmiselle.

Olla Jumalan kaltainen merkitsee ensiksikin olla niin näkymätön kuin mahdollista, sillä eihän Jumalaa missään näy. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa ketään pakottaa tahtoansa täyttämään, sillä eihän Jumala ketään mihinkään pakota. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihmisellä saa olla mitään herruutta toisten yli, sillä ei Jumala hallitse muuten kuin omientuntojen kautta. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa ryhtyä väkisin edes pahanteosta estämään, sillä ei Jumalallakaan ole muita aseita pahantekijää vastaan kuin tämän omatunto. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa olla kenenkään käskyläinen, vaan aina vapaa ja itsenäinen oma käskijänsä.

Tämä on todella ihmisen tie, hänen totuutensa ja hänen elämänsä. Tulla täydellisesti Jumalan kuvaksi ei hän voi niinkauan kuin hänellä on ruumis. Mutta sitä kohden hän tahtomattaankin kulkee. Eikä hän voi olla joka hetki näkemättä sitä kynnystä edessänsä, jonka toisella puolella hänellä ei enää ole ruumista, ei mitään pakotuskeinoa toisia vastaan, ei mitään käskyvaltaa, ei mitään mahtia, ei mitään näkyväisyyttä, vaan hän on se näkymätön, tuntumaton, tilaa ottamaton, sanaton, nimittämätön henki, jota sanotaan Jumalaksi ihmisessä.

Niin että Jumala siis todella on tarkoittanut luoda ihmisestä oman kuvansa, mutta vähän toisessa mielessä kuin ihmiset tavallisesti luulevat.

KUOLEMA

HENKILÖT I NÄYTÖKSESSÄ.

PAAVALI. PAAVALIN ÄITI. LÄÄKÄRI. TUNTEMATON. AUTTAJA-MATAMI. TANSSIJOITA.

I:N NÄYTÖS.

Paavalin äidin asunto.

Lavea, matala, kodikas huone. Köyhä sisustus. Harvoja huonekaluja seinäin vierustoilla. Vasemmalla (katsomosta käsin) kaksi ikkunaa; oikealla: taaempana kaakeliuuni ja laatikkokaappi, lähempänä katsomoa ovi toiseen huoneeseen. Kaksi avonaista oviaukkoa peräseinässä, joista vasemmanpuolinen johtaa näkyvän välikäytävän kautta kyökin ovelle ja oikeanpuolinen samoin näkyvän eteisen kautta ulosvievälle katuovelle. Sisäisten oviaukkojen välissä on verhoilla suljettava, nyt avonainen pimeä makuualkoovi. Ikkunalaudoilla veripisarankukkia. Lähemmän ikkunan edessä pieni pöytä, jonka päällä vaatteella peitetty linnunhäkki. Oikeanpuoleisessa eteisessä palaa pieni seinälamppu.

On puoliyön aika. Hiljaisuus vallitsee.

Alkoovissa makaa vuoteellaan lakanain välissä Paavalin äiti ankarassa kuumeessa, silloin tällöin heitellen päätään puolelta toiselle tajuttomassa unen houreessa. Pään puolella on rohtopöytä, jolla palaa vihreäkupuinen lamppu. Sen valo jakaa huoneen siten, että permanto ja seinäin alaosa on kirkkaassa valaistuksessa, mutta huoneen yläosa joutuu vihertävään pimentoon. Lamppuun on kiinnitetty varjostin estämään äidin kasvoista valon häikäisyä. Vuoteen jalkapuolella korinojatuoli mattoineen ja jakkaroineen.

Vuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan käsiranne-valtimoa, toisessa pidellen taskukelloaan, johon liikahtamatta katsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävänmusta verkatakki ja silmillä kultareunaiset rillat.

Vuoteenlaidalla istuu Paavali, alaikäinen nuorukainen, pää käsien varaan painuksissa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.

LÄÄKÄRI laskee äidin käden hiljaa alas, panee kellon taskuunsa ja tulee mietteissään hitaasti vuoteen luota.

PAAVALI kavahtaa pystyyn, rientää lääkärin luo, käy molemmin käsin tämän käsivarteen, katsoo silmiin, aikoo kysyä, mutta näkee jo ennen kysymistä lääkärin pitävän sairaan tilaa toivottomana; kääntyy pois, itkua hilliten nostaa kädet kasvoilleen.

LÄÄKÄRI: No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa, minä sanon ainoastaan: se on mahdollista.

PAAVALI yhä poispäin kääntyneenä: Miksi pitää ihmisen kuolla?!

LÄÄKÄRI: Niin sanot ainoastaan siksi, että on kysymys omasta äidistäsi. Minä taas lääkärinä näen joka päivä kuolevia ihmisiä. Ja kaikilla heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia. Kaikkien on tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole mies!

PAAVALI: Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotain erikoista, aivan—aivan erikoista…

LÄÄKÄRI: Niin sanovat kaikki.

PAAVALI: Mutta—huomatkaa—me olemme äidin kanssa aina olleet yhdessä— minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt—tällä hetkellä juuri… Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä… En voi!

LÄÄKÄRI: No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsoppas kuinka sinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.

PAAVALI: Onko elämää kuoleman jälkeen?

LÄÄKÄRI: Kysytkö minulta?

PAAVALI: Sanokaa uskotteko!

LÄÄKÄRI: Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä makeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin ajattelen: Pudistaa päätänsä. Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.— Mutta—eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä, sinä itse!

PAAVALI: Minä?

LÄÄKÄRI: Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja niin edespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niin kauan kuin se sinulla on.

PAAVALI: Minä en itsestäni … äidistä minä…!

LÄÄKÄRI: Tjah, Paavali,—voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että ihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. Katsoo Paavaliin: Et ymmärrä? —En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen kuoltuansa— jotenkin noin—»viimeisenä päivänä»—nousee ylös haudastaan…

PAAVALI tekee torjuvan liikkeen: Ei-ei-ei…

LÄÄKÄRI: No siitäpä sen näet itse!

PAAVALI huokaa syvästi.

LÄÄKÄRI: Pois semmoiset, Paavali! Kun emme tiedä, niin emme tiedä. Ylpeänä kantakoon ihminen surunsa. Sekin on terveellistä.—Laskien kätensä takaa Paavalin hartioille: Myönnä, että voi olla hauskaa myös päästä irti äidin helmasta,—päästä avaraan maailmaan?—liikkumaan vapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot,—miehenä, itsenäisenä miehenä? Mitä?

PAAVALI hymähtää lääkärin mieliksi.

LÄÄKÄRI: No, kas niin, ystäväni, johan naurahdit!—Ja nyt… Minua odottaa tänä yönä muuan toinenkin sairas, näetkös.—Tulen huomenna jälleen. Rohkaise mielesi, Paavali! Tietysti olet jo aika lailla väsyksissä, mutta näytä minulle sentään, että voit valvoa vieläkin yön niinkuin mies! Tai jos nyt torkahdatkin, niin ainoastaan istuillesi, muista, ainoastaan istuillesi,—että heti heräät, jos äiti sinua tarvitsee.

PAAVALI: Kuinka voisin nukkua tämmöisenä yönä!

LÄÄKÄRI: No niin, niin. Sinusta tulee——sinä olet jo mies, kuten sanoin. Hyvää yötä, Paavali. Muista siis: jos torkahdatkin, niin ainoastaan istuallesi!

Menee eteiseen.

PAAVALI auttaa päällystakin lääkärin ylle.

LÄÄKÄRI poistuu vielä kerran toivotettuansa hyvää yötä.

PAAVALI sammuttaa eteisessä palavan seinälampun, tulee tuskaisena vasemmalle puolelle huonetta, valitsee paikan, josta äiti ei häntä näkisi, jos heräisi, laskeutuu arasti ja tottumattomasti polvilleen, painaa kätensä ristiin, kavahtaa hetken kuluttua hätäisesti rukousasennosta, kun epäilee äidin heräävän ja näkevän hänet.

ÄITI: Paavali,—Paavali, missä olet? tule tänne pian, pian!

PAAVALI juoksee äidin luo ja painaa päänsä tämän syliin: Äiti kulta, tässähän minä olen, tässä!

ÄITI: Voi, mitä kauheata unta olenkaan nähnyt! Paavali, älä jätä minua. Puhele kanssani etten nuku. Pelkään sen unen uudistuvan. Paavali kulta, mistä me puhelisimme? Kas niin, istu tuonne tuolille, niin me juttelemme. Kerron sinulle sen unen. Ajatteles! Olin olevinani tanssijaisissa. Minä—tanssijaisissa! Paavali, milloin minä olen ollut tanssijaisissa?! Mutta niin nyt vaan olin, ja siellä oli niin hienoa, ja niin paljon tuttuja, ah, oikein minua naurattaa, kun muistan mitä kaikkea ne sanoivat minulle,—että minä muka en ole vielä ollenkaan vanha,—ja se suuri runoilija oli siellä ja sanoi: te olette jumalainen, teihin eivät vuodet pysty, niin hän liehakoitsi minua, ha-ha … »vuodet eivät pysty» … älkää vaan menkö, minä sanoin—olkaa tässä aamuun asti, muuten se tulee… Eivät, eivät pysty… Jos milloinkaan niin nyt, ha-ha … aamuun asti olkaa,—tanssitaan, tanssitaan, muuten se tulee…

    On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät
    ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.

PAAVALI kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo sammuttaa pöytälampun.

ÄITI herää kiljahtaen: Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!

PAAVALI jälleen äidin vuoteen luona: Tässä olen äiti. Sehän oli vaan unta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta—unta!

ÄITI: Ah, se on unta, ja kuitenkin on kaikki totta. En tahdo enää nähdä sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen nuku. Oma, armas poikani! En tahdo, en tahdo!

PAAVALI: Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit tanssijaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?

ÄITI: Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.

PAAVALI: Kuolema?

ÄITI: Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta minä en avannut, en. Minä … mitä ikinä minussa oli voimaa, sydämmessä, rinnassani,—voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä ponnistin,—ja heräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä vienyt minua pimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa herätä. Pitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla…

PAAVALI: Äiti, sinä hourailet. Olet nähnyt unta…

ÄITI: Kuule minua, Paavali: jos niin käy, etten enää heräisi, ja jos nyt siis viimeisen kerran kuulet oman äitisi ääntä … ah, en jaksa paljon puhua,—mutta yksi on minulle selvinnyt tänä yönä, se on tärkeintä kaikesta: kaikki tämä näkyväinen se ei ole mitään, se kuolee ja mätänee, mutta rakkaus Paavali, katsos, se on kaikesta tärkeintä, se ei kuole milloinkaan…

PAAVALI: Niin, niin, äiti, olethan siitä kyllä ennenkin puhunut.

ÄITI: Hiljaa, hiljaa,—mitä lienenkin ennen puhunut, kuule minua nyt. Isäsi, kuten tiedät, jakoi omaisuutensa köyhille. Olen hänet ymmärtänyt liian myöhään, Paavali. Nyt ymmärrän: rakasta kaikkia, kaikkia, vieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut. Ymmärsitkö, Paavali?— Vieraita juuri niinkuin rakastat minua. Nyt kuiskaan sinulle suuren salaisuuden: silloin saan olla näkymätönnä luonasi. Annan sinulle merkin olemisestani, nyykäytän sinulle päätäni aina kun teet niinkuin nyt käskin. Pane mieleesi. Toista! Mitä sanoin minä siis sinulle?

PAAVALI: Että kun sinua ei enää ole, sinä nyykäytät minulle päätäsi aina kun teen niinkuin käskit.

ÄITI: Olet ymmärtänyt. Älä milloinkaan unohda…

Huomaamattaan ummistaa silmänsä, mutta heti jälleen kavahtaa valveille:

Ei, ei, ei! Ei minua ollenkaan nukuta, olen aivan virkeä, näethän! Minulla on hirveän paljon vielä sanomista sinulle. Ihan varmaan tulee aamu ennenkuin saan kaikki sanotuksi. Mutta se luulee että olen muka jo kaikki sanonut eikä ole enää puhumista…

PAAVALI: Äiti kulta, etköhän puhukin vasta huomenna … onhan päivä huomennakin.

ÄITI: Tyhmä poika! Ymmärräthän, tanssijaiset voivat alkaa milloin hyvänsä, ja silloin se tulee ja vie minut enkä minä näe enää huomista. Paljon, paljon on minulla vielä selittämistä sinulle. Asetun vaan mukavammin, kas näin. Paavali, älä koskaan unohda mitä sinulle sanoin: rakasta niinkuin minua rakastit. Voi, jospa vaan jaksaisin selittää sinulle tätä asiaa aamuun asti! Katsos, katsos—se on niin tärkeätä—ja minä nyykäytän—aamuun asti—minä nyykäytän—nyykäytän…

Nukkuu.

PAAVALI kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu ensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin liikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa pöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen äänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan hänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen käsiensä pyytävästä nytkytyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja hän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen. Kolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.

Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.

ÄITI on tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa tanssijaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta, nyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa jäljitellen.

Tanssi. Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja; herrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; naiset valkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta yhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä vaihtuen. Äiti tanssii keskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen peräoven läheisyyteen, rientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen katsahdellen, pelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen tanssijaan. Iloa teeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää tanssijajoukkoa ympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden vuoksi väsyy ja melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto silloin myös hiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat alkavat heti, vuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennassa tehdä hänelle syviä jäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti havahtuu. Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen yltyneen soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy hetkeksi tanssijoista. Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.

ÄITI kirkasee pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli tanssin aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle etualalle.

Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan kuutamon kaltaiseksi.

Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut. Toinen koputus ovelle.

ÄITI kolkon epätoivoisesti: Tiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä huonoja tanssijoita! Ette jaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän on aika lähteä, yö lamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa! Jätitte! Jätitte!

Kolmas koputus ovelle.

ÄITI säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja ystävällinen:
Heti paikalla,—siinä silmänräpäyksessä!

    Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on vääntävinään
    lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot yhtaikaa auki.

TUNTEMATON seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa, liikkumattomana, kokonaan valkosessa puvussa, pidellen maahan nojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.

ÄITI tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan vieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osottaa tuntemattoman astumaan sisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin hänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä hänen kädessään.

TUNTEMATON jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin askelin äitiä.

ÄITI osottaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi itse toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen kintereillään ja hän pysähtyy säpsähtäen.

TUNTEMATON kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi: Katariina,— tule!

ÄITI voimatta ylläpitää kohteliaisuutta: Älkää teeskennelkö! Te ette ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka olette koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne valehtelevat ja pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suott'aikoja ilveilette. Minä tunnen teidät. Te olette—kuolema!

TUNTEMATON: Siksi minua sanotaan.

ÄITI: Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja teidän muka sovittava hymyilynne. »Sovittava!» Mitä sovitusta te voitte tarjota! Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte ihmiselämään,—ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta sydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!

TUNTEMATON: Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta elämäsi pituudesta.

ÄITI: Sopimusta? Minä en tahdo kuolla, ymmärrättekö?!

TUNTEMATON: Se syy ei kelpaa. Luulin sinulla olleen jotain pätevämpää.

ÄITI: Ikäänkuin te minun syitäni kuulisitte!

TUNTEMATON: Sano sentään.

ÄITI: Syitä! Ha-ha—niitä on tuhansia. Mikä lapsellinen puhe! Syitä!

TUNTEMATON: Sano joku.

ÄITI: »Syitä!» »Syitä!» Olenko minä mikään ikäkulu, että minun pitäisi jo kuolla?!

TUNTEMATON: Muutamat kuolevat jo lapsenakin. Tuo ei ole mikään syy.
Mutta—lieneekö sinulla syitä ollenkaan. Tule, Katariina!

ÄITI hädissään: Voi, uskokaa minua, pääni on vaan satunnaisesti niin sekaisin,—en voi mitään ajatella. Tietysti, tietysti minulla on syitä, tällä hetkellä vaan kuin suotta en voi keksiä. Voi minua!

TUNTEMATON: Mene sydämmeesi, sano suoraan.

ÄITI rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan: Eikö ihmistahto ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä jätämme kukan taittamatta, ettekö te?—Armoa minä rukoilen sinulta. Sinä olet henki, etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat kärjistyvät ja ojentuvat sinua kohden janoiseksi rukoukseksi: älä katkaise elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä johdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla joku sopukka, jossa lämmin sydän sykkii,—joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta rakastat, olet sinä varmaan myös hyvä,—osaat heltyä, etkö osaakin? osaathan? Tiedät mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys,— sinä hyvä, sinä hellä,—annathan, annathan minun elää? annathan?

TUNTEMATON vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpiä syytä.

ÄITI: Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne tärkeimmällä hetkellä!

TUNTEMATON: Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran— ennen tai myöhemmin—tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole yhdentekevää milloin?

ÄITI: Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! Juoksee korituolin luo, osottaa kädellään nukkuvaan Paavaliin: Tässä! Tässä on minun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!

TUNTEMATON: Se kuuluu joltakin.

ÄITI: Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni! mutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.

TUNTEMATON: Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on hyvä kuulla.

ÄITI toivehikkaasti: Saan siis elää?

TUNTEMATON: Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein paras juuri nyt, tällä hetkellä…

ÄITI purasee huuleensa.

TUNTEMATON: Jospa minä tarvitsisin sinua juuri häntä varten…

ÄITI: Niin——jos häntä varten…

TUNTEMATON: Tule, Katariina!

ÄITI säpsähtää: Nytkö heti? Salli minun vielä viimeisen kerran puhua hänen kanssaan.

TUNTEMATON: Minä johdan sinut sinne missä saat puhua hänelle ensimäisen kerran! Minä johdan sinut häneen itseensä!

ÄITI: Niin, niin, minä annan hänelle merkin olemisestani. Mutta sentäänkin: salli suullani sanoa orvolle vielä viimeiset sanat elämän pitkälle taipalelle!

TUNTEMATON: Viimeiset sanasi olivat: »rakasta vieraita niinkuin minua rakastit»,—olisiko sinulla jotain vielä tärkeämpää?

ÄITI: Ei kyllä, mutta—mutta—

TUNTEMATON: Jos jotain vielä sanoisit, unohtaisi hän ehkä tämän tärkeimmän.

ÄITI: Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta riistänyt, antautuneena seison edessäsi.—Ota siis minut! En jaksa enää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin): Missä on viikatteesi? Tee pian minkä teet.

TUNTEMATON: Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut vapaaehtoisesti tulemaan.

ÄITI ottaa kädet silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti Tuntemattomaan, joka on avannut sylinsä: Jos vaan uskaltaisin—! Oletko sinä kylmä niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä! Varros kun katson kerran suoraan silmiisi.—Totisesti olet sinä niinkuin miesvainajani,—sinä olet… Tämä on sinun Paavalisi! Sinä rakastat minun Paavaliani,—sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni—!

Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.

    Täysi pimeys.
    Aamun valkeneminen.

ÄITI makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään, kädet ristissä rinnan päällä.

PAAVALI nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.

Kuuluu vasemmalla kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin kyökkitoimissa oltaessa.

AUTTAJA-MATAMI astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä maitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa ovensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs: Nukkuvatko molemmat. Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin että aurinko paistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin päällä olevan vaatteen: Tyi-tyi, pikku lintu … onhan aamu, herää jo! Lintu alkaa hypellä ja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Matami menee uunin luo, panee puut pesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy kunnes kuuluu iloinen palon rätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja rohtopullot pöydältä, jonka nostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla liinalla. Katsahtaa äitiin: Herranen aika kuinka kalpea! Lähestyy vuodetta, koskettaa hiljaa äidin kättä: Kylmä! Hyi kuinka säikähdin! Herättäen: Rouva! rouva!—Siunatkoon!—Kuollut!—Paavali! Paavali! ettekö kuule?—Siinä se nukkuu ja oma äiti on kuollut!—Kuuletteko? Äitinne on kuollut!

PAAVALI unisena: Mitä sinä puhut?

MATAMI: »Mitä sinä puhut»! Äitinne on kuollut!

PAAVALI: Äiti kuollut? Minunko äitini?

MATAMI: Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.

PAAVALI ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen ajatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä herättelemään, pudistellen ja hellitellen: Äiti kulta, pikku äiti kulta, herää jo, herääthän? Raivokkaasti matamille: Se ei ole totta! Valehtelet! Valehtelet! Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti: Menethän tohtoria hakemaan, menethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä, mene joutuin, joutuin, joutuin! Viimeinen »joutuin» kohoo jälleen raivoksi: Ah!

MATAMI: Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää lyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.

PAAVALI: Ei, ei, ei, ei! Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta, ikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia päällysvaatteita: Hän ei ole lähtenyt.

MATAMI: Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! Puoleksi säälien ja puoleksi nuhdellen: Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako tapahtuu että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän ymmärtäväisempi.

PAAVALI: Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä.—Äiti, äiti, missä sinä olet? Oletko sinä ilmassa?—taivaassako? Vastaa! Vastaa minulle! Vastaa!

MATAMI koskettaa Paavaliin ja viittaa kädellään äitiin päin.

PAAVALI katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin vuoteen luo ja sortuu itkien sen ääreen: Nukuin! Nukuin! Nukuin!

MATAMI: Surku minun tulee tuota poika raukkaa…

Nostaa esiliinan silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.

PAAVALI hiljaa valitellen: Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle! Viimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet pahoillasi… Olet pahoillasi, minä näen sen. Katsoo kauhulla äidin kasvoihin: Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat? Äiti, äiti, minä en voi tätä kestää! Taas hiljaa, hellän rukoilevasti, silitellen äidin tukkaa: Äiti kulta, miksi et hymähdä anteeksi antavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vaan vielä, yhden ainoan kerran, aivan hiukan vaan, hiukan… Tai ellet voi hymähtää, niin anna joku merkki olemisestasi… Muistaa, kavahtaa: Merkki?! Mitä sinä sanoitkaan minulle? »Annan merkin olemisestani» … »nyykäytän sinulle aina kun…» Käskit rakastamaan vieraita… Ketä, äiti, ketä?… Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka itkee,—nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän kömpelösti taputtaa olalla.

MATAMI ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja nyykäyttelee päätään Paavalille.

PAAVALI vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta perääntyen:
Miksi nyykäytit päätäsi, sano!

MATAMI ihmetellen: Eikö olisi pitänyt? Pahotinko mielenne, Paavali?

PAAVALI: E-ei. Sinä olet … sinä olet…

Vuoroin levittää kätensä niinkuin syleilläkseen häntä, vuoroin hillitsee itsensä:

Voi, et sinä sitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aijon nyt olla niin hyvä sinulle. Sano vaan mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso tänne: minulla on voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea mitä vaan tarvitset. Tarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?

MATAMI liikutettuna: Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun tämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!

Nyykäyttelee taas päätänsä.

PAAVALI haltioissaan: Niin, niin, minä ymmärrän… Voi, jos sinä vaan voisit ymmärtää!

MATAMI: Ajatella vierasta, ennenkuin oma äiti on vielä haudattuna!

PAAVALI: Et, et voi sitä ymmärtää! Mutta minä en jätä sinua, minä autan sinut köyhyydestäsi! Niin, minä tahdon nähdä sinua lakkaamatta, enemmän ja aina vaan enemmän. Lähden maailmalle. Kokoon köyhät ympärilleni! Niin, äiti, kuolleet minä herätän haudoistansa! Äiti! Sinä elät… Minä tulen!

Rientää ulos haltioituneena äärimmilleen.

MATAMI: Kuinka ihmeellistä…!—Mitähän siitäkin pojasta vielä tulee?!

Kanarialintu on vähitellen ruvennut visertämään kohti kurkkuaan.

Väliverho.