Produced by Tapio Riikonen

HILJAISUUDESSA

Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1913.

SISÄLLYS:

Pelastettu
»Kuolema, missä on sinun okaas?»
Leipäkannikka
Kuninkaitten seurassa
Kehrääjä
»Hiljaisuudessa»
»Velvollisuus», (1-näytöksinen näytelmä)
Mustan varsan kuolema
Hän loi heidät omaksi kuvaksensa
Kuolema. (I näytös)

PELASTETUT

Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle.
»Tupakoitsemattomille.»

Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset makuulla, toiset veltoissa istuma-asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee … eikä näytä lainkaan vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.

Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan työläisen väliin.

Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys—olemme liikkeellä, tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme…

Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä haluavat!

Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa. Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen. Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata, tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä.—Ja tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!

Omatunto sanoo tähän: jokaisella noista vähimmistä on oma suuri kohtalonsa!—Minä vastaan omalletunnolle: tiedän, tiedän, jokaisella, ihan jokaisella, kunhan vaan ei nyt!

Ja koetan väkisin ummistaa silmäni.

Ei nukuta, katse harhailee omin päin, kunnes pysähtyy taas harmaaseen rouvaan. Sukkapuikot käyvät vinhaan, hiljaa kilisevät. Välistä on yksi sukkapuikoista hänen hampaattomien huuliensa puristuksessa, välistä katse nousee silmälasien ylitse ja ryppyinen suu kuiskaa silmukkojen luvun. Huh, kuinka aurinko paahtaa häneen! Minun tulee kuuma vaan katsellessa häneen, vaikka onneksi istun varjossa.

Neljäs asema lähdettyä. Jotain virtoja, siltoja, laitureita, lautatarhoja… Huh!—Mutta—turisti onkin noussut, kokoilee kamsunsa, tila väljentyy, olemme työläisen kanssa kahden pitkällä penkillämme. Vihdoinkin! Saapi ottaa takin napit auki ja antaa liepeiden retkottaa irrallaan! Mikä autuus! Ikkunat auki kummin puolin! Johan taas olemme liikkeellä. Läpi vaunun tuulee huikeasti. Roska silmässä. Mutta antaa olla!

»Jokaisella, ihan jokaisella noista vähimmistä…»—jankuttaa omatunto. »Jokainen heistä elää jotakin ihmeellistä omaa elämäänsä»—jauhaa se jauhamistaan. Sepä nyt merkillistä, ajattelen, ei saa rauhaa enää kurjalla junamatkallakaan! Aina vaan lähimäinen ja lähimäinen!—Mutta rouvan katse on alkanut tuon tuostakin vilkua kutimesta minuun. Katseemme ovat kohdanneet yhtämittaa toisensa. On ilmeistä, että rouva odottaa minun alkavan keskustelun. Äläpäs luulekaan!

Mutta rouva jo hymyilee, näkee ikkunasta lammaslauman säikähtyneenä pakenevan junaa, katsoo minuun ja—hymyilee. Minun pitää näet silloin myös hymyillä.

—Minua vaivaa reumatismi, tokasen vihdoin hänelle, osaksi vaiteliaisuuteni puolustukseksi ja osaksi tyydyttääkseni omantunnon ryhtymällä vihdoinkin keskusteluun vaunun ikävimmän »lähimäisen» kanssa, jolla nyt on »oma suuri kohtalonsa» j.n.e.

—A?—kysyy hän katsahtaen lasiensa yli ja anteeksianovasti hymyillen.

Siis venakko! Se vielä puuttui!

Ajattelin kuitenkin, että on hyvä toisinaan harjoituksen vuoksi puhua tuota kieltä, muuten se minulta kokonaan unohtuu. Ja sanoin siis venäjäksi, että minulla on pahanlainen reumatismi—tietäisikö hän ehkä jotain apua siihen.

Venättä kuultuaan hänen kasvonsa kirkastuivat, sukankudin pantiin heti syrjään ja mitä suurimmalla nautinnolla hän oli heti valmis vaikka kuinka pitkiin neuvotteluihin.

Hän oli matkalla Hankoniemeen, kylpylaitoksessa olevia sisariansa katsomaan.

—Vai on teillä reumatismi? Missä? Selässä? Se on ishias, se on ishias! Se on ishias, sanon minä teille. Tietysti ishias! Ruumiillista työtä! Niin, niin, ruumiillista työtä! Riisuutukaa alastomaksi, ottakaa lapio ja kaivakaa, kaivakaa, kaivakaa, kunnes paranee. Ja se paranee pian, hyvin pian, minä vakuutan. Ei muuta kuin riisuutukaa, lapio ja kaivakaa. Onko puutarha? On? No ja kaivakaa.

Huomasin kohta, että rouva oli noita automaatisesti puhelevia koneita, jotka kerran viritettyinä eivät enää lakkaa soimasta. Sangen mukavia muuten näin matkalla, ei tarvitse paljon vaivata itseään, riittää pieni »vai niin», joku myminä myönnytykseksi, naurahdus—ja he uskovat, että heitä on tarkkuudella kuunneltu ja odotetaan vaan lisää kertomuksia.

—Vai reumatismi?! Mikä reumatismi teissä olisi?! Ette te vielä tiedä mitä reumatismi onkaan. Näkisitte minun sisariani, kas se on toista, se on reumatismia se! Ja mitä kaikkia parannuskeinoja he ovatkaan jo koettaneet, ei mikään auta! Oikeata, ainoata oikeata keinoa eivät ole vaan vielä koettaneet—(huokaus)—eivätkä tule koskaan koettamaan. Niin, eivät koskaan, eivät koskaan. (Uusi huokaus). Sairasvoimistelua. Hierontaa. Savikylpyjä. Lääkäreitä joka jäsenelle. Tuhansia, kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia ruplia vaan terveydenhoitoon. Nyt ovat Hankoniemessä. No, mitäpä siitä, kun rahaa on,—eivät suotta ole ruhtinattaria.

—Vai niin…

—Te katsotte kummastellen, minä en teistä näytä juuri ruhtinaalliselta?

Hän vilkutti viisaita silmiään ja nauroi herttaisesti, edeltäpäin nauttien siitä kuinka paljon hänellä siis vielä oli kertomista.

—En, minä en ole enää ruhtinatar—vieläpä sanon: jumalan kiitos, etten ole. Mutta se on toinen asia. He ovat. Reumatismi on niin sanoakseni sukuvika meissä. Yhden sisaristani se on jo kahdeksantoista vuotiaasta kiertänyt täydelliseksi raajarikoksi, hänen kätensä ovat koukussa, jalat kangistuneet kokoon, häntä kuljetetaan ratastuolissa huoneesta huoneeseen, ulkona saa olla korkeintaan jonkun päivän keskikesällä. Toinen sisaristani on myöskin jo hyvällä alulla, kaikki sorminivelet ovat kuin punaisia perunoita. Kolmas sisar tosin vasta »tuntee kipuja», vasta voihkii ja »etsii asentoja» … tiedättehän? Mutta mitäs te tietäisitte, terve ihminen!

—Näytättehän tekin terveeltä.

—Minä olenkin ainoa koko suvussa, minä olen pelastunut.

—Olette ehkä ajoissa ruvennut puutarhassa kaivelemaan?

—Kas teitä vaan, kun pilkkaatte! Mutta mitäpä jos todella olenkin ajoissa ruvennut kaivelemaan ja juuri siksi pelastunut?—Elämä on täynnänsä ihmeitä. Ei noita kömpelöjä poppamiehen ihmeitä, mutta järjellisiä ihmeitä, joilla on tarkoituksia, ja sitä syvempiä tarkoituksia mitä syvemmälle osaa katsoa. Ihminen esimerkiksi tahtoo pelastaa toisen, mutta tuleekin itse pelastetuksi—ja vieläpä pelastetuksi saman henkilön kautta, jonka hän aikoi pelastaa. Aikoi pelastaa, mutta kiitokseksi tuli itse pelastetuksi. Mitä siihen sanotte?

Minä haukottelin ja sitä peittääkseni sanoin luonnottoman kovalla äänellä, käsi suun edessä

—Vai niin…

Hän onneton käsitti kovaäänisyyteni uteliaisuudeksi ja antautui mitä suurimmalla nautinnolla kertomaan, kuinka hän oli siellä tahtonut jotakin pelastaa, mutta toinen pelasti ja hän pelasti ja toinen pelasti, ja pelasti ja pelasti ja pelasti. Minä aivan itkin salatuista haukotuksista.

—Elimme ylellistä elämää maatiloillamme, keisarillisen perheen jäsenet kävivät meillä vieraissa… Minä kasvatettiin pensionaatissa ruhtinattarien ja suuriruhtinattarien joukossa. Oli todella ihastuttavia tyttöjä … muutamat … en voi koskaan unohtaa … ja heistäkin vielä moni muistelee minua… Mutta elämämme oli joutavaa, turhanpäiväistä. Tytöt ovat mainion hyviä, kun vaan eivät ole toisten tyttöjen joukossa. Yksin ollen semmoisella letukalla voi olla ihanteita, jopa jumalakin, mutta toisten seurassa ei ole muuta kuin lemmenjuttuja, pukuja, kujeita, enin sittenkin lemmenjuttuja. Ne eivät koskaan kyllästytä tyttölaumaa. Kaikilla oli tietysti omat rakastettunsa, minulla myöskin.

—No niin. Kun minun lemmenjuttuni tuli ilmi, hämmästyivät toverini. Olin rakastunut hurjastelevaan, rajuun luutnanttiin. Hän oli tosin ylhäistä, hyvinkin ylhäistä sukua, mutta ylhäinen maailma oli hänet jo jättänyt, koska skandaalien jälkeen hänen maineensa korjaus oli melkein mahdoton. Toverit pitivät hänestä paljon, ja kauniin ja jalon näköinen hän oli ulkomuodoltaan, mutta kaikki yritykset saada hänet lopettamaan raju juopottelunsa osottautuivat turhiksi.—Minä olin nuorena myös hyvin kaunis ja voinpa teille kertoa, että minuun oli silmänsä iskenyt muun muassa—mutta ettehän te tunne meidän suurmaailmaamme, onkin ehkä parempi että vältän nimiä. Sanalla sanoen, tieto, että olin lemmistynyt tuohon juopottelevaan, toivottomaan luutnanttiin, sai aikaan mitä suurimman hämmingin ja hämmästyksen ympäristössäni. Jos te kuitenkin luulette, että aijon kertoa teille romaanin vanhempieni estelyistä tai karkausretkistäni, niin erehdytte. Me sisarukset olimme omissa asioissamme täysin itsenäiset, vanhempamme olivat kuolleet ja holhoojamme oli aivan vallassamme. Sitä suurempi oli kauhistus tyttölaumassa, ja heidän virittämänsä vehkeilyt meidän liittomme lopettamiseksi olivat todellakin suuremmoiset.—Rakastuin häneen silmittömästi lainkaan häntä vielä tuntematta muuten kuin näöltä. Ensi näkemältä! Hän taisi olla silloinkin juovuksissa. Näin hänet toisten upseerien joukossa, suuressa kevätjuhlassa, paraatien jälkeen. Kaikki, jotka seisoivat hänen ympärillään, katsoivat häneen uteliaasti. Hän puhui jotain ja sytytteli nauraen paperossiaan. Silloin minä rakastuin häneen eivätkä silmäni voineet olla häntä hakematta… Voitteko selittää minulle, miten ihminen saattaa rakastua toiseen näin vaan näöltä, ensi näöltä,—juopuneeseen,—ja kuinka rakastua!—niin, että pitää suurimpana onnenaan saada edes vilaukselta nähdä häntä, noin vaan nähdä hänen päänsä menevän jossain toisten päiden seassa—edes vilaukselta, sanon,—ja sitten viikkokausia, kuukausia uneksia uutta tilaisuutta taas vaan vaikka sekunnin verran saada nähdä hänet. Voitteko selittää?

—Varmaan olitte sentään jo ennen kuullut jotain hänestä.

—Kuullut! Mitä muuta minä olisin kuullut hänestä kuin että hän oli parantumaton hurjastelija! Kerron teille, mitä olin hänestä kuullut. Että hänen intohimonsa oli suotta pilata nimeään ja mainettaan. Aivankuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen kun vaan jokukaan ainoa saattoi vielä toivoa hänestä jotakin tulevan! Keskellä päivää, ja välttämättä kaupungin vilkkaammalla kadulla, tietysti juuri sillä kellonlyömällä kun parhain kerma oli liikkeellä, hänen piti esiintyä mitä arveluttavimpien naisten seurassa. Että vaan kaikki näkisivät, välttämättä kaikki. Intohimo tehdä itsensä mahdottomaksi, voitteko kuvitella?!

—Se on jo paljon se,—sanoin minä harmaalle rouvalle,—teitä viehätti hänen rohkeutensa, kaiken sovinnaisuuden halveksimisensa, hänen ei-yhteiskunnallisuutensa.

Harmaa rouva ei ottanut tätä kuullakseen. Hajamielisesti hänen silmäyksensä kohtasi minut, kohta siirtyäkseen jälleen omaan ajatusjuoksuunsa.

—Ei. Mitään muuta kuin pahaa en ollut koskaan kuullut hänestä, pelkkää pahaa ja häväistystä. Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun, tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan puhunut hänen kanssaan! Hm?

—Nyt ymmärrän,—sanoin minä,—teissä oli herännyt halu pelastaa tuo nuori mies.

Harmaa rouva katsahti minuun niinkuin kaukaisuuteen katsoja, jonka eteen äkkiä ilmestyy joku esine liian lyhyelle näkövälille. Hänen täytyi vetäytyä edemmäs minusta, hänen silmänsä suurenivat, pyöristyivät, ja hän ei hetkeen saanut ääntä suustansa.

—Kuinka te sen tiedätte?

—Äskenhän itse sen minulle sanoitte.

—Pelastaa?! Mutta kuinka »pelastaa»! On suuri eroitus pelastamisen ja pelastamisen välillä. Kuulkaa kärsivällisesti älkääkä koettako mitään edeltäpäin arvata, niin kerron teille kaiken alusta loppuun. No niin. Tehän tiedätte naiset. Rupesin jäseneksi hyväntekeväisyysseuroihin ja siten pääsin helposti Sashan äidin tuttavuuteen. Jokin vastustamaton voima heti yhdisti meidät toisiimme … tuon vanhan kreivittären ja minut.

—Tahdoitte kumpikin »pelastaa».

—Älkää keskeyttäkö. Ette kumminkaan voi vielä mitään asiasta ymmärtää. Tahdoimme kumpikin pelastaa, niin. Tunsin heti vaistomaisesti, että kreivittärellä on sama ajatus kuin minullakin: kaikki käy hyvin, jos Sasha vaan joutuu naimisiin. Ja yhtä varmasti tunsin, että kreivitär ajattelee Sashan vaimoksi minua. Ensi katsauksesta, ensi kädenlyömästä sen tunsin. Ja vielä, että hän huomaa minun tietävän hänen tunteensa. Olimme kohta kuin tuhannen vuoden tuttuja, meillä ei ollut mitään toisiltamme salattavaa, aloimme heti puhua »hänestä» aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuitenkin oli jokin erotus kreivittären ja minun tarkoitusteni välillä: kreivitär olisi tyytynyt, kun vaan olisi saanut poikansa pois paheen tieltä, mutta minun aikeeni ulottuivat pitemmälle, minä olin päättänyt nostaa hänet myöskin yhteiskunnallisessa merkityksessä, tehdä hänestä vähintäin ministerin! —Ja voitteko kuvitella riemuani, kun huomasin hänen todellakin rakastuneen minuun! Istui kaiket illat kotona kreivittären luona, kun vaan minä olin siellä, tai kun olimme tanssijaisissa, saattoi minut kotiin ja meni itse kotiinsa—mitään maistamatta koko iltana. Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut, ja kreivitär oli onnensa kukkuloilla, rakasti minua yhtä paljon kuin omaa poikaansa—me olimme kaikki äärettömän onnellisia…

—Kohta alusta aikain sain asiat semmoiselle kannalle kuin olin itsekseni suunnitellut. Tahdoin johtaa hänen voimakasta intohimoaan niin, että minun saavuttaminen tulisi hänelle samaksi kuin yhteiskunnallisen aseman saavuttaminen. Tärkeintä oli siis minulle peittää häneltä oma rakkauteni. Mikään asia maailmassa ei minulle ole koskaan ollut vaikeampaa kuin juuri tämä, mutta ei myöskään minkään asian onnistuminen ole minulle koskaan ollut tärkeämpi kuin tämän. Teidän Napoleoninne ja Gladstoninne ja Machiavellinne ovat kaikki suuria diplomaatteja, mutta yksikään heistä ei olisi voinut perille asti ajaa niin monimutkaista ja niin kaikkea huomiota kysyvää suunnitelmaa kuin voi olla jonkun naisen edeltäpäin mietitty sotajuoni. Olihan kysymyksessä vaan silloin osottaa hänelle vastarakkautta, kun hän puolestaan osotti halua ja innostusta jonkun aseman saavuttamiseen. Ja tehdä tätä kaikkea niin hienosti, ettei hän ruvennut pitämään tyhmänä tai kunnianhimoisena tai suorastaan porvarillisena tai myöskään huomannut tuota pelastamisen tendenssiä. Samalla täytyi katsoa, ettei tullut ikäväksi, ettei muuttunut konstikkaaksi, että pysyi hänelle yhtä viehättävänä, ettei hän rakastunut muihin … ah, te tuskin voitte milloinkaan ymmärtää näitä asioita. Teidän, miesten diplomatia on aina suoraviivaista, te aina käytätte jo tapahtuneita asioita ja jo olevia suhteita selittääksenne ne muka oman harkitun menettelynne seurauksiksi, mutta nainen todella luo uusia suhteita ihmisten välille ja siten hallitsee tapausten menoa, siinä se oikea diplomatia vasta alkaa.

—Kohota yhteiskunnallisesti vaikka kuinka korkealle ei merkinnyt Sashalle mitään, jos hän vaan katsoi sen tarpeelliseksi. Mutta tähän asti hän oli luullut, ettei se ollenkaan olekaan tarpeellista. Hän ei uskonut semmoiseen. Menestys seurasi häntä. Hän sivuutti vanhimmatkin toverinsa. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta kykyänsä ja häikäilemätöntä tarmoaan, kun oli kysymyksessä joku todellinen taidonosotus tai teko, josta paljon riippui. Silloin kuin muut vasta suunnittelivat ja arvelivat, hän jo löi ja viitoitti tietä. Mutta— minua suuresti vaivasi ja epäilytti vaan yksi pieni asia: kaikki mitä hän teki, sen hän teki aina ikäänkuin leikillään, aina vaan sama hymy huulilla. Hän osasi heti kaikki mitä hänen eteensä pantiin, mutta kohta ensi katsauksen jälkeen levisi tuo hymy jo hänen kasvoilleen. Leikillään hän oli taitava, leikillään hän oli diplomaatti, leikillään hän meni korkeimpiinkin esittelyihin, minä en kertaakaan huomannut, että hän missään näissä asioissa olisi koskaan ollut tosissaan. Tosissaan hän ainoastaan rakasti minua. Ja—ajatelkaa—minuun lämähtää äkkiä ajatus, että hän onkin oikeastaan paljon korkeammalla minua, joka olin aikonut hänet nostaa alhaalta muka ylös! Tämä ajatus sekoitti minut pahan päiväisesti. Minä kadotin käsistäni päälangan siihen juoneen, jonka olin itse virittänyt. Millä tavalla minä oikeastaan aijoinkaan hänet nostaa? Olinkohan minä mikään hänen pelastajansa? Tiedänkö minä ollenkaan minne minä hänet johdan, kun johdan niinsanotuille kunniankukkuloille? Entäpä jos johdankin harhaan?!

—Tässä minun täytyy kertoa teille myöskin toinen, personallinen suruni eli onnettomuuteni, painajaiseni, kuinka sen sanoisin.—Hääyönä, ei— tahdon olla teille aivan suora—ei ainoastaan hääyönä, vaan jo pari vuorokautta ennen hääyötä, jolloin emme vielä olleet vihityt ja kaikki olisi voinut tulla peruutetuksi, jos joku välttämättömyys olisi semmoista vaatinut,—tunsin äkkiä hirmuisen kivun selässäni. Kamalampi kuin tuo hirveä kipu oli kuitenkin kauhistukseni, sillä minä tiesin mitä kipu merkitsee. Minun kohtaloni oli oleva sama kuin sisarieni: minä olin tuomittu loppuijäkseni vaivaisen elämään. Kuulkaa minua älkääkä tuomitko minua: minä salasin kipuni … ajatelkaa! Salasin! Salasin häneltä, jota rakastin! Niin, niin, te ja kaikki muut teidän mukananne tietysti tuomitsette minua: minun olisi teidän mielestänne pitänyt ilmaista, menettelyni osottaa mielestänne todellisen rakkauden puutetta, koska salasin häneltä, että hän oli sitomaisillaan kohtalonsa vaivaiseen, ainiaaksi vaivaiseen. En tiedä. Mutta jos hän olisi minut jättänyt, niin hän olisi varmasti ainiaaksi turmeltunut, ja kumpi on parempaa? Tiedän vaan, että salaaminen oli minulle äärettömän vaikeaa, ei tosin ensi alussa, mutta aikaa myöten yhä enemmän ja enemmän. Kipuni olivat välistä aivan sietämättömät, mutta minä vaan hymyilin. Kestin vuosikausia. Hän ei kertaakaan kysynyt, kuin aivan vaan ohimennen. Ja minä pääsin sanomalla: ah, kultaseni, se ei ole mitään.—»Mikä onni, ettei sinun ole käynyt niinkuin sisariesi!»—sanoi hän minulle. Minä hymähdin, vaikka samassa olin kuin katketa selkäni hirvittäviin tuskiin. Minä olin hänen pettäjänsä enkä pelastajansa!

—Kun kärsimykseni olivat pahimmillaan aloin lisäksi ja suureksi kauhukseni huomata, että Sasha oli löyhtynyt päätöksissään olla mitään juomatta. Hän tosin toistaiseksi tyystin salasi sitä minulta. Ja minä puolestani, ollakseni saattamatta häntä siihen vaikeaan asemaan, että hänen olisi ollut pakko valehdella, en koskaan kysynyt häneltä, missä hän kulloinkin aikansa vietti. Hän näytti panevan suurta arvoa menettelyyni ja rakasti minua kaiketi senvuoksi vieläkin enemmän. Mutta yöt hän vietti kuitenkin yhä useammin ulkona, jumalaties missä. Ja minä tietysti surin itsekseni ja luulin, etten enää voinut olla hänelle minään viehätysvoimana, joka olisin jaksanut estää häntä vieraasta yöelämästä. Tietysti oli syy myöskin siinä, että minun täytyi kipujeni vuoksi lakata seuraamasta häntä jokapaikkaan, niinkuin olin ennen tehnyt. Mutta pääsyy oli jokin muu. Mitä enemmän hän menestyi, sitä vaikeampi näytti hänen olevan ottaa asioita totiseita kannalta. Ja mitä lähemmäksi tulimme hänen ratkaisevaa ylennystänsä—kysymys oli todella sangen merkitsevästä asemasta ylimmissä piireissä—sitä välttämättömämpi näytti hänen olevan hakea unhotusta, suorastaan humaltumista. Ikäänkuin hän, pakottamalla itseänsä siihen mitä kaikki muut kuitenkin pitivät suurimpana onnenaan ja johon koko maailma aina pyrki, olisi tehnyt jotain väkivaltaa itselleen, melkeinpä varastanut tai ainakin ollut sillä tavalla epärehellinen, että hänen täytyi humaltumisella saada omatuntonsa vaikenemaan. Niin, niin, te katsotte ihmetellen minuun, mutta minä sanon teille, että maailma on paljon syvempi ja ihmeellisempi kuin me kuvittelemme. Me tuomitsemme juoppoja, mutta usein ovat juopot juoppoja vaan siksi, että heillä on hienostuneempi, arempi omatunto kuin keskitason jokapäiväisillä ihmisillä… Mutta jättäkäämme tämä asia. Sanalla sanoen: olimme yhtaikaa sekä saavuttamaisillamme rohkeimman unelmamme että myöskin saavuttamaisillamme siveellisen turmeltumisen huipun… Minä vaan kuumeentapaisesti toivoin, että käännös parempaan päin oli tapahtuva, kunhan tuo ylennyskysymys vaan tulee ratkaistuksi, ja odotin, odotin, odotin, odotin niinkuin viimeistä pelastustamme,—en koskaan ole elänyt enemmän tulevaisuudessa enkä koskaan siihen niin kaikkea luottamustani pannut.

Ja nyt täytyy minun kertoa teille kaikkein suurimmasta kolauksesta, mitä olen elämässäni koskaan kokenut. Kuulkaa. Eräänä päivänä hän tulee omalta puoleltaan luokseni ja minä heti hänen tullessaan huomaan, että jotakin erinomaista on hänelle tapahtunut. Hänen silmänsä ovat suurenneet, ne yhtaikaa sekä hymyilevät että ovat ikäänkuin ihmeissään, tukka on epäjärjestyksessä … sanalla sanoen: hän näyttää aivan kuin juuri unesta heränneeltä. Minä ensin luulinkin, että hän tulee minulle kertomaan jotakin ihmeellistä unta, jota oli juuri nähnyt. Hän tulee aivan luokseni, suutelee minua hellästi, hymyilee onnellisena, niinkuin aikoisi kohta sanoa, että olemme voittaneet puolenmiljoonan palkintoarvan…

»Rakas, rakas Masha, sanoo hän,—olen lukenut muutamia kirjoja, joiden kansia en ikinäni ennen ole avannut. Nytkin otin aivan sattumalta käteeni, ja kohta minulle selvisi ihmeellisiä asioita, luin sieltä suuria totuuksia… Usko minua, Masha, ihmisen ei tarvitse pitää huolta mistään, ei yhtään mistään,—eikö se ole onnellista?»

Tämmöisiä hän puhui minulle kauan. Ja minä koetin häneltä peittää kauhistustani, ettei hän huomaisi minun epäilevän häntä hulluksi. Mutta varmaan kasvoni eivät voineet salata mielenliikutustani, koska hän äkkiä rupesi nauramaan ja sanoi:

»Mutta Masha kulta, ethän vaan luule minua hulluksi?!»

—Jumala minua semmoisesta varjelkoon! sanoin minä koettaen näyttää niin luonnolliselta kuin suinkin osasin, mutta oikeastaan menin yhä enemmän hämilleni ja mietin vaan kuinka saisin lääkärin käsiini.

»Ei, ei, Masha, totta minä puhun, vakuutteli hän,—olen saanut kokea niin päivänselviä todistuksia, ettei niitä yksikään ihminen voi epäillä,—niinkuin kaksi kertaa kaksi on neljä, vielä selvempiä, paljon selvempiä…»

—Mistä todistuksista sinä puhut, rakas Sashani, kysyin minä kaikkein rauhallisimmalla äänelläni. Hän ei osannut selittää.

»No, kuinka sanoisin,—siitä, että on … että on…»

Nyt huomasin, että hän tarkoitti sanoa: »siitä, että on Jumala». Mutta sekä hänen että minun suvussani oltiin sillä sivistyksen tasolla, ettei milloinkaan puhuttu jumalista, ainakaan ei totisessa merkityksessä. Hän suorastaan ei saanut tuota sanaa suustansa.

»Siitä, että on—kuinka sanoisin—korkein olento, mutta se on tässä, tässä» … sanoi hän ja löi kahdesti rintaansa, etten minä suinkaan luulisi hänen tarkoittavan jotain kirkollista tai mystillistä jumalaa, josta piti puhua silmät taivaaseen päin käännettyinä.

Pääsin vielä perille, että se kirja, jota hän oli lukenut, oli— evankeliumi tai joitakin sen uudenaikaisia selityksiä. Nyt oli mitta täysi. Ei enää epäilystäkään. Sasha oli tullut mielisairaaksi uskonnollisista mietiskelyistä!

Käännyin ensi tilassa maan parhaan psychiaterin puoleen. Lääkäri piti välttämättömänä saada personallisesti puhella mieheni kanssa, mutta minä en voinut mitenkään keksiä sopivaa juonta, miten järjestää kohtaus herättämättä epäluuloja miehessäni. Lääkäri alkoi nyt tehdä minulle kysymyksiä. Minä kerroin kaiken. Kerroin, että mieheni aikoi joistakin minulle käsittämättömistä filosofisista syistä keskeyttää uransa, selittäen että muka ihmisen ei tarvitse pitää huolta huomisesta, vaan tehdä tänään mitä on tänään tärkeintä. Kerroin, että hän oli ollut saavuttamaisillaan sen aseman, jota kaikki ponnistuksemme olivat tarkoittaneet, kun katastrofi tuli ja mikään ei voinut enää horjuttaa hänen päätöstään,—että hän—ajatelkaa!—oli ruvennut kantamaan lämmityspuita, sahaamaan ja pilkkomaan niitä, ja aikoi koettaa pestä permantoja ja rappukäytäviä!—että hän ei tahdo antaa palvella itseänsä kaikkein välttämättömimmissäkään asioissa, kuten saappaitten kiillottamisessa, vuoteen laittamisessa, vesien kantamisessa, ei edes kaikkein sopimattomimmissa… No mitä semmoisesta voi tulla! Ministeriksikö niin pääsee! Auttakaa, auttakaa minua, rukoilin minä lääkäriä. Hän kuunteli ja tahtoi aina vaan tietää enemmän ja enemmän, kenties oli hän utelias. Vihdoin hän huomasi kyyneleeni. »Miehenne yleinen mielentila, vaihteleeko se huomattavasti synkkyyden ja iloisuuden välillä?» kysyi lääkäri merkitsevästi ja suurella asianymmärtämyksellä rypistäen silmäkulmansa. Minä selitin, että synkkyydestä ei ole toistaiseksi mitään tietoa, mutta että iloinen hän oli rajattomasti, aina vaan yhtä iloinen ja huoleton, aivan kuin nauttisi elämästä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Tämän kuultuansa lääkäri ei kysellyt mitään enempää. Asia oli nyt hänen mielestään ihan selvä. Hän mainitsi, että tapaus on hyvin tuttu lääkeopissa, nimitti latinalaisen nimenkin, mutta olen sen unohtanut. Tuollaisen iloisuuden hän sanoi olevan varman merkin ja ennusti, että iloisuutta on kerran seuraava vastaava mielen synkkyys. Mielentilat vaihtelevat moisilla potilailla, sanoi hän, niinkuin laineet, jotka milloin painuvat milloin kohoavat. Hän ei antanut minulle juuri mitään toiveita pikaisesta paranemisesta, kielsipä vaan pahoittamasta sairaan mieltä ja neuvoi senvuoksi mitenkään vastustamasta hänen aikeitansa ja päähänpistojansa. Siinä sitä oltiin. Olin tullut apua hakemaan, ja sen sijaan minun piti vaan olla vastustamatta mieheni hullutuksia!

Koko tämä asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa. Olin niin eläytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, että ne olivat kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko minä tuota yhteiskunnallista menestystä toivonut hänen vai ehkä vaan itseni tähden? Suruni ja harmini hukkaan menneistä puuhista oli suuri, mutta jos todella ajattelin häntä, niin ei ollut niinkään syytä suruun. Sillä katastrofin päivästä asti hän oli ollut juomatta minkäänlaisia väkeviä, vieläpä oli tupakoimisenkin heittänyt niinkuin se olisi hänelle ollut maailman helpoin asia, ja nukkui joka yön kotona—uskotteko—pani maata kymmeneltä ja heräsi kuudelta, aamusin tuskin voiden hillitä itseään puhkeamasta ilolauluihin, kuten hän itse sanoi minulle. Ja enkö minä ollut juuri noista paheista tahtonutkin häntä pelastaa? Mitä minä siis surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni vuoksi hänen menestystänsä tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt vielä koettanut saada hänet luopumaan omista aatteistaan ja taas antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, että mikään sellainen menestys ei voinut antaa hänelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen asemesta olisin syössyt turmioon!

Edessäni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan lähempää selkoa siitä mitä hän oikeastaan tarkoitti ja löytää jotakin elämisen ja olemisen mahdollisuuksia tässä asiain täydellisessä mullistuksessa. Vaimo seuratkoon miestänsä, sanovat vanhat ja minäkin tietysti pidin sellaista sääntöä vanhentuneena; mutta mitä voi vaimo muuta, jos hän nimittäin miestänsä todella rakastaa? Siinäpä sitä oikein koetellaan, rakastaako vaimo miestänsä vai ei. Mutta jos luulette, että minun oli helppo suorittaa tämä koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea, vaikeampi kuin mikään koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki, kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt, ajatukset, tunteet, mieliteot—kaiken, kaiken piti muuttua. Mitä oli tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sitä ei enää saanut ajatella eikä tuntea, sitä ei enää ollut, se oli haudattu ainiaaksi… Sanalla sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja valoa kohden, yhtäkkiä tulee käsi, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva tuonne! Hyvä, kasva, mutta mistä ottaa siihen voimaa ja elämänhalua? Ihminen ei ole yksin eikä muista irrallinen. Hän on myöskin sitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden suunnitelmista puhu kenenkään syrjäisen kanssa, on maailmalla kuitenkin aina joku määrätty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta hän on äärettömästi riippuvainen, hän pitää pyhimpänä tehtävänään toteuttaa tuo ajatus ja odotus, hän taistelee sen täyttämiseksi kuin henkensä edestä, se on hänen salainen kunnianasiansa, se on hänen kaikkensa kaikessa, voimansa, elämänhalunsa. Mitä odotti maailma minulta? En puhunut kellekään aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli maailma: hän aikoo tehdä tuosta juoposta ministerin, katsokaamme onnistuuko hän! Minä tiesin, minä tunsin että maailma niin ajattelee, ja se oli koko minun elämäni, minä olin kuin arenalla, minä taistelin toteuttaakseni maailman odotuksen, mitään muuta elämää ei minulla ollut. Keikauksen jälkeen tuli maailma vieläkin uteliaammaksi— tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitivät sitä aivan helppona saavuttaa. Mutta—millä syyllä olisin sen voinut tehdä, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut juuri se minkä vuoksi minä tahdoin hänelle uhrautua?!

Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme pääkaupungista ja asetuimme maalle. Minä itse en suinkaan vähimmin kärsinyt tästä. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan täydessä merkityksessä en ainoastaan entistä ajatus- ja tunnemaailmaani, vaan suoraan silmistäni kaiken sen, mihin ne olivat ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset ystävät, entisen seurapiirin, tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot, teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani. Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot metsät, koivikot, lumiarot, nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat…

Mikäs siinä auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta ja tyhjäntekemistä kammoon enemmän kuin mitään muuta. Rupesin todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitkälle, että keitin ruokia, jopa pesin astioitakin—se on aina ollut erikoisen kauhuni esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, että innostun kaikkeen mitä ikinäni teen, ja niinpä kävi tässäkin. Tiskasin, pesin, kesät kaiket puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tietämättäni aivan kuin uusi luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa. Puutarhamme oli syvän joen rannalla korkean pensasaidan ympäröimänä joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten siellä oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa. Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen, maasta itsestään nousevan kosteuden vuoksi niin rehevää, etten ole missään myöhemmin sellaista nähnyt. Se oli kuin minun toinen kotini, minä tunsin siellä joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?—no niin, te siis tiedätte, mikä nautinto on, kun revittyään rikkaruohot ulos juurineen, kaivelee käsillään maan rivien välistä pehmeäksi ja kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten näkee kuinka punajuurikkain punavehreät, suonikkaat lehdet loistavat auringon säteissä tai päästävät ne läpitsensä muuttuen yhä syvemmin vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi—suuriksi ja maa on niiden peitossa vihreää, kaikki hyönteisetkin, jotka niiden alla kuljeskelevat. Tiedättekö, minä kerran makasin penkkien välisessä ojassa ja katselin ikäänkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syvän vihreään maailmaan. Siellä oli suloisen hämärää ja lämmintä, ja mikä elämä! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheriä, juovikas mato taitavasti kortta ylös nousemassa, siinä nopeajalkainen sarviansa heilutteleva kovakuoriainen, kaikilla kiirettä ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset pienoisrotkonsa ja käytävänsä, ihan erilaisissa muodoissa ja vaihtelevaisuudessa kuin meidän maailmassamme. Tutustuin niin heihin siellä, etten tahtonut voida irtaantua. Minä makasin aivan alastomana enkä kuitenkaan pelännyt mitään pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun olla ihan rauhassa, joskus vaan tekivät nopean retken ylitseni, joka minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut myöskään pelätä mitään näkijöitä, sillä pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja minä rupesin yhä useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan alastomana, ja voin vakuuttaa, että mitään pelkoa hyönteisistä ei ole, kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyvälle kannalle. Ainoa paha oli, että joskus mehiläinen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli selässä hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui pian ja oli mielestäni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yhtä luonnon kanssa. Se on suuri, se on ääretön nautinto, se on uskontoa. Kun vaan tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehdä työtä lapiolla ja haravalla, sekä pystyssä että kumarassa asennossa, vuoroin istuen, vuoroin työntäen, vuoroin vetäen, vuoroin makuullakin, ja mielessä koko ajan omituinen visertämisen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun, syleillä jotain näkymätöntä, äärettömästi, äärettömästi rakastettua!— Ja sitten joskus nukkua väsyneenä lämpimälle mullalle, ah! Ei mitään pelkäämistä, minä vakuutan! Kerran ollessani pitkälläni näin vieressäni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi mustat silmät. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa säikähtyneenä pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mitä juuri olin ajatellut: ei mikään elukka pure, ellei sitä ahdista, ellei se tunne olevansa vaarassa. Ja vaikka sykkivin sydämin, saatoin kuitenkin pysyä liikkumattomana. Hiiri lähestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siitä jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, näen sen ihanan, pienoisen käpälän, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein kestettävä oli, kun hiiri kulki vyötäisten yli, mutta siinäpä se varmaan kuuli sydämen kovan tykytyksen, koska se äkkiä hyppäsi syrjään maahan ja katosi korteikkoonsa…

Junan pitkä vihellys keskeytti harmaan rouvan kertomuksen. Hän alkoi hätäillen ja huolestuneena katsella ulos, huomasi jotain, nousi kiireesti, nosteli matkakapineensa hyllyltä, pisteli laukkuihin kirjansa ja kutimensa, niin että juna pysähtyi asemalle juuri kun hänen kertomuksensa oli lopussa ja kapineet kootut.

—Mutta kertokaahan pääasia, sehän on vielä kertomatta!—sanoin minä pahoillani siitä, että meille tuli ero juuri silloin kun uteliaisuuteni oli äärimmilleen kohonnut.

—Kuinka niin, pääasia? Olenhan sen kertonut!—vastasi hän pujahtaessaan vaunun ovesta ulos.—Tässä minun on muuttaminen junaa tullakseni Hankoniemeen, hyvästi vaan ja suuret kiitokset seurasta, hyvästi, hyvästi!

Viimeiset hyvästit hän sanoi minulle ikkunaan, ollen itse jo asemasillalla.

Minä tempasin ikkunan auki ja työntäydyin vyötäisiä myöten ulos. Rouva alkoi perääntyä ja heilutteli kättään hyvästiksi, hänen ihana hymyilynsä hurmasi minut, olin kuin rakastunut, hän ei ollut minulle enää vanha, ei harmaa, hän oli nuori, täynnä elämänvoimaa, täynnä henkisyyttä.

—Mutta sanokaahan toki kuinka tulitte pelastetuksi, huusin minä, kun juna jo alkoi liikkua eteenpäin.

—Pelastetuksi! Enkö ole sitä sanonut. Jokeni ja puutarhani on minut pelastanut. Siitä saakka kuin aloin siellä työskennellä, en ole reumatismista mitään tiennyt, niin, niin, en mitään, olen terve kuten näette … hyvästi, hyvästi … ainoa koko suvussa … ei mitään kipuja … hyvästi … hyvästi…

—Missä miehenne?—elääkö?—huusin minä.

Mutta rouva ei enää välimatkan vuoksi voinut vastata. Ihanasti hymyillen ja päätänsä nyökytellen ja kättänsä sen yli heilutellen hän katsoi jälkeeni, sitten kääntyi ja meni kannoksineen raiteiden yli toista junaa kohden. Meidän junamme rupesi tekemään käännöstä ja hän katosi ijäksi näkyvistäni.

Miksi en keksinyt jatkaa matkaa hänen kanssaan voidakseni olla vielä hänen seurassaan? Miksi en heti noudattanut omantunnon ääntä, kun se minulle hokemistaan hoki: »ei pitäisi halveksia vähäpätöisimpiäkään ihmisiä, jokaisella noista vähimmistä voi olla oma suuri kohtalonsa», en totellut enkä alottanut aikasemmin keskustelua, että hän olisi voinut kertomuksessaan pitemmälle ehtiä? Ja että minä olisin ennättänyt kysellä hänen miehestään ja heidän nykyisestä elämäntavastaan ja asuinpaikastaan, tai saada tietää edes hänen nimensä. En ole koskaan jälkeenpäin mitään tietoja näistä asioista saanut, vielä vähemmän häntä tavannut ja hänen ääntänsä enää kuullut.

»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»

(Kukan filosofia)

Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana…

Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon…

Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan, pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.

Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa; juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi, vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.

Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,—voi ihme!—puhkesi, avasi värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä. Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!

Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää sen hehkuvista säteistä.

Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.

Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni, etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.

Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.

Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut.
Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.

Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla. Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun tuli se, jota olin aavistanut…

Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti…

Herranen aika, saako niin tulla!—En ehtinyt ummistaa terääni… Ja kuinka rajusti! Ei—ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu! Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,—ei, ei!

Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään pohjaan … ja otti! Otti pisarani?

Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,— emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa…

Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen kulkua seurata… Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön kosketus. Oliko päivä taikka yö—yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani, luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.

Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.

Mitäs tämä?—ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti, monilukuisena… Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi. Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä, tummeta…

Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?

Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:

En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna ikänä minun huoliani huokailisi.

Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla sidon itseeni.

Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.

Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,——puh!—he irtautuivat minusta… Ja mitä näen minä,—nousivat ilmaan, kasvattamani untuvaiset siipinänsä.

Lapseni, lapseni, minne te—? Jätättekö minut—!

Mutta he—kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi nähdä enkä kuulla—he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa, tasaisesti etenivät … etenivät … hajosivat … katosivat…

Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.

Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.