HILJENTYKÄÄMME

Puheita ja kertoelmia

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Hiljentyminen
Paimenet kedolla
Kirkkain lyhty
Jouluvieras
Leikillä vain
Syntyneet ja syntymättömät
Lokakuu
Valkoiset kengät
Graniittilohkareet
Laulajille
Muistopäivä maaliskuussa
Orjantappurapensas
Tuomipuu
Kirjojen rakastaja
»Suuren tarpeen tähden»
Iäisyyskaipuuta
Isänmaan kasvojen edessä
Snellmanin laulu
Kylvön ja korjuun päivät
Niin lähestyy makian leivän juhla
Simonin huoneessa
Kruunu
Hiljentykäämme muistamaan

HILJENTYMINEN

Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä, ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on täynnä.

Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana, hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen työhönsä.

— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa. Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen. Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.

Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä tavalla.

Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta! Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan, jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä, pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. — Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä, kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa. He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman, että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin, että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise. Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!

Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne: minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina. Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä. Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää muistissani.

Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa. Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa, olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini, jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon. Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.

Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä. Sitten hiljeni.

<tb>

Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.

Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä. Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran, vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon, hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään, jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.

Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa. Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.

Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin. Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme. Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia. Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.

Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä.
Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:

Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme hiljentymään!

PAIMENET KEDOLLA

Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni käskee avata portin.

Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee, kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen nuori äiti kuoli.

Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä, hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä, siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat. Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten, kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.

»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso, uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme. Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso, poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni, ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut, että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee. Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme huudamme.»

Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on? Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä kuningas on heidät lyönyt.

Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on. Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä syntinen nainen on kivitettävä.

Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen, vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin luona.

»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua kuulu.»

Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli peitetty, ja rusotus varjosti poskia.

»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»

»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.

»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»

Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla, keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä. Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava, eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.

Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät raskaiksi.

Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura! ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti. Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui ylhäältä:

»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle.»

Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.

Ja näki enkelin.

Ja enkeli puhui:

»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.»

Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi ylhäältä alas maata kohden:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.»

Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta. Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.

Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.

Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.

Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.

KIRKKAIN LYHTY

Ulkona on jo pimeä.

Ihmiset puhuvat joulusta.

Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.

Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja. Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät. Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja. Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua, niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä. Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.

Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu. Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä. Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan? Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman iloa, ilman jouluja!

Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.

Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!

Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin. Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?

Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina, silmät itkettyneinä ja kysyi:

— Kuka oli äiti?

Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin sisariinsa.

He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän oli yksinkertaisesti heidän äitinsä, sanoi toinen, ja toinen lisäsi huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi puhumaan:

— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?

Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat toisiaan tyttöjen kutoessa.

— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.

— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.

— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?

Kukaan ei vastannut.

— Ajatteliko hän silloinkin muita ihmisiä? Varmaan hän silloin ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa: minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!

Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä paljon tekemistä.

Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset. Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että oli jo pimeä.

Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta äiti oli jotakin yhtä pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He, lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä: oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.

— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.

Vanhin kuiskasi parahtamalla:

— Mitä sinä ajattelet!

Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle, niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli, mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi, joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään. Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja avasi äidin huoneen oven.

Nyt hän oli siellä.

Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä, kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi, muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna — niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.

Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu. Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty. Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma. Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia. Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu. Kauheaa!

— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. —
Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.

— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.

He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.

Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken, mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä, jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.

Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään. Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli myöhäistä nyt.

Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka oli heidän äitinsä.

Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket, joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:

»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin. Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä. Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä puhui äiti heille tähän tapaan.

»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille, miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna. Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»

Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta. Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä lausui hiljaa:

— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.

JOULUVIERAS

Joulu ei toki olisi mitään, jollei Jaakko-setä saapuisi taloon. Koko hänen olentonsa on täynnä joulua. Jo vanha laukku, jollaista ei kenelläkään enää ole, niin että ihmiset kadulla kääntyvät sitä katsomaan, kun vanha herra asemalta kantaa sitä läpi kaupungin — niin, tämä vanha laukkukin on oikea joulusalaisuus. Ja kuitenkin näkee selvästi, ettei siinä ole muuta kuin jokin yksinäinen vaatekappale. Mutta plyysikangas, josta se on tehty, on sata vuotta sitten kudottu jossakin kaukaisessa kaupungissa ja laivalla tuotu merten takaa. Ei millään höyrylaivalla, joka saapuu satamaan määrätunnilla, niin että voi lähteä rantaan ottamaan sitä vastaan, vaan purjealuksella, josta ei tiedä, saapuuko se viikon vaiko kuukauden perästä. Sellaisen aluksen tielle sattuu myrskyjä, tyyntä ja sumua. Harvoin käy niinkuin on laskettu käyvän. Iloinen plyysikangas, josta laukku on tehty, helottaa ikäänkuin se olisi leikattu sadun yrttitarhasta. Lapset saavat heti ottaa laukun haltuunsa, tyhjentää pois sedän paidat ja sukat ja sitten kääntää laukun nurin ja taasen oikeinpäin, asettaa pikku Liisan laukkuun ja kantaa häntä siinä, tehdä siitä Nooan arkin, tai partiolaisen telttakatoksen, tai mitä vain tahtovat. Eikä laukku mene rikki eivätkä sen kukkaset menetä väriään. Ja mikä on merkillisintä: laukku ei menetä salaisuuttaan, vaikka se on selkosen selällään, ja aina se on täynnä, vaikka se on ihan tyhjennetty. Jo tämän laukun mukana saapuu joulu taloon. Jo koko Jaakko-setä on samanlainen kuin hänen laukkunsa. Joulutontut ja haltiat tuntuvat istuvan hänen hartioillaan ja taskuissaan ja pitelevän kiinni hänen takinliepeistään niinkuin pojat, kun he tarrautuvat kiinni ajurin rekeen ja juoksevat siinä ajurin huomaamatta. Jaakko-setä on niin tottunut tähän haltiaseuraan, ettei hän lainkaan näe siinä mitään merkillistä. Hui, pikkuruikkuset tontut livistivät puuhkalakin sisään, kun setä eteisessä otti lakin päästään, Liisa näki sen selvästi. Ja sedän käsistä syntyy eläimiä, kun hän illalla asettaa ne seinää vasten: pupu juoksee, västäräkki viipottaa pyrstöään, hämähäkki marssii pitkin jaloin kattoa kohden. Setä saattaa myöskin sormistaan rakentaa kokonaisen kodin: kas noin pystytetään aidan säleet. Se maalataan punaiseksi ja pylväitten päät valkoisiksi. Millainen portti tehdään? Valkoinen, niin, se on kaikkein kauneinta. Ja sitten lapset aina harjalla ja vaatteella puhdistavat sen, kun on satanut ja pärskynyt multaa. Aidan sisäpuolella on koti. Siellä asuvat isä, äiti ja lapset. Siellä asuvat myöskin hevonen, lehmä, »bää» eli lammas ja kissa ja koira. No, mikä on hevosen nimi? Polle, Ilo, Mielo, Oma, Tuima… Ptruu, lapset, ei ole kuin yksi hevonen! Tämä on pieni koti, eikä siellä ole varaa pitää kuin yksi hevonen. No, se on Ilo! Ilo onkin oikein kaunis nimi. Mutta nyt täytyy katsoa, että Ilon elämä ei ole surullinen. Iloa täytyy rakastaa ja hoitaa, harjata hänet, pestä hänen jalkansa, kun hän illalla tulee työstä, katsoa että hän saa ruokaa ja juomaa, antaa hänen kaikessa tuntea, että hän on perheen jäsen. Entä mikä on lehmän nimi? Heluna, Viikuna, Tokka, Marjo, Mansikki… Top top, lapset, koti on pieni, sillä voi olla vain kaksi lehmää. Heluna ja Mansikki ovat oikein kauniita nimiä. Ja miten nyt Helunaa ja Mansikkia on hoidettava? »Niin että Heluna ja Mansikki eivät ole surulliset, heitä pitää harjata, antaa ruokaa ja juomaa ja silittää niin, että he ovat perheen jäseniä», selittävät lapset. Koiran nimi on Vahti ja kissa on Pekka. Koira on lappalainen, se kaivaa kuopan lumihankeen ja nukkuu siinä. Sitä ei palele, vaikka on kylmä. Kissa makaa uunin kyljessä. Hän tietää, koska navetassa lypsetään, silloin hän on siellä, nostaa hännän pystyyn kuin kynttilän ja hankaa kylkeään äitiä vasten. Miau, miau! Muistavatko lapset vielä mitä puhuimme kodista viime jouluna? No, eikö kukaan muista? Mitä Anna ajatteli, kun oli ollut vieraissa Emma-tädin luona ja tuli kotiin? Varmaan Anna muistaa. No niin, ettei missään ole niin hyvä kuin kotona. Ja Anna juoksi heti huoneiden läpi katsomaan oliko kaikki paikoillaan, ja oli kovin hauskaa, kun äiti illalla kumartui Annan ja Laurin ja Liisan vuoteiden yli — eikö ollut niin? Tässäkin kodissa tämän punaisen aidan ja valkean portin takana tunnetaan, että kotona on paras, että koti on kaikkein kallein paikka maan päällä.

Mitä tapahtuikaan kerran, kun isälle tarjottiin Ilosta monta tuhatta markkaa ja isä möi Ilon ja ajatteli, että hän ostaa halvemman hevosen ja saa ylijäämällä jonkin hyvin tarpeellisen maanviljelyskoneen. Kaikki lapset itkivät, kun he sanoivat Ilolle hyvästi. Ja uusi isäntä ajoi pois Ilolla läpi lumisen kujan. Mutta seuraavana päivänä seisoo Ilo tallin edessä, hirnuen. Olihan se kummallista! Ilon oli ollut niin ikävä kotiin, että hän karkasi, juoksi yli viiden aidan matkan varrella ja löysi vanhan kotinsa. Hänen oli nälkä ja jano ja hän sai ruokaa ja kaikki hyväilivät häntä. Isä vei pois rahat eikä enää myy Iloa. Niin kallis on koti eläimillekin.

Ja sitten puhutaan lasten leikkipaikoista, saunasta, kaivosta, sireenipensaasta, koivusta, kuusesta, aitasta, äidin kirkkovakasta, isän puukosta, pellosta, jota isä kyntää, uunista, missä äiti paistaa leivän, kaikesta, mitä löytyy punaisen aidan ja valkoisen portin piirissä. Äärettömän paljon siellä onkin. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja. Ja entä äidin kangaspuista ja lasten aapiskirjasta, isän kirkkorattaista! Anna, Lauri ja Liisa tuntevat jo joka polun kodissa. Ja kuitenkaan ei ole ollut muuta nähtävää kuin Jaakko-sedän käsi, joka muodosti seinälle säleaidan varjon.

Mutta siinä se onkin taito nähdä sekin, joka on näkymätöntä. Se minkä näkee ja omistaa niin, että siihen voi koskea käsin, se usein ei teekään ihmistä pysyvästi iloiseksi ja onnelliseksi. Täytyy omistaa sellaista, mitä ei voi kadottaa. Mutta näitä ihminen ymmärtää vasta joskus, surujen perästä. Nyt täytyy keksiä kodille nimi. No, sanokaapas nyt, mikä on meidän suloisen kotimme nimi? Mäkelä, Harjula, Annala, Laurila, Liisala — äidin nimi on Anna, ehkä Annala sopiikin parhaiten. Se on oikein kaunis nimi. Jaakkola! huutavat lapset yhtäkkiä, Mutta Jaakko-setä pitää Annalaa paljon kauniimpana.

Kaikkein parhaiten huomasi Jaakko-sedän tarpeellisuuden sinä jouluna, jolloin hän ei tullut Annan, Laurin, Liisan ja isän ja äidin luo. Oli kyllä muita vieraita ja paljon joululahjoja. Emma-täti ja Miina-täti nauroivat Jaakko-sedän punakukillista ikäloppua matkalaukkua. Kuinka maisteri saattoikin kuljettaa sellaista junassa ja läpi kaupungin? Sehän oli miltei tyhjä, eihän maisteri omistanut sen vertaa tavaroita, että olisi voinut täyttää laukun. Kuin uhalla hän raahusti tuota muinaismuistoa pitkin katuja, ikäänkuin oikein näyttääkseen, että ihmisten nauru on hänelle yhdentekevää. Hän oli oikeastaan ylpeä ja epäkohtelias herra, tuo maisteri Auriola. Hyvä oli, ettei hän ollut täällä, Emma-täti olisi varmasti sanonut hänelle katkeria totuuksia, vaikka olikin jouluilta. Mistä maisteri ylpeili? Mitä hän maailmassa oli toimittanut? Oliko hän edes pystynyt opettamaan, siihen aikaan, jolloin hän oli lyseossa? Eikö häntä oltu erotettu? Mikä oikeastaan oli syynä siihen, että hänet potkittiin pois koulusta? Tai ottiko hän itse eron, elääkseen tyhjäntoimittajana?

Tällaisista asioista keskusteltiin joulukuusen ääressä sinä vuonna, jolloin ei Jaakko-setä ollut vieraana. Yöllä, kun äiti kantoi makuuhuoneeseen pienen Liisansa, joka, uusi nukke sylissä, oli nukkunut isän sohvalle, niin lapsi huitoi käsillä ympärilleen ja huusi, että Jaakko-setä on hyvä setä ja että Liisa lyö Emma-tätiä, jos Emma-täti tahtoo tehdä pahaa sedälle.

Anna kysyi, senkö tähden Jaakko-setä ei tullut, että Emma-täti tuli.
Äiti lupasi puhua siitä huomenna, nythän oli jo niin myöhäinen ilta.
Mutta kun lapset huomenna kysyivät samaa, ei äiti sittenkään tahtonut
vastata.

— Äiti, sinä lupasit! sanoi Anna.

Ja silloin äiti kertoi, että Jaakko-setä asuu kaukana, eikä hänellä tänä vuonna ollut rahaa maksaa niin kallista matkaa.

— Eikö isä voinut lähettää? huusi Lauri ja huitaisi leikkisapelillaan ilmaan. — Minä sanon isälle!

Mutta äiti kertoi isän kyllä lähettäneen vanhalle opettajalleen tuhat markkaa. Jaakko-setä oli kuitenkin aivan heti lähettänyt rahat takaisin. Emma-täti oli oikeassa: Jaakko-setä ei tahtonut olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Sentähden ei kukaan saanut olla häntä vastassa asemalla eikä kukaan saanut saattaa häntä: hän ei tahtonut, että joku maksaisi hänen ajurinsa. Hän kantoi itse matkalaukkunsa. Eikä hänelle uskaltanut antaa joululahjoja. Eikä silloin tehnyt mieli antaa niitä muillekaan. Eivätkö lapset olleet huomanneet, että tänä vuonna oli paljon enemmän joululahjoja kuin muina vuosina?

Se oli totta. Liisa oli saanut kolmekymmentäkaksi joululahjaa, Lauri kaksikymmentäyhdeksän ja Anna kaksikymmentäkahdeksan.

— Onko Jaakko-setä köyhä? kysyi Lauri, silmät suurina.

— Jaakko-setä ei ole köyhä, huusi pikku Liisa. — Jaakko-sedällä on kello, joka osaa lyödä. Isän kello ei pane muuta kuin tiki ja taki. Ja sitten on joulupukki Jaakko-sedän. Joulupukki on Jaakko-sedän hevonen.

— Mutta Jaakko-sedällä on aina ollut samat harmaat vaatteet, puhui Anna järkevästi. — Jaakko-sedän vaatteet olivat viime jouluna niin suuret, että hän saattoi kätkeä Liisan takkinsa sisään.

— Niinkuin kissanpojan! sanoi Lauri.

— Jaakko-setä oli ollut sairaana ja laihtunut, selitti äiti.

Voiko Jaakko-setä olla sairaana? Lapsille tuli ihmettelemistä. He saivat kuulla, että hän oli ollut isoisän koulutoveri ja isän opettaja, kun isä oli pieni. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja koti, jossa oli vaunut ja monta hevosta ja suuret metsät ja paljon kalliita tauluja saleissa ja kamareissa, ja kukkia puutarhassa. Myöhemmin hänellä oli ollut vaimo ja lapsia. Ja kaikki olivat kuolleet, niin että Jaakko-setä nyt oli yksin ja asui pienessä kamarissa. Eivät koskaan lapset olleet tietäneet tätä. Mutta tuleehan hän vain ensi jouluna? Emma-täti ei saa tulla. Aina Emma-täti on pahalla tuulella ja myöskin Miina-täti. Aina heillä on päänkipua ja särkyä käsissä ja jaloissa. Jaakko-sedällä ei ole päänkipua eikä särkyä. Ja entä se kaunis laukku sitten, jossa on niin suuria ruusuja, ettei sellaisia ole koko kaupungissa! Tuleehan setä vain ensi jouluna? Mutta sinne on hirveän pitkä aika. Kokonainen vuosi.

Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö, hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä. Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla. Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua, pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa, etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat. Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi. Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa.

— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei
Jaakko-setä ota rahaa.

— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä.

— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä pitkä aika?

Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa. Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy.

Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin pitää kirjoittaa kutsukirje.

Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti
Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä.
Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää.

— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä, että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä?

Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle, milloin harjoitus alkaisi.

— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä olet. No, kun Liisa itkee!

Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä?

Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti? Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän, ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua, nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut. Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan.

Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa. »Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä. Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi, että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa, eheytensä, elonsa.

Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat, kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät. Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa, olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut. Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa. Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä.

Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille. Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli? Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua!

Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta, paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä!

Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio, oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti pitävät niin salassa?

Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa, reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä.

Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli! Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt pääsevät sisään.

Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään, Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat, nauroivat ja puhuivat yhtaikaa.

— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli kuitenkin.

— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän kello, joka oli kuin suuri nauris.

Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen sisästä.

Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu!

Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti täti meni.

No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa. Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun, mutta kun ei raha riittänyt mihinkään.

— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa.

— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri.

— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä, sinä »joulusetä»!

— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä.

Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti sedän ryppyjä.

— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna.

— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun poskiasi myöten vuotanut vettä?

Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa, kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän.

— Ei tarvitakaan enempää.

Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla, jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu. Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse ovat keksineet jotakin.

Mutta mitä he sitten saattavat keksiä?

— No vaikka mitä!

Eivät he mitään voi keksiä.

— Ohoh!

Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta. Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä papereja, lakkaa, almanakkoja.

Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon. Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa, sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa, jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään. Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef, paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa, joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä.

Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä. Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa.

Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan. Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle jouluvieraiksi.

— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä.

— Köyhien luo, vastasi Anna.

— Hyvien luo, sanoi Liisa.

— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli jäljempänä äidin kanssa.

— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo.

— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna.

— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä, että joku jäisi heitä vaille.

— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan.

Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki, kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään.

— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan.

Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan livistivät esiin joka oven takaa.

Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan.

— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset?

Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja!

Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään ja lapsiaan.

Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden.

Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti!