VALKOISET KENGÄT
Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia, jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli käynyt monta kertaa.
Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla. Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa. Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän ammensi ilonsa ja voimansa.
Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt juhlaan poismenneen kunniaksi:
Tuuti lasta tuonelahan, alle nurmen nukkumahan…
Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin kaukaisessa salojen kalmistossa.
Tupa suuri Tuonelassa,
Manan majat avarat.
Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.
<tb>
Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon
Suistamosta.
Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana, ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan; juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku, mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi, jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa ympäristössä ja oudolle yleisölle.
Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita, mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana. Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta. Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla, muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä, missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy, kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista, joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.
Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä käärinliinat pantiksi!
Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi, että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?
Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön, lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin, elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin, leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.
Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen, missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista. Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.
Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.» Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa. Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi, näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.
Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten.
Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.
Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.
Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa, Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja elämänhalullaan.
Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien runolaulajat vastassa.
Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan kuolinsanoman.
GRANIITTILOHKAREET
Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse. On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan tulisi niitä tuosta ryöstämään.
Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.
Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä, polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu, tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee. Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?
Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.
Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on ulkopuolella lakastumisen lakia.
— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.
Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset jättiläisliljat yökasteessaan.
<tb>
Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella. Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana, lyijynraskaana, mykkänä.
Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä viivoja kuin murheesta!
LAULAJILLE
Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia, joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä, jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä. Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia. Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta, ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.
Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta. Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot. Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa, on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.
Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään, sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.
Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole kiittämässä.
Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.
Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme. Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä — tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon. Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.
MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA
Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä, joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen hartaushetken.
Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan, jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä, joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa, en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö. Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä. Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät, tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen hyvät tekonsa suoritettiin salassa.
Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.
Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille. Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä päällysvaatteitamme.
— Terveisiä, sanomme me.
Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja, niellen pienen liikutuksen, vastaa:
— Vai on taas tultu.
Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää, jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia. Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla, suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen, josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo, saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme, kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle. Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen istuu ja sitä kuuntelee.
Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.
Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan. Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset. Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota, eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois. Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla. Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään, ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme, että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron perään olemme kuulleet pihamaalta.
Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.
— Jumalan haltuun.
Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja kohtaan.
Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.
ORJANTAPPURAPENSAS
Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.
Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä, milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille, täytyi repiä ja avata.
Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon. Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä. Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse. Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.
Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin. Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja paiskattiin takapihalle.
Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi! No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta: antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.
Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.
Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta, ainoastaan äiti oli sisällä.
Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.
— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?
Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan.
Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.
— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.
Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.
— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?
Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä vuotivat alas multaan.
Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.
Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.
Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi, jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.
Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan. Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön. Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa kahleihinsa, antoi se vapauden.
Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.
Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille lapsille.
Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen syntien takia.
TUOMIPUU
Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas erämaihin.
Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis. Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset. Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia, paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika, silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa, sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja. Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.
Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.» Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.
Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin. Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää. Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.
Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään. Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa, niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta eivät he kuule sitä. Nyt, nyt…!
Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään. Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko lintu käki?
Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa, mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia. Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut? Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle… Vieras tyttö kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi… Sairas tyttö pääsi vaivoin vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!
Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.
Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa, niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen. Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat kääntyivät kotejaan kohti.
Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo.
Siellä kotipuolessa.
Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!
KIRJOJEN RAKASTAJIA
On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään, kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden ikkunoissa.
Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja, noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta, ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.
Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä. Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista. Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle, vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi. Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului, ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta, missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi, koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä. »Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube» (sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.
Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori. Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan. Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.
Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta. Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.
Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti, yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50 kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi — minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle, mutta sinä opi lukemaan!
Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905 kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon, mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy, ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja, uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt, vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.
Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään maailma pimeämpi ja köyhempi.
Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta. Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme, kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle. Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.
Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan hän voi tehdä kirjaimet.
Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja kohtaan.
»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»
Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen, kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.
Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla kysymys tästä puuaapisesta?
Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40 vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.
Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta. Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa, mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu, tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen rakas.
Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine, historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla! Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet pelastaa itselleen.
Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä! Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet. Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.
Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun vanhoihin pukuihin näin palasi henki.
Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.
Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.
Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena. Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle, missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet. Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat peruuttamattomat.
Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan, kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului. Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.
Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt
Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja
Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli
ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen
seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»
Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta, Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä, jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä, tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään. »Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja historiallisia esineitään varten.
Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.
Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike. Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt, kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.
IÄISYYSKAIPUUTA
V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.
Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin. V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa, josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym. Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon. Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen. Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla, missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin pihamaalla.
V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien, hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29 p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan, piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4 kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.
V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista. Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu, mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en aldeles extrem köld det fordra skulle».
1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.
Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen. Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle, suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723 pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.
Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika, koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.
Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa. Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.
Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin, muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi nousevan 459 taalariin kuparirahaa.
Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia. Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei ollut yhtään merkintää.
Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun 19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle, mutta itse hän pian kuoli.
Henrik Forsius kertoo kirkosta:
»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita, Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella, kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt, Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)
Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:
Jehovah
Tu lux, tu vita, tu medicina
et
Ulrica
Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris
Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava varoitus:
Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af,
Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf
1727
[Säkeet rovasti Wangin.]
Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan 11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa. Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi, joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»
»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon somistamiseksi tehty peltikatto.
Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18 kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle, erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus: Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat, hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes. Vastakkaisella puolella luetaan: Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz. Lisäksi on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»
Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726 rakennettuun kirkkoon.
Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella olivat ne kuluttaneet.
Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.
Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä, säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran alle.
Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä, havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää, kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»; Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin kirkkoon.