V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden 300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi. Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen kirkonpaikan yläpuolelle.
Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi. Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja, jottei raskas paino sortuisi.
V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia. Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se luovutettiin seurakunnalle.»
Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa 99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa. Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja, tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi paikallaan.
Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.
Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava. Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.
Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja
Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.
Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari 19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu, joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä jonkinlainen kyyhkyslakka».
Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof. Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.
Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.
Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.
Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin. Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».
Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus. Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko siellä siitä vielä jotakin jäljellä?
Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa? Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan iäisyyskaipuutamme?
ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ
Isänmaa — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei omistettaisi puhetta isänmaalle.
Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään, kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään, ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa, ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle — eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!
Isänmaata ei vielä ollut.
Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa?
Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella, joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti, näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa, että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa kasvot.
Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle, oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen, näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin, tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme, minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä. Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».
<tb>
Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina. Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme», tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme, ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon? Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle, katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi, että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella, sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan — suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa, lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä asuinpaikalle, Rautalammelle.
Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.
<tb>
Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului, kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä, ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin kaunis ilta.
Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata. Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa ympäristössään näki isänmaan kasvot.
<tb>
Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä, jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä, miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa, kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän sisältyy?
Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan, kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä, kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä. Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!
Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja lapset vailla kotia.
Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä, mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään, että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä» uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta, kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v. 1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme. Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä, sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset olivat yhtä.
<tb>
Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys, sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi. Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes silloinkaan, ennen…! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden osalle ennen vanhaan.
Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa. Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa, että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä kunniamerkkejä — hän etsii ihmistä, etsii lyhty kädessä rehellistä, vilpitöntä ihmistä!
<tb>
Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi tehdä puhdasta sydämessämme?
Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat, joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika tarjoaa.
Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.
SNELLMANIN LAULU
Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä. Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta, työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa.
Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan sanoiksi kielellä, joka oli hänen sydämensä kieli, mutta joka ei ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja ainokaisen maailmassa.
Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille kirkasti.
Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo, Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12 päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka Snellmanin tietäjäsilmä näki?
Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä.
<tb>
Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus, ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle, jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme, meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme parasta.
Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi!
KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT
Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä
Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä, lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme, tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme, me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti poissa.
Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa. Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme. Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat lähtemään asemalle.
Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?
Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä. Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti. Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen hetkensä koittaa?
Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat. Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä vastaan kajastaa helpotus.
— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.
— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.
— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.
Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan ajatus vain on harras.
Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.
Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen, joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin sairastamaan.
Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.
Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina, jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut, kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin, painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta. Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä. Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut. Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.
Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme pyhityksen.
Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt. Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa kerran elonkorjuun päivät.
NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA
Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa, mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.
Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia, että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen olkapäiden ympäri.
Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea, että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.
Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti, niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on nyt vain yksinäisiä.
Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.
Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen janonsa.
Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni? ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan, syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä kuussa ja auringossa.
Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan hukkaantuman…
Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä, tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut, miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa kohden?… Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi. Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa. Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus, mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!
Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä, koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.
Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.
Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää voinut erottaa, kunne hän meni.
Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi, pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.
Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän vain palautti mieleensä mestarin sanoja.
Mene, äläkä enää syntiä tee… Valvokaat ja rukoilkaat…
Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se risti!
Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.
SIMONIN HUONEESSA
He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset. Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan. Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää jonoa.
Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia. Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä, joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin.
Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin maantien tomu kirveltäen painuu.
Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut. Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta.
Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta.
Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys.
Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä. Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä, ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin!
Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat. Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten, että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten, että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti.
Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina, puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään, niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen, eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat valmiina.
Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa. Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään. Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme, ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua.
Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä. Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta, mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja lamaannus ovat tukalat.
Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu, tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä lyönnit täyttävät huoneen.
Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää.
Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle, siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä.
Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja.
Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili.
Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa, sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa: ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen jalkainsa juureen.
Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille.
KRUUNU
Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin. Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös, paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin suuri päivä.
Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi, ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin, asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona, taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä. Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen — sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta, raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan. Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.
»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»
Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta, häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset, ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain tapahtumapaikalla.
»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»
Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan.
Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.
Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa, jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan. Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.
Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu. Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.
HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN
Pääsiäispuhe
Hiljentykäämme muistamaan.
Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa. Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan — minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.
Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat, surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä, joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja, sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne… Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!» On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.
On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit. Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita. Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.
Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä, sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.
Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme hengessä sanat: se on täytetty.
Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat turvata sanoihin: se on täytetty.
Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle. Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa. Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee ohi… Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.
Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana? Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.» Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.
On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä! Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.
Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa, niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.
<tb>
Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä, jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia, jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen onnellisimpia oikeuksiaan.
Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on, muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun: »lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.» Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».
Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois. Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.
Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.