Hiljentykäämme

LEIKILLÄ VAIN

Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty, juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu, loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?

Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla, että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty — näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.

Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri, aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa. Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut, taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä, mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä, kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.

Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan. Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin, hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa», oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.

Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten. Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä. Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.

— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei! murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.

Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä sattui Ruohola lausumaan:

— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.

Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon, huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta. Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä. Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti, että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa, joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä, lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat, niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa, mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla »onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö…? Vai olivatko Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus, ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta. Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»

— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa, että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain, löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö synny avioeroa. Minä lyön vetoa…

Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan. Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan, jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:

— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa. Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui, sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!

Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret nakuttivat.

Söderman nauroi.

— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään, vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin, suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta. Sellaisia he ovat kaikki!

— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.

Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi, että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai kyyhkyslakkaansa.

— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti, — niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.

No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt. Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi? Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.

Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet huulten puoleen.

Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja sillä sitten käydä Petsamossa.

Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus, riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.

Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä hämäläistä maatiaista.

Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:

Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.

Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja, karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat auton perässä.

— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No, ollaankos taas hyvällä päällä!

Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen. Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin edustalla. No, nyt se alkaa!

Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.

— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne.
Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.

Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut alas autosta, jäi paikoilleen.

— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee, mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.

Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.

Tämä oli kuin unta.

Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar. Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.

Vai niin, vai niin.

Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne? Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa? Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut. Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.

Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.

Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia, huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut, rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset tytöt muistoissaan.

Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja läpitunkevasti.

Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle. Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä, ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni… Huldi vakuutti, ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai on parasta.

Elli piteli lujasti Huldin kättä.

— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että sinulla oli sellaiset lahjat!

Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.

— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.

Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja silitti hänen hiuksiaan.

— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi ovat valkeat.

Ja toinen sanoi:

— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.

— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla onnellinen? Miten te teette?

Elli mietti.

— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.

— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?

Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.

— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?

— Niin.

— Kummallista.

Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.

<tb>

Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:

— No?

Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?

198

Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.

— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.

— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi? Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa Nurmisista!

Huldi nauroi.

— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme kirkonkylän puoleiseen seinään!

— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne, minä nain teidät sittenkin!

He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.

Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria, silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?

Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä. Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään, koskei hän saanut suunvuoroa.

— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.

— Ei, ei, ei, ei!

— No missä te olisitte käyneet?

— Arvatkaa.

— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.

— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä piirakkaa.

Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!

— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia. Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun minä afäärejä tein. Ai sun saa… Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei, kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken huvila.

— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No,
Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!

Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli oikein lorujen varastopaikka.

— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille kukkurallista vatia.

Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.

Laulajatar oli kalpea.

— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri näköaloja. Hyvin erilaisia.

Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.

Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä näkötornissa jotakin?

— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa.

Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan pimentoja kohden.

Hänen täytyi nyt olla yksin.

SYNTYNEET JA SYNTYMÄTTÖMÄT

Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle. Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita, jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin- ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä niinkuin mitkäkin revontulet.

Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen, myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin, ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö. Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia, senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä. Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan suvulla on silmät kuin palavat hiilet.

Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla.

Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille… Mutta hänen suunsa tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa kolmesataa litraa.

On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla. Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään! Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin, kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat, ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa — ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla, siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit permannolle.

No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan.

Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla.

Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan panivat pelotuksia kirjoihin.

Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin, mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa. Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen.

Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan?

Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah, mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin.

Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee, mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan.

Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua, toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa. Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee. Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut?

Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan.

— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä.

— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna.

Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat.

— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä.

— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit.
Olisit kysynyt sisareltasi.

— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien.
Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu.

Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta.

Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin oma peukalo, ja valkoiset hampaat.

— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä?
Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa.

— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan.

— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki. Mutta älkää tehkö sitä!

Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän… Niin, senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No, koska, senhän hän itse parhaiten tiesi.

Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon, jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt. Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he, mitä jo olivat unohtamaisillaan.

— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon.

— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö.

— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa?

— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö.

— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä?

Tyttö keskeytti:

— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan. Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin… Noh, tuossa Elsan tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen öljytakkinen.

Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni ylitse.

— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet?
Niin kai, kun tuli tällainen ilma.

Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen. Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan. Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli. Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot: eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus. Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain. Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih!

Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin.

— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi. Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten köyhää, mutta…

Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli. Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan. Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai se vaaleatukkainen puuseppä, tai… Ei kiitoksia, hän oli valinnut oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja, tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään.

— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta emännältä kuin voihkaisu.

Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen.

Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla, että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä. Hirveää! Pois sellaiset ajatukset!

Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut, ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten, niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän voi tietää.

Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin. Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään, mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan. Onneksi on myrsky hellittänyt.

Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat. Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse. Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan. Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia muistelee ja sovittaa näihin aikoihin.

Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin kaunis, kyllä Jehu kestää.

— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on täytetty.

Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt. Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla naksutti herätyskello.

— No? sanoi mies ja silmäsi ulos.

Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan, vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen.

— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut.
Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä
porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin.
Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt?

Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli häntä ja nauroi.

— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä tulee. Mikä pannaan nimeksi?

Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle. Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa? Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain kylmettyisi.

Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden. Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa.

Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat. Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä.

Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi.
Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi
ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin.
Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan?

Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja soitetaan.

Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee! Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu?

— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa. — Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä, meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala…!

Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui.
Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni…!
Mitä oli tapahtunut?

Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on.

Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä? Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta. Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle.

— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala, näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano kaikki, mitä tiedät.

Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee.

— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi.

Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi. Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä: siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi astuu hänen vierellään… Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin!

Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat häntä pyytämässä puhumaan.

— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon. Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja… Vai ei ole totta — hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin. Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä, peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta.

Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja riisuu öljytakkinsa.

— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja!
No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin.

Lumiviima vinkuu heitä vastaan.

— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet.

Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan.

Lunta! sanoo sydänkin.

Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet elämään?

LOKAKUU

Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin sanoakin!

Tulin.

Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin, ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa, hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:

— Lokakuu!

Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni kipeään kohtaan.

— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko? Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?

Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt, lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa, oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.

Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. — Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina, jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut, palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne, minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten puhumaan töistämme.

Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi, ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.

Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni tyhjyyden.

Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan, vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta, mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena, pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan, vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin: minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi? Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?

Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.

— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.

Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen puistossaan.

Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.

Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin antanut hänelle paljon.

Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.

— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta nyt sen näin.

Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen voitolliseen yksinäisyyteen.