Toisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa ja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke Thomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: "No, Lau-ukkohan on ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia ja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai aikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa liikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe Ontjes on juro kankea mies… Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön kaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä kirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut. Ainoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann… Oletko muuten neljään viikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt ainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät pitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää sillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois… Sanohan äidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha, kaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on aina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt piipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa."
"No niin…" virkkoi Kai, "ja nyt käväisen minä hiukan vallilla".
"Ah", jatkoi mummo, "sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää voit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi odottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut kimnaasistakin. Olen aina sen sanonut."
Toisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän kastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi ikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja istuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan ja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi tyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen ja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai odottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä. Siitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt salainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt hänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä huomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa ja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke, joka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti päätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti häneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän muuttolinnun suora lento.
Kun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he antoivat nimeksi "Totuus". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian johtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa, niitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan: uskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita levottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina ja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet arvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään olivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi se usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt suuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta kieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi vähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä vuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen suurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei lukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli paljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan. Sen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet kopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa kirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa olen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!… Katsokaas… minä, Kai Jans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O… saattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi hän, näyttäen perin järkevältä: "En pidä siitä ollenkaan, että isä käy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun lukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan syvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää". Male Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt. Mutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen melkein tiukasti: "Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet rauhaan!"
Tämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden… Kun tuli kevät, kävi hän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa takaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon ohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli nyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti… hänessä tapahtui hiljaa sisällinen käänne… hän ei huomannut sitä itsekään… Ylioppilas?… Saada olla vapaa?… Asua oudossa kaupungissa!… Elää… Elää!… Mitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan! Kuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli vappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa, vapputulilleen… ja odotti kunnes Anna Boje tuli.
Hän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka näihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä. Hän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä pitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken aikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki toisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään naurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin muuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä vallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että hän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan". Ja toisinaan se onnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta tuhat tulimmaista… hänen oli pitänyt ylös vaan… ulos ratsaille… ympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna Bojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja suutelivat… Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja taikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.
"Näetkös?" sanoi hän, "tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai Jans, hän lähtee kanssasi… minä palaan takaisin…" Hänen teki taas mielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.
Silloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai asteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän hänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi näkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan keskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää. Mutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma, ett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.
Kun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen. Näkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti, koko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.
Tuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje joskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina olivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä… Tuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko. Suuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen jykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi tervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon… Kaukana tuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea. Sen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan paimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta meriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän kokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan; mutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine silmineen kyhähtelevään valkeaan.
Ja ympäri Hilligenleitä… Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein ympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta… oi, kuka tietää, kuinka paljon kauemminkin… kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö kuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy kolme valkeata.
Yksi niistä on Westereckiläisten ja leimuu ylhäällä vallin harjalla. Yksissä toimin ovat ainekset siihen varastettu ja haalittu kokoon. He eivät pidä minään syntinä varastaa vappukokkoa varten, eikä se mikään synti olekkaan. Mikä ei ole naulattu kiinni, tai ripustettu ylös, tai kasva maassa tai seiso siinä: se kuuluu pojille ja heidän kokolleen. Se ei nyt enää ollut niin suuri — kuin se oli kymmentä vuotta sitten, jolloin Pe Ontjes Lau oli Westereck'in pääsankari. Silloin nuoleksivat liekit taivasta ja enkeli-lapset saivat varoa jalkojaan. Mutta komea on se sentään vieläkin.
Toinen tuli leimuu tasaisella vapaalla peltotasangolla, jossa maa seitsemän penikulman laveudelta on tasainen kuin pöytä, ja on tämä tuli Nordereckiläisten. Pojat pohjoiskulmalla ovat epäsopuisia keskenään, ovat kuin koirat, jotka eivät voi sietää toisiaan. Millaisen vappukokon olisivat he muuten voineetkaan laittaa! Se on väkirikasta voimakasta kansaa, ajatelkaahan: yksin Wittejä kuus' kappaletta, Suhreja seitsemän, Hansen'ia yhdeksän, kaikki sen Hansenin jälkeläisiä, joka vielä kuuskymmenvuotiaana, kun hän sattui hieman ylimieliselle tuulelle, asettui seisomaan seinävierustalleen ja keikahutti raattaanpyörän kattonsa ylitse. Mutta nyt, kun kaikki ovat epäsovussa, kärsii vappukokko. Kahdesti on tapahtunut, että joku katkeroitunut, joku yhteinen vihollinen on edellisenä yönä hiipinyt kokolle ja sytyttänyt sen. Ja se paloi ja paloi loppuun, ja kaikki nukkuivat. Siitä asti väijyy kokon luona vartioita, ja, ken lähenee, saa ilman mitään edeltäkäyvää tutkintoa, niinpä, ilman että varovaisuudesta otettaisiin huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansakaan, ankarat selkäsaunat.
Kolmas tuli palaa sillä kukkulalla, jolla Anna Boje ja Kai Jans, nuo samanikäiset, par'aikaa seisovat rinnatusten. Sillä kukkulalla, heidän pakanuuden aikuisten esi-isäinsä haudoilla, palaa katedraalikoululaisten kokko. Ammoisista ajoista on se palanut sillä, ainoastaan kahdesti keskeytettynä. Toinen kerta tapahtui se, kun viisisataa vuotta sitten tuomioherra kielsi koulupojilta kokon teon: hän pelkäsi siinä oireita entisestä pakanuudesta. Eikä se pelko ollut ihan aiheeton. Sillä Thode Witt Volkmersdorffista — Volkmersdorff on kylä kohta kukkulan tuolla puolen — vanha järeä ja äreä ukko, oli tullut, tuoden mukanaan hevosen pääkallon ja oli heittänyt sen tuleen, ja sitte jäänyt tuijottamaan valkeaan, ikäänkuin tuijottaisi hän vuostuhansien syvyyteen. Toinen kerta keskeytyi kokonpoltto, kun neljäkymmentä vuotta sitten pormestari ja rehtori kielsivät sen; he sanoivat, ett'ei se enää ollut ajanmukaista. Vappuko ajanmukaista!! Maatkoot Herran nimessä levossa haudoissaan nuo narrit ja ajanmukaiset!
Anna Boje jäi seisomaan vähän etäämmälle, ja katseli tuleen, joka paloi ilmilieskassa. Kuin mustat hiidet hypiskelivät pienemmät koulupojat liekin ympärillä. Vanhemmat ja suuremmat seisoivat taas vähän syrjempänä ja valaisi valkea kauniisti heidän vakavia uneksuvia kasvojaan, näki heidän joukossaan monta kaunista ryhdikästä poikaa. Anna Boje seisoi taampana hämärissä ja antoi viileiden kirkkaiden silmiensä kulkea nuorukaisesta nuorukaiseen ja taaskin liikkui ajatuksissaan samaa, mitä hän jo vuoden aikaa niin usein oli ajatellut: Kuinkahan saattaa olla siten, ettei yksikään mies koko Hilligenleissä välitä minusta mitään? Ja jos joku välittäisi, olisinko minä valmis hänelle? Eikä hän tietänyt yhtäkään semmoista.
"Kuule", sanoi Kai Jans ääni vavahtelevana: "minä tahtoisin kysyä sinulta, voitko…"
"Mitä nyt?" kysyi tyttö ja katsahti tyyneen uteliaasti häneen.
"Tahtoisin tietää", jatkoi hän ja hengitti kuuluvasti: "voitko pitää minusta ollenkaan?"
Tyttö vaikeni hetken, aivan hämmästyksissään. "Kuule", vastasi hän sitte tyyneesti… "olet ollut aina ystävämme… Semmoisena pidän sinusta…"
"En minä sitä tarkoita", sanoi Kai… "Tiedätkö että luokkatoverini Thedens on salakihloissa?… Kuulehan… Anna!… Olen levoton ihminen, aina levoton ja onneton, enkä tiedä, mitä ja mihinkä minun pitää… katso… jos sinä pitäisit minusta… sinä olet niin kaunis ja niin puhdas… sinä saisit nähdä, kuinka rakas ja uskollinen olisin…"
Silloin kohautti Anna Boje olkapäitään. "Sen tytön, jonka kanssa Thedens on kihloissa, pitää olla toisenlaatuinen kuin minä olen", sanoi hän selkeästi ja rauhallisesti. "Ei!" lisäsi hän ja pudisti päättävästi kaunista vaaleata päätään: "Sitä minä en tee. Sinä olet liika nuori minulle… Siitä ei ole mihinkään minulle… Ja sitte pitäisi kai odottaa vielä viis' kahdeksan vuotta?… ei, sanon sinulle: ennen, vaikka kuolemaan".
Nuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle, että hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. "Vai siten!" sanoi hän matalaan ja purasi huuleensa… "Onko sinulla joku toinen sitte, vanhempi?"
Tyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: "Kuka minusta huolisi?" sanoi hän. "Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän opettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä en kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen lapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on täällä niin hiukan… Katsos… nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne mitään miehiä?"… Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli ruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.
He seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö levollisesti: "Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin."
Silloin kiihkeni Kai: "Pidän sinusta niin paljon", sanoi hän kiivaan katkerasti. "Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki jotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät minut tuolla tapaa luotasi!
"Minä en voi sitä muuttaa", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti tietä alas.
* * * * *
Kai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät synkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja Jan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: "Hammassärkyä vastaan on paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai." Hän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän vierellä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt siellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla armaalla tavallaan: "Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän aineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä." Se kuului niin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa. Silloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui tuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli, ja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa tuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina välkkyivät kummankin tytön päät.
Hän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin Annan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän kammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin puhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja hankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä korttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin luonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.
Kerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin hyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut häntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri ennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli: Hett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. "Äiti ei pidä minusta ollenkaan", sanoi hän ja nyyhki, "hän sanoo, että minä teen kaikki hullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha."
"Mutta kuinka voi hän sanoa siten?"
"Niin… kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo hän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa samalla tapaa. Mutta minä en osaa."
"Ja miks'et osaa?"
"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa sanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy tulla semmoinen." Hän nyyhki aivan surkeasti.
Silloin lohdutteli Kai häntä. "Sinustahan tulee kohta suuri tyttö", sanoi hän, "ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte" lisäsi hän, "saat hienon viisaan miehen."
"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään", sanoi tyttö katkerasti itkien, "paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle ja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen… Minä soisin, että saisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa."
Hänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän sanoi: "Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme kättä asian vahvistukseksi."
"Niin", sanoi tyttö… "sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin ainoa;" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti häneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.
Nuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta tuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä kesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa siellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään synnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti, mitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä sen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen vallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen ilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä ja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa häipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden niittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän suruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti kukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.
Kai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon hänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. "Missä on Anna?" sanoi hän.
"Poissa hän on", sanoi Heinke.
"Missä hän on?"
"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on neulousopissa."
"Missä on Anna?"
"Hän on poissa."
"Missä sitte? Eihän nyt ole mikään neulousaika?"
"Hän istua kyköttää pensaikkotiellä lasten luona."
Mitähän on Anna Bojella toimittamista pensaikkotiellä?…
Tänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja autiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä suurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut vallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella toki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.
Jo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän hääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus kuin linnunääni: "Anna Boje?"
Silloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen pehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan siellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä. Heidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna Boje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan, naksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten sanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: "Mitä sinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos kummoiset sukat?" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä korvasta ja sanoi: "Voi… voi… kuinka valkoiset sinun korvasi ovat… Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky… Ja kuinka punainen sinun suusi on?…" ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja ylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja puheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen vieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun sanan. Ja sitte sanoi hän: "Ja nyt työhön taas", antoi lapsille kättä ja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti päätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine hiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien riippuvain hedelmäin alla.
Mitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen salainen, hiljainen, puhdas ilonsa.
Mutta nyt, tänä kesänä… tänä kesänä… silloin muuttui se hiukan. Alkoi ihana aika, tuskan aika. "Minun äitini ei suvaitse minua… Heinke on vielä lapsi… Hett ajattelee ainoastaan itseään… Piet on kaukana… Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni naimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen… Minä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan hyljätty… minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua pensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani! Kuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä." Hän tunsi hänet lapsuudesta asti.
Eiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi silmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo syvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi hänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan? Ja siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi kestää kovat ajat… Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan hurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen pitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja ahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät pitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat, katse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin keskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin ihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin ja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston lapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin taakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia rikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää pätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja sitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla, jott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin. Ja niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä ole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä päässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli merkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset istuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa olutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat niillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja turmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin… Ei, Anna Bojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he "Kas, sepäs on tyttö… Katsos hänen käyntiääni" Silloin virkahtaa joku toinen: "Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan ja vaatii vähintäin kreiviä itselleen."
Semmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna Boje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan ajatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä vastaan taisteleekin: "Oi… kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun rakkauttani! Oi… miten autuasta se mahtaisi olla."
Kai Jans on liika nuori hänelle.
Kerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja pyysi rukoilevasti: "Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko elämässäni."
Hän väistyi vihastuneena puoleen. "Pyydän sinua, että jätät minut rauhaan", sanoi hän, "tässä asiassa en salli leikkiä. Jos vielä kerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa."
Kun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran käväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut pesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen edessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta perheestä ja itse laiska ja irstas.
Silloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille taas, vihoissaan ja katkerasti: "Senkö kanssa sinä nyt oleskelet? Sinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?… Läksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?… Ja oleskelet nyt tuommoisen kanssa?…"
Silloin vihastui Kai: "Sinä!" sanoi hän, "sinä!… Sinun on syysi! Jos sinä pitäisit minusta, niin voisin minä edelleenkin uskoa Hilligenleihin… mutta nyt…"
Tyttö hämmästyi ja sanoi: "No, sehän on parannettavissa. Vai minussako syy? Kuule, sanon sinulle: Itsessäsi, itsessäsi se piilee, Kai Jans!"
KAHDESTOISTA LUKU.
Elokuun lopulla suoritti Kai Jans erotutkintonsa. Kolmea päivää myöhemmin kävi hän kastanjakäytävällä jäähyväisillä. Anna antoi tyyneesti hänelle kätensä, Heinke pudisti sitä pikaisesti ja lujasti, ja juoksi sitte ulos, ja itki. Kassen Wedderkop aikoi tulla saattamaan häntä Hampuriin; sieltä piti hänen jatkaa yksin matkaansa Heidelbergiin.
Samana iltana tuli sähkösanoma Pietiltä Hampurista: "Anna tulkoon…"
Hän oli aina luvannut, että Anna saisi kerran käväistä hänen vieraanaan
Hampurissa. Nyt täytti hän lupauksensa.
Anna oli iloissaan, että hän muisti häntä, ja että tämä iänikuinen yks'toikkoisuus hänen elämässään kerrankin tuli keskeytetyksi, ja ilmestyi noiden kahden Hampuriin matkaajan hämmästykseksi aamulla aikaiseen asemalle, ja matkusti heidän seurassaan. Hän ei ollut vielä ikinä ollut Hillingeleitä pitemmällä. Kuinka hän oli ihmeissään, kun hän tuota korkeata rataa kiiti tuon suuren suuren kaupungin läpi. Hän seisoi ikkunassa ja ihmetteli äänettömänä.
Dammtorasemalla oli heitä vastassa Piet. Oli ihmeellistä nähdä häntä täällä. Anna oli tähän asti aina nähnyt hänet vaan Hilligenleissä, nyt seisoi hän tuossa vieraassa ympäristössä ja tuiki outojen ihmisten keskellä, välkäytti kerran silmää hänelle ja nyökäytti lyhyesti päätään. Niin, semmoinen oli hän aina, lapsesta asti, ja siksi piti hän hänestä niin paljon: kaikessa niin päättävän miehekäs.
"No?" hymähti Kassen Wedderkop. "Nyt menette ja näytätte Anna Bojelle Hampuria; mutta illalla kello seitsemältä olette Altonassa Kaiserhofin viinitarjolassa. Asettukaa semmoiselle paikalle että voitte nähdä alas oluttarjolaan. Tulen sinne kahden vanhan ystäväni kanssa, kahden, jotka myöskin ovat syntyperää Hilligenleistä, ja jotka ovat olleet kanssani Itä-Aasiassa… No, ja matkoihinne nyt."
Silloin ottivat he Anna Bojen keskelleen ja menivät hänen kanssaan Jungfernstiegkadulle. He näyttivät hänelle postikonttoorin ja sotamuistopatsaan, ja Alsterin varrella upeat hotellit ja pankkirakennukset. Sitte menivät he hänen kanssaan Rödingsmarkttorin poikitse satamaan ja höyrypurrella Krahnhöftiin. Annan hämmästys oli jo vähän lauhtunut; hän katseli kaikkea nyt jo rauhallisin, vähemmän ihmettelevin silmin ja ajatteli: "Ah… ah… mutta mitä liikuttaa tuo kaikki minua? Mitä minä noista kaikista lukemattomista ihmisistä, ja kaikesta komeudesta? Olisi minulla vaan yksi ainoa ihminen, joka kuuluisi minulle." Silloin tällöin, kun toiset eivät huomanneet, katsahti hän syrjästä veljeään, ja ajatteli lapsuuttaan ja sydämensä kasvoi tulvilleen rakkautta ja häntä alkoi ahdistaa, että Piet aina oli niin kylmä ja lyhytsanainen hänelle, ja hän ajatteli: "Kai Jans ei ole läheskään niin varma itsestään kuin hän." Veli puolestaan katsahti hänkin sisareensa, kun tämä ei sitä huomannut, ja ajatteli: "Miten hän on muuttunut! Silloin avojaloin matalikolla, puku tuskin polviin asti, ja pienessä jalassaan näkinkengän viiltämä naarmu, ja nyt on hän tuommoinen suuri komea tyttö." Kai Jans tähysteli yhtä päätä ulos eteensä, keksisikö hän siellä mastometsässä Goodefroon.
Goodefroo oli yhtä höyryn, kettinkien ja komentosanojen hälyä. Kai Jans meni kohta keulaan, katsomaan etukajuuttaa ja keulakatolle. Piet ja Anna taas menivät peräpuolelle laivaa. Piet selitti hänen hiljaiseen kysymykseensä, missä hänen oli tapansa seistä, kun hän oli vahdissa, ja sitte seisoi Anna pitkän aikaa sillä paikalla, ja katseli yli tuon avaran laivan, ja ylös mastoja kohden, ja koetti kuvien avulla, joita hän oli nähnyt, kuvitella millaista oli hänen veljellään, kun oli kaunis ilma tai myrsky, otti sitte keveästi, ja katsomatta häneen häntä kädestä ja lähti hänen kansaan portaita alas.
"Näetkös? Tässä on minun asuntoni."
"Poikaseni!" huudahti hän vilpittömästi hämmästyneenä, "mutta tämähän sitte on pieni loukko".
Hän nauroi: "Niin, ja ajatteles nyt, että suuri Pe Ontjes on asustanut tässä, kun hän oli alaperämiehenä."
"Missä on hän nyt?" kysyi Anna tyyneesti.
"Hän on täällä Hampurissa ja lähtee huomenna, miehistö mukanaan, Glasgowiin, noutakseen sieltä erään laivan! Sillä tekee hän vielä pari matkaa; sitte aikoo hän asettua Hilligenleihin ja tarkastella, voiko hän laajentaa siellä isänsä liikettä."
"Vai siten!" sanoi Anna. Hän oli jo Hilligenleissä kuullut asiasta.
"Sinä et ole vielä ollenkaan ihmetellyt sitä", sanoi veli, "että olen näin aikaiseen päässyt toiseksi perämieheksi, ja lisäksi näin komealle laivalle."
"Oi, kuule!" sanoi hän. "Kuinka iloiseksi tulikaan äitimme! Ja me kaikki!"
"Ja nyt saat kertoa heille vielä jotain muutakin!" Ja hän alkoi penkoa kirstussaan, ja veti esiin erään laivarakennus-aikakauskirjan, näytti hänellä ensin nimilehden, aukaisi sen sitte ja sanoi: "Katso tuohon!"
Anna luki: "Höyrykoneitten ja moottoreiden käyttämisestä suurilla purjelaivoilla", kirjoituksen alla seisoi lukea nimi "Piet Boje".
Silloin löi Anna käsillään rintaansa ja katsahti veljeensä silmät välkkyvinä. "Eipäs!" sanoi hän, "mutta Piet!"
"Sanon sinulle," sanoi hän, "olen tuossa kirjoituksessa paljon tinkinyt omista mielipiteistäni. Ymmärräthän, en itse asiassa — se oli minulle selvä —: vaan muodossa. On niin epävarma, kun ei ole käynyt korkeampia opistoja. Näetkös, tuon kirjoituksen nojalla olen saanut tämän paikkani!… Samassa tilaisuudessa näytin laivanomistajallemme… katsohan tänne… tämän laivaluonnoksen tässä… sinä et saa siitä sillä tapaa selvää… se esittää suunnitelmaa tehdä lastaustila avarammaksi laivoissa. Näetkös: aina silmät auki, ja aina eteenpäin! Se on veressäni."
"Mutta kuka on saanut sinut ensiksi noihin ajatuksiin?"
"Niin", sanoi hän, "se oli tuo juopporatti Klaralla… muistathan… hän minut ensiksi jäljille saattoi."
"Missä on hän nyt?"
"Hävinnyt jonnekin sairaalaan Lissabonissa, sanotaan." Ja hän levitti aikakauskirjan vielä kerran hänen eteensä ja nauroi iloisesti. "Onpas tuo tuottanut minulle huvia!" sanoi hän ja laski sen puoleen.
Anna kumartui pöydän yli ja katseli kuvia, jotka oli naulattu seinälle. Oi… kuinka omituiselta tuntui… tuossa oli tuon pienen vieraan suojan seinällä vanhempain kuva, joka joskus oli otettu heistä heidän ensimmäisinä aviovuosinaan, ja Heinken ja Hettin yhteinen kuva, joka oli otettu, kun he olivat noin kymmenen vanhoja. Ja sitten hänen oma kuvansa, kun hän oli noin kahdeksantoista. Hänellä oli siinä vallan hämmentyneet silmät, koska valokuvaaja, eräs nuori mies, oli tarttunut häntä päähän, saattaakseen sen semmoiseen asentoon, kun hän tahtoi. Ja tuo tuossa hänen vierellään?… Kuka hän oli? Hän tunsi Pe Ontjes Laun lyhyine vaaleanruskeine täysipartoineen, heitti terävän ja epäluuloisen silmäyksen häneen ja kääntyi poispäin.
Kun hän oli tarpeeksi tarkastellut kaikkea, ja antanut lausuntonsa makuusijastakin, lähtivät he kaikki kolme taaskin laivasta, ja kuleksivat ympäri kaupunkia kaiken päivää: Alsterilla, taidekokoelmissa, pääkaduilla.
Kun he sitte illemmalla, kun oli kylliksi lämmin, istuivat Alsterhotellin edustalla… niin kenpä tuli tuolta… Kuka oli tuo pitkä hieno herrasmies pyöreine parrattomine kasvoineen ja suurine, välkkyvine ystävällisine silmineen?
Tjark Dusenschön… tietysti!
Hän kumarsi Annalle, sylinteri kädessään, ja sanoi leikkisän ystävällisesti; "Jos herrasväki suvaitsee, niin liityn hetkeksi seuraanne… Minun on tapa käydä täällä juomassa kupin kahvia", sanoi hän "kun on luonnistanut joku hyvä kauppa; ja kun semmoinen tapaus onneksi sattuu usein, niin juon täällä usein kahvia". Hän jätti päällystakkinsa sekä vaaleasilkkisen kaulahuivinsa ja keppinsä, jossa oli hopeahelat, viinurille, joka erinomaisella kiireellä juoksi esiin, ja istuutui verkalleen ja mukavasti. "Näin herrasväen istuvan tässä, ja tunsin teidät kaikki, koska tunsin Pietin."
"No miks'ette milloinkaan pistäy Hilligenleissä?" sanoi Anna pidätetyllä vihalla. "Isoäitinnehän on sentään elossa vielä?"
Tjark katsahti tyyneesti häneen ja sanoi: "En ole tuntenut mitään tarvetta tulla sinne, neiti Boje; ja isoäitini ansaitsee elatuksensa työllään. Mitähän minulla silloin on tekemistä Hilligenleissä? Niin, jospa olisikin siellä joku kauppa-asia ajettavissa! Minulla ei ole aikaa tehdä mitään huvimatkoja".
"Mitähän sinä nyt oikein hommailet sitte?" kysyi Kai Jans.
"Olen ollut viisi vuotta konttoorijohtajana; nykyään hommaan raha-asioissa". Sitä sanoessaan katsahti hän heitä jokaista vuoronperään, samalla katseella kuin hänellä oli muinoin ollut Jan Friech Buhmannin pajassa.
"Raha-asioissa?" sanoi Anna. "Minulla ei ole mitään käsitystä semmoisista".
"Selitän lyhyesti sen teille, neiti Boje", sanoi Tjark kohteliaasti, kääntyen häntä kohden. "Nähkääs: on joku, joka tarvitsee rahoja johonkin yritykseen; on taas joku toinen, jolla on rahoja, ja joka mielellään antaisi ne käytettäviksi. Nyt ei kumpikaan tiedä toisestaan. Näetkös? Nyt toimitan minä tämmöiset henkilöt yhteyteen toistensa kanssa. Viinuri hoi!… On esimerkiksi joku viinuri, joka haluaisi ottaa haltuunsa hotellin, mutta hänellä ei ole pääomaa. Silloin voin minä ehkä toimittaa hänelle sitä… Kuppi mustaa, herra viinuri!"
Hilligenleiläiset olivat kummissaan. Vanha Stiena Dusenschön siellä pitkässä rivissä heilutteli myssynnauhojaan ja tiesi kertoa ihmejuttuja Tjarkista, Tja… arkista… ja näeppäs: kaikki on totta. Kaikki totta! Sillä kuinka hieno onkaan Tjark Dusenschönin puku. Ja kuinka tyyneen ja luotettavan vaikutuksen tekeekään koko mies!
"No, ja mitä hommailet sitte sinä, Kai?" virkkoi hän.
"Minä aion Heidelbergiin ja sitte Berliniin… Teologiaa ja uusia kieliä."
"Teologiaa! Siinä teet oikein", sanoi Tjark vakaasti. "Kansa, rahvas, tarvitsee hengen miehiä, luonnollisia johtajiaan. Sinä, työmiehen poika, olet ymmärtävä kansaa… No, entä te, neiti Boje? Yhä äidin luona vaan?"
"Siellä on työtä riittämiin", sanoi Anna.
"Jos joskus haluaisitte Hampuriin, niin kirjoittakaa minulle vaan, pyydän; olen täällä tuttava useissa arvossapidetyissä perheissä, ja toivoisin kyllä voivani hankkia teille hyvän paikan."
"Nyt tahtoisin lähteä täältä", sanoi Anna… "Olen koko päivän ollut liikkeessä; tahtoisin hiukan levähtää".
"Jään tänne vielä hetkeksi", sanoi Tjark Dusenschön, nousi ylös, ja autti kohteliaasti Annan ylle päällystakkia.
"En siedä tuota ihmistä", sanoi Anna, kun he olivat tulleet ulos, "kaikki on hänessä teeskenneltyä: koko hänen pyöreät välkkyvät kasvonsa, ja varsinkin tuo hänen iso-isäviisautensa".
Piet ja Kai Jans pysyivät vaiti; heihin oli Tjark Dusenschön toki hieman tehonnut.
Kello kahdeksalta olivat he Altonassa Kaiserhofissa, kysyivät hieman epävarmasti viinitarjolaa ja istuivat sinne. Kun viinuri tuli, tilasivat he ensikertaa elämässään — Piet se oli, joka tilasi; he eivät sitä koskaan unohtaneet — pullon viiniä, lievintä Moselviiniä ja tohtivat alkaa vähän silmäillä ympärilleen. Kun he huomasivat, että kaikki ryhmät pöydissä ympärillä pysyivät tavallisessa haastelussaan, tulivat he varmemmiksi ja alkoivat kotiutua.
Silloin näki Anna Boje syrjempänä erään pienen pöydän ääressä, edessään pullollinen punaista viiniä, erään vieraan, joka taukoamatta tuijotti heidän pöytäänsä kohden. Hänen pukunsa oli harmaa ja teki porvarillisen hyvinvoivan vaikutuksen, takki oli kaksrivinen tummemmasta sarasta, pää oli leveä, hyvin jokapäiväisen näköinen, ja valkeat pyyleät kätensä oli hän pujottanut toisiinsa pöydällään. Hänessä oli jotain, joka sai Annan haluamaan nähdä tarkemmin hänen kasvojaan. Hän pakoitti itsensä sentään katsomaan toisaanne; mutta katsoi taas hetken kuluttua häneen. Mies tuijotti paisunein ja riippuvin silmäluomin veltosti ja yhtäpäätä heitä kohden. Se alkoi tuntua Annasta kiusalliselta; hän kääntyi kokonaan poispäin, ja nojautui viistoon pöytää vastaan. Kai Jans oli iloisesti katsellut ympärilleen salissa, nyt katsahti hän Annaa ja kohotti lasiaan. Silloin huomasi hänkin, Annan ohitse, tuon vieraan siellä, ja heräsi hänessäkin kohta semmoinen omituinen epämukava tunne ja hän kumartui, niin ett'ei hän enää nähnyt vierasta siellä, ja sanoi, vetäen syvään henkeänsä: "Ja nyt sitä on matka Elben tuolle puolen ja ulos elämään!" Ja nyökäytti iloisesti päätään noille kummallekin ja joi.
Silloin ilmestyi Kassen Wedderkop, vähän pahasti ontuen tosin, mutta hyvällä tuulella; hänen takanaan tulivat hänen molemmat ystävänsä, pieni punatukkainen ja pitkä vaaleatukkainen, kaikki kolme noin viisikymmenvuotiata ja komeita, ikäisikseen reippaita miehiä.
"Mitä?" sanoi punatukka, "noin nuoreenko seuraan sinä meidät nyt viet?"
"Käyttäydy hyvin vaan!" sanoi Kassen Wedderkop, "on vierähtänyt monta päivää siitä kun olet istunut noin nuoressa reippaassa seurassa. Katsohan Anna Bojea!… Onko sinulla ollut kaunis päivä, vai, lapseni?"
Pitkä vaaleatukkainen istuutui Anna Bojen viereen. Tuotiin uutta viiniä pöytään.
"Olenkohan joskus kertonut sinulle", sanoi vaaleaverinen Wedderkopille, "kuinka kerran viikon päivät seurustelin erään nuoren kauniin tytön kanssa? Siitä on pitkä aika. Se on juttu, joka hyvin sopii näin viinilasin ääressä, ja juttu, jonka hyvin voi kertoa nuorelle tytölle". Hän katsahti ystävällisesti ja kohteliaasti Anna Bojeen: "Haluatteko kuulla?… Te molemmat vanhat ikä- ja matkatoverini tiedätte, että vietin lapsuuteni Hilligenleissä, mutta nuoruusvuoteni Itzehoe'ssa. Meitä oli kaksi lasta: veljeni ja minä; sisarta ei meillä ollut. Emme joutuneet kaupunkimme ulkopuolelle juuri koskaan; seurapiirimme oli sama kuin vanhempaimme, hyvin kunnollinen ja hyvin jäykkä seurapiiri, vanhempamme olivat nimittäin perin säntillistä väkeä. Nuorten tyttöjen tuttavuuteen emme tulleet muuten, kuin että me perhekutsuissa mustissa takeissa ja valkeissa hansikkaissa tanssimme heidän kanssaan, ja kadulla kohdatessamme kohteliaasti tervehdimme. Olimme luonteiltamme vanhempaimme kaltaisia. Sillä kannalla pysyivät asiat, kunnes minä tulin kahdenkymmenen seitsemän ikäiseksi ja veljeni kahdenkymmenen viiden; hän oli kauppamies, kuten minäkin.
"Silloin lähti hän pelkästä ikävystymisestä ja uteliaisuudesta pienelle tervehdykselle erään etäisen serkkumme luokse, joka asui pappina eräässä etäisessä syrjäkolkassa maakuntaamme. Kun hän juuri oli istuutunut serkkumme ja hänen vaimonsa kanssa kahvipöytään, astuu sisään komea kaunis tyttö, erään lähellä asuvan maanviljelijän tytär, joka oli vieraisilla heillä. Kahvin jälkeen tuli veljeni tilaisuuteen käyskelemään kahdenkesken hänen kanssaan tunnin verran puutarhassa. Viikon perästä palasi hän taaskin sinne. Kahden viikon kuluttua alkoivat he kohdata toisiaan salaa ja muualla kuin serkun luona. Sitte menivät he kihloihin. Kohdakkoin senjälkeen kävi tyttö viikkoa kestävällä vierailulla vanhempaimme kotona.
"Tämä viikko oli elämäni merkillisin ja ihanin. Me kaksi tuhmaa poikaa opimme sen kuluessa tuntemaan jotain; jotain, josta emme ennen tietäneet, että semmoista olikaan ja että voi ollakaan maailmassa jotain niin ihanaa ja ihmeellistä. Mitä se oli? Me opimme tuntemaan kauniin nuoren tytön, terveen sielultaan ja ruumiiltaan, ja niin koruttoman ja suoran ja luonnollisen, ikäänkuin olisi hän vasta eilispäivänä jumalan kädestä valmistunut. Koulupenkillä olimme oppineet, monenkolaatuisia sarvikuonoja elustaa Afrikan metsissä, olimme oppineet, mitä ooppera on, ja mitä merkitsee merentakainen kauppa, ja kuinka ostereita pitää aukaista. Mutta tällainen olento oli meille tuiki outo. Yhtä outo sisällisesti kuin ulkonaisesti. Ja nyt saimme aivan yht'äkkiä tuntea hänet.
"En osaa sanoa teille, kuinka me ihmettelimme, ja kuinka onnelliset ne päivät olivat. Minun veljeni ja minä, me ihmettelimme syvästi tuommoista luomaa. Oli kesä. Hän loikoili puutarhassamme ruohikolla, pukeuneena väljään pukuunsa, kaikessa ihanuudessaan. Minun veljeni istui päänpuolella häntä, minä jalkapuolella. Ette saa luulla, että se mitenkään kiusasi minua, että hän oli niin ihanan nuori ja kaunis ja luonnollinen ja sentään oli toisen. En sitä tullut ajatelleeksikaan. Hän oli minulle ainoastaan paljaaksi iloksi, iloitsin hänestä, ikäänkuin ihanasta komeasta sisaresta, jonka yht'äkkiä olin saanut lahjaksi. Älkääkä myöskään luulko, että hän oli ensimmäinen kaunotar, joka tuli näköpiiriini; siellä niillä seuduin maata on semmoisia tiheässä. Vaan asia oli se, että hänen ruumiinsa ja sielunsa kauneus paljastui niin selvänä ja luonnollisena edessämme, ja että hän antoi meidän nähdä sen kaiken, aavistamattakaan, että se kaikki meille oli ihan uutta ja ihanaa. Minä ihmettelin hänen joka liikettään, ja vielä enemmän melkein joka sanaa, jonka hän sanoi. Hänen jäsenensä herättivät tunnon, ikäänkuin kun nuoren pehmyen metsän läpi humisee kevyt lievä tuuli, ja kaikki, joka lehvä ja oksa, henkii ja huojuu sen tuulen sylissä; hänen sanansa olivat, ikäänkuin puhkeisi puhumaan keväinen lehmus, joka seisoo kukassaan; meidän silmämme riippuivat joka hetki hänen huulillaan.
"Viikko kului. Minun täytyi lähteä Hampuriin, ja kohdakkoin senjälkeen matkustin Kiinaan…" Hän katsahti ajatuksiinsa vaipuneena lasiinsa… "En tiedä", virkkoi hän, "lienevätkö nuo päivät vaikuttaneet sen, että olen jäänyt naimattomaksi. Joka tapauksessa olivat ne elämäni ihanimmat päivät." Ja hän tarttui lasiinsa ja kääntyi Anna Bojea kohden, kohotti hänelle lasiaan ja sanoi: "Teidän on syy että tulin kertoneeksi tämän juttuni." Ja tyhjensi lasinsa.
Silloin nyökäyttivät toisetkin päätään Annalle, ja Kai Jans katsahti häneen ja näki keveän punastuksen hänen puhtailla kauniilla kasvoillaan, ja ajatteli: Kuinka kaunis hän on.
Kassen Wedderkop kaasi uutta viiniä laseihin, ja he puhelivat hetken keskenään ja katselivat vieraita ympärillä. Anna kääntyi Pietiin ja sanoi hiljaa: "Katsos tuota tuolla, tuota leveää harmaata miestä tuolla vähän syrjempänä takanamme". Piet taivutti itseään hiukan, niin että hän näki sisarensa pään ohitse, ja katsoi sinne. Mies siellä istui yhä vielä pullo punaista viiniä edessään, yhä samallaisena luonnottoman velttona ja laiskana, ikäänkuin olisi hänen sielunsa hetkeksi väistynyt hänestä, ja oli hänessä siinä kun hän istui jotain melkein kammottavaa, ikäänkuin rakennuksessa, jossa ei ole asujamia; hän tuijotti naljaisilla, liikkumattomilla silmillään yhtämittaa heitä kohden. Piet kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi hiljaa ja kevyesti: "Joku hampurilainen poroporvari ja viinin juoja. Antaa toisten ajatella ja työskennellä puolestaan. Mitä me hänestä?"
"Kuule!" sanoi Wedderkop punatukkaiselle, "kerrohan minulle eräs asia! Muistatko vielä, kun me kolme kerran matkustimme eräällä venäläisellä höyrylaivalla Wladiwostokista San Franciscoon? Muistatko sitä matkaa vielä? Ikinä elämässäni en ole elänyt jotakin niin seikkailevaa ja suurta: me matkustimme laivassa, jonka koneisto oli kokonaan kelvoton, päällystö kurjia merimiehiä, ja laiva ilman tähystäjää, matkasimme halki harmaiden raskaiden aaltojen, halki kylmän, tuulessa ajelehtivan sumun, halki loputtomien vinkuvien lumimyrskyjen, me kolme saksalaista yksin noiden venäläisten joukossa, jotka joivat ja kiroilivat pyhimyskuvainsa edessä. Me molemmat, tuo pitkä tuossa ja minä, me olimme reimalla päällä: aivan kuin kiidättäisimme linnunrataa halki, ja voisimme joka silmänräpäys suistua äärettömyyteen. Mutta sinua ei liikuttanut mikään… Mikä sinua silloin vaivasi?"
Lyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin silmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen ja virkkoi: "On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin viinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät kuulla… Tiedättehän… olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka tänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman ahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista, hänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme… siitä en nyt mielelläni puhu toisille ihmisille… en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon syytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä… lyhyesti, hän lähti pois… ja on nyt kuollut… Se ei ollut mikään onni meille lapsille: isä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten me yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista rippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin kaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui… Hampurissa, oppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä viisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden vuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.
"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren perheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan tytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha, terve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi pian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja sääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä oli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein myöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä minä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille paikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun vanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut isoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää sanojani.
"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa, vaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut nähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään pakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului hänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi ainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon: hän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen. Hiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt mitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa minulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi: nöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan, johon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni kaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä; luontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.
"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen. Minusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan, viisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että minun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon… Ja minä lähdin.
"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo. Minulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, — tapa, jonka hän mielellään salli — että katselin ja tarkastelin kuvia, joita oli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa kuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha, ja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen näköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä naimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti hänen kuvansa.
"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen tyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa. Hän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin. Ulkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen kujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin ymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen… Mutta häneltä puuttui jotakin… jotakin… häneltä puuttui sielun syvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus ijäisten salaisuuksien edessä… Hän saattoi nauraa uskonnolle…"
Kertoja katsahti ajatuksissaan eteensä… "Minä en voinut mennä naimisiin hänen kanssaan", sanoi hän. "Minä ajattelin aina vaan häntä, joka eli onnellisena Hongkongissa… ja ajattelen yhä vielä häntä… Ne kaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat…" Hän kohotti päätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: "Te johditte minut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne sanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua hänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat… Hänkin tahtoi aina kuulla totta…" Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja joi.
Kun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan ajatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva valo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat hiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin kalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt jo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin ilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet kumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine silmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta viiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan ja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus kun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. "Anna Boje, kuulehan. Meidän onneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!"
Anna Boje katsahti ystävällisesti häneen ja naurahti.
Silloin virkkoi pitempi vieraista, hän joka kerran Itzehoessa oli puutarhassa istunut sen neidon jalkapäässä, kun hänen veljensä istui neidon pääpuolella: "Ja nyt sinun kertomuksesi, Wedderkop, sen on tapahtumapaikka tuolla puolen Alsterin, ei perin kaukana täältä… tunnen sen."
"Enpä usko, että tunnet," sanoi Wedderkop, "mutta mielellään saatte sen kuulla; se on lyhyt, ja kertomus, joka sekin sopii näin viinilasin ääressä ja neitosen kuultavaksi… Kun silloin teidän seurassanne olin palannut San Franciscon kautta kotiin niin kääntyi erään etevimmistä kauppiaistamme huomio minuun, vaatimattomaan nuorukaiseen. Tulin tuntemaan hänet konttooripäällikkömme konttoorissa ja saavutin hänen suosionsa, niin että hän kutsui minut luokseen vieraisille kauniiseen kotiinsa tuolla puolen Alsterin. Siellä vietin viisi ihanaa viikkoa.
"Hän oli kelpo kauppias; hän on vieläkin maineessa kylmänä varovaisena liikemiehenä. Mutta kaikessa ammattikuntoisuudessaan ja älykkyydessään ei hän ikinä jättänyt silmistään kauppaliikemiehen sisempää ihanteellista merkitystä. Hän puhui ankaralla mutta mielevällä katkeruudella niistä, jotka arvelevat elämäntarkoituksensa olevan kasata rahaa rahan päälle; ja lausui viisaita mieleenpantavia sanoja semmoisesta oikeasta kauppamiehestä, joka on ottanut huolehtiakseen, ett'ei mikään maailmassa joudu hukkaan vaan että kaikki tuotteet tulevat kuletetuiksi sinne, missä niitä tarvitaan, ja että sitäkin tietä tulee lievitetyksi ihmisen tarve ja puute ja kohotetuksi elämänilon mahdollisuus. Monet hetket käyskeli hän vapaa-aikoinaan kanssani kauniissa puutarhassaan, ja laajensi sydäntäni ja näköpiiriäni tämmöisillä puheilla.
"Ja nähkääs! Kun käyskelimme täten kävi hänen nuorin tyttärensä melkein aina rinnallamme… Ja ell'ei hän joskus ollut kansamme, kutsui hän usein hänet luoksemme käymään kansamme. En tiedä, tekikö hän tämän jossakin salaisessa hyvässä tarkoituksessa. Että hän piti minusta, ja antoi minulle arvoa, sen tiedän. Lyhyesti: tyttö oli nuori ja kaunis, ja kantoi hienoa yksinkertaista pukuaan, kuin nuori solava koivu lehvistöään. Ja puutarhassa kukkivat ihanat kukat ja kasvoivat kauniit puut; ja koko huone huokui vanhaa turvallista varakkuutta ja lämmintä hyvyyttä. Viisi viikkoa kului siten.
"Silloin palasi kotiin perheen emäntä, joka oli ollut vierailulla naimisissa olevain lastensa luona. Hän oli aivan toisenlaatuinen ihminen kuin hänen miehensä ja hänen nuorin lapsensa. Hän ei tosin voinut sitä suoraan osoittaa näiden kahden edessä; mutta sisältään oli hän ylpeä ja vallanhimoinen. Hän ei sietänyt minua, ja toimitti, ett'en enää palannut.
"Silloin lähdin takaisin Kiinaan ja olin siellä viisitoista vuotta… Miksi olen jäänyt naimattomaksi, sitä en tiedä… Siksikö että muistelin tuota kaunista lasta hienossa yksinkertaisessa puvussaan, jonka kanssa olin tuon viisaan hyväntahtoisen miehen rinnalla käyskellyt siellä kauniissa puutarhassa? En kai tahtonut tinkiä ihanteestani… Oltuani viisitoista vuotta siellä, tapasi minut matkalla sisämaassa korealainen kuula. Palasin Hampuriin takaisin, järjestin pienet raha-asiani ja vetäydyin Hilligenleihin. Ja jatkan ja kehittelen nyt niitä ajatuksia, joita hän, tuo ukko silloin puhui kanssani tuossa kauniissa auringonpaisteisessa puutarhassa, noita ajatuksia oikeasta, todellisesta kauppamiehestä; ja tänä päivänä vielä olen syvästi iloinen jokaisesta pienestä huomaavaisuudesta ja tunnustuksesta, jonka hän minulle osoittaa; hän on nyt jo vanha mies… Hänen tyttärestään en tiedä mitään…" Hän kohotti lasiaan, katsahti Anna Bojeen, ja joi hänen kunniakseen.
"Mutta nyt!" sanoi pitempi hänen tovereistaan, "nyt haluttaisi minun todellakin kuulla, mitä nuoret tässä arvelevat meistä kolmesta vanhastapojasta".
"Sano sinä, Piet!" virkkoi Kassen Wedderkop, "mitä arvelet sinä?"
"He olivat kaikki kolme samanlaisia kuin me merimiehet", sanoi Piet nauraen. "Merillä tai Kiinassa: sama asia. Olisitte olleet täällä Hampurissa, olisitte kaikki naimisissa".
Siitä eivät nuo kolme pitäneet ja alkoivat kinastella vastaan ja sanoivat: "Hän koettaa halventaa meitä. Se ei ole totta. Hänen kanssaan emme kilistä".
"No, entä minkä lausunnon annat sinä, Anna! Sano suoraan vaan! Olemmeko syyttä suotta jääneet naimattomiksi?"
"Minusta tuntuu", sanoi Anna Boje armollisesti, "että te kaikki olette koettaneet saada itsellenne parhaan, mitä olette kohdanneet. Ja kun ette sitä ole saavuttaneet, niin olette jääneet vapaiksi. Nuori tyttö voi ymmärtää tuommoista ja antaa sille tunnustuksensa. Kaikki kolme olette kunnioitettavia vanhojapoikia".
Silloin tulivat kaikki kolme iloisiksi ja nauroivat, ja kilistivät lasia hänen kanssaan.
"Ja nyt!" virkkoi pitkä, "nyt tulee tuon kolmannen vuoro! Sitä olen koko ajan katsellut vähän epäillen; ei näe kylliksi hänen silmiään; ne ovat liika syvällä… Mikä on sinun lausuntosi?"
"Minä ajattelen samaa kuin Anna Boje", sanoi Kai Jans, ja silmissään välkähti elokkuus ja hyvyys: "Kaikki kolme olette koettaneet saavuttaa jotain puhdasta, jotain pyhää. Siksi olette nyt naimattomia. Ja olette tehneet oikein; sillä nyt olette pysyneet puhtaina miehinä".
Nuo kolme loivat epävarmoina katseensa alas laseihinsa…
Mutta silloin kohotti pitempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsettaan, ja sanoi vakavasti: "En salli, että nuoret jäävät niin väärään luuloon: Me olemme kaikki kolme nuoruudessamme saaneet nähdä pyhää; mutta se ei, ikävä kyllä ole voinut estää meitä myöhemmässä elämässämme hairahtumasta syntiin".
Silloin säikähti Kai Jans ja hänen kasvonsa muuttuivat. Hän tuijotti synkkänä ja kalpeana eteensä ja aikoi nousta ylös.
Silloin kohottausi vieraskin tuolla viereisessä pöydässä, hänen tummat elottomat silmänsä olivat luotuina häneen.
Mutta Kai Jans istuutui taaskin ja tuijotti taaskin sekavasti eteensä pöytään.
"Nyt me lähdemme", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena… "Jäättekö te vielä tänne?"
"Me jäämme vielä hetkeksi", sanoi Piet tyyneesti.
Silloin lähtivät nuo kolme.
He eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski raskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla: "Näettekö?… Siten on laita;… Hilligenlei?!…" Ja naurahti kovaan ja katkerasti.
Samassa — hän nauroi vielä — astui vieras sieltä toisesta pöydästä heidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla laahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin: "Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi".
Anna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että hänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä sykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi kääntyä Pietiin, mutta ei voinut.
Kai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: "Tiedätkö", sanoi hän, "olen semmoinen ihminen… olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin vakavasti… niin vakavasti, tiedätkö… luulen, että sanon oikeammin, kun sanon… pyhästi… Olen aiemmin kerran… matkustanut maailman ympäri… etsimässä… minä luulin aina, että maailma olisi pyhä… viime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua…", hän nauroi taaskin raskaasti… "Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen… On niin outoa ollakseni… Minä luulen… olen joku aika sitte saanut sen ajatuksen… että kaikki… on aivan yhdentekevää… aivan tuiki yhdentekevää. Kuka olette te sitte?"
Anna kääntyi tuskauneesti Pietiin ja sanoi: "Emmekö lähde?"
"Odottaisin vielä pienen aikaa", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti ympärilleen.
"Ketä sinä odotat?"
"Tapasin eilen Pe Ontjesin", vastasi hän hieman epäröiden, "ja kerroin hänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi kanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän toki olisi tullut".
Tytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: "Sen olisin voinut edeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule".
Samassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi kovaäänisesti: "Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö te Hilligenleitä, Pyhää maata! Niin… etsittekö! Sanokaa se toisillekin: suurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle… hänestä tulee tyttö vielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin, hupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä minä sitte turhia! Etsittekö te Hilligenleitä, kuuletteko? Minä… minä viis siitä nyt enää, toista maata minä alan hakea".
Anna nousi kasvot kalpeina: "Tule", sanoi hän, "se on kamalaa, hän on juovuksissa. Ihmiset katsovat meitä… tule, Piet".
Vieras seisoi Kain vieressä. "Tuletteko pienen matkan minun kanssani?" sanoi hän.
Viinuri tuli ja auttoi Annalle päällystakkia päälle.
"Mitä hän on ihmisiään?" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka menivät uloskäytävää kohden. "Tuo harmaa tuolla!"
"Emme me tiedä, kuka hän on", vastasi viinuri, "hän tulee istumaan tänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten, että hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa… varsinkin jos siinä on nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa", lisäsi hän ja katsahti heidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.
"Roistokin!" sanoi Piet. "Ja mitä hän on sitte oikein?"
Anna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: "Mene Kai Jansin kanssa… Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä".
"Minä häntä seuraamaan?" sanoi Piet pilkallisesti. "Antaa hänen mennä, minne menee! Onhan se hyvä että hän vihdoinkin jättää tuhmuutensa. Etsiä Hilligenleitä?! Hullu hän on! Vai meidänkö pitäisi etsiä Hilligenleitä?! Meidän?!" Hän tarttui sisartansa käteen, ja lähti hänen kanssaan ulos.
Hotellin edustalla, jossa hänen sisarensa asui, jätti hän hänelle hyvästit.
Anna meni ylös, riisui itsensä ja meni nukkumaan ja nukahti kohta ja näki ihmeellisen unen. Hän kuuli mainittavan aivan selvään ja kirkkaasti omaa nimeään: "Anna Boje?!" Hän tunsi kohta äänestä, että se oli Jumala, joka puhutteli häntä ja sanoi: "Tässä minä olen, Herra…" "Kai Jans on hyljännyt etsimästä Hilligenleitä", sanoi Jumala, "nyt pitää teidän alkaa sitä etsiä. Tiedäthän: Jonkun teidän kaupungissanne pitää aina sitä etsiä ja löytää se…" "Oi hyvä Jumala!" sanoi hän. "Me Bojet, me emme sitä ikinä löydä, ja Pe Ontjes Lau ei ole likimainkaan kylläksi oppinut…" "Mitä pitää minun sitte tehdä?" sanoi Jumala. "Oi, Herra!" sano Anna, "Kai Jans alkaa kyllä taas etsiä sitä, siitä saat olla ihan varma. Luuletko sinä, että hän yhtään vuottakaan voi kulkea tuon väliäpitämättömän naljasilmäisen harmaapään seurassa? Kohta on hän oleva täydessä tulessa taas. Se on nyt kerran hänen luonnossaan. Ja jos hän taas alkaa sitä etsiä niin on minulla kotona nuorempi sisar, jonka nimi on Heinke, hän on kauniimpi ja pyhempi kuin minä, ja hän on auttava häntä, niin että hän sen löytää". Silloin kohotti Jumala sormeaan ja sanoi: "Sinunkin pitää sitä etsiä…" Silloin säikähti hän taaskin: "Herra!" sanoi hän. "Minä en voi. Minä olen levoton, onneton ihmislapsi!" Silloin uhkasi Jumala häntä vakavasti sormellaan ja katosi.
Seuraavana aamuna matkusti hän takaisin Hilligenleihin. Hänen sielunsa oli levoton ja hämmentynyt.