"No", sanoi Pe Ontjes, "kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä".
VIIDESTOISTA LUKU.
Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta, meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.
"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben Peters tätä samaa matkaa… Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä, niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se, että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä käskevä katse sillä on mukamas!… Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!… Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!… Ja millainen takki sitten, mitä kuosia sekin!… Ja nähkääs hänen pitkää kellervää partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi kuin härkä.
"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.
"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo, veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen, ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat, ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli Helgolandin herrana.
"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan. Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen ja aukaisi ne taas.
"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan, ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen sielunsa yhä levoton.
"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta, kuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen Bergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään ditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin, jonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista hän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan, varustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.
"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin äärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät he vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan siedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan luonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet seinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa, jotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.
"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita, ei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella, vaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten asteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo pujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä; ja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen pikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää. Kuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.
"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt myöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta kirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt, hieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta parta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus, joka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli kuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa kuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.
"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä:
'Montako solmua voit tehdä partaasi?'
"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi:
'Montako voit sinä tehdä?'
"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen partaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös häneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä… sinä olet mies?'
"'Missä on hampurilainen?' kysyi Wieben Peters.
"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen vyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.
"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen hengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.
"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti
Wieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.
"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta vastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman sydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet hivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili ja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä vuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen retken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän yön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai sovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen, katseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi ne taaskin.
"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin olisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli synkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla itseään…
"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista — he olivat Brunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet pari talonpojan arkkua — silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa tuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien lohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa mukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he eivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta Wieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään pilkan esine, sanoi hän.
"Silloin ihmettelivät he kovasti ja katselivat kummastellen toisiaan.
"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti jumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo Bergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa ja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia, ja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat ristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden sisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, astuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat hampaittensa välitsi, — tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja ilmeettömin äänin —: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla mennyttä miestä…' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin, vanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.
"Siten kului taas joku aika.
"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään, katsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse luihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy tietää, mitä.'
"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon: 'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin tuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'
"Se tapahtui.
"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin, hyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei vaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään leikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.
"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja katsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat hänelle.
"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen venheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen päivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän päätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt antaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi, ja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun pitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'
"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa takaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai muuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa; ei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan rannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda meitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.
"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen ja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta Wieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään uskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta kuletettaisi pois. Silloin jäivät he.
"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He muuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä silmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja joiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat pysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin täällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.
"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei… Wieben Peters ei tullut Jumalaa lähelle. Ei… hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi synkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei herännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.
"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen jo kauan sitte.
"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän oli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin vastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina ajatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan omansa.
"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan:
'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule… Tulkaahan nyt!'
"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista yhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita venheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella saarelle.
"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä, ja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen, ja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston huipussa Ditmarskin lipun.
"Silloin riemastui hän.
"Hän riemastui niin, että ilo leimahti hänen silmistään.
"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki olivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä tuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi punoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän kumpaankin parranhaaraansa.
"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään kolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui puolustautumaan.
"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta tuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin peräytyi hän uskollisineen lujaan torniin.
"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat oven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse pakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin ampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes tuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.
"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt ensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä luukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle lopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä sen — hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina peltojaan — hän aukaisi luukun.
"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti syvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän katseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta, katseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan ohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.
"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla suuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä hänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen omassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja kuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän kuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet olivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.
"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän oli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että kaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika kiusa meille. Olet erinomainen mies.'
"Silloin välkehti ilo hänen silmissään.
"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan… 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen kovasti odottanut… oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te oikeita jauhovakkoja.'
"'Mutta kuulehan toki!" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa hänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä siellä.'
"Silloin välkehti taaskin hänen silmissään ilo.
"Siinä teit tuhmasti", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää tavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään tietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'
"Taaskin välkehti hänen silmissään.
"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan,
Wieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'
"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.
"'Siten meistäkin', sanoivat he.
"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja joivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus, menivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin pistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja ylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja kalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen kirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.
"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti mereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä tuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä kanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien tai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa. Heillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän taitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut puunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin."
Tuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli oikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle pimeälle riehuvalle merelle.
"Nähkääs!" sanoi Kai Jans. "Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli oikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää puhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten sanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja minä… minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan ei sitä voinut… Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee sitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä, lempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole järjestyksessä."
"No", sanoi Anna… "noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä?
Wieben Petersistä ja semmoisista?"
"No, älä nyt!" sanoi Kai. "Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja ja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!"
"Varsinkin tyttöjä", huomautti Anna.
"En kiellä sitä", vastasi Kai, "vaikkapa on melkein vaarallista tunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa kelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun paidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan järkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen tytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana ihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon kädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes, käväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä minulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta tunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön seisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta, joka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen sanon."
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Pe Ontjes, "eikä Annallakaan liene mitään sitä vastaan… Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut Berlinissä?"
"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit… mutta mieltäkiinnittävin… mieltäkiinnittävin… oli aina yksityinen ihminen."
"Kuinka niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Niin, näetkös… tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja — ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin, jossa asun — ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun, koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."
"No… ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä. Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."
"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin… kyllä minä jumaluusoppia lueskelenkin… ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut. Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes, salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista, joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."
"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas. Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa, että jätät kaiken… mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää maata."
"Ja jos etsinkin", sanoi Kai Jans, "niin mitä pahaa siinä."
"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän, etsihän vaan!"
"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin näytän sinulle makuusijan… Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."
"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."
Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No. Onkohan välillämme sovinto nyt?… Tule tänne…" ja veti hänet luokseen polvelleen.
Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre: "Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma…"
Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin aamutuuli."
"Nyt olit tuhma", sanoi tyttö. "Kun on ihminen nuori ja puhdas?…"
"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta."
"Niin sinunkin… Se tulee merituulesta", sanoi tyttö.
"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä hengität… Armas, pikku tyttöseni…"
"Olet… olet niin hyvä minulle…" sanoi Anna takertuvalla äänellä.
"Että sinä olet noin tulinen… sitä en olisi uskonut, kuule…"
"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti… "minä en voi sille mitään… minä olen nyt kerta semmoinen…"
"Armas suuri lapseni!… kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut, ell'et olisi semmoinen." Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja suuteli häntä.
"Mutta eihän, Pe Ontjes!" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan, "että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän siitä!… Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää minulle… Oi, sinua, rakas, rakas…"
Pe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. "Älä puhukkaan lipeäkaloista!" sanoi hän… "No… nyt pitää minun takaisin kannelle taas ja sinun pitää nukkua."
"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun täällä… Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun…"
Hän teki sen ja pujahti makuulle ja nauroi.
"No", sanoi hän. "Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että voin nukkua sentään… Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!… Oi, mikä ihana päivä on oleva huominen päivä!… Kuule, perämies, en minä sinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen aivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta, ja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta… Jos me kohtaisimme Pietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole viime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat iloissaan, sen tiedän… vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja… Entisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan."
Nyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan juttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja kuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja katselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.
"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua", sanoi Pe Ontjes.
Ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Hän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. "Minä ihmettelen, että pidät minusta noin", sanoi hän hiljaa. "Olen aina ihmetellyt, voitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää ainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta."
"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun saa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin ihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan." Ja hän suuteli häntä tulisesti. "En tahtoisi enää lähteä luotasi."
Silloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: "Kuule
Pe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin
ihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean… Mutta… Pe
Ontjes… minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta."
He olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui niin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti ja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.
Kun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja laivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta korkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja kääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä alusta sinne ja tänne.
Silloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään tuuleen taaskin.
"No", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen… "nyt olemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa… vai kuinka luulet?"
"Voimme pitää itsiämme onnellisina", sanoi Pe Ontjes ja katsahti lounaaseen. "Ilma alkaa ärhennellä."
He istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli vingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja valeli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli aamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän valo.
Kun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan — aamu oli jo valjennut — ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena, ja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: "Mutta eihän!" sanoi hän, "olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri heräsin tähän kovaan jyskeeseen."
He eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös ja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.
"Hän kastuu läpimäräksi", sanoi Pe Ontjes.
"Kun vaan saan olla teidän luonanne."
He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.
"Näetkös", sanoi Pe Ontjes… "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka… ja tuolla on Cuxhaven."
Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".
Silloin oli kello yhdeksän.
Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot. Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan, tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui, syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan, kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat yössä.
Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita, jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti, ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon; kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen. Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.
Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat toisiaan.
Kuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät ja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta kohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä kohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn. Ensimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu ja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen öljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha lakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin meren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella, seisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla uimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan seisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello kymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan ohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin tarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti aalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet mukaansa. Kello yhdeltätoista — komendantti kumartui juuri, antaakseen ruorinpitäjälle jonkun ohjeen — kohtasi venhettä takaapäin, ihan suoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se kohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se sitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen: hurja sysäys… ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin kellui venhe… Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa; viiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen ongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi miestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.
He ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä, pilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä jysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana henkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja veljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti sen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen ja sillä hyvä. "Lapset", sanoi hän toisille, "rukoilemme vielä kerta: Isä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo kuolema."
Samassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa öljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna Schwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.
Oli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan mitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa sydäntä?
Nähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa… kuinka se jysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu aalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka se kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran harmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.
He olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta, jättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje Hilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa aamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin. Mutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni alas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään villalakki, ja jäi kannelle.
Taaskin sanoivat he kaikki: "Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan kiitos! Erehtynyt on!"
Ukko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin väliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen tunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: "Perämies. Pidämme kurssia pohjoisempaan." Ja osoitti kädellään noin ohimennen pohjoiseen.
Piet Boje ravisti salaa päätään, ja teki, kuten oli käsketty.
Kello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea luiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa — myrsky painoi nimittäin raskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että oli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä säikiltä — silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä purjehtijaa: "Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann".
Goodemann oli Goodefroon siskoslaiva, ja sillä oli samat omistajat.
"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja ajattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' Te ette uskonut minuun, perämies!" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.
"Minä luotan enemmän silmiini, kuin uskooni", sanoi Piet Boje.
"Se on ylipäätään oikea kanta", sanoi ukko.
Tuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat uljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään, molemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet olivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat rae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi ja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli Goodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.
Kohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella vaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli Goodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.
Kohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli meren.
Rapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse löi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti peräpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin sakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä pitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui. Siten kesti tunnin.
Silloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat ympärilleen.
Siellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta vastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan takana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.
Ukko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: "Laiva päin tuuleen!" sanoi hän… "Tuolla ei näytä asiat hyviltä."
Goodefroo läheni hitaasti.
Kaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan pistivät ja kipenöivät.
Ukko oijensi kiikarinsa hänelle: "Katsohan, koeta, sinne!"
"Siellä ei ole päällikköä näkyvissä", sanoi Piet Boje, "eikä perämiestä… Kapteeni… siellä tarvitaan miestä."
"Olipa onni", sanoi ukko kuivakiskoisesti, "että ajauduimme Helgolandin varjoon."
Nyt alkoi tuuli asettua.
"Nähkääs!" sanoi joku: "Haijit!…" Joitakuita helgolantilaisia venheitä lyhyine purjeineen pisti näkyviin vasemmalla Goodemannista.
Jan Deeken tuijotti sinne, ja murahteli itsekseen. Goodefroo pysytteli tuulenpuolella ja samansuuntaisesti kuin Goodemann.
"Onko tuossa vettä tarpeeksi, luotsi?"
Luotsi vastasi: "All right, kapteeni."
Piet Boje katsahti pikaisesti toiseen venheeseen isolla luukulla:
"Kapteeni?"
"En ota edesvastuulleni!" sanoi Jan Deeken ja ravisti päätään.
"Mahdotonta", sanoi joku.
Harmaapartainen luotsikin pudisti päätään.
Piet Bojen silmät kulkivat milloin Goodemanniin, milloin Jan Deekenin luiseviin harmahtaviin kasvoihin. Goodemannin kannella on kaikki yhtä raakojen, puunsirpaleiden ja köysien sekasortoa.
"Kapteeni!?" huudahti Piet Boje.
Jan Deeken pudistaa päätään: "Ei ole mitään tehtävissä."
Piet Boje kiskoo öljytakin ja takin päältään.
"Kapteeni, minun pitää." Hän takoi kädellään yhtäpäätä rintaansa.
"Miksi?" sanoi ukko ja syIkäsi.
"Siksi että minun täytyy!"
"No menkää hitossa sitte", sähähti ukko äreästi.
"Venhe valmiiksi!… Kuka lähtee mukaan?"
Jan Deeken ei katsahtanutkaan sinne: "Huippupurje vastatuuleen!"
Venhe lensi yli laidan. Piet Boje ja kaksi miestä sen jälissä.
Jan Deeken ei katso sinnepäinkään: "Täyteen vastatuuleen, että selviämme heistä".
Miehistö seisoo tiheässä ryhmässä syrjälaidalla, kokonainen mylläkkä on siinä märänkirkkaita öljylakkeja ja sadetakkeja, ja kaikki tuijottavat he tuota heittelehtivää, syöksähtävää venhettä kohden: "Poika, poika! tuo ei pääty hyvin… Se on mies!… Hirviö ihan!… Vielä käy kaikki hyvin… Tuolla he ovat! Nyt tulee joku helgolantilainen takakeulan taa! Ne voivat pikemmin tuoda apua".
"Nyt päistikkaa!… Kirottua!"
"Nähkääs, helgolantilainen heittää köyden… Näetkö?"
"Se pelastaa heidät… Joku on pelastettu!"
"Yksi vaan! Molemmat toiset ovat poissa… hukkuneet."
Jan Deeken ei ollut katsonutkaan sinne. Kun hän kuuli mitä he sanoivat, komensi hän kuivakiskoisella äänellään: "Itä… etelä… itään", ja tarkasti suuntaa ja purjeita.
Kun Piet Boje neljännestunnin kuluttua kymmenen helgolantilaisen kanssa astui Goodemannin kannelle, kohtasi heitä uusi puuska, joka kääri laivan sinkoilevaan ja harmaaseen pärskeeseen.
Vanhin merimies juoksi Pietin luokse. "Kapteeni on pahoin sairaana, perämiehet ja neljä miestä vahingoittuneet".
"Onko peräsin kunnossa?"
"On."
"Vuotaako laiva?"
"Ei."
"Tarkastakaa, paljoko vettä ruumassa!"
"Mitä lastina?"
"Puutavaraa: meri vienyt mukanaan."
"Minä, perämies Goodefroolla otan komennon."
Merimies astui Pietin luokse: "Ruumassa kaksi jalkaa vettä."
"Luotsi… Elbeä kohden!"
Silloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli, Piet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin näky ikään: "Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin".
Silloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. "Vasenlaitavahti ja neljä helgolantilaista pumppuihin!… Oikealaitavahti puhdistaa kannen". Muut lähetti hän alas ruumaan.
Silloin ajattelivat he: "Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen keltanokan mereen!" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja uljaasti velvollisuutensa.
Viisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin huuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät valppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja vilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli eteenpäin, näkyisikö apua siellä.
Scharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja oli lähettänyt heille vastaan.
Se tapahtui illalla puolihämärissä.
Muutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän oli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo oli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään kirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän telegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta vastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän kolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan keskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin niistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he tunsivat toisensa.
Piet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: "Sinä siinä?… Onko äitimme kipeä?"
Silloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: "Ei, kaikki ovat terveinä".
Hän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: "Mikä sinun on Anna?
Tunnut niin omituiselta?"
Silloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja kyseli kaikesta.
"Onpa somaa", virkkoi hän, "että olet noin sievästi ja keveästi solahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla".
"Kuinka sinä nyt tarkoitat?"
"No", sanoi hän, "joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton rakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä, keveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen iloinen".
"Mistä tiedät sinä, Piet?" sanoi sisar alakuloisesti, "onko se aina ollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana poissa… ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet, niin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan? Katsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!"
Tänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset kamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä puheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli tullut Cuxhaveniin.
"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen", puhui tuo vanhanpuoleinen mies, "että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa, jotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään tapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin minulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka kevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle painaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että asian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja tarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta innostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren liikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin teidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan erään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä. Lähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät… Soisinpa, että olisi viimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen meren."
Tänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta naisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot kasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma tulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet illallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös hänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.
"Hyvää yötä, Goodefroo!" sanoi Pe Ontjes ja suuteli häntä.
"Hyvää yötä, Goodemann!" sanoi Anna, ja antoi suudella itseään.
Mutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki, jonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään yöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans ei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä alakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä… minä olen saavuttanut, pyhän maani', ja naurahti hiljaa.
Seuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla Hilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans jälissä.
Siinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans pitkän vaikenemisen jälkeen: "Kuule… sanohan… kun silloin eilen iltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin mielelläni tietää sen".
"Mitä tarkoitat…?" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. "Mitäkö ajattelin?
Rahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa.
Rahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!"
"Vai siten!" sanoi Kai Jans. "Et ajatellut siis mitään muuta…
Tarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa".
"Ei…", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa… tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".
"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"
"Mitä se minuun kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.
"Vapaaehtoisestihan he lähtivät".
"Niin, koska he luottivat sinuun."
"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa, ymmärrätkö!"
"Vai siten…" sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.
"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'. Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta tämä… tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja kamaluudesta 'Pyhään maahan'…"
Samassa meni mies heidän ohitsensa.
"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh… totisesti hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa ikäänkuin oli vapahtunut.
Jättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.
Pe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen ääressä.
"Tässä me olemme", sanoi Pe Ontjes. "Olemme lopettaneet riidat nyt, äiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme".
Anna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi tyyneen ystävällisellä äänellä: "Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti… mutta tuolla on vielä eräs… ulkona… joka odottaa sinua. Eräs, jota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun luokse".
Samassa lähtivät he kyökinovea kohden.
"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?" sanoi Helle Boje, "ja te olette tuoneet hänet?" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja kun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään. Hän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet lapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain lehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.
"Piet?" sanoi hän.
Siinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.
Äiti itki ilosta. "Poikani", sanoi hän, "että sinä nyt taas olet luonani!"
"Niin, äiti!" sanoi Piet, "ja nyt ala ajatella itseäsi!…" Ja hän kertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan partaalta hän ei puhunut mitään.
Kuinka hänen äitinsä iloitsi!… "Oi", sanoi hän, "nyt saat olla usein maissa!"
"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä", sanoi Piet. "Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi".
"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet", sanoi hän. "Aina, poikaseni!"
"No?" sanoi Piet. "Oletko nytkin istunut koko päivän koneen ääressä?"
"Enhän minä koko päivää", sanoi hän. "Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä ja heikolta", sanoi Piet "etkä näytä ollenkaan terveeltä… Anna tulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas virkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä… Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä tilaa…?" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän vihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta ja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: "Nyt olet palvellut tarpeeksi! Aivan tarpeeksi!"
Helle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin kuumaan itkuun.
Kun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa kyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi: "Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä… entispäivänä jo! Ja on mennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa Pe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain muutakin vielä tapahtunut!… Mutta kukaan ei sano minulle, mitä".
Hän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle, kun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki, kuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi pitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella kiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.
"Heinke?", sanoi veli.
Silloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa ja rutistautui häntä vastaan.
Piet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki Heinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen hihaansa ja sanoi: "Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on sinulla parta… Oi… kone on poissa!?"
Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää tarvitse työskennellä koneen ääressä.
"Niin… ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas, lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs… ja milloin menevät he naimisiin?"
"Neljän viikon kuluttua."
"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään lampeen… "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon. Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on oikein."
"Te olette hyviä ystäviä?"
"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."
"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"
"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä sanoa?… Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."
"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä."
Silloin lähti hän.
Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja katseli työtä… silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä nyt työskentelee kannella?
Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti mielikuvitukset päästään… Sitte riensi hän kolmella harppauksella ylös rappuja.
Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä, aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt hämmentyneenä ylös.
"Otit sen niin nopeaan pois… en ennättänyt ajattelemaankaan… Minä luulen… ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä… olen aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."
Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan itkuun.
"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No… tyynny hän nyt… Saathan sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et… Ja tule nyt."
Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet… olen aina ollut niin kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt, että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet… ja Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut… ja Piet… en ole ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon… ja nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan… hän ei ole vilpitön ja tottapuhuva, niinkuin te."
"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä huolen!… Onhan hän hyvää juurta?… No, ole huoletta vaan!… Katsos, kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"
"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä tapaa löydät rauhan?"
"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala puhua Kai Jansin puheita!… No tule nyt!"
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Äiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa valoisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa kastanjoiden varjossa.
Anna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja jokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan murehtia, kun hän ei saanut lasta.
Hänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa viikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui vanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla valkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö kädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.
Sattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja toista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut nuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla mitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli. Kun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja tunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin naarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: "Ell'en minä saa lapsia, niin kuka sitte saa?"
Eräänä iltana — avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta — alkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti: "Sanohan, lapseni… olen ajatellut sitä paljon… En ota toiste enää puheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia… Sanohan: tehän pidätte toki toisistanne?"
"Oh, äiti!" sanoi Anna Boje karttaen. "Kuinka johdut siihen nyt?
Tietysti me pidämme."
"Sehän on hyvä", sanoi Helle Boje, "mutta katsos… voi pitää toisistaan liiaksikin…" Hän kumartui työnsä yli sylissään. "Sinun isäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti minut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas."
Anna ei virkannut mitään, ja tekeytyi ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan.
Mutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi verkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja laski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi leikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn vakavasti: "Kuule nyt, Wieben Peters… Sinä arvelet, että koska partasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä. Mutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin kuningas."
"Vai siten!" sanoi hän. "Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla sinun?"
Anna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä vaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: "Minunko? Minähän olen tyyni!"
Siten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä että hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän ei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein vieraantui hänestä.
Heinke täytti kahdeksantoista ja hoiti taloutta.
Kun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat he kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä asustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti Boje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut irtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti toruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi ruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja vahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha kuin muut Bojet, koko lailla itserakas.
Hänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että
Kai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi
Hindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.
Kai Jans!
Neljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen virkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui hautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa ja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän Hilligenleihin.
Silloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä pitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä joka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male Jans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina, Ringerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä, tai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona, silmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä vastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki mukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja lordi Pankook'ista.
Työväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut suureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan puhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli; mutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas ja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän kevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat pappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt oli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän oli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon mukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi omasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa vaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.
Kun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen sukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli ollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen rummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: "En ilkeä pitää silmälaseja nenällä, kun katson ihmisiin…", ja kyseli, mitä kuulumisia oli Hindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui, ja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä juurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai niitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin toistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan poikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.
Monet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä milloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin taas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin arvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.
Niihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: "Nyt ollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!" niihin aikoihin alkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi vaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen ystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau — oh, tuo suuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän kymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, — jolloin Anna Boje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana seisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi, mihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja pätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi Kai Jans — aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska sen puuaines on lujinta — unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät levottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät rypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä, sen syvänteissä ja sen latvoissa… Ja paras auttaja hänelle näihin aikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies Thoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi toiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän kokemukset.
Mutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin sanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni Kai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta, ja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan kokemuksien rinnalle.
Mutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä vielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen rakennukseen kastanjoiden varjossa.
Ja siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille, joka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa, ja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia ohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot Hindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia vanhoista ystävistään.
"Piet kävi viime viikolla täällä", kertoi Heinke. "Edellä puolen päivän tuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä oli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi päiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja minun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä, ja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän tuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos huomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä eräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa…' No, me saatimme hänet kello viideltä asemalle… Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt pisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies. Ja teillä ei ole mitään." Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.