KAHDESKYMMENES LUKU.
Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut, ja niillä lepäsi hänen äitinsä.
Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän tulisi kuolemaan.
Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään, niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.
Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä Jumala ottaa minut vastaan."
Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.
Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon… Soisin vaan, että hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."
Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.
Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.
Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi, ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.
Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo — hänen isänsä oli mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista — astui Heinke arasti hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet menettänyt äitisi?"
Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä. "Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke? Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani, niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan tulee jotain kunnollista."
"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan ylvään tien."
"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."
Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät — olivat päivät ihan ennen helluntaita — päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.
Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen… Minulla on aina ollut paljon iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi maailmaksi."
Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni: niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.
Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"
Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno, ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului…
Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua ihmiskohtalo."
"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet… minä olen toisellainen", sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."
Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä ystäviä."
"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."
Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se on."
Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet sinä nyt?"
"Kolmenkymmenenyhden", vastasi Kai.
"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän viivytellen… "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."
"Niin", sanoi hän. "Sinä voisit nyt mennä naimisiin."
Heinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No silmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'
Mutta Kai ei virkannut sen enempää.
Silloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!… Nyt tiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen… Mitä nyt?…
"Kaikki sinun ajatuksesi ovat Berlinissä", sanoi hän hiljaa.
Se vaikutti kuin herätyshuuto. Hän heräsi eloon.
"Sinun pitäisi saada nähdä", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä, "mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei ainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa."
"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin, Hampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine lapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa tuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska ovat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä, kuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan, eivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää vettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia ikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja saivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät sumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella, miten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he ajattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät ja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään; millä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja teolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta, joka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa riikinkukonpurstoaan.
"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein uskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut perustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin tyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja teennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa. Mutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä välitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi alakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä, rauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.
"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko kansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa, kasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.
"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan, uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.
"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.
"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys, kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme, Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.
"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä, jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa, vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin toiset ihmiset. Ja katso… nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä, tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni, jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."
"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat kasvonsa.
Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta. Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."
Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.
Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen terveisensä hänen ystävilleen.
"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi… En tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"
Mutta Kai ei vastannut.
Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.
Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."
Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa, niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen Hilligenleitä, Heinke!"
Ne olivat hänen jäähyväissanansa.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Kun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä vielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään, niin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä puoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.
"Minä tulin jo!" kuului iloisesti sieltä ylhäältä.
"Mitä te nyt sitte?!" sanoi Heinke vallan tolaltaan.
"Oh," sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, "jouduin riitaan vanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin Hilligenleihin!'"
Heinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että hän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan "kunniasanallaan". Mutta hän pysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin. "Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen tuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja niinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi."
Heinke nauroi. "Lakatkaa nyt jo", sanoi hän. "Sulaa lorua kaikki tyyni.
Tuon kohta kahvia."
Hän riisui päällystakkinsa, valmisti hiljaa laulaa hyräillen — vaikk'ei hän ollenkaan osannutkaan laulaa — kahvin, ja tuli sitte hänen luokseen päätykammariin.
Kun hän sitte taaskin oli kumartuneena siinä hänen vierellään hänen kuvainsa yllä, valtasi hänet taaskin tuo mukavan ihana juhlapäiväinen tunnelma, ja hän ajatteli: 'Kai Jans on armas, ylpeä mies, sankari, ja paras maailmassa; mutta hänen verensä on raskasta ja hänen kaivelevat mietiskelynsä niin kuoleman vakavia. Minä luulen, että minä pelkäisin ja kaipaisin vapahdusta, jos joutuisin asumaan ja olemaan hänen kanssaan yhdessä. En voisi enää nauraa hilpeästi ja iloisesti; minä ajattelisin aina: mitä herää nyt hänen päässään? Ja minä luulen, että katselisin huolella ja pelolla lapsiamme, onko heissä paljon hänen luontoaan… Mutta tämä tässä on armas ja vakava yht'aikaa, viisas ja hilpeä samassa hengenvedossa; hän on kuin raikas tuulekas kevätpäivä ja sopii minulle, vakavalle, jäykälle ihmislapselle.'
Ja hän alkoi kinastella hänen kanssaan ja nauraa, ja he alkoivat taaskin sinutella toisiaan, ja Heinke sanoi: "Ell'et käyttäydy paremmin, ajetaan sinut täältäkin pois."
Silloin sopivat he, että he aikaiseen seuraavana aamuna, ensimmäisenä helluntaipäivänä, tekisivät kävelymatkan yhdessä.
"Kello kymmeneltä pitää minun olla takaisin jo", sanoi Heinke, "ja keittää aamiaista."
"On yhdentekevää, kuinka kauas menemme, ja minne. Me jäämme, minne meitä miellyttää, ja olemme kymmeneltä kotona jo taaskin."
Kun hän innostuneena suunnitteluihinsa tapansa mukaan sovitti kätensä hänen käsivartensa alle, ja laski kätensä hänen kädelleen, käänsi Heinke, iloissaan hänen suloisesta ystävällisyydestään kätensä, niin että hän voi ottaa sen oikein käteensä ja sanoi: "Olen iloinen, että taas olet täällä, Pekka."
Silloin tarttui Peter ripeästi häntä käteen ja pudisti sitä ja sanoi, ikäänkuin heidän hyvän ystävyytensä vahvistukseksi: "On liika hyvää olla kanssasi."
Silloin hämmentyivät Heinken silmät: "Sinä olet hyvä minulle", sanoi hän ja otti käteensä erään kuvan. Mutta hän laski sen kohta takaisin taas, ei katsahtanut ylöskään ja sanoi: "Nyt minulla on koko ilta askaroimista taloudessa, ett'ei äidillä ole mitään vaivaa huomenaamulla, kun minä olen poissa. Siksi pitää minun lähteä nyt."
Sitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle, ja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli hän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä miehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä pelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä huomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä tuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai Jansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi katkeraan itkuun. "Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän hänestä niin paljon." Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja kaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen hieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta hän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi koskaan olla onnellinen.
Ennen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää, ja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti ovelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: "Odota hetkinen, Heinke! Tulen kohta." Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan. Silloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen häntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli sinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin aina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.
Sitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte ulos.
Oli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot linnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään; niiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä käsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä siinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat vaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies kevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen iloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset aina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen suutelemina.
Kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon tummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen Heinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta pian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti käsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli siskonsa rinnalla. "Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?" kysyi hän. "Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta."
"Kauemmin jo!" sanoi tyttö.
"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää, minne me menemme."
"Ihan yhdentekevää."
He kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina tuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu hiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.
"Kuule, Heinke", sanoi nuorukainen painostuneena, "sano jotakin."
"Mitä pitää minun sanoa?"
"Jotakin hyvää; olen sanonut sinulle niin paljon hyvää… kuule…
Heinke."
"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein väittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä."
"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä alottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä."
Sitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä omituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli heitä vastaan ylhäältä ylämaalta.
Siinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän tasangon keskellä mahtava jätinhauta.
"Katsos", sanoi nuorukainen, "tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä yli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan auringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko."
"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin", sanoi Heinke, "aina vaan."
"Ei", sanoi hän. "Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa…
Tiedätkö mitä… Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä…
Oi, annahan… Minä sidon sinun silmäsi…"
Hän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli surulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo päättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan hänen kirkkaita tyyniä silmiään.
Hän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti, että Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja talutti häntä kädestä sitte.
"Minun jalkani kastuvat", sanoi Heinke, "ruoho on niin pitkää ja kosteata."
"Oh", sanoi toinen hiljaa, "älä siitä nyt puhu."
"Kummoinen ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka."
"Ei se olekkaan mitään vähäistä", sanoi hän.
"Mikä ei ole vähäistä?" kysyi Heinke hiljaa.
"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain tänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä."
"No niin… nyt ovat jalkani läpimärät."
"Oh, Heinke Boje", sanoi hän hiljaa, "älä nyt puhu jaloistasi! Katso ennemmin, ett'et kylmää sieluasi."
"Kuinka ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka?"
"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta seisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa, jalat karkeissa turkkitollukkaissa."
"Jatketaan rauhassa matkaa vaan", sanoi Heinke hiljaa nauraen, "minä en pelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta täkäläisestä suvusta."
"Tuossa lähenee meitä yksi", sanoi nuorukainen hiljaa. "Kaunis, nuori mies. Minä luulen… kuule, Heinke… minä luulen, että se aikoo suudella sinua… Heinke."
Heinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: "Jos hän on nuori ja kaunis, niin antaa hänen."
Silloin tunsi hän jonkun käden hiuksillaan ja raikkaat huulet huulillaan.
"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen itseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua."
He kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski nuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. "Nyt tulee taaskin niitä joku", sanoi hän hiljaa. "Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun lyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?"
"Onko hän kaunis?" sanoi Heinke nauraen.
"Hieman hentorakenteinen", sanoi toinen, "mutta voimakas."
"Hieman ikäänkuin nuori poika vielä?" kysyi Heinke.
"Oh, eihän, eihän. Täysi mies!"
"Millaiset kasvot? Hiukan lapsekkaat?"
"O, eihän, hienot ja miehekkäät."
"No sitte saa hän suudella."
Silloin tunsi hän taaskin hätäiset arat huulet huulillaan.
"Tuntuiko hyvälle?" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin ahdistunut.
"Tuntuu niin vaikealle, Pekka", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti, "että sallit vieraiden miesten suudella minua."
Silloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään vastaan ja sanoi: "Heinke… Heinke!… minä pidän sinusta niin äärettömästi."
Silloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja katselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa metsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja aurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan pilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin pitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät aseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle, nyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni se metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi sinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi hiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.
Sitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät ylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili aamuauringon valossa.
Mietteihinsä vaipuneina, antaen silmäinsä vaeltaa milloin siellä, milloin täällä, ei sentään kertaakaan tointoisensa silmissä, kulkivat he edelleen, Heinke ihan vaiti, nuorukainen hiljaa hyräillen. Siten saapuivat he, hyvän neljännestunnin kuluttua pienelle kohonteelle, joka yleni matalalta viheriältä maalta. Tällä kohonteella oli vuosisatoja sitte, kun tuo matala viheriä tasanko vielä oli ollut liejuinen merenpoukama, seisonut ruhtinaallinen puulinnoitus uhaksi talonpojille. Nämä olivat hurjassa taistelussa vallanneet sen ja polttaneet. Nyt ei ollut koko linnoituksesta enää muuta jälellä, kuin viherjä heikosti ylenevä kohonne nuorine tammineen. Viherjällä rinteellä, jossa pieni syvänne maassa osoitti linnahautaa, kasvoi kevätkukkia.
Silloin istuutuivat he siihen rinteelle auringon valoon kirjavalle nurmikolle.
Ja Heinke Boje pujotti kätensä toisen polvensa taakse ja katseli liikkumatonna tyynin silmin ulos tuonne viherjälle tasangolle ja lievästi kohoaville kukkuloille taampana, joilta he olivat tulleet ja Hilligenlein tukevata tornia, joka kohosi suoraan niiden takana. Peter Volquardsen taas poimi kukkia, niinpaljon kun hän istualtaan voi niitä saada, ja heitti ne hänen syliinsä ja katsoi joka kerta kun hän heitti uuden kukkasen, kysyvästi häntä silmiin. Mutta hän ei liikahtanut. Siten kului joku hetki.
Silloin arveli Heinke, että nyt oli vaiettu tarpeeksi, ja otti kuin ajatuksissaan yhden kukkasista ja painoi sitä huuliaan vastaan ja katseli ulos avaraa taivasta kohden ja sanoi: "Tulivatko huuleni keltaisiksi?"
"Aivan keltaisiksi", sanoi toinen.
"Ei tee mitään", sanoi hän, ja heittäysi pitkäkseen ruohikolle ja sulki silmänsä.
Silloin rohkaisi Peter Volquardsen mielensä ja hiipi hänen luoksensa ja suuteli häntä.
Heinke ajatteli ensin: 'Näin jään minä kauaksi'. Mutta silloin löivät rakkauden aallot hänen mielensä ylitse, ja hän aukaisi silmänsä ja laski liikuttavalla liikkeellä molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.
Nyt katselivat he toisiaan totisin silmin.
"Kuinka kaunis sinä olet", sanoi nuorukainen sydän järkytettynä.
"Minä en saa kyllikseni katsotuksi sinua", sanoi tyttö.
"Makaa ihan hiljaa, äläkä sano mitään".
"Sinä rakas, rakas ihminen! Kuinka rakas sinä olet!"
Siten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat toisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.
Sitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman osan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään, silmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.
Kun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen taaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat kohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. "Sinä olet sittekin mies", puheli hän onnellisesti hymyillen. "Älä suutu minulle, olen sen aina tietänyt". "No, ja nyt hellitä minusta. Sinä arvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa niitä olla toisiakin matkalla kukkuloille".
Silloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken salassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin. Ainoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he suurimmassa salaisuudessa siitä.
Kun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter siellä ojensi hänelle kätensä — hän oli jo astunut ensimmäiselle portaalle — kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas vakavuus: "Pidätkö sinä minusta nyt?"
Hän ei sanonut muuta kuin "Oi… sinä!"… mutta katseli häneen niin tulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin ikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva. Heidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.
Sitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli työskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että äiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei tullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa. Hän kirjoittaa vanhemmilleen'.
Silloin täytyi hänen sentään viimein mennä sisään kattamaan pöytää.
Äiti istui ja kutoi talvisukkia Hettille eikä katsahtanut ylös. Kun hän nyt edes kysyisi, miten oli ollut kävelymatkalla…
Silloin alkoi hän katata pöytää suuremmalla hälyllä.
Nyt katsahti äiti ylös. "Mitä nyt lapseni? Sinähän katraat kolmelle?
Kuka nyt on tullut?
"Niin…" sanot Heinke, "hän rukoili ja kerjäsi sitä niin: hän tahtoo tänään mielellään syödä kanssamme".
"Vai siten. No onko sinulla mitään tarjottavaa?"
"Ei hän sitä huomaakkaan… hän… hän aikoo aina syödä kanssani".
"Lapseni…"
"Niin, äiti, me… hän on sanonut sen minulle… Mitä sinä itket, äiti?"
"Oi, lapsi… anna minun itkeä… en tiedä."
"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi vuotta… Se on minustakin hyvin."
"Tietävätkö hänen vanhempansa sitte siitä jo."
"He eivät tiedä, mutta he aavistavat. Heillä ei ole mitään sitä vastaan."
"Mutta käykö päinsä, että hän jää meille nyt vielä?"
"Ainakin syksyyn… Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä mitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että menen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi. Me olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme tehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä…"
Ja niinpä vei hän hänelle kahvit niinkuin ennenkin.
Mutta se oli sentään nyt toista. Aivan toista.
Kahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin tointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja silitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja uudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja tyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli. Sitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun hän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen nuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa: "Ole järkevä".
Silloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin ja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: "Sinun sisaresi ja sinä,… te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei kenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi siskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään… se on totta… sen on hän itse kertonut minulle! Mutta minä… minä… o… leikkien vaan!! Ja minä olen poika… 'Pekka, olet poika vaan!'"
Silloin painautui Heinke lähemmälle häntä: "Et ole mikään poika; olet minun rakas mieheni".
Hän ei välittänyt tänä kesänä mistään.
Tjark Dusenschönin onni kiekkui korkeimmillaan. Hän osti maapalstan tehdassuojuksensa vieressä, ja teetti pohjapiirustukset ja kustannusarvion suurta upeata tehdasrakennusta varten. Anna valitti Heinkelle, että Pe Ontjes yhä enemmän joutui Tjark Dusenschönin pauloihin. Dusenschön väitti, että satamavirran mutaukseen ryhdyttäisiin ainakin kolmen vuoden kuluttua; hän tiesi sen varmalta taholta. Anna katseli hiljaa, ja melkein suruunsa uupuneena eteensä. "Pe Ontjes antaa puhua itsensä silmät korvat täyteen", sanoi hän, "ja se on niin pahaa meidän ja meidän lapsemme tulevaisuudelle; pahinta on se minulle".
"Mitä sillä tarkoitat?"
Silloin katseli Anna Boje suurin tuijottavin silmin eteensä: "Koska en sitte enää voi kunnioittaa häntä".
Kai Jans kirjoitti Berlinistä, että hän tosin oli alkanut jo kirjoittaa kirjaansa. Mutta se moninainen hätä, jota hän joka päivä sai nähdä ympärillään, pidätti ja esti häntä ilolla ja vapaasti katsomasta avaralle ympärilleen ja antautumasta ajatteluunsa. Hänestä ei tulisi ikinä mitään; hän ei tiedä, mikä olisi hänenkin loppunsa oleva, ja mihinkä kaikki päättyisi. Toisinaan tunsi hän halua lähteä ystävänsä kanssa eräälle tutkimusmatkalle, jonka tämä aikoi tehdä Eteläafrikaan. Ehkä voisi hänestä siellä, tuossa avarassa, aurinkoisessa ja vieraassa maassa, ja tuolla vuosia kestävällä vaivalloisella matkalla, tulla kypsä ja tyyni mies.
Hän vei kirjeen ylös päätyhuoneeseen ja näytti sen hänelle, niinkuin hän oli näyttänyt kaikki muutkin kirjeensä. "Tuo rakas, rakas ihmisparka", sanoi hän, ja hänen silmänsä tulvahtivat yht'äkkiä kyyneliin. "Hän on aina ollut niin hyvä minulle, lapsuudestani asti; olen niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Oi, että hänellä ei ole mitään iloa elämästään, ja ett'en minä ollenkaan voi häntä auttaa".
"Oletko sinä kirjoittanut hänelle, että olet kihloissa?"
Hän pudisti päätään. "En… kerron sen mieluummin itse hänelle… En tiedä, millä tapaa hän ottaisi sen. Aiemmin… oi, minä luulen, lapsuudestani asti, olen minä usein salaa ajatellut, että minusta joskus tulee hänen vaimonsa… Oi, häntä rakasta hyvää ihmistä! Kun hän voisi löytää rakkauden, se ehkä voisi auttaa hänet! Mutta mikä hieno, viisas, ihana ja voimakas ihminen pitää sen ihmisen olla!"
"No… älä ole suruissasi… se kyllä vielä kaikki kääntynee hyväksi… tule Heinke Boje… ole rakas".
Heinäkuussa sairastui Annan lapsi hiukan ja äiti Boje oli jonkun illan siellä ja istui lapsen luona. Silloin söivät he molemmat salaa illallisensa ylhäällä päätyhuoneessa. He istuivat erään nelikulmaisen pöydän ääressä toisiaan vastapäätä ja Peter sanoi: "Minun vaimoni", ja tekeytyi ikäänkuin istuisi pöydän kummallakin tyhjällä sivulla lapsi. Heinke torui häntä ja nauroi, ja istui sitte taaskin hänen sylissään, eikä estänyt häntä.
Eräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen hiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui hän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat kuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: "Ei ole hyvä meille kahdelle, Heinke… että meidän vielä vuosia täytyy odottaa häitämme".
Heinke katsahti häneen tummenevin silmin: "Minä luulen myöskin,
Peter… ett'ei se ole hyvä".
"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan yksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme ehkä viettää häämme keväällä".
Heinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. "Kauhean mielelläni tahtoisin minä… Katsohan… näes!… minä olen tarpeeksi vanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden… Sinussa on syy kaikkeen, Pekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö".
Silloin sopivat he, että he alkukeväästä viettäisivät häitään.
Silloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon pienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja sopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.
Niinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja hän unohti Kai Jansin.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä, ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava yritys".
Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta, mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".
"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".
Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet, niin olemme mennyttä väkeä".
"Mennyttä?" sanoi Pe Ontjes, "mitä sinä sillä tarkoitat?
Toimeentulommeko?"
"Niin", sanoi Anna, "ja…"
"No… ja?" sanoi Pe Ontjes.
Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön on huono ihminen."
"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten."
"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin olenkin ainoa sitte. Minä… minä en juosta lönkötä toisten jälissä."
"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te sairastatte sydämen kylmyyttä."
Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja uudelleen sen rintaa ja itki.
Silloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.
Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä: "Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."
Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."
Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet
Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."
Pe Ontjes naurahti pilkallisesti.
"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja minä en tahdo hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en tahdo hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."
"No mene sitte", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, "ja häpeä."
Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."
Sen sanottuaan lähti hän.
Kului kolme kolkkoa viikkoa.
He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne, kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.
Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa, näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja hernemakkaraa.
Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen. Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."
Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä, ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas, oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat, joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen. Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä… nyt… ei se ole mikään vähäinen asia!"
Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin, mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.
Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä, kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"
Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:
"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa, että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä, mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".
Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon korvaan.
Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.
"Niin, jos kirjaimia noudattaa!" sanoi Suhlsen. "Mutta edellyttäkäähän herra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte, että herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että eräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle".
Ukko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan kirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. "Eilen laakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa…" Hänelle tuli niin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata, yht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.
Ja kun hän kuunteli sitä ääntä… hän ei tietänyt, kuinka hän johtui siihen… kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa… puukengät kalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja koulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön oli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi… mitä hän sanoikaan?… "Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin hänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja, mikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti". Ja sitte istuivat he puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla viisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti tilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans istui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön… Tjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä… ei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä… ja sitte… sitte: "Voisitte antaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole tänä iltana mitään syötävää", ja sitte joku odottamaton hämmästys, epämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä kaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain semmoista. Niin… semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen…
Kun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa, ja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark Dusenschön seisoi hänen edessään.
Silloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan samoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: "Kuule, lurjus, mitä olet tehnyt rahoilla?…"
Tjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. "No… kuinka ovat asiat?"
"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!" sanoi Pe Ontjes, ja laski kämmenensä painolla pöytään.
Silloin puhui Dusenschön yhtä ja toista yhdentekevää ja lähti pois.
Goodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen ja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään lapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin täytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.
Mutta sitä ei kuulunut.
Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes nyykäytti päätään: "Ahaa… hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo, että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä, huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.
Hän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella mikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan, kokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen teon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa itseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja klubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki edessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin, ja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset ihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja huolta sen puolesta. "Hilligenlei", sanoi hän verkkaan ja hiljaa… "Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko maakunnan edessä… tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden laita… Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän… Ja sitte… kun sen tiedän… sitte… pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla hymyillen ja suudellen minulta anteeksi".
Kun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka heräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa työpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään lakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen syvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi, että hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt häntä. "Ja nyt olen tuuminut asiaa… saanenhan jostain kaapituksi rahaa senverran kokoon… uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina kutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä pääsisin sinne?"
"Ne saat pian tietää", sanoi Pe Ontjes. "Kello on kuusi nyt. Täsmälleen kello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi ja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille… Jos ihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin kanssasi".
"Oletko nyt ihan järjissäsi?" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena. "Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni semmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna ei ole ajateltavissakaan".
"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi tiehesi."
Ukko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin päätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.
Pe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista konttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin, pukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.
Siellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna katsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe Ontjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. "Minä matkustan tänä iltana Berliniin", sanoi hän.
"Oh!" sanoi Heinke ja hypähti ylös. "Berliniin? Mene sitte kohtaamaan Kaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja puute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen sydämensä".
"Mitä teet sinä Berlinissä?" kysyi Anna. "Onko se Tjark Dusenschönin vuoksi?"
"Sanokaa, että olen matkustanut ainoastaan Hampuriin… Hoitakaa nyt hyvin kotoa". Ja lähti ulos.
Silloin hypähti Anna ylös ja meni hänen jälissään juuri kun hän oli sulkemassa ulko-ovea takanaan, ja astui ihan häntä lähelle ja katsoi pyytävästi häneen. "Eikö sinulla ole sanaakaan sanottavaa minulle?"
"Ei ole", sanoi hän, ja katsoi ylpeästi ja kylmästi häneen, "ei ainoatakaan".
Silloin väistyi Anna takaisin, ja astui sanaa sanomatta sisään huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavan päivän puolipäivän tienoissa saapuivat kaksi matkamiestämme onnellisesti perille Berliniin. Ukko, vuosien kyyristämä, kykötti sinisen pyhäpäivä lakkinsa alla, joka oli upotettu syvälle hänen päähänsä, kohta sen alla välähtelivät hänen silmänsä. Hän kiitti ensin konduktööriä, että hän oli onnellisesti toimittanut hänet perille, ja lähti sitte ravaamaan lyhyttä jäykkää puolijuoksua Pe Ontjesin jälissä, poltellen hirveästi.
Kun he hetken olivat tuumineet asiaa eräässä ravintolassa, lähtivät he yhdessä Fredrikinkadulle. Sieltä aikoi Pe Ontjes lähettää ukon Kain luokse Kaivokadulle; mutta tämä loi vähän pelokkaan syrjäkatseen noihin lukemattomiin ihmisiin ja ajoneuvoihin ympärillä ja noihin taivaankorkuisiin rakennuksiin, ja sanoi: "Enpä uskallakaan itseäni tuohon leikkiin; jään sinun luoksesi".
Silloin menivät he yhdessä Fredrikinkatua alas, pitkä ja suuri Pe Ontjes edellä, jälissä pieni ukko, joka tuontuostakin heittäysi ravaamaan pientä puol'juoksua, toisinaan taas pysähtyi rientääkseen sitte sitä kiivaammin. "Tuota noin", sanoi hän, "on täällä hieman vilkkaampaa kuin muinen majakkalaivalla Hilligenleilahden suussa. Mutta vaimollani näkyy olleen vallan väärät käsitykset Berlinistä; hän arveli, että täällä kaikki olisivat silkissä ja sametissa, mutta näen täällä housuja ja saappaita semmoisia, niin, suoraan sanoen: niin ryysyisenä ei kulje ainoakaan ihminen Hilligenleissä."
Potsdamerasemalla löysivät he todella junan, joka vei heidät ihmismerestä ja korkeiden rakennusten keskeltä ulos vapaalle, vaikka laihakasvuiselle lakeudelle, ja lyhyen hetken jälkeen laski heidät erään pienen hietikkökylän läheisyyteen. He menivät asemapäällikön luo ja kysyivät kattopahvitehdasta.
"Kattopahvitehdas?" toisti tämä. "En tiedä. En ole vielä ollut pitkää aikaa täällä". Ja hän kutsui paikalle erään ratavahdin.
"Oh!…", sanoi tämä… "Niinhän!… Tuolla… metsän takana", ja lisäsi vielä jotain; mutta he eivät ymmärtäneet häntä, koska hän oli itäpreussilainen.
He alkoivat siis käydä tallustella eteenpäin, upoten joka askeleella syvälle vaaleaan hiekkaan. Pe Ontjes, joka asteli edellä, kurotti kaulaansa keksiäkseen savupiipun ja pitkän kaksikerroksisen ikkunajonon. Hän asteli lujaan ja päättävästi. Ukko asteli tupakoiden jälissä, ihan hyvillään ja kotonaan, silmät vilkkuen joka taholle.
He saapuivat mäelle, mutta eivät tavanneet muuta kuin nuorta kuivavesaista mänty- ja kuusimetsää.
"Minun pitää hiukan istahtaa", sanoi ukko ja istuutui verkkaan ja mukavasti eräänlaatuiselle vallille, joka kulki tien vartta, nouti esiin tulitikkuja ja alkoi taaskin sytytellä piippuaan.
Pe Ontjes nousi vallille, kurotti kaulaansa ja nuusti ja vainusi kuin metsästyskoira.
"Näetkö mitään?" kysyi ukko sävyisästi.
"Älä vaan sytytä vallia!" sanoi Pe Ontjes äreästi.
Ukko istui ja poltteli ja tuprutteli savua kuin leipurin piipusta. Ja kysyi hetken perästä taaskin: "Näetkö mitään?"
Samassa liikahtaa Pe Ontjes vähän jyrkemmin vallillaan, niin että valli sorahtaa rikki ja hän luiskahtaa alas. Hän katsahti kummastuen jalkoihinsa ja näki, että tuo luultu valli olikin ollut jonkinlaista murentunutta muuria, savea ja kivensirpaleita makasi siinä sekaisin. "Mitä tämä on?" sanoi hän.
"Katsos!" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. "Katsohan!
Sehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse…
No, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat…"
"Oh!" sanoi Pe Ontjes halveksivasti.
Ukko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. "Tiedätkö", virkkoi hän sitte, "tiedätkö… Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka on asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa kouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa, niin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta tulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä on jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle lahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen päällepäätteeksi."
Pe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille henkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä Pe Ontjes Laullekin.
"Vieläkö istumme kauankin tässä?" sanoi ukko.
Pe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:
"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?"
"Ei ole!" sanoi mies… "Mutta siitä piti ehkä tulla."
"Sanokaahan", sanoi Pe Ontjes, "tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin? Hän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin kuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin."
"Ohoh", sanoi mies, "semmoista en minä ole vielä elämässäni nähnyt."
Silloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia auringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea valli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia, puhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja vanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan tukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli sitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja Pe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. "Odotahan hetkinen tässä", sanoi hän ukolle. "Tässä on rakennusministeriö. Minä käväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja koko Hilligenlein hyväksi."
Hän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi erään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli häneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä päännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna samalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä, kädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana tuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä ihmisvirtaa.
Kun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman kolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.
"Mutta katsohan!" sanoi ukko. "Kun seisot Hilligenlein rantavallilla, niin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin asti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa. Mutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla umean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen ruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa."
Kun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä katukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka puhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi pitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä katua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla seisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat vanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.
Ukko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina, kulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole töissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin. Tämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella saksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren kattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.
"Minkätähden olette tehneet lakon?"
"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä omaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme, että kuulumme työväenpuolueeseen."
"Vai siten!" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. "Hän arvelee siis, että hän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja aina pyrkii eteenpäin." Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin silmiään ja sanoi leikkisästi: "On vaihtuva elämän kirjava kaapu".
Työmies hymyili: "Sen on Goethe sanonut".
"No", sanoi Pe Ontjes, "nyt pitää meidän jatkaa taas".
He löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja likaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.
"Vieläkö ylemmäksi?" sanoi ukko. "Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää sieltä kuuluu?"
"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi verkalleen kapuamista.
Ylhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki. Asunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa ovessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta ja sanoi: "Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta kolmeen yöhön."
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh…" sanoi mies, "täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika oli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen molemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin viiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin oikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset väkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä oppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä ollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään pienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen vanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen ja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän on vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta. Lyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja vaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt ovat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle."
Hän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita tungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: "Tehkää tilaa!" ja he näkivät sisään huoneeseen.
Siellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla pöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet kuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa suissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön kyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään esiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella äänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee samaa pöytäkirjaansa: "Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden vanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana. Seitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan, seitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä kaksikin… Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen nainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen."