Hän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka tungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: "Minä en pelkää, mitä ihmiset sanovat… Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans sanoo."
Pe Ontjes Lau kääntyi ympäri, ja kysyi mieheltä, joka seisoi hänen rinnallaan: "Mitä on Kai Jansilla tekemistä tämän asian kanssa?"
Mies lähti heidän kummankin kanssaan huoneustonsa ovea kohden, ja sanoi: "Eräs Kai Jans asui aiemmin pari vuotta luonamme, ja on nyt taas vuosi sitten tullut asumaan. Hän on sillävälin ollut jonkun vuoden pappina kotiseuduillaan, mutta ei ole löytänyt rauhaa siinä. Katsokaas, hän on semmoinen ihminen… hänen mielessään asuu aina ikäänkuin joulunaattoo, ja ihmiset turmelevat sen aina häneltä. Hän arvelee, että maailmassa pitäisi löytyä paljon enemmän onnea, ja että maailma ei ole oikein järjestyksessä. Ja nyt on hän täällä etsimässä, voisiko hän keksiä oikean selityksen maailmalle. Mutta hän ei voi löytää sitä. Kun hän oli ensikertaa täällä, ylioppilaana, istui hän iltasin kanssamme, autti lapsiani koulutöissä, väitteli kanssani politiikassa ja uskonnon asioissa, ja oli virkeä ja hupainen. Hän oli paljas poika silloin vielä, ja oli hänellä silmät, ikäänkuin näkisi hän kaiken maailmassa ensi kertaa. Mutta siitä asti, kun hän nyt on toistakertaa täällä, puhuu hän vähän, hän istuu vaan, ja kyselee meiltä, ja mietiskelee. Hän kyselee lapsiltani, mitä he ajattelevat ja luulevat, meiltä ikäisemmiltä kysyy hän uskoamme ja valtiollista kantaamme, vanhoilta, jotka useimmiten ovat mailta kotoisin, kysyy hän millaisia maanomistajat ovat olleet heitä kohtaan, ja mitä he silloin ovat uskoneet, ja mitä he pitävät kirkosta, ja miten heistä nyt tuntuu, ja millä mielellä he ovat, ja semmoista. En ole vielä ikinä tavannut ihmistä, joka niin vähillä sanoilla saa ihmiset puhumaan. Useimmakseen on hän surullinen ja mietteihinsä kaivaunut. Ainoastaan kun hän puhuu lasten kanssa, vilkastuu hän toisinaan, mutta se ei kestä kuin hetken, ja hän on surullinen taas ja syvän vakava. Tässä joku ilta oli hänellä viis' tai kuus' lasta luonaan huoneessaan ja ovi oli auki. Hän kertoi heille laajalti ja lavealti, kuinka maalaispoika aamusti hämärissä nousee ylös ja lähtee isänsä kanssa viemään lehmää, kuinka he kulkevat yli kankaan ja aurinko nousee yli metsän, kuinka he tulevat läpi kylien ja pienen kaupungin, ja näkevät yhtä ja toista, ja kuinka he kahden sitte palaavat toista tietä takaisin. Sitte menee poika joksikin tunniksi kouluun, jossa kaikki istuvat yhdessä, tytöt ja pojat, suuret ja pienet; iltapäivällä menee hän toveriensa kanssa rannalle, ja he näkevät purjehtijoita kaukana ulkona merellä, ja polvistuvat rannalle, ja etsivät rapuja ja meritähtiä; illat istuvat he kotiportaitten edessä, ja ennenkuin he menevät levolle, kiirii ukkosilma jyrähdellen yli kylän. Sen kaiken kertoi hän lapsille, ja me kuuntelimme kyökistä; ja lopuksi kysyi hän: 'Mitä sanotte nyt siitä? Oliko se ihana päivä?' Silloin nauroivat lapset ja sanoivat: 'Kuule… luuletko sinä, että me uskomme, mitä sinä kerrot? Sehän on satua!' Silloin tuli hän huoneestaan luoksemme kyökkiin, ihan suruisana ja toivottomana ja sanoi: 'Nähkääs, sitä mitä maalaislapsi joka päivä saa elää ja kokea, sitä kutsuvat teidän lapsenne saduksi; niin suuressa kurjuudessa elävät he!' Hänen äänensä ihan karmi meitä; näen hänet yhä edessäni niinkuin hän sen sanoi… Sanokaas, tunnetteko te hänet?… O!" huudahti hän yht'äkkiä, "näen sen päältänne!… Katsohan muoriseni, tuo tuossa on Kai Jansin isä!… No: mutta tulkaahan sisään nyt tänne hänen huoneeseensa!…" Sisäänmennessä sanoi hän: "Nähkääs, hän tuntee nuo kaksi poikaa, nuo kuolleet tuolla, on kuusivuotta jo tuntenut, ja on aina lohduttanut mummoa: 'Isoäiti, älä menetä rohkeuttasi, pojista sukeutuu kyllä vielä jotakin.' Mutta hän on menettänyt rohkeutensa, ja luulen… että hänellä on ollut syytäkin menettää. On oleva hyvin tuskallista, kun hän palaa… Mutta tulkaa nyt; tässä on hänen huoneensa."
Hän vei heidät itkevän vaimonsa ja lastensa ohitse, jotka säikähtäneinä seisoivat kyökinovella, Kain huoneeseen. He seisoivat hetken vaieten ja painostunein mielin, ja katselivat ympärilleen tuossa siistissä pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat syvää, synkeätä pihaa kohden, ja aikoivat juuri, hiukan väsyneinä, asettua istumaan: silloin kuului useita ihmisiä ryntäävän ylös portaita. Kuuli jonkun kiivaan kamalan sanan.
Silloin riensi Pe Ontjes ovelle "Kai Jans!" huusi hän. "Tänne!"
Mutta tämä ei kuullut.
Kun he tulivat paikalle, seisoi hän jo ovessa ja huusi: "Isoäiti! Mitä olet tehnyt! Vanha, hyvä isoäiti!… Nyt olet murhaaja!"
Vanha nainen istui yhä vielä samassa rauhallisessa asennossa tuolilla ikkunan ääressä ja silitteli esiliinaansa; hän sanoi nytkin ihan tyyneesti: "Nyt se on tehty, Kai Jans! Tämä on paljoa varmempi, kuin sinun iäinen: Isoäiti, valvo, valvo ja pidä huolta, kaikki tulee vielä hyväksi… He olisivat nyt joutuneet koppiin, ja sieltä taaskin ulos ja niin edespäin; ja minä en olisi enää voinut estää. Tämä oli viimeinen päivä." Kai Jans oli polvillaan lasten edessä ja silitteli heitä: "Ihmisten on syy, he eivät tahtoneet antaa maata teidän isoisällenne, ja teidän isällenne, muuten olisi teistä tullut vakaita talonpoikia. He eivät suvaitse teille edes paikkaa, millä seista, äidistämme, maasta kohottavat he teidät kolme neljä kerrosta ylös, siellä sallivat he teidän olla. Mutta ihminen, jolla ei ole maanpohjaa jalkainsa alla, ihminen ilman maata, hän on hämmennystä ja harhaa." Hän purskahti äänekkääseen itkuun. "Meillä ei ole mitään… ei mitään… ei sopua, ei luottamusta, ei kotoa, ei kotiseutua, ei uskoa, ei rakkautta, ei toivoa. Meitä viskellään sinne tänne kuin viljaa seulassa… Miten on maailman laita? Minä en sitä jaksa käsittää…"
Silloin tarttui voimakas käsi häntä olkapäähän: "Kuule", sanoi Pe
Ontjes kovaan, "sinun pitää lähteä meidän kanssamme".
Kai Jans hoiperteli ylös, ikäänkuin kutsuisi häntä Jumalan enkeli, ja kurotti oikean kätensä häntä kohden, se oli vielä hiukan väärä muistona tapahtumasta Kap Hornin luona. "Pe Ontjes!" huudahti hän. "Rakas Pe Ontjes… Oh, ja siinä olet sinä, isä! Nähkääs… noin… noin on minun laitani."
He vetivät hänet mukanaan ulos käytävälle.
Silloin astui eräs mies hänen luokseen, pieni, hoikka ja musteva, hänen päänsä oli hiukan hintelästi syrjään taipunut, ja veti hänet hiukan syrjään.
"Suvaitsetteko", sanoi outo hyvin ystävällisesti, "olen eräs ystävänne sukulainen."
"Niin, tunnen teidät", sanoi Kai Jans ja karaisi mielensä ja kokosi itsensä: "Olemme kerran kohdanneet toisemme ystäväni luona. Puhuimme uskonnosta. Aivan niin! Te olette katoolilainen".
"Niin juuri!" sanoi outo. "Minulla on toimena kehoittaa teitä lähtemään muutamaksi vuodeksi hänen kanssaan matkoille. Hän lähtee nyt syksyllä todella Eteläafrikaan…" Ja hän kertoi lyhyesti matkan tarkoituksesta ja kuinka kauvan se tulisi kestämään.
Sitte kävi hän hiukan epäröiseksi. "Näen", sanoi hän, "että olette sangen alakuloinen ja masentunut: saanko puhua vielä jotakin teille?… Otaksun, että yhteisen ystävämme kautta tiedätte, että olen kirkollisesti oikeauskoisesta perheestä. Minun äitini on oikeauskois-protestanttisesta aatelissuvusta, isäni oli katoolisoikeauskoinen, kuten minäkin ole."
"Niin", sanoi Kai Jans… "Mitä tahdotte sanoa minulle?"
"Nyt on serkkuni, teidän ystävänne, usein puhunut minulle teistä ja teidän raskaista vaikeista mietiskelyistänne, ja eilen näytti hän minulle teidän viimeiset kirjeenne. Ja niinpä: varsinkin kun sain tehtäväkseni käydä kohtaamassa teitä täällä… ja kun tapaan teidät tässä mielentilassa, niin tunnen halun, syvän halun, sanoa teille: 'Jättäkää mietiskelyt! Jättäkää! Ne eivät kumminkaan auta meitä perille.'"
Kai Jans teki kärsimättömän liikkeen.
"Pyydän teitä!" sanoi vieras, tarttuen huolestuneesti ja ystävällisesti Kai Jansia käsivarteen: "Minullakin on nuorena — olen kohta viidenkymmenen — ollut mietiskelyn ja epäilyn aika; mutta minä jätin sen. Se ei auta mihinkään. Olen työntänyt sen kaksin käsin luotani. Olen sanonut sielulleni: Minä en tahdo mietiskellä, minä en tahdo päästä selvyyteen! Minä tahdon uskoa, mitä vanha kunnioitettava äitimme kirkko uskoo ja opettaa. Ja nähkääs" — hänen äänensä oli lempeän pehmyt ja värähti heikosti — "siitä asti kuin päätin tämän, olen ollut ihminen, joka jokahetki olen voinut paeta kaikesta elämän jyrkkyydestä ja kylmyydestä ja synnillisyydestä Jumalan armon syvänhiljaiseen, ihanaan ja pyhään temppeliin."
"Ja nyt?" sanoi Kai Jans.
"Pyydän sydämestäni teitä", sanoi outo, "uskokaa minua, minä en halua tehdä teistä katoolilaista! Minun äitini, oikeauskoinen protestantti, oli onnellinen uskossaan. Pyydän teitä ainoastaan: kuten kananpoikanen kanansiipien suojiin, niin sukeltakaa tekin kirkkonne uskon turviin. Uskokaa lunastukseen hänen verensä kautta. Lempeämpi ja rauhoittavampi on tosin minun kirkkoni äidinhelma."
Kai Jans pudisti torjuen päätään, ja sanoi kuristunein kurkuin: "Olette oikeassa; on aivan yhdentekevää, uskooko katooliseen vai protestanttiseen kirkonuskoon: kumpikin on sekava sikermä vanhentuneita ihmisajatuksia. Ken alistuu niitä kuulemaan, hän voi ehkä tulla onnelliseksi; mutta onnelliseksi kuin kuningas, joka on lahjoittanut kruununsa pois, ja tuntee itsensä onnelliseksi yömyssyssään; tai kuin sotamies, joka on jättänyt univormunsa, ja tuntee olonsa mukavaksi sekaantuessaan parveen, jolla ei ole velvollisuuksia, joll'ei oikeuksiakaan. Minä… puolestani… en sitä onnea kaipaa ja tahdo. Minä tahdon saada nähdä kasvoista kasvoihin ijäisiä voimia ja kaikkea niiden kammottavaa suuruutta, vaikkapa sitte menehtyisivät aistini ja huumaantuisi järkeni siitä. Ei hyödytä meidän puhua keskenämme."
Silloin lähti outo suruisana ja hiljaa pois.
Silloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt heille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: "Nyt olet saanut nähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja lasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas hiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme."
Kai Jans pudisti epätoivoisena päätään: "Kuinka mielelläni tulisin", sanoi hän, "jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne on yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin puolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään puoluemies."
Nuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: "Ilman puoluetta et voi saada aikaan mitään. Sen tiedät."
"Se ei ole totta", sanoi Kai Jans kiivaasti. "Ne jotka ovat syvimmin vaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän oikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä."
"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto työskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan."
"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei olisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen, en poliittiseen, enkä uskonnolliseen… En voi… Älkää suuttuko minulle."
"Lopeta nyt jo", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, "ja lähde kanssamme."
"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.
"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."
Silloin lähti hänkin.
Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois. Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.
Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.
Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja kuinka kaukana siis onnestammekin."
He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat ulos taaskin, oli jo yö.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa turjui edestakaisin.
Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi! Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia? Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne, ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia? Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö näe: Ylt'ympärillänne… kaikkialle pyhää maata?…" Mutta kun hänen sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.
Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle. Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.
Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa. Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kun nuo kolme iltahämärissä — kuu yleni juuri taivaalle — saapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta rakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta nuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet erillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä, missä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin, ainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet ainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti olivat hekin käyneet levottomiksi.
Silloin kertoi Pe Ontjes heille kaiken.
"Siinäpä sitä ollaan!" sanoivat he. "Ja hän on aavistanut, että sinä olet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan itselleen rahat."
"Missä hän on?" sanoi Pe Ontjes.
"Hän on klubbissa, ell'ei hän jo ole livistänyt teihinsä."
"Minä menen klubbiin", sanoi Pe Ontjes ripeästi. "Etsikää te häntä muualta." Hän katsahti ympärilleen kadulle. "Meidän pitää saada väkeä hakemaan häntä. Missä on ihmisiä?"
Joukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua satamaa kohden.
"Mikä nyt on?" kysyi Kai Jans.
"Niin", sanoivat toiset, "mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken jo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän satamaa kohden."
Silloin riensi lukkoseppä Nagel täyttä juoksua ohitse, ja he huusivat häntä: "Tänne, mestari! Minne nyt noin kiireellä?"
Hän kääntyi Lau'un ja huudahti: "Ettekö tiedä siitä vielä?" Ja puhui jotakin Dusenschönistä, jota he eivät ymmärtäneet, ja juoksi edelleen. Kohta senjälkeen tuli eräs suuri poika, joka puukengät käsissään sukkasillaan aikoi livistää heidän ohitsensa. Pe Ontjes tarttui häntä niskasta: "Poika, mikä nyt hätänä?" Poika riuhtasi itsensä irti ja huusi: "Dusenschön on kaivauttanut esiin kultalaivan. Dänensandissa… Yksi miljoona on jo löydetty."
"Kuuletko?" sanoi Pe Ontjes. "Herranen aika!"
Lihavan Büttin ravintolosta kuului melua ja remakkaa. Kuuli mainittavan nimiä: pormestari ja Dusenschön. Äänekkäitä eläköönhuutoja kajahteli. Sieltä täältä pienistä jyrkkäpäätysistä rakennuksista pyrysi ihmisiä esiin, ovia heitettiin jyskeellä auki ja kiinni, naiset huusivat ja juoksivat jälissä. Rampa suutari Hagel tuli poljettavissa vaunuissaan ohitse: "Kokonainen miljoona!" huusi hän ja kiirehti vaunujaan. Vanha Thieden eukko, jonka lapset kaikki ovat hunningolla, tuli ovestaan, ja sitoi mennessään suurta sinitäpläistä esiliinaansa kiinni. "Oi, kun lapseni nyt olisivat täällä! Nyt tulemme kaikki rikkaiksi!"
Kun he tulivat Satamakadun päähän, seisoi Stiena Dusenschön Rieke Thomsenin ikkunan alla, ja kierteli ja väänteli itseään, ja koetti näyttää kovin sirolta ja hymyili. Hän oli nyt yli seitsemänkymmenen vanha.
"Oletteko jo kuulleet?" huusi hän kimeällä laulavalla äänellä.
"Äiti parka!" sanoi Kai Jans.
Rieke Thomsen kurotti suurta pyöreää päätään ikkunasta, ja tunsi nuo molemmat. "No nyt!" sanoi hän pilkallisesti. "Pe Ontjes? Kai Jans? Uskotteko nyt, että Tjark Dusenschön se on, joka meille pyhän maan hankkii? Minä olen sen aina sanonut."
"Sinä olet aina ollut oikeassa!" huudahti Pe Ontjes… "Missä on Tjark
Dusenschön? Meillä on vielä eräs laakeriseppele hänen varalleen."
"Tuo pilkkaa meitä vielä!" huudahti Rieke Thomsen ilmivihassa. "Teistä kahdesta ei tule ikinä mitään! Ei mitään! Ei yhtään mitään!"
Köydenpunoojakadulla ja Linnatorilla hyökkäsivät ihmiset esiin ravintoloista ja neuvottelivat juopuneilla äänillään, lähtisivätkö hekin ulos Dänensandiin. Muutamat päättivät mennä klubbiin, ja juhlia siellä Dusenschöniä. "Tule", sanoi Pe Ontjes.
"Oh", sanoi Kai Jans, "anna minun nyt mennä kotiin. En viitsisi klubbiin. Olen lapsesta asti katsonut ylös noihin ihmisiin, ja katson melkein vieläkin. Ei ole kaunista nähdä kuninkaitten suistuvan lokaan."
"Olut- ja korttikuninkaita", sanoi Pe Ontjes. "Tekee hyvää sinulle; tule mukaan."
Kun he lähenivät klubbihuonetta, kuului jo etäälle äänekästä remakkaa ja huutoa. He menivät sisään ja aukaisivat oven, ja näkivät tiheässä tupakansavussa siellä pöydän ääressä parikymmentä klubbin jäsentä, heillä oli edessään suuret täydet lasit. Suurella pöydällä, ja pöydillä ympärillä seisoi kaikellaisia lapsekkaita lahjoituksia: maljoja, säästölaatikkoja, täytettyjä lintuja, halpoja, maalattuja kuvapatsaita, kaikki sijoitettuina ilman mitään aistia ja järjestystä sekaisin ja rumasti. Keskellä pitkällä pöydällä seisoi suuri, puusta veistetty sika, kaulassa makkaraseppele. Klubbi oli salaisessa ja ylimääräisessä istunnossa päättänyt hankkia sen omaksi ja Dusenschönin kunniaksi klubbin yhteisillä varoilla. Tjark Dusenschönin istuinpaikan ylle oli ripustettu laakeriseppele, jonka hän oli tuonut Berlinistä. Hän itse ei ollut enää siellä.
Daniel Peters istui tuolillaan, yhä vielä, huolimatta kuudesta kymmenestä vuodestaan, repäsevällä ryhdillä, kiireestä kantapäähän asti ilmeisenä turhamielisyyden perikuvana, hänet oli juuri keskeytetty puheessaan, eikä hän voinut saada ääntään kuuluville melussa.
Tohtori Winsingin naurava olutbasso tunki läpi hälinän: "No, sanohan pormestari: nythän voitte jo kernaasti tunnustaa sen: sinä ja Suhlsen, kävittekö todella Berlinissä asti?"
"Sanohan, Suhlsen, monenko kerroksinen on tehdas?" Kaikki nauroivat ja huusivat toistensa sekaan: "Suhlsen sanoo kaksi, pormestari sanoo kolme."
"Teidät nähtiin tuorstai-iltana Hampurissa,… Koska sitte ennätitte käydä Berlinissä?"
"Mihin Dusenschön on joutunut?"
Daniel Peters hiveli pitkiä kauniita viiksiään: "Hyvät herrat…"
"Enemmän!"
"Mehän tiesimme, että herra Dusenschöniin voi luottaa, ja siis olisi matka Hampuriin joka tapauksessa ollut turha. Mutta minä ja kunnioitettu neuvosmiehemme olemme sittenkin käyneet Berlinissä, täyttääksemme tunnollisesti velvollisuutemme, ja tarkastimme tyystin kaiken." Hän vetäsi taaskin miettivästi kädellään viiksiään ja jatkoi ylen vakavasti: "Hyvät herrat… tiedän kyllä, että tämä paikka ei ole Hilligenlein kaupungin virallinen keskus, ja ett'ei täällä jaeta julkisia kunnianosoituksia… hyvät herrat, niiden paikka on vanhassa kunnioitettavassa raatihuoneessamme; mutta — ja tällä sanon kaikkien tunteman totuuden — tämä huone on usein saanut sulkea, ja sulkee tälläkin hetkellä seiniensä sisäpuolella vanhan Hilligenleimme henkiset johtajat, sen intelligenssin. Siksipä ovatkin kunnianosoitukset, jotka tässä huoneessa osoitetaan, arvokkaita".
"Hyvä, hyvä… eteenpäin vaan!"
"Minulla on, arvoisat herrat ja ystävät, kunnia ilmoittaa teille, että Hilligenlein tuomiokirkkoklubbi, perustettu 30 p. maaliskuuta 1848, ja jonka esimiehenä minulla nykyään on kunnia olla, on yksimielisesti kutsunut kunniajäsenekseen Herra Dusenschönin, makkaratehtailijan — jonka tehdas näin meidän kesken sanoen, vuodessa on oleva suurin laatuaan Saksassa —, yksimielisesti, tahdon toistaa sen, jotta loistaisi siitäkin se sovun henki, joka keskuudessamme vallitsee."
Syntyi kova riemunhäly, kaikki huusivat yht'aikaa.
"Sepä on suurenmoista!"
"Se on klubbillekin kunniaksi. Se pitää sanoa."
"Se on ihan kuin Hilligenleissä tuleekin. Ei ainoatakaan morkkaajaa ja kadehtijaa."
He pudistelivat vakavan iloisina toistensa käsiä. Viljakauppias Lau tuli todellakin sopimattomaan aikaan. Hän tunkeusi kiivaasti läpi savun ja kohotettujen olutlasien pöydän luokse, ja sanoi: "Missä on Dusenschön ja rahat? Missä on hän rahoineen? Olen käynyt Berlinissä… Kaikki on huijausta."
He eivät käsittäneet, mitä hän sanoi. Kihlakunnantuomari, joka joka ilta joi itsensä täysihumalaan, ja häpäisi kaunista ja korkeaa virkaansa, laski kummankin kätensä lujasti ja kiinteästi oluthaarikan ympärille, nousi ylös, ja sanoi, silmissään tylsä, tyhjä ilme, ja arvokkaalla ryhdillä: "Herra Lau… meidän sääntömme kieltävät ketään, jota ei ole otettu jäseneksi seuraamme…"
"Mitä? Mitä tahtoo hän täällä?"
"Minä olen ollut Berlinissä", sanoi Pe Ontjes vimmastuen. "Kaikki on huijausta. Ymmärrättekö, mitä se sana merkitsee, vai ettekö? Ei ole mitään kattopahvitehdasta. Kaikki on sulaa petosta ja huijausta. Ymmärrättekö sen?"
Vanha tukeva Suhlsen nousi ylös ja tuijotti säikähtynein silmin Pe Ontjesiin ja vaipui samassa takaisin tuolilleen ja päänsä nyykistyi raskaasti pöytää vastaan.
Pormestarin punakat kasvot lensivät kalpeiksi.
"Pormestari… kuuletko!…"
Kaikki huusivat taas yht'aikaa. "Mitä tämä on? Suhlsen… Pormestari…
Kävittehän toki siellä."
"No mutta hitossa… puhuhan, ihminen! Oletko nähnyt tehtaan, vai etkö ole? Oletko ollut Berlinissä?"
"Ainoastaan Hampurissa", sanoi Daniel Peters… Ja käännähti itseään ja istui neuvottoman näköisenä tuolillaan, silmät maassa.
Nuo nuoremmat porvarit, jotka olivat olleet vastassa Pe Ontjesia asemalla, ja muutamia muitakin, tungeskeli avoimessa ovessa, ravintolan isäntä ja viinuri ja ihmisiä kadulta tunki heidän jälissään. Joku niistä juoksi pormestarin luo, ja tyrkkäsi häntä rintaan, ja huusi kuin nukkuvalle: "Missä on roisto? Nyt olemme häväistyt koko maakunnan edessä."
Tohtori Winsing, joka erotutkintonsa jälkeen ei ollut vilkaissutkaan lääkeopillisiin kirjoihin, ihan lahjaton ja mitätön mies, mutta joka sentään oli näppärä suustaan, huudahti pöyhkeästi: "Me kiellämme käyttämästä semmoista puhetapaa yhtä klubbimme jäsentä vastaan niinkauan kuin asiat eivät ole sen selvemmät."
"Kiellätte?" sanoi Pe Ontjes. "Mitä te sitte olette olevinanne?… Olemme katsoneet ylös teihin. Muodostattehan te maistraatin ja olette oppineita, toinen papeistammekin näkyy olevan täällä. Mutta mitä olette te?…" Hän ei tietänyt, mitä hän sanoisi.
Kai Jans sanoi: "Koko kaupunki katsoo ylös teihin, miehet ja naiset ja lapset, koska teillä on virat ja kunniat; he luulevat kaikki, että te sisältäkin olette jotain. Mutta te nostatte palkkanne, ja täytätte jotakuinkin ilman intoa ja harrastusta tehtävänne. Teidän pitäisi olla ylväitä valppaita miehiä, koko kaupungin valona ja siunauksena. Pyhän, puhtaan maan pitäisi teidän siitä tehdä. Niin, se teidän pitäisi tehdä!"
Vanha Suhlsen kannettiin ulos. Aina joukkoon astui joku käsityöläinen pormestarin eteen ja haukkui häntä. Lopuksi tarttui ravintoloitsija häneen, ja sysäsi viereiseen huoneeseen ja viskasi oven kiinni. Siellä istui hän kauan kyyristyneenä eräässä nurkassa, ja jos joku tuli hänen luokseen, katseli hän tylsästi ilmaan ja sanoi: "Leikkaa partani poikki… leikkaa partani…" Hänellä oli kai tunne, että partansa, ikäänkuin hänen turhamaisuutensa ilmeisenä merkkinä, oli suistanut hänet perikatoon.
Pe Ontjes ja Kai Jans lähtivät etsimään Tjark Dusenschöniä. Linnapuistossa aikoi Kai Jans erota hänestä. "Salli minun nyt mennä kotiin", sanoi hän, "olen eilen ja tänään jo saanut nähdä tarpeeksi hätää ja raihnaisuutta".
"Sinä tulet mukaan", sanoi Pe Ontjes vihaisesti. "Nyt tahdomme saada käsiimme Tjark Dusenschönin".
"Minä en tahdo enää nähdä mitään", sanoi Kai Jans allapäin, "olen saanut nähdä kaikkea, mitä maailmassa on surullista ja kamalaa. Miksi pitää minun vielä nähdä Tjark Dusenschönin kasvot?"
"Tule mukaan, se tekee hyvää sinulle kaiken mietiskelysi jälkeen".
Kun he aikoivat poiketa Köydenpunoojakadulle, tuli heitä vastaan pienet vanhanaikuiset vaunut. Kuunvalossa näkivät he, että ajaja käänsi laihat talonpoikaiskasvonsa heitä kohden, ja terävästi tarkasteli heitä. Kun he jo olivat ennättäneet verrattain kauaskin katua, sanoi Pe Ontjes yht'äkkiä: "Kuulehan, talonpoika näytti minusta epäilyttävältä… Kuuntele… minnepäin ajaa hän?" He seisahtuivat ja kuulivat vaunujen vierivän alas Satamakatua. "Kuuletko? Ne menevät alas tehtaalle. Tule, mennään katsomaan, minne ne pysähtyvät".
He riensivät alas tehtaalle ja näkivät, että se oli valaistu, kuten tavallisesti, sieltä kuului työn jyskettä ja sikojen karjuntaa.
He katselivat ihmeissään ympärilleen. Jonnekinhan oli vaunujen toki täytynyt joutua. Silloin keksi Kai Jans ne. Ne olivat pysähtäneet rantavallitielle. Rantavallin pimeä ryhmä kohosi niiden takana ja kätki ne varjoonsa.
He menivät vaunujen luoksi, ja Pe Ontjes heitti terävän katseen niihin ja sanoi matalaan: "Bahne Voss Krautsielistä? Ketä sinä odotat?"
"Se ei kuulu kenellekään" sanoi Bahne Voss ja nauroi huolettomasti.
"Sinä seisot rauhassa paikallasi, etkä laske ääntäkään", sanoi Pe Ontjes matalaan, "muuten saat nyrkistäni. Ja sinä Kai menet tehtaaseen, ja katsot, onko hän siellä. Ehkä lähtee hän sinua pakoon sieltä minun käsiini".
Kai Jans meni suojukseen ja etsi siellä puolipimeässä turhaan konttooria. Silloin lähti hän kulkemaan siankirkunaa kohden, ja tuli pitkään käytävään, joka vei navettoihin. Silloin näki hän kuun valossa hirmuisen pitkän miehen, joka kumarassa, hirveää ääntä pitäen ja tuon tuostakin kompastuen, juoksi erään sian jälissä. Hän tunsi Jan Friech Buhmannin. "Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän. "Mitä teet sinä… Juokset sian jälissä, ja nipistät sitä hännästä ja kopistat seinään?"
"Oh", sanoi Jan Friech ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan… "Oh… sinäkö se olet, Kai!"
"Mitä merkitsee tämä? Sanohan! Missä on Tjark Dusenschön?"
"Oh", sanoi Jan Friech vaikertaen, ja vaikeasti hengittäen. "Kai, en ymmärrä enää mitään. Olen juossut tässä jo kolme päivää, ja juoksen keuhkoni rinnasta. Vaimoni luulee, että olen ulkona särkillä pyydystämässä ankeriaita. Hänellä miesparalla ei ole sikoja enää, eikä rahojakaan, luulen minä, ja seisoo nyt ja tonkii miehineen Dänensandilla rahoja saadakseen".
"Kuule sinä", sanoi Kai Jans, "siinä ei ole sanaakaan totta. Kaikki on sulaa huijausta".
Jan Friech istahti raskaasti: "Vai siten", sanoi hän: "huijaustako?…
Kaikki huijausta… Missä hän on sitte?"
"Me emme tiedä. Arvatenkin lähtenyt pakoon".
"Kuule, Kai… hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen kerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa… Vai siten!… Kaikki huijausta!… Kelpo juoni, Kai!"
"Mutta sanohan, missä hän on?"
"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä. Meni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta. Sitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin… Olen sentään aina pitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista ihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa."
"Tule mukaan Pe Ontjesin luo".
Pe Ontjes seisoi vaunujen luona ja odotteli turhaan.
Silloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja sanoivat: "Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet ja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin kaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä".
"No, miten tuntui hän ottavan asian?" sanoi Kai Jans.
"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain ennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin nyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle".
Silloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää rakennusta kohden. "Minun pitää tunnustaa", sanoi Pe Ontjes, "että minun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä". Hän seurasi heitä aina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki, meni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: "Huone on tyhjä". He menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat arvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.
Silloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että ovea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni… "Jumalani!" sanoi hän matalaan: "Minä tiedän, missä hän on!" Ja meni ovea kohden.
Siellä istuivat kuunvalossa, joka kirkkaasti loisti pajaan läntisestä ikkunasta, niin että aivan selvästi näki heidät valtuusmies Nissenin vanhalla rapistuneella vaunukopalla, jonka he kerran olivat arponeet, Tjark Dusenschön ja hänen vierellään hänen iso-äitinsä, vanha Stiena. Ja Daniel Peters, pormestari, istui heitä vastapäätä nurinkäännetyillä käsikärryillä. Ja Tjark Dusenschön puhui heille, silmänsä välkkävinä ja uskollisina, kuten aina.
Kai Jans kuohahti kiivaasti hänelle. "Mitä aiot nyt? Sano… mitä aiot nyt? Noin vaivaisenako lähdet nyt takaisin maailmalle?"
"Vaivaisena?" sanoi Tjark Dusenschön ihmeissään, ja upotti kätensä suuriin, kunniallisen vaikutuksen tekeviin taskuihinsa "Oh, sinua… kuinka tuhma oletkin".
"Lyö häntä korvalle!" sanoi Pe Ontjes.
"Se olisi aivan hullusti, Pe Ontjes", sanoi Jan Friech, ja istuutui alasimelle. "Hän ei voi mitään sille. Hänen koko onnettomuutensa on, että hän aina sekoittaa brutton ja netton. Semmoinen oli hän jo poikana".
"Älkää unohtako", sanoi Tjark Dusenschön tyyneesti ja malttavasti, "että olen klubbin kunniajäsen".
"Mitä hyvää on sinulla nyt tuommoisesta elämästä?" sanoi Kai Jans suuressa tuskassa. "Mitä ajattelet nyt? Minkätähden olet sinä maailmassa?"
"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Tjark Dusenschön… "Älä suutu, että sanon, mutta sinä olet narri, Kai Jans… Pitää ottaa rahaa, mistä sitä vaan voi saada, sehän on toki selvää". Pe Ontjes alkoi pelätä, että mies tuossa alkaisi taas herättää kunnioitusta hänessä, ja sanoi: "Tule, Kai, me lähdemme nyt?"
"Mutta mitä olet sinä?" huudahti Kai, pyrkien kuumasti hänen sieluaan lähelle. "Mikä ajaa sinua eteenpäin, ja mitä tahdot maailmassa? Tjark, sano minulle se!… Olethan sinä toki vakava ihminen".
Tjark Dusenschön katseli lauhkeasti hymyillen ja hiljaa päätään pudistellen häneen: "Mies parka!" sanoi hän. "Sinähän olet suorastaan tuskassa minun puolestani! Mitä tiedän minä itsestäni? On mieleeni olla tuolla tapaa ja sillä hyvä!" Hän kuunteli ulos… "On hiljaista jo… nyt lähden. En tahtonut joutua roskajoukon käsiin".
Kun he taaskin tulivat ulos kirkkaaseen kuunvaloon, sanoi Kai Jans väsyneenä ja kokonaan masennuksissa: "Jätä minut nyt, Pe Ontjes! Olen saanut kylläni kaikesta tästä kurjuudesta".
"Ei", sanoi Pe Ontjes umpimielisen katkerasti, "tule mukaan. Mennään katsomaan, mitenkä kaupungilla näyttää. Meidän pitää taistella taistelumme loppuun, Kai. Aina suoraan kohti totuutta ja todellisuutta, aina suoraan sitä kohden, vaikka sillä sitte olisi kasvot kuin itse pirun iso-äidillä."
Kun he olivat tulleet Linnapuistoon taaskin, tuli heitä vastaan Läntistäkatua pitkin ihmisryhmiä, jotka palasivat Dänensandilta. Väki oli kuullut, että kaikki oli ollut paljasta petosta ja huijausta, ja melusivat nyt ja huusivat ja nauroivat. Kaikilta tahoilta, kaikista taloista, ja kaikilta kaduilta kuului ovikellojen helinää, kuului sekaisia huudahduksia ja näki rientäviä ihmisiä. Suuri Pe Ontjes nauroi.
"Älä naura", sanoi Kai Jans. "Kuinka voit sinä nauraa, kun koko kotikaupunkisi esiintyy tuommoisessa alennuksen tilassa".
"Mitä minä Hilligenleistä?" sanoi Pe Ontjes katkeran hurjasti. "Vaimo ja lapset! Kaikki muu on minulle yhdentekevää".
"Älä sano siten!" sanoi Kai Jans. "Älä sano siten! He ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Ell'emme joka hetki muista sitä, riehumme toisiamme vastaan kuin villit eläimet."
"Oh, vai veljiä ja sisaria!"
Silloin näkivät he erään miehen tulevan kastanjakäytävältä ja tunsivat kuunvalossa Piet Bojen. Hän oli tullut Hampurista, ollakseen puolen päivää äitinsä luona. Nyt oli hän saattanut Heinken Annan luokse, jottei hänen tarvitsisi tämmöisenä levottomana iltana istua yksin, ja oli nyt matkalla asemalle, lähteäkseen yöjunalla takaisin Hampuriin. Hän tiesi kaiken mitä oli tapahtunut, ja sanoi: "Nyt ei vast'edes voi tunnustaa, että on kotoisin Hilligenleistä", ja asteli ajatuksissaan heidän rinnallaan asemaa kohden.
"Jos siinä olisikin kaikki!" sanoi Kai Jans. "Mutta kuuntele ympärillesi ja katso: kaikkia noita ihmisiä!"
Siinä riensi noin sata, ehkä kaksikin sataa ihmistä kaikilta tahoilta asemaa kohden. Kuuli askelten töminää ja rumia haukkumasanoja; sen ohessa kuului karkeaa, humalaista naurua.
"Kuule", sanoi Kai Jans, "kuinka he nauravat! He eivät aavista, että he ovat mielipuolia elämässä!"
Piet Boje kohautti olkapäitään ja sanoi väliäpitämättömän kylmästi:
"Sitä me olemme kaikki, Kai. Pitääkö meidän ylipäätään ollakaan muuta?"
"Sinähän olet sentään aina ollut onnellinen, itsestäsi varma ja selvä mies", sanoi Kai Jans.
Silloin naurahti Piet Boje lyhyesti. "Oh!" sanoi hän. "Nuori ja terve olen ollut! Ja olen iloinnut siitä, että olen saanut kiivetä ylöspäin! Mutta nyt kun olen päässyt ylös… Tuo ahertelu ja toimiskelu telakallamme, päivä päivän jälkeen: yrittää tänään yhtä parannusta rakenteeseen, jonka huomenna hylkää, ponnistaa saamaan aikaan enemmän kuin muut telakat, muut maat; lisäksi tyytymätön työväestö, ja sitte kaikki nuo silmänpalvelijat ja eteenpäinpyrkivät! Semmoista päivä päivän jälkeen. Sehän on kaikki ilman mitään tarkoitusta".
He olivat tulleet lähelle asemaa. Mustan kivihiilivarastohuoneen varjossa seisoi suuria ihmisryhmiä ja väijyivät sanaa hiiskumatta, tulisivatko Tjark Dusenschön tai pormestari asemalle, hyökätäkseen heidän kimppuunsa.
"Tiedätkö", sanoi Piet Boje, "on niitä onnellisiakin ihmisiä".
"Kuka sitte?" sanoi Kai Jans ripeästi ja katsahti häneen.
"Ihmiset, joilla on joku piintynyt päähänpisto! Hanki itsellesi semmoinen, niin voit olla onnellinen. Hourunhuoneissa, ihmiset siellä, joilla on onnelliset piintyneet päähänpistot, ne ovat onnellisia! Ja ne, jotka kuuluvat johonkin erityiseen lahkoon! Olen huomannut sen telakoissamme, ja Lontoossa. Esimerkiksi pelastusarmeijalaiset: he ovat onnellisia. Näetkös, hanki itsellesi joku piintynyt mieleenpisto, niin olet onnellinen".
"Niin", sanoi Kai Jans, silmissään palava tuska. "Sinä olet oikeassa… emmehän ole vielä päässeet pitkälle niistä ajoista, jolloin ihmiset olivat kuin umeat tiedottomat eläimet. Niinpä emme vieläkään elä tiedosta ja selvästä näkemyksestä, vaan kuvitelmista ja piintyneistä mieleenpistoista. Minä… kuule Piet… minä soisin ja tahtoisin, että olisi minulla semmoinen piintynyt mieleenpisto, piintynyt mieleenpisto antaa jokaiselle ihmiselle, suuri ja avara ja ihana mieleenpisto… semmoinen, joka saisi meidät lähemmälle valoa, tietoa ja selvää näkemystä".
"Hyvää yötä!" sanoi Piet Boje ja naurahti ääneen, ja antoi heille kättä ja lähti.
"Katso nyt", sanoi Pe Ontjes. "Katso nyt!"
Suuri joukko humalaisia miehiä oli ottanut puusian klubbin pöydältä, ja kiinnittänyt sen pitkän tangon nenään, ja kantoivat sitä nyt kirkkaassa, ihanassa hiljaisessa kuunvalossa, ja röhkivät. Siinä oli joukossa harmaapäitä miehiä, muutamia klubbin jäseniäkin. Ne, jotka seisoivat hiilivarastohuoneen varjossa hyökkäsivät esiin ja liittyivät heidän kanssaan suureksi meluavaksi joukoksi, joka täytti koko asemahuoneen edustan.
"Näes", sanoi Pe Ontjes, ja osoitti kädellään joukkoa kohti: "Tuossa on Hilligenlei!… Tuossa on koko kansamme ja koko ihmiskunta. Tuossa sen näet!"
"Oi", sanoi Kai Jans oudolla äänellä ja tarttui häntä käsivarteen, ikäänkuin olisi hän kaatua. "Sinä, rakas Pe Ontjes! sinä olet yksinkertainen vilpitön ihminen; mutta sinä seisot lapsesta asti… niin varmasti jaloillasi elämässä…
"Poikaseni!" sanoi viljakauppias Lau hämillään: "Minäkö… varmasti?… Anna Boje ja minä, me huojumme kahtaanne vihan ja rakkauden aallokossa… Meiltä puuttuu, kuten kaikilta ihmisiltä: peräsin ja kompassi".
Silloin hellitti Kai Jans hänen käsivarrestaan, ja sanoi alakuloisesti, ja näki kuinka hänen sieluaan puistatti kammostus: "Yksikään ihminen ei tiedä mitään! Ei mitään pyhää maata! Ei mitään Jumalaa! Kaikki sekaisin! Sekaisin!"
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle, että Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka kuului hänen äidilleen ja sanoi: "Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja olet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna muuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä."
Silloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella juuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko aikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo lohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti Laun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo kohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen vyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.
Kai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki Jansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja ahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa ajatuksissa ulos merelle. "Tule", sanoi Heinke, "niin menemme ulos vallille".
Kai nousi ylös ja pudisti hänen kättään. "Olen huono saattaja sinulle, lapsi."
"Hiljaa nyt", sanoi Heinke. "Pe Ontjes on kertonut minulle kaiken. Tule mukaan!"
Pitkän rantatokeen harjalla, joka menee suoraan kohti merta, laski Heinke armaalla luottavalla liikkeellä kätensä hänen käsivarrelleen, ja kulki siten hänen rinnallaan. Länsituuli puhalteli heitä vastaan. Se hulmutteli hänen pukuaan. Aurinko loisti vasemmalla.
"Kuule… kun sinä olit ylimmällä luokalla, kerroit sinä kerta minulle, että sinun esi-isäsi olivat kuuluneet Markomannien heimoon. Tuolla ylempänä, Tuulivuorilla, olivat he asuneet, ja olivat sieltä muuttaneet avaroille marskeille ja muuttuneet talonpojiksi."
"Lopulta tuli heistä työmiehiä Hilligenleissä", sanoi Kai, "ja viimeinen heistä oli mietiskelijä ja tyhjäntoimittaja, eikä hänellä ollut sijaa, ei oikeutta, eikä kotia kotimaassaan."
Heinke hellitti hänen käsivarrestaan, tempaisi leimuvin silmin takkinsa auki ja katsahti häneen: "Eikö sinulla ole sijaa kotimaassasi? Onko siellä mitään ihanampaa kuin ihana tyttö? Tässä on sinulla sija! Luuletko sinä, että on niin helppo valloittaa sijaa tässä? Vai pitäisitkö parempana, että kymmenen vanhaa talonpoikaa kumartuisi eteesi, lisäksi Hilligenlein vanha paksu torni?"
Kai katsahti ihmeissään ja välkkyvin silmin häntä: "Kuinka sinä olet muuttunut… Niin armaaksi ja niin lempeäksi".
'Niin', ajatteli tyttö, 'Pekka, Pekka!'
Aurinko loisti ja tuuli humisi. He menivät kauemmaksi ulos harmaanvälkehtivää merta kohden ja Heinke painoi hyvyydessään hänen käsivarttaan pehmyttä rintaansa vastaan. "Parhaimman kolmesta puvustani olen pukenut ylleni. Oletko jo huomannut? Ja joko olet nähnyt kukkasen? Ja kultakoristeen? Kaiken sen vaan saadakseni sinut iloiseksi."
Kai katsahti taaskin häneen suurenevin silmin. "Sinun suusi oli ennen hiukan pieni", sanoi hän, "mutta nyt se on voimakas ja leveä; ja sinun silmäsi ovat tulleet tummemmiksi ja lempeämmiksi. Sinun silmäsi olivat ennen kuin kaksi kymmenvuotiasta vaaleata tyttöä, jotka leikkivät tuulessa palloa; nyt… nyt asuu niissä nuori äiti ja leikkii lapsensa kanssa."
'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti rakastanut minua!… Vait, sieluni…' "Mitä sinä puhelet?" sanoi hän… "Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee".
"Tiedätkö", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: "Kun olin nuori ylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun aikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni. Jumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt vaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä raskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli, Heinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!"
"Älä ole niin surullinen", sanoi Heinke.
"Yli kolmenkymmenen vanha jo", sanoi Kai, "ja yhä vielä epätietoinen, onkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää… Toisia ottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka kuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'. Minua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle, vaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja ja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä saalista."
Silloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:
'Tänään ei onnistunut hyvin'.
Kun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi hän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä voi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna, ja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa." Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin ja lähti.
Seuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa, vyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta kohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja sädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni niitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja valkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden varjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät avaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan peltoja ja metsiä ja kyliä.
"Katsohan toki", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, "kuinka ihana on kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan lapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta uljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve. Eikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti ympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää."
"Kaksi vuotta sitten", sanoi Kai mietteissään, "puhuin kanssasi siitä, että olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa aioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja herää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä ja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja ja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi. Ja tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä purjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää mastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun Saksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja minulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan."
"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo puhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset, ja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat mielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat, ja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden pojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena."
"Heinke… minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme ja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja mitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa siksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään todellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä puuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi edessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi valaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi semmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko ihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa."
"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on. Ja iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta: osoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani tarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän… hän katsoo vaan ihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen… Voin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea pyhää ja rakasta maailmassa."
Heinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi', ajatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.
"Älä itke", sanoi Kai. "Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä kanssani".
Heinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei tietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti hyvästi, sanoi hän: "Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne hedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit minua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua niin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen, kuin sinä olet iloinen."
Tänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli syvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin, mutta syvästi ja koko sydämen voimalla.
Aamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon, tuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen kanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko yleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli Wodaninkukkulan.
Ja Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen huipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa aamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää ihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena, katseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät rantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen silmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää nuolta, jotka lentäessään leimuvat.
He käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken pukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli pääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa editse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: "Sanoit eilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla seistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen turvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan ikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla, ja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat hedelmät?"
Kai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: "Niin", sanoi hän, "ehkä mahdollisesti Vapahtajamme".
"Niin", sanoi Heinke, "mutta hänkään ei seisonut sillä luonnollisena ihmisenä, vaan jumaluutensa voimasta?"
"Niin, lapsi", sanoi Kai suruissaan, "kuka tietää sen. Hänen todellinen kuvansa on kohta hänen kuolemansa jälkeen ja sitte yhä enemmän ja vahvemmilla väreillä tullut maalatuksi uudestaan ja uudestaan ja peitetyksi kaikenmoisella ulkokoristuksella. Nyt ovat tosin useat ahkerat oppineet, jo sadan vuoden ajan, työskennelleet saadakseen esiin hänen oikean kuvansa kaiken tuon monikerroksisen teko-kaunistuksen alta. Ja ovatkin, varsinkin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena saavuttaneet ihania tuloksia. Tunnen suurimman osan tätä tutkimusalaa. Mutta selvyyteen eivät hekään, sikäli kuin minä ymmärrän, ole päässeet." Hän katsahti mietteitään hautoen eteensä ja sanoi sitte empien ja mietiskelevästi: "Kun toimin pappina, iloitsin minä hänen ihanasta ja ihmeellisestä viisaudestaan ja hyvyydestään ja saarnasin siitä; ja arvelin, että oli yhdentekevää, oliko hän iäinen ihmeolento vai tavallinen luonnollinen ihminen. Se onkin yhdentekevää… ei… se ei ole yhdentekevää… ei."
Pääskyspari lentää livahti kiitäen, laskien ilmaan lyhyen suloisen liverryksen ihan Heinke Bojen polvien editse. Hän kurotti kädellään niitä kohden ja huudahti ja kohotti vaaleata päätään ja sanoi nopeasti: "Sekö yhdentekevää? Sekö? Ei ole mitään välttämättömämpää koko maailmassa, kuin että olla siitä asiasta selvillä. Niinkauan kuin ei siitä ole selvillä, on pyhä maa epävakava ja horjuva perusta, ja ihmisten mielet häilyvät levottomina mielipiteestä toiseen, ja kaikenmoinen kirkonusko ja pappeinvalta saa väärää vaikutusvaltaa ihmisiin. Ei ole mitään välttämättömämpää maan päällä, kuin että on selvyys ihmisellä Vapahtajan olennosta."
Kai Jans oli levottomana kuunnellut ja sanoi verkkaan ja epävarmasti ja ikäänkuin etsien: "Niin… olet kai oikeassa! Kun vaan olisi mahdollista", lisäsi hän hitaasti ja raskaissa ponnistelevissa ajatuksissa, "kun vaan olisi mahdollista kaiken tuon kultamaalauksen alta löytää hänen todellinen oikea kuvansa, ja ilmenisi ja selkenisi, että hän oli ihminen, tavallinen luonnollinen ihminen, ja voisi osoittaa hänen sielunsa salaisimman syvyyden, sen pyhän maan, jonka pohjalla hän seisoi, ja jolta hän niitti ihanat hedelmänsä… niin… ja voisi sitte sanoa: tulkaa, kaikki ihmiset: katsokaa tässä, tässä seisoi ihminen kuin mekin, seisoi perustalla pyhän maan ja oli onnellinen ja iloinen, tulkaa; tulkaa kaikki, kaikki ihmiset: mekin tahdomme asettautua tämän pyhän maan perustalle ja työskennellä kansamme uudestasyntymiseksi!… Mutta katso… sitä ei voi… alkulähteet ovat liika niukat. En usko, että enää voi löytää hänen sieluaan ja hänen elämäänsä. Ei, en usko… Ja niinpä ovat kirkot aina, aina olevat vallassa, ja siispä harha ja erehdyskin."
Silloin lensivät pääskyset kirkkaasti livertäen ihan neidon polvien editse. Hän kumartui ja oiensi kättään niitä kohden ja huudahti ja pääskyset lupasivat arasti hänen kätensä ohitse, ja hän puhui, kuin sysäisi hän sanat suustaan, hänen harmaissa silmissään sädehti syvä ja täyteläs loiste. "Sinä sanot, että monet ovat jo työskennelleet siinä, ja että tärkeitä tuloksia on jo saavutettu? Kai Jans! Tohdi sinäkin! Lapsensilminesi, ja kuumine voimakkaine sydäminesi: tutki, mitä on tutkittu! Piirrä sinä kuva Vapahtajasta!"
Kai Jans löi säikähtäneenä käsiään rintaansa vastaan. "Minäkö?" sanoi hän. "Minä raukka oppimaton ihminen?"
"Semmoisen kuin sinä pitää se tehdä", sanoi Heinke. "Oppimaton raukka ihminen… kuule… olethan kovassa puutteenalaisessa nuoruudessasi saanut omillasi ja isäsi silmillä nähdä monellaiseen ihmiskurjuuteen ja puutteeseen? Olet saanut Jumalalta erikoiset silmät; lapsuudestasi asti sanotaan sinusta, että näet ihmiset ja asiat alastomina. Vai pelkäätkö sinä, mitä ihmiset tulevat sanomaan?"
Hän pudisti kiivaasti päätään: "Kauan jo olen saanut oppia", sanoi hän, "olla välittämättä siitä, mitä ihmiset arvelevat. Mutta sanon sinulle, se on ankara ja raskas työ. Herättää tuo kaukainen, outo, ihmeellinen elämä taas eläväksi! Herra minua auttakoon: kuinka voin minä sen tehdä!"
Heinke tarttui häntä käsivarteen ja katseli kauniilla vakavilla silmillään häntä kasvoihin: "Uskalla vaan! Ala huomenna jo! Onnistukoon sitte tai ei. Ole sinä yksi niitä monia, jotka osaltaan ovat valmiita auttamaan ihmiskuntaa, kunnes heitä parempi voimakkaammalla kädellä tarttuu pyöriin. Ala huomenna jo, Kai! Etsi Hilligenlei, Pyhä maa!" Hän oli seisauttanut hänet ja pudisteli hänen käsivarsiaan. "Auta, Kai Jans! Tee sinäkin osasi kansasi uudestisyntymiseksi, tee, äläkä pelkää."
"Jos sinä tahdot", sanoi Kai työläästi hengittäen… "Koettaa tahdon. Sinulla on suloinen ihmeellinen voima ylitseni, ikäänkuin pakoittaisi minua Jumalan enkeli."
Silloin hellitti Heinke hänen käsistään ja kutsui pääskyjä ja palasi niiden kanssa takaisin Hilligenleihin. "Katsos!" sanoi hän… "näetkö tuota valkeata pilveä tuolla Wodaninkukkulan yllä? Kuinka ihmeellisesti se hälvenee poispäin. Aivan kuin eläisi se."
Kai Jans kääntyi ja näki avaran aavan maailman ja katsahti neitoon.
Tämä asteli tyyneenä ja varmana ja katseli ihanin rauhallisin silmin
ulos etäisille kukkuloille. "Sinä olet kaiken valtijatar", sanoi Kai
Jans.
"Luonnollisesti!" sanoi neito. "Meri ja tuulet, kangas ja kukkulat eivät voi tehdä sitä, mitä minä juuri olen tehnyt". Hän kääntyi ympäri: "Missä ovat pääskyni nyt?"
"Ne olivat uljaita apureitasi", sanoi Kai. "Ovat livistäneet pois nyt… Hupsu sinä olet."
"Mene kotiin ja ole ahkera", sanoi Heinke ja nyykäytti päätään…
"Minunkin pitää mennä töihini nyt".
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Niinpä alkoi nyt siis Kai Jans, siniseksi kalkitussa kammarissaan pitkässä rakennuksessa Satamakadulla, pelolla ja vavistuksella etsiä evangeliumeista, missä olisi pyhä maa.
Joka iltapäivä tuli Heinke väljässä tummansinisessä villapuvussaan ja koputti ikkunaan. Silloin katsahti Kai Jans hämmentyneenä ylös kirjoistaan, aivan kuin olisi joku merkillinen olento kömpinyt satamalammesta, ja rutistanut otsaansa ikkunaa vastaan. Sitte lähti hän hänen kanssaan ja oli vaitelias. Hänen vieressään käydessäänkin, työskenteli hän.
Kun Heinke kysyi häneltä, kuinka hänen työssä edistyi, ravisteli hän päätään ja sanoi: "Ystäväni on lähettänyt minulle kaikki tärkeimmät kirjat, jotka viimeisinä kymmenenä vuonna ovat ilmestyneet ja käsitelleet asiata; ne ovat melkein kaikki saksalaisten yliopistomiesten kirjoittamia. Useimmat tunnen jo… On se sekaista ja vaikeaa; en jaksa kuvitella, että siitä voi syntyä mitään selvää. Mutta olen kuitenkin kiitollinen sinulle, että olet saattanut minut tuohon työhön. Ell'en saakaan tuota vanhaa, pyhää kuningaslähdettä kumpuamaan esiin entisessä virkeydessään ja raikkaudessaan — se on vaipunut liika syvälle jo, ja on mullan ja soran peitossa — niin on jo sekin iloksi, että saa työskennellä siinä pyhässä lehdossa, joka aikojen kuluessa on kasvanut sen ympärille."
"Näetkö nyt?" sanoi Heinke. "Niin, Heinke Boje!" Ja Heinke otti hänen käsivartensa ja kertoi hänelle lapsuudestaan, kuinka hän oli aikonut tuoda hänelle kukkasia, mutta ei ollut tohtinutkaan. "Nyt olen tuonut sinulle ihanan kukan". Ja sitte hän kertoili toimistaan ja hommistaan.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan siitä, että hän koko kesän ajan oli joka ilta istunut erään miehen polvilla, ja että hän joka toinen aamu, istuen Bojelasten tapaan vuoteensa reunalla, punoittavin poskin ja loistavin silmin luki kirjeen tältä samalta mieheltä. Siitä hän ei puhunut.
Siten kului kolme viikkoa.
Kun Heinke neljännen viikon alussa eräänä ihanana heleänä syyskuunpäivänä tuli ylös vallia, mennäkseen koputtamaan ikkunaan, ei hän tavannutkaan häntä, kuten tavallisesti syventyneenä kirjoihinsa, vaan seisoi hän ja katseli ihmeellisen tyynin silmin ulos merelle. Hän tuli kohta ulos tavallista reippaampana liikkeissään, ja sanoi, koko olennossaan omituinen kohotettu liikutus: "Kuule… Se selkenee… Ei enää epäilystäkään. En voi sanoa sinulle, kuinka ihmeellistä on ollakseni. Se selkenee ja selkenee: se oli ihmeellisen syvä ja puhdas ja uljas ihmiselämä. Se on liikuttava alusta loppuunsa asti: hänen uskonsa, hänen lempeä hyvyytensä, hänen uljas tahtonsa voittaa, ja sentään joutua tappiolle, hänen hairahduksensakin ja hänen sortumisensa. Luulen, ettei hän missään kohdassa kasva yli ihmisluonnon määrän. Hänen elämänsä on murhenäytelmä, ja enkelit eivät elä mitään murhenäytelmiä. Tule, niin menemme aina merelle asti. Minä koetan, voinko kertoa sinulle siitä mitään. Sinun pitää kysyä, jos joku kohta oudoksuttaa sinua: siten selvenee kaikki paremmin. Oi sinua, Heinke Boje! Katso, minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin puhua tästä."
Silloin alkoi hän, ja Heinke Boje kuunteli tarkkaan. Usein takertui hänen puheensa, ja hän huomasi, että siinä vielä oli aukko hänen esityksessään. Usein saivat Heinken yksinkertaiset luonnolliset kysymykset hänet hämmästymään ja osoittivat hänelle, että hän jossakin kohdassa oli tehnyt liika nopeita johtopäätöksiä.
Siten kului heiltä päiviä. Heinkelle oli kaikki mitä hän kertoi uutta ja ihmeellistä, ja hän ihmetteli syvästi ja oli iloinen.
"En kirjoita vielä mitään", sanoi hän, "tahdon vielä ajatella sitä uudestaan ja uudestaan, ja raittiilla tyyneellä mielellä. Ei missään asiassa pidä ajatella niin raittiisti ja kylmästi kuin uskonnossa. Tahdon esittää hänet ihan yksinkertaisesti historiallisten lähteiden mukaan, ja siellä, missä minulla ei ole tukea niistä, vetää vaan välttämättömimmät ja lyhyimmät yhdistysviivat noudattaen suurinta varovaisuutta. Siihen ei saa pujahtaa sanaakaan, jota en ainakaan kolmeen kertaan ole ajatellut ja punninnut."
Alussa syyskuuta yritti hän alkaa kirjoittaa; mutta ilmeni kaikellaisia vaikeuksia. Hänen täytyi taaskin päiväkausiksi syventyä lähteisiin ja uudempain tutkijain teoksiin. Siten kului taas viikkoja. Eikä hän yhä vieläkään kirjoittanut mitään.
Ilma kävi sateiseksi, ja hän teki kävelynsä vallille yksin. Heinke tuli iltasin, ja tapasi hänet hiljaisena ja syvissä mietteissä. Kun hän vielä oli siellä, palasi Thoms Jans töistä, söi tapansa mukaan kyökissä, istuen liedellä, ja tuli sitte sisään, sytytti lyhyen piippunsa, ja istuutui heidän seuraansa.
Silloin istui Kai Jans siinä, yhä vaipuneena ajatuksiinsa, ja kuunteli vaan puoliksi, mitä hänen isänsä haasteli ihmisistä ja ihmiskohtaloista, ja katseli noita ihania vakavia naiskasvoja edessään. Siten istuu ihminen kuuman ankaran työpäivän jälkeen hiljaisen vilvakan metsälammin rannalla, ja iloitsee sen ihanasta syvästä kuvastuksesta ja kuulee yllään vanhojen korkeiden tammien humuavan tuulessa kaikesta, mitä ovat saaneet nähdä.
Nuori nainen taas katseli häntä, ja ajatteli tyyneessä mielessään: "Mikä rakas vakava ja tyyni ihminen hän nyt on! Alan pitää hänestä aina vaan enemmän. Ell'en pitäisi siitä toisesta niin paljon, niin olisin niin suuressa hädässä, kun ei hän pyydä minua omakseen. Ylen ihanaa mahtaa olla sen, jota hän joskus rakastaa. Mutta nyt on siten, että hän on ystäväni, ja minä olen onnellinen."
Mitä syvemmälle Kai pääsi syvenemään tuohon ihmeelliseen ihmiselämään, sitä vaikeammaksi tuli hänen tehdä mitään johtopäätöksiä, ja sitä raskaammaksi kävi hänen sielunsa. Tulivat lisäksi nuo päiviäkestävät alakuloiset sadeilmat. Häntä ahdistivat ankarat painavat huolet: kuinka moni kelpoihminen oli loukkaantuva siitä, mitä hän nyt teki, ja kuinka mahdollisesti moni, joka luontaisilta taipumuksiltaan oli raaka, mutta joka tähän asti oli tuntenut salaista kaihtivaa pelkoa Jumalan pojan edessä, nyt laskisi vapaat ohjakset pahuudelleen.
Toisinaan, varsinkin öisin, kun tuo vaikea epävarma työ ja huolet siitä herättivät hänet unestaan… sade ja tuuli ryöppyilivät ikkunaa vastaan… kouristi häntä syvä epäilys ja tulinen tuska: "Sinä olet harhassa, olet harhassa! Hän oli sittenkin iäinen taivaallinen ihmeolento. Oi sinua, joudut vikapääksi iäiseen syntiin." Ja keskellä yötä kuului hänelle: "Tule, nouse ylös! Kansasi kaksi suurinta seisovat ovesi edessä ja tahtovat puhutella sinua… Näetkö miten vihastuneelta näyttää isä Luther: 'Minunko olkapäitteni yli kuljet uskossasi kuin porraspuitten?'… 'Niin, sen teen!'… Ja kas, ken seisoo tuolla Lutherin takana? Ukko Weimarista! Hän ilkkuu sinulle: 'Oh, älä turhia itseäsi vaivaa! Et voi sulattaa toisiinsa kahta asiaa, jotka eivät sovi yhteen: kristinuskoa ja saksalaisuutta'… 'Sen teen sittekin!'"
Sitte, kun sarasti harmaa auringoton aamu, pelkäsi hän antautua työhön, heitti kynän kädestään ja lähti ulos. Ja vallipadolla, jota vastaan samea raskas tuuli laiskasti puhalteli ja sade valeli, jatkoi hän taisteluaan ja puhui Jumalalle: "Sinä tiedät, että olen lapsesta asti etsinyt sinua ja pyhää maata, ja että se on riistänyt minulta kaiken iloni. Missä on ollut nuoruuden ilo minulla?… Sinä tiedät, kuinka on jo vuosia ahdistanut ja vaivannut minua, että kirkko jo kaksisataa vuotta on solvannut ja häväissyt kaikkia kansani sankareita ja runoilijoita ja tutkijoita: he eivät muka uskoneet Vapahtajaan, eivätkä olleet mitään kristittyjä ja olivat siis sinun hylkäämiäsi. Pitääkö minun kärsiä sitä?… Sinä tiedät, kuinka kaikki nuo vuodet on minua kiduttanut, että kaikki eteenpäinpyrkivät kansassani: työväki, merimiehet, kauppamiehet, oppineet, taiteilijat, kaikki, jotka antavat korvissaan humista jumalan tuulet, kaikki, joissa on terveyttä ja voimaa, että kaikki ne ovat joutuneet ristiriitaan kirkon kanssa, ja seisovat ilman uskoa, ja siis ilman perustaa keskellä kovaa ja ankaraa ihmisolemista. Pitääkö minun kestää se?… Sinä tiedät, että rakastan sinua yhtä syvästi kuin ne, joilla vielä on vanha uskonsa, ja ett'ei minulla ole halua repiä alas, ja ett'ei se ole minulle iloksi, vaan että haluni ja tahtoni ja iloni on rakentaa, ja että tahdon rakentaa, sikäli kuin minun vähät voimani riittävät; tahdon rakentaa vanhalle pyhälle pohjalle uuden uskonhuoneen, olkoon että siitä aluksi tulisikin ainoastaan vaatimaton pölkkymaja, jotta kansani vakavat ja lapsellisen vilpittömät ihmiset asuisivat sen alla, ja löytäisivät ilon sen turvissa. Siksi uskallan, sen minkä uskallan. Ja jos puhut sitä vastaan, niin en minä kuule."
Kun hän senjälkeen tuli kotiinsa, oli hänen rohkeutensa taaskin kasvanut, niin että hän taaskin alkoi tehdä muistiinpanojaan, askel askeleelta, varovasti seuraten pyhän sankarinsa elämän jälkiä. Illat istui hän tammensa ja ihanan syvän metsälampensa ääressä, eikä puhunut sanakaan siitä, joka oli salaisuutena yksin Jumalan ja hänen sielunsa välillä.
Ja vihdoinkin tuli kirkas aurinkoinen syyskuun aamu, perjantai päivä, päivä, jolloin ylt'ympäri pelloilla näki sirppien vilahtelevan, ja kuuli olkien kahinaa, ja näki kohoovan kuhilaan kuhilaan viereen: silloin oli hän kirjoittanut muistiinpanonsa loppuun, ja näki nyt myöskin edessään tien, näki kirkkaan ja ylvään tien kohti ihmiskunnan tulevaisuutta. Nyt voi hän alkaa muovailla sitä kaikkea eläväksi kokonaisuudeksi. Silloin veti hän syvään henkeään.
* * * * *