Ja kun Heinke tuli, oikaisihe hän suoremmaksi ja nauroi ja sanoi: "Kuinka kevyttä on minun olla, ja kuinka olen iloinen! Kaikki aaveet ovat väistyneet nyt!"
Heinke katseli häneen onnellisin silmin: "Sinä näytät kuin nuori isäntä, joka näihin aikoihin vuotta astuu ovensa eteen ja katselee ulos viljapellolleen, jota hän lähtee niittämään."
"Entä sinä?" sanoi Kai, ja hänen silmänsä loistivat. "Mitä on sinusta tullut? Luuletko sinä, ett'eivät minun silmäni ymmärrä, mikä on kaunista. Nyt… nyt ovat silmäni taas auenneet näkemään sitä, kuten ylioppilaspäivinäni Berlinissä."
Silloin säikähti Heinke ja vaikeni.
"Tule", sanoi Kai, "nyt me teemme pitkän, pitkän matkan yhdessä. Ihan yksin… Mitä säikähdät, lapsi? Ethän voi ihmetellä, että katselen sinua siten… Katsos, nythän on elämäni kirkastunut."
"Et saa katsoa minua siten", sanoi Heinke värähtelevin äänin.
Kai otti hänen käsivartensa ja astui ihan hänen rinnallaan ja nauroi iloisesti. "Miks'en saa? Et enää uneksu puol'naisena puol'lapsena. Sinusta on tämän vuoden kuluessa tullut täysi nainen. Ja millainen nainen!"
Heinke laski kummankin kätensä hänen käsilleen ja rukoili häntä hillityllä hädällä: "Hyvä rakas… kuule, älä puhu sillä tapaa minulle".
Mutta hän ei nähnyt hänen hätäänsä. Hän näki ainoastaan ystävyyden ja rakkauden, joka asui hänen ihanissa silmissään, ja suuteli hänen esteleviä käsiään ja nauroi vallattoman iloisesti, ja katseli hänen kättään ja suuteli sitä ja puhui tulvivalla sydämellä: "Olen seitsemän vuotta uurtanut surujen vuorta ja hautonut ja hautonut ajatuksiani; tuli silloin maan ihanin impi ja löi helähtävällä äänellään vuoreen. Silloin hypähdin minä ylös ja näin maailman ja auringon ja Jumalan valtakunnan." Hän tarttui häntä kumpaankin olkapäähän ja katseli häntä kasvoihin ja sanoi: "Katso minuun… Katso minuun!… Kuinka kaunis sinä olet!"
Silloin huudahti Heinke tuskassaan: "Kai, rakas Kai!… Älä puhu sillä tapaa!… Minä en voi sanoa sinulle sitä!"
Mutta Kai Jansin sielussa humisi ja soi ilo. Eikä hän kuullut hänen
äänensä hätää. "Tule, me menemme hiljaisia peltoteitä ulos kukkuloille.
Tänään sulaa onnea ja iloa kaikki! Ja huomenna alan minä laulaa laulua
Vapahtajastamme, laulua, jommoista ei vielä kukaan ole laulanut."
"Oi, hyvä, rakas… Tule, käännytään takaisin… minä… minä tahdon kertoa sinulle jotakin."
"Sinä olet tähän asti aina kertonut, ja minä olin vaiti… Vaitelias, ikävä armastelija olin minä. En ole antanut mitään sinulle, sinä raukka, raukka ihmislapsi. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka ihana sinun käyntisi on? Astut kuin kuningatar, joka on siunattu. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka kaunis on olkapäittesi ryhti. Aivan kuin istuisi kummallakin olkapäälläsi kyyhky, jota sinun käydessäsi täytyisi tuudittaa. Olenko ikinä sanonut, kuinka kauniit sinun hiuksesi ovat? En ole ikinä nähnyt niitä valloillaan. Ihmeellistä mahtaa olla saada nähdä niiden lankeavan valkeille olkapäillesi. Sinä… nyt sinä saat sulhasen itsellesi, joka iloitsee sinusta eikä ole mikään uneksija." Hänen kasvoiltaan oli haihtunut kaikki ankaruus ja umpimielisyys, ja kaikki salainen sisällinen murhe ja huoli. Kuten keskellä ihanaa puutarhaa seisova kauan sulettuna ollut hiljainen huone aukaisee puhdistetut ikkunansa, ja sen selkosen selälleen avatusta ovesta rientää parvi ihania lapsia nauraen ja karkeloiden ulos tuohon ihanaan puutarhaan, siten välkähteli ja välkehti viisautta ja kauneutta Kain armaista uskollisista silmistä; rakkauden ja hyvyyden tulva ikäänkuin yllätti Heinken ja tulvi hänen ylleen, niin ett'ei hän voinut kääntää silmiään hänestä.
"Sinä olet aivan toisellainen", puhui Heinke vavahtuneena. "Älä puhu sillä tapaa minulle! Kai! Älä, älä! Älä sillä tapaa!"
"Minä olen sama, Heinke, kuin olen aina ollut", puhui Kai lempeällä, säälivällä äänellä, ja silitteli hänen käsiään: "Olen vaan ollut pitkän aikaa kipeä ja vaivanalainen, ja sinä olet joutunut kärsimään kanssani. Mutta nyt minä olen tullut terveeksi. Älä säikähdä, rakkaani, jos se tulvahtaakin esiin niin myrskyävästi."
"Rakas" puhui tyttö, "rakas Kai!" Ja kätki silmänsä käsiinsä, ja vaikeroitsi sielussaan: "Minä en voi sanoa sitä hänelle… en voi! Tämä on ensimmäinen onnellinen päivä hänen elämässään!"
"Hymyile, hymyile minulle! Tämähän on satua! Minä vaivainen mitätön työmiehenpoika käyskelen tässä vallilla ja rinnallani käy maan ihanin impi. Minne? Minne?… Katso, tuota viherjää tietä me menemme, ja puolessa tunnissa olemme kukkuloilla tuolla. Ihmisiä ei täällä ole. Olemme tuntikausia kahden. Minä etsin metsässä paikan, tahdon polvistua eteesi ja katsoa sinua, en mitään muuta, katson, katson sinua vaan, tuntikausia. Suurempaa iloa ei ole elämässä. Miten hienot ja valkeat ovat sinun kasvosi. Oi, sinä hieno valkea holsteinitar!"
Tyttö aikoi rukoilla: 'Kai, minä en voi… minä en voi! Minä olen toisen morsian. Minä pidän eräästä toisesta enemmän kuin kaikesta maailmassa'. Mutta hän ei sanonut sitä. Hän ei voinut sanoa. Kain silmänsä loistivat niin autuaina ja hänen äänensä värähteli hänen sydämensä sykinnästä… 'Oi, olkoon hän onnellinen yhden päivän… hän armas raukka ihminen!… Kuinka suloisen ihmeellinen hän on ilossaan, ja kuinka kuuma on hänen rakkautensa, ja kuinka hänen silmänsä sädehtivät. Käsiäni saa hän pitää kädessään… molemmat käteni… enempää ei… muun estän. Käteni, molemmat käteni!' Siten kulki hän säikähtänein levottomin sydämin, asteli viheriää niittypolkua hänen rinnallaan keskellä hedelmällistä, avaraa, yksinäistä marskia. Aurinko loisti kuumana ja paahtoi.
Kai oli onnellinen, kuin nuori poika. Hän nauroi, hän leikki hänen käsillään, hän hellitti niistä, ja poimi kukkia, joita kasvoi ojanreunalla, ja kiinnitti niitä hänen hiuksiinsa ja hänen rintaansa, ja pujotti valkoisia Marian kukkasia hänen vyönsä alle. Heinke antoi hänen tehdä, ja seisoi hänen edessään, ja ajatteli milloin vavahtuneella pelolla: 'Kuinka kamalaa tämä', milloin taas suloisessa ilossa: 'Mikä armas ihminen hän on. Käteni saa hän pitää, molemmat kädet.' Ja hän hiipi kummankin kätensä hänen käsiinsä ja ajatteli: 'Enempää ei'.
Tuntia myöhemmin olivat he metsän yksinäisyydessä. Heinke istui erään vanhan sorautuneen vallin reunalla, yhä vielä hiuksissaan ja rinnoillaan kukat, joilla Kai oli häntä koristanut, ja Kai oli polvillaan hänen edessään, ja oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen ja katseli sanomattomassa onnessa ylös häneen ja rukoili ja rukoili: "lähennä suusi, suusi". Ja hän kumartui uudelleen ja uudelleen ja suuteli häntä, ja hän puhui kuin suunniltaan. Liika äkkiä oli hänen onnettomien silmiensä eteen levitetty maailman kaikki ihanuus: selvyys itsestään ja loistava ihana toivo itselleen ja kaikille ihmisille, ja ihana puhdas nainen.
Yli metsän läheni idästä pilviä. Paahtavan painostuneen ilman läpi putoilivat ensimmäiset raskaat painavat pisarat lehdistölle.
"En saa kyllikseni katsotuksi sinua. En nouse ikinä ylös enää. Olen niin tyyni ja onnellinen; ensikertaa elämässäni olen täynnä onnea ja rauhaa… Kuinka sinä osaat suudella! Sinä osaat luonnostasi sen; mutta minun pitää oppia sinulta."
"Älä nyt enää, Kai, älä enää! Oi rakas, rakas ihminen, älä tänään enää!
Huomenna… Oi, huomenna!…"
"Tänään ja huomenna ja aina! Minä olen autuain ihminen maassa. Olen usein ajatellut sitä, miksi kaikki toiset ovat niin iloisia ja niin rauhallisia ja niin huolettomia, ja minä yksin huolessa, rahahuolissa, perhehuolissa, ajatushuolissa. Mutta nyt on se hyvä minusta, nyt olen sitä autuaampi ja kiitollisempi, nyt kun saavutan onneni… Olen aina ollut nöyrä ja harras, sen voit uskoa, lapsesta asti. Olen aina tuntenut nöyrää syvää kunnioitusta sitä salaista syvää voimaa kohtaan, joka vallitsee ja hallitsee maailmassa, mutta ikinä en ole ollut niin nöyrä ja harras kuin tänäpäivänä, jolloin saan nähdä sen salaisen sisäisimpään ja ihanimpaan… Katsos: Nyt voin kertoa Vapahtajan elämän! Maasta hän kasvoi! Ja kasvoi ihanimmaksi ihmislapsista. Ihanammaksi kuin sinä."
Heinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen sylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli haaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se kokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana rakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut ystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin, että hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt, kuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt minulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat kasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä… Oi minua… mitä ajattelen? Mitä teen?' "Jätä minut, Kai… Jätä minut… Kai! Älä suutele minua enää".
"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran jättänyt sinua suutelematta."
"Alkaa sataa, Kai… Meidän täytyy lähteä kotiin".
"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun armaille, vaaleille hiuksillesi."
Silloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli häntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi ja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän uskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa… Oi, minua onnetonta… Minun… minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla tälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon… Ei! ei! En voi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä menisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat hänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän peitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. "Älä suutele minua enää… Sataa niin kovasti. Tule… hyvä Kai, minä en saa enää…"
Kai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä lujasti hänen ympärilleen. "Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se niin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi ja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät poskesi hohda."
"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!" Ja hän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille ja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas, kokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla, joille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti, ja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen', ajatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle kaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden kiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden täytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne ovat niin tuliset ja ylpeät'. "Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin tahdot, tule… noin… Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat suutelosi".
Raskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa, niin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan myöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain sanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää pukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien varjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke, omatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.
Silloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon kukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se valtatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea ja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi ihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi silloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan tuskallinen se olisi oleva hänelle.
Hän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja väänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään. Hänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on siellä illan. Hän ei vastannut.
Hän sanoi ääneen, sanoi toistamiseen ja toistamiseen, eikä tietänyt, että hän sanoi sen: 'Mitä pitää minun tehdä?' Hetken oli hän olevinaan selvillä: Kai Jansilla oli vanhemmat oikeudet. Mutta sitte näki hän edessään tuon toisen, yksin ja suruisana, koko elämänsä ajan rinnassaan tunne: 'Hän, joka oli sinulle pyhin maailmassa, hän on pettänyt sinut…' Sitte ajatteli hän taas, että hän kirjoittaisi Kai Jansille: 'Minä en voi; minä olen toisen morsian'; mutta kuuli sitte hänen vaikerruksensa ikäänkuin murtuneen huudon.
Hän ei tietänyt mitään neuvoa, ja alkoi käydä ympäri huoneesta huoneeseen, ikäänkuin etsisi hän paikkaa, johon voisi lymytä tuolta kovalta rutistuvalta tuskalta, ja tuli lopulta, hän ei tietänyt kuinka, ylös päätyhuoneeseen.
Silloin lankesi hän yht'äkkiä, ikäänkuin jonkun mahtavan voiman painamana polvilleen pöydän ääreen, sille paikalle, jolla he aina olivat istuneet yhdessä, ensin kuvain ääressä, sitte hän hänen sylissään. Silloin vihdoinkin heltesi hänen tuskansa kyyneliksi. Hän itki ääneen, ja silitteli pöydän kantta ja tuolin nojaa ja suuteli niitä ja puhui niille: "Oi minun oma omani… sinä rakas hyvä, kuule, kuulehan… Minä en voi elää, jos tiedän sinut yksin ja surussa. Sinä rakas, rakas, kuinka reippaasti ja lujasti sinä otit minut! Ja kuinka syvästi minuun luotit! Ja kuinka ihanan hyvä sinä olit! Sinä et kysynyt, kuinka on sinun sielusi ja ruumiisi? Sinä uskoit vaan hyvää. Koko puhtaan nuoruutesi laskit sinä jalkojeni eteen… Oi… Oi, tulehan, tule sinä… osoittaisin niin mielelläni sinulle, kuinka sinusta pidän".
Siten itki ja silitteli hän, ja alkoi rauhoittua. Ja hänen itkunsa hiljeni, ja hänessä alkoi selkeentyä sisällisesti, ja hän otti valoa ja meni hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti lyhyen kirjeen Kai Jansille. Hän kertoi hänelle, kuinka hän oli mennyt kihloihin, ja kuinka hän ei ollut voinut kertoa siitä hänelle. Nyt täytyi hänen sanoa se, ja samalla, ett'ei hän voinut jättää sulhastaan; hänen sulhasensa veisi perikatoon katkeruus, hänet itsensä paha omatunto. "Minä en voi, Kai!… Minä olen yksin kotona, minä pyydän sinua, tule luokseni, että minä lohduttaisin sinua. Ole vahva! Ole voimakas! Minä en voi kestää sinun epätoivoasi".
Puolta tuntia myöhemmin, kun hän sykkivin sydämin seisoi alikerrassa pöydän ääressä ja kuunteli jokaista askelta, joka kuului kadulta, tuli hän.
"Kai!" sanoi Heinke ja oiensi rukoillen kättään häntä kohden… "Minä en voinut olla toisin kuin olin… tänään. Olit niin onnellinen ja niin myrskyävä, sinun rakkautesi tuli niin äkkiä ja niin ihanana. Anna minulle anteeksi, Kai! Oi, ole vahva… minä en voi, en voi jättää häntä."
Kai oli kalpea kuin kuolema, eikä voinut sanoa sanaakaan.
Silloin vaipui Heinke tuolille, ja nojasi käsivarsiaan pöytää vastaan ja itki katkerasti. "Rakas raukka sinä. Minä en voi. Minä en voi. Älä katso niin toivottomasti. Miten vaikertavan kamalaa tämä on!"
Kai istuutui häntä vastapäätä ja kyseli häneltä alakuloisella masentuneella äänellä: kuinka hän oli tullut lähemmin tuntemaan tuon toisen, kuinka kauan he olivat seurustelleet keskenään, kuinka läheisiä he olivat olleet toisilleen, ja semmoista. Molemmat kädet ristissä pöydällä edessään, käsivarret suorina, ja silmänsä yhtämittaa tulvillaan kyyneliä ja katsoen suoraan häneen, vastasi hän lyhyesti, kuin tuomarin edessä, hänen kysymyksiinsä. Lopuksi sanoi hän, ratketen tulisiin kyyneliin: "On mahdotonta minun jättää häntä: kaikki hänessä pimenisi niin kamalaksi, ja se tekisi minutkin kokonaan onnettomaksi. Koko hänen sydämensä riippuu minussa, ja minun hänessä. Minä pidän sinustakin äärettömän paljon, kamalan paljon pidän minä sinusta… en ole tietänyt sitä… en siten… Se pitää minun nyt voittaa itsessäni."
"Siispä olen minä nyt valmis", sanoi Kai. "Se on kohtaloni. Siis ei siinä voi mitään muuttaa. Se riippuu nyt enää vaan siitä", sanoi hän, "mitä nyt vielä itsestäni teen".
Silloin kirkahti Heinke, kauhistuneena hänen lohdutonta tuskaansa. Hän vaipui alas tuolille ja kurotti käsiään häntä kohden: "Minä rukoilen sinua: ole vahva. Minä pidän sinusta niin paljo. Ole minun rakas ystäväni. Kai! Ehkä joudun minä joskus, tai minun lapseni suureen kovaan puutteeseen… kuka auttaa minua silloin? Sinä rakas… älä käänny vihassa minusta… minä en voi kestää sitä."
Kai kumartui häntä kohden, ja silitti hänen hiuksiaan. "En minä ole sinulle suuttunut, en, en. Emme ole kumpikaan rikkoneet, et sinä, enkä minä. Se on meidän kohtalomme. Älä pelkää. Minä olen mies. Koetanpa pitää pääni ylhäällä, onhan minulla vielä vanha isäni, ja sitte on minulla sinun ystävyytesi… Niin… niin… älä itke noin… Ja salli minun nyt lähteä."
Heinke piti häntä kädestä ja itki haikeesti. "Minä ajattelen koko yön, mitä hyvää voin tehdä sinulle. Koko elämäni olen ajatteleva, kuinka voin tuottaa sinulle iloa. Olisin tullut niin mielelläni sinun vaimoksesi, oi, niin mielelläni. Hän tietää, kuinka hyvä ja armas sinä olet, olen kertonut hänelle paljon sinusta; kerron lapsillenikin sinusta… Sääli minua, Kai, ja ole vahva, ja älä suista turmioon hänen elämäänsä ja minun."
Kai katsahti alas häneen, ja silitteli sanaa sanomatta hänen kauniita vaaleita hiuksiaan, silitti yhä uudestaan ja uudestaan, ja katseli häntä ilmeellä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: 'Kuinka outoa ja vierasta on kaikki tuo, ja kuinka pyhää'.
Sitte lähti hän.
Hän meni kotiinsa, pieneen siniseksi kalkittuun kammariinsa, johon pääsee kyökin kautta, ja jossa hän lapsena oli nukkunut, asettui vuoteelle ja makasi kauan liikkumatonna ja tiedotonna. Hän heräsi siihen, että joku lempeä, vakava ääni kovaan ja selvästi, ikäänkuin ihmeissään, sanoi: "Luulitko sinä, että voisit nauraen kertoa Vapahtajan elämän?"
Silloin peitti hän käsillä silmänsä ja itki.
* * * * *
Seuraavana päivänä pyysi hän lyhyessä kirjeessä Heinkeltä, ett'ei hän toistaiseksi tulisi hänen luokseen, koska hän ei voisi kestää nähdä häntä. Hän päättäisi työnsä ja lähtisi sitte pois. Hänen vanha ystävänsä oli kirjoittanut hänelle, että hän lopulla seuraavaa kuuta lähtisi Kapstadtiin. Arvatenkin tulisi hän seuraamaan häntä. Mutta häntä ilahuttaisi, jos hän sitä ennen saisi tutustua hänen sulhaseensa.
Kahdeksan päivää sen jälkeen palasi Peter Volquardsen kotoaan, sai kuulla kaiken Heinkeltä ja meni hämärissä Kai Jansin luo ja puhui hänen kanssaan kaikesta. Hän kertoi, kuinka hän, lempeiden ja viisasten vanhempain hoitamana ja hoivaamana, oli elänyt hiljaisen rauhallisen lapsuuden, kuinka hän sitten oli tutustunut erääseen hienoon ja vilpittömään mieheen, ja kuinka jo silloin taide oli alkanut levittää armauttaan ja puhdasta suloansa hänen elämäänsä, kuinka hän aina oli elänyt sopusointuisissa suhteissa, ja aina oli saanut tarvitsemansa neuvot ja ohjeet; kuinka hänen äitinsä salaa ja syvällä viisaudella oli ohjannut ja johtanut häntä sisimmissä ja hennoimmissa kysymyksissä, isä ja vanhemmat veljet ulkonaisissa asioissa. Tuntematta koskaan huolta ja tuskaa oli hän, oikeallaan ja vasemmallaan taiteen lempeät lievittävät lahjat, käyskellyt elämänsä tietä, kuin läpi ihanan, vaikka vakavankin puiston. Ja oli eräänä päivänä tavannut ihanimman tällä tiellä, enemmän kuin kaikki taide: Heinke Bojen. Siten kertoi hän tyyneesti ja rauhallisesti ja silmät kirkkaina, ja tarttui Kai Jansia käsivarteen. Ja lopuksi sanoi hän: "Tiedän, että teidän elämänne on ollut toisellainen".
Silloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi hiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa oli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja kuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat kuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen muotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi päivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja maannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän oli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte puhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan Goodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut: 'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja tunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista, ja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on omituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen ylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen tuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea ajelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä siinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus vilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies, tulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen sielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä pimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa valon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi, koitti valo… Niin… ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja ihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta asti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen ja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle… kuinka suloinen ja ihana hän on… kuinka suloinen ja ihana!
Siten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista vakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin lahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he erosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.
Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen. Arasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan hiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä, että hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi hitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen valmiiksi.
Hän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai puhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.
Silloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: "Etkö tahdo käydä kanssani?"
"Minä en voi!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. "Se on yli voimieni. En voi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata."
Silloin vaikeroitsi Heinke: "Minua onnetonta, onnetonta ihmistä!"
"Se muuttuu kyllä", sanoi Kai, "kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta nyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden."
Heinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: "Minä soisin niin mielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme vanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä kanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle."
"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!" sanoi Kai. "Oletko sinä rikkonut minua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta. Minulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä voit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä pois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt! Äläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani."
Hän antoi kätensä hänelle, ja Heinke lähti itkien.
Kuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut Heinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki kävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään Volkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui hän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet kohottaa kättään tervehdykseksi.
Keskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin puhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi väriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke Boje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni kammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti, mutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli siisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja ylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:
"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:
Saksalaisen uudestisyntymisen perusta."
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Käsikirjoitus.
Vaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä ja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia. Satojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja puuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina nukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti hyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä tietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.
Vähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja kehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin kädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen, ja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja uljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta, ennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja eläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.
Mutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän sieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin kammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän pimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään tuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei kukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat ainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai sortua.
Kuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät he Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen lauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa ja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri ilmavyöhykkeihin.
Toiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset yksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat he tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä. Lukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia ennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa meidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.
Monet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko ja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat heille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi kohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman muodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä. Uljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin pelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään nurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin niiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen ja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten voima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat ystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat tehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko hyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole oikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen sisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi valjeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään, he eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua kauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.
Taaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen eteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije. Ikäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä aavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä kohtaa… ja kas… tuollakin… ja tuolla… korkeampi aalto esiin, se kohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja suistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat nuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat, ja sortuivat taaskin… suistuivat omiin jalkoihinsa.
Vaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne nimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät osanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa, tiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien keskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse; indialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias, kreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin taistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän rohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset. Paljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on heissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina hetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle ei ihmiskunta ikinä voi päästä: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni." "Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle maa ja taivas."
Sitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika. Sillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys. Kansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt keskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja seisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa kädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna. Silloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut seisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto kansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan mädätä.
Mutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla, heilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei ollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden etsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita ja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He muuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden vanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten, hebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.
Silloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan suistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja elämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa, missä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa kiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen uskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja filosofiensa luoksi, ja kysyivät: "Mitä luulette te?" Toiset riensivät joihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin: "Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!" Seuraavana päivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan eteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien kivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa käskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset menivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja kuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä palveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat he peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka opettaja luki vanhoista kirjoista: "Pitäkää minun käskyni. Niin olette menestyvät maan päällä"… Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja ihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista Persiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata odotuksen huminaa: "Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus? Tiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?" Aivan kuin maamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja puhuvat keskenään: "Nyt pitää jo pian sataa. Katsos… pilvi tuolla!… Oi, se haihtui." Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan sitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi: siten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat ympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän merkitystä ja elämän onnea.
Silloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys nousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari samaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs ilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas oli se kohina.
* * * * *
Eräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan kuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin meren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä, etelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui, kylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää sekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.
Mutta se oli onneton kansa.
Kansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut ruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa ja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla. Välittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan varoja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha — ja raha on voimaa — meni maalta menetyksiin.
Ja lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa, etelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen, korkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen, lukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen kaiken täytyi kansan ylläpitää.
Suurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan ja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat lainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.
Yhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli koko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne olivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle aikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä, jotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun etsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa Jumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen jäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa totuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja rukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka heidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina aikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet sisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan ottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä heille auttajan, "Vapahtajan". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota tähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa umeudessaan.
Toisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat kahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue pääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja auliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät valtion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte oli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli toinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama vapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta vastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja. Ne olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa veri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.
Kolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin puolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden puolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja isientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. "Rukoilla seitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä, seitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään, eikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on palkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka on vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista." Siten seisoi vahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena kaiken sen vartijana, jota se kutsui "puhtaaksi" ja "pyhäksi", synkeänä ja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi ja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he sanoivat: "Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot ja käskyt". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat: "Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me etsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja kaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla kaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää tehdä työtä leipämme vuoksi." Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia kohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja armahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: "Synnillisiä ja publikaaneja olette te".
Näiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia kerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa lääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään mitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus, kaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti maantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset heittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten kerjäläisiä lisään vaan.
Siten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren reunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman rikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma hallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten suuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan kapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä: kuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta, ja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot. Levottomana, työläästi hengittäen eli kansa: "Apu täytyy tulla… Mikä lähenee?… Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari? Oi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme kuolleet. Maksa verosi!… Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan keskeltä?… Kuulkaa… Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen voima! Auta… Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun ruumiini kuivassa nääntyvässä maassa…"
* * * * *
Pohjoisessa osassa maata, meren ja järven välissä, nummiylöngöllä asui aviopari, Josef, Jakobin poika, ja hänen vaimonsa, jolla oli nimenä Maria; oli hyvin epäiltävää oliko kumpikaan puhdasta rotua, mutta vanhaa ja jaloa sekarotua. Mies ei näy saavuttaneen korkeampaa ikää, tai on hän mennyt naimisiin vasta vanhempana. Mutta vaimo on saanut nähdä lapsensa täysikasvaneina. Siitä ei ole koitunut hänelle kunniaa. On nimittäin varmaa tässä se harvinainen tapaus, että sankarin äiti ei ole ymmärtänyt lapsensa sisäistä suuruutta.
Avioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja saivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja opittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka nimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka kätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat niiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka tietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä hämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka hämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.
Lapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on nähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja nähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä sylissään… Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun kukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä seisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä merta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli vihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin. Häntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri… Hän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan leikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs kylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista, jotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän… Hän on pellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin mukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä, illalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla, että kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä, että hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies… Hän on nähnyt paimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo paimen — verkalleen kulkevat lampaat edelleen —: että hän koko yön oli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja paimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta. Samana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut heille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta sitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt vanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli hän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden vanhempainsa kotona… oli seisonut ryysyisenä. "Ja niin kurjissa ryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?… kuuletteko?" Ja he kuulivat kylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän taas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven eteen, ja kuuli hälyn ja riemun.
Kaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta ja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta maalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on, pienoiskoossa.
Hän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli hiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten kanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä joukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön hänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: "Astu hiukan syrjään". Silloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi; niiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan ei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä hämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan hiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko sielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä. Tuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden ovien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat… "nyt… kohta… ja minä näen koko autuaan taivaanloiston…" Silloin tulivat nuo leikkivät lapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: "Jesus uneksuu taaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu." Silloin palasi hän toisten lasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja kasvoillaan hiljainen tuskan ilme.
Joka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden kyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava opettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja. Pappismielisenä ja kiihkokansallisena — luki hän, otsa synkeänä ja tylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä kuului: "Tee se… Tee se… Jos teet sen ja sen ja sen… niin olet Jumalalle otollinen…" Hän kuunteli arkana ja säikähti ja kaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä… Silloin laski opettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan nyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki sankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin koivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat ne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin painava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman arvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden arvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän, ja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä mietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi tuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset, jotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina… kuinka tykkiikään sydän!… ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä nyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät he ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan vaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen voiman jalkoihin: "Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!" ja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan- ja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa kohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä, ja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen avun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja tekevä sen onnelliseksi.
Poika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen nuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo äskeinen "Tee se ja tee se" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut. Hän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä sankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja niin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi hän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä piti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.
Oli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat siihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi kuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä tai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat ja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka lukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa, ja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa, raskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan rannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala ja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat päivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki sairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka kiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä, joka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän pahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu läpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja pahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan tuleva "Vapahtaja". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat sanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on oleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta. Hän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva pohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja silloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.
Siten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa ja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut kuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan kohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko hänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa. Hänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta maahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti sairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat. Hän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä yliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat nousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen erikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa ihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen ympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa, mutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta, kirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja täytenä ja ihan kirkkaana — kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla ainoastaan hiljaisena säestyksenä — se oli ääni, joka hänen aikoinaan jo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut soinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit olivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: "Riemuitkoon sieluni sinun armostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi minun sieluni tuskan". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän tänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui esiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että iäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa puolesta kuolemaan vielä nuorena… Toistaiseksi on hän sentään vielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee huolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä ajatuksia mielessään.
Tuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä käsityötä. Hänestä tuli salvumies… Hän lähti matkoille ulkopuolelle kyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen jäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa hiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain venheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi nahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän vaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi linnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut itselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja hänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat kodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien, ja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä kansaa… Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään, sinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä näki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan, kirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä välin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten seisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa. Ja kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon, sopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille papeille… Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan kiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa määrätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat nälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus? Ja olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa sormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä? Olisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan matkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes yht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä äänellä alkoi vanhan laulun: "Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä valtijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen isäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme puoleen, kunnes hän meitä armahtaa."
Hän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa kotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili kylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä luonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä. Mutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan ne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja etsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi lainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja nuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi sen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota siihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle vaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana, salaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. "Sinä olet ainoastaan hyvyyttä ja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja saisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät ajatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani hätä."
Ihmiset kylässä sanoivat: "Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on; niin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin lempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla". Enempää he eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet, että noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja avartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä, levoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen alainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat ja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja muodostumisajassaan.
Aika kuluu… Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä, jotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo maahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat hiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat: "Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee hän lentoon kuin kotka." Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat: "Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta." Hänen hetkensä ei ole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät. Vielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista pyhistä sankareista: "Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi, jotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan, sen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan", niin vahva ja niin rautainen täytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa vastaan.
Lepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja paino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus… Lyijyiset pilvet lepäävät kansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista suureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa hereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea ihminen: "Minä… minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!" Hallitus sammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja vaikeaan. "Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei koskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma."
"Ei siellä näy mitään, isä".
Silloin vierähteli ensimmäinen ankara jyrähdys yli maiden.
* * * * *
Etelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli niinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi hän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi epätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.
"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki toivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte, mitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on versova uusi vesa! Hänen täytyy tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on lähellä, lähellä jo."
"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat asuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan ja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja surmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan. Kiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka istuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja silkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka elävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat kuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan tahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen, jotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät sen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat ahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän lähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki… Kun hän on tehnyt kaiken tämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut, niin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin saavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän heidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena kansanaan… Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä on, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki paha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo lähenevät Jumalan pojan askeleet!"
Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä. Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä? Vapahtajako tulee, ja meidän vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on, joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa joukoissa miehen luokse.
Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää, sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita ihmisiä etsii Jumala… Niin, niitä etsii Jumala."
Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja tahdossa villi voima… syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?… Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon katsoa miestä."
Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee… Minkä näköinen hän mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä ovat asuvat väkevinä hänessä…" Ja kun hän seuraavana päivänä illan lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä, neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta, koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus…" Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen, joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka, niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset ja nöyrät ja vaivaiset maassa".
Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?… Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä. Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?… Tiedänkö minä sen? Puhdas elämä maassa? Minä… minä voin sen osoittaa ihmisille! Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan. Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton, kun on yhteydessä sinun kanssasi… Lähellä on Jumalan valtakunta! Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se on… Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!… Isä… mitä pitää minun tehdä… Missä on Vapahtaja… Isä, kuka on hän? Isä, osoita hän minulle… Isä, kuka hän on?…" Näiden raskaiden tunteen- ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle. Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä: Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen…" silloin tuli hänelle silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa', otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."
Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa… "Minä olen profeeta! Iäisen totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs! Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy. Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen hänen lähettiläitään?… Vapahtaja?…"
Silloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen… Kulkee kaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen, ihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa korkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota kangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu ajatuksiinsa. "Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin pitää minun astua esiin… minun, joka olen niin arka ja hiljainen… ja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan valtakunta lähestyy"… He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka miekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat paljastakaa!' "Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni käskenyt… Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla on valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille mieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee? Se, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää… Niin, hiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo kovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat olemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua ja vievä vankeuteen… No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun pitää. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria tekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko kansa seuraava minua… Ei…, pahat henget!… Pois minusta te, pahat henget!… Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä".
Päivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton, yksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä hädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta taaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee "Isältään taivaissa", rukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: "Osoita totuus minulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi ja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?"
Kuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään, ja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi saavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen selvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä ystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko: Saatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies, hän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: "Sekoita maata puhtaaseen Jumalan asiaan". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä ja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla tuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa suurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu. Toisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin takaisin, ja palasi ulos korpeen.
Oli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi "Isänsä taivaissa", ja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän oli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu, ja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä vaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: "Esiin miekka; minä olen pyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut". Koko ihmiskunnan tulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon ainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.
Mutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän oli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun hänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä uudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä, "Isä taivaissa" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä. Kuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä siitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun ihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: "Sinun asiaasi olen ajava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon uskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman miekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun osoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa."
Silloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta piirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti henkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista kohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei hän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon. "Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on tullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää ihmistahdosta."
Hän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko viesti: "Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on kuoleva teloittajan käden kautta". Mutta hänessä ei enää elä pelon värähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on, seisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, "Isä taivaissa".
* * * * *
Kahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä hän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin kotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana saarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin, epäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän oli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: "Astu esiin! Ja puhu! Sinä olet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni mukaan." Nyt lähti kotka lentoon.
Hän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat kirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään kuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on herätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki kohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille maailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä vapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti syvään ja sanoi: "Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu, vaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä ihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa, olkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat ihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja kuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan sali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa Jumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika, josta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon ja julistan, ja iloitkaa!…" Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat nuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja ihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi ja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.
Hän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä ja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten, epätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä, yksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja ihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä ilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän, ja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää eli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin kansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin että se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut autuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana hänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: "Väkivoimalla minä pakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin että he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen huomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on ihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen täytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen myrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat hyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja innokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat murtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat Jumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa on seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta puutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä."