Silloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat seisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21 päivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.
* * * * *
Kun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan hankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin ja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja saapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.
Hän pyysi puhutella lääkäriä, ja kysyi häneltä oliko Jans mukana, ja kuinka hänen laitansa oli. Nuori lääkäri vastasi, että merimatka oli tehnyt hyvin hyvää keuhkoille, ne olivat luultavasti melkein terveet jo taas; mutta sydämen laita oli pahempi. Se voisi ehkä toipua, voisi ehkä, jos hän viettäisi jonkun aikaa jollakin terveyslähteellä, kokonaan paratakin; mutta toistaiseksi voi myöskin joka päivä odottaa pahinta. Hän lupasi mennä sisään ja ilmoittaa hänen tulostaan. Toivotenkin veisi hän hyvän tiedon.
Silloin meni Lau sisään ja oli kahdenkesken hänen kanssaan. Hän makasi vuotellaan, ja oli niin laiha ja huononneen näköinen, että Lau säikähti. Hän salasi säikähdyksensä sentään ja istuutui tuolille vuoteen ääreen ja piti hänen kättään kädessään.
"Aivan kuin Kap Hornin luona", sanoi Kai Jans ja hänen silmänsä välkähtivät kirkkaiksi.
"Aivan!" sanoi Lau. "Minulla on terveiset kaikilta", sanoi hän.
"Ensiksi isältäsi."
"Mitä toimaa ukko nykyään?" sanoi Kai Jans ja hymyili. Hän ajatteli kirjeitä, jotka hän oli saanut häneltä, ja joissa hän, milloin lystikkäästi oli jutellut Hilligenleistä, milloin taas hieman liioittelevin sanoin oli kuvannut uskonnollis-poliittisia toiveitaan.
"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi Lau. "Hänellä on pienet korkonsa Hindorffin säästöpankista ja vanhuuden eläkkeensä, ja tuolloin tällöin pieni työansio, kaikesta siitä kertyy senverran kokoon, että hänellä on joka päivä markan verta käytettävinä. Hän on vieläkin siitä kuin sinä olet nähnyt hänet, kutistunut pienemmäksi, on laihtunut myös hiukan; mutta sanon sinulle: kun hän istuu lakki syvällä päässään, silmät tuikkien kohta lakinsärmin alta, ja lyhyt piippu täydessä käynnissä, niin komeampaa näkyä et saa nähdä Hilligenleissä. Olen monasti sanonut Annalle: Sinä ja Thoms Jans, kumpikin tavallanne, olette seutumme nähtävät ruhtinaallisuudet. Hän lukee työväenlehteä kuten ennenkin ja pysyy puolueessa. Mutta hän ei ole ihan puhdasta maata; hän ei voi irtautua raamatusta… hän ei voi, niinsanoaksen… irtautua majakkalaivasta, jolla hän nuorina päivinään on istunut ja mietiskellyt ja lukenut raamattua."
"No, ja kuinka voivat Anna ja hänen lapsensa?"
Pe Ontjes Lau myhähti: "Niin, näet sä", sanoi hän: "me, tarkoitan lapset ja minä, tunnemme nyt hänen oikkunsa jo, ja tulemme jotakuinkin toimeen hänen kanssaan. Hän tietysti on nyreissään, ett'ei hänen miehensä ole rikkain ja kunnioitetuin ja oppinein mies Hilligenleissä — oikeastaan olisi hänellä oikeus vaatiakin jumalalta, että siten olisi — ja etteivät hänen lapsensa ole viisaimmat, ja ensimmäiset koulussa. Tyttö on ripeä ja vilkas, kuin hän itsekin; mutta poika on hidas kuin minä. Meillä on vaikeutemme hänen kanssaan, Kai, ja on aina oleva; on aivan, kuin olisi hänen luonteensa jollakin tapaa viimeistelemätön, tai ainakin silottamaton. Ja näes; siinä olet sinä hiukan auttanut meitä. Kun hän silloin, neljä vuotta sitten, oli lukenut Vapahtajan elämäkerran, jonka Heinke oli saanut sinulta, oli hän jonkun aikaa lempeämpi, ja kohtuullisempi arvosteluissaan ja muuten rauhallisempi. Äskettäin tuli poikani luokseni kirjoitushuoneeseen, leikki siinä hiukan viivottimella, ja sanoi sitte noin ikäänkuin ohimennen: 'Kuulehan, äiti on taas ollut niin karski ja tulinen, eilen ja tänään… tiedätkö mitä… sinun pitää nyt illalla taas kääntää keskustelu siihen Vapahtajan elämään. Ehkä lukee hän sen taas kerta.'"
Kai Jans hymyili: "Mutta onnellisiahan te ollette toki sentään!" sanoi hän.
"Luonnollisesti!" sanoi Pe Ontjes. "Hänen ja meidän kaikkien koko vaivahan on vaan siinä, että hän pitää meistä niin ylen paljon".
"No, ja mitä kuuluu Pietille?"
"Pietille?… Pietillä ei yhä vieläkään ole muuta harrastusta, kuin haalia kokoon, ja kokoon vaan. Hän ei tunne kyllä itseään onnelliseksi siinä… mutta on, aivan kuin ei olisi hänen sielussaan tilaa muulle. Hän on mennyt naimisiin erään saksalaisamerikalaisen kanssa, joka on samanluontoinen kuin hänkin ja meille vieras."
Kai Jans lepäsi hetken hiljaa, silmät puoliummessa, ja ajatteli lapsuuden ystävätään. Sitte johtuivat hänen ajatuksensa Tjark Dusenschöniin, ja kysyi hänestä.
"Hän on täällä Hampurissa, ja kuuluu hänellä olevan hyvä toimi jonkinlaisena yksityisenä virkailijana. Luulen, että se on jossakin hautaustoimistossa. Älä hänen puolestaan huolehdi; hänen kaltaisensa hakevat itsensä aina perille."
Kai Jans vaikeni ja lepäsi hetken, hiukan väsyneenä, ja Pe Ontjes istui hänen vuoteensa äärellä. Sitte heräsi hän taaskin ja sanoi: "Onko sinulla vielä mitään terveisiä minulle?"
"Heinke on täällä, Kai".
"Tuleeko hän siis tänne?" sanoi Kai hiljaa. Ja yht'äkkiä… hän aikoi pidättää sen, mutta ei voinut, rupesi hän kuumasti itkemään ja sanoi itkiessään: "Rakas Pe Ontjes… En ole mikään hempeämielinen, mutta olen vielä heikko sairaudestani."
"Tiedän, tiedän, poikaseni… itke sinä vaan, joll'et muuten voi."
"En ole itkenyt siitä kuin sinä päivänä silloin Goodefroolla."
"Tiedän, poikaseni… Ei sinun tarvitse hävetä; asia on tarpeeksi vaikea."
"On kovinta, mitä ihminen voi kokea", sanoi Kai Jans, "jos hänen pitää välttää häntä, joka on rakkain hänelle maailmassa".
"Ymmärrän tuon, poikaseni".
"Olen kamppaillut vastaan, sen saat uskoa. Mutta usein, kun olin siten ihan yksin ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, ja ajattelin itselleni: kuinka armas ja suloinen hän on, ja kuulin hänen lempeän äänensä ja näin hänen älykkäät suloiset silmänsä, niin silloin tahtoi vaan suru saada minusta voiton. Mitä on maailmassa sillä, Pe Ontjes… kuinka köyhä on ihminen, jolla on rakkain maailmassa, ja jonka täytyy välttää häntä."
"Luulen, että se nyt tulee paremmaksi, Kai", sanoi suuri Pe Ontjes Lau säälien. "Olet tottuva siihen, että tuolloin tällöin saat nähdä hänet. Silloin tulet olemaan rauhoittuneempi."
Hän hiljeni hiukan. "Niin", sanoi hän. "Koska nyt kerran on käynyt siten, niin pitää minun iloita, että hän ja hänen miehensäkin ovat ystävällisiä minulle. Minä tahdon vielä oppia iloitsemaan heidän onnestaan." Hän vetäisi kädellään silmäinsä ylitse ja lepäsi hiljaa. "On myöskin mahdollista", sanoi hän sitte, "ett'en enää elä kauan; ja silloin on kaikki vaiva lopussa".
"Oi", sanoi Pe Ontjes, "älä puhu sillä tapaa: sinä menet Wiesbadeniin tai Nauheimiin ja tulet terveeksi taaskin ja olet taaskin reipas voimakas mies, ja toimit ja työskentelet elämässä, kuten olet ihanimmaksi katsonut Vapahtajan elämäkerrassasi."
"Niin", sanoi hän… "olen koettava… tahtoisin vielä tehdä paljon… On vaan siten, Pe Ontjes… se on liika syvällä. Olen tuntenut hänet niin kauan, kauan… hänen lapsuudestaan asti: Jumala salli hänen kasvaa edessäni ja antoi hänen kehittyä niin kauniiksi ja viisaaksi ja armaaksi ja sanoi minulle: 'Näetkö kuinka hän kasvaa, ja kuinka hän kukoistaa, katso, hän on joskus tekevä sinusta tyyneen, voimakkaan, syvän ihmisen.' Ja nyt, katso… se on niin vaikeata."
Kuului askelia ulkoa kannelta ja naisääni.
"Minä sanoin hänelle, että hän tulisi jälistäni, ell'en tulisi noutamaan häntä. Minä luulen, että hän tullut… Ole rohkea, poikaseni! Minä jään laivalle… Aioin sanoa vielä, että hän odottaa toista lastaan… No niin, ole rohkea ja rauhallinen nyt vaan."
Hän meni ovelle ja astui ulos, ja Heinke astui sisään.
Hän meni suoraan hänen vuoteensa ääreen ja alkoi silittää häntä, ja vaikka hän lujasti oli päättänyt pysyä tyyneenä, alkoi hän kuitenkin itkeä ja silitteli yhä häntä ja sanoi: "Rakas, rakas poika… näetkö… nyt on Heinke täällä… sano nyt, mitä pitää hänen tehdä, joka on sinulle enimmän mieleen. Sano, mitä pitää minun tehdä?"
Kai katsoi loistavin silmin ylös häneen: "Olla noin ystävällinen minulle", sanoi hän. "Olen niin ylen onnellinen, kun olet minulle tuommoinen… Ovatko he hyviä sinulle?"
"Kuka, Kai… Peter Volquardsen? Hän on aina sama, Kai… Aina rakas, ja älykäs ja hieno."
"Sitte on kaikki hyvin", sanoi hän. "Sitte ei se ole tapahtunut turhaan."
"Ei", sanoi Heinke, "ei turhaan. Sinä olet pelastanut yhden ihmissielun pimeästä synkästä elontiestä, ja toisen ihmisen pahasta omastatunnosta. Ei turhaan! Mutta nyt pitää sinun pysyä uljaana vaan. Mitä hyötyä on siitä sitten, ell'et sinä voi olla uljas ja iloinen?" Heinke kumartui hänen kädelleen ja painoi sitä kasvojaan vastaan ja sanoi tuskallisesti itkien: "Ell'et sinä kestä sitä, ja menet perikatoon rakkaudestasi minuun, niin se on kamalaa. Silloin on kaikki minun onneni mennyttä."
Kai nyökäytti päätään hänelle: "Olen aina kestänyt uljaasti", sanoi hän. "Enkö ole kirjoittanut sinulle hyviä kirjeitä? Olen kestävä loppuun asti; saat nähdä."
Heinke silitti lempeästi hänen hiuksiaan otsalla ja ohimoilla ja katseli lempein kyynelisin silmin häneen. "Ja kesälomalla, kun olet Wiesbadenissa, tulemme tervehtimään sinua, jos vaan jolloin muotoa saamme rahoja senverran kokoon. Voin silloin vielä matkustaa. Silloin istun koko päivän luonasi. Ja sitte, syksyllä, tulet sinä Hilligenleihin. Sinä asut Annan luona. Tiedätkö?"
"Sittemmin asetun Hampuriin", sanoi Kai. "Olemme puhuneet siitä ystäväni kanssa. Teen siellä yhtä ja toista… ja sitte…"
"Sitte tulet sinä toisinaan Hilligenleihin ja silloin iloitsemme! Sinä olet näkevä meistä kaikista, kuinka iloiset me olemme. Me kaikki."
"Ja sitte kasvavat lapsesi suuremmiksi", sanoi Kai silmät onnellisina, "ja sitte tulet sinä heidän kanssaan Hampuriin ja minä näytän teille kaiken. Ja sitte vanhenen minä verkalleen, ja voin istua luonasi ja katsoa sinua, kun emännöit kodissasi, ja puhun kanssasi vanhoista ajoista."
"Ja sitte", sanoi Heinke veitikkamaisesti ja silmät suurina, "sitte tulemme molemmat ihan vanhoiksi, ja sinä tulet joka päivä ja me puhumme terveydestämme", ja hän alkoi puhua kimeällä piipittävällä äänellä, ikäänkuin vanhat voimattomat ihmiset. Se kuului niin omituiselta, kun katseli hänen nuoria kosteita silmiään ja hänen terveitä hymyileviä kasvojaan.
Kai katseli häneen silmät onnellisina: "Kuinka armaan suloinen sinä olet", sanoi hän. "Oletko sinä tuommoinen kaikille ihmisille, kuin sinä olet minulle?"
"En", sanoi hän. "Tiedäthän, sitä eivät Bojet voi. Omilleni vaan ja sinulle. Oi, kun näkisit pienen poikani!… Aioin ensin ottaa hänet mukaani. Mutta on parempi näin. Minä tahdoin olla entinen Heinke Boje, kun tulin."
"Entinen Heinke Boje!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti.
"Sinun rakkain ystävättäresi!" sanoi hän, "joka tekee kaiken, kaiken sinulle. Sinä et ikinä ole oleva yksin, Kai! Sen on mieheni käskenyt sinulle sanoa. Et ikinä ole oleva yksin."
"Te rakkaat rakkaat ihmiset", sanoi hän. "Kerro minulle hänestä, ja kuinka te olette ja elätte."
Hän alkoi kertoa, ja Kai kuunteli hetken. Mutta vähitellen kävivät hänen silmänsä raskaiksi.
Silloin tuli lääkärikin sisään. Hän astui vuoteen ääreen ja sanoi: "Olen ajatellut itse viedä teidät sairaalaan tänään iltapäivällä kello kolme. Koska teillä nyt jo tänään on ollut kaikellaista mielenliikutusta, ja kun on edessänne vielä tämä muutto, niin ehdotan, että kohtaatte ystävänne vasta huomenna edelläpuolenpäivän… sairaalassa. Suostutteko siihen?"
Kai Jans nyökäytti päätään ja lääkäri kääntyi lähteäkseen. Silloin kumartui Heinke Boje vielä kerran nopeasti ja salaa häntä kohden ja sanoi hiljaa, silmät tulvillaan kyyneliä: "Sinä rakas, suloinen ihminen", ja lähti ulos.
Siten näkivät he toisensa viimeisen kerran.
Myöhään iltapäivällä vietiin hän satamasairaalaan, ja lepäsi siellä raukeana ja muuton uuvuttamana, kuitenkin rauhallisena.
Illemmalla tuli eräs nuori hampurilainen pappi hänen luokseen, joka jo vuosia sitten oli kiintynyt häneen, ja nyt, sattumalta kohdatessaan lääkärin, oli kuullut, että hän oli täällä. Hänkin oli, kuten muutamat muutkin tuttavat, lukenut käsikirjoituksen Jesuksen elämästä, joka jo muutamissa jäljennöksissä kierteli kädestä käteen, ja kysyi, aikoiko hän julaista sen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi odottaa vielä vuoden; hänen täytyisi vielä tarkastella sitä.
Senjälkeen kysyi hänen nuori ystävänsä, pelkäisikö hän julaista sitä.
"En", sanoi hän. "Kuinka sitä pelkäisin? Kirkot pelatkoot. Minä tiedän, että minun Vapahtajani ja minun evangeliumini on todempi kuin kirkonopit. Ja vaikka seisoisin ihan yksin niin en sittekään pelkäisi. Kellä on totuus kanssaan, olkoon että hän olisi yksinkin, hän ei vielä läheskään ole hyljätty ja yksinäinen… Tullaan kyllä sanomaan: 'Kas, nyt kun hän ei ole virassa enää, puhuu hän noin vapaasti ja jyrkästi'; mutta siten se ei ole; vaan minä en silloin vielä ollut selvillä. Olin vielä kirkonopin sitoma, kuten useimmat veljeni. Tuo on kaikki kypsynyt hitaasti ja tuskalla. Kuinka olenkaan elämässäni ajatellut ja ajatellut sitä. Ja kuinka olen pelännyt." Hetken perästä sanoi hän: "Mutta olen kuitenkin taistellut itseni läpi tuon kaiken hämmennyksen ja sekaisuuden enkä ole kiemurrellut ja kierrellyt kohdallani kuin angerias rysässä. Siksi tunnenkin itseni nyt iloiseksi ja vapaaksi, ja tahdon elää tai kuolla, kuten Jumala tahtoo."
Hetken perästä, jonka kuluessa ystävä selaili uutta testamenttia, joka lepäsi pöydällä vuoteen vieressä, sanoi hän kuin itsekseen: "Onkin parempi siten".
"Miten on parempi?" kysyi ystävä. Mutta hän ei vastannut siihen. Hän sanoi matalalla uupuneella äänellä — hän oli kai kuullut selailtavan kirjaa —: "Lue minulle jotakin… hänestä".
Silloin luki ystävä jonkun sanan vuorisaarnasta ja muutamia vertauksia, jotka juuri sattuivat aukenemaan esiin.
Hetken perästä havahti hän taas uneksumisistaan ja sanoi: "Opettajain koko maassa pitää olla ystävällisiä lapsille". "Kuinka johdut siihen?" kysyi ystävä. "Lapsille pitää olla ystävällinen" sanoi hän; "he eivät voi suojella itseään. Ja ehkä — sitä ei voi tietää — istuu juuri edessä se poika, joka on tuova valaistuksen ihmiskunnalle, tai se tyttö, josta on tuleva sen miehen äiti, joka on tekevä sen, ja kamppailee ja taistelee raskaissa ihmeellisissä ajatuksissa, ikäänkuin unissa."
Ystävä sanoi: "Kokonainen joukko professooreja koettaa nykyään kertoa ja levittää yksinkertaiselle kansalle tieteen uusia tuloksia. Ja he kirjoittavat tosiaankin yksinkertaista, korutonta saksaa."
Silloin hymyili Kai: "Onpa heillä tehtävinään raskas työ" sanoi hän… "Jumala suokoon siunauksensa saksalaiselle tieteelle… Olen aiemmin pitänyt sitä huonossa arvossa… Olemme sille suuressa kiitollisuudenvelassa."
Ystävä sanoi: "Kun nyt Jesuksen elämäkertasi tulee julkaistuksi, niin ovat hyvin, hyvin monet, jotka ovat joutuneet ristiriitaan kristinuskon kanssa, ja siten menettäneet kaiken uskon, taaskin tuntevat itsensä kristityiksi. He ovat taaskin lähestyvät evangeliumia, ja ovat löytävät siinä vahvistusta ja rohkaisua sielulleen ja elämäänsä."
Kai Jans ei näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi. Hetken kuluttua sanoi hän: "Kun vaan olemme vapautuneet noista vaikeista sekavista asioista: paavista, lunastuksesta hänen verensä kautta, ja muista semmoisista sameista ja hämäristä harhaluuloista, ja meillä sen sijaan on vaan vilpitön, ihana evangeliumimme: silloin on elämä kirkastuva ja kevenevä. Hänen ikeensä on lempeä, ja hänen kuormansa kevyt."
Sitte ristitsi hän vaivalloisesti kätensä ja lepäsi hetken hiljaa.
Sitte sanoi hän verrattain kovaan: "Olen kerran nähnyt Hilligenlein,
'Pyhän maan'… unissa… se oli sanomattoman ihana."
Sitte näytti hän nukahtavan.
Hänen ystävänsä istui vielä hetken vuoteen ääressä, lukien Uutta
Testamenttia, ja lähti sitte hiljaa pois.
Seuraavana aamuna tavattiin Kai Jans kuolleena. Hän oli, kuten tutkittaissa kävi selville, kuollut noin keskiyöstä sydämenhalvaukseen; kuten näytti, ilman suuria tuskia.
* * * * *
Kun Pe Ontjes aamulla kello yhdeksän tuli sairaalaan, kuuli hän hänen lopustaan, ja palasi alakuloisena ja ahdistuneena hotelliin takaisin Heinken luoksi. Tämä oli vielä huoneessaan.
Kun hän ensin sanoi sen hänelle, oli Heinke aluksi kuin kivettynyt. Sitte, kun hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja se yht'äkkiä seisoi selvänä hänen edessään: 'hän on poissa, poissa elämästäsi…' ratkesi hän kuumaan tuliseen itkuun ja kurotti käsiään häntä kohden, ikäänkuin lapsi, jolta on otettu hänen rakkain leikkikalunsa.
Niinpä istui nyt siis taaskin yksi Boje vuoteensa reunalla, lohdutonna.
Pe Ontjes puhui ja lohdutteli häntä, niinhyvin kuin taisi: "Pidätkö sinä hänestä siis noin paljon?" sanoi hän. "Ja pidät miehestäsi yhtäpaljon?…" Ja vilpittömällä hämmästyksellä sanoi hän: "Mitä ihmeellistä väkeä te sentään olette, te Bojet!… Mutta nyt pitää sinun lakata itkemästä. Nouse nyt ylös ja lähde mukaani. Meidän pitää sähköttää, ja katsoa, kuinka toimitamme hänet hautaan."
"Ei tänne Hampuriin", sanoi Heinke.
"Tietysti ei…" sanoi Pe Ontjes. "Hindorffiin. Sieltä polveutuu hänen sukunsa. Siellä on elänyt hänen isänsä nuoruutensa ajan. Ja siellä on hän ollut kaksi vuotta pappina."
"Niin", sanoi Heinke… "ja sinne menen minä usein ja käyn tervehtimässä pappilassa niitä rakkaita ystävällisiä ihmisiä, joiden luona me molemmat olemme olleet kuin lapset kotonamme".
Hän nousi ylös, ja pesi kirkkaat silmänsä ja järjesti pukuaan, ja sanoi, puhjeten uudestaan itkuun: "En voi mennä tällä tapaa; minun pitää saada musta puku."
Pe Ontjes hymyili kaikessa surussaankin: "Me ostamme sinulle semmoisen,
Heinke", sanoi hän ystävällisesti ja silitti häntä. "No, ja tule nyt!"
Silloin ottivat he ajurin ja ajoivat sairashuoneelle. Matkalla sai Pe Ontjes Heinken suostumaan siihen, ett'ei hän vielä mennyt katsomaan kuollutta. "Minä näin hänet", sanoi hän, "ja vakuutan sinulle, että hän lepää hiljaisin tyynein kasvoin. Tyydy siihen nyt."
Kun he lähtivät sairaalasta, tuli heitä vastaan torin poikitse, itse
Tjark Dusenschön.
Hän oli puettu juhlalliseen kaksiriviseen mustaan pukuun, ja korkeaan kiiltävään hattuun, kädessään oli hänellä sateenvarjo. Pyöreissä parrattomissa kasvoissaan syvän vakavuuden ilme astui hän heidän luokseen, tervehti ja antoi kättä heille ja sanoi: "Olen kuullut, että Kai Jans on kuollut…" kyyneleet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä… "Viedäänkö ruumis Hilligenleihin?"
"Hindorffiin."
"Minä olen hautausliike St. Trinitatis Pieta'n, jonka olen perustanut, toimennusjohtaja. Jos tahdot jättää toimittaakseni tämän viimeisen surullisen palveluksen vainajalle, niin pidän minä huolen kaikesta… Meillä on kolme luokkaa…", ja hän veti taskustaan ilmoitusvihon.
"Keskimmäinen", sanoi Pe Ontjes lyhyesti ja pikaan.
"Arkku ja koristukset…"
"Tulen mukaan ja katson", sanoi Pe Ontjes.
"… sekä kuletus Hilligenlein asemalle: kaksisataakuusikymmentä markkaa."
"Kauppa on sovittu", sanoi Pe Ontjes… "Me voimme nyt siis lähteä,
Heinke", sanoi hän.
Kolmantena päivänä senjälkeen lepäsi Kai Jans sairaalan ruumishuoneessa paareilla, vielä muuttumatonna, valkeassa ruumispuvussa, jonka Tjark Dusenschön oli toimittanut. Pe Ontjes oli seisonut vierellä ja katsonut. Nyt tulivat ruumiinkantajat sisään.
Silloin astui Tjark Dusenschön, kauniissa kaksirivisessä takissaan, ja kiiltävä musta hattunsa kädessään, arkun pääpuoleen, ja luki kauniilla, täyteläällä äänellään, St. Trinitatis Pietayhdistyksen sääntöjen mukaisesti, Isä meidän.
Sitte sulettiin arkku ja kannettiin ulos.
Ulkona, kun ruumisvaunut jo olivat liikkeessä ja Pe Ontjes aikoi nousta vaunuihin Heinken rinnalle, astui Tjark Dusenschön vielä hyvästelemään heidän luokseen ja sanoi, vakavasti ja suruisasti pudistaen päätään: "Onpa se sentään vahinko, ettei hänestä maailmassa tullut niin mitään; hänellä oli paljon lahjoja. Mutta hänellä ei ollut… tiedätkö… hänellä ei ollut oikeata arvo- ja säätytunnetta. Se se oli. Hän oli ja pysyi aina työmiehenpoikana, maalaispoikana. Hän ei noussut… Se oli vika hänessä."
Pe Ontjes ei virkannut mitään. Hän kiirehti vaan, että he pääsisivät tuosta suuresta kaupungista kotiin. Hän nojausi yhtäpäätä ulos vaunun ikkunasta, ja katseli edellä kulkevia ruumisvaunuja kohden, kuinka ne hitaasti ja vakaasti pujottelivat eteenpäin tuossa ihmis- ja vaunutungoksessa ja tuossa kaikessa hälyssä ja helyssä.
Kun he saapuivat Hilligenlein asemalle, ja siellä seisoi odottamassa pari- kolmekymmentä surusaattuelaista, kaikki tuttuja kasvoja, ja kun sitte kahdeksan päivätyöläistä Hindorffista tarttui arkkuun, neljä kummaltakin puolelta, toisella vaaleita partoja, toisella punertavia, ja kohottivat sen voimakkaasti olalleen, niin silloin hengähti Pe Ontjes syvään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. Oli hänestä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tuntenut ystävänsä päässeen vapaaksi ja lepoon kaikista sielun ja elämän huolista ja tuskista.
Pitkän rakennuksen edustalla, ovensa edessä, seisoi Kain pieni isäukko, ja odotteli saattuetta. Hän heitti pitkän viivähtävän katseen arkkua kohden, ja hänen suupielissään vavahteli. Mutta sitte painoi hän lakin syvemmälle silmilleen, ja yhtyi vaieten saattueeseen. Kookas Pe Ontjes Lau astui hänen rinnalleen.
Heinke ja Anna, jotka olivat olleet Kain isän luona, katselivat ulos ikkunasta. Vasta nykyään alkaa näillä seuduin verkalleen tulla tavaksi, että naisetkin seuraavat surusaattueessa.
Mitä vielä sanoisimme?… Hänen avoimeen hautaansa sateli raskas lämmin toukokuun sade. Uutta viljaa versoo. Ja ihmisiä on tuleva, jotka mielessään ja teoissaan ovat kamppailevat ja taistelevat ihmiskunnan syvimpäin asiain eteen ja valaistukseksi.
JÄLKILAUSE.
Se Vapahtajan elämäkerta, joka sisältyy tähän kirjaan, on monivuotisten tutkimusten tulos, joissa tutkimuksissa on tunnollisesti käytetty hyväksi koko tätä asiata koskevan ja käsittelevän tieteellisen tutkimuksen tuloksia. Viimeisinä viitenä vuotena olen minä, aikeessa lyhyessä elämäkerrassa kuvata Vapahtajan elämää ja toimintaa, tutustunut seuraavain, etupäässä yliopistomiesten, asiata koskeviin kirjoihin ja teoksiin: H. Holtzmann, Jülicher, Wernle, Weinel, Wrede, Grimm, Otto, Meyer, O. Holtzmann, Traub, Bousset, P. W. Schmidt, Harnack, v. Soden, Hollmann, Troeltsch.
Niille, jotka tarkemmin tahtovat perehtyä kysymykseen, suosittelen seuraavia teoksia:
1. Lebensfragen, Schriften und Reden, julkaissut prof. Heinrich Weinel, Jena.
2. Religionsgechichtliche Volksbücher, julkaissut lis. Schiele, Marburg.
3. Die Schriften des Neuen Testaments neu übersetzt und für die Gegenwart erklärt. Julkaisseet Prof. O. Baumgarten j.n.e.
4. Die Geschichte Jesu, kirj. prof. P.W. Schmidt, Basel.
5. Die wichtigsten Fragen im Leben Jesu, kirj. prof. von Soden, Berlin.