KOLMAS LUKU.
Kun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa, joka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi hän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine, hieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas rantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen liepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.
Rantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja jaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan muu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin vahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka kolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän olivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä sanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella päässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään kiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut. Alatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun päästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa oli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan kopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua tulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin perin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista jahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista takaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: "Hilligenleissä, rantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille kuuluu tämä." Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä tuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi luonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.
Nyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää leivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja perunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet mustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois leivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa naapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: "Miksi sinä aiot?"
Pikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi:
"Miksi sinä aiot?"
Silloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan ja sanoi: "Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan koulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan."
"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa", sanoi satamapäällikkö Male
Jans'ille. "Tuuli kääntyy pohjoiseen."
"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä", kuului villalakin alta.
"Sieltä pääset helposti takaisin."
"Niin", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. "Silloin on jo pimeätä ja tulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa."
He laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi rannalla ja katseli heidän jälkeensä.
"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen", sanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.
"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan, miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös: siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."
Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule tänne… minä en voi nousta ylös."
Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi, ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.
Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!… ja tuosta en minä tiedä mitään!"
"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö… se on nyt jo numero kolmas, Male."
Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli, kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen: "Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!" Ja nauroi.
"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans.
"Eiväthän he toki kipeitä ole?"
"Ne… kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin, aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa, niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin kirjojensa ääreen.
Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa kaurassa, ja katselivat häntä.
"Kuules," sanoi Anna Pietille, "sepäs on pelkuri".
"Oh, tokiinsa!" sanoi Piet. "Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan täydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään. Siitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille."
"Me emme sinua nyt tarvitse", sanoi Anna, "mutta myöhemmin joudun kyllä riitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi… niin kauan saat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme."
Kai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä tuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin suuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli heitä.
He palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin palmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. "Et sinä osaa", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi!"
"Lakki ei ole sinun yksin", sanoi Anna kiivastuen. "Yhdentekevää", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua". Ja hän löi häntä kohden.
Anna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka vihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti hän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi veljelleen: "Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan on?"
Piet muisti isän varoituksen ja sanoi: "Emme me anna selkään, mutta peloitamme".
Ja yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet maantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet lammen reunalle. "Me heitämme sinut lampeen", sanoi Piet. "Me heitämme aina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen."
"Siellä on niitä satoja jo", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan, katseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni takista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. "Kerro meille jotain", sanoi hän, "muuten heitämme sinut lampeen".
"Pe Ontjes Lau'sta!" vastasi Kai ripeästi.
"Hänen me tunnemme", sanoi Anna, "kitkerä poika."
"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja… hänellä on päässään villalakki… ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas maailmalle, oikein kauas ja… ja…"
"Nyt ei hän tiedä enempää", sanoi Piet.
"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas… siellä on jalopeuroja… ja elefantteja… ja sitte… sitte rupean minä kuninkaaksi. Niin…"
Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa, unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan, siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä: "Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja iloitsevat… Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä… eikä kukaan kuole… Tuletko sinäkin sinne?"
Ja hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.
Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas", sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".
Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"
"Entä minä?" sanoi Piet ja nousi ylös.
Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat hänen jälissään.
"Me olemme sopineet hyvin keskenämme", sanoi Piet kohta ja kovaan.
"Hän aikoo kuninkaaksi", sanoi Anna "ja tuo tuossa on hänen kruununsa".
Opettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: "Ja mitä tulee teistä?"
"Senhän tiedät", vastasi tyttö, "meistä tulee naapuri Martens.
Niinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin."
"Mutta kun ei minulla ole rahoja?"
"Mitä siitä", sanoi Anna. "Kun meistä kumminkin pitää tulla naapuri
Martens?!"
"Ja kuka sanoo, että pitää tulla?" sanoi Boje melkein kärsimättömänä.
"Rakas jumala", vastasivat molemmat.
"Laittakaa itsenne tiehenne nyt", sanoi Boje vihoissaan. "Ne turvauvat lopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa palvelijan."
Hän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi auringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville hiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.
"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä, armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"
Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja lähti poikineen talosta.
Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten, ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei ole meillä, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut koira".
Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut, että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa… Hän etsii toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."
"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako semmoinen löytyisi?"
* * * * *
Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.
Pe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: "Tulehan sisään".
Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin, niin että housunlahkeet lepattivat.
"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark
Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"
"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"
"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa…" ja hän liikahteli nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin joku vuorikaivos sortunut, "siinä… siinä tapauksessa pitää minun palata alkuperäisiin olettamuksiini."
"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin kumpaankin lentänyt ampiainen.
"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu… Minun alkuperäinen olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä sen kuulitte!… Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."
Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."
Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan rupesi pelkäämään.
"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein pormestarilla!… Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"
Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."
Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."
"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta vilahteleepa jo toivon tähti."
"Missä?" sanoi Pe Ontjes. "Aiotko maksaa hänen viisitoista groscheniaan?"
Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme, ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."
"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua", sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen. "Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."
"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."
"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna kuin mikäkin maantien Matti".
"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme". "Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.
Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten… minä teen lopun koko asiasta… Tjark!…"
Tjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.
"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo kuunnellut. Minä teen lopun siitä."
"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle", sanoi Tjark Dusenschön.
"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille: "Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja ovi auki."
Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:
"Kaikki on järjestyksessä."
Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin kätilömaksuksi… ja nyt jätät kai kirotun marinasi."
Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven suuhun.
"Senkin vintiö…"
Tjark huusi vaikertaen kaukaa: "Hän ei enää saa puhua siitä!"
"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!… Onko Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"
Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista groschenia menivät hukkaan…" Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä hän on?"
Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark… Tjaark… tule pian isoäitisi luokse, lapseni."
"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."
Pieni Kai katsahti iloisesti häneen: "Niin… mutta sinun pitää luvata minulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi."
"Oletpa sinä hullunkurinen poika", sanoi Pe Ontjes, "minne sitte tahdot?"
"Se nähdään sitte", vastasi Kai ylen vakavasti. "Tiedätkö… me matkustamme jonnekin, jonnekin, aivan ihmeelliseen maahan." Ja hän polki innoissaan jalkaansa maahan.
"No lähtään siis!" sanoi Pe Ontjes ja löi häntä olalle.
Ja hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli pojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.
NELJÄS LUKU.
Satamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit olivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien ja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja lujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin tai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi yllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja olivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.
Oli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan velttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin olisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat tuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars Wiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä takana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva hiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui hänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella kahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen rouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia ja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. "Tehkäämme työtä uupumatta niinkauan kuin päivä on" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään, ja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli hän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: "On niin kuumaa", sanoi hän… "Nainen vaietkoon seurakunnassa", sanoi Mars Wiebers pikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti hän senkin kiusauksen.
Silloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja sanoi karkealla miehekkäällä äänellään: "Meidänhän pitäisi tänään saada ainevihot." Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin utelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan ympärillään.
Mars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä Pe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään korkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; "Aineena oli… 'Vedenpisaran vaiheet'… Minä olin sanonut, että piti kuvitella joku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä kertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka se täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas putoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen. Teidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte, kuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin… Nyt on tässä kädessäni Kai Jans'in vihko!… Kai Jans!… Se poika on sitte merkillinen sekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein tuhmin… Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä siellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet nenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on… Jätä virnistelysi, Pe Ontjes!"
Mars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti ne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi Kai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät rukoilevina.
"Mitä sinä tahdot?"
Kai avoi suunsa, mutta ei sanonut mitään ja istui alas taas.
"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä puhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet tuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän keisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi yhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat he Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki vangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli sadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta Kiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee keisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla sangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha ihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se oli alkujaan pyhästä lahdesta."
Useimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin silmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia ihmeellisiä asioita.
"Lakatkaa tirskumastanne!… Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen arka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan, muuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on koko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja! Toisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä, ymmärrätkö?…"
Hän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen… Kai Jans on toki pysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!… Pe Ontjes Lau!… Te kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun ensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein satamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!… Hänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden mukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää vallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan tunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota ainetta sepustaessa… "Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta yhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt kunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo kahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa satamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka aikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi laihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja kuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että se köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan…' Ei minulla ole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina Hilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän ei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi sitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä… Mutta nyt otamme ensiksi pienen väliajan."
Samassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun keskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.
Pe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki suuremmat pojat katsovan häntä kohden. "Lapset", sanoi hän, "tulkoon mitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää itseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka lähtee mukaan?"
"Poika, poika", huusivat toiset, "siitä lähtee hirveä selkäsauna."
"Kuka lähtee mukaan?" toisti Pe Ontjes.
"Minä", sanoi Kai Jans.
"Sinäkö?" sanoi Pe Ontjes.
"Hän luki minun aineeni luokalle: siksi lähden mukaan."
Silloin lähti viisi hänen mukanaan. Kaksi kalastaja Tamsin poikaa. Toisen niistä tapasi aikainen merimieskuolema eräässä suuressa merionnettomuudessa laivastolla; toinen kalastelee nykyään Ontariojärvellä. Ja paimen Süderlohin kaksi poikaa. He ovat molemmat myöhemmin olleet sotapalveluksessa Venäjän rajalla ja työskentelevät nykyään työmiehinä matalikolla, ovat yhä vielä voimakkaita miehiä ja valmiita kaikellaisiin kujeihin. Sitäpaitsi Kai Jans. Tjark Dusenschön oli raukkamaisesti juosta livistänyt ulos, seisoi tallin takana piilossa ja odotteli, kunnes toiset olivat kadonneet.
He hiipivät puutarhan läpi satamatielle, menivät juoksujalkaa vallin yli ja juoksivat kohta vapaalla väljällä ruohikkokentällä.
Avaraa tasaista maata, joka kasvoi lyhyttä kaunista heinää, ei ihmisasuntoa, ei puuta näkyvissä, siellä täällä vaan lähempänä tai kauempana kaunis karjalauma tai jalokasvuinen nuori hevonen, poikki sen juosta ravasi tuo pieni poikaparvi. Kaukana, lakeuden rannalla saattoi ilmassa näkyä pieni vilaus, matalikkotyöntekijän lapio siellä heilahti. Taivas yllä pohjattoman korkeana ja avarana.
Nyt olivat he ennättäneet heinikon rajalle ja astelivat nyt upoten nilkkoihin, joskus polviinkin asti harmaaseen liejuun. Siinäkös puhkuiltiin, torailtiin ja keskusteltiin! Mutta pian saapuivat he taas lujemmalle maaperälle. Näytti siltä kuin aiottaisiin painaa samaa kyytiä aina sinne asti, jossa kaukana häämötti etäinen taivaanranta, jota reunusti kuin tuikottava kapea hopeajuova.
He puhelivat kaikesta, mitä näkivät ympärillään, linnusta, joka lensi heidän ylitsensä, purjeesta, joka vilkahti näkyviin taivaanrannalla, Dänensandin särkästä, jossa on hiekkaan hautauneena rahalaiva, joka joskus on löytyvä, sillä hiekka murenee ja varisee sen päältä.
"Silloinpa tulee Hilligenlei rikkaaksi! Hirveän rikkaaksi!"
Mutta Pe Ontjes tuumi: "Hölynpölyä. Se on kyllä totta", sanoi hän, "että sinne on uponnut muuan tanskalainen laiva, mutta siinä ei ole rahaa, savea ja hiekkaa vaan."
Jos he sattuivat kaukana näkemään jonkun esineen, lähtivät kaikki juoksujalkaa sitä kohden, ja jokainen lausui arvelunsa, mitähän se olisi. Sitte tutkivat he löytöään: laudan pätkää, särkynyttä kirstua, koria, jonka kokki jossain valtamerihöyryssä oli hylkynä heittänyt laidan yli, ja keskustelivat vilkkaasti niistä.
Lopulta, vaikka näytti ikäänkuin taival ei ikinä loppuisi, saapuivat he sentään satamavirralle, joka nyt, laskuveden aikana, vielä kuuttakymmentä metriä leveänä hitaasti ja hiljalleen vieri harmaassa mutaisessa uomassaan merta kohden.
Toiset alkoivat tarkastella viettävää rantatöyrästä, eikö mahdollisesti sentään sieltä hiekasta pistäisi esiin rahalaivan keula tai maston nupit. Pe Ontjes ja Kai Jans taas tähystelivät lyhyttä vihervää juovaa kohden, joka näkyi toisella puolella virtaa matalikolla.
Nyt katsahtivat toisetkin sinne kohden. "Mutta kas", sanoivat he, "siellähän on pieni viheriä saari."
"Sen keksi Kai Jans viime sunnuntaina", sanoi Pe Ontjes. "Kai Jans pystytti sille paalua, ja kirjoitti sille: 'Tämän maan olen minä löytänyt', ja nimensä alle. Paalu seisoo siellä vielä. Mutta puupalanen, jolle kirjoitit sen lauseen, se on poissa."
Samassa kuului toiselta rannalta kirkasta iloista lapsenääntä. He kaikki tuijottivat liikahtamatta sinne kohden. Sitte huusi Pe Ontjes: "Hoi, hoo-i siellä."
Silloin nousi siellä seisomaan kaksi vaaleata lasta, molemmat paljain jaloin, tyttö hihattomassa liehuvassa puvussa, poika paitahihasillaan ja housut yllä, molemmat noin kymmenvuotiaita.
"Ne ovat Anna ja Piet Boje", sanoi Kai Jans.
"Noo?" huusi Pe Ontjes, "mitä teette te siellä? Laittakaa itsenne paikalla pois. Kai Jans on löytänyt saaren."
Silloin huusi pieni Piet Boje kirkkaalla selkeällä äänellään: "Ja minä olen omistanut sen."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pe Ontjes, kiskoi paidan ja housut yltään ja astui veteen. Suuri Tams oli myöskin jo paitasillaan.
"Oh", sanoi Kai Jans, "älä mene, Pe Ontjes! Saarihan on Freestedtin puolella."
"Tule mukaan", sanoi Pe Ontjes.
"Minä en voi. Virta on liika vahva."
Piet Boje seisoi sääret leveänään paalun vierellä ja puhui jotain sisarelleen: hän kehoitti kai häntä lähtemään pois. Mutta tyttö jäi hänen rinnalleen.
Molemmat isot pojat uivat yli, tulivat maihin ja hyökkäsivät noita kahta kohden. Kai Jans näki kuinka Piet Boje otti kouransa täyteen mutaa ja heitti läheneviä alastomia poikia vastaan, ja kuinka suuri Tamskin sieppasi mutaa ja heitti ja osui pienen tytön päähän ja korvaan… Heitto oli niin raju, että tyttö taipui taaksepäin.
Silloin kirkaisi hän kovaan, ja huusi toiselle puolelle: "Pe Ontjes, hyvä Pe Ontjes, tule minua vastaan!" ja syöksyi pukimineen päivineen veteen ja alkoi uida.
Pe Ontjes oli kääntynyt ympäri, ikäänkuin joku olisi kovaan tarttunut häneen ja kääntänyt hänet. Sielunsa läpi lensi kuumana ajatus… jotakin kuin: 'tuo armas ihmeellinen poika', ja hän heittäysi veteen ja ui Kaita vastaan, niinkuin tapansa oli uida: silmät selkosen selällään ja yhtäpäätä syleksien ja pyrskähdellen. Keskellä virtaa kääntyi hän ja ui viistoon Kai Jansin edessä, niin että hän suojeli häntä pahimmalta painolta. Kai hengitti raskaasti ja uida ponnisteli uljaasti, silmäkulmat rypyssä ja suu tiukasti sulettuna, ja saapui onnellisesti toiselle rannalle.
Suuri Tams oli tarttunut pientä Piet Bojea rinnuksesta ja ravisteli häntä kovakouraisesti. Lapsi katseli häneen sanatonna ja uhmamielisenä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Puolustaahan en minä voi itseäni tässä, mutta sen voin näyttää, etten pelkää.
"Pidä lujasti hänestä", sanoi Pe Ontjes.
"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?" sanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän Tamsin edessä. "Tule", sanoi hän tytölle, "minä pesen sinut puhtaaksi."
Mutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen kätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli pimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja silmänsä vaaleanharmaat.
"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä hukkua."
"Oletko sinä se poika, joka oli meillä, kun Heinke syntyi?"
"Olen", sanoi hän, "hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?" Ja hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja korvaansa ja sanoi: "Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle."
Tyttö katsahti veljeensä ja sanoi: "Sano isolle Laulle, ett'ei hän loukkaa minun veljeäni."
"Mutta nähkääs!" huudahti Pe Ontjes, "tulkaa katsomaan! He ovat saaneet suuren ankeriaan… Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!"
Piet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti hiekalla. "Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä", sanoi hän, "niin liukas se on."
"Miksei?" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista niskasta, katsahti reimasti ympärilleen… ja purasi ankeriaalta pään poikki ja sylki sen suustaan.
Anna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen väljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. "Sika, sika sinäkin!" huudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. "Kutti, kutti sikakin!… Mikä kamala ihminen sinä olet."
Pe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli hänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.
Tyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja torasi taukoamatta: "Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä… mokomakin ankeriaan syöjä."
"Jos sinä kajoot häneen", sanoi Piet, "niin lyön minä. Vaikka olenkin pienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta."
"Tule, Pe Ontjes", sanoi Kai Jans, "sinä otat ankeriaan ja me palaamme takaisin meidän puolellemme."
"Visakalloja nuo kaksi", sanoi Pe Ontjes ja katseli mielihyvällä heitä kumpaakin ja kääntyi pois.
Sitte heittäysivät he taaskin veteen, vasemmalla Tams, keskellä Kai Jans, oikealla, pidätellen virtaa, Pe Ontjes, joka piti ankeriasta poikittain suussaan ja hirveästi ravisteli päätään ja pyrskäytteli vettä suustaan.
Kun he saapuivat toiselle rannalle ja kapusivat maihin ja katsoivat taakseen, seisoivat nuo molemmat lapset siellä rinnakkain, aivan yksin avaran, aution, harmaan lakeuden keskellä, jolla siellä täällä vilahteli säihkyvä auringonhohto, heidän hiuksensa välkkyivät vaaleina. Tyttö kohotti uhkaavasti kättään, ja hänen pieni uljas äänensä kaikui kirkkaasti ja kimeästi tälle puolen: "Ankeriaan syöjä, ankeriaan syöjä sinä."
"Tyttö on aivan yhtäläinen huimapää kuin poikakin", sanoi Pe Ontjes, laitti kätensä torveksi ja huusi toiselle puolelle: "Sinusta tulee minun vaimoni. Oletkos hyvilläsi nyt?"
Mutta toiselta puolelta ei kuulunut muuta kuin kaukaa kirkkaana ja terävänä, kuin ripeä vihainen linnunlento, sama herjaussana.
Kun Pe Ontjes seuraavana päivänä tuli koulutietä ylös, seisoilivat hänen rikosveljensä siellä täällä ovilla ja nurkissa, ja liittyivät hänen seuraansa. Kaikki olivat he vaiteliaita ja välttivät katsoa toisiaan silmiin. Pe Ontjeskaan ei ollut oikein tavallisella tuulellaan. Kun he astuivat sisään koulupihalle, kääntyi hän toisiin ja sanoi vakavasti: "Lapset, tänään on meillä edessämme kujanjuoksu." Sitte kiskasi hän oven auki ja astui sisään.
Mars Wiebers tarttui pöydän laitaan, laski karttakepin viistoon eteensä, ja luki isämeidän. Sen luki hän aina, ennenkuin hän alkoi rangaista; hän oli nimittäin joskus lapsena vihapäissä lyönyt erään leikkitoverinsa käden poikki.
Sitte saivat he vuoronsa mukaan ankaran selkäsaunan. Kun hän viimeksi aikoi lyödä Kai Jansia, kysyi hän: "Miksi nousit sinä eilen ylös? Mitä aioit sanoa?"
Kai vastasi hiljaa ja silmät rukoilevina: "Minä aioin pyytää, ett'ette lukisi luokalle minun ainettani, minusta on niin kamalaa, kun he nauravat minulle. He nauravat usein minulle."
Opettaja arveli hetken, sitte löi hän häntä.
Mutta senjälkeen kohotti hän keppiään, ja ravisteli sitä koko Hilligenlein Satamakatua kohden, ja sanoi tuimasti: "Armahtakoon teitä, jos vielä kerran nauratte Kai Jansille! Ja vaikka olisi hänellä päässään koko paradiisi ja enkeli Gabriel päällepäätteeksi, niin mitä kuuluu se teihin? Onko teidän asianne ajaa hänet ulos paradiisista, vintiöt? Sen on Jumala tekevä."
VIIDES LUKU.
Jo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta kistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista vuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse sen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan. Avain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä. Palmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen palvelukseen parkkilaiva "Goodefroo'lla".
Olisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään ollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön, pitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat ja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille palmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei ylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran sanonut: "Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen asioistaan." Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan välittää. Täytyy sanoa, milloin: "Älä nyt ole noin imelä siinä"… milloin: "Älähän toki valehtele"… milloin taas: "Mutta sinä, mistä olet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?" Pitää joko kerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan hänen puolestaan.
Pajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli neuvoton ja perin alakuloinen. "Hän ei kelpaa mihinkään", sanoi hän, "hän on liika laiska". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: "Hän on yhtä laiska kuin sinä", sanoi hän, "mutta hänellä on lisäksi vielä eräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä". Scheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan arveluttavasti silmiään: "Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle", sanoi hän, "semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii vielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja maalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle työtilaisuus."
Tjark Dusenschön istui toisten keskellä alasimella, yllään puku, jossa oli monen omistajan peruja, ja harmaissa sukissa. Pitkään kaulaansa oli hän kietaissut punaisen huivin, jonka päät pitkinä riippuivat alas ja pyöreässä päässään oli hänellä vanha kulunut kimnasistilakki. Hän heilutteli jalkojaan, taivutteli isovarvastaan ja katsoi vuoronperään jokaista ympärillään suurin hyväntahtoisesti vilkahtelevin silmin. Kai Jans istui syrjempänä ruuvinpenkin ääressä naulakistulla, ja tunsi itsensä liika nuoreksi ja kokemattomaksi, lausuakseen ajatustaan noin painavassa asiassa, ja katseli sanaa sanomatta ja tarkkaavasti aina sitä, joka kulloinkin puhui.
"Hänen isoäitinsä on muuten käynyt pastorin puheilla", sanoi Jan Friech.
"Sinun isoäitisi?" sanoi Pe Ontjes. "Auta armias! Stiena Dusenschön!
Sitä minä olisin tahtonut olla näkemässä! Tietysti tuohon tapaan…"
Hän liikutti sirosti olkapäitään ja käsiään ja nauroi. "No, ja pastorin
piti kait sanoa hänelle, mitä sinusta pitäisi tulla?"
Tjark Dusenschön ei ollut hitaistakaan loukattu; hän katseli alas jalkoihinsa ja antoi varvastensa leikkiä piilosia keskenään. "Hän kävi kysymässä pastorilta, olisiko mahdollista, että voisin jossain hovissa saada paikan, semmoisen kuin airueen tai hovineuvoksen toimen tai jotain semmoista."
"No?" sanoi Pe Ontjes, ja äänessään kuulsi yht'aikaa iva ja kunnioitus ja epävarmuus. "No, ja mitä arveli pastori?"
Tjark kohotti silmäkulmiaan. "Pyrkijöitä on ylen paljon", sanoi hän.
"Hullua!" sanoi Pe Ontjes keventyneesti.
"Jotain semmoista pitää sen olla", tuumi Jan Friech, "jossa voi pukeutua hyvin, ja jossa tulee tekemisiin hienojen ihmisten kanssa".
"Tervaa, pikeä ja semmoista ei siinä saa haiskahtaakaan", sanoi Pe Ontjes pilkallisesti, "ja sitäpaitsi korkealle pitää siinä saada kohota".
Scheinhold, kisälli kiskoi silmiään kuin jahtikippari isopurjettaan, kun hän kolme päivää on saanut maata tyvenessä. "Jos saan minäkin sanoa sanani… niin pitää hänestä tulla pormestarin kirjuri."
Silloin kirkaisi Jan Friech kovaan: "Daniel Petersin kirjuriksi!… Oman isänsä!… Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset, nyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri." Hän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän auringon valossa säteilevään maisemaan. "Minä näen selvästi edessäni hänen elämän tiensä", sanoi hän.
Pe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. "Ajattelisit ennemmin", sanoi hän, "mitä meidän nyt pitää tehdä."
"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle", sanoi Scheinhold kisälli. "'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme vielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan."
"Kuka?" sanoi Pe Ontjes. "Tjark Dusenschönkö?… Josko hän suostuu?… Se nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi me hänet määräämme."
"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni", sanoi Tjark surkeasti. "Tässä tämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on hieno mies."
Kaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold taaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: "Jos siis ehdottaisin jotain… Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in vanhat vaunut… jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa, arpa yhdestä markasta… ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi rahat pukuun ja saappaisiin."
"Oiva tuuma!" huudahti Jan Friech. "Oiva tuuma", ja nyykäytti, katsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.
Pe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. "Vaunut ovat liika vanhat", sanoi hän. "Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla pimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan niitä."
Jan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen. "Mitähän niissä katsomista?" virkkoi Jan Friech. "Vaunut ovat siellä… ja sillä hyvä."
"Voihan joka tapauksessa väittää", sanoi Scheinhold, katse luotuna maahan, "että tuolla vajassa on vaunut".
"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja", sanoi Jan Friech. "Kun hänen piti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut. Mutta minä en ole viitsinyt myydä niitä."
"Et saanut niitä myydyksi", sanoi Pe Ontjes. "Minä tahdon nähdä ne, muuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta."
"Neljäkymmentä arpaa", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, "markka arvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta".
Jan Friech alkoi nurista: "Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo vanha ryjä… vaunut, tarkoitan… ovat minulla panttina velasta. Neljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä kahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi toimeen…" Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: "Mietippäs sitä", sanoi hän, "mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?"
Silloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa edessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan kirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat pahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold keruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä ja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika kunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen tilaa, oli hänen määränä "puhua varovaisuudella". Hieman kiusallisen vaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai Jansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan niin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen omistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia, että hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri sattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden arvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä kolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi sen selvässä rahassa.
Sitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä, milloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein ristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä kotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon kahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä. Loput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä rinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi nimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark Dusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa, että hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt ja vääräsäärinen.
Sitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei ollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle Daniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi tämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa itselleen.
Pe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen ja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja lämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja Scheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon onkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja maankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein Satamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta kesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa vetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita, harmahkoja maanteitä.
Kolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja Kai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen, sillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin hyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he pajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he tavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan hänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa hän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja he aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin heihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja puhui seinää kohden: "Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari, ritari Pepe… Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli kunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä puolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs postikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt, oppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että nuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä teidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja hyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti teidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä Jan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert, Heinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla kutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää."
Jan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä istumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: "Tuo mies on kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä, juopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea juhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä aavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark Dusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel Peters voi vastustaa."
Kohta päivällisen jälkeen lähtivät he matkalle: senjälkeen piti arvonnon tapahtua. Scheinholdilla oli yllään Jan Friech'in musta juhlatakki, joka ylettyi hänelle polviin asti, hihan suut olivat kiverrettyt kokoon, hän asteli edellä; vasemmalla puolittain hänen takanaan asteli Tjark Dusenchön, pukeuneena uuteen kauniiseen pukuunsa, kiiltävissä saappaissa, päässään musta huopahattu ja kaulassaan sininen kaulahuivi; takana marssi koko Satamakadun lapsiliuta, kaikki puukengissä; vähän taaempana seurasivat Pe Ontjes ja Kai Jans. Tjark Dusenschön kääntyi tuontuostakin silmät välkkyvinä katsomaan taakseen ja sanoi: "Teidän pitää jäädä ulkopuolelle."
Nuo molemmat saapuivat kuin saapuivatkin virkahuoneeseen ja tapasivat Daniel Petersin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Kuten hänen tapansa oli aina, kun hän sai vieraita, olkoon että ne olivat vaikka vaan lapsia, nousi hän nytkin seisomaan, niin että koko hänen kookas komea vartalonsa tuli näkyviin, sipaisi kädellään uhkeata silkinhienoa pujopartaansa ja kuunteli seisoaltaan kisälli Scheinholdin esitystä. Hän valitti aina, että meidän päivinämme on kaikki arvontunto ja kunnioitus hävinnyt. Tässä nyt oli kumpaakin. Armollisella päännyökkäyksellä laskettiin he puheilta.
Ikinä ei ole Hilligenlein torilla kaikunut semmoista puukenkien pauketta kuin sinä päivänä, vaikkapa kolme Süderloh'ia ottivatkin puukengät jaloistaan ja juosta livistivät sukkasillaan. Ja ikinä ei ole pidetty juhlallisempaa istuntoa Jan Friech Buhmannin pajassa, kuin nyt, kun ryhdyttiin arvontaan. Ikinä ei ole Tjark Dusenschön istunut niin kiiluvin silmin ystäväinsä keskellä, kuin silloin, kun hän hämmensi Jan Friechin vanhassa mustassa syvässä hatussa arpalippuja. Ja ikinä ei ole paja nähnyt hämmästyneempiä kasvoja, kuin silloin, kun Scheinhold, Scheinhold kisälli, hän juuri, eikä kukaan muu, veti esiin voittolipun.
Siitäpä syntyi hirveä hämmästys.
Pe Ontjes purasi huuliinsa ja katseli synkeästi eteensä. Scheinhold istui järkytettynä käsikärryillä, eikä kuullut, kun Tjark Dusenschön hiljaa sanoi hänelle: "Kuule, nyt voisimme arpoa vaunut vielä kerta… Minä tarvitsisin vielä kaikenmoista." Jan Friech istui alasimella, piti tarkkaa huolta lyhyestä piipunnysästään ja puheli kohtalon oikuista. Yhtäkkiä nousi Pe Ontjes seisaalleen, ei katsahtanut ympärilleenkään ja sanoi: "No, minähän pääsen maailmalle… Hyvästi nyt kaikki yhdessä! Elinpäivinäni en enää tahdo olla tekemisissä teidän kanssanne."
Ja lähti. Tjark Dusenschön lähti myöskin.
Kai Jans aikoi hänkin lähteä. Mutta kun mestari ja hänen kisällinsä istuivat siinä niin alakuloisin hiljaisin kasvoin, jäi hän vielä, ja sanoi ahdistuneesti: "Alkaisitte työhön nyt. Peter Thedens tahtoisi mielellään auransa jo. Alkakaa nyt!"
Jan Friech Buhmann kohottautui alasimeltaan, työnsi auki tomuisen ikkunan, joka antoi satamalle käsin, veti henkeään syvään ja sanoi: "Kummallisen mieto ilma… Tee tulta, Scheinhold, laitamme auran valmiiksi!… Näes tuossa… Hinnerk Ilsen menee pyytämään ankerioita jo… ei hän mitään saa… on tuhma…"
Scheinhold, joka yhä vielä istui käsikärryillä, oli kohottanut päätään ja vetänyt ilmaa sieraimiinsa: "Kummallisen mietoa", sanoi hän. Sitte vaikeni hän hetken. Sitte ravisti hän raskaasti päätään: "Tuosta asiasta minä en selkeä", sanoi hän. "Omatuntoni on liika arka. Kaikki tulevat sanomaan, että olen tehnyt petosta arvotessa." Hän nousi jäykästi ja työnsi suuren oven selkoselälleen ja katseli ulos kadulle.
Kai Jans katseli huolestuneena yhdestä toiseen, astui Scheinholdin rinnalle ovelle, ja virkkoi taaskin noin ohimennen: "Alkaisitte nyt työhön. Sytytähän valkea, Scheinhold."
Jan Friech oli yritellyt ruuvata irti auranterää, mutta tarvitsi välttämättä toista ruuvinavainta ja tuli taaskin ohi ikkunaan: "No, nyt istua kyköttää Karl Martenskin siellä… verkkoineen… ei hänkään mitään saa… on liika tuhma!… Onpas se ilma ihmeen lämmin. Ankeriaatkos livahtelevat siellä nyt!"
"Oh", sanoi Scheinhold. "No, lähtekää nyt, mestari, pyydystämään ankerioita."
Jan Friech käännähti ympäri ja sanoi halveksivasti: "Luuletko sinä, ett'en tiedä, mitä kello on lyönyt? Sinä haluat paksun Büttin luokse juopottelemaan!"
Kai Jans aikoi hypähtää ylös ja juosta noutamaan Pe Ontjesta, mutta pelkäsi, että hän tulisi takaisin liika myöhään ja jäi seisomaan ja katseli liikkumattomin säikähtänein silmin Scheinholdia. Hän tunsi hänet lapsuudestaan asti ja piti hänestä. "Minäkö Büttin luokse?" sanoi Scheinhold, "e-henpäs!" Hän istui hetken hiljaa. Sitte kyyristyi hän taas kokoon ja murtui itseensä ja sanoi valittaen: "Kun ei omatuntoni vaan olisi noin arka… mutta tuosta en selkeä. En tahdo, että minusta sanotaan, että minä olen petturi."
Jan Friech astui ikkunaan äärestä ja sanoi: "Katsonpas sentään, onko verkkoni kunnossa", ja meni ulos pihalle.
"Kuulehan", sanoi Scheinhold takertuvalla äänellä… "tuota… työtä en kumminkaan voi tänään tehdä… Käväisenpä pikimmältään satulamaakarilla katsomassa, joko hän on korjannut minun vatsahihnani!"
"Kuule", sanoi Kai Jans ja tarttui häntä käsivarteen ja loi rukoilevasti silmänsä häneen: "Minä pyydän sinua, älä mene vaan Büttille?"
"Tokiinsa", sanoi hän, "kuinka semmoista luuletkaan? Mutta minun pitää satulamaakarille, ymmärräthän sen!… Ja luuletko sinä, että sitä viitsii tehdä työtä, kun on niin laiska mestari?
"Ja luuletko sinä", sanoi Jan Friech, ikkunan läpi, "että sitä viitsii ihminen tehdä työtä kun on hänellä noin juoppo kisälli kuin sinä?… Vesi on aivan sopivan korkealla nyt, ei liian korkea, eikä liian matala. Minä lähden satamaan."
"Huh… tuota vettä!" sanoi Scheinhold ja ravisteli itseään. "Tuota vettä, vettä!" Ja kohotti tutisevan kätensä, sormet käppyrässä, ikäänkuin pitäisi hän siinä pikaria, ja nauroi onnellisesti.
Silloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja puhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle: "Kuule, Scheinhold… kuulehan!… tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?"
"Sitä en tunne?" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä olivat kuin likaisesta lasista.
"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira sääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä… Tiedätkö, mitä hän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme päivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat sinkoilivat savutorvesta".
"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana", sanoi Scheinhold säälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan tuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko Jan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan poikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän juoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui kuumasti ja tulisesti: "Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja vasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön eläin."
"Pojan vekana", sopotti Scheinhold, "en viitsi kuunnella historioitasi; en viitsi".
"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä suuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä oven halki. Ja silloin… silloin… olivat kaikki pihdit ja vasarat ja viilat ja hiilet… kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen nurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja riuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä ahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa, sanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä kirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa."
Silloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä horjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine kauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: "Sillä tapaa mies tekee!" sanoi hän. "Noin vaan! Ja nyt tule tänne!"
Silloin hoiperteli Scheinhold ovesta sisään.
Kai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään edes alas katua ja aikoi kai kotiinsa… Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa ovesta ja sanoi jo kaukaa. "Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei ole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä on mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista kuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on varmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään. Olen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä." Hän tuli lähemmäksi; ja nyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti kummankin kätensä eteensä: "Mutta poika", sanoi hän, "mikä sinun on?"
Kai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja tulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.
Pe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet pitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle, vaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli tapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi, kuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli nauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: "Siinä tapauksessa tiedän hyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä kouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että löytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en osannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä kokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on sekoittanut hänet."
"Onpa vahinko", sanoi Pe Ontjes, "ett'ei hän lähde kerallani maailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten ei se käy."