KUUDES LUKU.
Oli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat. Niillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat hevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski satamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä kansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.
Piet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa; molemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät aran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin seisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut yhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.
"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään", sanoi äiti ystävällisesti. "No, eivätkö
Heinke ja Hett olekkaan mukana?"
Lapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun tuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa välkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat ympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.
"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan", sanoi Male Jans, "ja lattia on savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos… tuossa ovat vielä Itzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei minulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi; voit seurata heitä markkinoille."
Hän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti arasti tyttöä olalle. "Näes", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka yllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: "Tuossa istuu hän joka ilta. Aina hän on kirjojensa parissa."
"Hän on kai hyvin viisas", sanoi Anna.
"Oletko jo sen huomannut?" sanoi Male Jans, ja hänen silmänsä ilmaisivat kaiken hänen suuren salaisen ylpeytensä. "Opettaja Wiebers meni viikkoa sitten ohitse tästä ja sanoi: onpa vahinko, ett'ei Kaista voi tulla opettajaa. Mutta sehän ei ole mahdollista; meillä ei ole varoja. Hän rupeaa kirjanpainajaksi ja menee oppiin Heine Wulkille; hän työskentelee siellä nyt jo joka iltapäivä ja on hyvin ylpeä siitä. Heine Wulk'kin sanoo, että sitä tietä voi hän saavuttaa kaiken! Ajatteles vaan… tuonnoin kirjotti hän jo pienen runon; Heine Wulk sanoo, että se on aivan hyvä, ja on painanut sen… Miksi sinä aiot, Piet?"
"Minä menen pääsiäisenä Itzehoe'en reaalikouluun", sanoi hän, "ja rupean kauppamieheksi."
"Ja minä kun luulin, että sinä aikoisit koulunopettajaksi", sanoi Male
Jans.
"Opettajana ansaitsee niin hiukan", vastasi poika vakaasti, "mutta kelpo kauppamies voi saada paljon rahoja kokoon."
Kai astui sisään. Hänen äitinsä hypisteli yhtä ja toista hänen puvussaan, kysyi, joko hänellä oli nenäliina, silitti kädellään hänen hihaansa, näyttääkseen, että se oli hyvää kangasta ja antoi hänelle kaksi grosschenia, jotka jo odottivat ikkunalaudalla. Heidänhän piti toki nähdä, ett'ei hänkään ollut ihan ilman markkinarahoja. Kun he lähtivät ulos vilkautti hän vielä kerran silmää pojalleen: "Käyhän suorana, kuuletko?" sanoi hän, ja osoitti tyttöön, joka seisoi suorana ja uljaana kuin kuningatar.
Kun he taittivat Satamakadulta Kirkkokadulle, olivat he samassa keskellä parasta markkinatouhua ja väen virtaa. Kelloseppä Reimersin ikkunan alla istui pieni, kyyrykasvuinen viulunsoittaja, Tim Söth kadulla ja soitteli ja huojutteli päätään soittonsa mukaan; lakkinsa oli hän pannut polvilleen, jotta ohitsekulkijat heittäisivät siihen pienen lantin. Kun hän näki Boje-lasten astuvan ohitsensa, laski hän viulunsa hetkeksi alas ja sanoi: "Kuulehan, Boje prinssi, onko sinulla vaihtaa markka? Minulla on niin paljon pientä rahaa."
Piet otti esiin rahakukkaronsa ja sanoi: "On kyllä", ja odotteli, kunnes Tim Söth oli laskenut summan puolissa groscheneissa; hän sai pikkurahat, ja antoi sijaan markan. Eteenpäin mennessään laski hän rahat, ja huomasi että hän oli saanut vaan yhdeksän groschenia.
"Saitko oikein?" kysyi Anna.
"Täsmälleen!" vastasi hän ja pisti rahat tyyneesti taskuunsa. Mutta samassa sykähti hänessä, hän kääntyi jyrkästi ympäri, tarttui Tim Söthin lakkiin ja sanoi välähtelevin silmin: "Petkutit minua, senkin hulttio. Ellet olisi raajarikko niinkuin olet, pehmittäisin sinut oikein perinpohjin." Viulunsoittaja katsahti epävarmasti häneen, ja kohotti viuluaan, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt mitään koko asiasta.
Markkinatorin kulmauksessa, kohta oikealla seisoi joku positiivin soittaja suuren maalatun telttaseinän edessä, jolle oli kuvattu joku kamala murhateko. Karkealla äänellä ja vieraalla murteella lauloi eräs nainen tapauksesta.
"Hän on kai itse ollut mukana siinä", sanoi Kai Jans, joka katseli hämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli, että koko juttu oli sulaa valhetta. "Näethän", sanoi hän, "eihän koko kirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle." Anna pysytteli taaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.
"Tule", sanoi Kai, "niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla. Joka numero voittaa… Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero voittaa."
"Kukat saat sinä", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa. Pyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. "Ei osunut numeroon, ikävä kyllä", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos ilmaan. "Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa."
"Minusta", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, "minusta jatkamme me matkaa vaan", ja peräytyi pöydän luota.
"Nyt hukkasit kaikki rahasi", sanoi Anna.
"Käyn noutamassa lisään sittemmin", sanoi hän.
Sitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja katselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun, lensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli sivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä hän piti siitä. "Se on niin liika lapsellista", vastasi tyttö, "mutta minä pidän siitä sentään". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin johtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai toimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin luo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän kohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla ja saattaisi heidät rantalaiturille.
Sill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa ja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen ukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse taas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat ukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja kirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät piiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja teille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti lentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma Hilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli vielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi Freestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita salamoita.
Kun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli hän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja ympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka oli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin tansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat eksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin tulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää vastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että Freestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän kuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä Freestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa, ja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.
Silloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei löytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi, olivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista vanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat, höllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi, ikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli joutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut itsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja sieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama pöytä ja penkki.
Sieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan penkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle, kasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja katseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark Dusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa sinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin huolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä hiuksiaan ja puhui paraikaa: "Olisi suuri ilo minulle viedä teidät meidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon."
Kun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen ja sanoi: "Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?"
"Kuule",… sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, "Piet on kuullut, että isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin."
Anna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.
"Nyt ei mene venhettä; saatanko minä sinut lähden ympäri kotiin?"
Tyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: "Sitte meidän pitää lähteä kohta."
He menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen kaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut yhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän käydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa ja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä tuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin arvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän siten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän sanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita ja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa myymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen rinnalla kaupungista.
He tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte oikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella oli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja orjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.
Kai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt ja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä. Hän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita, koska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat, joista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana, tuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä ollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä oli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut voinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki, kun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä tuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi, ja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja tupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja syksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas mummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi kunnan rasitukseksi. "Näes", sanoi hän, "kun nyt iltasin palaan kirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun äiti itkee."
"Eivätkö sisaresi sitte ansaitse mitään?"
"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte, kun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman niukasti."
"Niin", sanoi tyttö… "Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä. Ajatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä siitä."
"Mitä hän loruilee!" ajatteli Kai. "Hän ja köyhä!" Semmoinen mies kuin opettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.
Sitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: "Ajatteles, puolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu… Uskooko Piet?"
Tyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi kohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: "Kun pastori tietäisikin, mitä hän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei silloin pääsisi ripille… Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme me kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän… me aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla."
"Oliko silloin yö sitten?"
Tyttö katsahti kummastellen häneen. "Tietysti! Vai oletko sinä niin tuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme tulleet ikkunasta ulos ja etsimme."
"Paitasillanneko siis?"
"Paitasillamme tietysti… Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos tuonne… Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa. Luuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut maailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen, mitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen uskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon. Näes', niin kamalia hän puhuu."
"Mutta sinä", sanoi Kai Jans, "uskotko sinä?"
"Minä uskon sen kaiken", sanoi tyttö, "koska pastori sen sanoo." Hän jäi katsomaan eteensä ja vaikeni hetken. "Tiedätkö, mikä tekee usein mieleni niin surulliseksi? Jumalahan on kolmiyhteinen, niinhän? Nyt peloittaa minua usein, katsos, kun olet iltasin niin väsynyt, enkä lue kaikkea järjestyksessä. Minä luulen, että olen rukoillut vähimmän Pyhää Henkeä, ja nyt hän on ehkä suuttunut minulle."
"Mutta voithan tehdä siten", arveli Kai, "että sanot näinikään: Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki! ja sitte rukoilet. Silloin rukoilet heitä kaikkia kolmea ja oikeassa järjestyksessä."
Se tuntui Anna Bojesta selvältä. "Oi niin", sanoi hän. "Niinpä se käy! Kuinka sinä olet viisas!… Sanotaan että sinä olet omituinen poika ja viisain koulussa. Tiedätkö siitä?"
Pojan sykähti sydän kurkkuun, niin iloiseksi hän tuli, kun tyttö puhui hänelle sillä tapaa; ja asteli sanaa sanomatta ja onnesta kukkurallaan hänen rinnallaan.
Pensaikoissa istua kyyristeli lintuja tipahtelevain sadepisarain välillä ja katselivat liikkumattomin tarkkaavin mustin silmin noita kahta ohitsekulkijaa; kuu kurkisteli pilvien takaa esiin miedossa lievässä yössä. Taivaan rannalla yleni syvänharmaa pilvivuori, jonka helmassa tuontuostakin raskaasti jyrähteli.
"Tule", virkkoi Kai, "astutaan nopeampaan; nousee ehkä uusi rajuilma vielä."
Tie alkoi aleta ylämaalta ja he tulivat hiljaiseen kylään. Siellä täällä tummien lehvistöjen alla ja varjossa seisoi pimeissä ryhmäkkeissä olkikattoisia rakennuksia. Eräästä puutarhasta pilkoitti vielä valo, kuuli jonkun matalalla äänellä lausutun sanan ja joku ovi sulettiin hiljaa. Joku naapuri oli käynyt iltavierailulla toisen luona ja palasi nyt kotiinsa. Salama valaisi silmänräpäykseksi kylätien: siinä astelikin naapuri, roteva, tukeva, hieman kumaraharteinen mies. Kohta sen jälkeen, tien risteyksessä, keskellä kylää, tulivat heitä vastaan pienet vaunut, joiden eteen oli valjastettu pieni ponihevonen, niillä istui aivan likittäin rinnatusten kaksi lasta, poika ja tyttö, pieni kirjava koira juoksi vaunujen rinnalla. Selvästi näkivät he lasten tyyneet tutkivat silmät. "Mitä kaikkea onkaan liikkeellä tänä yönä", sanoi Kai Jans.
Salama ja vaunut olivat kai häirinneet heidän huomiotaan hiukan, niin että he tienristeyksessä taittavat väärälle tielle ja tulivat ulos nummelle. Ensin eivät he huomanneet erehdystään, he kun taas puhuivat ukkospilvestä, joka synkeänä ja uhkaavana lepäsi meren yllä ja kohosi lähemmäksi. He olivat käyneet ehkä neljännestunnin, ehkä enemmänkin: silloin huomasivat he, kun tie alkoi yletä, että he olivat väärällä tiellä. Nyt aikoivat he ensiksi oikaista poikki kankaan oikealle tielle. Mutta silloin alkoi mereltä käsin uhkaavasti jyrähdellä, ikäänkuin olisi lukematon joukko jyrhiä laivoja murtanut tietään läpi jäätyneen teräksisen meren ja raskaasti sysännyt rantaan. Tuuli ja sade läiskyi ja löi ikäänkuin olisi kuullut raskaiden ja märkien purjeiden läpättävää hakkaamista.
Silloin ottivat he toisiaan kädestä, ja sanomatta enää sanaakaan, säikähtäneinä ja pelokkaina, kääntyivät he takaisin kylää kohden, menivät erästä valoa kohden, joka pilkoitti tien viereltä aivan kylän edessä. Varpasillaan käyden menivät he pari askelta pienen puutarhan läpi ja asettuivat seisomaan seinämälle lähelle valoa, ja olivat ihan hiljaa. Nythän he olivat edes lähellä ihmisiä.
Mutta juuri kun he seisoivat siinä, aukaistiin ikkuna aivan heidän vieressään, suuri partainen, keski-ikäisen miehen pää pisti näkyviin ikkunasta, tähysteli taivasta kohden ja sanoi pelokkaasti: "Äiti, äiti! Katsohan ulos nyt! Koko toinen puoli taivasta on sortunut."
Vanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: "Annahan sortua, poikaseni: sitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan… minusta tuntui, aivan kuin olisin kuullut jonkun käyvän."
Mies katsahti sivulle. "Tuossa seisoo joku lapsi", sanoi hän. "Ja tuossa toinen."
Lapset seisoivat paikallaan kuin naulatut.
Vanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: "Tulkaa sisään lapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!" Ja meni edeltä matalaan tupaan ja sanoi: "Istukaahan, lapset;" ja pojalleen: "Mene nyt nopeasti kyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia… Hän on hieman omituinen", selitti hän, "varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan putosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi. Mutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset, älkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen ja tyyntyy." Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he menivät, ja sanoi: "Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään teille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa Freestedtissä."
Samassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti valoisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi suuria vuoria taivaan kantta vastaan… ja taivaan kynttiläkruunut sälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.
Eukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin. Silloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana kasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä: "Äiti", puhui hän, "nyt se putosi kaikki minun päälaelleni… minun päälakeni on kaikki murskana."
"Lapseni", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita hiuksiaan, "siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain kertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa nyt, lapset… Siitä on kauan aikaa sitte… ehkä seitsemänsataa vuotta jo… ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen… silloin ratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme ohitse… kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse… hän oli matkalla Hilligenleihin… No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti hän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle lakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot vyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä täällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen rakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen miehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen mieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa esitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää nähdä edessään alkavaa ja epävalmista.
"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin oli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä, joka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri harmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän, oli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi valtaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut hänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen, kuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta kansasta; ja söi yhä.
"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut huonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin pahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän suuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän oli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.
"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia, puolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa, yllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää kohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla kielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli mieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka puhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista teoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on näillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.
"Senjälkeen astui piispa kivipöydän äärestä, ja astui heidän luokseen ja alkoi kysellä yhdeltä ja toiselta Isämeitää ja Uskontunnustusta. Vastauksen sai hän harvoin ja piispa äkämystyi taaskin.
"Kun hän siten kysellen eteni kirkkoa, näki hän vasemmallaan kahden keskitekoisen pilarin välissä nuoren miehen, jolla oli pitkät, suorat ja vaaleat hiukset, ja tyvenet voimakkaat kasvonpiirteet; villaisen mekkonsa päällä kantoi hän hylkeennahkaista reppua, joka oli tehty yhdestä ainoasta kappaleesta. Kun pienikokoinen pappi, joka asteli piispan jälissä, näki tämän miehen, sopotti hän innokkaasti latinallaan: 'Hoc est asinus ferocissimus'.
"Piispa kääntyi ympäri ja oikaisi yrmeästi: 'Hic!' pitää sinun sanoa, veli', ja astui miehen luokse ja sanoi: 'Mikäs oli Herramme Vapahtajan äidin nimi?'"
"Hänen nimensä kuuluu olleen Maria", vastasi tämä suopean leveästi.
"Piispa äkämystyi pahemmin ja kysyi edelleen: 'No, ja entä hänen isänsä nimi, poikaseni?'
"Mies aavisti, että kysymyksessä piili salajuoni, ja arasteli hieman vastatessaan. 'Eiköhän tuo ollut Josef vai?' tuumi hän arvellen, 'vai itsekö Isä Jumala?'
"Piispa tuli yhä vaan pahemmalle tuulelle: 'Meidän Herra Jumalamme se oli!" sanoi hän… "No, ja mitä oli Maria sitte koko elämänsä ajan?'
"'Hänen vaimonsa', vastasi mies.
"'Pässinpää!' vastasi piispa ilmivimmassa. 'Neitsyenä hän pysyi.'
"Silloin löi toinen vilpittömässä hämmästyksessä kädellään reiteensä.
'Ei ole ikipäivinä mahdollista!' sanoi hän.
"Silloin julmistui piispa, kohotti jykeän kätensä, ja lyödä läimäytti miestä lujasti korvalle.
"Lyöty oikaisihe suoraksi ja muuttui kalmankalpeaksi ja katseli suoraan eteensä. Sitte tarttui hän, yhä tuijottaen suoraan eteensä, oikealla kädellään pilariin, ja murensi kädessään erään kulmakiven — se on vielä nähtävänä samalla paikalla — ja antoi murenat varista kädestään maahan ja antoi kätensä vaipua, kääntyi sitte ja lähti ulos kirkosta.
"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi pienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren rannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei leikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää, otti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa samaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden santalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja syvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein särkälle ja pappilaan… ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.
"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää myöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka kammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja kurkisti oven raosta sisään.
"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili vieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja mietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä ajatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi: 'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!… Kaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja sen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani… Hyvä Jumala… ja Vapahtaja ja Äiti Maria… antakaa minulle minun syntini anteeksi ja pehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'
"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi talosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien kotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja leimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään kirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti häneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja puhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys… oli mahanvaivoissa.'
"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä kristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat, ett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli seudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta kauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut saamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä jonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi tilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus. Siitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä lempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut tuona yönä."
Vanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä ajatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan takan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen päänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään; hänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli laskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä liikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.
"Näetkös nyt?" sanoi tämä pojalleen… Tämän ajatukset leikkivät ikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.
"Mitä nyt siis?" puhui hän syvistä ajatuksistaan. "Eikö siis olekkaan mitään pyhiä ihmisiä?"
"Ei ole…" vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä ei ole… No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".
Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet ovat kaikki paikoillaan taas".
"Senhän arvasin," vastasi vaimo… "Mene nyt kohta viemään nämä lapset ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa taas".
Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi hän heistä sanaakaan virkkaamatta.
Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin. Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi hän, "meilläkin?… Mitä se merkitsee?,… Koulusalissakin on valoa vielä?…" Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.
"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla. Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän on juuri saatu ylös."
Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli kokonaan märkä ja harmaa savesta.
Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki", puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni kaikki… Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.
Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa on maksanut veloistaan… Tuhat markkaa on maksamatta vielä… Menin silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".
Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä… minä… laitan sen asian järjestykseen."
"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut tarkoitettu."
"Siten se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän ja alkoi taas takoa rintaansa… "minä laitan sen asian järjestykseen." Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi ja kaukana on vielä perikato."
Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa… tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi auttaa."
Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin, tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.
Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."
"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa… mitä tulee nyt hänestä ja lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi mennä kouluun."
"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet; mutta se muu."
"Mikä muu?" kysyi äiti.
"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan… ell'ei se mies kuormalla olisi ollut juovuksissa!… Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa, johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä ja hullua."
Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissään paloi.
"Siten se nyt on maailmassa", virkkoi äiti sitte.
"Niin… mutta siten ei saa jäädä, usko se… Joskin mummo Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa… niin niitä pitää olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."
"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät noista mietiskelyistä."
"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä vaan joskus tule minun turmioni… minä en voi olla ajattelematta; minä pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."
SEITSEMÄS LUKU.
Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä, jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa Heine Wulkin liikkeelle.
"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen… onpas se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'… Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä kuullut puhuttavan päivänkorennoista."
"Me kutsumme niitä sudenhevosiksi", sanoi Kai Jans.
"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi panna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi; kaunis sana… Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin ikäänkuin muokkailla, Kai… niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi pojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista. Ymmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento ja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä on parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle: Pormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!… Tässä alempana, tässä missä berliiniläinen… muuten kylläkin kauniisti… kertoo auringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat taaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut".
Kai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: "Ei se oikein sopisi siihen minusta".
"Sen pitää sopia, siis se sopii!" sanoi Heine Wulk. "Näes… kun nyt joku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen uhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin aikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä… No, mitähän uutta kaupungilla? Oletko kuullut mitään?"
"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on nyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin. Satamamestari Lau sanoo, että se on komea alus".
"Äh! mitä siitä!" sanoi Heine Wulk. "Jahdin voi ostaa kuka hyvänsä".
"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla 'kiitettävä'".
"Minä en kärsi koko Lau'ta. Ja mitä liikuttaa Hilligenleitä se asia?"
"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen pilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse juoksemaan pois."
Heine Wulk ravisti kiivaasti päätään. "Mitä me semmoisiin sekaannumme?" kysyi hän. "Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari, ja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä uutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?"
"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."
"Kas… sepäs on semmoinen kuin sopii… sen sinä voit panna sinne. Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne ovat jotakin meitä varten."
"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa kaksitoista pulloa olutta."
"Näes… sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän, ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum, asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela, ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja, osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi nyt vaan… Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa, onko muuta mitään tapahtunut."
Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös, pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa, jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.
Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään. Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.
Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa, Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on niukassa".
"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan… tänne… mitä kaikkea täällä nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin voi käyttää?… Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen kertyneekään!… Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos… lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään. "Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".
"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään. "Minun pitää jatkaa matkaa taas… Niin tuota," sanoi hän ja jäi seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".
Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.
Häh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen Wedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään liikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen liikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana oli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta jäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme omaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa ja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja kauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian, että hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin kauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen kotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin arvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei seurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät tunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina, ulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi suunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.
Hän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa vastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli, saada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä, jossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli kertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää häntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen, jonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti tuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut kadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen tuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.
Tuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka lapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi onnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli pormestari.
"O… herra pormestari!" sanoi Heine Wulk ja kumarsi syvään.
Daniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman ylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. "Minulla ei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin", sanoi hän. "Huolenpito kaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa".
"Onpas se vahinko", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan. "Mitä olisikaan herra pormestarista tullut", sanoi hän, "jos herra pormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää, joka hänelle on annettu".
"Niin", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä viiksiään. "Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä. Elämä livahtaa käsistä… Ja siinä sitä on!… Luenpa teille, mitä olen kirjoittanut".
"Annahan nyt työn tuokioksi seisahtua, Kai. Ja kuuntele, poikaseni."
Daniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja alkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi — kaikki Hilligenleissä, kun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana —: "Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus… Ihmeellinen on meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain merionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista, jotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun sitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille raukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin levittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä virkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa ulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin hietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin jollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä oikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla, jonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia kokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä tarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen — ja niitä on, Jumalan kiitos, vielä semmoisiakin — tietää sen.
"Kirjoitettiin armon vuosi 1813… Silloin lähetti silloinen, nyt jo kauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan Glückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria, jotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle. Tapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi kristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn uskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen Jumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen päivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen Jumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen niin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä tulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka leikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen ihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt auttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin hiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel Peters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta lohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden, Arpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja Hilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei ainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan myöskin veroton kaupunki.
"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten suojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä tähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja inttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?
"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä vaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden parinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan? Ja vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt kasvaisikin, niin tahdommeko me enemmän liikettä, enemmän eloa, enemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi kirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä hyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka kalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme ole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä ympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän nimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan."
Daniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän näköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan huumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: "Näetkös, Kai… se on tuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria? Näes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo artikkeli… paikalla… Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari". He lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai Jans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.
Hetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja taaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa vakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana ja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno tyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään pelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan. Sitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka. Wedderkop ajatteli: "Mitkä vakavat kauniit kasvot!"
"Sepäs oli sievonen kirjoitus", sanoi hän kovalla äänellään, "se minkä pormestari äsken tuossa luki".
"Niin oli", vastasi Kai Jans säikähtäneenä. "Pormestari kirjoittaa hyvin".
"Viisaita ajatuksia!" jyrähti Wedderkop.
"Hän on kovin viisas mies", sanoi Kai Jans toimeliaasti.
"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka ministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi".
Wedderkop'in silmät suurenivat hieman. "No, sinä saat täällä oppia paljon?" sanoi hän.
"Niin saan!" vastasi Kai Jans vakavasti. "Herra Wulk on niin ystävällinen, että antaa minun työskennellä jo niin paljon itsenäisesti".
"Miten sitte?" kysyi Wedderkop.
Kai Jans kertoi vaatimattomasti, kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen iloinen ylpeyden puna, mikä osa hänellä oli pääartikkeleihin. "Ja äskettäin kirjoitin minä ja julkaisin ensimmäisen itsenäisen kirjoitukseni; se oli se kertomus rannikkolaisesta ja piispasta… ehkä olette lukenutkin sen".
"Vai siten?" sanoi Wedderkop. "Vai sinä se olit, joka sinä ukkosyönä olit aulankokylässä tuon vanhan vaimon luona. Minä tunnen kertomuksen, ja tiedän kuinka hän itse sen kertoo".
"Hän kertoi sen aivan lyhyesti ja kehittelemättä", sanoi Kai Jans, "minä sommittelin ja kaunistelin sitä".
Kassen Wedderkop nyökäytti päätään, ja katsahti tarkkaavasti häneen. Nuori kirjailija oli tehnyt rannikkolaisesta äitelän sankarin, piispasta jyristelevän hirviön, sitäpaitsi oli hän nivonnut kertomukseen kaikenmoista hempeätä tunnelmoimista. "Niin", virkkoi Wedderkop, "kaunistellut sinä sitä olet!… Kuulehan, mitenkä pitkälle olet jo päässyt koulussa?"
"Olen kaksi viime vuotta ollut ensimmäinen luokalla."
Kassen Wedderkop nousi ähkyen ylös ja lähti liikkeelle. "Jos viitsit", sanoi hän, "niin tule huomenna edelläpuolenpäivää, huomenna on sunnuntai, noin kello kymmeneltä luokseni… voit ottaa viimeisen vuosineljänneksen sanomalehdet mukaasi… Kuuletko?… Niin, ne voit ottaa."
Kai Jans katsahti tuohon tukevaan mieheen, josta Heine Wulk ja pormestari olivat puhuneet niin ylenkatseellisesti, ja joka nyt lähemmältä nähtynä tuntui niin selvämieliseltä ja varmalta mieheltä, katsahti vähän horjuvalla itsetunnolla häneen, ja lupasi epävarmalla aralla äänellä että hän tulisi…
* * * * *
Seuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli kaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria ja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt, ja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti tuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin syvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina vaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.
"Istuhan, Kai Jansini!" sanoi hän. "Äläkä säikähdy, jos puhun vähän kovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat kaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen tottunut puhumaan näin lujaan… Niin, se on oikein se; siinähän ovat lehdet!…"
Hän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita, suoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause lauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui erään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli ensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.
"Näes tätäkin… tämäkin lause tässä… Katsos… Näet, kuinka hullunkurinen se on… ja eteenpäin!… Kas, tuossa on kolme lausetta, kaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä… Edelleen!… Noin… Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi hieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi, niin on asia noin… ja noin… Edelleen!… Näes: tuossa on tosiaankin jotain totta… mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua vallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella, on sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten… sen tiedät itse hyvin…" Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta… läpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja pormestari olivat kirjoittaneet: "Pelkkää tuulen pieksentää… Naurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä. Ja miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta, tuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista kirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse ajatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten saattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja teeskeilyyn… Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan myöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä."
Kai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään eikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka hänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa hullunkurisiksi nukkemiehiksi.
Nyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui siihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan koristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka koruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun ympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.
"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja elosi nykyään on pelkkää tuulta… Sisältä! Niin, sisälläsi olet sinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa työhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen, joka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia ajatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä. Ymmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä."
Silloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä tuohon kauheaan ihmiseen: "Minä tiedän, että te olette oikeassa", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan." Ja hyökkäsi ovesta ulos.
Hän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi elämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan, eikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi. Hän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine Wulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi hän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän jo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla ehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi siitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja vanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen puheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti naurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti aivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän kirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.
Hilligenlei ei ole mikään pyhä maa! Ei… ei… nyt hän tiesi sen… näki sen selvästi… hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä! Hullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli ollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi… Se oli selvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken huomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy tuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä tule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin. Sillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän kirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät siellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.
Hän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi jaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle, näki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän aikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat haukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä kirkkailla äänillään.
He kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli heidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa sitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.
He menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä, punaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä seisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja löysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä se oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä, alhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä yksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja kurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni; kuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla sopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle pensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.
Lapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä, ja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli eloisa ja vilkas. "Minä otan haltuuni kyökin", sanoi hän, ja rutisti otsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: "Tuolla minä nukun… Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat haltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen."
"Mitä tekee äitisi sitten?" kysyi Kai Jans.
Siskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet lyhyesti ja nopeasti: "Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä on vielä velkoja… kaksitoista sataa markkaa… ne täytyy toimittaa maksetuiksi."
"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni", sanoi Anna. "Äiti tahtoi kyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi äidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet tahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua merille!… Hongkongiin… ajatteles!"
Kai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla kasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja joka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei sentään säikähdä… Huumahti Kai Jansin mielessä… Entä jos hänkin lähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt Piet Boje. Miks'ei hänkin?… Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä Bojet kertoivat… Tuossa häämöttää… kohoo hänen eteensä kaukainen ranta!… Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko he pyhiä vai epäpyhiä?… Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää olla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja selittämätön… Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla, noilla rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?… Siten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin oppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan… Ja silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja silloin hän täällä…
Hän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan kertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki sanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla Satamakadulla ja erosi heistä.
Kun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa ja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä päivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi matala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli heidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi seitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.
"Isä" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään… "Piet Boje aikoo merille… minäkin tahdon sinne… Älä kysy, teenkö oikein siinä… minä tiedän, että teen oikein. Isä!… Minun pitää pois!"
Kaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä. Thoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin, ja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi pikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista vuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: "Isä… minun pitää pois", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että hän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja selittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua, jotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja ainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen älykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: "Niinpä siis merimieheksi… ja sitte majakkalaivalle… senjälkeen mutatyömieheksi… ja sunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä… aina ihan tyhjä…"
"Ei isä!" huudahti poika, "siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja jotain minä löydän."
Pieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat tulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti hänen luotaan… ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.
* * * * *
Neljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla Hampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua pitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja katselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä edessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.
Piet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä paperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa käsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: "Koko elämäsi pidä Jumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin, äläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle Boje." Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli taaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään erikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin kuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista, että tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.
Kai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje katsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin hänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa pikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli yksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään julkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: "Erään hurskaan äidin jäähyväiset pojalleen hänen ripillepääsypäivänään." Hän lensi punaiseksi, ja upotti sen kiireesti takaisin taskuunsa.
Piet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: "Kuule… kenpäs tuolta tulla retuuttaa… Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?"
"Niin", sanoi Kai Jans, "voi olla… hän on neljä viikkoa jo ollut täällä Hampurissa."
Tosiaankin!… Sieltä tuli Tjark Dusenschön… astellen pitkine suorine koipineen, mutta nyt ei hän käynyt enää vanhaa jäykkää laahustavaa pormestarikäyntiään, vaan kauniisti ja norjasti, kaulassaan oli hänellä hulmuva, sininen huivi.
"Minä tiesin, että menisitte tänään laivaan. On sääli sinua, Kai; sinun olisi pitänyt tulla konttorialalle niinkuin minä. Minulla on nyt jo hyvä paikka… erään asianajajan luona."
Piet Boje ei välittänyt hänestä sen enempää; katseli taukoamatta laivaa kohden ja seurasi kannella olijoiden liikuntaa ja näki siellä jonkun laskeuvan venheeseen.
"Ja minne olet sinä matkalla nyt?" kysyi Kai Jans.
"Minä menen erään tuttavani luokse, joka toimittaa minut vastaanotetuksi erääseen seuraan, johon hänkin kuuluu. Siihen kuuluu ainoastaan konttorivirkamiehiä ja heidän naisiaan. Tiedätkös: minä en välitä naisista, en tuon taivaallista; mutta juuri niille, jotka eivät niistä mitään välitä, ovat ne hyödyksi. Aina ystävällinen, aina hieno ja kylmä, ymmärrätkö? Lisäksi nimeni… komea nimi: Tjark Dusenschön… ja päälle päätteeksi kuninkaallinen syntyperäni."
"Puhutko sinä siitä sitte?" ihmetteli Kai Jans.
"En minä, tietysti. Siitä saavat toiset pitää huolen…" Hän näki venheen lähenevän ja väistyi vähän puoleen.
"No pojat…" sanoi merimies… "siinähän jo olettekin!… Teillä on onni merrassa: pääsette hyvään laivaan!… No, aikookos tuo koipeliini myöskin mukaan?"
"En!" sanoi Tjark Dusenschön ja väistyi vielä kauemmaksi. "Onnellista matkaa!" sanoi hän ja heilahutti komeasti hattuaan ja lähteä köpitti pois.
Kun kistut oli saatu sijoitetuiksi tuhdolle, tarttui Piet Boje kummallakin kädellään airoihin, ja työnsi venheen rannasta.
"Ahaa!" virkkoi merimies. "Vai sitä lajia sinä olet?"
Kai Jans tuijotteli veteen, aivan ajatuksiinsa vaipuneena.
"Työnnä kistu puoleen!" sanoi merimies… "Mietiskelijä nähtävästi?" huomautti hän Pietille.
"Niin on", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: "hän lähtee etsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen".