KAHDEKSAS LUKU.
Siellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen varjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja solakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat, kun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: "Mutta armias! Miten komeita ihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa".
Anna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista, kasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa kauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja kantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta, mitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä kaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut muita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat — äitihän istui kaiken päivää kudontakoneensa ääressä — ja että Piet kirjoitti, että hän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan miehen.
Heinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä vaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät hienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa, talvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona matalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina, kuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa ruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka hän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut. Mutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin, eikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä kuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui siitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman toimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin kauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat niin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.
Ei Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän oli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt jo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina huolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi. Muuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati häneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman että hän sai äidiltä toria.
Ei nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut riitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi kaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen puolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.
Helle Boje, jonka hiukset näinä vuosina alkoivat kadottaa kiiltonsa, ei oikein osannut lähestyä tyttäriään, ne olivat liika arkoja, osoittaakseen edes pienimmälläkään tavalla hellyyttään. Vasta sitte kun he itse alkoivat kokea mieslempeä, ja siten ymmärtää äitiänsä, muuttui heidän suhteensa äitiin paremmaksi. Siksipä kohdistuikin Helle Bojen koko lempi näinä vuosina hänen kahteen poikaansa, tuohon toiseen, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan siellä taistellakseen hänen puolestaan, ja tuohon kauniiseen hempeään lapseen, joka osasi niin hellästi kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja niin kauniisti pyytää ja rukoilla, vaikka hän jo olikin iso pitkä poika. Näissä kahdessa ja heidän tulevaisuudessaan liikkuivat hänen ajatuksensa kaiken päivää, kun hän istui ja työskenteli koneensa ääressä.
Eräänä huhtikuun iltana — kastanjat alkoivat juuri puhjeta lehtinuppuihin — aikoi Anna taaskin käväistä satamapäällikkö Laulla noutaakseen sieltä suuren Itäaasian kartan, jonka avulla äiti uupumatta seurasi Pietin laivan matkoja, silloin alkoi hän yht'äkkiä aikailla ja sanoi: "En menisi nyt mielelläni sinne; tuo suuri Pe Ontjes on palannut kotiin ja kartta on hänen. Lena Winker sanoo että hän on niin hirmuisesti olevinaan ja vakava, aivan kuin olisi jo viidenkymmenen, ja on korkeintaan kahdenkymmenen neljän. Jo poikana oli hän ihan sietämätön…" Äiti ei välittänyt hänen puheistaan ja sanoi: "Sinä menet ja sillä hyvä".
Silloin riisui hän, kasvot vähän hullunkurisessa uhmassa, esiliinan yltään, juoksi taka-oven ja pienen puutarhan kautta pensaskäytävälle ja astui satamapäällikön kyökinovesta sisään ja toivoi tapaavansa äidin, jotta tämä noutaisi hänelle kartan. Tämä olikin siellä pesten par'aikaa astioita, mutta virkkoi vaan lyhyeen ja rattoisasti: "Olenko minä sinun juoksupoikasi? Käy itse noutamassa. Ei hän pure".
Perämies Pe Ontjes Lau istui pöydän ääressä ja työskenteli erään suuren piirustuksen kanssa. Hän katsahti väliäpitämättömästi ylös — jokainenhan tietää, kuinka tuommoinen nuori perämies puhuttelee ensi matkan poikaa — "No? Mitä asiaa?"
Tyttö seisoi valkeana ja suorana kuin kynttilä, silmänräpäyksessä sulaa tulisinta vihastusta, ja sanoi kiirehtivällä, kirkkaalla äänellä, mitä hänellä oli sydämellään.
Pe Ontjes kohottausi verkalleen tuoliltaan ja otti kartan seinältä.
"No, mitä kuuluu veljeltäsi?… Hän on vaarallisessa ijässä".
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"No, kun on tuossa kahdeksantoista seutuvissa", tuumi hän… "niin ei tahdo enää käydä pojasta, eikä ole vielä mieskään…"
"Piet tahtoo aina olla sitä, mitä hän on", vastasi tyttö, "hän ei suurenteleikse ja ole olevinaan niinkuin muutamat muut".
Pe Ontjes ei huomannut pistosta; hän kuuli ainoastaan, että tyttö teititteli häntä, ja se oli hänelle mieleen: ja hän vastasi hieman vilkkaammin: "Katsos, mitä minä tässä piirrän".
Tyttö astui levollisin kasvoin lähemmäksi ja katsahti piirustukseen. Pe Ontjes katseli sillä välin hänen vartaloaan ja heräsi hänessä hämärä tunto: kas tuopa on kaunis voimakas tyttö, sulaa voimaa ja terveyttä ja puhtautta. Se oli tunne kuin joskus, kun on vaeltanut pitkät matkat ja kulkenut tuhansien rakennusten ohitse, jotka kaikki kohta nähtyään unohti, yht'äkkiä tapaa tiellään yhden niin kodikkaan ja kauniin, jossain hiljaisen viherjöitsevän puutarhan keskellä, menee senkin ohitse, mutta jää mieleen omituinen hiljainen kaunis muisto siitä.
"Se esittää Hilligenlein satamavirtaa", sanoi hän.
"Mitä tarkoittaa tuo piirustus?" kysyi Anna Boje.
"Se on eräs vanha ajatus minulla'…"
"Jo viisikymmentä vuotta vai ollut päässäsi" sanoi tyttö.
"Mitä sinä loruilet?" sanoi hän, "viisikymmentä vuotta?"
"Ah", vastasi tyttö väliäpitämättömästi, "tehän puhutte aivan kuin olisitte jo viidenkymmenen".
Nyt muuttui Pe Ontjes Lau taaskin jäykäksi ja vastasi kylmästi: "Olen tehnyt tässä suunnitelman, kuinka voisi suorentaa satamavirtaa, niin että ravustajilla olisi suorempi matka pyydyspaikoilleen ja että jahdit voisivat joka aika vuorokautta laskea sisään ja ulos satamasta, käyn tänään esittämässä suunnitelmaani pormestarilla."
"Vai siten!" vastasi tyttö ja katsahti taaskin ohimennen piirustukseen.
"Koska matkustatte taas?"
"Huomenna… Menen perämiehenä Goodefroo'lla Samoaan. Olen kolme vuotta jo purjehtinut perämiehenä."
"Vai siten!" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin että hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, "parin vuoden päästä on Piet yhtä pitkällä".
He eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen itsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa loukkaamaan toistaan.
"Haluaisinpa", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, "haluaisinpa saada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani".
"Arvatenkin haluaisitte!" sanoi tyttö. "Mutta hepä ovat varovat itseään".
"Miksi niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. "Miksikä? Siksi ett'ei se olisi ylen hauskaa heille kahdelle".
"Miksikä ei?"
"Oh", sanoi tyttö… "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt… nyt sallitte, että teitittelen teitä… Mitä te sitte olette olevinanne? Silloin Dänensandilla…" Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama sietämätön ihminen kuin silloinkin. Sen tahdoin vaan sanoa".
Samassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.
Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.
Illallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus hänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja varovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun oli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet hallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan edessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä ja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel Peters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat pyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe Ontjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: "Noin pitää se tehdä".
Pormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen noita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: "Hyvä herra Lau…!" Ja alkoi ladella periaatteitaan "järkiperäisestä", kuten hän sanoi, "kunnallispolitiikasta", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä oli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti satamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: "Minä esitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari…" Ja otti piirustuksensa ja lähti.
Anna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta käytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin aikoi puiston läpi kotiin.
"No?" sanoi hän ivallisesti. "Olitko kuuntelemassa?"
"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi tyttö. "Saanhan seistä, missä tahdon".
"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti.
"Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti".
"Sinäkin?" sanoi tyttö, "aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?… etkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi 'läpileikaus! Läpileikaus!… olit ylipäätään huono oppilas koulussa; luuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät enemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!"
Pe Ontjes Lau kalpeni vimmasta ja kääntyi pois, tyttö lähti toisaanne.
Hän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa en voi vihata ketään niinkuin tuota!
Hän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi ja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen, kuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli, voisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin pääsisi häntä loukkaamaan. "Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin oikein pahaa", ajatteli hän. "Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi hänelle". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä, ja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja yht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.
Hän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin taas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja alkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei löytänyt aluksi ketään.
Mutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee vastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa, seisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli ollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja odotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.
"Kas vaan", virkkoi hän. "Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä, tuntisin sinut vaikka virstan päästä". Ja lähti astelemaan hänen rinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut sotapalveluksesta.
Nyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti hänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja avomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen siskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä tuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän silmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi ja kasvoi. "Mitkä kauniit silmät hänellä on!"… "Kuinka kirkkaat ja selkeät hänen silmänsä ovat"… "Kuinka sydämellisesti hän nauraa"… "Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne ovat"… "Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä, tuo armas poika!" "Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran, likistää rintaani vastaan"…
Kun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja polveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat nuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan. Tyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli nuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja suutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'… Ja tyttö ajatteli sydän tykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua…' Ja suloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.
Viimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja suuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen. Tyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun nuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.
Hän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja otsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa poltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä kyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi ruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi kirkastaa niitä.
Kun hän siinä tahkoi ja tahkoi — ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen sylissään — heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli kokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä, koettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään; sitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja katsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. "Kuinka ihmeenihanaa se oli!… Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi käsivartensa ympärilleni… En voinut liikahtaakaan… Kuinka ihanaa… ja ihmeellistä… minun polveni tulivat niin heikoiksi… niin autuasta oli olla". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja silmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso, alkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat piirretyt lusikkoihin: "Häiksi", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja taaskin: "Häiksi". "Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?… Yhtä nuori kuin minä… ainoastaan kaksi vuotta vanhempi… Kaunis ja nuori ja onnellinen… Kuinka onnellista!… Saada aina olla rakkaimpansa kanssa… Ihanaa se mahtaa olla… ja pahaa myöskin… niin, myöskin pahaa… Oh ei, ei pahaa… ihanaa, ihanaa… Ja sitte tuli ensimmäinen lapsi… se olin minä… Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen niihin aikoihin?… Muutamat näyttävät niin rumilta silloin… Ja mahtoiko hän olla kovin kipeä… Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin, ilman lapsia?… Kas… senhän voi nähdä lusikoista". Hän piti lusikkaa valoa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen ja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan ilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, "hyvää yötä" toivottamatta äidilleen, kammariinsa.
Tästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo luonnostaan oli.
Ensi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona asioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta hetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän pysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.
Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat — niin näytti hänestä — epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete, jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi, ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset linnut heräävät.
Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi, tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.
Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä, jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.
Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.
Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.
Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat, jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen, olivat siellä vierekkäin.
"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!"
Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään, josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti… Kuule äiti… sen sanon… näitä ei saa Hett vaan."
Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.
Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä silmissään lukea.
"Äiti luehan."
"Minä en voi, lapseni… lue sinä."
Silloin luki Heinke.
"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin, ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin laatuisensa ihminen.
"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle, niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.
"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin. Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle, loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään kyykkyselkäiseksi.
"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki. Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen. Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi; sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin arka ja pelkuri… aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa… muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.
"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua, se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä, teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi, ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.
"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä, pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa, jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa, joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen. Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä rupesi itkemään.
"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."
He lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja puhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat mietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät Anna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä sanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.
Helle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti ja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä matalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa vuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi Hettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa kauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen; sitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät kasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun ympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni hän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki, ett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen. Voimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.
Hän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa reunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet lapsistaan: "Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi aikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi." Hän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa puolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui samassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina ja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana kaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja millä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä uniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan laivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa kohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin, se viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin; ja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja murskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte oli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja katselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka ilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa… ajoi se myrskyn mukana, se nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen mylläkässä.
YHDEKSÄS LUKU.
Klara, hampurilainen kahvelikuunari ajelehti velton tuulen sysimänä vuorenkorkuisen mainingin keskellä Etelä-Kiinaan merellä. He olivat töintuskin suoriuneet kahdeksanpäiväisestä myrskystä, puolen partaasta ja koko etukannen oli meri riistänyt mukanaan, lisäksi isopurjeen.
Olivatpa he osuneet koloon.
Kun he neljätoista päivää sitten olivat käydä retostelleet Hongkongin rantakatua, oli Klara levännyt virralla, pitkänä ja solakkana, mastot komeasti etukenossa. Piet Boje, joka syövytti silmäänsä jokaisen laivan joka piirteen, tuijotti kuunaria kohden, ja odotteli venhettä, joka läheni maita kohden ja kysyi hoikkarakenteiselta, saamattoman näköiseltä mieheltä, joka istui venheessä, laivan nimeä ja minne sen oli matka.
"Sillä on tee- ja matoslasti Havre'en", vastasi tämä. "Meillä on vielä sijaa kahdelle miehelle. Minä olen perämies".
He kyselivät vielä yhtä ja toista, sillävälin kun Piet yhä pitkin nälkäisin silmäyksin tarkasteli harmaata kuunaria tuolla ulkona. Sitte vetäytyivät he vähän syrjään ja neuvottelivat keskenään. He olisivat mieluummin menneet yli Amerikaan, San Fransisco'on tai Vancouveriin, jollakin noista komeista nelimastoista puukuunareista, jotka ovat niin lujarakenteiset ja uudet ja joilla saa paraimmat palkat maailmassa. Mutta olihan se lopulta yhden tekevää, minne lähti, ja tämä kuunari tässä… se oli kieltämättä soreannäköinen alus.
Silloin sanoivat he säännönmukaisessa järjestyksessä itsensä irti palveluksestaan entisellä kelpo laivallaan, tekivät sen sentään omituisesti levottomin omintunnoin, ja hiipivät pois, ikäänkuin olisivat huonoilla teillä ja tahtoisivat karttaa ihmisten silmiä.
Nyt olivat he olleet kahdeksan päivää matkalla, ja tiesivät, että olivat tehneet suuren tuhmuuden.
Kapteeniukko oli kaiket päivät humalassa. Perämies oli vetelys, räätäli olisi hänestä pitänyt tulla eikä merimies. Kokki, eräs vanhanpuoleinen juoppo mies, oli jo kauemmin palvellut Klaralla, ja oli aikojen kuluessa saanut täyden sananvallan laivalla. Kaksitoistamiehinen miehistö oli kahdeksan päivää sitten haalittu kokoon Hongkongissa ja Macaossa ja oli varsin sekalaista seurakuntaa: eräs hampurilainen, kokonaan hunningolle joutunut juopporatti, muuan pitkä kalpea ranskalainen, pari etelä-itävaltalaista ja yksi hollantilainen, kolme italialaista ja kaksi belgialaista, eräs lyhyt, hupainen ja iloinen tanskalainen, eräs likainen ontuva telakkatyömies Gadeshead'ista, kaikki aivan nuoria ja kokemattomia, ja kaikki enemmän tai vähemmän juoppoja. Yksikään ei ollut vielä yli kahdenkymmenen kahden.
Entä laiva? Mitäpä kauniista ulkonäöstä, jos joka vahdissa saa seistä tunnin solkkuisen ja rämisevän pumpun ääressä, ja jos purjekangas ja köydet ja rautavanteet ovat mädänneet ja ruostuneet?
Nyt oli myrsky riistänyt heiltä koko etukajuutin, koijuineen ja kapiisineen, kistuineen ja pusseineen.
He seisoivat hajallasäärin pahasti heittelevän laivan rasvaisella liukkaalla kannella, useimmat juovuksissa, kaikki likomärkinä, nälkäisinä ja palellen, muutamat selvittelivät köysiä, jotka kirpoilivat kiinnityspaaluistaan, toiset paikkailivat kurjia vanhoja purjeita, toiset korjailivat porrasta. Kaikki kiroilivat ja puhuivat onnettomuudesta.
Piet Boje istui synkin umpimielisin kasvoin puolittain hautauneena purjepinkan alla. Kai Jans seisoi liian valvomisen ja ponnistusten uuvuttamana, ja laitteli kuntoon erästä yläpurjeen laskunuoraa, hänen teräviksi käyneillä kasvoillaan oli kärsivä ilme. Jos jompikumpi katsoi ylös, katsoi hän ohi toisen ulos ilmaan. Niin häpesivät he kumpikin omaa tuhmuuttaan.
Silloin alkoivat toiset ilkkua ja härnätä Piet Bojea: "Kuulehan, Hilligenlein mies? Miksi olet niin ahkera? Ja miksi hiiviskelet siten kapteeni-ukon ja perämiehen lähistöllä? Ja miksi makaat tämmöisessä kylmässä kannella, vaikka sinulla on vapaa-vuoro, etkä nuku?"
Hän karaisi mieltään, naurahti ja katsoi ystävällisesti ympärilleen. "Olen huolissani teidän puolestanne", vastasi hän. "Siksi olen varuillani, päivät ja yöt".
Mutta toiset sanoivat: "Sinuun emme luota. Emmepä vainkaan. Tiedä se".
"Kettu hän on", arvelivat muutamat.
"Eilen", sanoi itävaltalainen, "olin ottanut pienen ryypyn, ja laittelin nuoria, enkä ollut kyllin ripeä kynsistäni hänen mielestään; silloin kiskasee hän köyden kädestäni ja alkaa tirkistellä minua… kuulkaa: miehen silmästä lentää kahahti kuin villikissa".
Silloin astui Kai Jans, joka muulloin ei virkannut sanaakaan, esiin, laski kätensä rinnalleen ja sanoi: "Otan vaikka myrkkyä sen asian vahvistukseksi, että hän on rehellinen poika; tunnen hänet lapsesta asti".
Silloin kummastelivat toiset ja vaikenivat.
Hetken perästä pääsi Kai Jans tilaisuuteen lähetä Pietiä. "Kuulehan", sanoi hän matalaan ja takertuvin äänin: "jos sinä tahdot näytellä pirun osaa, niin näyttele sitä hyvin, ja näyttele aina, päivät ja yöt, niin ett'ei kukaan sitä huomaa". Ja yht'äkkiä, kun hän sen oli sanonut, johtui hänen mieleensä, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt Hilligenleistä avaraan maailmaan, ja hänen silmänsä heltesivät kuumiksi ja kosteiksi: "Me hukumme tähän törkyyn", sanoi hän ja veti henkeään raskaasti.
"Pää pystyyn", sanoi Piet, "äläkä pelkää! Niin totta kuin on Jumala taivaissa, ja minä pysyn terveenä tässä loassa, niin olemme vielä näkevät Hilligenlein. Tule, me alamme valehdella ja pettää, valvoa ja väijyä."
Alkoivat kurjat päivät. He asuivat neljäntoista miehen pienissä ummehtuneissa komeroissa takakannella.
Kapteeni istui vapaavuoroinaan kajuutassaan, joi ja nukkui, ja näperteli pieniä siroja laivaluonnoksia, joita hänellä oli lähemmä viisikymmentä kappaletta, kaikki erillaisia, ja tarkalleen todellisuuden mukaan yhteenliitettyjä, jokaisen niiden laskut ja laskelmat ja mitat oli kirjoitettu paperille, jota hän säilytti vatsallaan. Niiden kanssa askarteli hän alinomaa, aina väliin ottaen naukun. "Kapteeni-ukko", sanoi hampurilainen, "sanon teille! Sillä oli nuorempana kaunis laivaveistämö Reiherstiegin varrella, Hampurissa. Mutta sitte alkoi hän juoda, laiminlöi koko liikkeensä, teki vararikon ja lähti merille"… Vahtivuoronaan istui kapteeni kyyryssään ja liikkumatta kailetin katolla, joku laivaluonnos polvillaan ja tuijotteli, milloin tuohon siroon tekeleeseen kädessään, milloin ulos merelle.
Perämies istui alakuloisena ja epävarmana miesten joukossa. Nyt kun hänen täytyi asua näiden kanssa yhdessä, oli hän kadottanut loputkin varmuuttaan. Hän ei tohtinut sanoa heille sanaakaan, eivätkä he välittäneet hänestä mitään.
Suuressa rautaisessa padassa, joka oli ripustettu ylös kettingeillä liikutteli kokki puol'kypsää likaista ruokaa. Pavut olivat kovia, suolaisella lihalla oli mätä katku ja kovaleipä alkoi muuttua eläväksi. He mukautuivat tuohon kaikkeen, sillä kokki säilytti paljasta ihoaan vastaan viinakomeron avainta. Juomareilla ei ole mitään tuntoa likaisuudesta.
Kahdeksan päivän perästä sairastui pitkä kalpea ranskalainen. Hän hoiperteli alalaidalle ja tuijotteli mereen ja tunsi koti-ikävää. Hän oli säätyläisperheestä, mutta naukku, josta hän oli pitänyt jo nuorena poikana, oli turmellut hänen terveytensä ja luonteensa. Kohta senjälkeen sairastui toinen belgialaisistakin, hän muuttui keltaiseksi kuin räätikän kukka ja hänen silmänsä paloivat. Hän makasi kapteenin kojussa eräässä nurkassa pinkalla vanhaa purjekangasta; oli ristinyt kätensä rintansa yli, eikä syönyt mitään muuta, kuin toisinaan palasen tärveltynyttä kovaa leipää, jonka ranskalainen kostutti viinaan ja tunki hänen vastustavien hampaittensa väliin.
Muut pysyivät terveinä; mutta olivat vuorottain juovuksissa tai vetelehtivät.
Piet Boje teki työtä kahden edestä ja vartioi neljän; hän kävi kulmikkaaksi ja nystyräiseksi, kuin nuori metsästyskoira, jolla on laiha ruoka, ja pysyi sitkeässä teräksisessä voimassa. Kai Jans taas, joka lapsesta asti oli ollut heikko ja hentokasvuinen, kävi kapeaksi, ja hänen rintansa vaipui kokoon hiukan, ja selkänsä muuttui kumaraksi, ikäänkuin kantaisi hän nuorilla hartioillaan raskasta viljasäkkiä; hänen käyntinsä muuttui laahustavaksi, ja silmänsä saivat kuivan sairaan kiillon.
Siten jatkui heidän matkansa, koko laiva kuin kurjuuden pesänä, ja tulivat Sundasaarien kuumuuteen, ja löyhkä takakannella alkoi käydä sietämättömäksi. Silloin noutivat Kai Jans ja Piet ja tanskalainen ja perämies, lisäksi ranskalainen, koko vasenlaita vahti, lastista mattoja, ja kyhäsivät itselleen keulaan jonkinmoisen majan, ja makasivat siellä, ja näkivät öisin yllään tropiikin tyvenen juhlallisen taivaan. Mastojen nupit piirteilivät siellä täällä tähtiä kohden.
Kun he nyt näkivät että ukko kailetinkatollaan usein nukahti, laivaluonnos huolellisesti polvellaan — omituinen kuva siinä tähtien valossa — ja että hän toisinaan kampi alas, kulauttamaan kuivaan kurkkuunsa uuden naukun, ja kuulivat kuinka pullo kilahti siellä alhaalla, niin päättivät he, että aina yhden heistä piti valvoa. Mutta Kai Jansin silmät uupuivat umpeen.
Siten lähenivät he hiljalleen eteläkiinalaista saaristosikermää; tuuli oli puuskainen ja kääntyi välistä vastaiseksi.
Neljäntenä yönä olivat he kaikki nukahtaneet, väsyneet kun olivat työstä ja kurjuudesta.
Silloin heräsi Piet Boje kovaan jyskeeseen ja rytinään; hän hypähti ylös, kiskaisi päättävästi itsensä täysin hereille ja ravisti unen itsestään ja juoksi huutaen perää kohden ja tarttui peräsinpyörään. Vahva tuulen puuska iski rajusti purjeisiin. Hän sysäsi miehen, joka juovuksissa makasi peräsimen vierellä, jalallaan puoleen, ja kierautti peräsimen jyrkästi vasemmalle. Toisetkin heräsivät eloon, ja juoksivat esiin ja alkoivat sierata kyöttitouveja ja huusivat ylös vahtia. Mutta vahti oli kaikki nukuksissa ja juovuksissa. Silloin laskivat he itse omin neuvoin alas kahveliyläpurjeen. Laiva taipui taas säännölliseen suuntaansa.
Perämies oli ihan suunniltaan; hän iski itseään nyrkillä päähän: "Mitä teen minä", puhui hän. "Mitä teen minä!"
"Viina pitää mereen", sanoi Piet. "Nyt, heti paikalla. Tuossa lojuu kokki… hänellä on avain".
"Se ei käy", sanoi perämies, ja ravisteli vaikertaen päätään. "Kerran yritin sitä; mutta silloin muuttui kapteeni mielettömäksi ja raivosi, ja kokki sylki pataan". Hän istahti portaille, laski kätensä ristiin polvien väliin, ja virkkoi ajatuksissaan, itsekseen puhuen: "Jos vaan tämän kerran vielä pääsen kotiin, niin jätän kaiken, ja ostan itselleni maatilan vallin vierellä".
Piet murahti katkerasti: "Niin, jos ylipäätään vielä saamme nähdä vallin joskus".
"Minä tunnen laivanomistajan", virkkoi hintelä perämies matalaan ja tuijotti eteensä. "Mies, jolla on suuret jalat, ja kasvot kuin härällä. Klara on vakuutettu, ja on tarkoitus, että se joutuisi haaksirikkoon. Siten on asian laita. Siksi on sillä semmoinen kapteeni ja semmoinen perämies, kuin sillä ovat".
Silloin seisoi kahdeksantoistavuotias Piet Boje yhtäkkiä aivan hänen edessään ja sanoi silmät leimuvina: "Perämies… puhutaan nyt pari sanaa keskenämme niinkuin mies miehelle, vilpittömästi ja rehellisesti", ja löi itseään rintaan. "Toimittakaa te, että ukko uskoo minun haltuuni vahtivuoronsa".
"Sitä hän ei tee, hilligenleiläinen… ei tee! Ja mitä sanoisi siihen kokki ja belgialainen?"
"Minä olen kahdenkymmenen kahden ja olin jo kaksi kuukautta Emdenissä merikoulussa, silloin loppuivat rahani kesken".
"Hilligenlein mies: ei se riitä."
"Minun isälläni on pieni laivaveistämö Hilligenleissä; olen kasvanut veistämön lastujen seassa, ja olen kahnannut housujani höyläpenkkeihin. Sanokaa se ukolle!… Kai Jans, sinä tiedät."
"Se on totta", sanoi Kai Jans kovaan. "Voin vaikka vannoa sen vahvistukseksi, perämies".
Perämies nousi ja lähti ulos ja Piet Bojen kasvot vääntyivät niin että ne olivat kamalat katsoa: "Minäpä olen pistävä hänet kuumalle, olen totisesti, mutta sinä päivänä kun jätän laivan, syljen minä häntä hänen puurokasvoihinsa".
"Hiljaa!" sanoi Kai Jans ja hänen kellahtavissa kuumeisissa kasvoissaan kuvastui tulinen tuska.
Kohta senjälkeen ilmestyikin kapteeni todella kannelle, ja teki muutaman kysymyksen Piet Bojelle. Tämä seisoi vilpittömän ja kunnioittavan näköisenä hänen edessään ja vastasi hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Sitten kutsui kapteeni vahdin koolle ja sanoi: "Kuulkaa… tästä päivästä alkaen luovutan minä vahtini Piet Bojelle".
Syntyi yleinen hämmästys. Piet Boje vallan riehui. Hän vannoi, että ikipäivinä hän ei siihen suostu. Kai Jans sanoi halveksivasti: "Mitä siitä, että on ollut merikoulussa? Todistus se on kun pätee!" Pieni iloinen tanskalainen, joka aina oli uskollisesti heidän puoltaan, sanoi: Piet olisi hänestä kyllä oikea mies; mutta tämä oli vastoin järjestystä, ja järjestystä piti noudattaa kaikessa. He valehtelivat ja teeskentelivät; koko heidän alasaksilainen oveluutensa esiintyi täydessä loistossaan. Silloin tyyntyivät toiset ja sanoivat: "No, istukoon sitte perässä, mutta pitäköön itse ruorista ja hoitakoon vahtia, niin saamme me juoda".
Silloin astui Piet Boje jo samana iltana ensimmäiseen vahtivuoroonsa; kumartui komppassin yli ja loi terävän lentävän katseen purjeisiin.
Kai Jans, joka hänen kanssaan oli siirtynyt toiseen vahtivuoroon, seisoi sääret lyijynraskaina ja pää umeana ruorissa. Hänen käsivarsiaan särki raskaasta, jysäävästä työstä pumpun ääressä. Muu osa vahtia joi tänä iltana vielä enemmän kuin tavallisesti. Puoliyön seutuvissa tuli yksi italialaisista, nuori mies vielä, ja hyväntahtoinen, jonka ainoastaan huono ruoka laivassa ja komeilemisen halu olivat viekotelleet juomaan, täysinäinen pullo kädessään heidän luokseen perälle, tarjosi sitä hoiperrellen Pietille ja sanoi jotakin omalla kielellään. Äkkinäisen liikutuksen valtaamana tarttui Piet häneen, rutisti häntä rintaansa vastaan ja sanoi: I want to see my mother, you blackguard [Minä tahtoisin nähdä äitini, mustalainen.], ja hellitti hänet. Mies hoiperteli äkeissään keulaa kohden taas.
"Kai Jans, poikaseni… eipä riitä, että käytät käsiäsi ja jalkojasi. Sinun pitää lisäksi käyttää päätäsikin, kuten minä teen. Tiedätkö mitä? Minulle kertoi eräs poika kerran Hillingeleissä, että sinä osaat kertoa juttuja. Aukaiseppa suusi Kai Jans, ja kerro, että he unohtavat juomisen".
"En osaa, Piet; olen liika arka".
"Tuuli näyttää käyvän levottomaksi, ja nuo eivät pysy vahdissa…
Meillä on neljä jalkaa vettä ruumassa, eivätkä he viitsi pumppua."
"Minä en osaa, Piet. Voin kyllä kuvitella näin itsekseni; mutta en osaa kertoa sitä heidän edessään."
"Tee se, Kai… Mehän tahdomme sentään nähdä Hillingelein vielä? Kapstadtiin asti, Kai! Siellä karkaamme laivasta… Kai… Kapstadtissa karkaamme!"
Kai Jans lähti jäykin laahustavin askelin alas portaita, ja sanoi rattoisasti: "Lapset… nyt mennään pumppumaan hiukan".
"Oh, pumpumaan!… Tule juomaan kanssamme, kyyristelyä…"
"Antakaa tänne!… Ja nyt tulkaa…"
Silloin alkoivat he pumppua, mutta kyllästyivät pian.
"Nyt riittäköön."
"Onpas tämäkin työtä!"
"Niin… tuota, iso-isälläni", sanoi Kai Jans, "hänellä oli paremmat päivät kuin minulla".
"Mitäpä me sinun iso-isästäsi?"
"No no? Minun iso-isäni?… Sepäs mies sai elää ja kokea, sen sanon teille!"
"Kerrohan", sanoi pieni tanskalainen. "Kerroppas koetteeksi siitä iso-isästäsi".
"Kerron, kerron… mutta nyt me ensin pumppuamme hiukan…"
"Niin… mitä iso-isäni oikein oli miehiään… Hän oli monta vuotta peräkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli Ohle Griesack… Niin… tämä täytti joka ilta suuret saappaansa jyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa. Semmoinen mies hän oli."
"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme…"
"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha omatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi kai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack tuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori tietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen. Hän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa hänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole Griesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään, tuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi tunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän ikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin iltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja tyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa hänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja toivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä. No niin… Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra Jumalalle."
"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme."
"No niin… Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa persoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden asiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa kotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja hyvillään kotiansa kohden… niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä tuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat maahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen siipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään, ja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta tämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi katua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja valaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä hän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru voisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään saappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan ja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi ainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun se maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo ja kertoi: että siten ja siten oli asia… ja ett'ei siellä ollut sen enempää tehtävissä. Niin…"
"Ja jos nyt mennään hiukan punnaamaan taas."
"No niin!… Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei auta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse Ohle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata kokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo ennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti jo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle Griesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä vehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin sentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt siis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman menestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä mies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista korkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä, ja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan omantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä voisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän kyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas tyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa päätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee ja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan hänen täytyy sentään viimein kotiin. No… siellähän tietysti hieman vilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä ukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja syövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu yläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina seisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana yönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä piirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti aikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää, mikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi."
"Ja nyt pumppuun taas!"
"No niin!… Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona, kunnes hän kuoli… Aamusti aikaiseen — iso-isäni oli juuri sytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut ottaa palkaksi valvomisestaan — tulee siis Rühmann-ukko ja kohta senjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään. Rühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin ylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle Griesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa, ja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.
"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään erityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan kuin toisillakin ihmisillä'.
"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo: 'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja nousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella niitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta — hän ei ollut kauvaakaan katsonut — sanoo hän: 'Katsokaas… tässä se piilee… tuo pieni kiemura tuossa… näettekös sen?… se kiertyy näin hieman toisin. Silloin… muistatteko vielä?… kun tarkastelimme sen runoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin erää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää aiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä ihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat. Semmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku päivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan kautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan huolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi…' 'Älkääkä unohtako', lisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella meillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'"
Siten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen. Hän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja kovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän niissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä, alasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä kiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan mustan takkaholvin alla.
Merimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: "Mikä häneen meni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän tuommoisia juttuja?"
Silloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka väsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja, enimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen solmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen. Yht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti… Mutta silloin… katsos… nousee taivaalle ukkospilviä… ne levittäytyvät kuin suuret pyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat synkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren… ja silloin… yht'äkkiä, silmänräpäyksessä… tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa parvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva ääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva… Eikä ollut mitään taivaassa ja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina hänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea sairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi: "Hilligenläinen… tu es todella un bon catholique; car les saints… pyhimykset run among the people". Mutta kokki tuijotteli viinapulloon kädessään.
Piet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita kohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.
"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua meren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun, Piet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni janosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä Hilligenlein vielä. Kuulehan… Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän koneensa pysähtyä… Lapset, kuulkaa!… Mitkä ripeät askelet sieltä kuuluvat?… Anna… Heinke… kuuletteko… Meidän ovellemme!… oi… oi… Piet… minun rakas poikani!"
"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä niin paljon kaikesta."
"Kysykää, kysykää vaan… Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja tahtoa… Siitä riippuu kaikki."
"Näyttäkää minulle vieläkin joku laivaluonnos, kapteeni?"
"Käyn tuomassa parin niitä."
"Entä purjeet, kapteeni?"
"Ne ovat hyvin niinkuin ne ovat."
"Kiitos kapteeni…"
"Nähkääs… tämä luonnos tässä…"
Siten saapuivat he onnellisesti Indian valtamerelle ja pysyttelivät passaatituulessa, ja matka joutui hyvin. Mutta olento ja elanto, se oli kurjaa. Silava oli homeista, kova leipä ja jauhot elivät, vesi oli mädännyttä, ja ainoa paita yllä siekaleissa. Kieli takertui kitalakeen ja silmiä poltti. He liikkuivat ja lauloivat, valvoivat ja varoivat, valehtelivat ja vaanivat.
Naurahan tuossa, Kai Jans… äläkä näytä niin happamelta… kerro noille heittiölle joku juttu… Mies, miten on laitasi? Oletko humalassa? Sinä?… Hyi, helvettiä!"
"Minä en voi juoda tuota vettä, Piet". Hän katsahti vaikeroitsevin silmin Pietiin. "Juomaria minusta ei tule, kuule. Ei ikinä… Älä katso sillä tapaa minua! Kuule, gentiläinen kantaa kaunaa sinulle, kun kiskoit pytsyn hänen kädestään; hän on juonut itsensä humalaan ja puhuu pahasti sinusta. Koeta lepyttää häntä".
"Minä tulen kohta toisten luo ja kaulaan häntä. Lähde sinne nyt ja kerro jotain…"
Ja Kai Jans kertoi. Ja kertomuksensa muuttuivat tylyiksi ja luonnottomiksi. Kuumeessa, kuin viuhuvin iskuin ajoi hän ärtyneiden aivojensa näkyjä ikäänkuin villiä eläimiä ja suisti ne heidän samenneeseen mielikuvitukseensa. Hän kertoi tarinan naislaivasta. "Kaksikymmentä naista miehistönä! Kuvitelkaa! Kaikki nuoria ja kaikki humalassa rakkaudesta. Ja kapteeni kaunein kaikista. Kun heidän rakkauskaihonsa kasvaa liika suureksi, noin joka neljäs viikko kerta, silloin hiipivät he yöllä, avoimella merellä laivoineen jonkun laivan viereen… nyt ovat laivat kylki kyljessä… nyt hyökkäävät he kannelle… Lapset, kuvitelkaas sitä! Jos meille tapahtuisi semmoista!…" Silloin alkoivat he puhella siitä, kiihkenivät ja karjuivat ja pumppuivat, ja kirahtelevan pumpun säestämänä kirkui hän heille jatkoa kertomukseensa, niin että nuo huimat kiihkoiset kuvat pysyivät ilmielävinä heidän edessään. Hänen omalle mielelleen olivat ne ainoastaan tyhjiä, hullunkurisia, uljailevia sanoja; hän oli vielä ihan puhdas.
Oli onni, ettei sattunut kovia ilmoja, ja että yöt olivat tähtikirkkaita; perämies olisi muuten murtunut uupumuksesta.
"Kapteeni… olen asettanut tähän mukavan tuolin… Isäni sanoi aina, että pitää rakentaa kaljaasit samaan malliin, kuin niitä rakennetaan Glasgowissa, tarkoitan niitä raudasta rakennettuja, joilla on semmoinen terävä keula ja pyöreä takapeili. Hän sanoi, että olemme vielä paljon takapajulla. Amerikassa ja Englannissa!… sanoi hän."
"Semmoisia olen rakentanut kolme", sanoi kapteeni. "Olin ensimmäinen
Saksassa… Näytän sinulle luonnoksen".
Hän nousi jäykästi ylös ja asteli epävarmasti portaita alas, ja palasi takaisin mukanaan luonnos, jota hän varovasti kantoi kädessään. Ei tapahtunut ikinä, että hän mitenkään olisi vahingoittanut niitä, niin hienorakenteisia kuin ne olivatkin, ja niin kovasti kuin hänen kätensä vapisivatkin.
"Minun isäni lähetti minut Glasgowiin ja tuolle puolen valtameren, Hobokeniin. Me molemmat, oli hänen tapansa sanoa, sinä ja minä, me opetamme saksalaisille, kuinka laivoja pitää rakentaa. Nuorena kisällinä työskentelin aluksi niittausvasaran, sitten piirustimen kanssa; olin ovela ja ahkera ja ylpeä… Sittemmin rakentelin itse laivoja… Kuustoista kappaletta olen niitä rakentanut… Sitte loppui innostukseni… lähdin merille… Ja nyt olen Klaaralla…" Hän katsahti etsivästi ympärilleen.
"Pullo seisoo tuolin alla, kapteeni."
"Ja veljelläni, nuorimmalla, hänellä oli pähkinäpuinen kehto… kun minä jätin veistämön… menetti hänkin rohkeutensa… hän on nyt lämmittäjänä eräällä englantilaisella höyrylaivalla… monta saksalaista paahtuu englantilaisten tulien edessä… niin kuumaa ja pimeätä ja likaista… vaivaisia hunningolle joutuneita saksalaisia."
"Juokaa kapteeni, että unohdatte nuo vanhat ajatukset."
"Pullo on kirottu kapine, perämies; mutta en voi enää elää ilman sitä.
Pitkälle voisimme me saksalaiset päästä ilman tuota kirottua juomaa".
Hän otti vahvan kulauksen, vilkastui taas ja selitteli luonnostaan.
Kun hänen äänensä taas alkoi käydä uneliaaksi, työnsi Piet Boje pulloa
lähemmäksi, niin että se taas tuli hänen näkyviinsä ja hän taas joi.
Niinpä saapuivat he eräänä päivänä Kapstadtin reitille.
Silloin täytyi laskea maihin molemmat sairaat. Piet Boje ja nuorempi italialaisista sousivat heidät maihin; kapteeni seurasi mukana väkijuomaostoksilla. Piet jäi vartioimaan venettä.
Silloin läheni hän paria kolmea merimiestä, jotka kävivät rantalaiturilla, ja kyseli heiltä, mutta ei saanut halumiansa tietoja ja kulki tarkaten ympärilleen edelleen. Silloin tulee sattumalta häntä vastaan nuorennuori merimies, avaroissa purjekangashousuissa ja yllään hampurilainen paita, pienenläntä, terve ja vaaleanverevä mies, rivakkakäyntinen ja vilkassilmäinen. Tämä ja Piet Boje katsahtivat toisiinsa ja huomasivat toistensa kasvoista, että olivat maanmiehiä.
"Minä palvelen eräällä hampurilaisella fregatilla… näetkö tuolla!… Goodefroo… sillä oli lastina kappaletavaraa Hampurista tänne… huomenna lähdemme painolastissa Tyvenellä valtamerelle… meillä on vielä sijaa kahdelle miehelle."
"Vai niin!" sanoi Piet ja heitti pitkän kaipaavan katseen kolmimastolaivaa kohden, joka uljaana ja tyvenenä lepäsi avaralla reitillä.
"Ja mikä on nimesi?"
"Olen Hans Jessen Brunsbüttelistä."
"Mitä sanotkaan? Apteekarin poika sieltä?… Minä olen Piet Boje Hilligenleistä, ja siellä on laivassamme vielä eräs toinen hilligenleiläinen: Kai Jans… Onko laivanne kelpo laiva?"
"No erinomainen! Olemme kaikki Blankenesesta ja Glückstadtista ja sieltä ympäriltä."
Hilligenleiläinen katsahti eteensä.
"Luulenpa", sanoi Hans Jessen, "kun perämies saa kuulla, että olette
Hilligenleistä, niin tekee hän jotakin puolestanne ja ottaa teidät".
"Katsos tuonne!" sanoi Piet Boje ja osoitti kädellään Klaraa kohden.
"Siellä palvelemme nyt. Ja voit sanoa perämiehelle: siellä on kaksi
Hilligenlein poikaa liassa ja loassa. Jos hän tahtoo, voi hän noutaa
meidät tänään illalla kello kymmenen."
Brunsbütteliläinen lupasi kaiken ja lähti.
Kapteeni tuli hoiperrellen, silmät suurina ja lasisina; hänen takanaan seurasi kokonainen kistullinen pulloja. Sitte sousivat he takaisin laivalle. Piet otti italialaiselta kistun ja kantoi sen kapteenin jälissä kajuuttaan.
"Onkohan se hyvää lajia ainetta, kapteeni?"
Kapteeni löi hämillään ja käheästi nauraen pullon tutisevalla kädellään niin lujasti pöydän laitaa vastaan, että sen kaula katkesi, ja täytti lasin ja tarjosi hänelle.
"Onneks' olkoon!" sanoi Piet ja antoi lasin taaskin takaisin, ja katsoi häneen silmillä, jotka puhuivat: "Juo, juo pois vaan… Viettäkää hauskaa iltaa vaan, kapteeni… olemmehan täällä hyvissä turvissa ja minä vastaan kaikesta".
Vasenlaitavahti meni makuulle, oikealaitavahti istui keskilännellä ja joi. Piet asteli edestakaisin peräkannella. Kai Jans, joka vielä tahtoi jäädä hänen luokseen, istahti portaille ja nukahti. Piet ei ollut maininnut sanaakaan asiasta hänelle.
Hetken perästä — oli jo pimeä — meni hän taaskin kapteenin kojuun ja tapasi hänet nukkumassa. Sitte etsi hän esiin avaimet ja otti omat ja Kai Jansin paperit ja kaksikymmentä parasta laivaluonnosta, pisti ne suureen pussiin ja sijoitti pussin kajuutan nurkkaan. Sitte otti hän viisi pulloa geneveläistä, meni keskilaivalle ja sanoi, nauraen ovelasti ja kutkutellen kädellään korvaansa: "Ssh… täss' on viisi teille. Parasta lajia! Hiljaa… ett'ei ukko huomaa mitään".
Silloin rupesivat toiset vaiti ollen juomaan ja nukahtivat pian. Kai
Janskin nukkui.
Pian senjälkeen kuuli hän hiljaista airojen loisketta ja matalan kutsun.
Hän sierasi säkkinsä alas venheeseen, meni Kai Jansin luo ja tyrkkäsi häntä olkapäähän. Tämä nousi sanaa sanomatta ylös, ikäänkuin olisi hän odottanut tällaista herätystä, ja lähti silmät puol'ummessa hänen jälissään. Siten seurasi hän aina kaikessa ulkonaisessa selvä- ja kirkaspäistä opettajan poikaa.
Puolta tuntia myöhemmin kapusivat he Goodefroo-laivan laidan yli.
"Nahkaasi" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: "Tuossa tulee perämies".
Molemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen kookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka seisoi tiellä.
Ja he tunsivat hänet tähtien valossa.
"Jumalani", sanoi Kai Jans hiljaa… "Pe Ontjes Lau!"
Tämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he nälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti heidän papereitaan.
He kouraisivat taskuihinsa ja antoivat ne hänelle.
"Te kuulutte minun vahtiini."
Kun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet kantoi, ja kuuli siinä sälisevän. "Mitä sinulla siinä on?" kysyi hän kuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti portaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: "Me jätimme tanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme, ja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita… ja.., ja… O, kuinka hän katsoi minuun… Huh… Kuinka likainen olen". Ja peitti käsillään silmänsä.
"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina", sanoi Piet Boje, "eikä sinussa ole miestä mihinkään", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon miehistökajuuttaan.