Produced by Juha Kiuru

HILTU JA RAGNAR

Kertomus kahdesta ihmislapsesta

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

LUKIJALLE.

Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 ja oli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause: "Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon ja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle suomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää.""

Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta Helsingin Diakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiin mestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi. Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaa lauseen oleellista alkuosaa.

F. E. S.

Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut, maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi, siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan vaunussa oli hyvästi tilaa.

Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.

Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa, päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta. Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan. Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan. Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.

Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian — rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla — päättyi järven kuutamoisiin laineisiin.

Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa, joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut oikeastaan tarkoittivat.

Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta. Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä, hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he hallitsivat… Sitten oli vielä muuan seikka — ulkomuoto. Sillehän nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin — äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili… Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä, ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun, että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia.

Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään. Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut.

Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla.

Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut, nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas, mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli eläissään sangen vähän ajatellut.

Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli, yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa.

Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin, muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen. Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki, oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli, kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti hänet pois…

Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi itseään, niin piikaa nuhdeltiin.

Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista, mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi. Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen — äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä painanut — sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella. Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin, ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle.

Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä hiukan varomaton — ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi uuden piian odotukseksi.

Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista, asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä myös hiukan äänessä.

Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava seikka.

Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos. Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin, joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin:

— Ettekö osaa pumputa?

Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi:

— Mitä sinä siellä teet?

— Minä autan tyttöä, se ei ymmärrä pumputa.

Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet, hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta — aurinkokin melkein tuntui lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa… Hän ei enää ollut alapuolella.

Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat — ja mitä tämä oikeastaan oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa — jotka muutenkin pitivät häntä minä pitivätkään — jos he olisivat tämän nähneet? Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin — ja — niin — mutta nyt oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa, ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli — hän tosiaan ajatteli tällä hetkellä — ponnahti ylös, meni makuulle ja monet tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli Ragnarille Hiltun tulopäivä.

Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua. Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin poissaolossa suuri viehätys.

Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus, niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä tänä iltana — joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän iltojen nousevaa lukua.

Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului huutavan kyökkiin:

— Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa sitten hänellekin teetä.

Sitten hän tuli saliin ja huomattuaan Ragnarin hiukan hämmästyi:

— Täällähän on vallan pimeä, miksi et ole ottanut tulta?

Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi hämärähetkiä — semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän sitä vastaan edes voivotellut.

Ragnar vastasi: "Minä aioin juuri sytyttää, kun mamma tuli."

Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön — hän todella sanoi tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli hyvää ja sopusointuista tänä iltana.

Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan, vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille. Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin.

Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat, niinkuin kuutamoistuntoja.

Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika.

Kuinka olikaan — kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta sitten.

* * * * *

Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet, niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan. Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla.

Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta, toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa, arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja puhtaisiin uomiin…

Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta, jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä.

Tämä ilmiö syntyi siten, että Ragnar — joka pysäkiltä palatessaan melkein vapisi iloisesta kiihkosta, mutta ei silti ymmärtänyt mitä tehdä — ensin otti tulen salin lamppuun. Hän teki sen vain jotain tehdäkseen ja istui sitten kuuntelemaan. Samassa hän jo nousi ja käveli välikköön päin, lähemmäksi kyökin ovea. Mutta kun kyökissä hiukan kalahti, hypähti hän jo takaisin ja oli häärivinään jotain pöydän luona. Hiltua ei kuulunutkaan, hiljaiset äänet vain jatkuivat kyökissä. Ragnar tiesi, että Hiltun pian oli tultava kattamaan hänelle ateriaa tähän pöytään — hän sammutti mitään ajattelematta lampun ja jäi istumaan pimeään. Kuu oli noussut korkeammalle ja vaalentunut, sen loisteessa oli erikoisen kiihdyttävä ihanuus, joka johtui siitä, että äiti nyt varmasti oli poissa. Kuun paiste oli ainoa, joka tänä iltana enää tuli sisään tähän huvilaan, se tuli omin lupinsa puunlatvusten lävitse. Ragnar tunsi outoa, nyt syttyvää toveruutta tuota ikuista luonnonilmiötä kohtaan. Toveri ikäänkuin iski suloisen synnillisesti silmää, se ikäänkuin huomautti, että onhan oltu tovereita lastenkamarista asti, vaikkei ole näissä näin läheisissä satuttu ennen yhtymään… Ei ollut sillä hetkellä piirtoakaan ehjänä siitä kuvasta, jonka Ragnarin äiti luuli pojan sieluun muovanneensa. Ihmisen eläimellisen puolen alkeellisimmat seikat ryöppysivät hyvin alkeellisina mielteinä tuon suurikasvuisen ihmislapsen tajussa…

Ragnarin mieleen vilahti, että hän menee yläkertaan odottamaan Hiltun illalliskutsua. Hän hiipi hiljaa portaita kohden välikköön, mutta juuri silloin ehti siihen Hiltu tarjottimineen eikä huomannut Ragnaria pimeässä, ennenkuin hänen olkapäänsä kosketti Ragnarin käsivarteen. Ragnarin ajatus toimi samaan tapaan kuin humaltuneen ihmisen. Oli muka hyvin tärkeätä, että hän käsivarresta ohjasi Hiltua pimeän salin halki pöydän ääreen. Hän tulkitsi tämän ajatuksen jonkinlaisilla sanoillakin, joiden onttouden hän itse hyvin kuuli. Hiltu sanoi yksinkertaisesti:

— Ottakaa tuli, että näen kattaa pöydän.

— Entä jos en otakaan.

— Ottakaa nyt vaan.

Oli ihan hiljaista. Kuunpaiste liekehti lehmusten välissä.

— Onko Hiltu minun ystäväni, kun minä olen täällä näin yksin?

Ragnar tunsi, ettei hän olisi sanonut juuri niin, jos hän olisi saanut puhua ruotsia.

— Ette tekään ole minun ystäväni.

— Olenhan.

— Ettepä, koska säikytätte. Minä pelkään muutenkin täällä. Ottakaa nyt tuli.

* * * * *

— Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa, minulla ei ole enää ketään — Lause jäi kesken. Äänessä tuntui äkillisen voimakkaan itkun alkupuuskahdus, eikä tyttö osannut enää oikein pyrkiä poiskaan. Hän ei vielä pelännyt Ragnaria.

* * * * *

Kuunpaiste tuli hetki hetkeltä rohkeammaksi. Se puhui samalle miehiselle vaistolle kuin toisaalta tytön ihon tuoksu ja huoneiden ihana yksinäisyyden tuntu. Nämä kokemattomuudessaan yhdenarvoiset ihmislapset olivat joutuneet pienten luonnon seikkojen valtoihin. Ragnarin kuivin kasvaneessa nuorukaissielussa virkosivat monet viime päivienkin ohi uinuneet toiminnat: rakkaus, sääli, itsenäinen vastuunalaisuus, puhtaan ihmisyyden tajuaminen. Hänen tähänastinen elämänsä oli tarkoin säästynyt tilanteilta, jotka niitä olisivat herättäneet, ja niin ne olivat nukkuneet tähän asti. Mutta äkkiä heräävä elo on aina epävakaista, vaikkapa herääjät olisivat enkeleitäkin. Ja mitä saattoikaan rehtorskan Ragnarilla olla sanottavaa, kun joutui enkeleille vastaamaan?

Jokaisessa sielussa ovat enkelit aina rehellisiä. Ne ovat ainoat, jotka täysin tajuavat pelkän ihmisyyden arvon. Ihmisyyden alkaminen on aina korkein tapaus, mitä tässä olemisen piirissä voi sattua. Ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä — ihan sinänsä — valtava tapausten sarja, jonka vaaliminen ja ihaileminen on enkelilegionille kyllin arvokasta. Ulompana aineessa voidaan rappeutua, syvin ja oleellisin ihmisyys tekee matkansa aina rappeutumatta. Enkelit iloitsevat, jos jonkun ihmisyyden kohdalle sattunut aine edes osittain jaksaa seurata itse ihmisyyttä… Kun ei mitään tapahdu, pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys tästä tapauksesta voittava ja vahveneva?

Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa:

— Älä pelkää — minä rakastan sinua — kyllä minä otan tulen — rakastatko sinä minua?

Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden. Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut. Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse saliin.

Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota äiti ei sietänyt (— äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa.

Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä.

* * * * *

Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa sillä asteella — hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin, kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen.

Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä todella sanotaankin lapseksi — ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle! Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat ajatuksen eteen.

Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin ei tuo tuolla olekaan. — Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii.

Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt kahvitassi… Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä hengenveto oli jo unen alkua.

Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle, aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät. Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema. Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen, niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla. Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa — joissa hyvin sopisi uskoa tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen Jussin sitä aina vaan itse yrittää.

Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava, työtä niitten on tehtävä — yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti, tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee — niinkuin hedelmätönkin kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain kuolemaa varten. — Ei kuolla, ei kuolla — koetetaan olla siivo ja uskollinen — ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan.

Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi, vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon ehjää ja auttamatonta tilaa.

Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran tasapainolaitteen — siepannut pois oljenkorren.

Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota… Sitten mentiin taas kirkkoon ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja mahdotonta oli ajatella, että Jumala — oikein se tainnuttava Jumala — voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa…

Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua, joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa, kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin, mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä — siis Hiltukin — oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon. Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä, haukuttiin ja riideltiin — itse rippikoulutytöt, niin pian kuin pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän kanssa. — Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä.

Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen, suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä… Nyt rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah… Hän ei nähnyt kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin.

Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan — Jumala oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan. Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.

Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän — äidin ja tyttären — sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti. Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois.

Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa. Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki — jonkinlainen sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen Ville — pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella oli puulla lyönyt selkärangan vialle — piti jatkuvaa tuskallista vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä.

Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella. Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään, oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut pirtissä. Mitä tämä oleminen on?

Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa tilasta toiseen.

Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon vakaasti alentuessa taas syksyä kohden.

Joskus joku äijän karilas istuu Toivolan pirtissä ja jaarittelee.

— Taitaa Riina olla vähän kivun vallassa?

— On tässä tietämistä, huokaa äiti.

— Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon perällä käynyt.

— Ei tiedä.

— Ää — kyllä ne koirakset pian haistavat uuden pyyntimaan.

Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan edes tiedetty, kuka se äijä oli. — Mutta elämä on kumminkin entistä kiusallisemmin takertunut johonkin.

On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi mädän haju ilmetä — Kyllin, kyllin — ei jaksa enää tätä kehitellä pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti. Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät, ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha, joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa.

Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia, tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä.

Hän tuli taloon, jossa oli monta huonetta, kaikki uuvuttavan puhtaita (ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä — minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika — siihen sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä, ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin.

Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen — tai oikeammin sisällyksettömyyden — täällä. Hän ei niitä ajatellut, mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka, jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan) eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli — ikäänkuin valtavan, ennen aavistamattoman meren pohjassa — jommoisesta ei ole tapana enää pinnalle palata.

Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.

* * * * *

Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa, siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin. Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan, niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin luontevalta. Hiltukin virkosi — olihan hänellä vaistot. Hänen arka katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus, kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin huvilan — huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on rehtorskan poika —. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi, jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua ylhäällä? — ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi maata toisiaan lähempänä — mutta ei sentään samassa huoneessa.

Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään. Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen. Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken töistä.

Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa — hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti hänen kanssansa. Kuinka — jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Ei se ainakaan portilta palannut.

Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista hän ei ollut tottunut näkemään… Hän tunsi kaikki huvilan huoneet, tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin — jonka päässä uhkui vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä tarvittavaan määrään… Hän on jo ripillä käypä… Näinä iltoina on ollut kirkas kuunpaiste.

Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi — tästäkin illasta tulee vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan käskyjen mukaista — kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin… Kuu teki nousua. Aterian valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä saliin elähtyneenä jostakin — siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.

Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan ihmislapset kestä uuden syntymistä.

Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken. Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön. Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten takanakin.

* * * * *

Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti varjot ja koko sen yön olemattomaksi.

Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut. Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan poissa, mahtavasti poissa.

Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut. Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin, Ragnar — Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa — tukala ehkä juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä.

Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka, joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra, outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata, mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä.

Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka. Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan kömpelö nuori piikatyttö.

Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun.

Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi vaiherikas elonpäivä alkaa.

* * * * *

Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään, ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet — niin silmin näkyväiset kuin muuten tajuttavat — ikäänkuin katsomaan, katsomaan ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot edellytyksineen … ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää, vakavaa, lämmintä — ja kaikki palautui nyt aamuvalossa.

Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä, jonka vaisto sanoo tulevan — illalla kun taas on kuutamo. Mutta se olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken iloa, menneen ja tulevan unohtamista.

Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii, palatakseen iltahämyssä — jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä.

Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia. Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä, tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt, kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten kuului kaupungilla liikkumiseen.

Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna. Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä, mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki.

Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa, jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa. Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen, kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria.

Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään.

Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä, että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun. Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut ketään.

Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä. Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut… Oli hyvin viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä. Kaikki oli kovin luontevaa… Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä…

Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan — ei ollut ketään näin aikaisin päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen, jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin "Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti, niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen nuorukaisten vaiheille.

Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos … mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli ravintolaan… Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia, tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki.

Yhä hauskemmalta tuntui, kun neiti sitten toi punssia, jota Murtomäki oli tilannut. Nainen, vieläpä varsin uhkea ja tuuheatukkainen, avaamassa punssipulloa tuossa lähellä, hänelle ja Murtomäelle… Näin olivat muutamat pojat olleet kahdeksannella luokalla ja heidät oli erotettu.

— Sinä et ole tainnut paljoa istua ulkona, sanoi Murtomäki, kun he olivat maistaneet laseistaan. Ei hänkään ollut usein istunut, mutta joskus näin sattumalta tuntui hauskalta. Kun on näin loman loppupuoli, kesä mennyt vaiheineen ja pian taas työt alkavat. Oletko koko kesän viettänyt huvilassasi? Siinähän se on lähellä tämän Manchesterin hauskin kesäpaikkakin, Rosendaali. Kevätkesällä pidimme siellä kerran aika hauskaa urheilujuhlien päättäjäisissä. Me tulimme purjehtien Aitolahdelta muutamien neitosten kanssa… Yöllä oli tuuli laskenut, aurinko oli korkealla kun saavuttiin kotiin. Sandströmi otti meistä valokuvankin.

Ragnar katseli kuvaa. Purjeveneessä istui hauskoissa asennoissa kaksi nuorta neitosta kummallakin sylissään nukkuvan nuorukaisen pää. Poikien tupsulakit olivat neitosten päässä. Kapean lahdelman vastarannalla toimittivat muutamat naiset aamulypsyä lehmikarjassa… Ragnar ajatteli omien kesäöittensä ujoja hetkiä, muisti Lempiä, jonka äiti oli ajanut pois, muisti Hiltua … ja tunsi samalla kiihkeätä halua, että tämä seikkailu nyt nopeasti etenisi. Juuri kun punssin ensimmäinen hieno värähdys tuntui hermoissa, soitti Murtomäki tarjoilijatarta tilatakseen tupakkaa. — Jos neiti toisi minullekin, pyysi Ragnar katsoen neitiä silmiin ja samalla tarttuen lasiinsa. — Olisihan siitä molemminkin saatu, sanoi Murtomäki. — Jaa, mutta nuori-herra tahtoo erikseen, sanoi neiti niinkuin Ragnaria puolustellen.

Kun neiti toi tupakat, alkoi Murtomäki tiedustella paria ylioppilasta, oliko heitä täällä näkynyt. — Ei ollut näkynyt, mutta neiti luuli tietävänsä, että ne nykyisin tapaavat istua Seurahuoneella.

Niin Ragnar hetki hetkeltä ikäänkuin kääriytyi tähän oloon. Tottumattomana hän muutamasta lasista tuli siihen tilaan, että alkoi töllistellä omaa sisäistä itseään niinkuin jotain erillistä olentoa. Tuntui hyvältä, ihan kuin olisi jostakin kohtalokkaasta typeryyden vaiheesta päässyt livahtamaan pois, ennenkuin kukaan oli typeryyttä huomannut. Kuinka hävettäviä olivatkaan kaikki hänen tuskansa olleet. Kuinka vahvalta tuntuikaan nyt koko oleminen. Ja mikä oli mamma ja hänen tahtonsa? Tämä on Tamperetta… Tajunta pohti näitä itsekseen, sillaikaa kun suu puhui toverin kanssa, mutta puheessakin nuo leppeät taka-ajatukset tuntuivat pieninä välilauseina.

Neiti kävi vielä pari kertaa heidän pöytänsä luona. He taisivat tilata toisenkin punssipuoliskon. Viereiseen suojaan oli ilmestynyt pari muutakin vierasta, päivä oli selvästi hievahtanut iltapuolelleen. Ragnar huomasi istuvansa yksin, mutta samassa Murtomäki tuli.

— Nyt me menemme Seurahuoneelle syömään päivällistä. Sandström on siellä kanssa, minä soitin.