IV
Nyt siis saapui vielä yksi Margaretin elämään vaikuttava tekijä, hänen paras ystävättärensä.
Kun hän ilmestyi väliverhon takaa, osui katseeni ensiksi hänen kenkiinsä. Ne olivat valkeaa suèdeä, ja niissä oli korkeat poimuvarret. Sitten tuli näkyviin valkeasta, karkeasta friisikankaasta valmistettu hame. Sitten rohkeakuosinen, korkeakauluksinen takki mehunvihreästä nahasta. Sen yläpuolella näkyi teräväpiirteiset kasvot, jotka suuresti muistuttivat hänen veljeään, monitaipeinen, vihreä savukkeenpidin ja vihreä nahkahattu. Savukkeenpitimen ja hatun välillä välkkyi monokkeli, sekin vivahtaen hieman vihreälle.
Henkilö, jolla oli nämä erikoispiirteet, syöksähti Margaret Verityn luokse, siirsi hetkeksi suustaan imukkeensa (joka oli melkein niin pitkä, että se olisi sopinut jättää sateenvarjotelineeseen), suuteli tyttöä rakkaasti, ennen kuin oli näkevinäänkään rouva Verityä, ja huudahti: »Peggy, miksi et soittanut? Olen ollut pakahtumaisillani kiihkosta halutessani varmaa tietoa kahdennenkymmenenkahdennen päivän näytännöstä.»
»No, se on ihan selvä juttu, Cynthia», pisti lattiapieluksella istuva
Claude Oddley väliin. »Se on järjestetty. Minä tulen noutamaan
Margaretia; hän syö päivällistä kanssani, ja sitten tuon hänet
huveihin.»
»Sepä herttaista! Kerrankin on Claude osoittanut hieman intelligenssia. Se kai johtuu siitä, että hänen armonsa on nyt täysi-ikäinen. Tiedäthän, että hänen syntymäpäivänsä oli keskiviikkona. Taivutin hänet pitämään sen kunniaksi laskujuhlat. Nimittäin maksamaan laskunsa. Eikö se ollut loistava keksintö?» jatkoi neiti Oddley lepertelyään, sysäten veljensä permantopielukselta nyt jo kovin siivottomalle matolle ja sijoittuen hänen paikalleen. Hänen lörpötellessäänkin oli hänen silmissään valppaampi arvosteleva ilme kuin olin koskaan nähnyt ainoankaan nuoren naisen silmissä; veli sai kyllä olla perijä, mutta silminnähtävästi oli sisar hänen hallitsijansa. »Istuimme Half Moon-kadun varrella olevan rakennuksen kirjastossa ympärillämme laipioon saakka ulottuvia kirjeröykkiöitä! Kaikkialla oli laskuja, maksuosoitusniteitä, holhoojia, sukulaisia, ja silloin keksin aika hauskan leikin, jolla Claude sai huvittaa muita. Hän piti aina kädessään suljettua laskua ja sanoi: »Arvatkaa, kuinka suuri tämä lasku on? Se on suutariltani, liinavaatekauppiaaltani, parturiltani (keitä milloinkin sattui) ja se ulottuu hänen viimeisestä Etonissa viettämästäni lukukaudesta (tai jostakin muusta ajasta) tähän saakka. Arvatkaa, kuinka suuri se on, ja saatte yhtä suuren rahaerän, jos arvaatte shillingit ja kaikki tarkalleen. Sitäpaitsi minä suoritan sen.»
»Arvasiko kukaan, Cynthia?» tiedusti Margaret. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ensimmäinen hymyn häive. Niin, hän oli ilmeisesti huvitettu. Tämän vanhemman, eloisamman tytön vilkas pakinoiminen näkyi elähyttävän häntä. Hän näytti ikävystyneeltä, palkatun leikinlaskijansa hullutteluja kuuntelevalta prinsessalta.
Kyllä; minä arvasin. Arvasin Lobbin lähettämän laskun suuruuden ihan shillingilleen. Mitenkö osasin? Koska olin erehdyksestä avannut sen, kun se viimeksi lähetettiin ja selitettiin, että liikkeen oli vastenmielisesti pakko… Sain siis koko erän, satakolmekymmentäseitsemän puntaa neljätoista shillingiä kahdeksan pennyä. Ei niinkään hullusti. Vahinko vain, että menin panemaan sen vetoon This Freedomin puolesta, joka saapui perille seitsemäntenä. Ja tiedätkö, että olin vähällä panna sen Tiaran puolesta! Eikö se ollut hurjan harmillista! Mutta olihan siellä kuitenkin Woolandin, Debin, Revillen ja toilettikauppiaani laskut; Claude suoritti ne kaikki. Ne olivat? hauskat, pienet, perheenkeskeiset syntymäpäiväkekkerit, Mutta varsinainen juhla tietystikin vietetään kahdentenakolmatta päivänä. Siitä tulee viehättävä, Peggy. Aiotko pukeutua uuteen egyptiläiseen pukuusi?»
Tällöin rouva Verity (jota muuten hänen ilmeisesti kovin kunnioittamansa neiti Oddley ei vielä ollut tervehtinyt) sekaantui puheeseen teekuppinsa takaa. »Cynthia, rakas, en tahtoisi keskeyttää… Margaret kulta, kun puhutte kahdennestakolmatta päivästä, ette kaiketi tarkoittane toista keskiviikkoa?»
»Kyllä; juhla on ensi keskiviikosta viikon päästä. Entä sitten? Oi,
Violet, älä ole kiusallinen äläkä väitä, että silloin on jotakin muuta!»
»Mutta, armaani, on todellakin muuta. Oletko unohtanut: Ja minua peloittaa, että se on hyvin tärkeää. Tom-sedän odotetaan saapuvan Etelä-Amerikasta yhdentenäkolmatta oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Ja ymmärräthän, rakas että hän ensimmäisenä iltana Lontooseen saavuttuaan välttämättä haluaa syödä päivällistä meidän seurassamme. Emme luultavasti mitenkään voi —»
»Voi, kuinka kauhea isku! Sitä on suorastaan mahdoton kestää», huudahti monokkelisilmäinen tyttö. »Ei ainoastaan tanssi, vaan myöskin —» Hän vaihtoi veljensä kanssa silmäyksen, joka tuntui puhuvan lukemattomista suunnitelmista »Kaikki on järjestetty, rouva Verity! Jollei Peggy tule mukaan, romahtaa kaikki murskaksi. Voi, sellaista ei voi ajatellakaan, Ei saa turmella koko tilaisuutta jonkun harmaantuneen vanhan herrasmiehen tähden, joka saapuu toisesta maailmanäärestä kuten Rip Van Winkle. Jos hän kerran on odottanut niin monta vuotta, niin hän jaksaa odottaa vielä yhden yön lisää.»
»Cynthia, olen todella pahoillani, mutta pelkään —»
»Setien seurassa voimme olla milloin tahansa», tokaisi Cynthia, »mutta meidän ei käy pilaaminen tätä erikoista pikku juhlaamme. Jotakin on keksittävä; täytyy keksiä. Miksi ei pyydettäisi setä Tomia? Voimme työntää hänet syrjään myöhemmin, ennen kuin illanvietto muuttuu sellaiseksi, ettei se oikein sovi hänelle.»
»Niin, miksi ei?» vahvisti nuori loordi Oddley. »Jos hän on päättänyt syödä päivällistä Margaretin seurassa, niin tehköön niin! Sehän on niin kuin olla pitääkin. Syököön päivällistä Margaretin ja meidän kaikkien muiden seurassa! Mennään 'Ritziin’. Tulettehan kaikki mukaan, ettekö tulekin?» Hän käänsi nukkemaista, kultatukkaista päätään puolelta toiselle, katsoen tukahduttavan suitsutuksen täyttämässä huoneessa olevaa tungosta.
»Niinhän on kaikki hyvin, rouva Verity, eikö olekin?»
Rouva Verity-rukka ilmeisesti arveli, ettei sillä tavoin olisi likimainkaan hyvin.
Hänen Tom-setänsä, vanha, hyväntahtoinen, huvila-aikainen ystävä, saapuisi Englantiin kymmenvuotisen poissaolon jälkeen ja joutuisi vieraaksi, ei pieneen kotoiseen perheseuraan, vaan Ritzissä vietettyyn rymyjuhlaan, jossa olisi ainakin parikymmentä nykyajan nuorta! Hänet vietäisiin juhlatilaisuuteen, jonka isäntää hän ei olisi kertaakaan nähnyt ja jonka emäntä… Mitähän hän ajattelisi neiti Monokkelista?
Ruusuisessa hämärässäkin erotin, että tällaisia mietteitä risteili vanhan ystäväni kasvojen takana. Hän kävi yhä huolestuneemman näköiseksi. Nyt luulen rouva Verityn jo sinä iltana käsittäneen, että hänen määräysvaltansa oli lopussa.
Margaret kiskoutui pystyyn sohvaltaan ja tunkeutui tupakansavun lävitse, joka aaltoili hänen nuoren, laihan vartalonsa takana kiertäen kuin joen pyörre, ja istuutui äitinsä tuolin leveälle käsinojalle.
»Vi, rakas», virkkoi hän valittavasti, »sinun on järjestettävä tämä. Minun on suorastaan mahdoton kestää raskaan perhepäivällisen kotoisen puuduttavaa painoa Tom-sedän seurassa. Joko on sinun pidettävä hänet kokonaan täällä kahden kesken —»
»Mutta, kullannuppu, juuri sinuahan hän haluaa tavata Hän ei omien sanojensa mukaan ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun sinä olit pikkuinen merimiessiniseen puseroon puettu tyttö —»
»Oi, Violet, säästä meitä!»
»Kuinka kirkuvaa, Margaret pienenä ja merimiessinisessä asussa! Eikö olisi paras, ettei Margaret uusine, komeine egyptiläispukuineen häiritsisi herttaisen vanhan herran muistoja?»
»Vi, jollet yksin halua olla hänen seurassaan, on sinun taivutettava hänet tulemaan Clauden ja Cynthian kutsuihin 'Ritziin'.»
»Niin, hän Ritzissä käy, ei juuri muualla näy, ja siksipä on hän nököttäjä-Tom!»
lauloi joku toinen nuorukainen. Tätä sukkeluutta tervehti myrskyinen nauru. Yleisen hälinän aikana näin Margaretin kiertävän laihan, nuoren käsivartensa äitinsä kaulaan ja kuiskivan hänelle kiihkeästi oman savukkeensa tupruavien savupilvien lävitse, pyytäen sellaisen henkilön tavalla, jonka olisi tarvinnut vain komentaa. Mitenkähän sen illan vietto järjestettäisiin, aprikoin.
V
Pian siitä järjestelystä annettiin tieto.
Tom-sedän tervetuliaisia juhlittaisiin »Ritzissä». Jokaisen oli tultava mukaan. Myöskin minut kutsuttiin. Koska olemukseni pohjasävel on uteliaisuus, otin kutsun vastaan. Kaikkien piti saapua, mutta kutsuja oli Margaret. Meidän kaikkien, setä Tom mukaanluettuna, piti olla Margaretin vieraita.
»Entä te», lisäsi rouva Verity nuorelle miehelle, joka oli koko ajan istunut lähellä häntä selin lamppuun päin, joten hänen päänsä näkyi minulle vain tummana täplänä himmeän purppuraista valopyörylää vasten. »Tulettehan tekin?»
»Kiitoksia! Tulen mielihyvin.»
»Ja sinä, Eric», komenteli Margaret, »ja Tynkä ja Pisama ja Prinssi! No niin, taivaan kiitos, että minulla on ainakin ystäväni auttamassa minua selviytymään sukulaisistani. Se on sentään jonkunlainen lohdutus, eikö olekin, Cyn?»
Cynthia Oddley ei näyttänyt olevan kovin mielissään tällaisesta järjestelystä. Hän käänsi teräväpiirteiset kasvonsa veljensä puoleen, joka oli älylahjoiltaan heikompi muunnos hänestä, ja kuulin hänen jupisevan jotakin »kauheasta käänteestä… Entä myöhemmin?… On sanottava, että sinä kyyditset hänet kotiin —»
»Ja saatan hänet sinne?» mutisi veli.
»Tietysti saatat hänet sinne.»
»Sittenkin kummastellaan, minkä tähden —»
»No, Claude, älä ole tuollainen hupakko joka asiassa. On kyllä aikaa miettiä kaikki valmiiksi ennen sitä, eikö olekin?… Ole hiljaa! Etkö voi hillitä, kieltäsi?» kuiskasi sisar hampaittensa välitse. Huomasin hänen vihreälle hohtavan monokkelinsa epäluuloisesti välähtävän minuun päin. Monokkelittoman silmän ilme ei miellyttänyt minua sen enempää. Jo nyt se tyttö teki oloni epämukavaksi. Jo nyt arvasin hänen tietävän, että olin erottanut sanan »myöhemmin» ja aprikoin sen merkitystä.
Äkkiä ja aiheettomasti välähti sitten mieleeni vaikutelma tästä Margaretin ystävättärestä. Niin nuori kuin Cynthia Oddley olikin, tuntui hänen ilmeensä muistuttavan erästä toista tuntemaani henkilöä. Tämä viimemainittu oli luisunut innoittavan tottumuksen valtaan. Hän oli alkanut leikitellä lääkkeillä, kokeillen erilaisilla huumaus- ja kiihoitusaineilla. Ja lopuksi hän oli sortunut, kärsien tappion erittäin hirvittävässä kamppailussa.
Sen kamppailun yksityiskohdat alkoivat tunkeutua muistiini.
Mutta ne yksityiskohdat olin tahtonut haihduttaa mielestäni.
Karkoitin ne luotani nytkin. Se oli liian mieletön ajatus, varmastikin vain oman mielikuvitukseni kepponen!
Sanoin jäähyväiset ja laskeuduin portaita alas saman nuoren miehen seuraamana, joka oli istunut selkä valoon päin.
VI
Ulkona oli hieman marraskuun sumua.
Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja, ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!
Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!
En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita? Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin, toisenlaiselta.
Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet, samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen, vaikka ilma olikin kolea.
Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen vaikutuksen… Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet, tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan mielikuvitusta) peloton avomielisyys.
Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.
»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.
Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti: »Kyllä se on kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei, minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle samanlainen.»
Hän oli siis kihloissa.
Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! Siis miespuolinen lukija? Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat, samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.
Olikohan hän tuntenut kapteeni, Verityn? Pian kysyin sitä häneltä. Hän vastasi: »En; en tavannut häntä kertaakaan. Tätä ennen en ole kohdannut ainoatakaan sen perheen jäsentä. Mutta veljeni, soturi, tunsi heidät. Nimeni on Mount.»
»Ahaa!» äänsin, äkkiä oivaltaen, että hän varmaankin oi sen nuoren miehen veli, joka oli matkustanut Verityjen seurassa Lewesin ja Lontoon välisellä suurimerkityksellisellä matkalla.
Hän kertoi: »Olen ollut ulkomailla. En nähnyt heistä ketään paitsi vanhusta, nimittäin heidän Tom-setäänsä, jonka me kaikki otaksumme tulevan mukaan päivällisille kahdentenakolmatta päivänä. Osuin hänen seuraansa kerran Argentinassa. Niin, rouva Verity ja minä olemme tietysti ahkerasti kirjoitelleet toisillemme. Hän on viehättävä nainen.»
Lausuin jotakin sovinnaista siitä, että hän oli vanha ystävättäreni ja etten ollut tavannut häntä muutamiin vuosiin.
Nuori Mount huomautti: »Ette siis ole tätä ennen nähnyt tyttöä hänen tultuaan täysikasvuiseksi?»
»Margaretiako? Niin; en ole ennen nähnyt häntä täysikasvuisena.»
Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ikäänkuin olisi halunnut sinisillä silmillään tutkia, mitä ajattelin tytöstä, hänen kodistaan, käytöksestään ja seurakumppaneistaan, kahdennenkolmatta päivän viettoa koskevasta suunnitelmasta ja tilanteesta yleensä.
Nähtävästi hän luki ajatukseni.
Hän keikautti leukaansa hieman ylöspäin. Luultavasti hänen huulillaan häivähti hymyntapainen, mutta juuri silloin emme olleet katulampun kohdalla, joten en ole siitä varma.
Hän virkkoi vain: »Siinä siis oli Margaret Verity. Mikä sekasotku!»
III luku
Päivällinen »Ritzissä»
I
Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin olin valmistautunut näkemään.
Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip Van Winkle itse antaisi läksytyksen.
Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.
Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli: »’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»
Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat »rannikkojen välinen».
(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen. Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin, esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)
Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen, Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme, sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat, sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa (kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan, nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli, ottivat huomioon… kaikki.
»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.
Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.
Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas, miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija, jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin luulemaan Walesin prinssiksi.
Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen… Aluksi kuului vain seuraavanlaisia katkelmia:
… »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä; tuolla! kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin? Minä MITÄ?»
Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.
»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan… hohtavan sininen… lintuja seurasi… myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa, ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain. Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.
Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?… Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy, mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin ystävällisesti.
Sitten hän virkkoi minulle: »Tuossa on tämän joukkion miehevin mies.»
Arvelin hänen alkavan pohtia sitä asiaa, mutta hän siirtyi kuvailemaan erästä matkaansa Tyynen meren poikki, jolloin hän seitsentoistavuotisena nuorukaisena, oli ansainnut kyydin työskentelemällä merimiehenä.
Hänen silmänsä tähyilivät Margaretia. Mitä hän päätteli tytöstä? Hän ei sanonut mitään eikä edes paljastanut mitään ilmeillään. Mutta istuessani hänen vieressään tunsin hänen aivojensa sinkauttelevan hiostavan ilman läpi huomautuksia riutunutta ja väsyneen näköistä nuorta tyttöä kohti.
Margaretin pienet, maalilla ja jauheella runsaasti koristetut kasvot näyttivät vielä viime näkemästäkin kutistuneen, kun taas hänen silmänsä olivat laajentuneet. Minusta hän näytti vanhentuneen. Vai aiheuttiko sen puku?
II
Toiset ajat, toisenlaiset puvut!
Yhteen aikaan oli Margaretin ikäisen tytön esiintyessään ensimmäisiä kertoja seuraelämässä muistutettava hämähäkinverkkomaisessa, valkopitsisessä kehyksessä kelluvaa persikkaa. Sillä oli viehätysvoimansa. Sitä seuranneilla muodeilla on ollut omansa. Neljä vuotta takaperin olisi seurustelupuku jättänyt koko Margaretin selän vyötäisiä myöten paljaaksi, ja se muoti oli ainakin omiaan pakottamaan tytöt hoitamaan ihoaan huolellisemmin kuin he tekivät »siveämpinä» aikoina.
Mutta nykyinen muoti salli, että kaula-aukosta lähti vain hyvin kapea, suora, avonainen juova noiden huolestuttavasti ulkonevien solisluiden alapuolelle. Koetusjuova! Vain mitä täyteläisin, helmenvalkoinen kaula kykeni selviytymään siitä voitonriemuisesti, vanhanaikaisten katsantokantojen mukaan arvosteltaessa. Samalla tavoin arvostellen oli ihan nuoren tytön ylle puetussa Margaretin »egyptiläisessä» jotakin liian omituista.
On muistettava, että oltiin marraskuussa, ennen kuin Egyptissä suoritetut kaivaukset saattoivat Luxorin muodit kaikkiin hissikoreihin ja Lyonin kahviloihin. Myöhemmin ei Cynthia olisi missään nimessä sallinut Margaretin käyttää niin halpahintaista pukua. Siihen aikaan hänen »uusi egyptiläisensä» oli siis tosiaankin omituisen omaperäinen.
Ei yksikään muu »Ritzin» naisvieras ollut sinä iltana verhonnut päätään sfinksimäiseen, muinoisen Nil-virran käärmeen kruunaankaan hiuslaitteeseen. Ei kukaan muu ollut ripustanut himmeästi välkkyviä kiekkoja rintaansa. Ei kellään ollut samanlaista Kleopatran vaatteusta, joka oli kierretty lanteiden ympärille, sidottu kokoon, valuen sitten nilkkojen välillä olevaan, laajaan kultaröyhelöön. Minä puolestani arvelin, että se puku olisi sopinut Cynthialle. Kun ihmiset vaatettavat ystäviään, huomaa usein, että ystävien puku paremmin korostaisi valitsijan kuin käyttäjänsä edullisia puolia.
Neiti Oddleylla itsellään oli yllään sama vaatteus kuin istuessaan mallina herra Johnin maalatessa hänen muotokuvaansa, suora, petunianvärinen leninki, jonka kuosi suuresti muistutti turkkilaisissa kylpylöissä käytettyjä vaippoja. Se oli säären puolivälistä alkaen läpinäkyvä ja ulottui etupuolella hänen petunianväristen, platinakoristuksilla somistettujen, monihihnaisten kenkiensä ylitse. Takana riippui lähes kahden metrin pituinen, viidentoista sentimetrin levyinen laahustin. Toinen hoikka, valkea käsivarsi oli paljas, toista peitti heliotroopin värin en georgettehiha sormenpäihin saakka. Tänä iltana hänen välttämätön monokkelinsa välkkyi sopusointuisesti purppuraisena.
Vilkaisin Tom-setään, kun hänet esiteltiin — hän ei ollut luonut silmäystäkään monokkeliin eikä koko nuoren naisen asuun. Omasta kohdastani pidin Cynthiasta vieläkin vähemmän nähdessäni hänet nyt toistamiseen.
Hän oli »seurueen elävöittävä sielu» (kuten sanottiin silloin, kun olin nuori ja järjetön).
Purppuranvärisen savuke-imukkeen heiluessa tulipunaisten huulien välissä hän jutteli juttelemistaan Margaretin tarkkaavasti kuunnellessa hänen sanojaan. Margaretin henkivartiosto ihaili Cynthiaa eniten Margaretin jälkeen. Cynthia oli persoonallisuus ja mahti. Hänen sanansa olivat painavia. Cynthia oli vaikuttava tekijä heidän kaikkien elämässä suu auki töllistelevästä veljestään alkaen aina hillittyyn rouva Verityyn saakka. Mutta minun mielestäni siinä tytössä ei ollut lainkaan tyttömäistä. Hänen puheensa näytännöistä ja äsken ilmestyneestä »Garconnesta», hänen pukunsa, monokkelinsa, asentonsa, harrastuksensa, koko häntä ympäröivä ilmakehä ei viitannut luontaiseen hilpeyteen, ei edes luontaiseen kevytmielisyyteen, vaan johonkin harkittuun, johonkin, mikä oli hankittu kaunotarten kammioissa, taiteilijaseuroissa ja — niin, ooppiumipesissä. Hän oli ruumiillistuneen teennäisyyden esikuva.
Cynthia Oddleyn hilpeys ei ollut nuoruuden pursuavaa eloisuutta, joka on kuin naurua helkkyvä, kohiseva vuoristopuro, vaan se tuntui harkitulta, ikäänkuin kemikalioiden nostattamalta vilkkaudelta.
Se näytti elähyttävän seuruetta. Muut seurasivat hänen jälessään, ja minusta tuntui, että tuolla tytöllä, jonka vasen käsi oli muodikkaassa hihassa, oli vielä jotakin mielessään.
Tämänkin äärimmäisen nykyaikaisen Cynthian seurassa oli tuike silmäinen Tom-setä kuin kotonaan, pakisten hänen kanssaan tanssimisesta eri kulkuväylien laivoilla. Mutta koko ajan tunsin, että vanha merimies pystyi ihan yhtä hyvin arvostelemaan Cynthian kuin aterian ruokalajien laatua.
III
»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka maistu.»
Sen olin pannut merkille.
Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän, norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla, hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen tyttö nautti ateriakseen.
Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!
Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.
Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen kuori ja kuinka pehmeä sisus!
Vihreitä herneitä: ne ensin! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!
Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta! Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat suloisia…
Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen, kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.
Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi ja vaatimattomammaksi…
Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin ja sanoin nauraen Violet Veritylle:
»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»
»Enpä taida koskaan lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.
Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät, kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain maatiaisvoita!
Muistelin aamiaispuuroa, hyvin kypsytettyä kaurapuuroa, johon lapsi saattoi sarveislusikallaan kaivaa käytäviä, kanavia ja säiliöitä tiputtaakseen niihin loppumattoman hitaasti kullankeltaista, sulavaa siirappia… Kuinka ahnaita olimmekaan ruualle! Kun sanon »me», ajattelen myöskin tuntemaani, pientä Margaret Verityä. Sillä kaikkia näitä ruokia oli pantu hänenkin eteensä. Niitä syöden hän oli viihtynyt hyvin, niitä syöden hän oli tuntenut kasvavan lapsen tervettä riemua.
Ajattelin…
Älkää toki kuvitelko, että istuin ’Ritzissä’ äänettömänä ja kuurona, tietämättä mitään ympärilläni vallitsevasta hilpeydestä ja edessäni olevista ruu’ista loitsiessani esille viisikolmatta vuotta sitten nautittujen kouluaterioiden näkyjä; en suinkaan. Kovin heikko täytyy sellaisen henkilön henkisen työkyvyn tosiaankin olla, joka ei pysty ajattelemaan omia mietteitään ja samalla kuulemaan katkelmia yleisestä puheensorinasta —
(— HIRVITTÄVÄSTI liikarasittunut kuten tavallisesti ha HA menee filmiin kirkas kuin kuolema istuu lähinnä rouva tuoksu sujunut Cynthia? suurottelu oi! Babanilla on kerrassaan mainiota et tule eläviin? no niin näitkö hänet kappaleessa Le Moment Apres ei ole ollut aikaa Lowersin rohdosliikkeessä. Mutta, rakas ihminen! Venäläinen baletti yliopistossa vaivaa kroonillinen liikarasitus ha ha aina niin mainiosti valmistettua. Ei! ei ainoatakaan ihmistä täällä tänä iltana mitä Peter Quennelin runoja lukenut käännöksenä Oi hyvä Jumala! kun olen niin liikarasittunut että Kuulin toisen ha, ha, ha! Sano Margaretille: liika RASITtunut? Sano Margaretille MARgaretille —»)
— Ja keskustelemaan vieruskumppaninsa kanssa!
IV
Toiset ajat, toiset puheenaiheet!
Mistä olisikaan Margaretin ystävän, prinssin kaksoisolennon, vasemmanpuolisen pöytäkumppanini, ikäinen nuorukainen keskustellut kanssani menneinä aikoina? Otaksuttavasti reumatismistani ja niistä keinoista, joihin hänen äiti-parkansa turvautui lievittääkseen tuskiaan. Nimittäin siinä tapauksessa, jos hän oli hyväsydäminen poika. Jos hän ei olisi ollut, ei hän olisi puhunut mitään, kunnes olisi saanut jonkun tytön lepertelemään kanssansa. Mutta koska elämme tällä vuosisadalla, jolloin niin harvat äidit tietävät, mitä reumatismi on, ja jolloin maailma on keksinyt niin paljon uusia, heliseviä keskustelunaiheita, näytti tätä vaaleatukkaista, somakasvoista poikaa huvittavan, että edes joku nainen kuunteli hänen huomautuksiaan.
»Tiedättekö», uskoi hän minulle, »että minä en tule toimeen tyttöjen seurassa?»
»Onko minun uskottava sitä?»
»Se on totta, sen vakuutan. Tuntuu siltä kuin en tietäisi, mihin nykyajan tytöt kelpaavat.»
»Surullista heille!»
»Älkää laskeko pilaa! Olen tosissani. Toivoisin, ettei niin olisi», valitti prinssin jäljennös tai oikeammin tämä yksi hänen kuninkaallisen korkeutensa lukemattomista jäljennöksistä. On kansamme ansiota, että tällaisia urheilevia, poikamaisen vaaleaverisiä nuorukaisia vilisee näillä saarilla. »Minusta on kurjaa, että on mahdoton löytää kaunista tyttöä, joka olisi iloinen ja puoleensavetävä ja jolla myöskin olisi jotakin päässään. Ei kukaan kohtaamistani tytöistä harrasta mitään; he kyselevät Vain: 'Oletko ollut joissakin näytännöissä äskettäin?’ Ja: ’Mitä arvelet leningistäni?’He eivät koskaan lue muuta paitsi muotilehtiä. He eivät milloinkaan heilauta kättäänkään kenenkään hyväksi. — En tarkoita Margaretia; hän on tietysti ihastuttava tyttö», ehätti hän lisäämään, punastuen äkkiä. Otaksuin Margaretin tai Cynthian äskettäin nolanneen häntä ja hänen nykyaikaiseen tyttöön kohdistamansa arvostelun aiheutuneen siitä.
Nykyaikainen poika jatkoi: »He ovat niin lopullisen itsekkäitä. He eivät koskaan kuuntele, mitä mies sanoo —»
»Ahaa, sekö on vikana?»
»Ei, ei.» Hän naurahti ja punastui uudelleen. Hän oli aika vireä ja koko lailla huvittava. »Ajattelette syyksi vain sen, että miehet tahtovat aina puhua itsestään, että heillä pitää olla kuulijoita ja etteivät naiset suostu siihen; siinä muka kaikki. Vikana ei ole yksistään se. Tytöt arvelevat voivansa olla niin karkeita kuin haluavat. Siten on asia. Kerron esimerkin. Joku aika sitten olimme äitini ja minä järjestäneet päivällis- ja tanssikutsut kuudelle hengelle. Pöytä oli tilattu. Kutsuja oli äitini. Hän oli itse pyytänyt tyttöä; niin, hän tiesi minun erikoisesti toivovan sinne erästä tyttöä. Tyttö lupasi tulla Hän liikkuu paljon, hänen ympärillään on aina joukottain miehiä —»
(»Margaret», mietin, »siitä huolimatta, mitä hän sanoo».)
— Ja minusta olisi saattanut varsin hyvin käydä niin, että hän olisi ilmoittanut päivää tai paria aikaisemmin, jos hänelle olisi sattunut tarjoutumaan joku hauskempi tilaisuus. Hän ei ilmoittanut. Mutta samana päivänä, juuri kun olimme lähdössä — auto oli oven edustalla ja äitini veti vaippaa yllensä — kilisi puhelinkello. Miesääni kysyi: 'Onko rouva se ja se tavattavissa?' 'Kyllä.' 'Minun on ilmoitettava, ettei neiti'— kysymyksessäoleva tyttö — 'voi tulla seuraanne päivälliselle tänä iltana. Hyvästi!' — Niin jäi seinämme yhden tytön puutteeseen.»
(»Margaret», ajattelin)
»Kun soitin hänelle seuraavana päivänä, ei hän suinkaan pahoitellut tapausta, ei sinnepäinkään. Hän virkkoi yksinkertaisesti: ’Niin, herra se ja se tahtoi minut välttämättä mukaansa Dalyn uuteen näytäntöön. Minkäs sille voin?’Ei kirjelippua äidilleni; ei mitään. Kovasti teki mieleni menetellä tänä iltana samalla tavoin hänen kutsuunsa nähden», selitti prinssin jäljennös, siten täydelleen paljastaen olevansa loukkaantunut, mutta silti yhä edelleen orjamaisen kiintynyt tyttöön, joka oli kohdellut häntä sillä tavoin. »Eikö se teistäkin ole lopullisen karkeata?»
V
Tällä tavein arvosteltu tyttö istui pöydän toisella puolella punatukkaisen Ericin ja loordi Oddleyn välissä.
Nukkemainen nuorukainen osoitti sormellaan Margaretin kaulassa olevaa helminauhaa. En tiedä, mitä hän siitä sanoi. Kuulin Margaretin tympeäsointuisen vastauksen (niin: hän oli ollut sama lapsi, joka oli nauranut niin paljon, nauranut niin, että riemuisa, värähtelevä ääni oli kiirinyt ympäri huvilan ja pannut sen kajahtelemaan!)
… »Eikö se ole hävyttömän harmillista», virkkoi hän venytellen. »En jaksa käsittää mistä se johtuu. Jotkut niistä menettävät kiiltonsa tyyten. Ja katsokaahan tuota pientä, joka on nauhan päässä, soljen vieressä! Se on tulemaisillaan nokimustaksi.»
»Niinpä niin, jollet tahdo pestä kaulaasi —» naljaili Eric-poika. »Jollei nuori Margaret suvaitse pestä kaulaansa, niin mitä voi odottaa?»
Toiset ajat, toisenlaiset kohteliaisuudet.
Violet Verityn (tai sanokaamme Violetin äidin) aikaiset Ericit olisivat lausuneet jotakin rakastettavaa, jotakin siihen suuntaan, että kaikki helmet näyttävät himmeiltä sellaisella kaulalla. (»Mihin, armaani, vertaisin silmiäsi? Kristalli on sameata», valitti Elisabethin aikainen rakastaja.) Nämä uusyrjöläisen ajan kavaljeerit laskivat vähäsen liian kauan pilaa siitä, ettei Margaret taipunut pesemään kaulaansa.
»Eipä silti, että pesemätön kaula olisi pahaksi helmille. Päinvastoin: kerron teille siitä.» Nyt otti Cynthia Oddley puheenvuoron, ja kaikki kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, kun hän pakinoi: »Eräs näyttelijätär-ystävättäreni oli saanut ihmeen kauniita helmiä, mutta kuinka murheellista: hän on sellaisia ihmisiä, joille helmet eivät sovi. En tarkoita, ettei hän näytä hyvin hauskalta, kun hänellä on niitä kaulassaan; hän on tosiaankin haaveellisen kaunis. Teidän täytyy tutustua häneen. Hän näyttää Domerquelta, ja hänen ilmeensä on viehättävä, häijy. Vikana ei ole se, vaan se, että hänessä on jotakin, mikä pilaa helmet. Näin hänet tuonnottain; hänellä oli helmet kaulassaan, ja ne olivat ihanat… Huomautin: 'Kas vain! Sinähän väitit helmien muuttuvan kauheannäköisiksi pidettyäsi niitä jonkun aikaa, mutta nämä ovat suorastaan jumalalliset juuri nyt!' Hän vastasi: 'Niinpä kyllä, Cynthia; ne ovat juuri äsken olleet muokattavina.' 'Muokattavina'? kummastelin. 'Mitä tarkoitat?’ Ja hän kertoi, mitä hän niille teki. Hän tuntee perin kammottavan vanhan naisen, erään Hoxtonissa asuvan juutalaisakan, ja vie aina helmet hänelle. Tämä vanha, lihava, tuikea, likainen akka panee helminauhan lihavaan, rasvaiseen kaulaansa (joka otaksuttavasti on kokonaan hautautunut hänen leukojensa ja helyjensä sekaan) ja pitää niitä yhtä mittaa kolme päivää ja kolme yötä. Ja sitten ne saavat takaisin välkkeensä, joka kestää himmentymättömänä jonkun ajan. Ja kun ne taaskin tummenevat, vie tuttavani ne taaskin uudistettaviksi ja niin edelleen. Minähän voin ottaa selkoa velhosta, Peggy, ja sinä voit antaa hänen kiilloittaa omat helmesi.»
»Voi, Cynthia, onko minun se tehtävä? Minua inhoittaa helminauhani kastaminen hoxtonilaisessa nesteessä! Se on kammottavaa», valitti Margaret veltosti. »Mutta jotakin pontevaa on tehtävä. Se ei ole luulottelua, että nämä käyvät himmeiksi. Helmetkin ovat sairaita. Eikö totta, setä Tom?»
Tom-setä vastasi, nyökäten lyhyesti: »Varmasti. Helmissäkin on tauteja,
Margaret.»
Oliko vanhuksen äänessä kaksimielinen soinnahdus? Nurinkuriseen tapaansa Margaret piti Tom-sedästään. Arvasin, että hänestä oli tärkeätä, mitä setä ajatteli. Hän halusi sedän olevan yhtä mieltä kanssaan, mutta tivaisi, ettei hän ollut.
Minua vastapäätä istuva nuori herra Mount puuttui sitten puheeseen:
»Olen kuullut väitettävän, että helmisairauksien lääke on merivesi.
Eikö Italian kuningatar aikoinaan uskonut muutamia arvokkaita helmiä
Englannin laivaston huostaan, sillä aikaa kun ne olivat upotettuina —»
»Minä koetan lämmintä maitoa.» Margaretin pitkäveteiset sanat katkaisivat käskevästi hänen miellyttävä-äänisen lauseensa. »Monet ihmiset kehoittavat pesemään ne lämpimässä maidossa ja jättämään ne auringonpaisteeseen kuivumaan. Mutta nykyisinhän ei ole auringonpaistetta.»
»Eipä silti, että Margaret näkisi sitä, jos sitä olisikin! Ha, ha! Kuinka hän voisikaan, kun hän ei nouse makuulta, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen?»
»Ole vaiti, Eric, aasi!» ärähti tyttö jyrkästi. »Koska eiliseen saakka olin vuoteessa ja —»
»Sinäkö vuoteessa?»
»Niin, juuri minä. Minussa oli kuumetta neljäkymmentä astetta» (eipä ihmekään, että hän oli minusta näyttänyt riutuneelta ja vanhentuneelta) »ja mielestäni suoritin ihailtavan rohkean näytteen, kun lainkaan nousin tänään makuulta enkä hajoittanut seuraamme. En usko, että kukaan teistä olisi sitä tehnyt; vai olisivatko he, Violet?»
»Eikä sinunkaan olisi pitänyt sitä tehdä», valitti rouva Verity surkeasti. »Sinun olisi oikeastaan pitänyt pysyä vuoteessa vielä —»
»Oi vuoteessa!» tuskitteli Margaret. »Vuode on kammottava muulloin paitsi aamuisin! Kaikkina muina aikoina se ikävystyttää minua niin, että nyyhkytän tuskissani kyynelettömin silmin. Mutta totisesti, hyvät ihmiset! Aiommeko jäädä iäksi tähän kummitusravintolaan?… Miksi ei tarjoilija tuo kahvia? Odds, miksi et komenna häntä?… Sinä olet auttamattoman leväperäinen palvelusväkeä kohtaan, Odds… Niin, tietysti tahdon likööriä. Tarvitsen sitä tuiki kipeästi. Ja tahdonkin hyvän ryypyn päästäkseni reippaammaksi…»
»Miksi heidän kaikkien pitää juoda kuin pesusieni?» kysyi setä Tom minulta sotto voce. »Eikö heillä muutoin ole kylliksi elinvoimia pysyäkseen vireessä? Minun aikoinani oli nuorten seuroissa aina hauskaa pakinaa ja naurua, hupaista pilailua ja pursuavaa hilpeyttä. Ja vain mietoja juomia, ainakin tyttöjä varten! He olivat perin iloisia, vaikka nauttivatkin vain limonaadia, teetä ja kahvia, pikarillisen punaviiniä. Nykyisin… nuorten seuroissa… Mutta nyt ovat cocktail ja liköörit muodissa. Näyttää siltä, etteivät he pysty nielemään mitään, jolleivät saa myöskin ryyppyä. Eivät nuorimmatkaan koko tästä joukosta! Minkähän tähden?»
»Lorua, Vi. Sinä olet raittiuskiihkoilija», torui Margaret äitiään. »Niin, sinä olet. Raittiuskiihkoilija ja ruoka-intoilija. Jätä silleen… tahdon oikein hyvän. Käske hänen tuoda, Odds! Kaksi vihreätä chartreusea, yksi benedictineä, seitsemän Grand Mamieria, yksi cointreauxia; sinulle kai tavallinen annoksesi, Cynthia?»
»Eikö sinulle mitään, Vi? Eikä sinulle? No niin; siinä se. Ja iso, oikein hyvä neidille…»
VI
»Ja nyt reipastautukaa taivaan tähden ja joutukaa liikkeelle», komensi
Margaret vieraitaan, »jos meidän on lainkaan mieli tanssia».
Myöskin »Ritzissä» oli tanssia, ihanaa soittoa, hyvä lattia. Mutta muoti on tyranni! Marssiessamme peräkkäin ulos ravintolasta oli pitkän käytävän vasemmalla puolella oleva tanssisali melkein tyhjä. Margaret oli vaatinut, että lähdettäisiin »Berkeleyhin». Siellä olisi väkeä ahdinkoon saakka, mutta mitäpä siitä. »Kaikki» olisivat tänä iltana Piccadillyn toisella puolen ison, valkean »Berkeleyn» ruusuisen tulipunaisten verhojen takana.
Senvuoksi kannatti hyvin maksaa ne viisitoista shillingiä hengestä, jotka neiti Verity suorittaisi vieraistaan.
Tunkeutuessamme kermanväriseksi maalattuun eteishalliin, jota valaisivat lukuisat kristallikruunut, loi Cynthia Oddley veljeensä käskevän silmäyksen ja virkkoi nopeasti: »Claude.»
Nuori mies meni nöyrästi hänen luokseen. He keskustelivat jupisten keskenään.
Taaskaan en erottanut heidän puheistaan muuta kuin sanan »myöhemmin», ja taaskin heräsi minussa ikäviä aavistuksia heidän suunnitelmaansa nähden.
IV luku
Tanssit »Berkleyssä»
I
Toiset ajat, toiset tanssit.
Mutta niitä on kuvailtu niin kovin usein. Kerrankin teitä säästetään kuulemasta valitusvirttä. »Samalla kun kaikki muu on kiihtynyt ja vilkastunut, on tanssin vauhti hidastunut … Eivät ainoatkaan tuollaisen hälyisen neekeritanssin sävelet vedä lähimainkaan vertoja armaiden entisaikojen kaihoisalle kolmitahtiselle valssille» (niiden aikojen, jolloin valittajat itse olivat nykyaikaisia nuoria). Mainittakoon vain lyhyesti, että »nykyajan tytöt eivät kykene uneksimaankaan, minkälainen nautinto oli tanssia neljätoista tai viisitoista sellaista valssia käsittävä ohjelma alusta loppuun saakka tai miltä tuntui, kun sellaisen tanssittajan voimakas käsivarsi, jollaisia nykypäivinä on suorastaan mahdoton nähdä, kohotti tytön lansieerikatrillissa lattialta ilmaan, pyöritti häntä ympäri kuten lelua ja sitten jälleen salli hänen laskeutua, niin että hän tuli lattialle keveästi kuin virran välkkyvälle kalvolle pudonnut kukkanen… Näissä vastenmielisissä tungoksissa ei ole tilaa millekään sellaiselle… Nykyajan tanssisalissa ei ole liikunnon runoutta… Voi, tanssiminen ei ole nykypäivinä tanssimista. Nyt tanssittaessa vain ratkaistaan jaloilla mittaus- ja laskuopillisia tehtäviä.» Niin menneiden päivien päämurehtijat…
No niin, on helpompi pitää nykyaikaista nuorta huonompana kuin myöntää, ettei arvostelija itse enää ole nykyaikainen eikä nuori. Kun ilmaantuu uusia huvittelu-, leikki-, musiikki-, taide- ja haaveilusuuntia, ollaan aina helposti taipuvaisia väittämään, että »vanha on parempi», mutta ajan virtausten tasalla pysyminen on vaikeampaa kuin arvosteleminen.
Joka tapauksessa oli seniltainen tanssiminen piloilla liikatungoksen tähden. Vain mahdollisimman pienin, varovaisin askelin saattoivat tanssijat lainkaan kiertää salia. Poljettiin toisten kengille. Olkapäitä kahnattiin vastakkain. Silkkiharsoiset vyöt rutistuivat. Erään toisen tytön hiuskoristus sotkeutui Margaretin kultavanteeseen, sfinksimäiseen päähineeseen, ja kului minuutteja, ennen kuin ne saatiin selvitetyksi erilleen.
Setä Tom istui takakenossa ja tähysti jonkun verran huolestuneen näköisten ihmisten hitaasti aaltoilevaa tungosta. Ääneen hän virkkoi: »Teidän sietäisi nähdä argentinalaisia tangontanssi joita. Ihailtavia.» Hän katsoi taaskin edessään liikkuvia englantilaisia poikia ja tyttöjä, ja tuikkivista silmistä lähti melkein kuuluvana sana: »Aloittelijoita.»
(Kaikkien noiden näköpiirissä olevien englantilaisten poikien ja tyttöjen maineen osittainen luhistuminen.)
II
Vielä toinen hyinen tuulahdus: tyttöjä oli ainoastaan kaksi, kun taas nuoria miehiä oli kokonainen joukkue.
Toiset ajat, toiset suhteet.
Niihin aikoihin, jolloin Violet Verity joutui seuraelämään, oli Lontoossa kutsujen järjestäjättärien unelmana saada »tanssiaisiin enemmän miehiä kuin naisia». Aina liian paljon tyttöjä! (Muuan sukkela amerikkalainen leikinlaskija on esittänyt lyhyen puhelun, jonka tarkoituksena on kuvata englantilaista seuraelämää: Kuinka voit, Molly? Kuinka voit, Diana? Kuinka voit, Grace? Kuinka voit, Lily? Kuinka voit, Pam? Kuinka voit, Enid? MISSÄ ON VELJESI?) Tavallisesti oli rivittäin tanssittamattomia »seinäkukkasia». Mutta niin ei täällä. Ei nyt. Minkä tähden? Liiallista huolenpitoa. Tytöt eivät suostu lähtemään tanssiaisiin, jollei heillä ole tanssitoveria tai jolleivät he tiedä, että tanssittajia varataan. Toisaalta nuoret miehet häärivät soiton alkaessa samoin kuin mehiläiset taotun kattilan kilistessä. Otaksuttavasti he esivanhemmilta perityn vaiston nojalla päättelevät, että tyttöjä täytyy olla saatavissa yllin kyllin. Olkoonpa sen laita miten tahansa, nämä henkivartiostoon kuuluvat, perin edustavat nuoret tanssijat tyytyivät vuorotellen istumaan Margaretin ja Cynthian tanssiessa.
Margaretin äiti (joka ei ollut tanssinut pyörähdeltyään viimeisen valssin Jackin kanssa) huomautti hänen vieressään istuvalle ja vuoroaan odottelevalle herra Mountille: »Kovin ikävää, ettei morsiamenne voinut saapua! Hän olisi ollut yksi tyttö lisää!»
»Se on tuskin kohtelias tapa mainita naista seurueen jäsenenä, Violet!» pisti Tom-setä väliin vilkuttaen ilkamoivasti silmiään.
Tällöin kutsujemme emännän äiti punehtui niin, että se muistutti
Margaretin äkillistä, eloisaa, lapsellista punehtumista, ja herra
Mount jupisi jotakin kohteliasta siitä, että hänen morsiamensa toivoi
kohtaavansa rouva Verityn myöhemmin.
Nyt olin oivaltanut, minkä tähden herra Mount oli »erilainen».
Hänen nykyajan-kumppaninsa olisivat mahdollisesti olleet ymmällä, jollei heillä olisi ollut totuttua jazzisivistyksen taustaa. Mutta herra Mountin ei saattanut ajatella joutuvan ymmälle missään. Hänen soman tumman päänsä ja vaaleaveriset, älykkäät kasvonsa saattoi perin hyvin kuvitella mitä upeimman sotilaallisen juhlapuvun yhteydessä. Työssä kulunut ja tahrainen lämmittäjän asu olisi näyttänyt yhtä sopivalta hänen kookkaan, miellyttävän vartalonsa verhona. Kaikissa erilaisissa ammateissa ja oloissa, jotka kuvastuvat erilaisista pukimista, olisi Mount aina ollut »kotonaan».
Tarkkailin, kun hän tanssi (erikoisen hyvin) neiti Oddleyn kanssa. Hän muistutti niitä taiteellisia mustepiirroksia, joilla Denis Bradley koristaa ilmoituksiaan. Päivällispöydässä hän oli kyllin puhelias, vaikka hänen puheensa tekivätkin samanlaisen vaikutuksen kuin japanilaisen päivänvarjon kirjailut, joiden tarkoituksena on salata varjon kantajan silmien väriä. Naisten on usein tapana puhella sillä tavoin seuraelämässä. Miesten virallinen puhetapa, kun he eivät tahdo ilmaista ajatuksiaan, ei muistuta niin paljon somaa päivänvarjoa kuin tummaa, märkää sateenvarjoa, jonka kaaret pyrkivät pistämään toisten ihmisten silmiin. Mount ei ollut hajamielinen sillä tavoin, että olisi jättänyt sanojen tavuja lausumatta tai tuijottanut lasimaisin silmin eteensä, mikä osoittaa, että ihmisen koko olemus ruumista lukuunottamatta on kaukana, hyvin kaukana. Mutta, niin — hän pysytteli takalistolla.
III
Pian huomasin olevani tanssimassa prinssin kaksoisolennon, murheen jäytämän nuorukaisen, kanssa.
Nyt hän syytti nykyajan tyttöä vieläkin katkerammin.
»Kaikki heitä ikävystyttää», valitti hän. »Ikävystyneitä kotona. Ikävystyneitä ulkosalla. Alan vähitellen käsittää, minkätähden niin monet nuorukaiset pyrkivät» — tässä hän silminnähtävästi suoritti mielessään nopean laskelman ja lausui julki vastauksen — »itseään vanhempien naisten seuraan. Tytöt ihmettelevät sen syytä. Niinpä niin, sehän se on. Miehet tahtovat vieläkin, että nainen on nainen eikä pelkkä nukke, joka hieroo punaista vahaa huuliinsa ja jota kammottaa ajatus —»
»Mikä ajatus?»
»Että se taaskin hangataan pois, otaksuttavasti. Tiedättekö, ihan avoimesti puhuen, nämä tytöt ovat ruumiillisesti kylmiä. He ovat kylmiä kuin lampaanliha.»
»No, no, älkäähän toki!»
»Niin he ovat. He eivät ikimaailmassa kaipaa miestä muutoin kuin seurakseen. Tiedättekö, he kammoavat kihlautumista. Takertuvat johonkin mieheen saadakseen etuja. Se on ihan toivotonta», jatkui moittiminen. »Kaikessa on kysymys rahasta. Kaikessa. Jos he sattumoisin saavat käsiinsä jonkun siksi varakkaan, että heidän kannattaa mennä avioliittoon hänen kanssaan, niin he suorastaan jäätyvät häneen kiinni ikäänkuin vääjäämätön kuolema, vaikkapa hän olisikin surkea kuin syyhyinen rotta tai kyllin vanha ollakseen heidän isänsä. Mutta tulimmainen, miten he sittenkin kiemurtelevat — jollette loukkaannu siitä, että käytän asioista niiden oikeita nimityksiä — kuinka tyystin he torjuvat kaikki ajatukset lapsista! Ja niitähän äitini nuorena ollessaan kovin hartaasti toivoi, kuten luulen», lisäsi hän, ja hänen nuori äänensä laskeutui sanatulvan sävelestä kaihoisan hiljaiseksi. »Nämä tytöt — tiedättekö, mitä he sanovat lapsista? He sanovat: 'Jumala niistä varjelkoon!' Eikä siinä kyllin, vaan he tarkoittavat sitä. Eikö teidänkin mielestänne jotakin ole perinjuurisesti vinossa?»
Vastasin: »Sallikaahan minun kertoa teille eräästä tuntemastani tytöstä — sodanaikaisesta tytöstä. Hän ei ollut tätä viimeistä satoa, mutta silti koko lailla uudenaikainen. Hänkään ei tahtonut ajatellakaan lapsia. Hän sanoi minulle: 'Kuvittelehan, että pitäisi kestää sellaista! Sellaiset kammottavat kuukaudet! Luopua kaikesta — tanssista, ratsastuksesta, seurustelusta; menettää vartalonsa muoto, ei koskaan kyetä pukemaan yllensä säädyllistä leninkiä, näyttää liian — liian sanoinkuvaamattomalta! Ja kaiken sen jälkeen, kaiken sen kruunuksi saada — mitä? — ei helminauhaa (kuten se ansaitsisi), ei timanttikorua, ei edes kilpikonnankuorista valmistettua pukeutumisrasiaa! Ei! Vaan saada siivoton, parkuva, märkä, inhoittava lapsi! Vain se.’»
(Toiset ajat, toiset puheenaiheet, totisesti.)
»Juuri niin», ehätti väärä Walesin prinssi vakuuttamaan, »juuri sitä minäkin tarkoitin. Kaikki samanlaisia nämä nykyajan tytöt. Vailla kaikkia naisille sopivia vaistoja. Mihin he päätyvät?»
»Se tyttö, josta puhuin», kerroin hänelle tanssin juuri päättyessä, »vietti hilpeät häät ja sai kaksi lasta. Ne olivat komeita pikku poikia. Hän on sieluineen kiintynyt niihin. Teidän sijassanne en olisi niin kovin huolissani nykyajan tyttöjen vaistoista!» Yhtäkaikki en ollut erikoisen varma siitä, että tämän tyttöystäväni tarina toistuisi Margaret Verityyn nähden.
Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi… Mikä asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?
Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus? Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta. Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän, Prinssin… ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman valvontaa!
Toiset ajat, toisenlainen valvonta.
IV
Kuinka lohikäärmemäisen ankaraa nuorten tyttöjen valvonta aikoinaan olikaan! Tunnettu huimapäinen seikkailija sir Richard Burton piirsi vapisevin käsin liidulla seinään sellaisen tytön luettavaksi, jolle hän ei vielä ollut esitelty, mutta josta oli tuleva hänen elämänsä määräävä tekijä, kysymyksen: »Saanko puhutella Teitä?» Hänen Isabelinsa (joka jo oli valmis seuraamaan häntä kautta koko Aasian) ei tohtinut vielä rikkoa perinnäistapoja vastaan. Vuorostaan hän tarttui liituun. »Ette; äiti ei pitäisi siitä.» Myöhemmin heidän yhteinen elämänsä oli maailman romanttisimpia.
Isabelin äiti pelkäsi sukupuolen pakanallista vaikutusta kuten tulta, sähköä, tulvia — voimia, jotka tuhoavat mantereita, joskin ne palvelevat koteja. Rajoitukset eivät olleet turhan vuoksi. Nykyisin ne rajoitukset muistuttavat roomalaisten patorakennusta, joka on lähes kilometrin päässä rannasta, kaukana nousuveden ulottuvilta. Jotakuinkin jokainen nuorukainen voi (jos tahtoo) järjestää niin, että voi tutustua melkein kehen hyvänsä oman yhteiskuntaluokkansa tyttöön. Melkein kaikki tytöt seurustelevat oman mielensä mukaan miesystävien kanssa miltei mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Nuoret tahtovat olla nuoria, sanovat he; nuoret ovat aina olleet samanlaisia — mutta heitä ympäröivät olosuhteet eivät enää ole samanlaiset. Victoriankin hallitusaikana sykki kapinallisia sydämiä, mutta silloin ei ollut sivuvaunuja. Sivuvaunut, yökerhot ja huvit ovat vaikuttaneet nuorten alituista kiistaa nostattaneeseen elämään. Nykyisin he lukevat mitä haluavat, pöyristyttäviä romaaneja ja vertahyydyttäviä tosikertomuksia (jotka kummatkin lastemme lapsenlapsista jo tuntunevat uskomattoman värittömiltä). Nykypäivinä he keskustelevat keskenään pahamaineisesta Freudista ja mistä sukupuolikysymyksistä hyvänsä. Vieretysten he istuvat katselemassa restauratioajalta kaivettuja tai Keski-Euroopan imeliä näytelmäkappaleita. He tanssivat lakkaamatta, ja jollei heillä silloin olekaan posket vastakkain, niin se johtuu yksinomaan siitä, ettei se enää ole nopeasti vaihtuvan muodin mukaista. Leikkiä ja työntekoa he tuskin erottavat toisistaan. Kukaan ei näe vaaraa… Eihän tosin vanha vaara (nimittäin se, että jos poika ja tyttö joutuvat olemaan yhdessä, heissä helposti äkkiä leimahtaa kaikki esteet särkevä intohimo) uhkaakaan Margaretin oloissa elävää tyttöä.
Toiset ajat, toiset vaarat.
* * * * *
Tähän kohtaan sopii kertomus, jonka paljoa myöhemmin kuulin setä
Tomilta.
Hän kertoi: »Kahdesta Pohjois-Englannin kylästä, joiden lävitse kerran kuljin, on aika merkillinen tarina. Ne olivat toistensa kohdalla kahden puolen vaarallisen vuolasta virtaa. Toinen niistä oli kuuluisa kauniista tytöistään. Kun vastaisella rannalla olevan kylän nuoret miehet aikoivat lähteä heitä mielistelemään, oli heidän kierrettävänä noin seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kesäisin he joskus uivat joen poikki. Joka tapauksessa solmittiin kylien kesken aina lukuisasti avioliittoja. Nuorukainen tai parikin oli hukkunut tulva-aikana. Joku hyväntekijä oli jälkisäädöksessään määrännyt rahaerän, jolla olisi rakennettava hyvä, vankka kivisiltä virran poikki. Tämä määräys toteutettiin. Nyt on siellä silta. Mutta sitten tulee jutun merkillinen osa. Naapurikylien nuorten kesken ei enää solmittu avioliittoja. Kylät olivat liian lähellä toisiaan: nuorukaiset menivät etsimään armaita muualta.»
Palatkaamme Margaretiin ja hänen nuorukaisiinsa. Jonkun tytön sydämessä olisi joku viimemainituista viikkojen vieriessä varmastikin herättänyt jonkinlaisia hellempiä lähemmyyden tunteita. Eräät tytöt olisivat pitäneet miellyttävinä Ericin punaista tukkaa ja hauskan hyväntahtoista »haukuskelua». Toiset olisivat »pihkaantuneet» perintöprinssin kaksoisolentoon. Muutamiin olisi tehonnut myöskin Clauden jalosukuinen nukkemaisuus.
Mutta — näistä nuorista miehistä ei yksikään itse asiassa »merkinnyt» heidän nuorelle kuningattarelleen sen enempää kuin tarjoilija tai saksofoninsoittaja. Hänellä »täytyi olla» tämä liehakoiva henkivartiosto aivan samoin kuin hänellä »täytyi olla» Rolls-autonsa, eloisa Cynthia, Hill-kadun asuntonsa, tuhansien värikylläisten, vaihtuvien elämysten suoma kiihoitus. Kaikki nämä keinotekoiset apuneuvot tarvittiin antamaan Margaret Veritylle heikko kajastus siitä hurmaavasta värähdyksestä, joka kiitää terveemmän tytön olemuksen lävitse, kun nuori rakastaja, johon hän alkeellisella tavallaan on kiintynyt, tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet tanssiin.
Nyt oli poikien puheenaiheena The Kitten on the Keys.
»— Opettajani sanoi mies sellainen tyttö kuin se, jota tanssittelin Sandhurt Etonissa taaskin alkoi tuntua kuolemanraukeus. Tuntui samanlaiselta kuin »jos» kappaleessa »Jos talvi tulee», kun olin viimeksi pänttäämässä minä hyvä Jumala toivon minä kun pänttäsin päähäni takaisin Oxfordiin huomenna riippuu kumppanista sinä —»
Saattoiko kaikki johtua siitä, että he olivat niin nuoria? Jäikö mies varjoon leikkitoverin rinnalla? Mitenkähän kävisi, jos Margaret joutuisi tekemisiin itseään vanhemman, mutta vielä nuoren miehen kanssa, jolla olisi miellyttävä luonne ja samalla koko sukupuolen viehätysvoima?