V

Järjestellen muserrettua jäätä, sitruunia, salaperäisen värisiä pulloja ja pudistusastiaa isäntämme lausui lempeällä äänellään: »Entä neiti Verity? Sekoitanko cocktailin teille?»

»Tehkää se! Pidän siitä», vastasi Margaret, luoden setäänsä uhmaavan silmäyksen. Hän tiesi, että setä oli kuullut lääkärin kieltäneen hänen tiheät virkistysryyppynsä. »En välitä siitä, että se onkin vastoin määräyksiä.»

»Yksi lasi», ehdotti Tom-setä. »Ei enempää, rakas. Nuori Mount, joka kuvastui kookkaana ja tummana valkoisia seiniä, purppuraisen sinipunervaa iltataivasta ja lahdella keinuvien laivojen mastoja vasten, ojensi hänelle lasin.

»Jos pidätte limonaadista», sanoi setä Tom, jolle olin maininnut pyhäkoulu-maustani, »pitäisi teidän koettaa ilkeätä juomaa, jota sekoitetaan vanhasta paloviinasta ja appelsiinista. Sitä maistaessanne ette aavistaisikaan, ettei se ole maailman viattomin mieto juoma. Mutta sen vaikutuksesta en mene hiiskumaan mitään.»

»Antakaa minun koettaa sitä!» sekaantui Margaret puheeseen. »Valelimonaadia? Kuinka houkuttelevaa! Minun on saatava lasi sitä. Ei; sanonpa teille, mitä haluaisin.» Hän oli lopettanut cocktailinsa. »Haluaisin 'sateenkaaren’. En ole koskaan sitä maistanut. Se on kiehtovaa katsella. Cynthia osaa sekoittaa sellaisen. Hän käyttää seitsemää eri juomaa. Ne muistuttavat seitsemää kuolemansyntiä, ymmärrättehän. Ihan kuin Basil Dean. Erivärisiä kerroksia. Seitsemän kappaletta. Korkeassa lasissa. Sallikaa minun koettaa sekoittaa sellainen, herra Mount!»

Kerrankin sattui Margaretin nuoren elämän aikana, ettei se mies, jota hän oli sattunut puhuttelemaan, kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota.

Mount oli kääntynyt toisen miehen puoleen, puheli hänen kanssaan kokonaan kiintyneenä keskusteluun.

He haastelivat purresta ja koneista; se oli minusta hepreaa. Minä olin omissa mietteissäni.

Olin kovin huolissani, niin, jännittynyt ja lopen ymmällä. Sillä nyt oli tullut sitä iltapäivää koskevan suunnitelmamme vaikein kohta.

Minun oli lähdettävä purresta. —

VI

Lähdettävä.

Huomiota herättämättä, käärittävä arabialaisten tapaan telttani kokoon ja hiivittävä hiljaa tieheni — sellaiset määräykset olin saanut.

Miten tehdä se?

Olin kolmen muun henkilön seurassa Nizzan satamassa viruvan, kahdensadan tonnin kantoisen huvipurren ahtaassa kajuutassa. Iltapäivä oli vaipunut purppuraisen sinipunervaan hämyyn, jossa lamput tuikkivat kuin jalokivet. Ja eikö tyttö joka tapauksessa huomaisi? Hänellä oli silmät. Ja hän oli varsin valpas.

Kuinka perin miestentapaista valmistaa tällainen suunnitelma, yleispiirteiltään niin rohkean uskallettu, ja jättää naisen asiaksi huolehtiminen sen yksityiskohdista! Kaikki yksityiskohdat tuntuivat välttämättömiltä kompastuskiviltä.

Minulle oli jupistu jotakin sellaista, että minun oli erottava nuoresta Margaretista teepöydässä, kun minut vietiin katsomaan jotakin — mitä salaperäistä aluksessa saattoi olla. Tuiki hyvä ehdotus. Mutta miten järjestää se? Juuri tällaisina hetkinä tuntuu ihmisestä se henkilö, jonka luota aikoo lähteä, ihan kuin takiaiselta. Miten pääsisin eroon tytöstä? Kului useita jännittäviä minuutteja.

Kuumeisena odotin vähäisintäkin tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan
Margaretin luota.

Sitten Margaret itse auttoi minua.

Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä, vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen pulloriviin päin.

Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.

Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa sen itse.

Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon. Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti, kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä hääräili Margaret juomien kimpussa.

Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää, minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi, johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin, kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.

»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää lasin, ennen kuin me palasimme.

Hän tyhjensi sen.

Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä oli tuntunut samanlaiselta… avuttomalta… ikäänkuin hän olisi leijaillut ilmassa… ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.

Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.

Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei Margaretilla ollut aavistustakaan.

Hän ei aavistanut, että minä kiireisesti laskeuduin rantaveneeseen (jolloin minusta tuntui samanlaiselta kuin tekoaan pakenevasta rikollisesta). Margaret ei tuntenut tärinää eikä surinaa Sweetheart II:n koneiden alkaessa pyöriä. Aluksen syöksähtäminen eteenpäin, myllertyneen veden äkillinen kohoaminen sen keulalaidoille, rannikon ja sen loppumattomain, välkkyvien valorivien jääminen kauas taaksepäin tummalle Rivieralle, etäisen rannan vaihtelut, maamerkit, jotka ikäänkuin näyttämöllä kasaantuivat toistensa eteen, häipyivät ja vihdoin katosivat taivaanrannan alapuolelle — kaikki se jäi Margaretilta huomaamatta. Hän ei nähnyt viimeisiä, kirkkaita juovaa, joita majakkavalot lähettivät tuulen voimistuessa yhä jyrkemmin aaltoilevalle ulapalle. Hän ei nähnyt purren taakse jäävää sinertävän harmaata vanavettä eikä tasaisista laineista kuvastuvia tuikkivia tähtiä.

VII

Vihdoin hän heräsi ja jäi kauhistuneena tuijottamaan varjostettuun lamppuun, joka nousi, painui jälleen pois näkyvistä, sitten kohosi uudelleen ja sukelsi taaskin piiloon.

Missä? Missä hän oli?

Peitehuopien välissä hyttivuoteella. Yhäti aluksessa?

Vieläkin pahemmin hänen olentonsa jokaisessa säikeessä oli tietoisuus heiluvasta, sykähtelevästä rytmistä, joka merkitsee sitä, että laiva on aavalla merellä.

II OSA — PARANNUS

I luku

Myrskyä merellä

I

Tällä tajuihintulon hetkellä joutui Margaret eroon siihen saakka tuntemastaan maailmasta. Hän oli uuden elämän alussa.

Sitä hän ei vielä tietänyt. Yhä hän tuijotti sekavana ja kuunteli…

»Lois-kis», lauloivat aallot aluksen laidan ulkopuolella tuutilauluaan, joka herättää matkustajassa kauhua tai riemua sen mukaan, onko hän hyvä vaiko huono merimies. (Muistanette, että Margaret oli lapsena alkanut voida pahoin vain ratsastettuaan kamelilla eläintieteellisessä tarhassa.) »Lois-kis! — ROPS.» Hurjistuneena tyttö töllisteli keinuvaa lamppua, heiluvia verhoja ja kajutan kaluston muuttuvia kulmia.

»Voi!» ähkäisi hän ääneen.

Ikäänkuin hytin oveen sulloutuen näyttäytyi tanakka olento, jolla oli tuuhea, harmaa tukka ja ruskettuneet, hyväntahtoisen kysyvät kasvot.

»No, Margaret, nukuitko hyvin?»

»Setä Tom, mitä on tapahtunut? Missä olen?»

»Missäkö? Sweetheart II:ssa, rakas.»

Margaret ponnahti vuoteeltaaan ja laski lattialle valkeiden silkkisukkien verhoamat jalkansa, joista korkeakorkoiset kengät olivat kadonneet.(»Loiskis… Loiskis… Rops.»)

Huomaten, että hytin lattia ensin nousi häneen päin ja sitten äkkiä painui hänen allaan, Margaret alkoi hoippua.

»Mitä ihmettä on tapahtunut? Pursi on liikkeellä.»

»Varmasti se on.» (Samassa aluksen laita vavahti kovasti leiskahtavan aallon tärähdyksestä.) »Sait aimo unet, Margaret. Kuinka etäällä maasta luulet meidän olevan?»

»Maasta?» Uusi jyrkkä keinahdus sinkautti hänet vuoteen laitaa vasten.
Hän tarrautui siihen kiinni. »Mitä —»

»Lienee parasta ilmaista sinulle nyt, Margaret, että voit katsoa olevasi kahden kuukauden risteilyllä. Sinullehan määrättiin merimatka, kuten tiedät», muistutti Tom-setä. »Sinä opit kyllä pitämään siitä, kunhan totut merelläoloon.»

Kuvitelkaahan, miltä tytön sekavan, ruskean tukan reunustamat kasvot näyttivät! Hänen muodikas ranskalainen hattunsa ja valkea, turkispäärmeinen kappansa heiluivat sinne tänne hytin vastaisella seinällä olevassa naulassa. Pitkänä, laihana ja tyrmistyneenä huojui nuori Margaret, pidellen kiinni mahonkilavasta.

Risteilyllä? Hän?

Hän, josta laivallaolon ajatteleminenkin muistutti painajaista? Laivan tuoksu, koneiden lakkaamaton tahdikas jyskytys, lattiapalkkien kallistuminen, tumman vihreä vesi, joka vuoroin verhoaa hytin ikkunan, vuoroin alentuu, paljastaen harmaan pyörylän — hirvittävää! Irtonaisena heilumisen tuntu — sanoinkuvaamattoman avuttomuuden tunne, jonka nuokkuminen ja huojuminen herättävät, se tieto, ettei jalkojen tukena ole vankka maaäiti ja että vain ohut, kovin ohut metalli- ja puuseinä on matkustajan ja rauhattomana kuiluna myllertävän, vieraan elementin välissä — kaikki se mikä muutamia meistä riemastuttaa, oli aina tuntunut Margaretista liian pahalta ollakseen totta.

Ja nyt hänet oli tuotu keskelle tätä kauheasti keinuvaa merta!

»Mutta sehän on järjetöntä, naurettavaa! Se on pilaa! Joka tapauksessa —» Rauhoittuakseen hän korotti ääntään. »Joka tapauksessa on nyt jo menty kyllin pitkälle. Totisesti. Viekää minut takaisin! Teidän täytyy viedä minut takaisin. Kääntykää heti takaisin Nizzaan! Etkö kuule, Tom-setä? Sinun on pysäytettävä pursi!»

Sweeetheart II vapisi toisen aallon törmäyksestä.

Margaretia pyörrytti pahasti, ja hän tunsi, että hänen päässään alkoi pienoinen kone jyskyttää. (Se oli seuraus väkevästä, erehdyksessä sekoitetusta cocktailista.) Tarttuen suonenvedontapaisesti lavan laitaan hän vei toisen kätensä otsalleen. Hän oli melkein sanaton raivosta, kun tilanne alkoi hänelle selvitä.

Hänet oli tuotu merelle! Hiiskumatta sanaakaan hänelle itselleen sen oli tehnyt tämä itsevaltainen vanhus, joka piti kaikkea luvallisena! Ja näin oli tehty nuorelle naiselle, joka jo seitsemän vuotta oli ollut oman kohtalonsa määrääjä!

»Mutta — mutta —» Tyttö, jolla jo yhdeksäntoistavuotiaana oli omat tulonsa, taloutensa, palveluskuntansa, maksuosoituslehtiönsä, jonka oma äiti oli hänen orjansa, nöyrästi alistuen hänen suunnitelmiinsa, ei löytänyt sopivia sanoja. »Tällainen teko on mahdoton —»

»Jos se kerran on tehty, niin se tuskin on mahdoton».

»Mutta kuinka uskallatte? Eihän tämä ole edes teidän purtenne —»

»Se puoli on kunnossa; sain aluksen lainaksi nuorelta ystävältäni
Mountilta.»

»Herra Mountilta? Siltä inhoittavalta ihmiseltä! Katalan inhoittavalta mieheltä», kirkui Margaret. »Olen aina vihannut häntä. Samoin Cynthia. Kaikki, mitä Cynthia on hänestä sanonut, on ihan totta. Hänessä ei ainoastaan ole lähtemätön keskiluokan tuntu, vaan… Oi, kuinka oikeassa Cynthia olikaan. Hän lainasi sinulle purren? Jotta sinä voisit käyttäytyä tavallisen roiston tapaan? Oi! — Toimitan teidät kaikki vankilaan — »

»Keskellä valtamertako?»

»Langattomalla…» ähkäisi hänen nuori sukulaisensa hurjistuneena. »Langattomalla tai jotenkin muutoin. Etkö luullut minua kaivattavan kuljetettuasi minut merelle? Minua lähetetään etsimään —»

»Kuka lähettää?»

»Kaikki», tiuskasi Margaret, heiluen kuin hento vaatekappale tuulen puistelemalla kuivausnuoralla. Olisiko hän voinut mainita, keitä »kaikki» olivat? Hänen mielessään väikkyivät sekavana kuvana henkivartiosto — Claude… »He kaikki näkevät, että tämä kammottava pursi on lähtenyt satamasta… Lähetystömme…»

Äkkiä hän taukosi myrskyämästä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt pettämätön, vihertävä kalpeus.

»Sinun on paras paneutua uudelleen makuulle», ehdotti setä, seisoen vankkana, jalat hajallaan ja silmäillen häntä ystävällisen, mutta horjumattoman näköisenä.

»Sinä rohkenit… saat sitä katua… katala teko… rikollinen!» kiljui Margaret, tähyillen taaskin hurjasti ympärilleen somasti sisustetussa hytissä, joka oli puhdas kuin uuden vesivärilaatikon sisus. Maalatut seinät, sileät kuin norsunluu, kastanjanruskeat, hohtavat puupinnat, peili, matto, verhot, suljettu pesuteline ja kirkkaat metalliesineet kieppuivat jo ympyröissä kuten nopeasti pyörivän hyrrän punaiset, siniset, vihreät ja valkeat renkaat. Ja tässä huimaavassa, pyörivässä liikkeessä tuntui aallokossa keinuvan aluksen hilpeä nuokkuminen ja kallisteleminen. Kaikesta huokui valtameri-elämän tuntu, tuoksu, koko sen pelätty ilmakehä.

Hän voi äärimmäisen pahoin (vaikka se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän vielä sai kokea) ja vaipui takaisin vuoteelle, jolta hän oli ponnahtanut seisomaan. Hän kuuli kirkuvansa hurjia, hajanaisia sanoja: »Ei ikinä anteeksi… Tästä saat kärsiä… Ehdottomasti lainvastaista! Vaikka en olekaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä… Odds esittää asian ylähuoneessa… Saat nähdä —»

Mutta nyt meritauti kouristi häntä todenteolla; hän ei enää kyennyt saamaan suustaan muuta kuin yhden ainoan sanan. Sortuessaan painajaisentapaisen ellotuksen valtaan hän sinkautti setä Tomille syytöksen:

»Naisenryöstö!»

II

Tälle sanalle tuo »vanha, rohkea Henry Morganin kumppani» kohautti aluksi olkapäitään. Myöhemmin hän panisi vastalauseensa.

»Naisenryöstö! Minkälaisia ajatuksia naiset saavatkaan päähänsä! Millä tavoin he tulkitsevatkaan toisten tekoja!»

Helposti huomaa, kuinka todella vastenmielisiä miehistä ovat sellaiset naisten lausumat sanat, joita me pitäisimme heidän vilpittömimpinään. Tässä oli älykäs, hyväntahtoinen, keinokas mies, valmis syrjäyttämään kaikki arkailut palvellessaan hyvää asiaa ja tekemään hyvää tarkoittavan rikoksen. Mutta hän ei millään ehdolla ollut valmis nimittämään sitä naisenryöstöksi. Nimitettäköön sitä tytön oman edun vuoksi tapahtuneeksi sekaantumiseksi tai esiintymiseksi hänen luonnollisena suojelijanaan, koska hänen isänsä oli kuollut ja äiti oli vahaa hänen käsissään eikä hänellä ollut koskaan ollut vanhemman veljen lujaa tukea! Mutta naisenryöstö?

Turma periköön sen sanan!

(Sitä sukupuolta!)

Entä toinen tähän juttuun sekaantunut mies — purren lainaaja — sedän nuori ystävä Mount?

Hän selitti, että joitakuita vuosia takaperin Etelä-Amerikassa sattuneen tapauksen tähden hänen oli mahdoton evätä sitä palvelusta, jota herra Lloyd pyysi häneltä meidän kaikkien saavuttua Etelä-Ranskaan. Hän, Mount, oli niin suuressa kiitollisuudenvelassa herra Lloydille jostakin palveluksesta, jonka vanha herra oli hänelle tehnyt.

Tämän palveluksen laatua hän ei ilmaissut. Se saattoi yhtä hyvin olla murhan salaaminen kuin esitteleminen jollekin henkilölle, johon hän oli kiihkeästi halunnut tutustua. Jostakin syystä minusta tuntuu, että vanhempi mies on auttanut nuorempaa selviytymään jonkunlaisesta pulasta… Mutta mistäpä tietäisi miesten asioita?

»Olin kovin mielissäni voidessani luovuttaa hänelle Sweetheart II:n pariksi kuukaudeksi. En udellut häneltä, mitä erikoista tarkoitusta varten hän sitä tarvitsi.»

»Ette kysellyt, koska tiesitte, herra Mount, koska tiesitte tarkalleen, mitä tapahtuisi!»

»En ihan. Niin, sitä teidän ei sovi väittää.»

»Pääpiirteissään tiesitte sen. Luovutitte purtenne, miehistönne, Wallacenne vanhuksen avuksi toteuttamaan hänen naisenryöstö-suunnitelmaansa —»

»En suinkaan», torjui Mount. »Teillä on perin väärä käsitys. Kuinka kehnosti olenkaan selittänyt asian!»

(Sitä sukupuolta!)

III

Palatkaamme Margaret-poloiseen.

Perästäpäin hän vakuutti, ettei ainoankaan ihmisen olisi voitu odottaa kykenevän laskemaan, kuinka monta päivää he olivat merellä, ollessaan niin kovin epäromanttisesti ja ankarasti merikipeänä alituisesti, milloin ei ollut vaipunut kuumeiseen horrokseen, jota tuontuostakin häiritsi alituisesti kuuluva, tuskastuttava »loiskis, rops!»

Hänen kammottavaan hyttiinsä tunkeutui ajoittain päivänvaloa. Myöskin hän huomasi, että lampuissa oli toisin ajoin tuli.

Sitten oli pilkkopimeitä aikoja. Hänen oli mahdoton pitää muistissaan, kuinka monta vaihdosta oli ollut, kun hänen ympärillään kaikki huojui ja heilahteli milloin minnekin päin. Koko ajan tuntui hytti kohoavan, yhäti kohoavan ilmaan nostaen Margaretin toisen puolen vesivuorelle ja sitten äkkiä räiskähtäen ja upottaen Margaretin toisen puolen pohjattoman kuilun syvyyteen.

Päivät ja yöt vierivät, ja sitä kesti yhäti…

Niin hän ainakin ajatteli pystyessään lainkaan ajattelemaan. Hänen raivonsa talttui. Hänen närkästyksensä asettui. Hänen mielestään katosi kaikki. Hän oli liian pahoinvoipa tunteakseen mitään muuta kuin pahoinvointia.

Hän ei tajunnut, milloin hänelle tarjottiin aterioita, joita hän heikosti kieltäytyi nauttimasta, milloin hänelle tuotiin omituisen makuisia voileipiä ja samppanjaa, jotta hän ei ihan tyyten menehtyisi.

Hän ei ollut selvillä, oliko henkilö, joka koputti hänen koppinsa ovelle ja astui sisään katsomaan häntä ja lausumaan kuuroille korville jonkun lohduttavan sanan, setä Tom vai oliko se altis ja palvelevainen Wallace.

Aika kului… Tuskissaan hän tunsi vanhentuvansa, hänestä tuntui, että hän oli kolmikymmen-, nelikymmen-, viisikymmenvuotias…

Kerran hänen katseensa osui hänen kasvoilleen valahtaneeseen ja siitä matolle riippuvaan ruskeaan tukkaan, ja hän kummasteli, miksi se ei ollut harmaantunut.

Viruessaan avuttomana vuoteessaan, käydessään yhä heikommaksi jokaisesta keikahduksesta ja sysäyksestä ja tuntiessaan itsensä, kuten Claude olisi saattanut sanoa, lämmitetyksi vainajaksi hän ei kyennyt tarkoin ajattelemaan öitä ja päiviä.

Hänestä tuntui, että he olisivat hyvin ennättäneet Tahitille ja sieltä takaisin, kun —

Tuli myrsky-yö.

IV

Margaret heräsi hätkähtäen.

Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä, outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.

Erottiko hän sanan »vuoto»? Oliko mielikuvitusta, että hänelle ilmoitettiin Sweetheart II:n nopeasti vajoavan? Hän ajatteli (jos voidaan käyttää sanaa »ajatteleminen» sekavasta miellesarjasta, joka nyt pyöri hänen mielessään): »Jumalan kiitos, viidessä minuutissa olen hukkunut. Se ei kestä kauempaa.»

Hänen ympärilleen kietaistiin karkeita vaippoja… hänen kyynärvarteensa tartuttiin ja häntä kiidätettiin portaita myöten kannelle.

Kannella vallitsi hirveä mylläkkä: vihuri ulvoi, indigonvärinen taivas näytti kiitävän vinhasti, oli sysipimeä rämysää, myrskyn tuntu oli valtava — ja äkkiä hänen olemuksensa kauan unohduksissa olleista kammioista tunkeutui esille ajatus.

»Olen merimiehen tytär!… Käyttäydy hyvin vaarassa!… Tulkoon mitä tahansa, pysy kylmäverisenä!… Olethan merimiehen tytär.»

Myrsky, joka pieksi vaahtoa hänen silmiinsä ja kasvoilleen, tuntui puhaltavan pois kaikki ajatukset. Ikäänkuin hyvin kaukaa hän kuuli komennushuutoja. Sitten lausui sedän ääni hänen korvaansa: »Kierrä kätesi kaulaani!» Totellen hän ojensi kätensä, tunsi, että hänen vartalonsa ympäri tartuttiin, hänet nostettiin kannelta ja häntä kannettiin — minne?

V

Nyt hän virui hieman sekavana jotakin kallionlujaa niskansa tukena ja ympärillään jotakin karheata ja lämmintä. Loppumattomasti hän vuoroin kohosi myllertävien, nyt tavattoman jyrkkien aaltojen harjalle, vuoroin painui niiden pohjalle. Kerran hän vain sai silmänsä auki ja tuijotti suoraan ylöspäin.

Näkyvissä ei ollut mitään muuta kuin mustat, nousevat ja laskevat aallot, jotka piirtyivät indigonsinisiä, vyöryviä pilviä vasten, siellä täällä kaistale hyisen tummaa taivasta ja tuikkivia, tanssivia tähtiä. Margaret sulki silmänsä. Vuoroin kohottuaan ja painuttuaan jonkun aikaa hän taaskin vaipui tiedottomuuden tilaan. Ollen puolittain valveilla hän sitten säpsähti, kun hänen mieleensä tuli ajatus: »Olemme haaksirikkoisia. Veneitä… soutavia miehiä… hukkumaisillaan. Uimaan henki-kullan edestä.»

Vaistomaisesti, koneellisesti hän koetti hapuilla hameensa kiinnitysvehkeitä, mutta ei jaksanut irroittaa käsiään karkeasta peitteestä, joka oli kiedottu hänen ympärilleen niin, että koko hänen ruumiinsa paitsi pieniä, märkiä kasvoja pysyi hyvin lämpimänä.

Hän liikutteli käsiään kuten emäänsä etsivä kissanpoika. Ihan äkkiä pujottautui sitten toinen käsi hänen käteensä ja puristi sitä — ei kovasti, vaan lujasti, lämpimästi, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.

Hän arveli näkevänsä unta; nyt hän luuli tietävänsä, missä oli.

»Omassa arkihuoneessamme Hill-kadun varrella. Sohva — kuinka joutavaa!
Influ… tänään ensi kertaa alakerrassa. Liian rasittavaa avata silmiä.
Torkun edelleen.»

Hän oli unenpöpperössä ja turta, mutta hänen oli lämmin, ja hänen aivoissaan pyöri uneliaasti ajatus:

»Kuinka toisenlaisilta Clauden kädet tuntuvat — mieleenikään ei ole johtunut, että häntä olisi niin hauska pitää kädestä. Se ei ole hervoton. Niin magneettinen, kuten Cynthia sanoo.»

Hänen sormensa lepäsivät ihan ponnettomina (kuten hän luuli) Claude
Oddleyn kädessä…

VI

Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.

Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus: »Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»

Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.

Nyt… taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.

Pimeätä… tyyntä… turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.

II luku

Kauneuden saari

I

Kun hän oltuaan tuntikausia unen helmassa taaskin liikahti, huomasi hän, että hänen kasvoillaan ja kaulallaan oli kylmä, mutta että hänen jalkojaan aina polviin saakka lämmitti jokin voimakas lämmön lähde. Pienen lapsen tavoin hän puolittain tiedottomasti siirtyi lämpöön päin. Lämmintä! … Hyvää! … Ah, suloista! … Hän vaipui uudelleen horroksiin…

Sitten hän vähitellen alkoi herätä todenteolla, ihmetellen:
»Minkälainen lienee vuoteeni? Miltähän ympäristöni näyttänee?»

Ummessa silmin Margaret tunsi lepäävänsä lämpöisellä, vaikka kovalla alustalla. »Missä olen?»

Heti hän oivalsi, missä hän ei ollut. Ei kotona eikä hotellissakaan Nizzassa eikä Pariisista lähteneen junan makuuvaunussa. Eikä, taivaan kiitos, kauheassa purressakaan. Toisella kädellään hän tunnusteli, mitä hänen allaan oli.

Se oli omituisen pehmeätä, karkeajauheista, lämpöistä. Hiekkaa?

Nyt hän aukaisi silmänsä, ja puhtaan riemun värähdyttämänä hän näki sinisen taivaan, kullanvalkean rantahietikon, jota reunustivat punertavat kalliot ja palmupuut, sinisen, hymyilevän, aluksettoman lahdelman… Kummallista, että hänen mieleensä heti välähti ajatus: »Taivaan Luoja, onko tämä, saattaako tämä olla… minun autio saareni?»

Sillä löytämättä on vielä sellainen lapsi, joka ei olisi salassa haaveksinut pääsevänsä arkioloistaan kauniille merensaarelleen.

Kaukana se on, hyvin kaukana, etäällä aterioista, maatapano-ajoista, »kuivista sukista», vielä kuivemmista läksykirjoista ja tuskastuttavista täysikasvuisista sukulaisista, jotka (nähtävästi muistamatta omaa lapsuuttaan) panevat omat kahleensa lasten kannettaviksi.

»Mielellään raastaen toisten haavehen osaansa omaan eivät tyydy —»

Sellaisilta me näytämme näistä haaveilijoista, joiden ikä vaihtelee viidestä viiteentoista vuoteen. Toisilla sitä jatkuu kauemmin, toisilta se loppuu jo aikaisemmin. Kaikilla heillä on kaipaus. Ja koska he eivät voi suunnata todellista laivaa vaarallisille merilleen ja etäisille tarumailleen, keksivät he pian sukkelamman keinon.

Sinisenä, sinisempänä kuin mikään tunnettu ulappa hohtaa heidän paratiisiansa ympäröivä laguuni; se on uskomattoman kaukana Brighton-lahdelta, Llandudnosta, Scarboroughista ja kaikista rantaseuduista, joissa heidän täysi-ikäiset omaisensa ovat heitä käyttäneet. Siellä on metsä sankempi kuin puistossa, johon heidät on raahattu »kävelylle» — helakamman vihreä kuin biljardipöydän verka iso-isän luona — voimakkaammin tuoksuva kuin rohdoskauppa, jossa heidän on käytävä ostoksilla olevan Nannyn seurassa. Kuinka paljoa ihanampaa siellä onkaan kuin tässä havainnollisessa tosielämässä, jonka yksityiskohdista se kuitenkin on sommiteltu! Sellainen on se keskinkertaisen lapsen mielikuvitussaari.

II

Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme hän, aina sen mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen avautui tämä kuva nyt todellisena.

Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan, huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa oli.

Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen, karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?

Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea, tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin, jollaisia merimiehet käyttävät.

Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.

Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy; siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita, vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon kullankellertävän vaalealle hiekalle.

»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.

»Hyvä Jumala, millaista täällä on!» kuten Miranda oli lausunut eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.

Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen virkistyneihin ytimiinsä.

Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän oli yksin.

Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset ovat?

III

Ihmiset!

Ajatelkaa vain hetkinen, kuinka paljon ihmisiä oli ollut Margaretin ympärillä viimeisten kahdeksan tai yhdeksän vuoden aikana! Silloin saatte aavistuksen hämmästyttävästä muutoksesta, joka oli muovaava hänet toisenlaiseksi.

Tytön ympärillä oli aina ja yhtenään hyörinyt joukoittain väkeä. Häärijöitä kaduilla, teatterissa, ravintoloissa, kerhossa. Hänen Hill-kadun varrella olevan asuntonsa palveluskunta; hänen henkivartiostonsa. Nimetön »piiri», joka avaa ovet, etsii nurkka-istuimet rautatievaunuissa, käyttää hissejä, tilaa paikkaliput, ajaa autoja, hoitaa matkatavaroita Margaretin oloissa elävän tytön puolesta. Milloin hyvänsä hän oli luonut ympärilleen ikävystyneen, näkemättömän silmäyksensä, oli aina ollut »ihmisiä» täyttämässä hänen kaikkia toiveitaan, olipa sitten kysymyksessä valojen sytyttäminen tai kylvyn; valmistaminen mademoisellelle. Tuntui siltä kuin olisi intialainen jumalatar ollut monine käsineen aina valmiina häntä auttamaan. Ja aina ihmisten tarkkaavia kasvoja, kaikkialla innokkaiden äänten hyminä:

Onko huolehdittu kaikesta, mitä tarvitsette, Madam? … Autoko? Autoko, neiti? … Käskenkö autonne odottaa vai pitääkö sen tulla uudelleen kymmenen minuutin kuluttua? … Saanko vaivata teitä siirtymään seuraavaan osastoon? … Oletteko antanut määräyksenne? … Hissi on jälleen alhaalla heti paikalla, neiti… Ohjaajanne meni juuri äsken noutamaan autoanne… Teitä palvellaan heti… Onko kysytty, mitä haluatte? …

Lähetän kamaripalvelijattaren…

Onko teillä kaikki, mitä tahdotte? … Vous desirez, mademoiselle?… Varmasti, madame… Toimitan sen heti paikalla, madam. Oi, madam, olen kovin pahoillani siitä, että olette saanut odottaa tällä tavoin… Voisitteko mainita, kuka herrasmies suoritti tilauksenne, madam? … Hänet lähetetään luoksenne heti… Menen tiedustamaan, madam… Tämä nuorukainen palvelee teitä… Jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte soittaa, kun olette valmis… Si, mademoiselle…

Alituisesti oli hänen ympärillään tällainen kuoro säestänyt elämänleikkiä.

Silloinkin, kun ei ollut ketään muita, oli aina ollut Cynthia. (Peggy, rakas, mihin nyt?). Tai Claude Oddley (Sanothan, Peggy, mihin aikaan saan tulla sinua noutamaan?). Tahi hänen äitinsä (Margaret, lapsoseni, osaanko tehdä jotakin?).

Nyt, ensimmäisen kerran, ei ollut saapuvilla ketään. Ei ääniä, ei käsiä. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä. Ei Violetin. Ei Cynthiaa. Ei henkivartijoita. Ei Oddsia. Sillä hetkellä hän ei edes muistanut niitä nimiä, ne olivat kokonaan unohtuneet. Hän vain oivalsi, että saapuvilla ei ollut ketään.

Ja hyvin pitkään aikaan ei tullutkaan ketään — paitsi yhtä ainoata henkilöä.

IV

Mutta Margaret ei vielä ollut häntä nähnyt. Hän näki ainoastaan oman yksinäisen varjonsa, omien kumipohjaisten kenkiensä yksinäisen jälkijonon.

Kuohuksissaan hän ajatteli: »Mutta minullehan on levitetty peitteeksi turkisvuorinen vaippa — täällä on varmasti ollut joku. Jonkun tai joidenkuiden on täytynyt joutua haaksirikkoisina tänne samalla kuin minäkin. Missä he siis ovat? Ovatko he kaikki poistuneet? Jättäneet minut?»

Ei vastausta. Ei mitään muuta elonmerkkiä kuin ilmassa, korkealla ilmassa, kallioiden yläpuolella leijaileva parvi valkeita lintuja, jotka silloin tällöin syöksähtelivät alaspäin. Aava, alukseton ulappa, asumaton ranta. Kaunis, kimalteleva lahdelma, jonka pinta väreili hiljaa. Mutta ei ainoatakaan purjetta. Ei ainoatakaan ihmistä.

»Ja minun on nälkä. Olen hirveän nälkäinen.»

Oli kulunut vuosia siitä, kun Margaret oli viimeksi sitä tuntenut. Ei niiden aikojen jälkeen, jolloin hän Englannin kurjimpien säiden vallitessa oli tarponut Sussexin nummien poikki johonkin etäiseen maalaistaloon noutamaan äidilleen haudottavia munia ja tuoksahdettuaan sisälle punakkana sateesta ja ponnistuksesta käynyt tee-illallisen kimppuun nälkäisenä kuin susi.

Ritzissä oleilijat eivät tunne tätä alkeellista, pakottavaa tarvetta.

»Armias taivas, olen nääntymäisilläni nälkään. Vatsani on yhtä tyhjä kuin tämä paikka. Olen menehtymäisilläni.»

Hän oli nälkiintynyt eikä löytänyt muuta syötävää kuin meriruohoa, ja hänestä tuntui, että hän oli paastonnut viikkokausia… (Todenperäisesti hän oli vasta viisi minuuttia sitten avannut silmänsä tässä ihanassa paikassa.)

Avuttomin silmin hän katseli merilokkeja, jotka piirtelivät näkymättömiä kiehkuroita sinertävään ilmaan. Lokeilla ei ollut hätää; ne tiesivät, miten, milloin ja missä syöksyä ruokansa kimppuun. Vain hän, valmistumaton, harjaantumaton, aseeton, heikosti kehittynyt, liioitellun sivistyksen pilaama ihmisolento, oli ymmällä ja avuton. Mitä hän saattoi tehdä? Mitä?

V

Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun — joku vihelsi! Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista foxtrotin säveltä:

»Oh Mauricot, Mauricot — pourquoi ta mère t'a-t-elle fait si beau?»

Viheltäminen merkitsi ihmisiä. Ihmiset merkitsivät ravintoa — Margaretin ainoa ajatus, joka sillä hetkellä himmensi hänen kaikki muut huolensa. Hänen täytyi saada jotakin syödäkseen… Hengittämättä hän tähyili kallioita, jotka olivat kuin näyttämön laidoille sijoitettuja kulisseja. Oikealla puolella ne piilottivat häneltä näkymättömän henkilön, joka vihelteli, kuten miehet aina tekevät ruokotessaan hevosta tai itseään, puhdistaessaan autoa, veistellessään puukappaletta, yleensä ollessaan jossakin koneellisessa puuhassa, joka askarruttaa käsiä, mutta jättää ajatukset vapaiksi.

Vihellys taukosi. Margaretin korviin kantautui tulitikun raapaisu. Sitten hiljaisuus. Senjälkeen pääsi Margaretin huulilta huojennuksen äännähdys »Ah!», kun hän havaitsi tien. Hän huomasi kallioiden välitse vievän kapean solan ja lähti astelemaan sen hiekkaista pohjaa pitkin polkien alavalle rantakaistaleille tavallisesti kasaantuvaa peitettä, simpukankuoria, meriruohoa, oksia, korsia ja pieniä äyriäisensirpaleita. Pian hän oli toisen poukaman laidalla.

Tätäkin poukamaa reunustivat punertavat kalliot, mutta — mikä lohtu! — se ei ollut tyhjä.

Mies, joka oli vihellellyt, oli melkein pitkänään hietikolla kasvot alaspäin.

Ensinnä Margaret näki hänestä pitkät jalat ja polviin saakka käärityt housut, sitten hänen valkopaitaisen vartalonsa ja tumman päänsä takaraivon. Hän tähysti innokkaana kiviä, joista hän juuri äsken oli kyhännyt alkeellisen lieden. Siihen hän oli koonnut kourallisen ajopuita ja oksia ristikolle ja sytyttänyt ne palamaan.

Vaikkapa tuli lepatti kuinkakin heikosti, vihjasi se keittämiseen tai paistamiseen. Ruokaa! Nälkiintynyt Margaret alkoi juosta. Hänen kumipohjansa särkivät simpukankuoria, niin että ne rasahtelivat. Mies nousi polvilleen ja kääntyi katsomaan häntä, mutta kului sekunti, ennen kuin Margaret tunsi hänet.

Tytön viimeksi nähdessä hänet hän oli ollut sileäksi ajeltu ja puettu muodikkaaseen tummaan pukuun, jossa oli ollut hyvin ohuita vaaleita viiruja. Lisäksi oli hänen yllään ollut viimeisen muodin mukaiset harmaat housut, liivit, silkkipaita, kaulus, somasti solmittu, musta kaulanauha ja helmineula. Tumman sinipunainen neilikka oli silloin ollut purrella pidettyjen kutsujen isännän napinlävessä.

Nyt hän oli täällä autiolla rannalla haaksirikkoisena kuten Margaretkin, sekavatukkaisena paitahihasillaan, ilman housunkannattimia (vain leveä, kankainen, taskuilla varustettu vyö oli tiukattu hänen selväpiirteisille uumenilleen), ilman kaulusta, ja hänen paitansa avoimesta rinnasta näkyi vaaleanruskea juova, joka erotti hänen kaulansa sen alapuolella olevasta vaaleasta V:n muotoisesta iholäikästä.

Näihin yksityiskohtiin ei nälän vaivaaman tytön huomioi kiintynyt.

Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä hänelle hankkisi.

»Herra Mount —»

»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»

Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään aamun painajaismaista tuntua.

Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa, josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta Mount kumartui jälleen virittämään tulta.

»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? …
Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»

Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka parhaillaan tarttui risuihin.

»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»

»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! Mitä —»

»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.

»Ettekö olisi hyvä ja perkaisi ja huuhtelisi noita, neiti Verity?»
»Minäkö?» huudahti Margaret typertyneenä. »Perata nuo kalat?»

»Niinpä niin, minun on viritettävä valkea, kuten näette. Jätin veitseni niiden viereen.»

»Tarkoitatteko, että minun on halkaistava ne?» kysyi Margaret rajusti. »Minun?»

»Kas niin, sepä hyvä!» riemuitsi Mount; hän ei puhellut lainkaan tytölle, vaan syttyville oksille.

Nälkä repi Margaretia kuin suljettua ovea vasten hyppivä koira.

Oikein ja kohtuullista olisi tietysti ollut, että tuo nuori mies olisi perannut, valmistanut ja paistanut nuo kalat häntä varten niin pian kuin ihminen suinkin saattoi. Mutta, kuten hän oli sanonut, hänen oli huolehdittava nuotiosta, eikä Margaret jaksanut odottaa, että kaikki kävisi sopivaan tapaan. Nuo kalat (niitä oli vain kuusi) oli saatava kypsiksi. Ja jollei mies voinut suorittaa sitä heti —

VI

Millä hetkellä ja minä päivänä hyvänsä neljäkolmatta tuntia ennen sitä myrskyä Margaret olisi vakuuttanut itselleen mieluummin kuolevansa kuin koskevansa noihin kamalilta tuntuviin, kylmiin, sileihin, kuolleihin, raakoihin forelleihin. Ja tarttua miehen linkkuveitseen ja viiltää ne auki läpi —

Paljoa mieluummin kuin olisi kuollut, mieluummin, olisi odottanut enää hetkeäkään hän huomasi (hienoine, pitkine käsineen, joiden kärkevissä kynsissä vielä hohti viimeisen hoidon aikana hangattu vaaleanpunainen kiilto) suorittavansa tuota ilkeätä tehtävää. Hänen mieleensä johtuivat samanlaiset puuhat heidän keittiössään Sussexissa… (kauheata se työ oli aina ollut, oli nyt ja olisi vast'edeskin; mutta hän teki sitä…) »Vettä», ajatteli hän; »nyt ne on huuhdottava».

Ääneen hän lausui määräyksen: »Vettä!»

Tulenvirittäjän ääni vastasi: »Niin; kaikeksi onneksi sitä on tuolla.» Hänellä oli kädessään meriruohoa hillitäkseen sillä liekkejä, ja hän heilautti kättään kalliolle päin. Kristallikäyränä ryöppysi vettä kallion laelta. Viimeisessä hilpeässä putouksessaan pieni vuoristopuro välkkyi auringonpaisteessa kolmisen metrin korkeudella miehen pään yläpuolella, putosi räiskyen kovertamaansa kalliosyvennykseen ja huppelehti sieltä lahdelman rantaan. Tämän putouksen juurella Margaret vimmoissaan huuhtoi forellit. Sitten hän pesi veren ja suomut käsistään. Senjälkeen hän ammensi vettä käsillään ja joi. Kuinka taivaallinen siemaus! Hän, joka oli, maistellut Euroopan kaikkia viinejä, ei ollut löytänyt mitään niin maukasta kuin tämä kirpeän puhdas purovesi oli. Taaskin hän täytti kätensä ja virutti kasvojaan vedellä. Jääkylmää… virkistävää… se teki hänet entistäkin nälkäisemmäksi. Margaret hapuili nenäliinaansa kuivatakseen kasvonsa. Sitä ei löytynyt. Se oli unohtunut hänen vuoteensa patjan alle.

»Nyt onkin jo hiiliä siksi paljon, että nuo kalat voidaan panna paistumaan, neiti Verity.

Pudistaen kasvoiltaan ensimmäiset kylmät vesipisarat, jotka olivat koskettaneet niitä vuosikausiin, neiti Verity hankasi niitä hätäisesti villaisella hihallaan, otti sitten kalat tarttuen niihin pyrstöstä ja kiidätti ne nuotiolle.

Tuli räiski ja loimusi, saaden lieden takaseinänä olevan kivilohkareen ääriviivat häilymään ikäänkuin kyynelten läpi nähtyinä. Jo alkoi savukiehkuroita kantautua koukerrellen merelle. Kauan, hyvin kauan sitten oli Jack Verity kertonut lapselleen, että rannalle ajautuneen haaksirikkoisen kaksi ensimmäistä, tärkeintä tehtävää oli veden ja tulen hankkiminen. Nyt se johtui hänen mieleensä.

Mountin ohjaamana hän pani forellit kyyhkysenharmaiden ja lohenpunaisina hehkuvien hiilien sekaan (eikä se käynytkään kovin kömpelösti).

Margaretiin nähden olisivat kalat hyvinkin saattaneet olla tipahtaneet kuulakalta taivaalta kuten israelilaisten manna tai kävelleet rannalle kuten osterit ballaadissa »Mursu ja kirvesmies»; se ei olisi häntä ällistyttänyt. Hän ei kysellyt herra Mountilta mitään…

Kauan senjälkeen Mount kertoi, miten hän sinä ensimmäisenä aamuna oli pyydystänyt forellit käsineen, salaa onkivan mustalaisen tapaan. »Se on näppärä temppu», kehui hän hilpeästi (perin mielissään tästä taidostaan). »Charles-parka, veljeni, osasi sen myöskin. Poikana ollessamme käytimme sitä usein yhdessä… En usko, että te voisitte sitä oppia. On vaistomaisesti tiedettävä, millaisessa kohdassa virtaa niitä on, millaisten kivien alle ne piiloutuvat. Aluksi liikutetaan kättä laajassa puoliympyrässä, tällä tavoin. Sitten supistetaan kaarta yhtenään, kunnes ne veitikat ovat ihan sormissa, näin… Sitten niitä ahdistetaan ja ahdistetaan, tähän tapaan, kunnes saadaan tartutuksi niiden kiduksiin; noin… Sitten on kala pyytäjän»… Sinä aamuna ei se olisi huvittanut Margaretia; hän ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin pelkkää nälkää.

Hän kävi käsiksi kaloihin ahnaasti kuin susi.

VII

Ruokahalu oli ollut ainoa ylellisyys, jonka raha oli vienyt pois tämän tytön ulottuvilta. Hyvin nuorena perijättärenä hän oli ahminut tuhlaavasti tilattuja aterioita ja niiden väliajoilla mässännyt, syöden makeisia. Sitten oli seurannut aika, jolloin hän ei ollut syönyt, vaan pureksinut suolaisia manteleja liköörillä täytettyjen suklaakaramellien asemasta ja nauttinut ryyppyjä. Sittemmin oli tullut aika, jolloin puolinen ja päivällinen olivat vain tekosyinä, jotta hän sai esiintyä suurellisesti päätarjoilijoille.

»Kuinka kurjaa, että tällaisellakin paikalla on mainion keittiön maine!» (Näin Margaret Verity istuessaan kahdelle hengelle erinomaisesti katetun pöydän ääressä jossakin sillä hetkellä muodissa olleessa ravintolassa.) »Osataan valmistaa ruokaa? Ja kaikki kerrassaan kelvotonta syötäväksi! Odds, käske viedä kaikki tuo pois! Ja muistuta heitä mainitsemaan johtajalle tuosta kastikkeesta! Otaksuttavasti häntä nimitetään johtajaksi. Toimita hänelle tieto, ettei neiti Verity ole saanut mitään syötäväksi kelpaavaa kolmella viime kerralla täällä käydessään! Mitä muuta on tarjolla? Ruokalistalla ei mitään, mitä voisin maistaa. Eikö truite meunièreä? Tahtoisinpa tietää, minkä tähden sitä ei ole. Ei, ei kannata odottaa, että valmistettaisiin jotakin erikoisesti meitä varten. Varmasti se olisi mautonta. Lähdetään, Odds! Puhumme kaikille lontoolaisille tästä paikasta: varoitamme kaikkia ystäviämme pysymään poissa täältä, jolleivät halua saada myrkkyä. Ja, Odds, lähetä noutamaan pientä laukkuani, jossa on kukkaroni ja ne sisäänpääsyliput! Minulta jäi kaikki pöydälle kiirehtiessäni pääsemään pois moisesta paikasta, jota julkeasti nimitetään 'ravintolaksi' —»

Tämä näytös oli tapahtunut vain muutamia päiviä ennen Sweetheart II:lla pidettyjä teekutsuja. Silloin oli chou à la crèmellään leikkivä neiti Verity esiintynyt suurentelevan vaativasti viimeisen kerran.

Sitten seurasi taikajuoma, hornamainen, tietämättömästi sekoitettu cocktail…

Senjälkeen tuli merimatka…

Tulivat meritaudissa vietetyt yöt ja päivät, jotka olivat (lausuaksemme häikäilemättömän suoraan) perinpohjin puhdistaneet tytön turmellun elimistön. Ne olivat poistaneet siitä rasittavan liikakuorman, sopimattomat ruuat ja juomat, jotka eivät olleet antaneet nuorelle ruumiille ravintoa eivätkä nautintoa. Sitten seurasi pakollinen paasto.

Tässä oli nyt Margaret niin sanoaksemme puhdistettuna ja silattuna.

Omaa aamiaistaan nauttiessaan oli Mount (jolla myöskin oli huikea nälkä) varmastikin silmäillyt neiti Margaret Verityä, hemmoteltua herkkusuuta, joka istua kyyrötti kivellä lähellä nuotiota kädet täynnä forelleja, jotka hän itse oli juuri äsken paistanut hiilloksella.

Ensimmäinen forelli oli niin kuuma, että Margaret pudotti sen kirkaisten. Ahnaan huolekkaasti hän otti sen jälleen hietikolta. Nylettyään pois hiekkaisen, mustuneen nahan hän odotti maltittomana, että maukas kala jäähtyisi. On hyvin mahdollista, ettei hän itse huomannutkaan puhaltavansa siihen kuin raakalainen! Sitten hän söi. Hänen suuret silmänsä loistivat hurmaannuksesta. Viehättyneenä, äänettömänä hän nautti tästä villi-ihmisen ateriasta, jonka hän söi villin tavoin, villin kauniissa ja yksinäisessä ympäristössä. Hän söi malttamatta pyyhkäistä forellia kallion rakoon kertyneeseen suolakerrokseen, kuten hänen kumppaninsa teki. Hän tuskin muisti koko kumppaniaan eikä oivaltanut tämän luovuttaneen pienistä forelleista hänelle neljä, pitäen itse vain kaksi. Virkkamatta sanaakaan Mountille hän ahmi herkkunsa viimeisetkin rippeet.

Sitten hän veti syvälle keuhkoihinsa elähyttävää ilmaa. Siihen oli sekaantunut (kuten kukkakiehkuran kukissa) meren ja palaneen puun hajua sekä sitä läpitunkevan terävää, aromaattista tuoksua, jonka hän myöhemmin oppi tuntemaan tämän salaperäisen saaren erikoistuoksuksi — viehättävän maan erikoinen haju, kuten kaunis nainen aina käyttää mielituoksuaan.

»Taivaallista!» äänsi Margaret.

Sitten hänen älyllinen puolensa vihdoin virkosi. Aluksi oli ollut huumautuneena nälästä, sitten nälän tyydyttämisestä. Nyt hän halusi kysellä kymmeniä asioita.

Kumartuen eteenpäin istuessaan kivijärkäleellään hän alkoi huolestuneena: »Herra Mount —»

»Neiti Verity.»

Mount katsoi häntä suoraan silmiin.

VIII

On olemassa sellainen teoria, etteivät ne, joilla on jotakin salattavaa, voi katsoa kysyjää suoraan silmiin. Tämän teorian kannattajat eivät ole milloinkaan nähneet sitä Archie Mountin sinisten silmien poikamaista, avointa, vilpitöntä katsetta, joka valaisi hänen vaatimattomia, miellyttäviä kasvojaan.

Sillä hetkellä hän aprikoi: »Mitähän nyt? Mitähän minun nyt pitää sano tuolle lemmon tytölle?»

Tytön ajatukset pulppusivat esille huiskin haiskin; monista kysymyksistä ei tärkein aina ensimmäisenä pääse kuuluville.

»Mikä on tämän maan nimi? Kuka puki ylleni nämä kummalliset vaatteet? Kenen ihmeen on tämä vanha, tweedkankainen hame? Entä miten olen saanut jalkaani Violetin sukat? Olemmeko troopillisessa vyöhykkeessä? Miten on käynyt kelvottomalle purrellenne? Vajosiko se meren pohjaan? Entä miten on kaikkien aluksessa olleiden laita? Missä on setä Tom? Varmasti hän oli purressa. Ei kai hän ole hukkunut? Hän puhutteli minua, kun tulimme maihin, eikö totta? Minne hän siis on mennyt? Ja kuinka kauan oikeastaan olimme merellä ennen haaksirikkoa? Onko tämä joku Etelämeren saari kuten Paratiisin lapsissa tai Vinoon menneessä tai Epävirallisessa kuherruskuukaudessa ja Rupert Brookin runoelmissa? Se näyttää ihan sellaiselta, mutta kuinka kauan kesti, ennen kuin saavuimme tänne? Miten Wallacen on käynyt? Kuinka paljon kello on, mikä viikon päivä nyt on, onko nyt vielä joulukuu ja kuka minut viime yönä kantoi luolaan? —» Hänen mielessään pyöri tällaisia kysymyksiä, mutta ääneen hän lausui ensiksi:

»Niin, se miehentakki, joka oli pantu ylleni — jätin sen luolaan —»

»Se kyllä järjestyy», sanoi Mount ikäänkuin olisi puhunut jostakin
Rolls-autoon unohtuneesta vaipasta.

Tavatonta —

Niin tavatonta, ettei Margaret avatessaan suutaan oikein tiennyt, mistä aloittaisi. Ja miten saattaa kukaan, ennen kuin häneltä on mitään kysytty, päättää, miten hänen olisi vastattava? Joitakuita sekunteja istuivat mies ja tyttö yksinäisellä rantakaistaleellaan jännittyneen hiljaisuuden vallitessa.

IX

Mount huomasi olevansa kokonaan ymmällä, mutta hänen kasvonsa eivät värähdykselläkään paljastaneet sitä. Mutta jos hänen ajatuksensa olisi voitu painaa hänen perin sekavan tukkansa alta näkyvälle sileälle otsalle, olisivat ne ilmaisseet: »Mitähän on tapahtunut sille vanhalle veijarille? Miksi hän on jättänyt minut pulaan?»

Lisäksi nuoren miehen koko olemus kaipasi piippua aterian jälkeen — eikä hänellä ollut piippua. Hän istui paikallaan piiputtomana ja ilmeettömänä; hänen sisunsa kihisi harmista… mutta ulkoisesti hän odotti kohteliaan tarkkaavana Margaretin seuraavia sanoja.

»Tyttö näyttää kummallisen nuorelta», ajatteli hän. »Johtuneeko se siitä, etten koskaan ennen ole nähnyt häntä puhdaskasvoisena?»

Margaretin poskissa ei ollut ihojauhetta eikä maalia, ei punaa huulissa eikä silmäluomissa sinistä varjostusta; kulmakarvoista oli myrsky tarkoin huuhtonut tahnan ja hänen tukkansa oli sekavana, ruskeana takkuna; nyt hänen kasvonsa varmaankin muistuttivat sitä tyttöä, joka oli sulostuttanut Charles Mount- paran viimeistä matkaa, enemmän kuin milloinkaan muulloin, mikäli Charles Mountin veli oli niitä nähnyt. Hänen muu olemuksensa oli irvikuva, jolle hänen helminauhassaan kimalteleva auringonpaiste nauroi luodessaan hänestä varjon hänen omituisten kenkien verhoamien jalkojensa juureen. Selväpiirteisenä kuin metallilevy oli Mountin varjo kimmeltävällä hietikolla hänen varjonsa vieressä. Niin he istuivat, Mount ja Margaret, kuvaten yhtä maailman kolmesta vanhimmasta tarinasta: tyttö ja mies kahden autiolla saarella. Haaksirikkoisten välissä lepatti ja hehkui heidän alkeellinen nuotionsa. Heidän edessään kohisi ja lainehti sininen meri. Heidän takanaan kohosivat kalliot ja tutkimaton takamaa. Tuulenhenki kantoi heidän sieraimiinsa tuoksahduksen. Lokit kirkuivat hiljaisuudessa. Äänettömyyttä kesti vielä vähän aikaa. Sitten tyttö pyyhkäisi tukan otsaltaan, katsoi suurin silmin miestä ja tiedusti kiihtyneenä:

»Herra Mount, olemmeko me ainoat ihmiset tällä saarella?»

III luku

Elämän suola

I

Vaihtelu on elämän suola; vaihtelun ja vastakohtien oli luotava uutta eloa Margaretille, joka näin oli äkkiä temmattu kasinolta luolaan!

Jättäkäämme hänet sinne toistaiseksi palataksemme ylellisen komeaan makuuhuoneeseen, viimeiseen, jossa tämä sairaloinen sybariitti oli nukkunut — hänen Nizzassa valitsemansa hotellin alakerran tilavimpaan huoneeseen.

Siellä oli ilma ummehtunut, kuuma ja tympeä. Ja kuinka kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden »tuntu» on! Sen huikaisevan valkea ripoliinimaali ja pöyheät hillonpunertavat pehmikkeet neutralisoivat kaikkien niiden vieraiden vaikutuksen, joiden hatut olivat saattaneet kuvastua sen vinossa olevista peileistä, joiden kaunistuspullot olivat kimallelleet sen lasisilla hyllyillä ja joiden vaipat olivat riippuneet sen vaatekomeron nauloissa.

Sinä aamuna, joka ensiksi näki Margaretin saarellaan perkaamassa kaloja — oi, mikä vastakohta! — olimme me, Margaretin äiti ja minä, sullomassa kokoon Margaretin tavaroita.

Minkälainen sekamelska siellä olikaan! Kaikenlaista kamaa oli hajallaan ja läjissä makuuhuoneen vuoteella, tuoleilla ja matolla sekä sen vieressä olevan kylpyhuoneen hyllyillä, tuoleilla ja kaakelilattialla. Kaikkea peitti paksu kerros ihojauhetta. Siellä oli myöskin kummastuttava määrä kaunistusaineiden ja lääkkeiden jätteitä. Rautatabletti-rasioita, vismuttia ja muita ihmeaineita sisältäviä, jotka olivat olleet tuntemattomia ja aina pysyisivät tuntemattomina Margaretin äidille, ruuan sulatushäiriöitä parantavia valmisteita kieri silloin tällöin näkyviin, kun nostelin vaatekappaleita. Ruumis on enemmän kuin puku; mutta kuinka ihmeellisiä leninkejä lapsi olikaan jättänyt jälkeensä! Uutuusarkuista tuli näkyviin hienouksia, röyhelöitä ja pukeutumisturhuuksia. Sekaisin hänen omaisuutensa syydettiin kasaan. Ilman maun opastusta (sillä perijätär osti ilmeisesti kaikkea, mitä hänelle tarjottiin) hän oli tuhlauspuuskan vallassa täyttänyt huoneensa pukutaiteilijain, hattumuotien keksijäin, hajuvesien valmistajain, lingerie de luxen luojien näytteillä, joissa oli valmistajan nimi. Nimi »Margaret» oli sinipunervalla emaljivärillä riipusteltu norsunluuselkäisiin harjoihin, käsipeileihin, jauherasioihin ja käsienhoitovehkeisiin, joita oli kokonainen varasto. Mutta missään ei näkynyt ainoatakaan yksilöllistä merkkiä Margaretista — lukuunottamatta hopeapuitteista, virkapukuisen Jack Verityn kuvaa, isän viimeistä lahjaa pikku tyttöselleen.

Sen puolittain piilotti paljoa isompi, kirjoituksella »Yevonde» varustettu valokuva, joka esitti kahta velttoa, iltapukuista nuorukaista käsikkäin, oopperahatut päässä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä.

»Claude ja Cynthia», huoahti Margaretin äiti vilkaistessaan siihen.

»Cynthia?»

»Hän meni eräisiin tanssiaisiin puettuna Claudeksi nähdäkseen, kuinka moni heidän ystävistään pitäisi häntä veljenä», selitti Violet Verity, lajitellen pareiksi ohuita, jalan värisiä, hämähäkinverkosta kyhättyjä tekeleitä, lapsen sukkia. »He ovat täällä tuossa paikassa.»

»Luulin heidän saapuvan tänne jo monta päivää sitten.»

»Heille sattui joku viivytys, ja minä olin siitä niin kovin hyvilläni; mutta nyt he ovat täällä!… He soittivat tänne hotellistaan tänä aamuna heti saavuttuaan. Ilmoittivat tulevansa heti ehdittyään kylpeä ja pukeutua!»

»Kerroitko heille, että Margaret on —»

»En. Puhelimessa? Kuinka olisin voinut? Mutta nyt minun on selitettävä heille — tai oikeammin oltava selittämättä heille. Oi, rakas, kuinka mutkallista elämä on!… Miksi saliin herttaisen Tom-sedän taivuttaa itseni suostumaan siihen?»

II

Asia on niin, että Tom-setä oli suorastaan hypnotisoinut hänet suostumaan siihen — ainakin niin paljon kuin setä oli katsonut hyväksi ilmaista hänelle.

Asteittain, harkitusti, järjestelmällisen perinpohjaisesti oli vanha merimies alkanut herättää Margaretin hellässä äidissä pelkoa ainoan lapsensa tähden.

Sekä Hill-kadun varrella että Nizzassa eli useita kertoja pohdittu sitä, mihin suuntaan Margaret oli menossa ja kuinka hänen elämänsä Ranskassa muodostuisi ihan samanlaiseksi kuin Lontoossa, vietettynä vain etelämpänä.

Ihan säälimättä oli setä kosketellut herkkää kieltä, verraten komeata
Jackia hänen mahdollisiin lapsenlapsiinsa, pieniin Oddleyhin.

Ei Violetin uuvuttaminen ollutkaan mikään jättiläisurakka.

Vihdoin setä oli esittänyt loppupontensa. Hän oli vakuuttanut: »Jos suostut, niin tuon sinulle tämän heikkohermoisen ihmisraunion sijasta takaisin terveen, hilpeän tytön. Se saattaa viedä viikkoja, kenties kuukausia. Aikaa on vielä mahdoton arvata. Mutta yhden seikan lupaan sinulle, Violet. Sinun ei ikinä tarvitse katua, jos luovutat hänet minun hoiviini. Teetkö sen?»

Hyvin rohkeasti (mutta vapisten) Violet Verity oli luvannut. »Olkoon menneeksi, setä, teen sen.»

Peijattu Violet Verity-raukka! Hänelle ei oltu hiiskuttu mitään meren myrskyistä eikä aution saaren juonesta.

Hän tiesi ainoastaan sen, että Margaret vietäisiin väkisin merimatkalle. Viimeisellä hetkellä hän auttoi minua säälimään kokoon karkeatekoisia, välttämättömiä tarvekappaleita retkeä varten.

Hän tuskin tiedusti, minkä tähden varustauduttiin niin oudosti, kun retkelle lähdettäisiin kahdensadan tonnin kantoisessa huvipurressa Sweetheart II:ssa, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Hän oli katsellut, kun minä ja Margaret lähdimme purressa pidetyille kutsuille. Hän oli myöntynyt eroamaan lapsestaan jäähyväisittä ollakseen herättämättä tytössä epäluuloja.

Niin, hän oli niellyt tämän seitsemän kameelin voimaisen järjestelyn.

* * * * *

Nyt, monia päiviä myöhemmin, saapuivat nämä Oddley-sääsket.

Heidän tulostaan käytiin ilmoittamassa.

»Ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana ovat he kysyneet madame Verityä. Nyt sinun on tultava mukaani — tulethan — ja autettava minua pitämään puoleni näille kahdelle…»