III
Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren vieraan.
Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen, koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi nilkkoihin saakka pullottavat housut.
Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki tämä häly Peggystä?… Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät puhelimessa hänen lähteneen täältä!»
»Hän on lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.
Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.
»Lähtenyt? Ilman meitä?» puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen seurassa?»
»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän vei Margaretin pois luotamme… Lääkärin määräys… Senvuoksi hän luonnollisesti vei hänet —»
»Vei hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»
»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki töllistelevä Claude sanotuksi.
»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he — heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana, mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»
Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.
Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.
»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.
Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan. Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.
Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen huudahtelemaan: »Peggy? Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti kieltäytynyt. Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että Peggy lähti?
(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin… Parveke oli Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja, jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla, Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)
»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.
»Jättikö hän kirjettä?… Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään minulle?… Eikä Claudelle?… Miten se on mahdollista?»
»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»
» No niin!… Hän siis todella lähti? Tuon vanhan… herra Lloydin seurassa?»
Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi», hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa hänen tahtoaan? Peggyllähän on omat varansa.»
Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut suunnitelmiaan sen pohjalle.
Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat. Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä, milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»
Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»
»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan, josta lehahti »le jaden» tuoksu.
»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»
Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra
Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin
Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen
suunnitelmansa ovat niin… niin epävarmat.»
»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa… nimittäin mitä tulee
Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa
Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»
»En minäkään», vastasi neiti Oddley lyhyesti (ja minä luulin arvaavani syyn). »Olin miettinyt valmiiksi kaikenlaista… kenen kaikkien hupaisten ihmisten kanssa seurustelisimme Semiramis-hotellissa; sanoin Margaretille, että menisimme sinne emmekä Shepheardiin.» (Luulin tietäväni, kuka olisi suorittanut laskut Semiramiissa.) »Nyt meidän on kaiketi vain maleksittava tällä ikävällä rannikolla, kunnes saamme tietää, mitä hän haluaa meidän tekevän —»
»Niin», virkkoi Eric, »aika ikävä teko, että Peggy jätti uskolliset kumppaninsa hiiskumatta mitään! No niin, taidanpa vuokrata auton ja pujahtaa Sardiniaan tai Korsikaan tai jonnekin muualle. Mitä sinä siitä arvelet, Claude?»
»Minua ei haluta lähteä minnekään.»
»Claude — enkö saa tilata teille jotakin juotavaa?»
»Suuri kiitos, rouva Verity, minulle ei taida —»
»Mutta kyllä minulle», keskeytti Eric sama hymy huulillaan. »Paljoa terveempi ajatus on juoda malja tytön matkan hauskuudeksi ja muuksi hyväksi. Luultavasti meistä kaikista maistaisi 'sivuvaunun'-cocktail, jos suvaitsette.»
»Soita kelloa, Eric!» komensi neiti Oddley mutkattomasti. Hänen silmänsä, jota nyt ei enää peittänyt musta monokkeli, tähysti edelleenkin Margaretin äitiä. Toistamiseen hän kysyi: »Kuinka pian saamme tietoja Peggyltä?»
»En voi sitäkään sanoa. En tosiaankaan tiedä.»
»Mutta, rouva Verity — no, mihin hänelle sitten kirjoitetaan?»
Nyt alkoi Violet näyttää olevan pulassa. Tähän saakka olin saanut olla pelkkänä kuuntelijana. Nyt vastasin hänen puolestaan.
»Miksi ei kirjoittaa Thomas Cookille? Teidän sijassanne minä lähettäisin kirjeen Thomas Cookin osoitteella.»
Eric esitti varsin luonnollisen kysymyksen: »Thomas Cook — missä?»
»Riossa.» Mainitsin ensimmäisen mieleeni johtuneen ulkomaisen sataman.
»Riossa», valitti Claude, ja hänen leukansa painui juuri äsken pöydälle tuotua cocktailtarjotinta kohti. »Mutta muistaakseni rouva Verity kertoi herra Lloydin vieneen Peggyn retkelle Etelämerelle.»
»Niin kyllä», varmensi Eric (ääntäen sanat yalelais-oxfordilaiseen tapaansa). »Rouva Verity puhui Etelämeren saarista. Mitä hyödyttää kirjoittaa Margaretille Rioon?»
Mitä todellakaan, ajattelin.
»Teidän sijassanne kirjoittaisin Rioon», väitin kuitenkin varmasti.
»Jos kirjoitan Margaretille, niin osoitan kirjeen sinne.»
Ja otin kasvoille vakavan tätimäisen ilmeen, joka aina on luotettava naamari.
Harvoin kuitenkaan on minuun luotu epäilevämpää katsetta kuin se, joka tuikki neiti Oddleyn silmistä, kun hän pian senjälkeen sanoi jäähyväiset ja meni hissiin Margaretin molempien toisten ymmällä olevien ystävien seuraamana.
Olisipa kukaan heistä aavistanut, mitä todella oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi!
IV
Tuskin oli kolmikko poistunut luotamme, kun arkihuoneen ovelle koputettiin ja sisälle astui liveripukuinen chasseur, tuoden minulle sähkösanoman.
»Saanko?» (En ollut vielä ennättänyt vaihtaa Violetin kanssa sanaakaan äsken päättyneestä välikohtauksesta.)
»Ole hyvä!… Nyt on kaikki kunnossa! Eihän sinun tarvitse lähteä luotani ihan heti, eihän?»
»Ei. Nyt on kaikki hyvin.»
Taitoin sähkösanoman kokoon ja panin sen hyvin varovasti talteen.
Olin siitä lukenut:
»Kaikki hyvin retki sujui suunnitelman mukaan Margaret nukkuu kuin lapsi lähettäkää posti kuten sovittu odottakaa lisätietoja sydämelliset terveiset Lloyd.»
IV luku
Kysymyksiä
I
Poistumme taaskin Rivieran rannikolta ja jätämme sinne siellä tungeksivat kaiken maailman ihmiset etsimään cocktailin tarjoilupaikkoja, ruokahalua kiihoittavia ryyppyjä. Jätämme Oddleyt ikkunapöydän ääreen Ruhlin aurinkoisimpaan soppeen katselemaan ohi meneviä argentiinalaisia seikkailijattaria, viittoilevia juutalaisia miljoonamiehiä, huvikseen vetelehtiviä laiskottelijoita, joiden vispilämäiset vartalot oli verhottu poikamaisiin muotinuken pukuihin ja joiden himmeiden, pälyilevien silmien alla oli tumman sinipunaiset puolikuut — jätämme heidät tarkkailemaan näitä ja pohtimaan Peggyn arvoituksellisen salaperäistä (»sillä jotakin lemmon salaperäistä siinä on») pakoa.
Palaamme sen tytön luokse, jonka ympärille koko tämä vyyhti on kiedottu. Palaamme kaukaiselle ranta-kaistaleelle, jossa paloi nuotio, häiritsemättömälle, päivänpaisteiselle, yksinäiselle poukamalle, jossa hän istui, lausuen haaksirikkokumppanilleen:
»Herra Mount! Sanokaahan! Olemmeko ainoat ihmiset tällä saarella?»
»En vielä ole käynyt tarkastamassa koko saarta», vastasi nuori Mount.
Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Monista syistä alkoi hänestä olo tuntua yhä tukalammalta. Paksukorkoisella kengällään hän tasoitteli kivilohkareensa vieressä olevaa kuoppaiseksi potkittua hiekkaa. Ajan voittaminen, se oli hänen tehtävänsä, arveli hän. Hän virkkoi: »En tiedä, keitä tai mitä täällä saattaa olla. Ymmärrättehän — en ole ennättänyt muuta kuin kävellä vähän matkaa puron vartta ylöspäin ja tutkia tätä poukamaa sekä sitä, josta te tulitte, samoin kuin tuota toista.» Keikauttaen tummaa päätään taaksepäin, hän nosti kättään ärtyisesti, liikauttaen sitä tavallisesti niin ihailtavan hyvin harjattuun, erinomaisesti hoidettuun, nyt joka suuntaan pörröttävään tukkaansa päin. »Tällä rantaosalla näyttää olevan täydellinen sarja näitä pikku lahdelmia —»
»Olemme saarella, emmekö ole?»
»Kyllä.» (Hän oli hyvillään siitä, että se ainakin oli totta.) »Tämä on saari; se on varmaa, neiti Verity.»
»Entä setäni?»
»Neiti Verity, en tiedä — vakuutan juhlallisesti kunniasanallani, etten tiedä. Kunpa Jumala soisi minun tietävän! Hän saattaa olla saarella.» Ja samalla kun nämä lauseet sysäyksittäin lähtivät Mountin huulilta, kiehui raivo hänen sydämessään.
II
Sillä nuori mies ajatteli tähän tapaan:
»Se vanha roisto. Ovela ilkimys. Ottaa minulta kunniasanan ja jättää minut tällaiseen pulaan. Olisi parhaiksi hänelle, jos toitottaisin julki koko hänen salajuonensa, jos puhuisin tytölle: 'Kuulkaahan nyt! Kerron teille koko jutun. Teidät on peijattu tänne valheellisilla tekosyillä. Viime yönä ei ollut sen pahempi myrsky kuin kaikkina öinä kuluneella viikolla. Ette tekään, lapsi-poloinen, olisi uskonut sitä, jollette olisi ollut niin sairaana päiväkausia. »Sweetheart II» ei saanut vuotoa eikä uponnut meren pohjaan, kuten ette tekään ole vajonnut. Ettekä liioin ole autiolla, yksinäisellä saarella. Setänne mielestä teidän pitäisi olla sellaisella. Siihen hän tällä tempullaan tähtäsi. Hän aikoo pitää teitä täällä, mutta en tiedä, kuinka kauan. Joka tapauksessa se on hänen asiansa. Ainakin minä luulin niin. Minulle uskoteltiin, ettei hän lähtisi luotanne heti saatuaan teidät maihin. Otaksuin hänen jäävän tänne pitämään huolta siitä, että pysyisitte tällä rautakappaleella ettekä lähtisi samoamaan muualle, jolloin huomaisitte Ranskan rannikon olevan vajaan vuorokauden pituisen laivamatkan päässä. Hän toi teidät maihin viime yönä, ja kun tänä aamuna menin tapaamaan sitä ovelaa vintiötä, oli hän kadonnut jätettyään minulle kirjeen, joka ei selittänyt mitään ja joka kiven ympärille käärittynä oli laskettu pääni viereen —
— Hän on mennyt tiehensä, rikkonut oman osansa sopimuksesta, ja niinpä minäkin rikon osani —
— En voi tehdä sitä», päätti nuori Mount mielessään. »Tämä on opetus minulle. Älä enää milloinkaan anna kellekään ihmiselle sitoumusta, jonka nojalla hän voi vaatia sinua tekemään jotakin. Ovela Lloyd-veitikka on ottanut liiankin runsaan korvauksen kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväkseni —
— Jättää minut tänne, kenties koko aamuksi tuon lemmon tytön seuraan —
— Mihin hän itse on joutunut? Lähtenyt tiehensä purrella — No niin, otaksuttavasti hän palaa tunnin tai parin kuluttua. Sillä välin —
— Mitä minun on sanottava tytölle? Siinä kysymys.»
III
Alkaessaan uudelleen puhua hän tuijotti toisaalle vilkaisemattakaan tytön sekava-ilmeisiin raitistuneihin kasvoihin.
»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»
»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»
»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään.
Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»
»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»
»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. Sweetheart II:n veneet olivat — ovat — mainiot.»
»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai että heidät otetaan johonkin laivaan —»
»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli hampaitaan vastatessaan niin.
»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava?
Täällä?»
»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen, odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»
Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta, että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»
Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»
»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»
»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).
»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.
»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta? Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»
»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.
»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».
»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.
»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»
»Tehdä?»
Mount kumartui ottamaan raskaan puukappaleen, joka oli vierähtänyt hänen nuotiostaan. Hän teki sen saadakseen miettimisaikaa ja piilottaakseen kasvonsa, mutta se antoikin hänelle ajatuksen.
»Voisin alkaa vuoleksia paria haarukkaa, joilla syömme kalojamme ensi kerralla», lausui hän — hyvillään siitä, että oli keksinyt jotakin askartelua käsilleen. Toinen niistä sujahti ensin hänen housuntaskuunsa, sitten hänen vyönsä lokeroihin.
»Veitseni —»
»Oi! Minulta», selitti Margaret, joka oli sen unohtanut, »se jäi putouksen partaalle —»
Mount ponnahti pystyyn kävellen kalliolle hyvin ison koiran liikkumista muistuttavaan, säyseän sievään tapaansa.
Harmissaan Margaret ajatteli, että mies olisi voinut kuunnella häntä loppuun saakka ja vasta sitten mennä noutamaan kallisarvoista veistään. Mutta samalla hän toivoi, ettei se olisi häneltä unohtunut.
Mount toi veitsen, otti puupalasen ja istuutui jälleen kävelleen veistelemään. Hänen katseensa oli kiintynyt työhön, mutta hänen äänessään oli Margaretista hieman luonnottomalta tuntuva soinnahdus, kun hän sanoi: »Olipa onni, ettei veitsi jäänyt minulta purteen ja että muistin ottaa tulitikkuja ja muutamia muita esineitä. Teidän hytissänne oli joku tavaralipas tai jotakin sellaista, ja se sysättiin veneeseenne. Vein sen pieneen luolaanne. Oliko teillä auttavan mukavaa viime yönä?»
»Mukavaa? oli kaiketi. Nukuin nimittäin liian sikeästi tietääkseni siitä mitään. Minulla on täytynyt olla mukavaa, eikö olekin? Saanko jäädä sinne?»
»Jäädä sinne, neiti Verity?»
»Tarkoitin kysyä, saanko pitää sitä luolaa omanani, makuuhuoneenani?»
Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.
»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes tapahtuu jotakin.»
»Niin.»
Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja ympärillä tutkimatonta seutua!
IV
Hän ajatteli Hill-katua.
Omaa asuntoaan — sen kimmoisia vuoteita! Sen pehmeitä, nauhareunaisia peitehuopia, paksuja, haahkanuntuvilla täytettyjä patjoja! Sen kaksinkertaisia ikkunoita ja niiden paksuja verhoja, jotka estivät Lontoon talven henkäykset tuntumasta.
Kaukana Lontoossa vallitsi kaduilla kostea ja sumuinen kylmyys, muuttaen ihmiset väriseviksi, märiksi vaatemytyiksi. Tälläkin hetkellä tarjoili kadunkulmassa värjöttävä, mustahattuinen kukkienmyyjätär kaupaksi orjantappuroita ja misteleitä sekä Etelä-Ranskasta karkoitettuja kukkia — neilikoita ja ensimmäisiä mimosia. Raskaasti liikkuvien moottoriomnibussien seinät olivat täynnä myymälöiden komeita joulumyynti-ilmoituksia.
Kaikki se oli hirveän kaukana! Tuntui samanlaiselta kuin jonkun toisen taivaankappaleen ajatteleminen… täällä, tässä lämpöisessä päivänpaisteessa, näissä virkistävissä, mutta leudoissa tuulahduksissa.
V
Mutta Lontoon ajatteleminen johti jälleen hänen mieleensä, kuka hän oli.
Hän rypisti hieman otsaansa totuttuun ylimielisen tyytymättömään tapaansa ja loi ikävystyneen, raukean katseen haaksirikkotoveriinsa. Vastahakoisesti hän myönsi: »No niin, jos se on mukavin paikka, niin minun kaiketi lienee paras olla siellä —»
»Hyvä», virkkoi Mount, pakottaen kasvonsa pysymään vakavina. Sillä vaikka hän olikin vimmaisen harmistunut herra Lloydiin, tunkeutui tilanteen julma leikillisyys kuitenkin hänen huumorintajuntaansa. Koska hänen ilmeisesti oli oltava leikin ohjaajana tunti tai pari, saattoi hän yhtä hyvin näytellä osaansa kunnollisesti.
»Juuri niin, neiti Verity, sen luolan on niin sanoaksemme oltava teidän huoneenne. Tämän poukaman, jossa on nuotio ja vettä, tulee olla yhteinen arkihuoneemme. Minun lienee hoidettava tulta niin, että se pysyy vireillä yölläkin. Se on nykyhetken tärkein tehtävä; tuli on säilytettävä kytemässä.»
»Tietysti. Sen minäkin tiesin. Ja kohdakkoin te tietenkin laitatte ison keon sytyttääksemme loimuavan merkkivalkean —»
»Mitä —»
»Loimuavan merkkivalkean, luonnollisesti. Kiinnittääksemme itseemme ohi menevien alusten huomion.»
»Niin — tietysti», vastasi Mount veisteltyään sekunnin ajan uutterasti puupalastaan. Mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi pakko pohtia asioita — ennen kuin vanhus saapuisi ja selittäisi, mitä alettaisiin pohtia.
»Oikeastaan voisimme nyt jo alkaa yhdessä koota lisää polttopuita.»
Margaret nousi pystyyn, silmäili ympärilleen ja näytti tosiaankin olevan valmis keräämään risuja.
Mount huomautti: »Tässä poukamassa on vain hyvin vähän poltettavaa. Pienillä oksilla ja sirpaleilla ei voida pitää vireillä kovinkaan komeata roihua. Täällä oli ainoastaan kaksi isoa kapulaa, ja ne paloivat aamiaisen aikana. Nyt arvelen, että minun olisi paras lähteä luotanne.»
»Lähteä luotani.»
»Ei pitkäksi aikaa, enkä loittone etäälle, sen lupaan. En voi mennä kauas», sanoi nuori mies, taaskin salaa kiristellen hampaitaan. »Minun olisi parasta kavuta tuonne kalliolle — hm — tarkastamaan, onko siellä polttopuita, ja yleensä silmäilemään ympärillemme.»
Mielessään hän päätti mennä Lloydia vastaan, kun tämä vanha vintiö saapuisi, ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi, ennen kuin ukko menisi lemmon kiusallisen, mutta harhaanjohdetun tyttösukulaisensa luokse.
»Minä tulen mukaanne, herra Mount.»
»Ette saa tulla. Emme saa molemmat lähteä —»
»Miksi emme?»'
»Koska» (kirkas ajatus) »jonkun on jäätävä nuotiota valvomaan. Jollette pahastu, neiti Verity, on teidän pysyttävä täällä. Ja», lisäsi hän hyvin huolissaan, »älkää poistuko tästä poukamasta muualle kuin tuonne oikeanpuoliseen!» Sillä vanha ilkimys oli joku aika sitten määrännyt tytölle tämän liikkuma-alan. »Luvatkaa, ettette poistu näiltä rantakaistaleilta, ennen kuin tulen takaisin! Lupaattehan sen?»
»Lupaan», vakuutti Margaret, ja hänen äänensä oli samanlainen kuin lapsen, joka kunniasanallaan sitoutuu pysymään puutarhaportin sisäpuolella.
»Hän on ihan lapsi», mietti nuori mies vimmoissaan astellessaan kaihon juurella olevien kivilohkareiden sekaan rinteen loivimmalle kohdalle. »Mutta hitto soikoon, jos minut on tehty lapsenhoitajaksi…»
Katseleva Margaret näki paitaan ja housuihin puetun kookkaan miehen keveästi kiipeävän kivi järkäleiden ja matalien pensaiden välitse ja kallion laella tummana kuvastuvan sinistä taivasta vasten.
Sitten mies katosi näkyvistä.
»Hän ei edes heiluttanut kättään», ajatteli Margaret. »Vähätpä siitä!
On varsin mukavaa olla taaskin yksin… Mitäs nyt teen?»
V luku
Edenin toinen puoli
I
Margaretin päässä pyöri muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut tai lukenut »autioille saarille joutuneista ihmisistä».
Nämä ihmiset tuntuivat yhtä mittaa puuhaavan jotakin. He rakensivat.
Muokkasivat viljelyksiä. Valmistivat jousia ja nuolia. Kalastivat.
Kokosivat syötäviä hedelmiä. Pyydystivät lintuja ja pieniä kauriita.
Muokkasivat taljoja auringon paisteessa. Heti he alkoivat. Heti he
alkoivat kehittää omaa kulttuuriaan villissä ympäristössään.
Liikakulttuurin turmelema, ultrauudenaikainen Margaret alkoi vasta nyt tajuta, kuinka ihailtavan työteliäitä, keinokkaita, kuinka eteviä ne haaksirikkoiset olivat olleet.
»Minunkin pitäisi tehdä jotakin —»
Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.
Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista ympäristöä.
Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle… perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies! Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona! Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä, miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian! Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen olisi pitänyt olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä tuntenut.
Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi häneen uutta elämänhalua.
Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: »En koskaan ole onneton tällä saarella!»
II
Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.
Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.
Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan hämmästyisi!
Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan »itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa. Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän kiskoi oksia pitkin hietikkoa.
Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan, oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa otsaansa.
Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»
(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin aikana.)
»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle yöllä —»
»Eikö?»
(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen… Minun on noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti niin paljon kuin jaksoin.»
»Mistä?»
»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion laella.»
»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».
Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen tarvitsisi lörpötellä tytölle… Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»
»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»
Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona, velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt mihinkään autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut vaisto: »Sinun on noustava tilanteen tasalle… käyttäydyttävä hyvin sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär.»
Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja pisamat näkyivät nyt selvästi.
Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.
Hän kysyi nopeasti: »Onko tapahtunut jotakin? Jotakin pahempaa?»
»Ei, ei mitään… Sehän juuri — ei kerrassaan mitään, neiti Verity.»
»Minusta tuntuu, että olette hyvin kiusaantunut.»
»Se on varsin luonnollista, eikö olekin?»
»Kyllä, tietysti. Mutta siinä ei ole kaikki. Luullakseni —»
»Mitä?»
»Luullakseni te toivoisitte hartaasti, että haaksirikossa olisi joutunut kanssanne rannalle setäni tai Wallace tahi joku merimies, kuka hyvänsä muu, mutta en minä. Niin, ettekö toivoisi?»
»No —»
»Niin juuri. Niin toivotte. Vain sentähden, että olen tyttö», jatkoi Margaret, silmäillen häntä vihaisesti, mutta ei kärtyisesti kuten aikaisemmin. »Arvelette, etten kelpaa kerrassaan mihinkään täällä autiolla saarella. Luulette, etten pysty tekemään mitään? Otaksutteko, etten milloinkaan auttanut isääni virittämään nuotiota? Mutta minäpä tiedän aika paljon näistä seikoista. Meidän on koottava valtavan iso kasa polttopuita.
Lähdetään!»
III
Edenistä häädetty Eva oli otaksuttavasti ensimmäinen nainen, joka totteli naisia kannustavaa kiihoitinta — vaihtelunhalua. Aatami, ensimmäinen vanhoillinen, lienee pahoilla mielin silmäillyt taakseen, viehättävään laiskojen puutarhaan, jossa työt tekivät itse itsensä — siihen paikkaan, jonka hän oli aina tuntenut. Mutta saattaa kuvitella, minkälaisin silmin Eva kiihkeän uteliaana katseli Edenin ulkopuolelle!
Samoin Margaret ollessaan ensimmäistä iltapäiväänsä saarella.
Olisipa perin hupaista todistaa tälle tuskaisen huolestuneelle miehelle, että hän kykenisi auttamaan työssä, että hänkin kykenisi osaltaan suoriutumaan pulmista. Hän nautti kavutessaan ensi kerran kalliolle, punaisten kivijärkäleiden ohitse, harmaiden möhkäleiden ja pensaiden sekaan ja taaskin pois sieltä. Yhä ylemmäksi — kunnes he näkivät lehdon ja sen takana olevat kivet ja harmaat kalliot, jotka auringonpaisteessa hohtivat melkein helmenvalkoisilta niin kauaksi kuin Margaret erotti saartaan… Ponnistellen eteenpäin kiskomalla pensaita hän haisteli tuoksua, joka oli jäänyt hänen kämmeneensä, kun hän oli tarttunut erääseen kasviin (joka oli yhtä iso kuin huvilan portilla kasvava marunapensas).
»Mikä kasvi tämä on?… Täällä tuoksuaa niin suloiselta kaikki, mitä poljetaan jalkojen alle! Parempaa — paljoa parempaa kuin Après la Pluie… Mutta tässä on niin tuttu tuoksu. Muistuttaa, jostakin, mitä olen maistanut. Mikä se on… miksi sitä nimitetään, herra Mount?»
Nuori Mount valitti, ettei hän juuri tuntenut kasvien nimiä. Hän oli ollut lausumaisillaan sanan »vermouth», mutta eihän »vermouth» ole troopillinen kasvi, eikä hän saanut antaa tuolle lemmon tytölle aihetta esittää lisää kiusallisia kysymyksiä. Niinpä hän joudutti askeliaan — ja läähättäen, hengittäen keuhkojensa sellaisilla osilla, joiden ei ollut tarvinnut toimia pitkiin aikoihin, Margaret kiipesi jälessä, vetäen sieraimiinsa auringon lämmittämän, aromaattisen, hänen polviinsa takertuvan tiheikön tuoksun.
»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli tuoksuaa — niin suloiselta.»
»Niin kai», myönsi Mount.
Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.
Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?
Hän oli antanut sanansa… Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle
Lloydille… Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:
»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»
»Kuten on sovittu»… Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin perin mieluisten ihmisten pariin.
Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella äärellä.
»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan. »Antaa mennä vain!»… Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.
»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»
»Aion kiivetä tuonne», ilmoitti Mount, mitaten katseellaan, kuinka korkealla oli seuraava oksa, jonka hän mieli katkaista. »Nakerran sitä puoliväliin saakka ja käyn sitten riippumaan siihen, joten painoni murtaa sen. Jos suvaitsette vain siirtyä syrjään, neiti Verity —»
Neiti Verity astui nopeasti sivulle pensaikkoon ja jäi katsomaan miehen puuhia.
IV
Niin, ihastuneena hän katseli, kun nuori mies kiipesi lähimpään eukalyptuspuuhun, saavutti oksan, heilautti pitkän jalkansa sille, siirtyi mukavampaan asentoon ja alkoi vuolla veitsellään. Mies huojui ja ponnisteli. Räsähdys! … Lisää kahinaa ja räiskettä, ja lehväinen oksa katkesi. Pudotessaan se kiskaisi rungosta pitkän kaistaleen kuorta, jättäen valkean jäljen. Mount tipahti selälleen pensaikkoon. Noustuaan pystyyn hän ravisti itseään ja nyökäytti hieman päätään. Huomaamattaan murahtaen hän kiersi oksan lopullisesti irti rungosta, vetäisi sen erilleen ja viskasi sen syrjään.
»Hän on hyvin vahva», mietti tarkkaileva Margaret.
Koska hän ei ollut vuosikausiin luonut kehenkään mieheen muuta kuin pikaisen, raukean, näkemättömän silmäyksen, ansainnee kenties mainita, minkälaisen vaikutuksen häneen teki tämä olento, joka (myöhemmin niin loisteliaana vierassaleissa) nyt liikkui niin päättävänä, hiestyneenä, hengittäen syvään, ponnistellen puun kimpussa, mutta selviytyen siitä yhtä hyvin kuin Margaret voimiaan jännittäen selviytyi syvälle juurtuneesta voikukasta…
* * * * *
Kun Eva ensi kerran näki Aatamin otsa hiessä kamppailevan luonnonvoimia vastaan, näytti mies hänestä silloin mahdollisesti paremmin katsomisen arvoiselta kuin vetelehtiessään paratiisin puutarhassa hänen vierellään.
Komeiden nuorten miesten näkeminen ei kyllä ollut Margaretille mikään uutuus. Eikö hän ollut elänyt sellaisten olentojen ympäröimänä? Mutta kuinka paljon hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, millaisilta oikeastaan näyttivät nuo henkivartijat, jotka panivat autoja käyntiin, kantoivat päällystakkeja, aukoivat ovia, tarjoilivat hänelle ohjelmia? Hänen päähänsä ei ollut kertaakaan pälkähtänyt arvostelevasti katsella näiden huomaavan kohteliaiden nuorukaisten pituutta, liikkeitä ja eleitä. »En ole koskaan pannut merkille, miltä miehet näyttävät», oli hän tunnustanut Cynthia Oddleyn huudahdettua: »Miehet ovat niin kamalannäköisiä!»
* * * * *
Onko se katsantotapa leviämässä? Tytöt sanovat: »Ei ole väliä, miltä sulhanen näyttää, vai onko?» (Olen itse kuullut tyttöjen lausuvan tällaisen enteellisen huomautuksen.) »Kunhan vain »morsian on kaunis». Hyvin nuoret tytöt mieltyvät hauskannäköisiin koulutovereihinsa. Kouluaikoina se on varsin luonnollista — mutta onko se hyvä merkki, että he toisen vuosikymmenensä lopulla ja kolmannen alussa eivät pidä miehiä katsomisen arvoisina (kuten Margaret ei pitänyt)? Kaikkien kauneusihanteiden kiinnittäminen ainoastaan naiskauneuteen on yksipuolista. Jotkut tytöt kannattavat sitä. Heistä miehet muuttuvat yhä vähäarvoisemmiksi. Jo nyt miehet ovat heistä äärettömän paljon mitättömämpiä kuin näyte-ikkunat, joihin on levitetty houkuttelema kankaita ja viehkeän pehmeitä turkiksia. Pian miehet ovat muutamien tyttöjen silmissä pelkkiä kiinteitä, pitkulaisia ainemöhkäleitä, jotka vaativat niin ja niin suuren tilan ja pimittävät niin ja niin paljon auringonpaistetta. Miehet, jotka eivät jaksa käsittää tyttöjen näennäisen mielenkiinnon somien, alituisten väreiden takana piilevää, tympeän syvää välinpitämättömyyttä! Se ei ole hyvä merkki! Kenen on vika?
Osaksi ovat kenties syynä miesten jokapäiväiset puvut, jotka tekevät heidät niin epäselvän himmeiksi: tasoittavat muodot, mullanvärit, painostava harmaa, ukkospilvensininen, joita he mielellään käyttävät… Se on myöskin kostoa muuttumattomasta mustasta ja valkeasta asusta, joka kärsii tappion naisten uljastelevien, moniväristen iltapukujen rinnalla (sillä rakkausasioissakin tahtovat naiset loistaa)… Osaksi lienee vikana se, etteivät naiset näe miehiä edullisimmalta puolelta, silloin kun nämä ovat reippaassa liikkeessä, kyllin usein muualla kuin leikki- ja urheilukentillä. Ne ovat miesten tenhovoiman ja arvon viimeiset suojapaikat. Siitä naisten »joukkueille» osoittama ihailu. Siitä »lukuisat hyvin puetut naiset katsojien joukossa», kuten kilpailuselostuksissa mainitaan.
Margaretin koko ajan tarkkaillessa nuorta Mountia hänessä heräsi kokonaan uusi kunnioituksentunne miehen voimaa kohtaan. Mutta vain alitajuisesti hän silloin näki, kuinka miellyttävä Mount oli karkeassa asussaan ja kuinka paljoa nuoremman näköinen hän nyt oli, koska hänen tukkansa oli pörröllään, hänen vaaleaihoiset poskensa olivat punehtuneet ja hänen kasvoillaan oli sekä aivoja että ruumista askarruttavassa työssä olevan miehen ilme. Tietoisesti hän vain ajatteli, että Mount oli väkevä, nopea, kätevä ja osasi hyvin suoriutua näistä ulkoilmapuuhista. Odottaessaan hän vain ihmetteli, mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi joutunut tänne ihan yksin ilman tätä miestä.
Kammottava ajatus… Vaistomaisesti hän sen pakotuksesta astui askeleen työskentelevään mieheen päin.
V
Pian Mount kääntyi, luoden silmäyksen aurinkoiseen, hyvätuoksuiseen maisemaan. »Se riittää. Meidän ei ole viisasta olla kovin kauan poissa nuotioltamme. Nyt kuljetamme nämä sinne alas. Jos nyt haluatte tarttua kiinni tähän —»
Tottelevaisesti Margaret kävi käsiksi oksaan. He ponnistelivat rinnettä alaspäin, kiskoen ratisevia oksia, jotka silloin tällöin takertuivat kivien teräviin särmiin. Tuontuostakin heidän jalkansa luiskahtelivat, kun sattui vähäisiä maanvieremiä. Rinnettä myöten he raahasivat raskaat taakkansa nuotiopoukamalle — Mount ja lemmon tyttö.
Rantakaistaleelle saavuttuaan he heittivät kantamuksensa maahan, kohensivat tulta ja palasivat kalliolle. Kaksi, kolme kertaa he tekivät saman retken, ja joka kerralla he kävivät yhä harvasanaisemmiksi. Mountilla oli yllin kyllin ajateltavaa. Margaret taas sai pinnistää voimiaan estääkseen nuoren miehen huomaamasta, että vaikka hän olikin aloittanut iltapäiväisen uurastuksen järkähtämättömän päättävänä, hänen sisunsa alkoi pettää…
VI
Ennen kuin tuomitsette tyttöä ankarasti, ajatelkaa, millaista hänen elämänsä viime vuosina oli ollut, kuinka heikot ja veltot hänen liian nopeasti kasvaneen, liian vähän harjoitellun, joutilaan ruumiinsa lihakset olivat. Ainoa hänen tuntemansa ruumiillinen puuha oli ollut tanssi, eikä tämä puuha kysynyt tanssilihaksia. Hänen jalkansa heltyivät, ja hän väsyi; hänen selkänsä tuntui katkeavan. Hän kapusi kalliolle ja raahasi sieltä oksia, jotka kävivät yhä painavammiksi, ja viimeisen hakumatkan jälkeen tuntuivat hänen raajansakin liian raskailta nosteltaviksi ja liian epävarmoilta hänen hallittavikseen.
Hänen sydämensä jyskytti. Hänen kasvoillaan virtasi hiki. Hän puri hammasta jaksaakseen olla ähkymättä…
Ei ollut kovin kauan siitä, kun oli tilattu auto viemään neiti Verityä hotellista saman bulevardin varrella, vain kivenheiton päässä olevaan muotiliikkeeseen, odottamaan kaksi tuntia ja sitten viemään hänet takaisin. Mutta hervoton neiti Verity, jonka oma se Rolls-auto oli ja joka valitsi hattuja tukuttain puhumattakaan hinnasta, oli myöhäisempi kehitysmuoto kuin tanakka pieni Margaret, joka oli kaivanut sokeriherne-penkkien ojia sussexilaisessa puutarhassa. Me kasvamme juuristamme. Palaudumme alkuumme. Hämmästyttävän nopeasti alkoi Margaret Verity saada takaisin perityn, terveen, reippaan rohkeutensa ja sitkeytensä.
Niinpä hän hammasta purren kiskoi oksaansa rinnettä myöten. Hän raahasi sen kasalle saakka ja vasta sitten sen pudotti. Mutta hän pudotti sen niin äkkiä, että nuori Mount, joka parhaillaan nosti omaa oksaansa läjälle, pyörähti kiivaasti ympäri.
Tyrmistyneenä hän huudahti: »Hyvä Jumala! Tehän olette ihan nääntynyt… Voi! —»
VI luku
Tekoveli
I
Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.
Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää. Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne. Lähdetään —»
Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava ne Mountih kasvoihin…
Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän (rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.
»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan. Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän ruusunkarvaiseksi.
»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »Teidän pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»
Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen mukavuutta.
»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta. Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä, ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin, tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»
Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille kuin toiset mielieläimilleen.
»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»
»Oliko se siis teidän vaippanne?»
»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»
Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.
»Suklaata?» Oli luonnollista, että lapsi-poloinen (Mountin ajatuksista oli sillä hetkellä häipynyt »lemmon tyttö») oli taaskin nälissään. »Suklaata!»
»Ja joitakuita vesikorppuja.»
»Armias taivas, niinkö?» huudahti Margaret ahneen kiihkeästi. »Minä luulin — luulin meidän, kuten monien ihmisten, saavan tyytyä säännöstelyyn, syömään vain yhden aterian päivässä.»
»Sitä ajattelemme myöhemmin. Mutta tänä iltana saamme pienen illallisen.»
Nauttien yhdessä illallisekseen kumpikin sata grammaa makeata suklaata, vesikorppuja ja lähdevettä, jota Mount toi Margaretille osterinkuoressa, nämä uurastajat saivat huutavan nälkänsä ainakin osittain tyydytetyksi. Sitten Mount kiersi tytön ympäri turkisvuorisen autovaipan, joka oli paksumpi kuin peitehuopa.
»Älkää nousko liikkeelle ennen kuin huomenaamulla! Niin, pelkäänpä, ettette kykenekään. Minä valmistan forellit aamiaiseksi. (Ensin tietenkin pyydystän ne.) Te nukutte. Pysytte pitkänänne, kunnes jäykät jäsenenne vertyvät. Pelkään lihastenne tulevan pahasti helliksi», varoitti mies äänessään äskeinen, uusi, hellä sointu.
Mutta mielessään hän oli kiukkuinen. »Jos tämä säälittävä lapsi olisi poika, niin voisin hoitaa häntä — hangata ja hieroa häntä aika tavalla… Kirotun ilkeätä!… Hornamaista. Tämän enempää en otaksuttavasti voi hänen hyväkseen tehdä… mutta, laupias Luoja!»
»En taida enää voida auttaa teitä millään tavoin?»
»Kiitoksia hyvin paljon, herra Mount —»
»Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!»
Ennen kuin simpukankuoria murskaavien askelten ääni oli häipynyt, oli
Margaret taaskin unohtanut väsymyksen.
Mitäpä siitä, että hän viimeöisen haaksirikon jälkeen oli nukkunut niin monta tuntia sikeästi kuin tukki. Taaskin hän nukkui samalla tavoin. Hänen nukkuessaan häipyi auringonlaskun viimeinen rusko, saaren verhosi pimeys, ja sametinpehmeä, tähtikirkas yö teki tarumaan entistäkin taikamaisemmaksi. Tunnin toisensa jälkeen Margaret uinui tähtien alla vaipuneena tiedottomuuden tilaan, jota vain kerran häiritsi epäselvä uni. Hämärästi kohosivat jostakin syvyydestä hänen näkyviinsä nuoren Oddleyn suipot, murheelliset kasvot. Margaret pani merkille, että hänellä oli tumma tukka albinohiustensa asemasta, ja että hän yritti suudella Margaretia, jolloin hän oli sanovinaan: »Ei, älä tee sitä, Odds. Pidä sensijaan minua kädestä! Kuten venheessä… En pahastu, jos pitelet kättäni…» Taas laskeutui tiedottomuuden musta vaippa hänen ympärilleen… Hän nukkui.
II
Herättyään hän ei luonnollisestikaan kyennyt liikkumaan. Hänen jäsenensä ja kaikki lihaksensa olivat jäykät ja hellät, ja niitä pakotti ankarasti eilisten, äkillisten, vaativien ponnistusten jälkeen.
Ajatelkaahan, miltä teistä tuntuu juostuanne ensimmäisen päivän metsässä ajokoirien jälessä, oltuanne mukana ensimmäisessä hockeyottelussanne maattuanne sitä ennen influensassa, uituanne ensimmäisen kerran kesällä, kun ette ole olleet vedessä koko talvena, kokeiltuanne ensimmäisen kerran outoja, erikoisen pontevia liikkeitä! Kun ajattelette kaikkea sitä kymmenkertaisena, saatte perin hämärän aavistuksen siitä, miltä tuntui Margaretista — lapsi-poloisesta.
Juuri kun hän oivalsi, kuinka tuskallisen vaikea hänen tilansa oli, kuuli hän ääniä viereiseltä lahdekkeelta, askelten narskahtelua simpukankuoria vasten, hiljaista vihellystä ja Mountin äänen, kun hän hyräili kappaletta vanhasta »Botany Bay» -laulusta:
»Ja kapteeni ja laivaväki ja luokkamatkustajat näki, kuinka me vangit kärsittiin.»
»Raiskis!» Oksa lennähti läjään. Sitten kuului;
»Oletteko valveilla, neiti Verity?»
»Kyllä», huusi tyttö vastaan.
»Saanko tuoda teille aamiaista?»
»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.
»Sepä hyvä. Tulen nyt.»
Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.
Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia — tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.
Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää. Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.
Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.
»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»
»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»
Hän palveli Margaretia ikäänkuin tämä olisi tosiaankin ollut pikku lapsi ja hän synnynnäinen eikä koulutettu, äidillinen hoitaja. Hänen huolenpitonsa, liikkeensä, ison koiran tapainen lempeytensä ja huomaavaisuutensa vaikuttivat tähän tyttöön ikäänkuin hän ei olisi sitä ennen aavistanutkaan, miltä tuntuu palveltuna oleminen.
Vilpittömästi Margaret ajatteli: »Jos minulla olisi ollut veli niin juuri tällainen hän olisi ollut.»
III
Hän olisi saattanut olla sellainen. Mutta hän olisi voinut olla myöskin toisenlainen. Veli saattaa merkitä mitä hyvänsä, kaikkea tai ei mitään. Jos veli on myöskin ystävä, syntyy läheisin, puhdas suhde, minkä tytön kanssa saattaa solmita (kun syrjäytetään pettävät intohimoiset suhteet). Sellainen veli, joka ei ole ystävä, saattaa olla kaikkien sukupuoli-vastakohtien alkuna. Kaiken sen pahan parantaminen, jonka »oma» veli on kotona aiheuttanut, saattaa vaatia vuosikausia kestävää viihdytystä muiden ihmisten veljiltä!
Näiden kahden äärimmäisyyden välille sijoittaa keskitason tyttö keskinkertaisen veljensä erilleen muista miehistä. (»Oi, sinä et osaa arvostella meidän poikia»…) Hän ei ole millään tavoin tytön tulevaisuuden yhteydessä. Mutta hän oppii sisarestaan tuntemaan naisia. (»Sisareni muistaakseni sanoi aina niin — ja niin.»)
Suurin piirtein katsoen ei sellaista tyttöä, jolla on veljiä, voida erottaa sellaisesta, jolla niitä ei ole.
Mutta sisareton poika on koko elämänsä ajan alakynnessä sisarsukupuolen kanssa solmittuihin suhteisiin nähden.
Margaretista, ainoasta lapsesta, tuntui tosiaankin, että kookas nuori mies, joka paitahihasillaan oli polvistuneena hietikolle ja silminnähtävästi tarvitsi parranajoa, oli hänen kaipaamansa hellän veljen täydellinen esikuva…
Hän kääntyi Mountin puoleen. Kuinka lapsellinen olikaan hänen huudahduksensa: »Olette niin kauhean hyvä minulle —»
Ja kuinka rohkaisevan herttainen olikaan toisen vastaus: »NO, no, älkää olko hupakko!»
IV
Eikä Margaretilla kuitenkaan ollut aavistustakaan Mountin lempeän ystävällisyyden takana piilevästä rajusta harmista ja kiihkeästä jännityksestä.
Hän ajatteli (ja tavallaan hän oli oikeassa): »Hän on varovasanainen, hyvin pidättyväinen nuori mies. Milloinkahan hän alkaa, kuten kaikki saarille joutuneet tekevät, haastella minulle todellisista ajatuksistaan?»
Ärtyneenä Mount mietti: »Tämä on vihoviimeistä! Yö ja päivä, ja nyt vielä yö, täällä…
— Tätäköhän se vanha heittiö tarkoitti? Tällaista hän suunnitteli lapsi-paralle, sen tiedän. Kaikki on tähän saakka käynyt ohjelman mukaan häneen nähden. 'Teetä hänellä työtä kuin neekerillä, huolehdi siitä, että hän saa ruokaa, mutta ei liian paljoa, hengittää raitista ilmaa ja pysyy tällä rannalla!' Se merkitsee sitä, etten minä saan luopua tehtävistäni…
— Niin, onpa tämä hupaista puuhaa… Mitä häneen tulee, niin kuittaa tämä kaikki, kunhan hän taas näyttäytyy. Missä hän on? Mielisairaalaan teljettynä hänen tietystikin pitäisi olla; mutta mitäpä toiveita siitä on! Olisin valmis lyömään vetoa, että hän on etsinyt mahdollisimman mukavan hotellin ja rehentelee siellä, komennellen parhaillaan sen hoitajia…
— Ja minun on pysyttävä täällä… Meidän on pysyttävä.
— Hyvä Jumala, kuinka nauttisin, jos saisin polttaa hänet tuossa nuotiossa kuin minkäkin Guy Fawkesin!
— Hän saa nauraa koko jutulle, ja hän on tehnyt minusta jonkunlaisen lapsenhoitajattaren, suojelusenkelin ja vanginvartijan sekamuodon! Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Sen haluaisin tietää.
VII luku
Venuksen peili
I
Kaiken aamua Margaret loikoi auringon paahteessa. Mountin nenäliina, joka oli kastettu putouksen vilpoiseen veteen, suojasi hänen otsaansa. Hämmästyttävän nopeasti hänestä alkoi tuntua, että hän oli ennallaan, että pahin kipu oli lakannut ja että hän jaksaisi taaskin olla apuna kasaamassa polttopuita!
»Ei. Huomenna kenties. Tänään on teidän pysyttävä alallanne. Nyt minä lähden taaskin kalliolle, ja te lupaatte loikoa keskipäivään saakka. Lupaattehan? Hyvä. No niin, asettakaa kellonne osoittajat minun kelloni mukaan! Teidän pitäisi osata auringosta määrätä ajan kulku.»
Uskomatonta, mutta Margaret nukkui taaskin Mountin paluuseen saakka.
Hän palasi yhtä tyytymättömänä kuin oli lähtenytkin.
Ei ollut näkynyt merkkiäkään häikäilemättömästä, vanhasta vintiöstä.
Se ei johtunut mistään vahingosta. Jos olisi sattunut joku vahinko tai tapaturma, olisi hänelle (sen hän tiesi) jollakin tavoin lähetetty siitä sanoma. Tahallisen, ajattelemattoman suunnitelman mukaan annettiin jonkun toisen kärsiä harmi ja vastus tuosta lemmon tytöstä.
Siinä se, niin, juuri niin!! Hän, Mount, panisi pian parhaansa selvittääkseen ukolle, mitä kunnon ihmiset hänestä ajattelivat.
Mutta samalla hän myönsi, ettei syy ollut tytön; hän kärsi, lapsi-paha!
Margaret alkoi reipastua. Mount puheli vienosti kuten sairaalle pienokaiselle… Ikäänkuin sattumalta, mutta ystävällisesti hän ehdotti, että kenties neiti Verity nyt valitsisi itselleen uimapaikan. Hän itse oli varhain aamulla mennyt veteen nuotiopoukaman rannasta. Ehkä neiti Veritystä olisi parempi se lahdeke, jonka lähellä hänen luolansa oli.
II
Heti yksin jäätyään Margaret alkoi valmistautua uimaan. Ensimmäistä kertaa meri nyt näytti hänestä välkkyvän houkuttelevasti. Oi, kuinka siunatun huojentavaa oli riisua yltään niin kauan käytetyt vaatteet!
Pois tämä laina-asu — villatakki ja tweedkankainen hame. Pois likainen, ryppyinen trikoo. Pois silkkiset, joustavat liivit. Pois ohuet, ranskalaiset liinavaatteet — vaalean kellertävät ja aikoinaan somat kuin äsken auenneen Islannin unikon terälehdet. Niin, mutta ne olivat pahasti kärsineet haaksirikosta, ummehtuneesta hajusta, höyrypurren ilmasta ja iltapäiväisestä raadannasta! Riemuissaan Margaret riisui vaatekappaleet yltään, laski ne hietikolle, pannen kiviä niiden päälle, ettei tuuli päässyt niitä lennättämään, pisti niiden sekaan rannekellonsa ja kalisevat helynsä ja kääntyi sitten hymyilevälle merelle päin.
Johtuiko hänen mieleensä Deauvillen uima-asu? Veripunainen kumipäähine, tulipunainen satiinireunuksinen tunikka ja housut, joissa oli delfiinikuvioita ja jotka päättyivät pitkiin, tulipunaisiin silkkisukkiin. Siihen asuun puettuna hän oli käyttänyt valkeasta vohlannahasta valmistettuja rantakenkiä, joiden nauhat oli palmikoitu ristikkäin pohkeiden ympärille. Lisäksi oli hänellä ollut valkeasta, vankasta satiinista tehty vaippa, johon oli painettu jättiläiskokoisia, punakeltaisia meritähtiä. Se oli näyttänyt ihastuttavalta Tatlerin valokuvassa, hulmuten ja lepattaen tuulessa, taustana rantakaistale, uljas kasino, viiruisia kylpytelttoja, liehuvia lippuja, kukkaryöppyisiä pengermiä — kaikkea, mitä merikylpylässä konsanaan on.
Mitään sellaista ei ollut täällä. Vain helminauha kaulassaan Margaret juoksi neitseellisen lahdekkeen veteen.