III
Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy kaikissa saarikirjoissa — sinisen veden pinnalle ilmestyvää, pahaenteistä, mustaa kolmiota.
Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle päin.
Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja hankasi sillä itsensä kuivaksi.
Rannikon ja lammikon pitäisi sopia kauniille tytölle vieläkin paremmin kuin hänen sievimmätkään leninkinsä sopivat. Sellaisen nuoren Venuksen olisi pitänyt nousta sen viehättävän, yksinäisen poukaman vaahdosta! Sellainen olento kuin Margaret silloin oli näyttää hauskalta Hemjicin mustekynäpiirroksena jossakin vastaisessa muotilehdessä. Mutta kuoropoika- ja ruumiskirstuvaikutelmia ei pitäisi tuoda tälle keltaiselle hietikolle. »Olenpa totisesti hirveän laiha», mietti Margaret, silmäillen vartaloaan. »Jalkani ovat pelkkää luuta. Entä kylkiluuni! Eivät suinkaan sievät…»
Hänen ensimmäinen itsearvostelunsa! Ensimmäisen kerran hän ajatteli vartaloaan muutoin kuin telineenä vaatteiden näyttelemistä varten. Vaatteet ja kasvot — vain niitä hän oli ulkonäöstään palvonut. Vaatteet! Milloinkaan ne eivät ole askarruttaneet ihmisiä niin paljon kuin nyt. Niiden viivoilla, liikkeillä, hienoilla kudoksilla, troopillisia lintuja muistuttavilla värivivahduksilla ja merkityksellä on oma kirjallisuutensa ja taiteensa. Hyvä kyllä, kunhan vain asiantuntijat eivät unohda, mikä on enemmän kuin puku.
Margaret katsahti ketjussaan riippuvaan peiliin, josta kuvastuivat hänen kasvonsa — viehkeät, vaikkakin niiden norsunluuta muistuttava jalusta oli saanut näivettyä muodikkaiden verhojen puristamana.
»Mutta miksi minun oikeastaan pitäisi olla huolissani? Olenhan täällä asumattomassa saaressa, kunnes joku laiva tulee —» Oikaisten selkäänsä hän keikautti päänsä pystyyn. Huomaamattaan hän teki muutamia kauan laiminlyötyjä harjoitusliikkeitä. »Miksi välittäisin rahtuakaan siitä, miltä näytän täällä?»
Kallion takaa hän kuuli Mountin puuhaillessaan hiljaa hyräilevän:
»Oh, Mauricot, Mauricot —»
(»Miksi maammoltasi sait niin sorjan muodon, ellei sulojasi armas nähdä saisi?»)
»Kun hän jälleen menee kalliolle, pesen vaatteeni vesiputouksessa. Ne kuivavat nopeasti auringonpaisteessa. Tuntui niin raikkaalta — en voi pukea niitä uudelleen ylleni sellaisinaan.» Niinpä hän veti kumiset saappaat sukattomiin jalkoihinsa — sujautti ylleen tweedhameen ja sinisen villatakin —, ja ne vaatteet tulivat olemaan hänen saariasunaan monia päiviä — viikkoja! Likaisemmat vaatekappaleet hän kääri mytyksi ja työnsi sen kallion rakoon.
Sitten hän lähti — pyytämään ensimmäistä palvelusta siltä mieheltä.
IV
»Halloo, neiti Verity! Oliko hauska uida?»
»Oikein hauska!»
Tytön ääni oli muuttunut. Lontoossa hänen väsynyt, iloton ääntämistapansa (tavut olivat laahautuneet hänen jälessään kuin riippuvat rönsyt) oli ollut omiaan osaltaan loitontamaan Mountia kauemmaksi tuosta lemmon tytöstä. Haaksirikon jälkeen oli lapsi-poloinen luopunut venyttelevästä puhetavastaan — hänen sävystään uhkui todella reipasta intoa, kun hän nyt vakuutti nauttineensa uinnista.
»Sepä hyvä! Ja katsokaahan!» Mount ojensi karkeatekoista, kolmipiikkistä haarukkaa, jonka pään hän oli vuollut suunnilleen pyöreäksi, hangaten sen sileäksi hiekalla. Mount katseli sitä kiihkoisen kunnioittavasti, kuten jokainen amatööripuuseppä silmäilee omin käsin valmistamaansa, vaikkapa kuinka alkeellista tekelettä.
»Kuinka komea!» ihasteli Margaret vilpittömästi. »Herra Mount, haluaisin pyytää teiltä erästä seikkaa — Luulisitteko osaavanne tehdä minulle erään kappaleen? Puisen kamman.»
Mies rypisti otsaansa epäilevänä.
»Osaisitteko? Tukkani on kauhea. Kaikki hiusneulani ovat pudonneet paitsi kahta. Ja se on ihan takkuinen. Se tuntuu tosiaan hirveältä. Mitä voisin sille tehdä?»
»Hm —»
»Kaikissa asumattomia saaria kuvaavissa kirjoissa kerrotaan ihmisten aina kampaavan hiuksiaan juuri syömänsä kalan selkäruodolla. Joko ovat heidän tukkansa olleet tyyten erilaisia kuin minun tai sitten eivät heidän kalojensa selkäruodot ole olleet samanlaisia kuin noiden forellien. Osaisittekohan te senvuoksi vuolla minulle kamman? Tai — ei kai teillä satu olemaan taskukampaa?»
»Olisinko tällaisen naurettavan pelättimen näköinen», kysyi Mount happamesti, pyyhkäisten päätään, »jos minulla olisi? Mutta koetanpa miettiä, miten saisin näperretyksi teille kamman. Perin karkeatekoinen koenäyte siitä tulee, pelkään. Muuten löysin juuri äsken tämän laudanpätkän —»
»Sen kai aallot ovat ajaneet maihin Sweetheart II:n hylystä?»
»Hm — tämän.»
Hän otti jalkojensa juuresta hietikolta lähes metrin pituisen laudankappaleen. »Siitä saattaisin tehdä jotakin. Mutta pelkään, että kampa pikemminkin muistuttaa haravaa.»
»Mutta minähän näytän heinäniityltä!» Margaret pudisteli hartioilleen riippuvaa ruskeata takkua. »Mikä tahansa on parempi kuin tämä. Tahdotteko ensin lainata minulle veistänne muutamiksi minuuteiksi?»
»Mitä varten?»
»Leikkaisin hiuksiani.»
»Te ette voi sitä tehdä, neiti Verity. Sitä ei sovi tehdä?»
»Kyllä minä voin —»
»Mutta ette saa.»
»Minun on se tehtävä. Tukkani on nyt jo otsalta lyhyt. Minun on leikattava pois kaikki nuo takana olevat, haitalliset tupsut. Ajatelkaahan vain! Niitä ei ole kammattu viikkokausiin — ei koko sinä aikana, jonka olin purressa. Kuinka kauan sitä kesti?»
Tämän kysymyksen mies vältti. »Teidän ei sovi typistää tukkaanne, ymmärrättehän. Ajatelkaa, minkälaisen hälyn se nostaisi —»
»Kuka hälyttäisi?»
»Nähkääs —»
»Täällä ei ole ketään muita kuin te ja nuo lokit näkemässä, miten tukkani on laitettu.»
»Miksi ette anna sen olla ennallaan?»
»Se tuntuu niin ilkeältä.»
»Mutta kuulkaahan! Kun pääsemme pois tästä kir— tarkoitan, jos meidät joskus pelastetaan johonkin laivaan —»
»Se olisi joka tapauksessa heti leikattava lyhyeksi, ennen kuin voisin tehdä sille mitään», väitti tyttö, hypistellen tahmean makuisia hiuksiaan, jotka jo nyt näyttivät samanlaisilta kuin kissanpojan sotkema silkkinen lankavyyhti. »Jo ammoin sitten olisin lyhentänyt sitä, jollei se Cynthian mielestä olisi pitkänä ollut omintakeisemman ja vanhanaikaisemman näköinen. Nyt se on kamalan epämukava. En saa edes sidotuksi sitä taakse. Minusta te todella voisitte lainata —»
»Miten aiotte menetellä, jos lainaan teille veitseni? Otatte kai kiehkuran kerrallaan ja kihnutatte sen poikki? Niin arvelinkin. No niin, jos se kerran on tehtävä, voinette sallia minun tehdä sen kunnollisesti.»
»Sepä hyvä! Tahdotteko tehdä sen?» Tämä Margaretin vastaus ei ollut erikoisen nöyrä, mutta hän lausui sen säyseämmin kuin oli koskaan ennen puhunut ainoallekaan nuorelle miehelle.
Hän istui lähinnä lepattavaa tulta olevalla, matalalla punertavalla kivellä. Paitahihasillaan ja tukka kampaamattomana Mount seisoi kumarassa hänen vierellään kasvoillaan tuikean huolekas ilme. Katkaistuaan laudanpalan polveaan vasten hän sovitti Margaretin pitkät, ruskeat hiustupsut sievästi kappaleiden tasaisten reunojen väliin.
Margaretin mieleen muistui, miten hän oli tottunut »laitattamaan» tukkansa. Hienosti kalustettu makuuhuone, jonka ilman pihkalle lemuava hieromisaine, ihomaali, kuumat käherryspihdit ja jasmiinille tuoksuva hiusvesi olivat tehneet tukahduttavan raskaaksi. Kähertäjän nöyristeleviä kysymyksiä: »Onko teidän täysin mukava olla näin, madam? … Saanko pyytää teitä kallistumaan hiukkasen eteenpäin? … Pidättekö erikoisesta shamponeerausaineesta? … Onko liian kuuma, madam? … Viileä suihku lopuksi? … Tuntuuko jo aivan kuivalta nyt?… Tällä kohdallako tavallisesti pidätte jakauksen? … Suvaitsetteko kiilloittaa kynsiä, sillä aikaa kun minä järjestän hiukset? … Vain hyvin lievä aalto.»
Hän olisi totisesti voinut nauraa tälle vastakohdalle.
Aine alla työaseellaan, jota oli käytetty kaloja perattaessa ja puuta näperreltäessä, leikkasi mies tytön paksun, sekavan tukan poikki pitkin laudan reunaa. Kerran hän nykäisi hiuksia pahasti. »Suokaa anteeksi, neiti Verity; olen siitä hyvin pahoillani.» Vihdoin hän siirsi syrjään sekä laudankappaleet että hiustakun. »Kas niin!»
»Kiitos!» Margaret pudisti päätään kuten vuoristopony. Hänen niskassaan heiluivat lyhyeksi leikatut hiukset hujan hajan. »Somaa!»
»Nyt hän näyttää kaksitoistavuotiaalta», mietti Mount. »Kuinka kirotun hävytöntä! Ja kaikki sen vanhan vintiön syytä. Uhrata tukka! Onko nyt mukavampi, neiti Verity?»
»Paljoa mukavampi», vastasi Margaret, nauraen ja ottaen esille erottamattoman peilinsä. »Sitä ei olisi osattu tehdä paremmin Hillin liikkeessä», kehui hän lapsellisesti, kooten katkaistut kiharat, jotka nyt muistuttivat meriruohoa. »Mieleeni juolahti, Mount —»
»Mikä niin?»
»Kuinkahan usein minun vielä on pyydettävä teitä järjestämään hiuksiani, ennen kuin meidät pelastetaan.»
»Niin, kuinkahan usein?»
»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»
»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.
Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia. Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount saattanut sietää — mutta ilman partaveistä…!
Ja siihen hän oli tuomittu.
* * * * *
Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö, kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute, joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.
Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»
Hän ei kysynyt.
Tämä sattui monta päivää myöhemmin.
Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään, ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.
»Varmastikin», huoahti tyttö, »täytyy tapahtua jotakin. 'Oivallisessa Crichtonissa' ajautui maihin tykkivene. Varmaankin on tulossa jotakin sentapaista.»
»Niin, varmasti, neiti Verity», vahvisti ankarasti koeteltu Mount.
He odottivat…
Päivät kuluivat heidän odottaessaan, että laiva tulisi näkyviin.
VIII luku
Entisyyden ääni
I
Ensimmäiset neljäkymmentäkahdeksan tuntia (niin sanotun) haaksirikon jälkeen tuntuivat kahdelta viikolta. Oudoissa paikoissa ovat ensimmäiset päivät aina pitkiä. Niinpä tuntuu lukukauden samoin kuin loman ensimmäinen viikko loppumattomalta; myöhemmin viikot ihan vilahtavat ohitse.
Täällä, saarella (joka Margaretin mielestä yhä oli asumaton saari Tyynessä meressä — sillä sanansa sitoma nuori Mount ei särkenyt hänen harhaluuloaan) — täällä päivät karttuivat viikoiksi, ja aika kului nopeasti. Purppuran sinipunervan ja hopeisen hohtavat illat seurasivat siniselle ja kullalle välkkyviä päiviä nopeasti ikäänkuin taikuri olisi siirrellyt niitä loitsusauvallaan.
Heti kun aamiainen oli pyydystetty (turhaan oli Margaret koettanut oppia sitä temppua synnynnäiseltä salakalastajalta, joka osasi narrata forellin käteensä; kyyröttäen Mountin selän takana puron partaalla hän sai vain katsella toisen taitonäytteitä), simpukat koottu, villien tapainen, ihastuttava ateria, valmistettu ja syöty, oli alettava huolehtia tulesta. Ja kas sitten oli aurinko korkealla sinitaivaalla, ja hänen oli aika uida (hän ui keskipäivällä; Mount varhain aamulla). Senjälkeen otti Margaret aurinkokylpyä omassa poukamassaan ja voimisteli, kuten hän nyt teki joka päivä, niinkuin hänen oli ollut tehtävä pikku tyttönä ollessaan.
Vielä hän ei oivaltanut nauttivansa olemassaolosta, josta oli riistetty kaikki muu paitsi kipeimmin välttämättömiä tarpeita — tulta, vettä, ravintoa, surkeata suojaa ja ihmisen seuraa. Samoin kuin hänen ruokahalunsa (joka oli kauan ollut riidanalaisena) nyt oli valtava uutuus, samoin hän nautti muistakin yksinkertaisista huveista. Ilo ulko-ilmasta ja seikkailunhalu alkoivat herätä tässä tytössä, jossa oli… kaksi Margaretia. Toinen oli Hill-kadun, Ritzin, Berkeleyn, Rolls Roycen, Revillen, Embassyn, Bond-kadun ja Oddleyn Margaret… mutta toinen Margaret, sussexilaisen huvilan ja puutarhan tanakka tyttönen, josta nuori Verity oli ollut niin ylpeä, joustava kaksitoistavuotias, josta eläintieteellinen tarha oli ollut huvituspaikka ja joka käytti ensimmäiset rahansa ostaakseen lahjoja äidilleen — se lapsi ei sittenkään ollut kuollut.
Hän kohosi haaksirikosta.
Jos kourantäyteisen, neuroottisen, väsähtäneen tytön muuttuminen terveeksi, nuoreksi olennoksi, joka taaskin tunsi jokaisen jäsenensä pursuavan elämää, tuntuu liian nopealta, niin muistettakoon eräs seikka —
Meidän ruumiinrakenteemme, mielenlaatumme ja taipumuksemme muodostuvat kymmenen ensimmäisen elinvuotemme aikana.
Ne tärkeät vuodet olivat kehittäneet Margaretista huiman rasavillin, joka uhkui riehakkaa elinvoimaa. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana oli terveiden juurien päälle kasaantunut kerrostuma, mutta ne eivät olleet tukehtuneet eivätkä turmeltuneet. Versovia vesoja tunkeutui niistä raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen, jota Margaret piti niin troopillisena.
Onneksi pysyi sää kauniina koko sen ajan, jota Margaret, kumma kyllä, alkoi nimittää »loma-ajaksi».
Muistelkaahan alkeellisimmissa oloissa, saarimaamme romanttisimmassa, jylhimmässä, kauimpana sivistyskeskuksista olevassa piilonurkassa viettämäänne loma-aikaa! Aina on sivistys jättänyt jälkensä (ja kuorensa) kaikkeen. Joihinkin paikkoihin sivistys on painanut vaakunamerkkinsä: tyhjän säilykerasian. Mitä viehättävimmän pensasaidan alta olette löytänyt vanhan saapasrisan. Syrjäisimmässäkin majassa olette tavannut kahvikupin, jonka pohjassa on Irlannin kultainen valkoapila; siellä on ollut pesua, lamppu (johon on aina pitänyt kaataa öljyä), on ollut huolehdittava puhtaista pyyhkeistä, on kyselty, milloin posti saapuu, onko tuo keskiviikkoinen Daily Mail ja muuta sensuuntaista.
Mutta niin ei täällä. Ei Margaretin saarella!
Ei kirjeitä, ei vuoteiden tekoa, ei astiain pesua, ei emäntää, jonka puolisoa aina vaivaavat niin kauheat ruuansulatushäiriöt, ei ostoksia, ei unohtuvia ajomiehiä, ei tilattujen, uusien uimapukujen odottamista, ei mitään sellaista, mistä tavallisesti on mahdoton irtautua vietettäessä lomaa »pienellä tärveltymättömällä rannikkopaikalla».
Lisäksi, ei minkäänlaista lomakiusaa. Sillä muistelkaahan hilpeintä, yksimielisintä seuruetta, jossa milloinkaan olette ollut mukana! Aina — tai ainakin melkein aina — ovat toiset olleet sotkemassa. He ovat tahtoneet pelata golfia tai lähteä kiipeilemään tahi jäädä kotiin pelaamaan bridgeä tai lähteneet jonnekin yhdessä tai yksin; he eivät ole sopeutuneet, ovat noudattaneet omaa päätään… He ovat olleet harvasanaisia tai puhelleet liian paljon, olleet aina saapuvilla tai eivät ole milloinkaan näyttäytyneet — tehneet kaikki sopimattomaan aikaan tai sopimattomalla tavalla… Aina toiset, vaivaloiset, kiusalliset toiset.
Parhaassa, moitteettomassa lomaseurueessa on kaksi henkilöä — te itse ja se mies (tai tyttö), jonka kanssa silloin satutte sopusointuisesti viihtymään.
Onko sellaisen järjestäminen helppoa sivistyksemme nykyisessä vaiheessa? Onko?
Mutta hyvin siihen suuntaan oli Margaretille järjestetty. Muut ihmiset, aina vaikeasti ohjattavat, olivat jääneet loitolle hänen havaintopiiristään, lakanneet olemasta olemassa. Täällä hän oli alituisesti yhden ainoan, pettämättömän hyvän kumppanin seurassa.
(Vielä hänelle ei ollut lainkaan selvinnyt, että hän piti Mountia sellaisena.)
Hän ei ajatellut sitä; hän ei ajatellut mitään, ei edes omaa äitiään.
Hänen ystävänsä taas, ne kuuluivat jonkun toisen ihmisen elämään.
Joskus ollessaan yksin aurinkoisella rannalla lokkien kirkuessa hän lausuili ääneen nimiä: »Claude, Claude Oddley… Cynthia.»
Ne olivat merkityksettömiä, tuntuivat jonkun aikoja sitten luetun, melkein unohtuneen kirjan henkilöiden nimiltä.
II
»Toivoisinpa, että meillä olisi jotakin lukemista», sanoi Margaret eräänä päivänä, kun he istuivat kallionrinteen puolivälissä olevalla kielekkeellä. Se oli luonnon muovaama, druidipappien alttarin tapainen, holvinmuotoinen komero, aurinkoinen, lämmin, suojassa tuulelta — eipä silti, että tuuli olisi ollut vinha. He istuivat siellä paistattaen päivää ja katsellen alati liikkuvalle, välkkyvälle merelle. »Muistatteko, herra Mount, suosittua puheenaihetta: 'Jos joutuisitte asumattomalle saarelle ja saisitte ottaa mukaanne' —»
»— 'kaksi kirjaa, niin mitkä kaksi valitsisitte?'» jatkoi nuori Mount hymyillen. »Kyllä; tunnen sen hyvin. Ja jotkut ihmiset vastaavat heti: 'Shakespearen ja raamatun.' Ja kieli-intoilija väittää: 'Raamattu ei ole mikään kirja, vaan kirjakokoelma.' Jotkut valitsevat 'Wisdenin ja Oxfordilaisen runokokoelman'. Toiset taas tahtoisivat rouva Beetonin keittokirjan ja Paul Morandin viime teoksen suurkaupunki-humusta —»
»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus näyttää —»
»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.
»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»
»Oi, mitä?»
»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»
»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista maisemaa.
»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»
»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen… olleensa tomppeli. Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»
»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»
»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»
»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.
»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle, veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa. Haluaisitteko silmäillä niitä?»
»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»
Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio, jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä, sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka »olivat suuresti sulostuttaneet» nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne Margaret Verity.»
III
Archie Mount luki ensimmäisen kirjeen ääneen. »Lupasin kertoa teille eläintieteellisestä tarhasta ja matineasta, joka oli kerrassaan viehättävä. Oi, kuinka siitä nautin, sitä ette osaa kuvitellakaan!!! Pidättekö tästä kirjepaperista? Eikö se ole kaunista? Ostin sitä Harrodin myymälästä, koska maksuosoituksestani jäi koko joukko rahaa tähteeksi ja voin niin ollen vielä ostella ja otin äidille joitakuita sievää nenäliinoja, joissa on V, ja arvelin, että olisi hauskaa saada juuri tätä paperia kirjoittaakseni Teille, koska sanoitte, että Teistä on hupaista saada kirjeitä. Jotkut arkit ovat vaaleanpunaisia, toiset sinertäviä kuin muna, ja jokunen on purppuran sinipunerva, mutta siitä väristä en pidä varsin paljon. Mikä on Teidän mielivärinne? Pienessä kissojen huoneessa oli kauhein haju, mitä ikinä olen tuntenut; se oli vähällä tehdä minut merikipeäksi — ja se tuntuu kamalalta. Rakas herra Mount, Teidän olisi pitänyt olla papukaijojen huoneessa, josta pidin niin kovin paljon. Oletteko koskaan kuullut niiden puhuvan? Kun nojasimme kaiteeseen katsellessamme antilooppeja, putosi lakkini niiden pesään, eikö se ollut kauheaa, mutta kiltti hoitaja kävi noutamassa sen sieltä. Miesparka, hän oli haavoittunut sodassa ihan raajarikoksi, mutta hän hyppeli kuin kuka tahansa. Pekka Poikasen esityksessä pidän eniten merenneitojen kalliosta, joka oli loistava!!! He kaikki sukelsivat veteen. Emme luonnollisestikaan jääneet katsomaan merileijonien ruokkimista, koska kello oli kolme. Joimme teetä teatterissa Minä pidän teestä teatterissa, pidättekö Te? Tahtoisin aina juoda sitä siellä. Te kai olette ollut monissa teattereissa, ja luultavasti on naurettavaa innostua niin, ettei saa unta, mutta ymmärrättehän, että olin ensikertalainen ja olin niin ihastunut. Vierellämme istui vanhempiensa seurassa kaksi pikku poikaa, toinen heistä nautti melkein yhtä paljon kuin minäkin, mutta toinen oli liian nuori eikä sanonut sanaakaan. Vasta nähdessään ikkunan, josta Pekka Poikanen lentää sisälle, ja sen takaa näkyvän öisen taivaan hän kysyi: 'Onko nyt pimeä? Onko kadulla nyt jo pimeä, vaikka äsken tänne tullessamme oli kirkas päivä? Minusta oli kauhean surullista, kun rouva Darling luuli, että vain hänen lastensa aaveet tulevat takaisin; se pani minut ajattelemaan, kuinka kamalaa olisi omasta äidistäni, jos minä kuolisin tai sattuisi jotakin, ja minua ihan tukehdutti. Wendyn pieni koti puissa oli hajoamaisillaan. En muistanut kertoa teille eläintarhan apinoista, joilla on niin surumieliset silmät, mutta uskallan väittää, että ne ovat todella ihan tyytyväisiä. Onkohan Teistä hauskaa Sveitsissä? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa minulle talviurheilusta ja kertokaa herttaiset terveiseni Wallacelle! Nyt minun taitaa pitää lopettaa, koska on maatapanon aika, joten sydämellinen tervehdys ja toivon teidän pian parantuvan ihan terveeksi.
Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»
Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot olivat muuttuneet.
»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa… ehkä minun ei olisi pitänyt —»
»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa…» (Tämä samoilta huulilta, jotka olivat huudahtaneet: »Hölynpölyä, Violet, et suinkaan aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin tarkoitan sitä.»)
Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea toista veljensä saamaa kirjettä.
»Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! Kuinka toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä, hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä, mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän. Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista, minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»
Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella, hillitynvakaisella äänellään…
»Rakas Herra Mount, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin. Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli. Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään, mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»
Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän niin?»
»Ääneenkö?»
»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin kauan kun on lämmin.»
Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa alimpana ollut kirjettä.
»Rakas Charles!
Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän. Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis, niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu. Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa. Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva) »tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa. Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa, jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon, etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»
Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle ystävälleen.
Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.
Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän, turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.
Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen! Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja kaikille… Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»
Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin samanlainen sittenkin!… Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama lapsi…»
IX luku
Haaveet ja todellisuus
I
Arvaan, mitä ajattelevat kaikki ne, jotka ovat lukeneet tätä kertomusta tähän saakka.
He lausuvat sen lyhyesti yhdellä sanalla:
»Vääjäämätöntä!»
Ajattelette: kaksi nuorta, normaalista, hyvännäköistä ihmistä on joutunut yhteen tällä saaren rannikolla — olkoonpa saari sitten tosiaankin asumaton tai ei, se ei merkitse mitään. Nuori nainen yhä mielellään kuvittelee, että se on, ja nuoren miehen on näyteltävä. Oivallatte, että hänet on melkein pakotettu siihen. Ei sekään merkitse mitään. Hän pitää siitä puuhasta. Auringon laskiessa, keskipäivän helteessä, viileässä, miellyttävässä hämärässä he ovat aina yhdessä. Tyttö alkaa joka päivä kukoistaa yhä raikkaampana. Mitä muuta saattaa odottaa?
Omasta kohdastani uskon nuorta Mountia, kun hän vakuutti, että vaikka hän olikin lakannut vihoittelemasta lemmon tytölle, vaikka häntä huvitti ja ilahdutti Margaretissa tapahtunut nopea, sekä ruumiillinen että sielullinen muutos, vaikka hän piti tyttöä liikuttavan rohkeana, hauskana, hyväluontoisena, mukavana kumppanina — kaikki se oli vielä pitämistä eikä mitään sen enempää.
Mutta se oli tulossa, arvelette.
»Välttämättömästi!» toistatte.
Kohtalo oli määrännyt, että tämän nuoren, ruumiillisesti terveeksi ja elinvoimaiseksi kehkeytyvän tytön piti alkaa kiintyä tähän nuoreen mieheen, joka oli sorea, vaikka olisikin ollut kansimiehen asussa kehnossa höyrylaivassa, vaikka hänen tukkansa olisi ollut kuin jonkun Café Royalin runoilijan ja partansa… kenpä voisi määrätä, kuinka monta päivää vanha?
Mutta miksi huitoa ilmaa tämän vuoksi (ei parran, vaan tilanteen)?
Jos he vietettyään nämä päivät kumppanuksina todella alkuperäisissä oloissa eivät vielä olleetkaan rakastuneet — niin täytyi vähitellen käydä ilmeiseksi, että mies tai tyttö tahi molemmat pian rakastuisivat. Arveletteko tosiaankin, että se on niin perin ilmeistä ja yksinkertaista?
Väitätte yhä: »Välttämätöntä.»
Niin, mutta malttakaahan —
Kuunnelkaahan tätä samaa asiaa koskevaa keskustelua.
II
Tämä oli tapahtunut vähän aikaisemmin, päivää ennen Margaretin ryöstöä — tarkoitan hyväaikeista siirtämistä. Oltiin Nizzassa; olin lähtenyt nuoren Mountin kanssa kävelylle sisämaahan päin lelumaisen kaupungin laidalla kohoaville rinteille.
Ne, jotka luulevat olevan helppoa onkia tietoonsa nykyajan nuoren salaisuuksia häneltä itseltään, eivät ole tavanneet hänen kaltaisiaan. »Onkija» on hän.
Heti kun kokeeksi viittasin tulevaan saariseikkailuun, kääntyi hän minuun päin, huulillaan herttaisin hymynsä, ja vastasi: »Avioliiton järjestelyäkö?»
»Niin itse tiedätte, että se on mielessänne», intti hän, kun väitin vastaan. »Te ajattelette — nuo kaksi joutuvat ihanteelliseen ympäristöön, ja tyttö ainakin luulee, että hänet on ryöstetty lunnaita varten. Arvelette, että nuori mies, kun tyttö kerran on kiskaistu irti sivistyneistä oloista, esiintyy romanttisessa hohteessa. Luulette —»
»Herra Mount, näytte olevan kummallisen varma siitä, mitä ajattelen!»
»Suokaa anteeksi! Jos ikävystytän teitä, niin vaihdetaan puheenaihetta —»
»Ei sinnepäinkään! Haluan kuulla ajatuksenne siitä.»
»No, olkoon vastuu teidän! Luulette minun ehdottoman varmasti rakastuvan silmittömästi tähän nuoreen naiseen, koska — jos herra Lloydin suunnitelma lainkaan onnistuu — minä olen omin silmin tarkkailemassa, kun hän muuttuu pilaantuneesta hylystä takaisin luonnolliseksi ihmisolennoksi. Arvelette, että asiaan sekaantuu itse rakkautta, koska minulla on osuuteni siinä muutoksessa! Lisäksi tulee läheisyys, meri-ilma, kuutamoinen yksinäisyys, rannalle loiskivat aallot. Ette jaksa käsittää, miten voisi käydä muutoin kuin niin, että seikkailun lopussa neiti Verity ja minä olisimme kihloissa —»
Vastustin: »Ettehän välitä edes siitä, että tiedän teidän jo nyt olevan kihloissa.» (Hän oli, se muistettakoon.)
»Avioliittojen rakentajien mielestä ei sellainen haittaa. Mietitte itseksenne: 'No, kihlaus ei ole avioliitto.' Se on vain koetusaika. Nykyajan nuoret mielivät yhtä vähän mennä kihloihin kuin ottaa tytön kumppanikseen sekaviin juonitteluihin. Ja sitäpaitsi te ette ole kertaakaan nähnyt nuoren Mountin morsianta», jatkoi nuori Mount järkkymättömän ystävällisesti. »Kenties se on joku tuollainen pojan ja tytön liitto, joka purkautuu heti jouduttuaan kosketuksiin todellisuuden kanssa —»
»Oliko se sitä lajia?»
»Kas vain, se kiinnittää mieltänne!» huudahti tämä tyrmistyttävä nuori mies, joka osoittautui yhä pidättyvämmäksi, kuta enemmän hän puhui. Jos hän puheli, täytyi sen koskea muita ihmisiä eikä häntä itseään. Ei koskaan häntä itseään! »Te», syytti hän minua, »luette jaksottaisia julkaisuja. Kaikki käy kuten jonkun sellaisen jatkuvassa kertomuksessa. Siitä kehittyy uusi, kiehtova näytelmä —»
»Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»
»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella sivulla», jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei ole romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»
»Tehkää se kaikin mokomin!»
»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä, kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki yhtä… Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»
»Millä tavoin?»
»No niin, hän ei ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy. Valitan, että särjen teidän romanttisen —»
»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra
Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee
Margaretin miesihanne?»
»Nuoresta Oddleystä kenties.»
»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että tyttö vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»
»Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö todellisen rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä miestä?»
»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun tyttöaikanani… Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen osakseen tulee Claude, kuin se, että te tulette.»
»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä ennen oli tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja, hitto soikoon, olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se punatukkainen nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran. Viehättävä poika.»
»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia, joka ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen vuotta 1919? Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta kannalta?»
»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään, varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen…»
Käännyimme takaisin aamiaiselle.
III
Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.
Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen vain tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten katselleet eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko alkaa taaskin mennä mailleen!»
Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut…
Heti sanottuaan: »Hyvää yötä!» oli nuori Mount kerran avannut suunsa huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä onnenmaassa.»
Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä virkkanut.
Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen koko olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti liikkeessä ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista, niin että hän illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään tilaan ja nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes aurinko oli ylhäällä.
Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti lapsellisen yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan katkaistuun ja tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista. Sentapaiset mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan hän tunsi elämän sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä tahdissa. Ei mitään tapahtuisi… vähätpä siitä.
Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.
X luku
Etäinen kutsu
I
Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.
Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa ajamana tähyilemään herra Lloydia…
Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta vartijasta! … Se oli kerrassaan liikaa…
Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä) lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille. Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet, sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi. Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt. Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.
Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän näki »sen».
Siellä oli tarinain mukainen »pilkku taivaanrannalla»…
Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti pohjoiseen päin! … Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se oli kenties tytön etusormin pituinen.
»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään meitä pois saarelta!»
Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen juonen mukaista.
Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.
Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.
Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti: »Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla kalliolla?» Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: »Miksi emme ole laittaneet isoa merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät? Aina hän on lykännyt sitä tuonnemmaksi.» … Sitten: »He eivät erota nuotiotamme!» Ja sitten: »Minun on liehutettava jotakin. Minun on liehutettava jotakin.» Hän muisti haaksirikkoisten repineen paitansa heiluttaakseen niitä lippuina…
Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun sitä oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia juovia; se oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se oli likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.
Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti oksan pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»
Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi korkealle, punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä lipun mukanaan.
Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva hoi!» mutta ääni lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä kiinteästi taivaanrantaan hän »tahtoi», että laivasta annettaisiin vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut; kolmen, neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen tähystäjän hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten kuvastuva, vinhasti heiluva, valkoinen täplä!
»Hoi — »
Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi nähdä. He näkisivät heti…
Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa, liehuttamassa laatimassa laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä, äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —
II
Tässä yhteydessä välähti outo ajatus jossakin, ei suinkaan Margaretin mielessä, vaan kauempana kuin tuo savukierukka oli:
»En tahdo päästä pois täältä! Toivoisin, ettei minun tarvitse. Tulen takaisin. Joskus minun on palattava tänne, missä olen ollut niin onnellinen —»
III
Se pieni ajatus häipyi kuin vilahdus.
Uudelleen oli tytön ainoana kiihkeänä pyrkimyksenä: pois täältä — pois täältä! Hän puri huuliaan, hankasi jalkojaan kiveen. Oi, aluksessa olijain täytyi nähdä hänet; heidän täytyi (»Auttakaa!») Jospa hän vain jaksaisi kiljua kovemmin, liehuttaa rajummin —
Hänen omissa korvissaan kaikui hänen äkäinen äänensä, kun hän kysyi:
»Missä hän on? Miksi ei hän tule pysähdyttämään tuota laivaa?»
IV
Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan mielipaikaltaan puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa vitsassa hän kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen siihen mennessä saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon vaiheilla). Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.
Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo mielessään sitä sanaa.
Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta kuinka kauan saattaa tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan valehtelijan on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle järjestelylleen, jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori sukulaisensa menettelee, kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla kuin muutamia päiviä», päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän oli vakuuttanut itselleen alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on näyttäydyttävä, tunnustettava tytölle kaikki peittelemättä —»
Entä sitten?
Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! … Hän raivostuisi. Totta kyllä, se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä paikassa ja (oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa kuvaavaa, kohteliasta sanaa.
Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin tahtoaan vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?
Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»
V
Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta kauemmaksi saaresta.
Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan. Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.
(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)
Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä ohentuen kieri taivaalle.
»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei ketään tähystämässä… Se poistuu… Jättää meidät tänne… Mitä minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa! AUTTAKAA!»
»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa, Margaret?»
Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.
»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla… Melkein silmänkantamattomissa jo nyt.»
Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »Siinäkö kaikki?»
»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan…»
»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»
»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»
»Te säikäytitte minua oikein riivatusti… Älkää toki tehkö sitä uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»
»Ettekö osaa puhua muusta kuin tuollaisesta? Eikö teillä ole lainkaan mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut käsistämme!… Ettekö jaksa käsittää?»
Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin vähällä pamauttaa kuuluville, mitä tyttö ei käsittänyt. Ja kun he sitten laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen, mitä ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi ei mikään ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään huomiota häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti tahansa. (Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut huiskuttamassa kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)
»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut… Luulin, että nyt olimme pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»
»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.
Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä petosta. Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä. Ja eihän se henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin häpeällistä olisi hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu kohdistui vieläkin karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko noin alakuloisen näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri äsken ja ensimmäisen kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.) »Seuraavalla kerralla on onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva, se on varma —»
»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella rautatieasemalla», nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna olisi juuri äsken 'sivuuttanut tämän aseman' emmekä olisi juuri äsken menettäneet ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»
Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi:
»Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa minua!
Uskokaa, että olen pahoillani! Kaikesta!»
Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden Margaret luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi: »Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne pahoillanne? Mitäpä siitä —»
Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä. Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin he saapuivat rannalle.
Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: milloin ennen oli Mount pitänyt hänen kättään? Äkkiä se muistui hänen mieleensä.
Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »Ah! Silloin se oli; tekö se olitte?»
»Mitä niin?»
»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»
»Mitä te puhelette?»
»Te se olitte… Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme haaksirikon… Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra Mount?»
Äänettömyys.
Mount: »Minkä tähden kysytte sitä?»
»Tehän piditte kädestäni?»
»Niin… Mutta miksi tosiaan sitä kysytte?»
Taaskin äänettömyys.
VI
Ihan aikomattaan Margaret oli lausunut sen kysymyksen. Useita kertoja hän oli aprikoinut, miten saarelle oli tultu.
Tietenkin oli ollut vene… No niin, missä se vene oli?
Pirstoutunut rantakallioihin, oletti hän. Niin, hän oli otaksunut (puhuessaan siitä erinäisiä kertoja), että vene oli paiskautunut sirpaleiksi, särkynyt tulitikkupuiksi — että siitä (nähtävästi) oli jälellä vain se rannalle ajautunut laudanpätkä, jonka Mount oli katkaissut kahtia ja jonka palasia hän oli käyttänyt lyhentäessään hänen hiuksiaan. (Myöskin koetti Mount näpertää siitä hänelle jonkunlaista kampaa.)
Mutta sitä venettä soutamassa oli täytynyt olla jonkun —
On mahdoton soutaa ja pidellä toisen ihmisen kättä —
Ja jos veneessä olisi ollut ainoastaan herra Mount —
Vai oliko siellä ollut muitakin?
Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti kaikkea sitä nuorelta mieheltä…
Ei niinkään helppoa.
Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen aivojaan askarrutti…
Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen aivojaan.
Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko — ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)
Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan jättäen hervottomat sormensa nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi kuin olisi jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä täytettyyn maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli tuonut, kysyen: »Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko kärkeviksi, madam?» Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut kätensä Claude Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien kosketus hänen käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin kynsienhoitajan liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi puristanut hänen kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään erotusta.
Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä oli ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi osannut sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan hänen kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen aina. Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä oli hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä kättään.
(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti kätensä ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa hameensa karkeille laskoksille.)
Hän piti siitä!
Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»
Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»
»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»
VII
Siitä hetkestä muuttui heidän elämänsä sävy. Hyvinvoinnin rytmillinen yksitoikkoisuus särkyi — epäsoinnuiksi.
Jo seuraavana aamuna kuului niitä useita.
XI luku
Muutos
I
Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä ei tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen äänestään. Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi…
Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme toiset puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään illallisen tavallista myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun pyydettävä teitä pysymään tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme uudelleen, neiti Verity. Minun on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana, ettette karkaa minun ohessani poissa koko päivän.»
Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen. (Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt mitään!)
»Poissako?»
»Niin.»
»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä — jotakin», virkkoi Mount.
Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta ja partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan. Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren, ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa varoja kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin takkuisia kuin vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat vaaleat ja sopivat hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen tummien hiustensa, kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset. Näillä »kaksivärisillä» miehillä on kummallisen pakottava vaikutus. Sellaisena väriltään Mount komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen ja hiekkaisine, sekavine pukuineen näytti Adonikselta — Augustus Johnin sanojen mukaan. Margaret (joka ei ollut edes niin siisti kuin tämä miellyttävä villi, mutta risaisessa asussaan viehkeämpi kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa leningeissään) katsahti häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti vähäinen kohtaus hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori mies, ollen täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten seurustelupukujen ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja moitteettoman siloinen, oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.
»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava.»
Neiti Verity oli vastannut: »No niin, se on teidän vahinkonne, eikö niin?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?
Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi… Taaskin olivat tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi päiväksi.
Loukkaantuneena Margaret tiedusti: »Enkö minä voi tulla mukaanne?»
»Kuka hoitaisi nuotiota?»
»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»
»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»
»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan, miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain jätimme sen —»
»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»
»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen.
Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»
»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!… Mistä arvelette meidän saavan toisen rasian?»
»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta, jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.
Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas. Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä. Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan toisilleen hyvää yötä —
»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti, »saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»
Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan pelokkaaksi.