»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään muusta en välitä… Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei samalla jyrise… Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja — tai villejä ihmisiä —»
»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia; enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»
»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte — ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»
»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa. »Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»
»En ole huolissani mistään muusta», selitti Margaret. »Olen mielelläni yksin. Pidän siitä.»
Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan päivän loppupuolella.
II
Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja jonka kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän olikaan ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut: »Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.
»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti…
(Peto!)
Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä aikana kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän »nuorta ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.
»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»
Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla! Kuinka hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin sulkeutunut! …
Sillä sulkeutunut hän oli aina.
Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän (hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään hänen vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien lukemiensa kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään näytelmäkappaleita, kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä, joissa Margaret ei ollut milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla torpeedonhävittäjällään vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin ollut veljellinen, sittenkin pysynyt erehtymättömän suljettuna. Hän ei ollut kertaakaan maininnut Margaretille ainoatakaan häntä henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa. Niin, ei kertaakaan koko aikana, minkä he olivat olleet tällä asumattomalla saarella yhdessä. Puhuisikohan hän milloinkaan? Margaret aprikoi…
Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle haastellut… Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen, muisti, miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity…» tai ystävällisesti huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti Mountin sinisten silmien hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen auringonpaisteessa, hänen kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän, pienipäisen, leveäharteisen varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui tummana liekkejä vasten. Kaikki nämä yksityiskohdat hän oli pannut merkille vain sen tähden, että Mount oli ainoa henkilö täällä. Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle vastenmielistä muistettavaa poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen kerran. (»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen raakalainen!)
Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle, saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.
Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet tänne… (puhellen »ihanasta säästä» ikäänkuin teatterimaisella puutarhakävelyllä… Pyh!)
Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hän Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa syvemmälle) — vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta kädessä häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.
Pian hän oli riemuissaan…
III
Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt, unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli — kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.
»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia häntä huolimattomuudesta… Annankohan tulen sammua?» mietti hän pahankurisesti.
»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän sitten luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat tallettavat kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian povelleen villapaitansa alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu Mountin autovaipasta leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta kuvittelemaan, minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman lyhyessä ajassa hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin käänsi päätään, osui hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount oli pudottanut, jättänyt, unohtanut.
Mountin kello!
Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin kokonaan poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?
Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa. Kello oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä. Aina hän piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni toisessa taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.
Mutta nyt — nyt hän oli jättänyt sen!
Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä ja kuinka hyvin hän oli sen ansainnut… Äkkiä hän huomasi pienen kellon takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin. Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön kuva. Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon tytön täytyi olla Mountin morsian.
Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.
Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut määritellä, miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja nyt hän ei voinut erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein vaivasi ruumiillisesti. Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi jotakin…
Hän, joka oli ajatellut: »En koskaan voi olla, onneton tällä saarella.» Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!
Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti. Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.
Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon kuoressa.
»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen… jos näkee.»
Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä, alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti…
Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä. Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.
»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.
Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät… tukehtuivat … Pannessaan kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi. Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana istua. Hän odotti Mountia…
Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut löytää? Missä hän on?»
IV
Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa pienen kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi peitti maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän kristallikirkasta, kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden putouksessa. Huikaisevan sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia, huippulatvaisia vuoria; lähempänä se päällysti metsäomenapuista kasvatettua aitaa, saniaisia ja vaaleanvihreitä, villejä orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti kaikkialla tässä kolkossa kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä…
Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut saada tietoja kaupungista.
»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva, madonnankasvoinen postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen esiliina. »Kestää kovin kauan!»
Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.
Hän jupisi hiljaa: »Mikähän häntä viivyttää?»
XII luku
Kielten helähdys
I
Auringon laskiessa Mount palasi, ja hänen muassaan oli — yllätys. Se oli kuluneella nuoralla köytetty kotelo. Keikutellen, nykien ja vetäen sitä selkänsä takana nuorasta hän toi sen leirille ja huomautti: »Vähän taloustarpeita, neiti Verity» (lausuen sanat tavattoman hilpeästi).
Heti Margaret ajatteli: »Hän on yhä kovin äreissään.»
Niin hän olikin.
Eikä hän ollutkaan syyttä, sillä odotettuaan tuntikausia ja tiedusteltuaan hurjan kiihkeästi, hän oli saanut kovin onton, tyhjänpäiväisen, epätyydyttävän vastauksen, jonka herra Lloyd oli jättänyt sen kaupungin hotelliin. Sieltä hän oli ainakin löytänyt sen vanhan veijarin jäljet. Vastauksessa oli ollut kaksi lausetta: »Jatkakaa toistaiseksi! Lähetän tietoja.»
Mitäpä hän olisi senjälkeen voinut tehdä muuta kuin vedota kylän papin ja postinhoitajattaren, joka samalla oli kylän ainoa kauppias, sääliväisyyteen?
»Olette löytänyt jotakin. Olette todella löytänyt jotakin haaksirikkotavaraa», huudahti Margaret, siten vapauttaen Mountin punomasta lisävalheita. Palatessaan takaisin leiripaikalle hän oli kiukkuisena sommitellut tarun, että hän oli löytänyt kotelon, joka oli ollut ahtautuneena kallionrotkoon heidän oikealla puolellaan olevassa lahdekkeessa. Nyt hänen ei tarvinnut turvautua siihen.
»Katsotaanhan, mitä siellä on», pyysi Margaret, käyden kotelon kimppuun ja kiskoen sormineen tiukkaa, monimutkaista solmua…
Margaret ja Mount aukaisivat tiiviisti sullotut kääreet innokkaampina kuin olisivat entisaikaan olleet, vaikka tarkastettavina olisivat olleet Fortnumin ja Masonin koko varastot. Kotelossa oli monenlaista tavaraa, kuten iso laatikko Petit Beurre-keksejä, kymmenkunta omenaa, lasipurkki kielisäilykettä, kuivattua makkaraa, ranskalaisia tulitikkurasioita, savukkeita, pullo punakeltaista curaçoa-likööriä, suklaata, saippuakappale (jonka Margaret kiihkeästi sieppasi), iso veitsi ja lopuksi jotakin vanhassa nahkakotelossa.
»Herra Mount, mikä on tämä kummallinen vehje?»
»Sitä teidän sopii kysyä», vastasi Mount typerän näköisenä. Hän ei käsittänyt, miten hän oli saattanut olla sellainen tomppeli. Hän oli jaksanut torjua vanhan, hyväntahtoisen papin esitykset, kun tämä oli tarjonnut hänelle todella tarpeellisia esineitä, kuten saksia ja partaveistä. Tavattomasti ponnistaen tahtoaan hän oli hylännyt nämä elämäntarpeet, sillä hänenhän täytyi viimeiseen saakka näytellä tytölle asumattoman saaren kujetta ja käyttää avukseen kaikkia senmukaisia yksityiskohtia. Mutta sittenkään — sittenkään hän ei ollut jaksanut vastustaa, kun hänelle tarjottiin hyödytöntäkin turhempaa…
Mielessään moittien itseään hän lausui ääneen: »Minkätähden tämän kotelon sulloja, ken hän sitten lieneekin, on pannut siihen lisäpainoksi tämän mitättömän kapineen —»
»Mutta mikä se sitten on?»
»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»
»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»
Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.
Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut niitä huomannutkaan.
II
Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä. Mikä odottamaton onni!… Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden väliin oli pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä omenia. Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää, punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!
Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet ensimmäisen saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti entistä pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän, Mount, oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia, oikeata leipää ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut maistanutkaan ruokaa hänen lähdettyään)… Hän ei enää ikinä tapaisi Lloyd-vanhusta eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.
Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.
Margaret taas —
Häntä vaivasi se omituinen turtumus, jota ihmiset nimittävät »ei minkään ajattelemiseksi».
Hyvin hajamielisenä Margaret kyyrötti hämärässä nuotion äärellä, äänettömänä äänettömän nuoren miehen vastapäätä. Taaskin häntä kalvoi sama kummallinen, epämukava tunne — nyt se ei ollut tuskaa, ei vihlovaa kipua! Tuskin se edes koski. Tuntui vain siltä kuin jokin olisi melkein tuntumattomasti näppäillyt jotakin hänen sydämensä kieltä — kehoittaen häntä, kutsuen häntä — mihin?
III
Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä. Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli nytkin.
Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi, värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla, kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään…
Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: »Se näytti näyttämömaisemalta.»… Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta ei koskaan saada).
Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?
Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa, kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista, joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä kömpelösti sovitetuilla langoilla.
Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —
»Ja sinä —»
IV
»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.
Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja maailmallisesti viisaiden silmätikun.
»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi Mount — lyhyemmin kuin itse huomasikaan.
(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin kiltti.»)
Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.
»Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.
Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»
»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen… Juurihan sen löysin… Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia savukkeita?»
Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.
Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo, suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö, kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja lisäili nuotioon oksankappaleita.
Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?
Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»
Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen —»
Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä (joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut heltyneenä tai ihastuneena.
»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista… 'Vanha kentyckilainen koti' —»
»Mutta kyllähän minä sen osaan.»
Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin hermoihin, jolla on kuuleva korva.
»Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö, ilo hilpeä ilmoille raikuu. Kova aika saapuu, ja edessä on työ, ja kaihoten laulumme kaikuu.»
Hänen obligatonaan olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus…
Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: »Oi, viivy! Olet niin ihana.» Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta kuin ihanuuden katoaminen.
Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:
»Älä itke, neitonen, anna murheen mennä, kaikuessa hontelon aatoksissa lennä kotirattoon rauhaisaan Kentuckyssä asumaan.»
Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!… Yhä kuului laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän tuulen huokailua.
V
Mountin reipas puheääni särki lumouksen. »Vuosia sitten kuulin tämän vanhan sävelen ja ehdottomasti oikein. (Esitin sen kai kokonaan väärin.) Se on varmasti yhtä hyvä kuin nykyiset, uudet ja 'hienot’, eikö teistäkin?»
Margaret (joka näkyi tummana hahmona nuotion hehkua vasten, vain helmissä vaaleanpunerva välke) ei voinut vastata heti.
Mount oli näppäillyt soittimen kieliä aavistamatta, mikä muu kieli oli värähdellyt.
XIII luku
Yöllistä vapautta
I
Ennen kuin Margaret toivotti hyvää yötä, virkkoi hän nuorelle Mountille: »Te otitte ensimmäisen tutkimusvuoron! Huomenna tahdon minä lähteä vaellukselle.»
»Vaellukselle — minkä tähden?»
»Olen kyllästynyt pysyttelemään yhdessä ainoassa pienessä, ahtaassa paikassa.» Margaretia vaivasi tunne, ettei hän nyt voinut puhua tälle miehelle avoimesti ja vapaasti, kuten hän olisi voinut tehdä edellisenä iltana. Ihan ilman aihetta oli heidän suhteissaan tapahtunut jokin muutos… »Kaipaan pois täältä, herra Mount. Sallikaa minun liikkua vähän, teettehän niin?»
(Heti häntä harmitti, että oli käyttänyt sanaa »sallikaa».)
Mount puhui hänelle kohteliaan vieraan tapaan.
»Neiti Verity, ette ole vielä varsin kauan harjoitellut tätä ponnistuksia kysyvää elämää varten.»
»En haluakaan ponnistella. Tunnen oikein hyvin jaksavan! kävellä vähän — puolitoista penikulmaa —»
»Ei vielä. Te väsyisitte perinpohjaisesti hoivailtavakseni—»
»Lupaan, etten väsy.»
»Sellaista ei voida luvata», huomautti nuori Mount, pistäen ukulelen koteloonsa. Hänen itsehillintänsä salasi eräänlaista pelkoa…
Sillä tämän kiusallisen jutun hoitaminen alkoi käydä täpäräksi. Jollei hän sitoisi tuota kotelon kiinnitysnuoraa tytön nilkkoihin, niin miten hän saisi Margaretin pysymään määrätyllä alueella? Hän oli nyt ilmeisesti päättänyt lähteä tarkastelemaan seutua. Entä jos hän sen tekisi?
Se olisi pulman yksi ratkaisutapa. Mahdollisesti paras.
Entäpä jos tyttö lähtisi, pujahtaisi hänen luotaan puolentoista penikulman taipaleelleen? Jollei hän kiertäisi ympyrässä, joutuisi hän puolitoista penikulmaa samottuaan tielle ja vieläpä mainion hyvin tehdylle tielle. Se veisi hänet johonkin noista kivisistä kylistä, jotka muistuttivat Grimmin kotisatuja, jollekin noista kirkoista, jotka olivat niin korkealla, että näyttivät olevan taivaanmatkan puolivälissä. Hän tapaisi ihmisiä, muuleilla ratsastavia talonpoikia, vuohipaimenia…
Se särkisi kaikki.
Äkkiä Mountin mieleen välähti, että olisi sääli, jos Margaret yhdennellätöista hetkellä saisi kaikki selville. Hän teki omituisen päätöksen… Niin kiukuissaan kuin hän olikin Lloyd-vanhukselle, tukisi hän häntä loppuun saakka. Hän ei päästäisi tyttöä näkyvistään. Hän keksisi verukkeita… Sellainen oli hänen suunnitelmansa.
»No niin, neiti Verity, nähdäänpähän, missä kunnossa olette huomenaamulla. Hyvää yötä!»
II
Margaret virui luolassaan myöhään yöhön saakka valveilla, silmät levällään.
Ylen määrin kiihtyneenä ja huolestuneena hän heittelehti kyljeltä toiselle ison päällystakin alla. Hän kyseli itseltään: »Mikä häntä vaivaa? Jokin hänen on. Jokin, mitä ei ollut eilen.»
Sitten hän ajatteli: »Minkä tähden olin niin surkean onneton tänä iltana? Miksi olin vähällä purskahtaa itkuun hänen laulaessaan? Minua kalvaa koti-ikävä. Olen täällä… kaukana kaikista, joista pidän…»
Äkkiä hänelle selvisi: »Yhdestä seikasta olen varma. Hän salaa minulta jotakin. Hän on salannut minulta jotakin koko ajan täällä ollessamme.»
Sitten vaisto (kuten vaisto silloin tällöin tekee) osui naulankantaan: »Tässä saaressa on jotakin kummallista, ja hän tietää, mitä se on. Entäpä jos emme olekaan haaksirikkoisia. Entäpä jos minua onkin pidätetty täällä jossakin määrätyssä tarkoituksessa?»
Kuten tavallisesti sai vaiston neronleimahdus nytkin huonon vastaanoton sitä kuuntelevalta järjeltä. Melkein heti Margaret päätteli: »Se on järjetöntä! Mistä sellainen mielipuolinen ajatus lienee lehahtanut päähäni?»
Taaskin hän pohti: »Mutta herra Mount koettaa aina minua estää epäilemästä — mitä? Tietääköhän hän varmasti, että kaikki muut hukkuivat? Näkikö hän heidän uppoavan? Saattaakohan se olla sitä?»
Sitten hän aprikoi: »Jokohan hän nukkuu? Kerran hän kertoi ehtineensä vain kahdesti kääntyä ja sijoittua kasvot merelle päin, ennenkuin vaipui uneen eikä tiennyt enää mistään.»
Vielä hän ajatteli: »Hyvä! Täysi kuu! On tuntikausia valoisaa kuin päivällä… Kun uskon sen miehen olevan sikeässä unessa, nousen vuoteesta… En odota huomisaamua lähteäkseni puolentoista penikulman kävelylle. Menen tänä yönä… Jaksan kyllä taivaltaa. Jollen saakaan saaresta mitään selville, väsyn ainakin niin, että palattuani nukun kuin tukki —»
Se oli hänen suunnitelmansa.
III
Pian oli kuu, joka hämärässä oli näyttänyt kultaiselta kilveltä, samannäköinen kuin hopeakolikko korkealla kallioiden yläpuolella.
»Nyt», tuumi Margaret.
Työnnettyään vaipan syrjään hän nousi pystyyn ja veti kumisaappaat jalkaansa. Sitten hän muisti, että hänen oli tunkeuduttava pensaikon lävitse, ja riisui saappaat jälleen pois pannakseen ensin jalkaansa paksut golfsukat. Myöskin hän otti käteensä karsitun oksan, jonka piti olla hänen alppisauvanaan. Niin varustautuneena hän lähti kiipeämään, noudattaen puron vartta. Aluksi hän kapusi hitaasti, varovasti, hiljaa (ettei herättäisi toisessa luolassa nukkuvaa miestä), mutta sitten hän joudutti vauhtiaan. Jokaisen askeleen jälkeen lisääntyi seikkailun tuottama nautinto, ja siihen punoutui öisen vapauden tunnetta.
IV
Öinen vapaus… kummallisia sanoja, joita on käytetty määrätystä sieluntilasta. Jotkut ihmiset uskovat varmasti sielun unessa voivan irtautua maahan sidotusta ruumiista. Ihan tosissaan nämä ihmiset luulevat voivansa erottaa sellaiset yöt, joina heidän sielunsa on siten liikkeellä, niistä öistä, joina heidän sielunsa (lihan vankina) ei jaksa vapautua, joina heidän sielunsa ei »ole poistunut». Ne yöt ovat väsyttäviä. Olkoonpa uni ollut vaikka kuinka sikeätä, se ei ole virkistänyt.
Uni on yhäti tutkimaton alue. Tiede tunnustaa, että öinen tilamme on elämämme suurimpia ongelmia…
Ehkä Margaretia hänen entisen elämänsä aikana, jolloin hän tanssi aamusarastukseen saakka ja nukkui päivänvalossa, vaivasi yöllisen vapauden puute. Saarella oli sikeä nukkuminen edistänyt hänen parantumistaan…
Mutta tänä iltana oli Margaretin sisäinen minä hänen valvoessaankin täydellisesti »vapautunut» ikäänkuin hän olisi nukkunut — niin, silloinkin kun hän liikkui oudon hopeiselle hohtavassa maailmassa, jollaisia hopeiset unelmamaisemat ovat.
Rajattomana ja värittömänä seutu kohosi, leviten hänen ympärilleen. Kuun vuorilta näyttävät kalliot reunustivat toistensa takana olevia kumpujonoja, jotka olivat kuin norsunluuta hopeisella pohjalla.
Läheiset kivet näyttävät norsunluulta, niiden välissä kasvavat sekavat pensaat hopeakudokselta. Hänen oma kätensä oli kuin marmorista veistetty… Ruskeasta hameesta ja sinisestä villapaidasta oli väri kadonnut, ja kaikessa oli kuutamon sinertävän kalpea leima, joka olisi ollut kammottava, jollei se olisi ollut niin kaunis. Oi, hopeavivahteiden sinfoniaa! Hennoista koivunrungoista välkkyvä, haavanlehtien alapinnoista värähtelevä hohde levisi ikäänkuin timanttien tähdittämänä hämähäkin kudoksille — kyyhkysenhöyhenten, kissankäpälien, terälehtien tuppien harmaata väriä oli luomassa vivahduksia avaraan, outoon maisemaan… Harmaata, joka välähteli kuin kalansuomukset, harmaata, pehmeätä kuin ohdakkeessa, samanlaista kuin naisen vaaleneva tukka, kesäkuun taivaan harmaata, helmiäisen hohtavaa harmaata, kirkkaiden lapsensilmien harmaata, järvenpinnan väreiden harmaata — kaikkia niitä vivahduksia näkyi, vaihtuen, sekaantuen toisiinsa, värittömässä, mutta kuitenkin värikylläisessä maisemassa, jota yöllistä vapautta nauttiva Margaret katseli astellessaan eteenpäin.
V
Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla. Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.
Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua… Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki Margaretin omat ajatukset… Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut… Hän ei tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.
Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä, persoonattomassa välkkeessä.
VI
Kirkas hohde himmeni. Hopeista järveä muistuttavan maiseman yli näytti kiitävän tummia väreitä, öinen taivas alkoi vetäytyä pilveen…
Margaret ei huomannut sitä, ennenkuin hänen tietoisuuteensa oli tunkeutunut silmäänpistävämpi seikka. Hän oli nähnyt aaveen.
Se oli kadonnut, ennenkuin hän ehti »tointua».
Mutta… Varmastihan hän oli sen nähnyt? Se oli liikkunut täydessä kuutamossa — tanakka miehen hahmo, ja tuuhea tukka oli loistanut hyvin kirkkaasti monivivahteisessa hopeahohteessa. Niin, se oli ollut vain kivenheiton päässä hänestä, kylpien yliluonnollisen kirkkaassa valossa! Ja silloin oli kuu äkkiä peittynyt pilveen. Kun se jälleen alkoi paistaa, oli hahmo kadonnut. Margaret oli nähnyt sen selvästi niin kauan, että olisi ennättänyt laskea kuuteen — ajatelkaa — yhtä selvästi kuin te näette sormenne tämän kirjan sivulla. Sitten vilahdus, ja se oli poissa!…
»Haamu?» äänsi Margaret epävarmasti. Vieläkin tuntui siltä kuin hänen oma henkensä olisi vasta juuri äsken palannut.
»Tietysti! Arvaan, kenen haamu se oli…»
Hän ei ollut säikähtänyt. Aina hän oli kuvitellut, että jos jonkun tutun ja rakkaan (esimerkiksi hänen nuorekkaan isänsä) henki näyttäytyisi hänelle, hän kyllä säpsähtäisi, mutta ei pelkäisi. Kun hän nyt ollessaan yksin tässä lumotussa maisemassa oli nähnyt, kuten hän itse luuli, aaveen, ei hänessä ollut rahtuakaan sellaisesta kauhusta, joka olisi nostanut jokaisen aaveita pelkäävän ihmisen sydämen kurkkuun…
Margaretia ei vaivannut se pelko.
VII
Sillä samoinkuin kaikkein kaunis ei ole yhtäläinen ja se, mikä tuottaa toiselle riemuista nautintoa, ikävystyttää toista, samoin on meillä kullakin omat hirmumme.
Jotkut pelkäävät pimeässä. Toisissa taas pienet, suljetut paikat herättävät kauhua ikäänkuin he olisivat elävänä haudatut. Käärmeiden pelko, joka muutamissa on niin elävä, on hyvin tunnettu Edenin taruna. Monet miehet, jotka pelkäävät naisten hiirikammoa, säikkyvät itse pelkkiä yöperhosia. Margaretia oli aina peloittanut se, mikä nytkin oli tulossa. Silläkin hetkellä, jolloin hopeisesta loitsumaailmasta palasi tosielämään ja ajatteli: »No, niin, minua väsyttää», kääntyen samaa tietä takaisin, lähestyi se häntä…
VIII
Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan, merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla tunnulla.
»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret, »melkein kuin…»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.
Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.
Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka (monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.
»Se se on!» varoitti häntä jokainen värisevä hermo.
Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama välähti pilvissä.
Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä jyminä.
Hänen ainoa hirmunsa…
Ukkosilma…
XIV luku
Kaksi kauhua
I
Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa, ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt, kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille…
Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.
Voi, kuinka kauhuissaan hän oli! … Ei koskaan ole ajokoirien ahdistama jänis, läheisimpään loukkoon vinhasti syöksyvä kaniini, julman kissan väijymä haavoittunut lintu ollut paetessaan pahemmin hädissään kuin tämä nuori tyttö, jonka rajuilma oli yllättänyt kallioiden laella yöllä.
Pelko raastoi hänen olemuksensa jokaista kuitua, sillä niiden kuitujen kehittyessä oli myöskin pelko muodostunut.
On vanhojen vaimojen juttuna, että sellainen, mikä on pahasti säikäyttänyt äitiä, painaa jälkensä sellaisen lapsen itämässä olevaan luonteeseen, jota äiti ei vielä ole nähnyt. Se saattaa tietysti olla turhaa lorua. Mutta muutamia kuukausia ennen Margaretin syntymistä oli ukkonen yllättänyt ystäväni Violet Verityn; hän oli kiiruhtanut heidän asuntonsa puutarhaportille, ja hänen nuori puolisonsa oli rientänyt häntä vastaan; hän oli nähnyt salaman välähtävän luokseen juoksevan miehensä lähellä, kuullut ukkosen tärähdyksen, jota heti seurasi toinen rysäys, kun pirstoiksi murtunut tammi oli sortunut maahan ihan lähellä hänen armastaan, joka juoksi sulkemaan hänet syliinsä…
Mahdollisesti ei tämä tapaus ole missään yhteydessä sen ainoan seikan kanssa, joka kykeni viemään itsehillinnän Violetin rohkealta lapselta. Mutta ukkosen kaukainen jymy pani pikku tytön aina syöksymään turvaan äitinsä helmaan, läähättäen: »Meneekö se pian ohitse? Pidä minusta kiinni, äiti! Pidä tiukasti, kunnes se on ohitse!»
Mutta mihin hän voi nyt paeta suojaan?
Sokeasti hän noudatti puron juoksua; vaisto lienee häntä ohjannut siihen kallion notkelmaan, josta hänen oli helpoin laskeutua omalle poukamalleen.
Yhä uhkaavampana nousi myrsky hänen takaansa lounaasta möyryten kuin turpa maassa hyökkäävä härkä.
Voin mielessäni nähdä pensaiden ja kivilohkareiden täyttämän, sinisen, manalamaisen kalliorinteen ja öiset pilvet, jotka näyttivät purppuraisilta, synkiltä lohkareilta… ja näen pelolta siivet saaneen hennon tytön kiitävän rinnettä alaspäin samalla tavoin kuin tuulen ajama lehti hipoo maata, pysähtyy sekunniksi, hypähtää ja lentää edelleen. Se ainoa ajatus mielessään, että hänen oli päästävä piiloutumaan luolaansa, hän riensi umpimähkään vierulla ja painautui sitten hiekalle kuten kananpoika, jonka kohdalla tummasiipinen haukka leijailee, ja kiersi päänsä ympärille vaipan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla. Hänen takanaan kiiti myrsky yhä vinhemmin, entistä uhkaavampana lähestyen merelle luoteista kohti. Purppuraisen mustat ukkospilvet olivat painostavan, rusentavan, uskomattoman alhaalla. Ne riippuivat hänen kohdallaan kuin verhot, pullistuivat alaspäin kuin veden painama teltan katto, tukahduttavina, peloittavina ne kasaantuivat synkiksi, vyöryviksi röykkiöiksi ja tuntuivat yhä raskaampina painuvan hänen päälleen. Läähättäen ja nyyhkyttäen hän oli ehtinyt vierun puoliväliin, kun hänen poskeensa osui jokin kuulantapainen. Se oli ukkossateen ensimmäinen pisara. Pian napsahti toinen raskaasti hänen kumaraisen päänsä takaraivoon. Sitten välähti fosforinvihertävä salama rinteen ylitse mereen, niin että hän näki jalkansa ja kaikkien kasvien oksat ja lehdet. Tämä silmänräpäyskuva tuntui syöpyneen hänen silmiinsä useiksi sekunneiksi sen jälkeen, kun se oli kadonnut helteiseen indigovivahteiseen pimeyteen… Ja sitten räjähti ensimmäinen, läheinen ukkosenjyrähdys ihan hänen kohdallaan, kuten hänestä tuntui; se ryski, kiiri, ryski, kiiri… Sen melskeen jälkeisenä väliaikana erotti Margaret, nyt pelosta mielettömänä, loppuosan omasta parkaisustaan.
Sitten hän kuuli Mountin vastausluikkauksen.
II
Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:
»Tännepäin —!»
Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä vasten.
Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa…
Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä ihmisolento.
»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»
Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen. Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»
»Halloo! Olen täällä!» kirkui hän. »Täällä — »
»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»
Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen käsivarteensa.
Sitten hän tunsi tulijan Mountiksi. Huohottaen hän kääntyi auttajansa puoleen, hapuili ja kaatui häntä vasten.
Kuuma, synkkä, saartava pimeys piilotti hänet. Vain tunnustelemalla Margaret löysi kallionvankan turvan, jota vastaan hän heittäytyi. Lapsi-rukka, kuinka lujasti hän takertuikaan sammalenkarkean villapaidan verhoamiin, voimakkaihin olkapäihin ja käsivarsiin! Kuten hukkuva lintunen tarrautuu oksaan, kuten tuulen kiidättämä ruoho painautuu turvaista aitaa vasten, samoin Margaret takertui tuskaisena käsivarsiin, jotka nyt olivat kiertyneet hänen ympärilleen. Hän oli painanut kasvonsa Mountin rintaa vasten, mutta sittenkin salamien välähdykset tunkeutuivat hänen näköhermoihinsa. Myöskin mies taivutti aina silloin päätään, kallistaen silmänsä tytön hiuksiin. Heidän ympärillään raivosi taaskin turmiokas pauhu, räiskyen, repien taivasta. Se järkytti lujimpiakin hermoja! Margaretista, joka oli kärsinyt siitä jo ennen syntymäänsä, se oli rusentavaa. Mutta läheltä korvaansa hän (vapisevana kuin pudistettu elohopea) kuuli Mountin syväsointuisen äänen:
»Hieman myrskyä. Se on pian ohitse. Älkää pelätkö! Se se on vain —» Seuraava jyrinä tuntui loputtomalta… Sillä kukapa voi sellaisessa myrskyssä erottaa välähtävän salaman, joka paljastaa pienimmätkin kivenmukulat, sen huikaistuneeseen silmään jättämästä kirvelevästä kuvasta? Kuka voi erottaa itse ukkosen kumean, mahtavan jymyn voimakkaasta kaiusta, joka jyrinän tauottua kajahtelee kuulijan korvissa?
Viimeisen ryskeen jälkeen alkoi kuulua napsahtelevia ääniä.
Sadepisaroita tipahteli läheisille kiville kuin litistyviä kuulia.
Margaretin ranteelle osui pisara rajusti, naksahtaen kimeämmin. Toinen
putosi Mountin kengälle, antaen toisenlaisen äänen.
Mount virkkoi reippaasti: »Sade alkaa piiskata meitä pian! Kuulkaahan, meidän on paras laittautua hyvissä ajoin suojaan. Tänne! Oikealle!… Siellä on sellainen —» Naps! Iso sadepisara osui suoraan hänen huulilleen hänen puhuessaan.
»Tuolla on jonkunlainen suojapaikka kallionkielekkeen alla. Näemme sen seuraavan salaman valossa. Kannan teidät sinne, jollette —»
Samassa välähti salama, ja hän sieppasi Margaretin syliinsä.
III
Samoin kuin vaunuihin autettava pikku lapsi salli Margaret Mountin nostaa itseään. Avuttomana, melkein mielettömänä pelosta lapsi-raukka tunsi, että häntä kannettiin muutamia askelia rinnettä alaspäin ja sitten hänet työnnettiin johonkin onkaloon. Se tuntui melkein samanlaiselta kuin huvipurren kojuvuode. Hänet laskettiin hellävaroen maahan, kuten lapsi laskee nukkensa puolittain istuvaan asentoon.
»Olkaa varovainen! Kallio on ihan päänne yläpuolella», lausui Mountin ääni.
Kalliota tuntui olevan sekä hänen takanaan että hänen yläpuolellaan; permanto oli hiekkaa — tai tomua. Vasta paljoa myöhemmin Margaret oivalsi, mikä paikka se oli. Se oli holvintapainen, jonka muodosti kaksi ulkonevaa kallionkielekettä reunustavaa kivilohkaretta — tilava, luonnon valmistama katos, jonka takaseinänä oli kallio. Sen edustalla vietti rinne epäsäännöllisesti alaspäin. Vesipisaroita tipahteli nyt tiheämmin sen ulkopuolella, mutta Margaret oli hyvässä suojassa.
Mutta — aiottiinko nuo lämpöiset lohdullisen turvaiset ihmiskädet irroittaa hänestä? Seuraavan salaman valossa hän oli näkevinään Mountin vetäytyvän kauemmaksi, ja melkein samanaikaisesti alkoi heidän suojapaikkansa kohdalla uudelleen huumaava ryske… kuului jyrähdys toisensa jälkeen, ja tuntui siltä kuin niiden täytyisi särkeä koko kallio pirstaleiksi, sortaa jokainen lohkare sijoiltaan, hajoittaen ne kuten lapsen leikkirakennuksen. Aikoiko Mount jättää hänet yksin nyt? Hän tarrautui kiinni mieheen niin lujasti, että karkea villapaita painui alaspäin ja sen kaulus oli ikäänkuin kuristava nauha Mountin kaulan ympärillä.
Mount pikemminkin tunsi huulien liikkeistä kuin erotti sanat, jotka tyttö koetti lausua.
»Ettehän lähde luotani — ettehän —»
»En tietysti, en lähde, lapsi! Tulen istumaan viereenne tänne katoksen alle, jos saan… (Taitaa tulla kamala ryöppy)… En poistu luotanne.» Samassa kajahti uusi pamahdus kirkkaan välähdyksen jälkeen.
Lempeästi Mount irroitti Margaretin kädet kiskomasta hänen villapaitansa kaulusta. Pauhun kovetessa tyttö takertui häneen uudelleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kiristi hänen vyötäistään tiukemmin kuin vyö oli niitä konsanaan puristanut. Juuri silloin (arvelee hän) räsähti jotakin hänen vyössään, mutta vasta useita tunteja myöhemmin hän huomasi vyötaskussa olleeseen kelloonsa kiinnitetyn pienoiskuvan lasin särkyneen säröille. Vasta myöhemmin hän sen huomasi. Sillä nyt hänen oli hoivattava sylissään olevaa hurjistunutta lasta, jottei hän tulisi hulluksi pelosta.
»Ei se ole vaarallista, ei ensinkään. Se ei voi osua teihin… Painakaa päänne piiloon! Niin. Älkää kuunnelko! Se ei voi osua meihin, kun olemme täällä. Tämä on mainio onkalo. Olipa onni, että olimme lähellä sitä —»
Hän siirtyi syvemmälle kallioloukkoon, joten tytön käsivarsien jännitys helpottui. Sitten hän istui kumartuneena Margaretin puoleen, oikea käsivarsi kierrettynä hänen hartioittensa ympärille vasemman käden lujasti puristaessa hänen olkavarttaan. Jalkansa hän oli ojentanut suoriksi, niin että ne parhaiksi olivat kielekkeen suojassa ja muodostivat heidän sopukkansa kynnyksen. »Sitä ei voi jatkua ikuisesti. Kaikkihan loppuu kerran. Kas niin, nyt alkaa sataa oikein todenteolla. Hitto soikoon —»
IV
Vettä tuli kuin saavista kaataen. Sihisten kiitivät kuurot lahden pinnalla ja paiskautuivat litisten kallioihin ja kiviin. Kohisten putosivat pisarat pensaikkoon, ja kun sade osui heidän suojapaikkansa lähellä kasvaviin, isoihin, punertavalehtisiin kasveihin — ne olivat ehkä kaktuksia — kuului kuin rummunpärrytystä… Kaikki ne äänet yhtyivät meluiseksi, äkäiseksi sateen sinfoniaksi. Seuraavan salaman valossa näytti siltä kuin olisi luolan suulla ollut paksu, hopeisista helminauhoista kudottu verho. Poukama näytti todella muuttuneen valkean usvan täyttämäksi, tasapohjaiseksi amfiteatteriksi, jossa tyyntä vedenpintaa pieksävät pisarat räiskivät lukemattomina miljoonina pienen pieninä suihkuna. Ja pian sekaantui näiden sadeäänien kuoroon paisuneen puron kohina.
Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani, joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi… Se, mitä olen näkevinäni … no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja — paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita), hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä, oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä, minä tai kuka tahansa).
Entä äänet?… Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä» olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina, ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen vaimenevan… Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa, kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten… Hän tunsi tytön sydämen taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin, toista tuntia…
V
Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja kuuli aran soperruksen:
»Olen hirveän pahoillani… hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda sille mitään.»
»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti, samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»
»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte… luulin kuolevani… En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska silloin en olisi kuullut… Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa taaskin. Luulin sen olevan ohitse… Älkää jättäkö minua yksin… Olen pahoillani, mutta ettehän jätä?»
»En jätä, kunniasanallani… Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia teille!»
»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain… lupaatte pitää minusta lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»
»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte minua.) Tuo hornamainen melu se vain… Hyvä Jumala! Se kuulosti samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista, tiedättehän sen… Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää, maidonlauha… Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin järkyttävä… Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen äkkiä saa raivoisan puuskan… Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?… Älkää välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua… Älkää katselko salamia!… Ehkä se on pilven viimeinen lieve.»
Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.
Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen. Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.
»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»
»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä rohkeana. Te olette ollut rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen nähnyt sen, Margaret.»
»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi… Olen koettanut muistaa olevani merimiehen tytär … Mutta kuka tahansa arvelisi —»
»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»
»Luuletteko niin?… Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»
»Varmasti.»
»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»
»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja vakuutetaan, ettei 'hän milloinkaan pelännyt'. Se on hölynpölyä. Hän lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on hänkin joskus pelännyt, se on varma.»
* * * * *
Se keskustelu tuntuu kummalliselta, kun muistamme, että puhelijat olivat nykyajan nuoria, jotka koko ajan istuivat sylikkäin, muodostaen ryhmän, joka olisi saattanut esittää luolaihmisten armastelua.
* * * * *
Olosuhteet olivat heittäneet heidät sellaiseksi ryhmäksi, jollaisia rakkaus on ammoisista ajoista sommitellut. Mutta siitä he eivät olleet tietoisia. He olivat sykertyneet yhteen saadakseen lohtua — tytön painautuessa miehen rintaa vasten ja miehen puristaessa häntä itseään vasten — mutta sittenkään he eivät tietoisesti tunteneet rakkautta, eivät intohimoa eivätkä sukupuolivoimia, yhtä väkeviä kuin ne, jotka halkoivat öisiä pilviä ja pieksivät merta sen kaiho-onkalon ulkopuolella, jossa Mount ja Margaret syleilivät toisiaan ja puhelivat. Hyvin omituisen vastakohtaisia olivat varmaankin heidän nuorekkaiden ääniensä persoonaton sävy ja heidän nuorten vartaloittensa keskinäinen asento! Kylmän selkeästi he vastailivat toisilleen, puhellen keskenään kietoutuneina syleilyyn, joka tuskin olisi saattanut olla tiukempi, jos he olisivat olleet tulisesti rakastuneet toisiinsa.
Voidakseen lainkaan puhua, oli Margaretin irroitettava suunsa Mountin kaulasta, jota vastaan se oli painettu ikäänkuin mitä lämpimimmin hyväillen.
Mutta hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin: »Arveletteko oikein tosissanne jokaisen ihmisen pelänneen jotakin?… Puhelkaa, oi, puhelkaa vielä, etten niin hyvin kuulisi muuta! Kertokaa minulle itsestänne!»
Viimeksi tänään hän oli oivaltanut, ettei tämä varovasanainen nuori mies ollut kertaakaan ollut kyllin avomielinen puhuakseen hänelle mitään itsestään. Hän oli aprikoinut, tekisikö hän sitä milloinkaan…
Nyt oli se aika käsillä.
Kun hän sopersi: »En usko teidän koskaan pelänneen mitään», vastasi
Mount hänelle hämmästyttävän avoimesti:
»Minunko? Enkö ole pelännyt mitään? Se on erehdys, neiti Verity», virkkoi mies, jonka leuka lepäsi hänen hiuksiaan vasten, jonka sormia Margaretin pyöreä olkapää lämmitti, jonka rinnalle oli huomaamatta valahtanut tytön omassa kaulassa riippuva, sileän keveästi hivelevä helminauha. »Se on erehdys, neiti Verity. Tosiasia on, että olen aina hirveästi pelännyt erästä seikkaa.»
»Tekö? Mutta teillähän on urhoollisuusmerkki, olette palvellut torpeedonhävittäjässä, ollut mukana kolmessa räjähdyksessä, ja kaikki tuntuivat ajatelleen, että olitte ollut ihailtava sodassa ja kaikkea muuta semmoista. Olen kuullut siitä —»
»Sellaistahan kuulee. Sitä en tarkoita, ymmärrättehän», katkaisi nuori Mount hänen lauseensa. Hänen hiljaa liikahtaessaan Margaret sekä tunsi että kuuli hänen hieman naurahtavan. »Sellaistahan se kyllä oli. Aina tiesi, että sellaista saattoi sattua millä hetkellä tahansa. Mutta se oli ulkoista, saattoi saada surmansa, tuhoutua räjähdyksessä, hukkua — mutta eräs seikka pelotti minua paljoa enemmän kuin se.»
»Mikä se oli?»
»Ettekö naura, jos ilmoitan sen?»
»Miten voisinkaan?»
»Niin, tiedän, ettette naura. No niin sitten, puhuakseni totta», virkkoi Mount hyvin koruttomasti, »olen aina pelännyt rakkautta».
VI
»Pelännyt rakkautta?»
Viehättyneenä hänen sylissään oleva tyttö unohti tuskaisen jännittyneesti odottavansa myrskyn taukoamista.
»Mutta minkä tähden pelkäätte rakkautta? En ole tiennyt kenenkään —»
»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»
»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»
»Hyvin kovasti.»
»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä rakkautta?»
»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni; Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen, että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»
Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.
Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:
»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»
»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»
»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»
»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa teille. En taitaisi voida sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta … näin on toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni. Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan, kun ajattelee heitä loppumattomasti… On joitakuita kumppaneita — niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää, kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun. Sankaripalvontaa!… En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko, että niin on, neiti Verity.»
»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva, sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä muitakaan läheisiä ystäviä.»
On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen huulistaan.
»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan puhumassa?»
»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»
»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä… Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä, omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.
»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»
»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette… Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä… Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi se minulle liian paljon… Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin! Sitten he menivät. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»
»Veljenne», mutisi Margaret.
»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani. Päätin: 'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka… runtelee' Ymmärrättekö, se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»
Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita, kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä sopukassa.
»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»
»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan, ison, monijalkaisen hämähäkin.
Hänen mieleensä välähti: »Hämähäkki yöllä tuo onnea.»
Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa. Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen kierrettyjen käsien ote.
»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta pelkäävä nuori mies. »Käsitin: 'Jos olen sellainen, että tunteeni sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?' Saatoin kuvitella sitä mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä. Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun toisen ihmisen —»
»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»
»Saattaa olla. Tant pis. Silloin eläisi, ajatellen saattavansa menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta kuin ihanaa… Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen, sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään — tyyten armoilla — sysittynä — »
»Olisitteko te?»
»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin. Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»
Kuvitelkaahan! Tämä nuoren miehen tunnustus sellaisena yönä, jolloin oli vuoroin sysipimeätä, vuoroin huikaisevia salamoita ja jolloin huumaava jyrinä pauhasi tytön korvissa. Mountin hengitys sihisi hampaiden välissä, ennenkuin hän jatkoi. Margaret erotti hänen äänestään hyytävän pelon soinnun.
»Antaisinko itseni vaipua siihen — Sallisinko itseni hurmautua rakastumaan? Voisinko antautua tuuliajolle? En. Olen aina ollut selvillä siitä, etten saa sallia sen tapahtuvan.»