»Noin kai ajattelitte, ennenkuin menitte kihloihin?»
»Vuosikausia sitä ennen. Monta vuotta.»
»Mutta senjälkeen menitte kihloihin.»
»Niin kyllä», vastasi Mount kokonaan toisenlaisella äänellä.
»Juuri sentähden, suureksi osaksi.»
»Mitä tarkoitatte sanoilla 'juuri sentähden’?»
»Tietysti sitä, että kihlautuminen — sehän on niin toisenlaista, eikö olekin?»
»Onko se? Niinkö arvelette?»
»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin. Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja varmaksi.»
»Ohoo!» äänsi Margaret.
Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta, meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän tyyneyden säilyttäjänä.
Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.
VII
Margaret lisäsi: »Entä tyttö?»
Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman uskomattomalta.
Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan. Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut, kunnes näki Mountin uudelleen… oi niin, se oli kuin olikin ollut mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut. Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan tuntemansa fyysillisen mieltymyksen… Mountista oli tullut suojelija, luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.
Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:
»Entä tyttö?»
»Enidkö?»
»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva morsiamenne?»
»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»
»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä hän niistä sanoo?»
»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)
»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»
»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi: »Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia. Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»
»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra Mount?»
Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat? Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta? Jauhavat kuluneita ajatuksia?… Kun heidän ei tarvitse koettaa vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?… Sydämensä sisimmässä?… Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»
»Eivät ajattele?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.
»Eivät tytöt.»
»Mitä?» huudahti Margaret.
Koruttomasti ja suoraan kuin veli, viehättyneempänä kuin keskinkertainen veli Mount sanoi: »No niin, te olette tyttö; entä te itse? Oletteko te ajatellut sitä niin kovin paljon?»
»Mutta minä en olekaan ollut koskaan kihloissa?»
»Vai niin!» äännähti Mount hiljaa, puolittain halveksivasti.
»Sekö on koetuskivi?»
»Ei kaiketikaan. Mutta minä en ole milloinkaan pitänyt kestään», väitti sama tyttö, joka oli näytellyt henkivartiostonsa kuningatarta. »Olen vain —»
»Vain mitä?»
Margaret oli vaiti.
Syvällä sydämessään, Hill-kadun elämän kerrostumien ja lietteen alla, hän oli palvonut salaista vakaumusta, että rakkauden täytyi tulla ja sen oli tultava ihmeellisenä… Miten selittää se tälle nuorelle miehelle?
Mount jatkoi:
»Teidän mielestänne rakkaus ja muu semmoinen on ollut olemassaolon pääponsi — naisille?»
»Ei —»
»Kyllä; tunnustakaa suoraan! Kyllä, niin luulen. Olen varma, että äitinne ajattelee niin. No niin, sitenhän se on, tavallaan. Mutta siitä en ole puhunut. Useimmat naiset eivät nykyaikana kaipaa miestä — eivät rakkautta ollenkaan.»
»No, mitä sitten?»
»Sitä, mitä he voivat saada elämästä miesten avulla. Taitava, kunnianhimoinen tyttö — tilaisuuksia. Tilaisuutta esiintyäkseen ihailtavana emäntänä, kohdata mielenkiintoisia henkilöitä, kenties matkustaa… olla 'jotakin’. Keskinkertainen tyttö… niin, yleistä puuhaa ja kiihkoa, mikä kihlausta seuraa, sormuksen valintaa, onnittelukirjeisiin vastaamista, valokuvien ottamista Bystanderia varten, häiden valmistelua. 'Oi, minun on pyydettävä sinua käymään niiden ja niiden ystävieni luona, kirjoittamaan loppumattomia luetteloja vieraista ja haastattelijoista ja lähtemään katsomaan kaupunkiasuntoa’… Pääasia on heistä luonnostaan lankeava, kihlautuneista tytöistä. He otaksuvat sen olevan sitä kaikkea, mitä he puuhaavat, ja että muu on — niin, kirjojen jaaritusta», lopetti nuori Mount.
Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä sitä Enidiä, joka oli lupautunut hänen vaimokseen, kuin hän nyt oli tätä toista tyttöä, jonka taipuisaa vartaloa hän nyt puristi käsivarsillaan ja jonka kasvoja hän ei nähnyt, koska ne olivat kaksinkertaisessa piilossa, yön pimeyden salaamina ja painettuina hänen olkaansa vasten. Yhdeksänkolmatta vuotta kestäneen elämänsä aikana hän ei ollut kertaakaan puhunut niin avoimesti, niin luontevasti ja tutunomaisesti ainoallekaan tytölle. Ja ajatella, että tämä tyttö olisi hänelle vieras, jollei olisi sattunut viime viikkojen aavistamattomia tapauksia! Mutta vain muutamat tunnit — nämä keskiöisen myrskyn raivotessa suojassa eletyt tunnithan ne olivat saattaneet heidät (sekä sielullisesti että sananmukaisesti) lähelle toisiaan.
Vaikka he olisivat viettäneet sivistysoloissa Lontoossa Hill-kadun varrella vuosikausia, olisi Mount sittenkin lausuillut Margaretille jokapäiväisiä, kuluneita huomautuksia lattiasta, uusista näytännöistä, kilpasoudusta, ja tyttö olisi kuunnellut häntä puolella korvalla osoittamatta kovinkaan suurta kohteliaisuutta.
Mutta nyt hänen rinnallaan lepäävä uskottu ystävätär virkkoi miettivästi: »Muistan jollekulle maininneeni, että olen aprikoinut, onkohan rakkaus niin hupaista kuin sen on väitetty olevan.»
Kerkeästi Mount kysyi: »Mitä hän sanoi?»
»… Olen taitanut sen unohtaa.»
Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika… Ja olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa heidän vertauksiaan?
Mountin syvä ääni kuului pimeästä.
»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko hommasta!… 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi suunpieksämistä.»
»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»
»Se on silminnähtävästi järkevin.»
»Eikö siinä siis ole mitään muuta? 'Maya: haaveilua'? Mutta», huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta, niin ette sitä pelkäisi».
»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta, rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää tehkö sitä, jos olette viisas —»
Sitten hän äkkiä vaikeni.
Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi häneltä huomaamatta.
Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta), että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. Mitä te oikeastaan salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?» Mutta nyt he olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan. Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava tanssipari… tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa myöhään yöllä asuinpaikassaan…
Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.
Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen mielestään.
Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla tavoin? Voitteko pahoin?»
»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän liikahtaen.
Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.
Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan). Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.
Ja nyt se lennähti hänen eteensä!
Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin, jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta. Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt; mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti…
Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa häntä. Margaret oli kysynyt: »Pidittekö te minua kädestä veneessä?» Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi loputtomaksi päiväksi.
Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä, hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari Les Noyadesissa.
Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.
Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista pelkoaan.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt…
Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.
Kunnes —
Niin! Kunnes hetkenä, pian häipyvänä ja valoisana kuin salaman huikaiseva välähdys, intohimo…! Se oli äkkiä lehahtanut hänen rinnassaan rajuun liekkiin. Kaikkien hänen varmojen suojuksiensa, päätöksen, järjen, tottumuksen, lävitse oli se pakanallinen tunne yhdessä silmänräpäyksessä murtautunut. Sinä kiihkon hetkenä se oli tarttunut Archie Mountin hillityn ja harkitsevan nykyaikaisen miehen kurkkuun ja pudistanut häntä niin, että se tuntui hänen ytimissäänkin. Tyttökin, joka ei aavistanut mitään, oli äkkiä viattoman hämmästyneenä huudahtanut: »Minkä tähden teidän sydämenne jyskyttää tuolla tavoin?»
VIII
»Ei jyskytys kuulukaan sydämestäni. Jäseneni alkavat puutua, siinä syy.
Vasemmassa jalassani on hieman suonenvetoa.»
»Sepä ikävää.»
Margaret vetäytyi vähän syrjemmälle heidän suojapaikkana kallioseinämään päin tehdäkseen hänelle niin paljon tilaa kuin saattoi ahtaassa komerossa. Mutta kuinka mieletöntä olikaan ollut väittää, ettei hänen sydämensä ollut jyskyttänyt! Sehän oli äkkiä alkanut sykkiä yhtä nopeasti kuin tytön sydän ukkosen pahimmin jyristessä… Se oli tykyttänyt yhtä voimakkaasti kuin huvipurren koneet. Ja miksi teeskennellä, ettei se muka sykkinyt kiivaasti? Kun he istuutuivat kietoutuneina toisiinsa, niin että Mountin karkean villapaidan kudos oli painettuna Margaretin poskeen ja kangasvyön juovat tuntuivat hänen kämmenissään, niin miten olisi tyttö voinut olla myöskin tuntematta sitä, että miehen sydän oli hetkisen sykkinyt tavallista vinhemmin hänen rintaansa vasten.
»Se kai johtui myrskystä», virkkoi Margaret huolestuneena.
»Sähköisyydestä… Se aina kiihdyttää minun sydämeni lyöntiä —»
»Se menee ohitse. Tarkoitan, että myrsky on menossa ohi», ehätti Mount vastaamaan. »Kuunnelkaahan, neiti Verity!»
Lyhyt äänettömyys.
Ulkona, nelikulmaisen kallioaukon takana pieksi sade maata, mutta ei enää niin rankasti. Vähään aikaan ei ollut enää näkynyt salamanvälähdyksiä eikä kuulunut kiirivää jyrinää. Myrsky oli puskenut voimansa lauhduksiin. Pingoitus kävi joka minuutti lievemmäksi, painostava jännitys pimeässä oli laukeamassa. Ilma muuttui raikkaaksi. Myrsky oli ohitse.
Mount huomasi sen siitä, että edelleenkin hänen syleilyssään, mutta löyhemmin olevan joustavan vartalon kaikkien lihaksien ote vaistomaisesti alkoi hellitä. Hän toisti: »Ohitse!» Ja vetäisi syvän henkäyksen. »Huomenna on taaskin loistavan kirkas päivä. Se on ihan samanlainen kuin eilinen.»
»— Kuin eilinen», vahvisti tyttö venyttäen.
IX
Margaret torkkui jo, oivalsi Mount.
Lapsi-parka! … Pelkkä lapsihan hän sittenkin oli… Lopen uupunut!
Hän oli ensin väsynyt samotessaan yksin kallioilla — olipa onni, että hän, Mount, oli ukkosen uhatessa arvannut tytön pelkäävän, mennyt hänen luolalleen heti, ja kun ei ollut löytänyt häntä sieltä, kiivennyt heti häntä etsimään!
Hän oli nääntynyt: ensin väsymyksestä, sitten viimeksi kuluneiden tuntien pelosta ja jännityksestä.
Lapsi-rukka, lapsi-rukka!
Miehen valtasi suunnaton sääli, joka himmensi kaikki muut tunteet. Tyttö herpautui parhaillaan. Hänen käsiensä ote heltisi Mountin vyötäisiltä. Toinen niistä putosi velttona hänen polvelleen.
Hän ei hievahtanut.
Tytön hengitys muuttui säännöllisemmäksi. Hänen sydämensä sykki tasaisemmin, rauhallisemmin karkean villapaidan peittämässä viehkeästi pyöristyneessä rinnassa.
Mount ei liikahtanut eikä ehdottanut, että he lähtisivät takaisin rannalle. Mitäpä hyödyttäisi, jos Margaret kastuisi läpimäräksi kävellessään luolaansa? Hän oli kuiva, ja hänen oli lämpimämpi ja parempi olla täällä.
Mies tunsi hänen vetävän syvään henkeään. Sitten hän sanoi unisesti, hajamielisesti: »En tiedä, mikä sen toi mieleeni — arvaatteko, mitä ajattelen?»
»Mitä niin?»
»Sitä helmeä.»
»Helmeä?»
»Niin», huoahti tyttö. »Sitä helmeä, jonka Kleopatra —»
Syntyi pitkä äänettömyys.
Varovasti kuiskaten Mount muistutti: »Mitä Kleopatran helmestä?»
Vastausta ei kuulunut. Tyttö vain hengitti hiljaa — hänen rintansa nousi ja laski Mountin rintaan nojautuneena.
Margaret nukkui sikeästi.
X
Kohta senjälkeen Mount tirkisti Margaretin pään ylitse kalliokatoksen ulkopuolelle. Sade oli lakannut. Tyynen meren yläpuolella kaartuva taivas teki omituisen painostavan, vaalean kangasmaisen vaikutuksen, joka esiintyy juuri ennen aamunkoittoa. Se tuntuu uhkaavan, että sarastuksen täytyy aina olla toivoton.
Häntä epäilemättä kalvoi miehen tupakan- ja ryypynkaipaus.
Hänellä oli tulitikkuja, hänellä oli savukkeita jossakin…
Hän ei hievahtanut. Kerran hänen huulensa liikkuivat.
Mount, perin hillitty, nuori nykyajan ihminen, kiitti kaikkia jumaliaan siitä, että hänen oli juuri onnistunut taltuttaa itsensä.
Sopivaisuusvaistot — sääli — Se tunne, että »hänen, lempo soikoon, oli näyteltävä osansa loppuun» — kaikki se ei olisi semmoisenaan jaksanut pitää aisoissa alkeellisia intohimoja. Se oli vaatinut väkevästi, yllättänyt hänet äkkiä, huutanut rajusti: »Minä tahdon tämän tytön omakseni. Minun on saatava hänet. Nyt!»
Tätä intohimoa vaientamaan oli tullut jotakin samanluontoista kuin se itsekin oli ja myöskin jotakin säälin ja ritarillisuuden tapaista — ja myöskin koko sen heimon pää — rakkaus!
Hän rakasti Margaretia. Hänet, joka niin kovasti pelkäsi rakkautta, oli hänen vihollisensa löytänyt, samoin kuin myrskyä pelkäävän tytön hirmu oli löytänyt hänet. Ja nyt hän tiesi rakastavansa…
Hänen oli saatava tuo tyttö omakseen, mutta ainoastaan, jos hän tahtoisi, ainoastaan miten ja milloin hän tahtoisi…
Hänen käsivarsillaan lepäävä Margaret liikahti, ja häntä peloitti, että tyttö heräisi.
Mutta ei. Yhäti sikeässä unessa hän teki luonnollisen, liikuttavan eleen kuten nukkuva lapsi. Hänen sormensa olivat puolittain nyrkissä, ja hän oli huitaissut kädellään työntääkseen Mountia vähän kauemmaksi. Nukuksissa hän sijoittui mukavammin selkä kallioseinää vasten ja käänsi sekavatukkaista päätään. Hänen kasvonsa, hänen pienet, unesta punehtuneet viattomat kasvonsa olivat vielä Mountin käsivarren ja rinnan varassa.
Hän nukkui huolettoman turvallisesti.
Mies ei liikahtanut.
Pian hänkin vaipui uneen.
Hitaasti sarasti aamu saarella ruusuisena, hymyilevänä.
XV luku
Seuraavana päivänä
I
»Ihan samanlainen kuin eilinen», oli nuori Mount ennustanut myrskyn jälkeisestä päivästä. Eikä hän tarkoittanut ainoastaan säätä.
Nämä sukkelat nuoret miehet ovat pohjaltaan kummastuttavan yksinkertaisia.
Sillä miten saattaisi odottaa sellaisen yön jälkeisen päivän muistuttavan mitään aikaisempaa päivää näiden kahden elämässä?
Oli tapahtunut liian paljon. Liian paljon, mutta ei sittenkään kylliksi.
II
Margaret oli nukkunut kuin lapsi hänen käsivarsillaan eikä ollut liikahtanutkaan, kun hän nousi ylös (varovasti ja meluttomasti). Kahden tunnin kuluttua tyttökin heräsi ja huomasi olevansa yksin. Silmät levällään hän tähysti kallioista turvapaikkaansa; se oli kuiva kuin Gideonin villat keskellä vesihelmistä kimaltelevaa maisemaa. Miksi hän ei ollut omassa luolassaan?
Sitten hän muisti kaikki ja lehahti punaiseksi rusentavan ajatuksen vallassa.
Kun hän lähti ulos työnnettyään syrjään aukolla kasvavat märät pensaat ja oikaisihe suoraksi kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kohtasi hänen katsettaan niin hohtavan sininen taivas, niin korallinpunaisina sineä vastaan kuvastuvat kalliot, että hänen oli pakko räpytellä silmiään. Rankkasade oli huuhtonut puhtaaksi kaikki lehvät, oksat ja kivet, ja koko maailma loisti kiiltävän siloisena — mutta Margaret ei nähnyt tätä kauneutta. Nyt tulvi vastavaikutus hänen mieleensä. Viime yönä; viime yönä…
Oli uskomatonta, että hän oli heittäytynyt Mountin syliin. Hän oli lapsen lailla itkien rukoillut häntä pitelemään itseään… Hän oli ollut siellä koko yön! Nojautuneena Mountin sydäntä vasten ja puhellen arvottomasti…
Seisoessaan nyt auringonpaisteessa Margaret mietti (kuten niin usein on mietitty avomielisen luottamuksellisen illan jälkeen): »Mikä sai minut puhumaan niin paljon?»
Mies oli puhunut vieläkin enemmän; sen olisi pitänyt lohduttaa häntä. (Se ei koskaan tee sitä.) Tuijotellessaan pensaisiin, joissa vesipisarat toisaalta katsottuina näyttivät raudanharmaalta pölyltä ja toisaalta katsottuina kimmelsivät kuin timantit, Margaret muisti kaikki nuoren Mountin huulilta pimeässä tulvineet sanat.
»Pelännyt rakkautta!…» Painostavassa pimeydessä, jonka manala oli päästänyt raivoamaan ulkona, Margaret oli ymmärtänyt, tuntenut niin voimakasta myötätuntoa.
Nyt oli kaikki piloilla. Kiihkeästi hän toivoi, ettei hänen enää milloinkaan tarvitsisi nähdä sitä miestä. Turha toive. Oi, jospa se vain olisi ollut kuka muu hyvänsä eikä herra Mount!… Kuinka lohdullista olisikaan, jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi puhutella Mountia, ei enää koskaan katsoa häntä silmiin.
III
Ymmärrättekö hänen mielentilaansa? Minä ymmärrän; kuka nainen tahansa pystyisi sen ymmärtämään, ja monet miehet käsittävät sen. Mutta Margaret Verity ei ymmärtänyt. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli tunteisiin nähden ihan lapsi.
Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!… Itse elämäntuntemukseen nähden saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka hän oli ollut nukkuva ja kuuro.
Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä, taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä puoleensa.
Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan miestä, joka pelkää mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin Mount voisi sen kuuli…
IV
Mitä varten hänen olisi pitänyt mennä alas? Aamiaiselleko? Hänen ei ollut nälkä. Armias taivas, kuinka ikävystynyt hän oli. Häntä tympäisi sinisen meren autio välke, iänikuinen poukama, jonka muodon hän tunsi yhtä hyvin kuin herra Mountin hartiat.
Se paikka kävi hänen hermoilleen. Hän oli vanki. Hän tiesi tarkalleen, miltä vangista tuntui kopissaan, jääkarhusta Mappin-pengermällään, peipposesta häkissään.
Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koettaen kerätä järkisyitä tuekseen, kun hänestä oli niin kovin vastenmielistä lähteä rannalle sen miehen luokse.
Hän saattoi nähdä itsensä, kopean nuoren naisen, jäykästi pyytämässä anteeksi viime yönä aiheuttamaansa vaivaa.
Myöskin hän osasi kuvitella, kuinka muuttunut herra Mount, viimeöinen suojeleva kumppani, nyt olisi.
Hän olisi kankea ja hämillään. »Oi, ei mitään. Vaivaako, neiti Verity? Siitä ei kannata puhua.» Joskus sydämellinen ääni voi saada sävyn, joka rakentaa viiden metrin korkuisen käyrillä rautapiikeillä päällystetyn kivimuurin ystävyksien välille.
Mieluummin kuin jäisi sen muurin juurelle hän pysyisi täällä ylhäällä koko päivän.
Taaskin kajahti raikkaassa, tuoksuavassa ilmassa Mountin etäinen huuto:
»Ho-hoi!»
»Huutakaa vain», murahti Margaret pikku tyttöjen tapaan.
»Minä en tule.»
Mount tulisi otaksuttavasti tänne ylös katsomaan, nukkuiko hän vielä.
Antaa tulla.
Luolan hiekkapermannolta hän otti liuskakivisen levyn ja teräväkärkisen kiven. Levyyn hän kömpelösti raapi ensimmäisen kirjoitetun sanomansa Mountille.
»Menen kävelemään. Palaan myöhemmin.
M.V.»
»Margaretiksi» oli Mount nimittänyt häntä viime yönä… Omituisen sekavasti hän oli sanonut milloin »neiti Verity», milloin »Margaret», milloin »lapsi», milloin »rakas ystävä». Useita kertoja »rakas ystävä» (nykyajan nuorten huolimaton, läheinen puhuttelusana sekä tyttö- että mieskumppaneilleen). Olipa hän kerran sanonut myöskin »rakas». Senjälkeen taaskin »neiti Verity», ja sillä hetkellä, suvaitkaa huomata, olivat neiti Verityn kasvot olleet painettuina hänen kaulaansa vasten, ja hänen villapaitansa karkea kudos oli pahasti (joskin rauhoittavasti) raapinut neiti Verityn huulia.
Ilveellisen kummallista!
Silloin ei Margaret ollut tuntenut mitään.
Nyt, muistellessaan sitä jälkeenpäin, hän tunsi miehen kosketuksen selvästi, ikäänkuin se olisi jättänyt lämpöisen orjanrenkaan hänen olkavarteensa!
Oi, jospa hän voisi tarttua johonkin jättiläiskokoiseen, loitsuvoimaiseen pesusieneen ja pyyhkiä kaikki viimeöiset tapaukset elämästään kuten taululta! …
Kiivaasti hän viskasi levyn kivelle. Entä jos hän jättäisi helmensä sen päälle, jotta hänen katseensa osuisi niiden välkkeeseen?
Ei; Mount vain ajattelisi hänen aina unohtavan tavaroitaan.
Ikäänkuin hurjistuneena hän kiiti auringonpaisteessa upeana ja vakavana rahoittavaa, tummaa rautatammiryhmää kohti, sivuutti sen ja riensi edelleen sellaiseen suuntaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt.
V
Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi — hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen kuuluu…»
Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon ihokudoksen.
Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen…
»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.
Mount oli leikannut hänen tukkansa —
»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista, joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen kilinää.
Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua…
Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella yltyvän…
Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas valmistamalleen aamiaiselle!
Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan. Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.
Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.
VI
Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista kysymystä.
(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)
Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan… Eric oli toivonut jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa. Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat, osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi, miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen poika huomauttanut. »Se merkitsee: 'Etsin sydänkäpyä' —»
He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi joutunut tänne seuranaan joku niistä pojista! »No niin, kunpa taivas olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —» Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin Archie Mount?
VII
»Mutta olisin kyennyt katsomaan silmiin ketä niistä muista hyvänsä tänä aamuna. Ainakin niin luulen.» Mutta —
»Ei kukaan heistä ymmärtäisi viime yötä. Ei edes Cynthia.»
(Monen päivän perästä tuli Margaretin aikoinaan alituinen neuvonantaja ja läheinen ystävä hänen mieleensä.)
Ajatella, että hän kertoisi Cynthia Oddleylle: »Pelkäsin myrskyä niin kovasti, että vietin koko yön — luullakseni noin kello kahdestatoista aina puoleenkuuteen saakka aamuun — nuoren miehen sylissä. Painauduin niin kiinni häneen, että tunsin hänen sydämensä sykkivän moottorin lailla, niin likellä häntä, että helminauhani valahti hänen villapaitansa povelle ja että hänen hengityksensä kostutti hiuksiani. Puristin häntä niin tiukasti, että kuulin hänen vyönsä taskussa olevan kellon lasin risahtavan… Pilkkopimeässä olin siellä kauhuissani käsivarteni hänen ympärillään hänen puhellessaan minulle estääkseen minua kuuntelemasta myrskyn pauhua. Hän kertoi minulle salaisuuden, jota hän ei ole koskaan ilmaissut kenellekään muulle. Hän kertoi, mitä hän oli pelännyt kouluajoistaan alkaen ja minkä tähden. Hän puhui minulle äidistään ja tytöstä, jonka kanssa hän oli mennyt kihloihin, koska hän luulee tytön järjestävän elämän tyyneksi.»
Margaret huoahti. Vieläkin poltti hänen käsivarttaan Mountin puristuksen fyysillinen muisto, näkymätön orjanrengas. Hänen korvissaan kaikui Mountin kuiskailu: »Sain mainioita ystäviä… ne tuntuivat vaikuttavan ihmisen elämään.»
Sitten hänen mielessään väikkyi hänen tyttöystävänsä kuva: suippokasvoinen, mielikuvitukseton, monokkelisilmäinen ja kaikkeen kyllästynyt; ja hän oli kuulevinaan Cynthian lausuvan: »Entä kuinka pian tämä ihailtava nuorukainen alkoi kosiskella sinua omalla tavallaan, Peggy?»
Ja Margaretin vannottua, ettei koko myrsky-yönä ollut vihjattukaan rakkauteen, kuului jatkoa:
»No, no! Se on lii-an korkeaa!» (Taaskin Cynthian kyynillinen ääni.) »Eikö mies käyttänyt hyväkseen romanttista tilannetta? Oi, kuinka suloista! Ei ainoatakaan hellää suukkoa erotessanne? Urheilija. Nopeudentavoittelija! Mitä? Mitä, hänen täytyy olla — minun oletetaan uskovan, ettei hän edes koettanut… liehitellä?»
»Uskoisiko sitä kukaan?» aprikoi Margaret murheellisena. »Totisesti heidän täytyisi. Jos he tuntisivat Mountin (joka oli kihloissakin), ja jos he tuntisivat minut, niin silloin he varmasti tajuaisivat minun puhuvan totta.»
Cynthian haaveääni pilkkasi: »Peggy, uskoisitko sinä sitä mistään parista, joka olisi ollut samanlaisissa oloissa kuin te olitte?»
»Varmasti olisin kyllin ylevä tietääkseni joidenkuiden miesten voivan kohdella tyttöäkin inhimillisenä olentona —»
Margaretin sydämessä kuiskasi ääni: »Hyvin monet ihmiset eivät ole yleviä… eivät usko. Ihmiset saattavat olla hirveitä näissä asioissa! Vain oma äitisi kenties uskoisi. Älä luota kehenkään muuhun ihmiseen!… Mutta eihän merkitsekään mitään, mitä ihmiset uskovat. Jollemme pääse täältä pois, ei kukaan saa koskaan tietää. Jollei meitä pelasteta tältä saarelta —»
Samassa Margaret äkkiä pysähtyi tyrmistyneenä näkemästään.
VIII
Kun heräävien tunteiden myllerrys oli ajanut Margaretia sisämaahan päin ja hän oli astellut kuin kilpailuja varten harjoitteleva nyrkkeilijä, ei hänen katseensa ollut kiintynyt maiseman piirteisiin. Mitään näkemättä hän oli sivuuttanut rinteet, jotka viettivät rotkoihin, kohosivat kallioiden laelle, rajoittuivat lehtoihin tai häipyivät kuulakan sinistä taivasta vasten valkoisina kuin alpit kuvastuviin vuorijonoihin. Ei hän huomannut sitäkään kohtaa, jossa kallionlaki loppui ja hän alkoi uudelleen laskeutua alaspäin.
Hänen olisi pitänyt tuntea, milloin hänen jalkansa lakkasivat polkemasta epätasaista turvetta ja joutuivat toisenlaiselle maaperälle. Mutta hän ei tuntenut mitään. Hän kuuli kuitenkin jotakin — äkillisen kilahduksen. Se ei ollut kellojen kilinää. Hän luuli helyketjunsa (joka muuten ei ollut hänen muassaankaan) pudonneen. Katsahtaessaan maahan hän näki jalkansa osuneen hevosenkenkään, joka virui maantiellä.
IX
Niin, maantiellä.
Hyvin tehtynä, leveänä, tomusta valkeana se kaarsi hänen oikealla puolellaan jyrkkien kallioiden taakse. Vasemmalla se painui painumistaan viljelemättömään vihreään laaksoon, jossa hän saattoi seurata sen juoksua kilometrimääriä. Vaalean mittanauhan tavoin se kiemurteli harmaanvihreällä pohjalla. Ei ainoatakaan taloa näkyvissä! Ei kattoa, ei savupiippua, ei tornia; vain siellä täällä näkyi kummuilla koskisia jokia valkoisina juovina. Se oli niin jylhää erämaaseutua kuin suinkin saattoi ajatella; elämästä ei näkynyt muuta merkkiä kuin musta hiirihaukka, joka leijaili sinisellä taivaalla hänen kohdallaan. Autio seutu, mutta siellä oli tie… siis… saari ei ollutkaan asumaton.
Margaret kumartui ottamaan maasta hevosenkengän — ei, se oli liian kapea, liian pieni hevosenkengäksi; se oli muulinkenkä. Sen metalli oli kirkkaanpuoleinen, ikäänkuin se olisi pudonnut äskettäin. Hän puristi sitä niin, että kämmentä koski, ja tajusi vihdoin, ettei hän nähnyt unta.
Hän oli saapunut maantielle… joka vei pois sieltä. Mitä hänen oli tehtävä? Seurattavako sitä? Kumpaan suuntaan?…
Muutamilla askelilla hän pääsi oikealla olevan kallionnurkkauksen taakse. Siellä odotti uusi yllätys, ja hän jäi töllistelemään suu auki. Siellä oli perin sivistysmaailman tapainen tienviitta, johon oli räikeänkeltaiselle pohjalle isoilla mustilla kirjaimilla maalattu:
»DON DE DUNLOP»
»Ranskassa?» äänsi Margaret ällistyneenä.
Myöskin oikealle kiemurteli tie kilometrien päähän; sen oli hyvin ja kestävästi valmistanut se rotu, joka yksin on saanut perinnöksi roomalaisten valloittajien tientekotaidon. Ranska?
Taaskin hän kääntyi silmäilemään kirkasväristä viittaa, jossa oli:
»Attention au virage»
ja Margaretille outo nimi, jota seurasi kilometrejä ilmaiseva numero.
Ja Margaretin ajatukset olivat pyörineet sadoissa meripenikulmissa, Etelämerellä, Fidshi-saarilla… Oliko mahdollista, ettei hän ollut poistunut Euroopasta?
X
Hänen jalkojansa ihan poltti, kun hän kääntyi rientämään takaisin jääneen pettäjän luokse.
Niin, nyt hän voisi katsoa sitä miestä silmiin! Hän oli varma, että
Mount tiesi kaikki.
Hän oli saanut hänet kiinni ja puristaisi häneltä kaikki tiedot.
Eipä ihmekään, ettei mies ollut tuskaillut haaksirikon tähden eikä välittänyt siitä, miten merimiesten, muiden veneiden ja Margaretin oman sedän oli käynyt —
»Kaikki hänen puuhaansa, siitä olen varma —»
* * * * *
Hänen teki mieli viheltää hilpeästi saapuessaan rannalle, jossa ruoka tuoksusi suloisesti.
Hiljaa ja nopeasti hän lähestyi. Herra Mount oli kattanut oikein juhla-aterian. Hän oli levittänyt esille kaikki, mitä oli jäänyt tähteeksi edellisen illan mässäyksen jälkeen.
Hänet oli nolattava ja heti.
Mutta ei. Pilasta tulisi hauskempi, jollei Margaret hiiskuisi mitään. Hän ei ainakaan kahteen päivään virkkaisi mitään havainnoistaan. Hän seisoi, tarkkaillen miestä ja samalla pohtien, milloin ihmiset tulivat niin vanhoiksi, etteivät heitä huvittaisi lasten uskottelut ja arvausleikit.
Yhdeksänkolmattavuotiaana herra Archie Mount sijoitteli tunnontarkasti ja juhlallisesti omin käsin pyytämiänsä purolohia alkeellisille lautasille, litteille kivilevyille — ikäänkuin hän ei olisikaan ollut tavallisen aamuisen kävelymatkan päässä ranskalaisesta maantiestä! Sen tien täytyi varmasti viedä johonkin Ranskan kaupunkiin; siellä oli kapeita, kahville tuoksuavia katuja, liikkeitä, joiden kiivissä oli sanoja: boucherie, épicerie, charcuterie, pâtisserie, ja muita ruokatavaramyymälöitä, joiden ranskalaisten nimien sointu kiihoittaa ruokahalua niin paljon paremmin kuin englantilaisten. Varmasti ne liikkeet, jotka eivät saattaneet olla kovin kaukana, olivat tavallisuuden mukaan kynnyksiään myöten täynnä houkuttelevia ravintoaineita… Mutta tuolla Mount ahersi vakavana ikäänkuin olisi itse uskonut, että sekä hän että Margaret nääntyisivät nälkään ilman hänen ponnistuksiaan! Tällä kertaa hän ei edes vihellellytkään.
Hilpeästi Margaret luikkasi hänen takanaan: »Halloo! Hyvää huomenta, herra Mount!»
Nuori mies hätkähti, ja häneltä putosi forelli liekkeihin. Sitten hän käänsi tyttöön päin sellaisen miehen kasvot, joka oli raivoissaan, koska ei ole rohjennut olla liian huolissaan.
»Kas! Te olette tullut?… Tiedättekö, kuinka kauan olette ollut poissa?… Missä olette —»
Hänen lauseensa katkesi äkkiä, sillä hän oli nähnyt. Hänen siniset silmänsä laajentuivat tummien, tuuheiden kulmakarvojen alla ja kiintyivät muulinkenkään, jonka Margaret oli pistänyt vyöhönsä. Hän tuijotti äänettömänä.
»Sitä kai saatte kysyä, herra Mount», vastasi Margaret.
(Sana »kirottua» leijaili melkein kuuluvana ilmassa.) Mount aprikoi vimmatusti, kuinka paljon Margaret oli saanut selville. Oliko hän käynyt niin kaukana kuin harmaista kivistä kyhätyillä paimenmajoilla, jotka olivat kokonaan viiniköynnösten peitossa, joiden luona oli vuohia lieassa ja joiden kynnyksellä kyyrötti madonna traagillinen ilme kasvoillaan? Oliko hän kohdannut —
Mitä Margaret virkkaisi hänelle?
Hän lausui pakotetusti: »Eiköhän meidän ole joka tapauksessa parasta syödä puolista nyt?»
Tämä sovinnainen lause oli vähällä haihduttaa hänen ympäriltään kalliot, kivet ja nuotion sekä loihtia niiden sijalle hänen lontoolaisen kerhonsa tulipunaiset seinäpaperit ja upean sisustuksen. Kohteliaasti hän lisäsi: »Otaksuttavasti ette ole saanut mitään syödäksenne, neiti Verity?»
Neiti Verity katsahti häneen suurin silmin ja vetäisi hiukan alahuulensa reunaa hampaittensa väliin. Ollen purskahtamaisillaan hermostuneeseen nauruun hän turvautui, kuten saattaisi sanoa, valmistavan koulun sukkeluuteen. »Mitään syödäkseni?» oli hän kummastelevinaan. »Tuolla kukkuloillako? Kun en ole vuohi, en syö pensaita enkä ruohoa.»
Jäykästi Mount vastasi: »Sen kyllä tiedän.»
»Miksi sitten kysyä, olenko saanut mitään syödäkseni?»
»Satuin huomaamaan tuon.» Mount nyökkäsi muulinkenkään päin.
Margaret irroitti kengän vyöstään ja katseli sitä viattoman näköisenä. »Tämänkö? Mutta kun en myöskään ole kamelikurki, en pysty syömään metallia.»
Tähän sutkaukseen (jota Margaret katui heti sen lähdettyä hänen huuliltaan) tuli kohtelias vastaus:
»Tarkoitan luonnollisesti, että se osoitti minulle, missä olette ollut.»
»Tiedätte siis, missä kävin.»
»Tietysti, neiti Verity. Ainakin maantiellä saakka.»
»Luulin teidän tarkoittavan, että tiedätte sen paikan nimen, ja arvelin teidän ilmoittavan sen minulle. Ilmoitattehan sen?»
»Mitä hyödyttää», huomautti Mount alistuvasti, »minun ilmoittaa sitä teille, jos itse sen tiedätte?»
Se oli Mountin ensimmäinen voitto. Margaret puri huultaan harmissaan siitä, ettei ollut painanut muistiinsa keltaiseksi maalatusta tienviitasta lukemaansa nimeä.
Äänettömyys.
XVI luku
Puhelua
I
Kuinka riitaisa olikaan sitten alkanut ateria!
Siinä he istuivat kahden puolen vakiintunutta nuotiotansa, jonka ympärille oli kasaantunut valkea, monin kerroin palanut tuhkakehys ja joka muistutti mustuneista oksista kyhättyä merilinnun pesää, valmistautuen riitelemään, jollei parempaa olisi…
Niin kiihtynyt kuin Margaret olikin, oli hänen aluksi nälkä; hän ahmi puolitusinaa voileipiä — jotka, kuten hän nyt tiesi, eivät olleetkaan mitään rantaan ajautunutta haaksirikkotavaraa, vaan jotka oli äskettäin kiltisti ostettu jostakin ranskalaisesta ruokatavaramyymälästä sisämaassa (missä se sitten olikin). Hän kuvitteli mielessään pientä, kahvituoksuista pesää, sen ilmoitustauluja, joissa tarjottiin makeisia ja piparminttuja, sen sipuliverkkoja ja ovelle sijoitettuja valtavan isoja, kadmiuminkeltaisia kurpitsoja. Hän nieli vähän rohkaisevaa curaçaolikööriä (joka myöskin oli samasta kaupasta peräisin), ennen kuin huomautti:
»Koko juttu on siis ollut vain kepponen, herra Mount.»
Mount katsoi häneen, näennäisesti äkeissään… Hän oli hyvin pahasti rakastunut Margaretiin! Miten se oikein oli käynyt, sitä hän ei olisi osannut selittää… Lyhyin tie saada nainen mieltymään itseenne on antaa hänen tehdä jotakin hyväksenne… Kaikki tunnemme sen piirteen — naisissa. Älkää kysykö minulta, onko miesten laita samoin! En väitä ymmärtäväni keskinkertaisten, sataprosenttisten miesten tunteita. Se, mikä saa heidät vireiksi, ja se, mikä panee heidät kuihtumaan, ovat molemmat salatut minun katseeltani. Mutta tuntuu siltä, että poikkeuksellisessa miehessä — älykkäässä, sympaattisessa, miellyttävässä, lempeässä ja miehekkäässä — on varsin voimakas naisellinen piirre. Niin oli Archie Mountissa. Hän oli — hitaasti, mutta vääjäämättömästi, kuten ankkuroitu vene nousevan vuoksen työntämällä — lähestynyt tätä hänen hoivattavakseen jätettyä, nuorta, avutonta olentoa.
Tyttö ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan virkkoi silmät suunnattuina toisaalle: »Teistä kai tämä on hupaista? Miehistä se lienee.»
»Minusta ei, sen vakuutan. Jos tarkoitatte —»
»Tarkoitan sitä, että olette uskotellut purtenne kärsineen haaksirikon ja kaikkien muiden hukkuneen —»
»Suokaa anteeksi, mutta olenko kertaakaan sanonut kenenkään hukkuneen?»
»— Ja olette ollut pitävinänne tätä asumattomana saarena.»
»Toivon, ettette pahastu, jos huomautan, etten kertaakaan täälläolomme aikana ole maininnut sanoja 'asumaton saari'.»
»Toivon, ettette te pahastu, jos huomautan viimeisen väitteenne olevan pelkkää saivartelua.»
Tämän pistoksen jälkeen taaskin äänettömyys. Syöminen jatkui.
Sitten puhkesi Margaret uudelleen puhumaan.
»Mutta kun minä käytin sanoja 'asumaton saari’, ette koskaan väittänyt minua vastaan. Annoitte minun puhua sellaisesta mahdollisuudesta, että jäisimme tänne koko eliniäksemme. Visusti koetitte varoa, etten pääsisi samoamaan pois tältä vähäiseltä rantakaistaleelta. Syyksi esititte, että oli muka hoidettava nuotiota tai että minä olin väsynyt. (Kumma vain, ettette järjestänyt joitakin merimiehiä näyttelemään villejä.) Älkää uskotelko, ettette ole tiennyt minua koko ajan petetyn tällä kuulumattomalla kepposella. Herra Mount, te ette voi uskotella —»
»En koetakaan uskotella.»
»Ette nyt, koska olette joutunut ilmi», tokaisi valehaaksirikkoinen musertavasti. »Nyt myönnätte koko ajan tietäneenne, mitä minä kuvittelin mielessäni. Eikö niin?»
»Kyllä, neiti Verity, sen myönnän. Oli tarkoitus, että kuvittelisitte niin.»
»Ja te panitte parhaanne pitääksenne minua harhaluulossani?»
»Kyllä.»
»Täällä olemme olleet — emme lainkaan haaksirikkoisia! Koko tämän ajan olemme olleet lähellä ihmisiä ja kaupunkeja ja puhelimia ja sähkölennättimiä! Ja minä vihoviimeinen hupsu olen sallinut teidän uskotella itselleni, että olemme olleet yhtä kaukana kuin Crusoe ja Perjantai… Muuten, missä olemme, herra Mount?»
»Sitä en voi sanoa, neiti Verity.»
Tytön silmät menivät levälleen. »Tarkoitatteko, ettette tiedä sitä itsekään?»
»En toki; kyllä tiedän, ilmeisesti. Mutta olen antanut sanani siitä, etten anna teidän sitä tietää, niin kauan kuin olemme täällä.»
»Tarkoitatteko, että olette luvannut sen?»
»Juuri niin.»
»Sedälleni kaiketi?»
»No niin, koska sen arvasitte… niin.»
»Oliko hän mukanamme veneessä, kun sinä yönä lähdimme purresta?»
»Kyllä hän oli.»
»Oliko muita?»
»Palvelijani Wallace ja kaksi merimiestä. He toivat meidät tänne maihin.»
»Sitten he katosivat, jättäen meidät tänne?»
»Niin, he soutivat takaisin purteen.»
»Joka ei siis ollut uponnut?»
»En ole väittänytkään sen uponneen!»
»Ette kyllä; ette ole väittänyt sitä. Missä setäni nyt on?»
»Jospa Jumala soisi minun sen tietävän, neiti Verity», vastasi nuori Mount vakuuttavan kiihkeästi »En tiedä, missä se — en tiedä, missä hän on. Hänen olisi pitänyt olla täällä koko aika. Minulle oli vihjailtu, että herra Lloydin piti jäädä luoksenne koko täälläolonne ajaksi. Totta puhuen — en usko hänen olevan kaukana.»
»Hän ei ole kaukana», vahvisti Margaret odottamatta. »Näin hänet eilen.»
Mount oli viemässä voileipää suuhunsa, mutta hänen kätensä pysähtyi puolitiehen, ja hän jäi töllistelemään suu auki.
»Näitte herra Lloydin eilen? Te näitte hänet? Mitä tarkoitatte? Missä?»
»Näin kun näinkin hänet eilen. Ainakin olin näkevinäni valkotukkaisen miehen — en ollut siitä varma — viime yönä… Hetkisen luulin nähneeni jonkun, joka seurasi minua… Sitten hän katosi. Loittoni pimeään… Unohdin sen tyyten. Se tapahtui juuri vähää ennen ukkosta ja —»
Hän keskeytti lauseensa — suuttuneena itselleen siitä, että oli yhdellä sanalla johtanut jälleen mieleensä koko viimeöisen kohtauksen: myrskyn, paon, tuntikausia kestäneet jyrähdykset ja välähdykset, oudot, luottamuksellisesti jupistut puheet —
Hänen poskilleen lehahti kuuma puna. Taivuttaen päätään hän kumartui ottamaan maasta oksaa, joka oli palettuaan poikki pudonnut paperinvalkoiselle tuhalle. Hän viskasi sen takaisin nuotion keskelle.
»Onko setäni tullut hulluksi? Mitä arvelette?»
Nuori Mount oli vastaamaisillaan: »Olen usein sitä aprikoinut.» Mutta sensijaan hän noudattikin vaistoaan ja kävi puolustamaan naisen arvostelemaa oman sukupuolensa jäsentä.
»Herra Lloydko hullu? Kaikkea muuta! Harvinaisen taitava, järkevä, kyvykäs mies. Ei kukaan voisi sanoa häntä —»
»Minä voin. Ja minä teen sen», vastusti velvollisuudentuntoinen tyttö. »Jollei hän olisi täydelleen mielipuoli, niin miten hän olisi saanut päähänsä menetellä näin uskomattomalla tavalla minua kohtaan.»
Mitään vastaamatta Mount loi häneen nopean, kaunopuheisen katseen.
Se tuntui sanovan: »Älkää puhelko kuin pikku hupakko. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että setänne tarkoitus oli viedä teidät pois pahan ulottuvilta, elämästä väärällä tavoin ja joutumasta äärimmäisen tuhlaavaisen, toisten niskoilla elävän, kelvottoman tytön talutusnuoraan. Hän tarkoitti teidän parastanne. Ette voi kieltää, että tämä on ollut parasta, mitä teille en koskaan tapahtunut —»
Tämän ohessa katse sisälsi vetoomuksen: »Älkää missään nimessä olko vihainen minulle! Enkö ole joutunut surkeaan asemaan? Mahdanko sille mitään, lapsi? Oliko suunnitelma minun?»
Edelleen se katse paljasti: »Te viehättävä olento! Te herttainen, viaton, jumalainen olento! Rakastettava olette ollut aina, silloinkin, kun suunne oli punaisen tahnan peitossa ja kulmakarvoissanne oli kenkämustetta. Ja nyt — katsokaahan itseänne! Olette kuin taulu. Viehkeimmät pienet kasvot koko maailmassa; vartalo kuin ihanan veistoksen. Tulta ja samettia sylissäni… En saa rauhaa, ennenkuin saan teidät uudelleen samalla tavoin!»
Mutta tyttö ei ollut katsonut häntä silmiin. He jatkoivat kinasteluaan, syöden ahnaasti, puhuen niin ilkeästi kuin suinkin mahdollista.
»Tuntuuko teistä, herra Mount, että teillä on oikeus kertoa minulle mitään sen enempää setäni ennenkuulumattomasta suunnitelmasta? Kuinka pitkäksi ajaksi minut piti jättää tänne…» (äkäinen vilkaisu kallioihin) »tänne?»
»Rehellisesti sanoen, sitä en tiedä. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli näin kauan —» Keskeytys, joka osoitti, että jokainen sekunti oli ollut kuin kiirastulta.
»Saanko kysyä, tietääkö äitini?»
»Rouva Verity luulee teidän vieläkin retkeilevän purressani.»
»Kas niin! Äitiä petettiin myöskin! Se on toki lohdutus. Äitini ei ole tiennyt mitään tästä Spoofin saaresta… Kuinka moni ihminen tuntee asian?»
»Kolme. Setänne, äitinne ystävätär ja minä.»
»Kolme ihmistä. He ovat käyttäytyneet katalasti. Lienee liian paljon toivottu, että he häpeisivät.»
II
Sättiessäänkin hän ihaili Mountia. Mies näytti tavalliselta kulkurilta, mutta kuinka komea hän oli! Miksi ei luonto muovannut kaikkia miehiä tuollaisiksi? Ei edes tuo vaalea, lyhyt parta, joka oli vastakohtana hänen mustalle tukalleen ja sumensi hänen poskiensa, leukansa ja kaulansa piirteitä — ei edes se pilannut häntä. Eivätkä nuo vaatteet, jotka olivat haaksirikosta saakka olleet yötä päivää hänen yllään, rumentaneet hänen vartaloaan. Miltä näyttäisi Archie Mountin rinnalla uhkein kaartinupseeri, mikä koskaan on astellut Piccadillyyn vietettyään puolet aamusta palvelijansa silosteltavana? Tyhjänpäiväiseltä miesmannekiinilta.
III
»Missä on purtenne?»
»Satamassa.»
»Aiotteko ilmaista minulle, missä satamassa?»
»Ikävä kyllä, mutta minun ei ole sallittu mainita teille mitään nimiä.
Annoin sanani. Ymmärrättehän, neiti Verity?»
»Täydelleen. Ette kai vihjaa, että minä haluaisin miehen rikkovan sanaansa? Mutta että olette ollut kyllin heikko luvataksenne — sitä en anna anteeksi.»
»En itsekään anna sitä anteeksi, neiti Verity», tuli yksikantaan.
»Olen hyvilläni, että olette siksi säädyllinen», huomautti neiti Verity ylväästi, hilliten haluaan purskahtaa hilpeään, raikuvaan nauruun.
Sillä, oi, kuinka hän nautti! Archie Mount kokonaan hänen vallassaan, hänen armoillaan, kuunnellen kaikkea, mitä hän sanoi! Ja käyttäytyen lisäksi ihailtavasti. Joka suhteessa hän oli ainutlaatuinen. Jumaloitava olento! Minkä herjauksen hän nyt osaisi sinkauttaa?
IV
Se forelli, joka Mountilta oli pudonnut tuleen Margaretin näyttäytyessä, oli luonnollisestikin paistunut ja palanut. Hän otti sen — mutta Margaret anasti sen tahallaan. Tyttö ehätti pyytämään: »Antakaa minulle tuo! Pidän palaneista.»
Todenperäisesti hän inhosi palaneita kaloja. Mutta hän otti palaneen kalan, ja nähdessään Mountin syövän hänen herkullisesti paistunutta forelliaan, tunsi hän kummallista riemua.
»Kas noin! Hän nauttii ruuastaan», mietti Margaret voitonriemuisena.
Nuori äiti tuntee samanlaista tyydytystä hoidellessaan rinnoillaan lepäävää poikalastaan. Palvellessaan nälkäistä metsästäjäpuolisoaan lienee luolanainen tuntenut samaa.
Nykyajan nainen on melkein kuin talo, jossa asuu kolme eri olentoa: luolanainen, keimailija ja naisasian kiihkoilija.
Mikä niistä näyttäytyy, se riippuu kokonaan siitä miehestä, joka kolkuttaa ovelle. Joillekuille miehille on keimailija aina kotosalla. Muutamien miesten vaatimuksesta tulee esille vain naisasian ajaja uhmaavasti tuijottamaan suljettujen ikkunoiden takaa. Kummallista kylläkin, nyt eivät enää teidän »voimakkaat, harvapuheiset, käskevät», hallitsevat miehenne kykene menestyksellisesti kiihoittamaan »alkuperäistä» naista, vaan pikemminkin sen tekee sellainen, joka panee liikkeelle kaikissa nykyajan naisissa piilevän ärtyneen »naisellisuuden» ja on onnellinen, jos vielä saa hymyn kylmältä keimailijalta.
Mutta Archie Mountin kaltaisilla miehillä näyttää säilyneen lahja houkutella lämminverinen, puolittain unohtunut luolanainen tervehtimään ja hyväilemään itseään.
V
Ulkoisesti ankarana Margaret jatkoi: »Kuinka pitkän ajan tarvitsen ehtiäkseni lähimpään paikkaan, josta voin lähettää sanoman äidilleni?»
Nuori Mount rypisti otsaansa, laskien päässään.
»Koko päivän iltamyöhään saakka. Oletteko päättänyt heti lähteä kaupunkiin?»
»Tietysti. Ja — herra Mount, onko teillä rahaa?»
»Minullako? Olen hyvin pahoillani. Ei penninpyörylää. Ei edes papereitani. Minut kiidätettiin rannalle… Meidän on lainattava rahaa, siinä kaikki. Meidän on sähkötettävä ja sitten mentävä maamme lähetystöön.»
»Niin! Lähetystöön. Kuinka loistavan mainiota nähdä taaskin joku englantilainen kunnollisesti siistittynä ja hyvästi puettuna! Meidän ei kai liene vaikeata saada rahaa lainaksi?»
»Otaksuttavasti ei» (kylmäkiskoisesti).
»Erinomaista! Sitten voin ostaa itselleni vaatteita ja muita tarpeita, pesettää, kampauttaa ja leikkauttaa hiukseni ihmisten tapaan — ja saan kynteni hoidetuiksi — ja itseni siistiin kuntoon. Kuinka jumalallista päästä jälleen elämään sivistyneen tavalla —»
»Kaipaatteko sitä niin hartaasti?»
»Kaipaanko? Armias taivas! Mitä muuta voitte otaksua? Mutta kuvitelkaahan, että pääsee takaisin ihmisten luokse kaupunkeihin ja saa keskustella toisten kanssa! Kuvitelkaa, että saa nauttia kunnollisia aterioita… syödä hopeisilla vehkeillä… että on liina pöydällä… sähkövalo… matto lattialla… kukkia maljakoissa! Kuvitelkaa, että saa nukkua oikeassa vuoteessa, jossa on patjat ja pielukset… saa ottaa kuuman kylvyn… että pääsee takaisin kaikkeen entiseen —!»
»Tarkoitatteko, että olette inhonnut kaikkea tätä?»
»Ettekö te ole, herra Mount? Kuinka tavatonta!» kummeksi Margaret venytellen. »Minä olisin luullut, että täällä oleminen olisi inhoittanut kaikkia muita paitsi merileijonia! Minusta itsestäni on tuntunut kuin olisin ollut kuollut… mitä sanoittekaan? … Yhtä mielelläni olisin ollut vankilassa. Oikeastaan mieluumminkin. Rangaistustaan suorittavien ihmisten sallitaan joskus tavata vieraita, eikö totta? Heillä onniin ollen paljoa hauskempi kuin minulla on ollut —»
Koska hänen äänensä vapisi hieman, taukosi hän puhumasta. Sekavan kiistansa aikana he olivat syöneet kaikki ruoat viimeistä murua myöten. Nyt Margaret nousi kiveltään ja alkoi koota jätteitä kaivaukseen ne hiekkaan.
Mount tarkkaili hänen liikkeitään ja sanoi jäykästi: »Teidän ei tarvitse pestä noita kiviä. Miksi ei viskata niitä mereen? Tämä oli viimeinen ateriamme täällä, neiti Verity.»
»Kuinka erinomaista! Viimeinen! Sepä hauskaa! Tarkoitatteko, että voimme heti lähteä taivaltamaan sisämaahan?… Väsynytkö? Hyvä Jumala, en suinkaan. Ja vaikka olisinkin nääntymäisilläni uupumuksesta, antaisi tieto poispääsemisestä minulle niin paljon voimia, että jaksaisin kävellä vaikka viisikymmentä kilometriä. Miksi tuhlata täällä enää sekuntiakaan? Minä en sitä tee… mutta voinhan jättää teidät tänne… Koska tämä mielestänne on miellyttävä oleskelupaikka, ikipäiviksi —»
»Hyvä Jumala, miellyttävä — haha!» Lyhyt, kuvaava nauru. »Uskokaa toki, että olen ainakin yhtä hyvilläni kuin tekin, kun saan lähteä. Mutta pelkäänpä, että teidän on sallittava minun tulla seurassanne, neiti Verity. Ensinnäkin tunnen tien —»
»Niinpä kai. Olkoon menneeksi! Jos siis olette valmis —» Hänen vihaa uhkuva katseensa olisi toiselle naiselle kavaltanut, kuinka täydelleen hän piti Mountia maailman ainoana katselemisen arvoisena miehenä…