VI
Jättäkäämme heidät niin sanoaksemme levähtämään ennen uutta sanaottelua.
Palatkaamme vähäksi ajaksi Englantiin, Lontooseen ja minun kerhooni, jossa sillä hetkellä join kahvia, istuen sohvassa. Vieressäni kahvikuppinsa ääressä savuke kädessä istuva tyttö rypisti otsaansa ikäänkuin huolissaan; hän oli nuori tyttö, hoikka, tummaverinen, muodikkaasti puettu itsevarmasta hatusta käärmeennahkaisiin kenkiin saakka.
Hänen ottaessaan lattialta pudonnutta tulitikkurasiaansa luiskahti hänen sormestaan sormus, joka kieri matolle. Ojensin sen hänelle; siinä oli briljanttien ympäröimä, kaunis smaragdi. Hän sujautti sen epäiltyyn sormeen ja alkoi kertoa muutamien sivujen pituista tarinaa.
»On siunatun lohdullista», virkkoi hän, »löytää joku puhetoveri». Veli, joka hänen olisi pitänyt kohdata, ei ollut saapunut, ja hänen puolisonsa oli ollut kauhea… »Juuri silloin kun ihminen on yksin, ja yksinäisyyttä vielä painostaa se, että hän on ymmällä, mitä tehdä!» Vastasin, että oli surkeata, jos kukaan eloisa, nuori, kaunis ihminen oli ymmällä.
Hän seurasi sormukseen suunnattua katsettani, veti syvään henkeään ja sanoi: »Niin, tietysti se on sen merkki. On hirvittävää olla kihloissa —»
Joitakuita kummastuttanee se, että tämä tyttö, jonka nimeäkään en ollut kuullut, puhui minulle avomielisesti. Mutta eikö juuri outojen odoteta olevan avomielisiä?
Sisko, vanha koulukumppani, perheen ystävä — he ujostelevat — heillä on salattavaa, he eivät voi puhua peittelemättä! He tuntevat meidät liian hyvin! Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet meitä ja jotka eivät enää milloinkaan jälkeenpäin kohtaa meitä, sellaiset ihmiset tarjoavat meille (siekailematta leikaten) viipaleita elämästään. Tuosta kerhossa sinä iltapäivänä istuneesta tytöstä huokui tarvetta huojentaa sielunsa sisimmän murheita samoin kuin huolten painama mehiläinen surisee ruusulle. Vain kolme muuta kerhon jäsentä oli salin toisessa päässä, keskustellen valiokunnista…
Tiedustin myötätuntoisesti: »Mikä häntä vaivaa?»
Ikäänkuin sydämestä purkautuneena vastauksena tuli tummaihoisen kaunottaren selitys:
»Hän on ikävä.»
Pian hän jatkoi: »'Viehättävä nuori mies', sanovat ihmiset, 'niin ajatteleva ja miellyttävä'. Se on kaikki varsin hyvää… Miksi hän ei voi tehdä mitään? Oi, kyllä hän otaksuttavasti on huvitettu monista seikoista; ei koskaan ikävystynyt, jollei myöskään innostunut… Niin varma. Tekee aina oikein, tuntee oikeat ihmiset, sanoo oikean sanan oikeaan aikaan. Niin vähän innostava. Ihmiset pitävät häntä 'niin hyvännäköisenä'. Hänellä on kauniit piirteet, komea vartalo. Kaikki sanovat: 'Kuinka viehättävän näköinen mies sulhasenne onkaan!' Näytän olevani mielissäni ja vastaan: 'Onpa hauska, että ajattelette niin'. Mutta kukapa välittää virheettömän hyvännäköisestä miehestä? No niin, hänen kulmakarvansa ovat liian tuuheat. Ne ovat muodottomat, vain kaksi tummaa täplää otsassa. Muutoin hän on viimeistellyn moitteeton», valitti tyttö, painaen savukkeenpätkänsä rajusti teelautastaan vasten. »Tanssii hyvin. Pelaa tennistä hyvin Mainio ampuja. Miehet pitävät häntä miesten parhaana. Naiset rakastuisivat häneen… jos hän rohkaisisi heitä! Hän ei tee sitä koskaan; hän ei tahdo —»
Sieluni silmien eteen kohosi selvä kuva tästä moitteettomasta, esittelykelpoisesta, innostamattomasta nuorukaisesta.
Mutta halusin kuulla lisää.
»Te», huomautin, »olette anastanut sellaisen nuoren miehen, jollaista lukemattomat sievät tytöt etsivät».
»Miksi he eivät löydä häntä? Miksi he eivät ota häntä ja mene hänen kanssaan avioliittoon? Hän ikävystyttää minua niin sanomattomasti. Hän tekee minusta yhtä penseän kuin hän itsekin on; se on ainoa sopiva sana. Tuhoaa minusta kaiken vireyden. Heti kun se rakas poloinen astuu huoneeseen, muuttuu kaikki elottoman harmaaksi!»
»Miksi ette pura kihlausta!»
»Ei sovi purkaa ilmoittamatta syytä, ei ainakaan sellaista kihlausta, jota kaikki muut pitävät 'niin sopivana'. Sitäpaitsi on minusta vastenmielistä loukata ihmisiä. Tiedän, että hän loukkaantuisi, lievään tapaansa kuten rakastunut kuhnuri! Lisäksi kaikki ihmettelisivät, enkä sietäisi sitä ajatusta, että olisin ehkä purkanut kihlaukseni jonkun —»
»Jonkun toisen tähdenkö?»
»Niin ja ei», tunnusti hän empien. »Olen kohdannut erään miehen mentyämme kihloihin. Hän on vanhempi — niinpä kyllä! Viisitoista vuotta minua vanhempi, mutta oi, millainen poika! Niin sympaattinen, niin älykäs, niin eloisa; tekee minut viehättävämmäksi. Hänen seurassaan tulee minusta ihan säteilevä! Tunnetteko miehiä, joilla on sellainen vaikutus tyttöön?»
»Olen — kuullut sellaisista.»
»Ja — tiedättekö, kuinka kamalaa tee on rautatieasemilla?»
»Sakeaa kuin terva, harmaassa porsiiinikupissa, musteenmakuista.
Kyllä… Kuinka niin?»
»No niin, hänen kaltaisensa miehen seurassa maistuu sellainen tee samppanjalta», vakuutti rakastunut tyttö. »Jos olisin asumattomalla saarella kahden kesken hänen kanssaan, tuntuisi minusta samanlaiselta kuin olisimme keskellä kuuluisaa Ascotia. Hän haihduttaa harmauden ja valaa koko maailmaan ruusuisen hohteen. Sakeinkin Lontoon sumu näytti ihanan päivän alulta niinä aamuina, jolloin kävin hänen luonaan mallina —»
»Ahaa, hän maalasi kuvanne?»
»Pienoiskuvan. Lahja sulhaselleni!» selitti tyttö, hymyillen surumielisesti. »Ne tunnit olivat taivaallisia. Ja sitten! Kun sulhaseni pistäytyi atelieriin noutamaan minua 'Princeen', putosin taivaasta keskelle lähetyskokousta!»
»Eikö sulhasenne huomannut sitä?»
»Hän ei koskaan huomaa mitään. Nuo sovinnaiset, elottomat puukuvat (käyttääkseni hyväntahtoista nimitystä) kuvittelevat, että kaikki ovat täsmälleen samanlaisia kuin he —»
Yhä selvemmin näin mielessäni turtatunteisen ilonpilaajan, johon tämä kovaosainen lapsi oli sidottu. »Minusta tuntuu kuin olisin jo ollut hänen kanssaan naimisissa vuosikausia», valitti tyttö. »Joskus lohdutan itseäni: 'No niin, muista olevasi vasta kihloissa Archie Mountin kanssa —’»
—!!
Mutta rauhallisesti sain sanotuksi: »Kas! Sekö hänen nimensä on?»
»Minun ei olisi pitänyt sitä mainita, kun olen moittinut häntä näin pahasti. Mutta eihän se haittaa, vai mitä? Ettehän ole kohdannut häntä?»
»En; en ole kohdannut… häntä.»
Kuinka totta onkaan, että ihminen saattaa olla kuin talo, jossa asuu useita henkilöitä. En totisesti ollut kohdannut maailman surkeinta nahjusta, hänen Archie Mountiaan. Olin tavannut sydäntenlumoojan, jonka hymyilyä tyttö olisi saattanut pitää kunniana. Mutta tämän tytön, morsiamensa, maailman hän muutti harmaaksi. Suuri Ishtar, miten se oli mahdollista? Luultavasti osittaisen vastauksen antoi se mieliala, jonka vallassa hän oli mennyt kihloihin.
(»Kaikki järjestyy tasaisesti», oli hän kuvitellut.)
»Teidän», virkoin, »on purettava kihlauksenne tämän Archienne kanssa. Taiteilijanne on toinen tarjokas. Hän saattaa sopia tai olla sopimatta… Mutta teillä ei ole hätää, kun vain pääsette eroon tästä huonosti osuneesta liitosta. Joskus löydätte onnen, teitä puoleensa vetävän miehen, elämäänne ruusuista hohdetta ja tulista viiniä. Mutta sitä ette saa teidän herra Mountiltanne.» (Lausuin sanan 'teidän' hieman korostaen.)
»Antakaa hänelle ero!» neuvoin. »Niin, hyvä ystävä, teidän molempien onnen tähden menkää hiljaiseen kammioonne, istuutukaa pöytänne ääreen ikkunan viereen ja kirjoittakaa purkavanne kihlauksenne — nyt!»
»Niinkö minun teidän mielestänne pitäisi tehdä? Olen siitä oikein hyvilläni. Sillä olen tehnyt sen», ilmoitti kapinoitsija, jonka kanssa Archie Mount oli mennyt kihloihin (uneksien hänen pitävän elämän tyynenä). »Kirjoitin hänelle, osoittaen kirjeen hänen kerhoonsa. Menen panemaan sen heti postiin. En mahda sille mitään. Hyvä Archie parka!…»
VII
Tällä välin kaukaisella rannalla oleva pari viivytteli yhäti nuotionsa ääressä. Sen liekit olivat hiipuneet hehkuksi, joka hohti paksun, valkoisen tuhkakerroksen lävitse, muistuttaen ruusuisen punertavia, lumipeitteen alla olevia kukkia. Tulta olisi pitänyt kohentaa; mutta enää ei tarvinnut vaalia sitä nuotiota. Tämä poukama ei enää olisi ihmisten asumapaikka — koti. Margaret oli sinkauttanut lautaskivet merenlahteen.
Kolme loiskahdusta, neljä.
Sitten hiljaisuus, jota rikkoivat vain Välimeren pienten aaltojen humu, hiipuvan hiilloksen kuiske ja ylhäällä leijailevien lokkien kirkuna.
Sitten kuului hämmästyttävän voimakkaana Margaretin oma ääni. Hän kuuli kysyvänsä itseltään, surkeasti kuin lapsi, jota liian pian käsketään lähtemään hauskoista pidoista: »Onko meidän mentävä? Onko?»
XVII luku
Kaihostuttava lähtö
I
Terävästi nuori Mount tiedusti: »Mitä sanoitte?» Miksi toistaa sitä?
Margaret tiesi hänen kuulleen.
Heti mies lisäsi: »Tarkoitatteko, onko meidän lähdettävä heti?»
II
Sitäkö Margaret oli tarkoittanut?
Ei. Eikö se ollut sydämestä pulpahtanut, vaistomainen huuto, joka toi julki hänen kiihkeän toiveensa? Oi, kunpa tämän ei tarvitsisi milloinkaan loppua!
Tämä oli elämää. Sitä ei ollut se toinen, johon Mount aikoi hänet palauttaa. Mikä häntä odotti? Hänellä olisi edessään sekava sarja kiihdyttäviä, elähyttäviä kokemuksia — hän pääsisi matkan päähän, saisi selville, missä oli, saisi rahaa ja sähköttäisi, vaatettaisi itsensä, tapaisi taaskin äitinsä — niin, se olisi ihastuttavaa! Hänen ystävänsä — mitkä ystävät? Margaretin ainoa ystävä oli täällä: parrakas, villapaitaan puettu, pitkäraajainen, takkuinen, häikäilemätön nuori veitikka, joka oli antautunut mukaan häntä vastaan punottuun salajuoneen. Häntä ei Margaret voisi pidättää luonaan. Hän palaisi entisiin oloihin, muuttuisi jälleen Hill-kadun asumuksen moitteettomaksi ja sovinnaiseksi vieraaksi. Hän oli sen Enidin omaisuutta, jonka valokuva oli hänen kellossaan. Hän menisi jälleen Enidin luokse ja sitten Enidin kanssa avioliittoon. Ja senjälkeen ei Margaretin maailmassa olisi enää mitään, mistä hän välitti. Ja mitä hänelle jäisi? Vanha, kulunut, kuumeinen tyhjäntoimittaminen 'Ritzissä' ja Rolls-Roycessa.
Mitään uutta ei entisessä elämässä olisi. Täällä hän olisi ollut onnellinen. Ainoastaan täällä hän oli elänyt. (Pitikö hänen lähteä?) Täällä oli terveys kiitänyt hänen suonissaan riemuisan elähyttävänä virtana. (Pitikö hänen lähteä?) Pitikö hänen loppu-ikänsä vanhuuteen, kuolemaan saakka viettää muistelemalla näitä muutamia rikkaita, aurinkoisia, hymyileviä viikkoja? (Pitikö hänen? Oi, pitikö hänen lähteä?)
Jokainen hermo hänen nuorekkaassa, kauniissa ruumiissaan huusi sitä vastaan, kysyen: miksi? Miksi?
III
Mount virkkoi jäykästi: »Ihan äsken arvelitte, ettette ole liian väsynyt.»
Uljaasti Margaret selitti, ettei hän ollut lainkaan väsynyt. »Minä vain ajattelin — entä jos uisimme vielä yhtenä aamuna? Emmekö voisi viipyä vielä yhtä päivää?»
»Se ei taida käydä päinsä.» Niin sanoen Mount ponnahti pystyyn. (Olla täällä tuon tytön kanssa kahden kesken vielä kokonainen päivä! Viime yön jälkeen! Se ei vedellyt.)
»Jollette siis ole väsynyt, niin lähdemme.»
»En ole, lähdetään heti.» (Merimiehen tytär… Ei saa näyttää, kuinka hirveästi se koskee… On käyttäydyttävä merimiehentyttären lailla.) »Käväisen vain luolassani, herra Mount, ottamassa tavarani. Se kuulostaa matkatavaroilta. Siellähän ei tietenkään ole muuta kuin ketjuni ja helyni ja teidän autovaippanne, jonka lainasitte minulle ja joka minulla on ollut koko tämän ajan. Noudan sen.»
Hän kääntyi kalliosolaan, jonka kautta hän oli tullut ensimmäisenä aamuna, tavaten Mountin äsken viritetyn nuotion ääressä.
Kaikki muistutti hänelle… jokainen kivi, jokainen kallionkieleke, kaikki niillä kasvavat pensaat, villistä rosmariinista. Rosmariinista, muistokukkasesta. Voisiko Margaret ikinä unohtaa? Ei toivoakaan, hän mietti, astellessaan poispäin.
Mount astahti hänen jälkeensä. »Oi, älkää vaivautuko!» Hänen äänensä oli niin hillitty, että se soinnahti ikävystyneeltä. »Sallikaa minun noutaa vaippa puolestanne, neiti Verity!»
»Oi ei; kyllä minä sen tuon, herra Mount.»
Siinä kaikki ennen räjähdystä… He eivät olleet virkkaneet mitään muuta, nämä kaksi, eivät kerrassaan mitään muuta. Margaret vain kääntyi puhuessaan katsomaan Mountia. Hän vain huomasi miehen olevan lähempänä kuin oli luullut. Heidän silmänsä — miehen sininen ja tytön herttainen, harmaa, laajasisältöinen katse! Heidän silmänsä sattuivat vastakkain — sattuivat, empivät, sulkeutuivat.
Seuraavalla hetkellä oli tämän kaiken heidän teeskentelynsä, varomisensa, »käyttäytymisensä» loppunäytös.
Räjähdys!
Sillä seuraavat sanansa mies lausui äänellä, jota tyttö ei ollut vielä kuullut.
Käheästi häneltä pääsi: »Oi! Se ei hyödytä mitään —»
Nopeasti hänen kätensä puristuivat Margaretin olkavarsien ympärille. Häneltä pääsi lyhyt, hurja naurahdus. »Hyödytöntä, Margaret. Tiedäthän sen? Rakas, etkö tiedäkin?»
Margaret, jonka ympärillä koko maailma tuntui pyörivän, tiesi. Hän ei edes muodon vuoksikaan ähkäissyt: »Mikä ei hyödytä.» Hän vain odotti korallinruusuisena ja hiljaa ikäänkuin hänen viehkeät tytönkasvonsa olisivat muuttuneet korallinruusuiseksi, hiljaiseksi kiveksi hänen käsivarsiaan puristavien käsien kosketuksesta. Miehen syvälle uppoava katse tuntui melkein kosketukselta. Sitä katsetta tyttö ei karttanut, vaan päinvastoin vastasi siihen. Hän seisoi käsien ja katseen pidättämänä, ja koko hänen nuori olemuksensa keskittyi rukoukseen, ettei häntä koskaan päästettäisi irti.
»Tahdotko minut? Tuletko puolisokseni, tuletko? Heti ensimmäisessä sopivassa paikassa? Ensimmäisessä tilaisuudessa?»
Margaretin ainoana vastauksena oli vakaasti, värähtämättä häneen summattujen silmien laajeneminen.
»Teethän sen? Sinun on se tehtävä, Margaret! Teethän?»
Tyttö ajatteli, että jos hän ei vastaisi, pitäisi miehen, rakastettavan, ihailtavan, vieläkin rukoilla. Mutta hänen äänensä ei totellut hänen tahtoaan; se lausui: »Kerroit pelkääväsi.»
»Mitä —?»
»Viime yönä… kerroit pelkääväsi — sitä.»
»Mitä? Oi! Niin. Kerroin. Haa! Eipä ihmekään! Niin. Olen varmasti aina mielipuolisesti pelännyt, etten löytäisi sinua. Rakas, armas! Minun, minun, minun! Nyt minulla on. Eikö olekin? Puhu minulle!»
Hän pakotti itsensä unohtamaan hetkeksi, pysymään ihan hiljaa. Hänen rinnassaan riehui riemun myrsky, tämän tytön, joka oli pelännyt myrskyä. Viinit, musiikki, loisto, tuhatvärinen ilo eivät olleet jaksaneet lämmittää häntä, herättää häntä uinailustaan. Nyt hän oli valveutunut, valpas ottamaan vastaan hurmauksen, seisoi miehen käsien pitelemänä ja koki tänä hetkisenä kaiken sen, mitä kuolevaiset etsivät viinistä, musiikista, väreistä, tuoksuista, loistosta ja kiihoituksista. Usein he etsivät hukkaan. Sillä koska ihmisten riemuista voidaan ansaita rahaa, tarjotaan kuumeisen kiihkeästi valenautintoja. Kaupunkielämämme on täynnänsä valeriemua… taidokkaalla koneistolla koetetaan korvata riemun heräämistä, nousua, pursuamista. Mutta se ei käy päinsä. Väsyneenä, ahnaana, epätoivoisena (jollainen Margaret oli ollut) tarttui nuori ihminen näihin harhakuviin, ja koska valheelliseen ei sisälly hurmaannusta, uskoo hän, että sitä ei ole koko elämässä…
Elämän alkuvoimaisimman onnentunteen värisyttämällä Margaret (joka ennen oli aprikoinut, oliko rakkaus »niin huvittavaa» kuin »kirjalörpöttelyissä» uskoteltiin) seisoi nyt, ja hänen olemuksensa jokainen säie vastasi rakastetun sormien kosketukseen, hänen katseensa syvään hyväilyyn, hänen voimakasta liikutusta uhkuvan äänensä värinään, kun hän puheli, löytäen vain mitä jokapäiväisimpiä sanoja kuten nelikymmenvuotias rakastunut.
»Puhu minulle! Etkö voi? Sano se, ennen kuin lähdemme täältä!… Niin, ymmärräthän, meidän on lähdettävä heti. Meidän on mentävä. Meidän täytyy. Se on kirotun häpeällistä. Mutta meidän täytyy. Heti. Mutta ethän ikinä poistu luotani? Olethan nauttinut täälläolosta? Minä olen. Ethän koskaan jätä minua tämän jälkeen?» Hän hellitti irti tytön käsivarret, kiersi kätensä hänen ympärilleen, veti häntä lähemmäksi ja painoi hänet rintaansa vasten, kuten hän oli ollut edellisenä yönä (mutta kuinka toisella tavoin!) Hän kuiski Margaretin korvaan, hokien samaa (mutta kuinka eri tavalla!) kuin luolassakin. »Ei se hyödytä. Sitä ei voi vastustaa. Armaani! Tyttöni! En aikonut hiiskua sinulle sanaakaan, ennen kuin olisit omaistesi parissa… Olen pahoillani, mutta en mahda sille mitään. En mahda.»
Margaretin raottuneiden huulien välistä pääsi silloin hiljaisena huokauksena: »Oi!… Tahtoisinko minä sinun mahtavan?… En minäkään mahda.»
»Tahtoisitkos? Sano, tahtoisitkos?»
»En!»
Tämän tunnustuksen mies imi — niin janoisen ahnaasti — hänen pehmeällä suultaan. Hän suuteli silkinsileitä, punehtuneita poskia, huulia, raikkaita kuin suolainen tuulahdus. Hänen mieleensäkään ei johtunut, kuinka kylmäkiskoisesti hän kerran oli keskustellut juuri tämän saman tilanteen mahdollisuudesta… (»Niin ei käy. Luette jaksoromaaneja!… Niin ei käy tosielämässä… Ikävä, että särjen haaveenne!») Suudelmien väliin hän sopersi hyväilynimiä ikäänkuin pelkoa ei olisi milloinkaan ollut eikä hän koskaan ajatellut pitää elämää tyynenä. Hän nosti Margaretin leukaa ja suuteli sen hienoa alustaa, painoi vieläkin lämpöisempiä suudelmia ylväälle, nuorekkaalle kaulalle, jota reunusti karkeakudoksinen villapaita, samalla kun paidan rinnassa olevat punaiset kirjaimet, Sweetheart II, kohosivat ja laskivat kuten poiju valkovaahtoisilla aalloilla. »Oi, helmeni —!»
Samassa hänen armaansa teki ensimmäisen epäävän eleensä, hän kallisti päätään taaksepäin. Mutta sen hän teki vain vetääkseen jälleen pois tieltä helminauhan, jonka toisen huulet olivat painaneet kaulan helmen valkeaan ihoon. Hän kuiskasi hurmaantuneena: »Älä tuhlaa niitä noihin — » Siihen se katkesi, ja hän ähkäisi.
Sillä samassa hän rakastajansa olan ylitse näki jotakin, mikä sai hänet ponnahtamaan erilleen hänestä, nykäisemään häntä käsivarresta ja huudahtamaan: »Herra Mount! Katsokaa —»
Mount seurasi hänen katsettaan ja näki — Ericin hämmästyneet kasvot.
IV
Niin, se oli sama punapäinen Eric, josta Mount oli sanonut: »Miellyttävä poika; kerrassaan sopiva mies neiti Veritylle.» Ja juuri Eric oli osunut neiti Verityn kihlautumisen näyttämölle. Ei; hän ei ollut saapunut Margaretin sedän lähettinä. Hänet oli tuonut julkea sattuma — sattuman kauas yltävä käsivarsi, joka ystävällisesti viitaten tuo seikkailuja seikkailuhaluisille.
Margaret ja Mount tuijottivat häneen; hän oli keskikokoinen, puettu kiiltävän ruskeaan autoasuun.
»Eric! Se on Eric, eikö olekin?»
»Kyllä, se on Eric.» Tulija silmäili ällistyneenä luola-ihmisiä ja poukamaa, johon hänen pelkät saappaansa olivat tuoneet jazziajan. »Niin, Eric. Mutta—ikävä kyllä, äänenne on tuttu, mutta pelkäänpä, etten tunne teitä —» Sitten hän tunsi kuvatusmaisen puvun yläpuolella olevat, kauniit, punehtuneet kasvot.
»Peggy? Jupiter Ammon! Peggy täällä? Korsikassa?»
Margaret ei saanut suustaan muuta kuin kaukosointuisen:
»Onko tämä siis Korsika, niinkö?»
»Etkö sitä tiennyt? Missä luulit olevasi?»
Eric pamautteli kysymyksiään yhteen menoon odottamatta vastauksia. »Mutta tiesithän sinä Margaret olevasi Korsikassa etkö tiennytkin miksi et olekaan Riossa ja missä se pursi on miksi et ole siinä ja hyvä ystävä sinähän olet leikannut hiuksesi? Ja etkö olekin lihonnut hitto soikoon etkö olekin Peggy monta kiloa? Se on varsin hyvä mielestäni kuinka kauan olet ollut täällä?»
Margaretin kysymykset sekaantuivat hänen kyselyynsä.
»Kuinka kauan olen ollut täällä kuinka kauan otaksut minun olleen täällä onko nyt tammikuu vai kesäkuu Eric?»
»Mitä tarkoitat lapsi kuinka kauan otaksun —»
»Rakas ystävä!»
»No niin, kukaan ei virka minulle mitään — aikaa ei ole oikeastaan ollutkaan, luonnollisesti —»
»Mutta Margaret, rakas ystävä, sanohan, missä majailet!»
»Majailen — täällä!»
»Mitä tarkoitat — täällä?»
»Niin, mitä sinä tarkoitat, Eric?»
»Peggy! Tarkoitan: missä nukuit viime yönä?» Äänettömyys (ehkä hengittämistä varten).
Sen aikana kookas, parrakas mies, jota Eric oli arvellut korsikalaiseksi rosvoksi, astui esiin ja tarttui Ericin autotakin hihaan.
»Eric! Hetkinen! Sallikaa minun selittää —»
»Kuka te olette?» tiedusti Eric varsin luonnollisesti. »Olenko tavannut —»
»Mount. Kohtasimme rouva Verityn luona.»
»Hitto soikoon! Niin onkin. Ikävä, etten heti teitä tuntenut, Mount», vastasi Eric naismaisen mielittelevään, lempeään tapaan, johon nykyajan nuoret turvautuvat joutuessaan hämilleen. »Olette — kasvattanut viikset, ettekö ole?»
V
Eric oli kovin tyrmistynyt, kuten hän myöhemmin selitti (useita kertoja tämän koristelemattoman saaritarinan aikana).
»Näin meidän kesken» (lainataksemme Ercin sanat) hän oli täällä, koska hän ensi kerran elämässään oli perinpohjaisesti kyllästynyt Oddley-sisaruksiin ja Nizzaan. Cynthia yhäti seurusteli niin mahdottomien ihmisten kanssa (ihan mahdottomien ihan, sanomattoman mahdottomien), ja Claude oli niin kirotun alakuloinen —
Eric oli lähtenyt Sardiniaan —
Sardinia oli mainio paikka (mutta siellä ei ollut voita eikä makuupaikkaa).
Senvuoksi hän oli liittynyt erääseen Meredith-nimiseen mieheen, joka oli ollut Magdalenissa samaan aikaan hänen kanssaan, ja he olivat tulleet Korsikaan, haluten nähdä jotakin uutta —
(Ja eikö Eric ollut totisesti nähnyt?)
Sinä päivänä he olivat vuokranneet citroenin. Lähteneet liikkeelle varhain aamulla, ajaneet suoraan saaren poikki.
Uimaan keskitalvella! Toinen kumppanus oli vastustanut. Mainio mies, mutta hänen mielestään ei voinut uida ennen kuin heinäkuussa. Hän oli mieluummin tahtonut torkkua autossa.
No niin. Eric oli jättänyt hänet sinne.
Tullut rauhaiseen, pieneen onkaloon, jossa hän ei uskonut olevan ainoatakaan elävää sielua.
Näytelmä! Loppukohtaus!
Tämä hurjannäköinen, kestävä, tehoisa, intohimoinen rakkausnäytös! Ihastuttava tyttö, jolla oli takkuinen tukka, herttaiset, pienet kasvot, ryysyinen puku ja helminauha kaulassa.
»Kiihkeä tunnenäytelmä», tuumi Eric. »Gaumont-yhtiön näyttelijät harjoittelemassa uusia filmejä varten.»
Kun tyttö alkoi puhua ja Eric oivalsi, että siinä oli juuri Peggy, jonka olisi pitänyt olla kiertämässä maapallon ympäri, mutta joka oli pujahtanut Korsihan syrjäisimpään kolkkaan rosvon seurassa — oli Eric kuin puulla päähän lyöty.
Hm! Niin! Noh! Sitten rosvo veti hänet sivulle, esitti hänelle selityksen kuten ainakin »scenario», mutta todenperäisen —
Sellainen salaliitto! Mitä vanhaan Lloydiin tuli —
Ja eikö se osoittanut, millaisia naiset ovat? Kokonaan vailla maantieteellistä sekä aika- ja paikkavaistoa. Peggy oli kummallisin koko jutussa… Kuinka kauan luuli lapsi olleensa merellä? Kuinka kauan hän kuvitteli kestävän — Jumala hänen sydäntään siunatkoon! — ennen kuin oltaisiin asumattomilla saarilla? Kun hänet sitten laskettiin maihin — miten ihmeessä hän saattoi pysyä tietämättömänä siitä, että Ranskan rannikolle oli vain lyhyt purjehdusmatka?
Hänellä täytyi olla iso, ontto kohta siinä, missä hänen paikallisvaistonsa olisi pitänyt olla.
Niin tuumi Eric, omituinen.
VI
Mutta vuosisatamme taitavimmatkaan älyniekat eivät olisi pystyneet tekemään heidän hyväkseen sen enempää kuin Eric teki opastaessaan heidät pienelle Citroenille, jossa hänen lukiokumppaninsa vielä nukkui.
Tämä muuten arveli tulokkaita jonkun mielijohteen toteuttajiksi, taiteilijoiksi, jonkun kummallisen seuran jäseniksi, jotka istuvat kehässä ja miettivät. Pari sellaista, ajatteli hän; joku Café Royalin lama ja ylipapitar, jalokiviä kaulassaan, villapaita yllään, Sweetheart rinnassaan ja päässään natsaretilaisen tukka, johon ei oltu pistetty kampaa hänen syntymänsä jälkeen.
Juonikas pari yksinkertaisen elämän intoilijoita.
VII
Takaisin, takaisin vuoroin nousevia, vuoroin laskevia teitä pitkin, huimaavia siltoja myöten vuoristopurojen poikki, sivuuttaen tuoksuisen Korsikan tavattomien rotkojen reunoilla olevia jyrkänteitä —
Takaisin sivistysoloihin —
Kalpeita, hylätynnäköisiä kyliä kiiti vaunua kohti ja jäi jälkeen — pieniä, korkealla sijaitsevia kirkkoja — upeita, sypressien varjostamia perhehautoja… Risti tien ohessa…
Sähkölennätinasema…
Mutta vaikka auto vierikin nopeasti eteenpäin, sujahdellen rinteitä ylös ja alas kuin terrieri, tuntui palaaminen Margaret Veritystä raskaalta ja hitaalta.
Huumaantuneena hän eli ne tunnit matkustaessaan seudussa, joka (oltuaan ensin jyllään kallioinen ja karu) painui metsiksi ja kukkaisiksi laaksoiksi, joissa koukerteli afrikkalaisen kasvullisuuden, vihreälehtisten ja punakukkaisten kaktuksien reunustamia teitä. Ensimmäiset heitä vastaan tulleet laumat pieniä, laihoja vuohia, autot, harmaakasvoiset, muuleilla ratsastavat naiset, rämisevät kyytivaunut… kaikki ne olivat Margaretista outoa, ikäänkuin hän olisi ollut poissa vuosikausia…
VIII
»Oletko väsynyt, rakas?»
»En —»
Hänet oli vallannut vastavaikutus. Hän tuskin ajatteli kuumeista toimintaa, joka odotti heitä kaupungissa — selitykset, kohtaukset — kaikkien sanomiset ja tekemiset ennen kuin heidän hätäinen, konsulin suorittama vihkimisensä tapahtuisi.
Hänen innostuksensa oli haihtunut. Hänen sielunsa silmien eteen ei kohonnut profetallisia kuvia heidän onnellisesta avioliitostaan, heidän yhteiselämästään, viehättävästä kodista Sussexissa, meren rannalla, jossa kaikki nummet olisivat hänen pienokaistensa — pikku Charlesin ja Ericin — leikkikenttinä… Hän ei nähnyt vilahdustakaan onnesta… Vaikka hän nojasikin autossa olkaansa rakastettunsa olkapäähän, oli hän kuitenkin surullinen.
Ei; se ei johtunut myöhästyneistä omantunnon vaivoista, siitä tuskasta, että hän oli häätänyt toisen tytön pois tältä paikalta. Vain kerran oli Margaret ajatellut Enidiä, jonka kirje parhaillaan odotti »Archie-parkaa» Mountin kerhon vihreällä kirjetaululla. Margaret oli miettinyt: »Jos se tyttö olisi rakastanut häntä, olisihan muuttanut Archien toisenlaiseksi…
Minä olen muuttanut hänet.»
»Kaikki menee piloille», jupisi hän.
»Margaret — mitä tarkoitat?»
»Palaaminen turmelee kaikki. En usko, että ihmiset voivat elää tällaisessa maailmassa kuin tämä nykyinen on ja samalla olla sellaisia kuin me olimme —»
Eric kääntyi ilmoittamaan, kuinka monta kilometriä oli enää jälellä.
Margaretin rohkeus lamaantui…
He saapuivat saaren toisella rannalla olevalle lahdelle. Ajaccioon päästäkseen heidän tarvitsi vain kiertää sen ympäri.
»Hyvinhän auto on kulkenut, eikö olekin?» kerskui ohjaaja. Tarpeetonta on lisätä, että auto juuri silloin meni epäkuntoon…
IX
Astellessaan alaspäin tietä myöten Ericin seurassa he sivuuttivat ison, punaisen, kiiltävän upean matka-auton, joka oli kallellaan rantanurmikolla.
Reipas ohjaaja tarkasti sen lamppuja. Sen ympärille oli ryhmittynyt seurue — niinkin pitkän matkan päästä näkyi selvästi, että matkailijat olivat englantilaisia. Yksi heistä oli vanhanpuolinen, valkoviiksinen mies, muut nykyajan nuoria ja muodikkaita. Hoikka, maalattu kaksikymmenvuotias tyttö yllään mustasta patenttinahasta ja keltaisesta suèdestä valmistettu autovaippa, jonka ylettömän leveä, kaulan suojaksi nostettu kaulus ylettyi keltaiseen suèdekankaiseen päähineeseen saakka; toinen tyttö hautautuneena turkiksiin; huomaavaisina odottavia miehiä.
Rusottavan illan ilmaan kohosi ääniä, jotka matkalaisiemme sivuuttaessa ryhmän sekaantuivat sorinaksi: »Ihan liikaa kehuttu paikka tämä Korsika! Miksi kannattaisi pysähtyä tähän kurjaan kylpyhanat kaikki avautuvat kädessäsi kaikki sidottuna nuoranpätkillä kuten kanervikko-Robinsonilla. Haha ei voi odottaa silkkivuoteita ja petuniaverhoja tällaisessa — Ikävystynyt itkuun saakka, Beryl? Pieni, likainen loukko kuten Evisa etkö niin pölyinen oi kyllä tuiki kamalaa ei mitään koko saarella muuta kuin yksi ainoa koinsyömä elävien kuvien teatteri ja ränstynyt talo johon Napoleon kyllästyi ehdottomasti. Napoleonin hävyttömät veljet Fedin ympärillä koko Bonaparten perhe ha-haa Liiaksi kehuttu sanottavaksi siirretty täksi illaksi loistavaa! Sievä postialus lähtee kello kahdeksan merkitsee kahdeksan ja viisikymmentä tässä kauheassa maassa kaikki ne saaret älä ihmettele niiden nimi on 'Iles Sanguinaires — »
»Oi, katsokaa!» Se katkaisi sorinan.
Sitten: »Eric!» Se nimi huudettiin ällistyneenä toisen kerran sinä päivänä.
Turkiksiin verhottu tyttö, joka oli seisonut selkä tielle päin, kääntyi ja näytti Cynthia Oddleyn suipot kasvot (ja liekkienvärisen monokkelin)…
Entisten ystävien — Claude oli mukana seurueessa — kohtaaminen ja tervehtiminen oli Margaretista samanlaista kuin painajainen, jossa avutonta uneksijaa ahdistavat hänen kaikin voimin karttamansa olennot.
Cynthia huudahti: »Peggy… sinä? Mitä se merkitsee?»
Claude töllisteli suu auki perin nolostuneen näköisenä. Kaikki se ikäänkuin poltti Margaretia.
Hän seisoi hetkisen tuskaisena. Hän tuskin kuuli Mountin täysin rauhallista selitystä, että he olivat eronneet herra Lloydista ja olivat parhaillaan menossa Ajaccioon yhtyäkseen siellä —
Tuskin hän kuuli myöskään, kun Cynthia kuvaili heidän ohjelmaansa.
Cynthian uusien ystävien nimiähän ei erottanut.
»— Ja lähdemme tänä iltana kaikki yhdessä liikkeelle; minä kirjoitan,
Peggy», lopetti Cynthia kevyesti.
Mutta kääntyessään poispäin Margaret tiesi, ettei hän kirjoittaisi, että tämä oli loppu.
Oddleyt ja ison, punaisen Rolls-auton omistajat olivat nyt läheisiä ystävyksiä, kuten Oddleyt ja Verityt olivat olleet. Keitä nämä uudet ihmiset olivat? Niin samanlaisia kuin niin monet muut, jotka hän oli tuntenut entisen elämänsä aikana. Saattoivat olla samoja. Heidän puuhansa olivat samat, he kävivät samoissa paikoissa, olivat puetut samalla tavoin, käyttivät samoja lauseita, ajattelivat samoja toisten keksimiä ajatuksia ja pitivät itseään huvittavina, miellyttävinä, kiehtovina ja tavallisia ihmisiä älykkäämpinä ja parempina.
Nuoret miehet olivat kaksikymmenvuotisen, vähäverisen, teeskentelevän, hennon Beryl-nimisen tytön henkivartijoita… Cynthia Oddley sujautti käsivartensa hänen kainaloonsa. Jumalan armo oli pelastanut Margaretin tuosta tilasta.
X
Tuntien sydämensä pohjasta vastenmielisyyttä Margaret jupisi taaskin:
»En tahdo takaisin; en tahdo takaisin.»
Kuinka omituiset pikku sattumat voivatkaan rauhoittaa hänen mielensä! Vain tytön laulu veneessä — vain kummallisten muukalaisten kohtaaminen, jotka vilahtivat hänen elämässään kuten hippiäinen lentää joen partaalla olevan talon kuistin lävitse.
Maantielle näkyi kivinen santalaituri, kalastajien majoja, maalaisjuhlaa varten katettuja pöytiä ja niiden ympärillä hilpeästi tungeksiva ryhmä korsikalaisia talonpoikia pyhävaatteissaan… (»Nyt on siis sunnuntai», päätteli Margaret). Tätä ryhmää, jossa oli miehiä päässään leveälieriset, mustat huopahatut ja kaksi sievää, keskenkasvuista tyttöä hiukset hajallaan, yllään räikeät, siniset jumperit ja uumenillaan tulipunaiset vyöt, siten näyttäen punaisilla kaulanauhoilla koristetuilta riikinkukoilta, johti nuori nainen, joka syvällä, täyteläisellä kontra-altollaan parhaillaan lopetti laulua:
»Oh, les baisers quand ils sont bien donnés!»
Hän oli vaaleaverinen, verhottu mannermaan synkimpään mustaan surupukuun… Sen kehystämänä hymyilivät hänen vilkkaat, ruusuiset, koskemattomat kasvonsa. Hän viittaili eloisasti pienillä kätösillään, ojensi eteenpäin korkeakorkoisiin ranskalaisiin kenkiin verhottuja jalkojaan, silmäili veikeästi Ericiä, Mountia, Margaretia…
Tämä ystävällinen hymy laukaisi heti Margaretia vaivanneen painostuksen, Mount katsahti häntä silmiin ja kuiskasi lämpimän lohduttavasti: »Katsos tuonne! Veneitä tulee —»
Ensimmäiseen veneeseen he sulloutuivat samoin kuin molemmat tytöt (jotka ottivat esille kampansa ja sukivat harjojaan kuin lyhyttukkaiset aallottaret) ja laulajatar. Heidän soutajansa oli leveäharteinen, valpaskasvoinen ja puhuvasilmäinen korsikalainen. Ne silmät puhuivat todella. Sillä hän oli kuuromykkä. Kun hänen kyydittävänsä menivät hoippuen paikoilleen, päästi hän eriskummaisia ääniä kuten lapsi, joka ei vielä osaa puhua.
Laulajatar, joka oli vetänyt iloisille, sinisille silmilleen sysimustan, tiheästä harsosta valmistetun hunnun, istui lähinnä Mountia ja Margaretia kasvot soutajan leveään paidanselkämykseen päin.
Veneet lipuivat sataman kivilaituria kohti — siellä oli viimeinen askelma heidän matkatessaan sivistystöihin!
XI
Margaret silmäili taakseen kaartuvan lahden ylitse. Jossakin sen takana oli heidän taikapoukamansa kukkuloiden piilossa. Kahta korkeata (lumipeitteistä, ruusuisen valkeata) huippua lukuunottamatta nuo kaukaiset ylänteet kuvastuivat selkeän tummina kirkkaan kellervää iltataivasta vasten. Syvänä, syvänä ja rauhallisena solui ja välkkyi lahden vesi veneen alla kuin juokseva vuorikristalli. Meriruohonauhoja kiemurteli ja häilyi tyynessä vedessä ikäänkuin ruskeat silkkinauhat nefriitinvihreällä silkkitaustalla. Ranskalaisilla nuoranpätkillä hankoihinsa sidotut airot upposivat veteen miltei meluttomasti… Nauraen lausuttuja ranskalaisia sanoja kiiri ilmassa niin selvinä… Räikeästi puetut, riikinkukkomaiset tytöt väläyttelivät hampaitaan, kiusasivat kaupunkilaispukuista, vaaleaveristä naista taaskin laulamaan.
»Niin, pyydä häntä!» kuiskasi Margaret. »Pyydä häntä laulamaan vielä,
Mount…»
»Tiedät kai nimeni?»
»Mutta — minusta Archie on niin kamala», tunnusti tyttö. »En tahdo käyttää sitä. Enkö saa sanoa sinua vaikka Dickiksi tai Billiksi? Ne ovat hauskimmat miestennimet.»
»Niinkö tahtoisit?»
»Ethän pahastu!»
»Varmasti en. Muuten sattumalta —»
»Mitä?»
»Koulussa jotkut aina nimittivät minua Billiksi.»
»Niinkö?»
Margaret tunsi äkkiä pistävää mustasukkaisuutta niitä ystäviä kohtaan, jotka olivat antaneet hänen armaalleen lisänimiä ennenkuin hän oli kuullut hänen nimiään lainkaan. »Niinkö? — Minä nimitän sinua aina Dickiksi. Dick! Sinä puhut niin hyvää ranskankieltä. Pyydä tuota tyttöä laulamaan!»
Nuori Mount kääntyi laulajattaren puoleen kasvoillaan miellyttävä hymynsä.
Naisen kasvoista jo loisti suostumus.
»Teille», virkkoi hän ranskaksi Margaretille.
Mikä hän oli? Sitä pohtivat rakastuneet myöhemmin. Hän oli arvokas
kuin papholainen papitar ja kultaisen sydämellinen kuin Marie Lloyd.
Oliko hän kapakkalaulajatar? Kuorolainen? Merimiesten huvittaja
Marseillesissa?
Kukapa olisi osannut sanoa? Mahdollisesti oli maksettava, jotta saataisiin kuulla lauluja noilta huulilta, jotka olivat nyt koskemattomat kuin persikankukka, mutta jotka sitten oli maalattava. Kenties nuo raikkaat posket piti punata, nuo pehmoiset, hienot kulmakarvat mustata, hänen pyöristyneen vartalonsa piirteiden näkyä selvästi ja hänen nyt hiekkaisten jalkainsa sipsutella näyttämöpalkeille ansaitsemaan silkkisukkia ja kiiltokenkiä…
Nyt hän loma-ajallaan valmisti iloa toisille — levitti ympärilleen auringonpaistetta… Hänessä yhtyivät nykyajan hilpeys ja alkuperäinen riemu… Margaretin tarkkaillessa häntä hänen katseensa kiersi kuin sininen perho toiseen veneeseen; kainostelematta hänen silmänsä keimailivat Ericille — hellinä ne suuntautuivat äidin helmassa olevaan pikku lapseen.
»Hän kykenee kumpaankin», mietti Margaret, joka oppi tästä satunnaisesta kohtauksesta enemmän kuin olisi voinut oppia kaikissa kouluissa.
Sanattomasti sen naisen katse teroitti äsken kihlautuneen tytön mieleen opetuksen, joka sanoin lausuttuna kenties olisi kuulunut:
»Viimeiseksi sivistys saavutti naisen. Siispä käydä sivistystä hyödyksesi! Hanki siitä kaikki mahdolliset edut! Mutta älä anna sen häpeän Vallita itseäsi! Tartu toisella kädelläsi lujasti kiinni nykyajan käteen! Mutta toisella takerru lujasti, hyvin lujasti elämän yksinkertaisuuteen! Ja onneksi olkoon, pikku sisko!»
XII
Tuntien, että häntä ihailtiin, kääntyi korsikalainen laulajatar ulkomaalaisten puoleen, pakinoi heidän kanssaan ujostelematta ja kertoi päivänsä vietosta. Oli ollut hautajaiset; hän oli ollut serkkunsa luona syömässä. He olivat syöneet hyvin; nauttineet väkeviä, juoneet sikäläistä punaviiniä, niin että heidän päänsä olivat olleet kuin tuulimyllyt.
Hän lisäsi: »Je m’appelle Aimée.»
»Et vous le serez beaucoup», huomautti Mount koruttomasti.
Ne sanat nostattivat hilpeyttä. Niitä toistettiin ja huudettiin; niitä kaiuttivat toisessa heidän kohdallaan soudetussa veneessä istuvat henkilöt. Epäilemättä jäisi siihen korsikalaisperheeseen unohtumaton muisto nuoresta englantilaisesta, joka (kuultuaan »rakastettua» merkitsevän nimen) oli sanonut: »Ja te olettekin sellainen, hyvin suuressa määrin.»
Margaret pyysi: »Laulakaa!»
»Les baisers!» kirkuivat riikinkukkotytöt.
Ja Aimée lauloi. Hänen sointuva kontra-alttonsa hajoitti ja yhdisti tavallisen ranskalaisen kahvilalaulun tavuja, ja hänen huuliltaan se kuulosti hivelevältä lyriikalta…
Merellä nimitetään jäähyväislaulua »Rakkaaksi lähdöksi». Tämä oli
Margaretin jäähyväiset seikkailulleen, tämä Aiméen laulu:
»Les baisers quand ils sont bien donnés — tendrement — langoureusement — Les caresses sont mieux que des promesses; óh, les baisers quand ils sont bien donnés!
Katsahtaessaan Mountia silmiin Margaret lehahti ruusuiseksi, mutta ei luonut katsettaan alas. Kaukana heidän takanaan hehkui ruusuinen ruskotus (auringon laskun punatessa etäisiä vuoria). Se hohti ihastuttavasti ja häipyi ennen laulun päättymistä.
»Bis», huudahti nainen, jolla oli pikku lapsi sylissään. Kuuromykkä kyyditsijä, jonka korviin musiikki ei voinut tunkea, souti väkevin vedoin, päästellen outoja äännähdyksiä; hän edusti puolta maailmaa, joka ei kuule rakkauden säveliä. Margaret ja Mount kuulivat, eikä heidän tarvinnut lakata kuuntelemasta. Miehen käsi hapuili ja löysi päivänpaahtaman tytönkäden, joka myöskin etsi hänen kättään. Hän kuiskasi:
»Toisen kerran pitelen kättäsi veneessä.»
»Niin.»
»Ja Margaret! Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa.»
»Mitä?»
»Viimeöistä.»
»Viimeöistä, Dick — saattoiko, saattoiko se tapahtua vasta viimeyönä?
Mitä aiot kysyä?»
Laulava Venus oli nyt hyvin hiljaa virittänyt toisen tavallisista, ihastuttavista lauluistaan. Jokainen sävel ja tavu soinnahti kirkkaana kuin rastaanlaulu, rytmillisenä kuin heidän kaukaisen rantansa laineet. Mount painoi sävelen mieleensä. Myöhemmin hän usein lauloi sen mukaan Margaretin kääntämät sanat:
»Sydämeni sinulle sykkii vain, käsivarteni varttasi etsivät ain, sinulle lempeni vannovan kuulet, punaista kukkaansa kaipaavat huulet.»
»Bis, bis!» huusivat tyttösetkut. Kuuromykkä soutaja jatkoi soutuaan.
»Mitä aioit kysyä minulta, Dick?»
»Vähää ennen kuin vaivuit uneen — näitkö unta? Puhuit jotakin
Kleopatran helmestä.»
»Pulminko? Niin, nyt muistan. Mikähän sen silloin toi mieleeni? Aprikoin. Se helmi, jonka hän liuotti lasiin juodakseen Antoniuksen maljan —»
»No niin, rakas?»
»Jollei se viini ollut kyllin voimakas tappamaan häntä, niin miten se saattoi liuottaa helmen?»
Mount virkkoi vain: »Ehkä pian saat sen tietää… Tiedäthän miksi sinua nimitän?»
Silloin ei ollut aikaa vastata.
Oli saavuttu laiturille. Merimiehet purkivat postihöyryn lastia; rannassa kohosi hoikkia mastoja kuin puita metsässä. Niiden takaa näkyi rinteellä olevien talojen reunustamia katuja — tumman vihreitä appelsiinipuita taustanaan vaaleita kalkkiseiniä — pikku myymälöiden portaita täynnä tavaraa ja lapsia — tummia, puoli-italialaisia, kauniita ihmisiä — väririkasta, hyörivää, likaista, romanttista jokapäiväistä elämää.
Mount hypähti kiviselle ranta-askelmalle.
»Nyt olemme perillä, Margaret —»
Margaret oli syventynyt vielä viimeisen kerran katselemaan lahdelle, heidän poukamansa suuntaan, eikä kuullut hänen ääntään (»Armas paikka, jossa olin onnellinen, armas paikka, joka lahjoitit minulle hänet, hyvästi —»)
Seuraavan »Margaretin» lausui toinen ääni, hellä, liikuttava, riemuitseva —
»Äiti! Äiti —!»
XIII
Jos olisi oltu jossakin Englannin satamassa, olisivat sinne kerääntyneet ihmisryhmät mahdollisesti töllistelleet nähdessään siistin, hyvinpuetun naisen häpeilemättä syöksyvän syleilemään pitkää, kaunista ryysyläistyttöä, jonka tukka oli kuin linnunpesä ja kasvot kalpean aprikoosin väriset, paahtuneet.
»Ei koskaan saa itkeä ihmisten näkyvissä!» Siinä Violetin nuoruudenaikainen ohje. Mutta voi! Se unohtui tällä riemunhetkellä! Kuinka hillittöminä hänen kyyneleensä valuivatkaan!
Käyttäytymissäännöt olivat hävinneet koko maailmasta. Varmasti ne olivat hävinneet tästä korsikalaisesta satamasta; jälleennäkemisen ilon valtaaman ryhmän ympärillä tungeksi siellä latinalaisia, joihin on lähtemättömästi syöpynyt taipumus iloita iloitsevien kanssa. Pian en unohda, kuinka hämmentyneen sydämellinen Violet Verity oli, kun Aimée häntä tervehti, puristaen lämpimästi hänen kättään…
XIV
Irtauduttuaan äitinsä syleilystä Margaret joutui äidin saattajan karhumaisiin käsivarsiin, ja hänelle huudettiin: »Kuinka voit, rakas? Miltä tuntui? Paremmalta kuin Ritzissä?»
»Paljon paremmalta! Kiitos, Tom-setä!» vastasi Margaret näköjään hyvin sydämellisenä.
Tyttö esiintyi oikein hyvin, nauraen vanhukselle herttaisesti, tiedustellen häneltä, missä hän oli oleksinut. Hän oli joutunut myrskyn käsiin sen päivän edellisenä iltana, jona Margaret oli ensi kerran vilahdukselta nähnyt hänet, kun hän oli aikonut aavistamatta saapua heidän poukamalleen aamiaisvierailulle —
Luullakseni ei Margaret ikinä millään ulkoisella merkillä paljastaisi, miltä tämä asia hänestä tuntui — Mutta hän ei ikinä antaisi anteeksi setä Tomille.
Kohtuuton, epäoikeudenmukainen, epäloogillinen kuten luonto! Tositapaus pysyi terävämpänä kuin käärmeenhammas. Hän ei voinut antaa anteeksi sedän menettelyä. Siitä huolimatta, että se oli parasta mitä hänelle oli voinut sattua, siitä huolimatta, että hän sai kiittää setä Tomia uudesta vireydestään, raikkaasta elämänhalustaan, onnestaan, rakkaudestaan, jopa »Dick» Mountistaan! Vaikka tähän kiitollisuudenvelkaan lisättiinkin ihanteellinen avioliitto, koti ja kalliit aarteet, vallattomat 'Charles ja Eric’— ei se muuttanut asiaa.
Margaret ei milloinkaan, ei ikinä antaisi anteeksi Tom-sedälle.
XV
Äiti oli tietysti yhdellä silmäyksellä nähnyt, että ruumiillisen tervehtymisen, sielullisen tasapainon saavuttamisen, helmimäisen kauneuden kirkastumisen lisäksi hänen tyttäressään oli tapahtunut vielä yksi muutos. Rakkaudessa —
Violet kääntyi toisen ryysyläisen puoleen. Hän, joka ei ollut koskaan ollut »kerkeä keksimään sanoja nuorille miehille», ei löytänyt niitä kerkeästi nytkään.
Mutta hänen lempeät kasvonsa värähtivät vetoavasti —
»Kaikki on hyvin», virkkoi Mount äänellä, joka oli hänen takaajansa. »Kaikki käy hyvin, rouva Verity.» Hän katsoi Violetiin kasvoillaan hymy, joka hankkisi hänelle ystäviä yhtä hyvin ihmissyöjien saarilla kuin kansainvälisissä kokouksissa.
Sitten hän kääntyi Margaretiin päin, joka punehtui taaskin. Hän sujautti kätensä tytön pehmeästi kaartuvaan kainaloon, ja vihdoinkin seurue lähti astelemaan jyrkkää, kivettyä, palmujen reunustamaa, likaista, ihanaa, törkyistä, vastustamattoman kiehtovaa korsikalaista katua myöten hotelliin.
Ei kukaan muu kuin Margaret kuullut hänen kuiskaustaan: »Lähdetään, vaaleanpunainen Helmeni —»