XI
Kansalainen Gracchus
Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei kyennyt valaisemaan sen pohjaa.
Arkkitehti vallitsi voitonriemuisena kolmea toveriaan koko neronsa suuruudella.
"No niin", sanoi hän hetken kuluttua.
"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."
"Niin", toisti Richard, "se on otettava selville".
"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä puhunut totta."
"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme nähdä."
"Niin oikein!" sanoi Santerre. "Lähdetään!"
"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda jonkun mieleen ajatuksia!"
"Kenen perhanan sinä luulet tulevan tänne tähän aikaan?" sanoi Santerre.
"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää tänne, on se riittävä".
"Olkoon niin", sanoi Gracchus.
"Onko sinulla asetta?" kysyi Santerre.
"Minulla on sapelini ja tämä sorkkarauta, kansalainen kenraali."
"Mainiota! Vartioi tarkoin. Kymmenen minuutin kuluttua olemme luonasi."
Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.
Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.
Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.
Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden laskeutuvan olkapäällensä.
Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.
Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin saattoivat.
"Ei sanaakaan", sanoi vastatullut, "tai olet kuoleman oma".
"Mitä te haluatte, hyvä herra?" sopersi ovenvartija.
Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.
"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne alas".
"Tekemään mitä?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä tällaista.
Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä ymmärtämyksen välähdyksen.
Hän laski aseensa.
"Etkö tahtoisi tulla rikkaaksi?"
"En tiedä; kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään sellaista."
"Hyvä, minä ehdotan."
"Tarjoatteko te minulle rikkautta, minulle?"
"Tarjoan."
"Mitä te käsitätte rikkaudella?"
"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta livreä."
"Jotta minä päästäisin teidät tuonne alas?"
"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään, mitä aion."
"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."
Kansalainen Théodore hämmästyi näiden sanojen vakavuutta.
"Voitko estää sotilaita sinne tulemasta?"
"Minulla ei ole mitään keinoa; en tiedä mitään keinoa, etsin turhaan."
Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.
"Mutta huomenna", kysyi kansalainen Théodore, "voimmeko silloin mennä sinne?"
"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä ja ilman ovea."
"Silloin on keksittävä toinen keino", sanoi kansalainen Théodore,
"Niin, on keksittävä toinen keino", sanoi ovenvartija; "tuumikaamme".
Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti, olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat Conciergeriessä?"
"Minä olen ovenvartija."
"Se merkitsee?"
"Minä avaan ovet ja suljen ne."
"Nukutko sinä täällä?"
"Nukun, hyvä herra."
"Syötkö sinä täällä?"
"En aina. Minulla on virkistyshetkeni."
"Ja silloin?"
"Minä käytän niitä."
"Tehdäksesi mitä?"
"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."
"Entä missä on Puits-de-Noé-ravintola?"
"Vieille-Draperie-kadun varrella." w
"Hyvin hyvä."
"Tst, hyvä herra."
Isänmaanystävä heristi korviaan.
"Aha, aha!" sanoi hän.
"Kuuletteko?"
"Kuulen, askelia, askelia."
"He palaavat. Huomaatte hyvin, ettei meillä olisi ollut aikaa."
Tämä meillä tuli yhä ratkaisevammaksi.
"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät minusta olevan etukäteen määrätty."
"Mihin?"
"Olemaan rikas jonakin päivänä."
"Jumala teitä kuulkoon!"
"Sinä uskot siis Jumalaan?"
"Toisinaan, silloin tällöin, Tänään esimerkiksi."
"Entä sitten?"
"Uskoisin mielelläni."
"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa ovenvartijan kouraan.
"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis tosissanne?"
"Niin tosissani kuin saatan."
"Mitä on tehtävä?"
"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on nimesi?"
"Gracchus."
"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."
"Erottamaan! Entä minun paikalleni?"
"Aiotko jäädä ovenvartijaksi omistaessasi viisikymmentätuhatta frangia?"
"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua viedä giljotiinille."
"Varma?"
"Tai melkein varma; kun sen sijaan ollessani vapaana ja rikkaana…"
"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."
"No niin, olkoon niin!"
"Huomenna, ravintolassa."
"Mihin aikaan?"
"Kello kuudelta illalla."
"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla… Sanon hävitkää, sillä oletan teidän tulleen holvien lävitse."
"Huomiseen", sanoi Théodore paeten.
Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.
Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa Republique-aukion kiveyksellä.
Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän vastaavan hänelle:
"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee
Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."
"Sen uskon kyllä!" sanoi Gracchus, joka tunnontarkasti sanoi suuren totuuden.
Santerre ilmestyi portaiden aukkoon.
"Entä sinun työmiehesi, kansalainen arkkitehti?" kysyi hän Giraudilta.
"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.
"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan.
"Sitä ei tiedä niin tarkalleen, kansalainen kenraali", mutisi Gracchus.
XII
Kuninkaan poika
Sillä välin oli oikeusjuttu kuningatarta vastaan alkanut, kuten edellisestä kappaleesta on huomattu.
Vihjailtiin jo, että uhraamalla tämä kuuluisa pää saataisiin kansan viha, joka niin kauvan aikaa oli jyrissyt, lopultakin leppymään.
Keinoja ei puuttunut, joiden avulla tämä pää saataisiin putoamaan, ja kuitenkin oli Fouquier-Tinville, hirveä yleinen syyttäjä, päättänyt ottaa huomioon ne uudetkin syytekeinot, jotka Simon oli luvannut asettaa hänen käytettäväkseen.
Päivää hänen ja Simonin kohtaamisen jälkeen Hävinneiden askelten salissa sai aseiden kalske taas vapisemaan ne vangit, jotka yhä asuivat Templessä.
Nämä vangit olivat madame Elisabeth, madame Royale sekä prinssi, jota kehdossa oli nimitelty majesteetiksi, mutta jota ei enää sanottu muuta kuin pieneksi Ludvig Capetiksi.
Kolmivärisine töyhtöineen, suurine hevosineen ja isoine sapeleineen sekä useiden kansalliskaartilaisten seurassa astui kenraali Hanriot torniin, jossa kuninkaan poika riutui.
Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.
Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen, jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään sotahaarniskassaan.
Muutamia kansalliskaartilaisia sekä eräs luutnantti seurasi heitä.
Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa, toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle tietä.
He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.
Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.
Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.
Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään hiukan varjoon.
Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.
"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä, että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut kuulustelemaan, kääntyi.
Pieni Capet nosti silmänsä ja etsi varjosta sen, joka oli lausunut nämä sanat, ja tunsi saman nuoren miehen, joka jo kerran ennenkin oli Templen pihalla estänyt Simonia lyömästä häntä. Lempeä ja älykäs ilme välkkyi hetken hänen tummansinisissä silmäterissään, mutta siinä kaikki.
"Vai niin! Sinäkö se oletkin, kansalainen Lorin", sanoi Simon johtaen täten Fouquier-Tinvillen huomion Mauricen ystävään.
"Minä itse", vastasi Lorin, joka ei koskaan menettänyt malttiaan.
Ja koska Lorin, vaikka olikin aina valmis katsomaan vaaraa silmiin, ei sitä hakemalla hakenut, käytti hän tilannetta hyväkseen tervehtimällä Tinvilleä, joka vastasi siihen kohteliaasti.
"Luulen sinun huomauttaneen, kansalainen", sanoi yleinen syyttäjä, "että lapsi on sairas: oletko sinä lääkäri?"
"Minä olen ainakin opiskellut lääketiedettä, vaikka en olekaan tohtori."
"No niin, mitä sinä hänestä sanot?"
"Taudin oireistako?" kysyi Lorin.
"Niin."
"Totean hänen poskensa ja silmänsä olevan turvonneita, käsiensä laihoja ja kalpeita, polvien ajettuneita, ja jos koettaisin hänen valtimoansa, laskisin, olen siitä varma, kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä lyöntiä minuutissa."
Lapsi ei näyttänyt välittävän kärsimyksiensä luettelemisesta,
"Ja mistä katsoo tiede vangin tilan johtuvan?" kysyi yleinen syyttäjä.
Lorin raapi nenänpäätänsä ja mutisi:
"Phyllis tahtoo mua puhuttaa, tuskin vain hän mua siihen saa."
Sitten hän sanoi ääneen:
"Kautta kunniani, kansalainen, minä en tunne riittävästi pienen Capetin hoitotapaa voidakseni vastata sinulle… Kuitenkin…"
Simon heristi tarkkaavaisesti korviaan ja nauroi partaansa nähdessään vihollisensa valmiina joutumaan epäedulliseen valoon.
"Kuitenkin", jatkoi Lorin, "luulen, ettei hän saa kylliksi liikuntoa".
"Sen uskon hyvinkin", sanoi Simon. "Se pikku roisto ei tahdo kävellä."
Lapsi kuunteli tätä suutarin hyökkäystä välinpitämättömänä.
Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle hiljaisella äänellä.
Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että niillä oli kuulustelun luonne.
"Oho! Oho! Uskotko niin, kansalainen? Se on hyvin raskauttavaa äidille…"
"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet tunnustamaan sen."
"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista: eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei liikuta minua… Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta vähän liikaa."
"Ne ovat Simonin antamia tietoja", sanoi Fouquier kylmästi.
"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut… On olemassa miehiä, jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan… Mutta eikö sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin, "sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista tämän lapsen olemuksessa?"
Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon ja näytti sen Lorinille.
"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei minua liikuta, minä otan selvän."
"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi tunnustaisi…" Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.
"Sitäpaitsi", jatkoi Fouquier, "me emme käy oikeutta yksinomaan Simonin ilmiannon perusteella; ei, syytös on julkinen".
Ja Fouquier veti taskustaan esiin toisen paperin. Tämä oli numero Père
Duchesne-lehteä, jota, kuten tietty, toimitti Hébert.
Siinä oli todellakin julkaistuna täydellinen syytös.
"Se on kirjoitettu, vieläpä painettukin", sanoi Lorin. "Mutta yhtäkaikki, kunnes olen kuullut sellaisen syytöksen lapsen suusta, tietenkin vapaaehtoisesti, pakottamatta, uhkailematta… no niin…"
"No niin?…"
"No niin, Simonin ja Hébertin vakuutteluista huolimatta minä epäilen, kuten sinä itsekin epäilet."
Simon odotteli kärsimättömänä tämän keskustelun päättymistä; tuo kurja ei tiennyt mitään siitä mahdista, jolla älykkääseen mieheen vaikuttaa hänen väkijoukossa huomaamansa katse: se on joko heimolaisuuden houkutteleva tunne tai äkillisen vihan vaikutelma. Toisinaan se on luotaan työntävä, toisinaan puoleensa vetävä voima, joka panee ajatuksen juoksemaan ja johtaa miehen itsensäkin tätä väkijoukossa tapaamaansa tasaväkistä tai ylivoimaista miestä kohti.
Mutta Fouquier oli tuntenut Lorinin katseen painon ja tahtoi tämän katselijan ymmärtävän häntä.
"Kuulustelu alkaa", sanoi yleinen syyttäjä; "kirjuri, tartu kynääsi".
Tämä oli juuri kirjoittanut kuulustelupöytäkirjan johdannon ja odotti, kuten Simon, kuten Hanriot, kuten kaikki muutkin, Fouquier-Tinvillen ja Lorinin keskustelun päättymistä.
Lapsi yksinään näytti olevan täysin tietämätön siitä näytelmästä, jonka pääosan esittäjä hän oli, ja oli jälleen vaipunut siihen hervottomuuteen, jota hetkisen oli valaissut suuren älyn välähdys.
"Hiljaa!" sanoi Hanriot, "kansalainen Fouquier-Tinville ryhtyy kuulustelemaan lasta".
"Capet", sanoi yleinen syyttäjä, "tiedätkö, mitä sinun äidistäsi on tullut?"
Pienen Ludvigin marmorinkalpeus muuttui polttavaksi punaksi. Mutta hän ei vastannut.
"Oletko sinä kuullut kysymykseni, Capet?" toisti syyttäjä.
Sama hiljaisuus.
"Kyllä hän hyvinkin kuulee", sanoi Simon; "mutta hän on kuin apinat, hän ei tahdo vastata, jottei häntä luultaisi ihmiseksi ja pantaisi työhön".
"Vastaa, Capet", sanoi Hanriot; "sinua kuulustelee Konventio toimikunta, ja sinun on toteltava lakeja".
Lapsi kalpeni, mutta ei vastannut.
Simon teki raivokkaan eleen; näillä raaoilla ja tyhmillä luonteilla on raivo-juopumusta, jota seuraa oikean juopumuksen rumat oireet.
"Vastaatko sinä, sudenpenikka!" sanoi hän hänelle puiden nyrkkiään.
"Ole vaiti, Simon", sanoi Fouquier-Tinville, "sinulla ei ole puhevuoroa".
Tämä lause, jota hän oli tottunut käyttämään vallankumousoikeudessa, pääsi häneltä ihan vahingossa.
"Kuuletko sinä, Simon", sanoi Lorin, "sinulla ei ole puhevuoroa, tämä sanotaan sinulle nyt toistamiseen minun läsnäolossani; ensimmäisen kerran silloin, kun syytit Tisonin eukon tytärtä, jonka kaulan sinä huviksesi olet leikkauttanut".
Simon pysyi vaiti.
"Rakastiko äitisi sinua, Capet?" kysyi Fouquier.
Sama äänettömyys.
"Kerrotaan, ettei rakastanut", jatkoi syyttäjä.
Jonkinlainen kalpea hymy ilmestyi ohimennen lapsen huulille.
"Mutta minähän sanon teille", ulvoi Simon, "että hän on sanonut minulle äitinsä rakastaneen häntä liiaksi".
"Katsopas, Simon, kuinka harmillista on, että pikku Capet, joka kahdenkesken lavertelee niin paljon, mykistyy ihmisten edessä", sanoi Lorin.
"Voi, jospa olisimmekin yksin!" sanoi Simon.
"Niin, jos olisitte yksin, mutta onnettomuudeksi ette sitä ole. Voi, jos te olisittekin yksin, urhea Simon, mainio isänmaanystävä, kuinka sinä pieksäisitkin lapsiparan, eikö niin? Mutta sinä et olekaan yksin etkä sinä uskalla, sinä viheliäinen olento, meidän toisten edessä, kunniallisten ihmisten, jotka tiedämme jäljittelemiemme muinaisajan kansojen kunnioittaneen kaikkia heikkoja; sinä et uskalla, koska et ole yksin, etkä sinä silloin ole urhea, kunnianarvoisa mies, kun vastassasi on viiden jalan kuuden tuuman pituisia lapsia."
"Voi…!" raivosi Simon kiristellen hampaitaan.
"Capet", virkkoi Fouquier, "oletko sinä tehnyt Simonille joitakin tunnustuksia?"
Lapsen katseeseen, joka ei hievahtanutkaan, tuli pilkallinen ilme, jota on mahdoton kuvata.
"Äidistäsi?" jatkoi syyttäjä.
Halveksiva välähdys näkyi hänen katseessaan.
"Vastaa olen tai en ole", huudahti Hanriot.
"Vastaa olen!" ulvoi Simon kohottaen polvihinnan lasta kohti.
Lapsi värisi, mutta ei liikahtanutkaan välttääkseen iskua. Läsnäolevat päästivät inhon huudahduksen.
Lorin teki paremmin, hän syöksyi paikalle, ja ennenkuin Simonin käsivarsi oli ehtinyt iskeä, hän tarttui hänen ranteeseensa.
"Päästötkö sinä minut irti?" räyhäsi Simon muuttuen raivosta purppuranpunaiseksi.
"Katsohan", sanoi Fouquier, "siinä ei ole mitään pahaa, että äiti rakastaa lastansa; sano meille, millä tavalla sinun äitisi rakasti sinua, Capet. Se saattaa olla hänelle hyödyllistä."
Nuori vanki vavahti ajatellessaan, että hän saattaisi olla hyödyllinen äidilleen.
"Hän rakasti minua siten, kuin äiti rakastaa poikaansa, hyvä herra", sanoi hän; "äideillä ei ole kahta tapaa rakastaa lapsiaan eikä lapsilla rakastaa äitiään".
"Ja minä väitän, että sinä, pieni käärme, olet sanonut äitisi…"
"Sen sinä olet nähnyt unta", keskeytti Lorin rauhallisesti.
"Painajainen taitaa vaivata sinua usein, Simon!"
"Lorin, Lorin!" huusi Simon purren hammasta.
"No niin, Lorin, entä sitten? Häntä ei voi lyödä, tuota Lorinia: kas, hänhän lyö muita, silloin kun he ovat pahoja; häntä ei voida ilmiantaa, sillä minkä hän teki, estäessään kätesi liikkeen, sen hän teki kenraali Hanriotin ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen läsnäollessa, jotka hyväksyivät tämän teon eivätkä ole yhtään laimeita miehiä! Ei ole siis mahdollisuutta peloitella häntä pikkuisen, kuten Héloise Tisonia; se on harmillista, se on raivostuttavaa, mutta niin se vain on, Simon parkani!"
"Myöhemmin, myöhemmin!" vastasi suutari irvistellen kuin hyena.
"Niin, rakas ystävä", sanoi Lorin; "mutta minä toivon Korkeimman olennon avulla… aha, sinä odotit minun sanovan Jumalan avulla? mutta minä toivon Korkeimman olennon ja sapelini avulla sitä ennen halkaisseeni sinun vatsasi; mutta menepä syrjään, Simon, sinä estät minua näkemästä!"
"Rosvo!"
"Ole vaiti! Sinä estät minua kuulemasta."
Ja Lorin musersi Simonin katseellaan.
Simon puristi nyrkkejään, joiden mustankirjavuudesta hän ylpeili, mutta kuten Lorin oli sanonut, ei hän voinut tehdä muuta.
"Nyt, kun hän on alkanut puhua", sanoi Hanriot, "hän varmasti jatkaa; kysy siis lisää, kansalainen Fouquier!"
"Tahdotko vastata nyt?" kysyi Fouquier.
Lapsi oli taas vaiti.
"Näetkö, kansalainen, näetkö!" sanoi Simon.
"Tämä lapsi on omituisen itsepäinen", sanoi Hanriot, jota tämä vallan kuninkaallinen mielenlujuus väkisinkin vaivasi.
"Häntä on opetettu huonosti", sanoi Lorin.
"Kuka on opettanut?" kysyi Hanriot.
"Hänen isäntänsä, helkkarissa!"
"Sinä syytät minua?" huusi Simon. "Sinä ilmiannat minut?… Kas, sehän on merkillistä…!"
"Taivuttakaamme hänet lempeydellä", sanoi Fouquier.
Sitten hän sanoi kääntyen lapsen puoleen, jota olisi voinut luulla täysin tunteettomaksi:
"No niin, lapsukaiseni", sanoi hän, "vastatkaa kansalliselle toimikunnalle; älkää pahentako asemaanne kieltäytymällä antamasta hyödyllisiä selityksiä; te olette puhunut kansalaiselle Simonille niistä hyväilyistä, joita äitinne teille antoi, siitä tavasta, miten äitinne teitä hyväili, hänen tavastaan rakastaa teitä".
Ludvig kohdisti seuraan katseensa, joka pysähtyessään Simoniin muuttui vihaiseksi, mutta hän ei vastannut.
"Tunnetteko itsenne onnettomaksi?" kysyi syyttäjä; "onko teillä mielestänne huono asunto, huono ravinto, kohdellaanko teitä huonosti? Haluatteko enemmän vapautta, toisen ruokajärjestyksen, toisen vankilan, toisen hoitajan? Haluatteko hevosen, jolla voitte ratsastaa, haluatteko, että teille myönnetään samanikäisten lasten seuraa?"
Ludvig vaipui takaisin samaan vaitioloon, jonka oli hetkeksi jättänyt vain puolustaakseen äitiään.
Toimikunta oli ymmällä; niin paljon lujuutta, niin paljon älyä ei olisi luullut lapsella olevan.
"Mitä rotua ovatkaan nämä kuninkaat", sanoi Hanriot matalalla äänellä; "he ovat kuin tiikerit: he ovat pahanilkisiä jo aivan pieninä".
"Mitenkä tutkimuspöytäkin kirjoitetaan?" kysyi kirjuri ymmällään.
"Sen voi antaa vain Simonille tehtäväksi", sanoi Lorin. "Ei ole mitään kirjoitettavaa: se olisi hänelle erinomainen asia!"
Simon heristi nyrkkiä leppymättömälle viholliselleen.
Lorin rupesi nauramaan.
"Tuolla tavalla et sinä naura sinä päivänä, jolloin aivastat säkissä", sanoi Simon hurjana raivosta.
"En tiedä, menenkö ennen vai sinun jälkeesi noihin pieniin kemuihin, joilla sinä minua uhkaat", sanoi Lorin. "Mutta sen sanon minä, että monet nauravat sinä päivänä, jolloin on sinun vuorosi. Jumalat — minä käytän monikkoa – jumalat, kuinka ruman näköinen sinä oletkaan tuona päivänä, Simon, sinä olet vallan hirmuinen!"
Ja Lorin vetäytyi toimikunnan taakse purskahtaen heleään nauruun.
Toimikunnalla ei enää ollut mitään tehtävää, se poistui.
Vapauduttuaan kuulustelijoistaan ryhtyi poika hyräilemään vuoteellaan pientä surumielistä rallatusta, joka oli ollut hänen isänsä lempilaulu.
XIII
Orvokkivihko
Kuten saattaa aavistaa, ei rauha voinut kauvan viipyä siinä onnenmajassa, jossa Geneviève ja Maurice asuivat.
Rajuilmassa, joka päästää tuulen ja salaman kahleistaan, huojuu kyyhkysenpesäkin siinä puussa, joka sen kätkee.
Geneviève joutui kauhusta toisen kauhun valtaan; hän ei enää pelännyt
Maison-Rougen puolesta, hän vapisi Mauricen vuoksi.
Hän tunsi miehensä kyllin hyvin tietääkseen, että hän oli pelastunut sillä hetkellä, jolloin oli kadonnut; varmana hänen pelastumisestaan hän nyt pelkäsi itsensä puolesta.
Hän ei rohjennut uskoa tuskiaan tuon ajan rohkeimmallekaan miehelle, jolloin kukaan ei pelännyt; mutta ne näyttäytyivät ilmeisinä hänen punaisissa silmissään ja hänen kalpeilla huulillaan.
Eräänä päivänä astui Maurice hiljaa sisään ilman että Geneviève, joka oli vajonnut syvälle haaveisiinsa, kuuli hänen tulevan. Maurice pysähtyi kynnykselle ja näki Genevièven istuvan liikkumattomana, tuijottaen eteensä, kädet raukeina polvilla, pää mietteisiin painuneena rinnalle.
Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.
Sitten hän sanoi astuen askelen häntä kohti:
"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle. Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin vastenmielisesti."
"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".
"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen, salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska huomenna on lakattu elämästä."
Geneviève ravisti päätään.
"Kiittämätön maa niille, jotka sitä palvelevat!" sanoi hän.
"Kuinka niin?"
"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi, ole puoleksi epäilyksenalainen?"
"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te, joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin, jotka korvaavat toiset, kuten näette".
"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se, mikä on väärin, ei voi kestää".
"Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi; minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".
"Ja minne te menette, Geneviève?"
"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona,
Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."
"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät, "kiittämättömyyttä, nytkö jo?"
"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei, ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja tapettaisiin petturina!"
"Te aiotte tehdä tuon, Geneviève?" huudahti Maurice.
"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen.
"Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."
Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian raskaita kantaa.
"Voi, Geneviève!" sanoi Maurice.
"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen, Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta… Te tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."
"Riittää!" sanoi Maurice, "riittää!"
Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti synkkä päätös.
"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me lähdemme maasta."
Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen ihailevin ilmein.
"Ettekö petä minua, Maurice?" sopersi hän.
"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä, jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"
Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme riippumaan rakastajansa kaulasta.
"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut! Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan ei voi meitä saavuttaa."
"Oi, kiitos!" sanoi Maurice suunniltaan ilosta.
"Mutta millä tavoin pakenemme?" kysyi Geneviève vapisten tätä kauheata ajatusta. "Nykyään ei helposti päästä pakenemaan syyskuun 2:n päivän murhaajien tikarilta tai tammikuun 21:n päivän pyövelin kirveeltä."
"Geneviève!" sanoi Maurice, "Jumala meitä suojelee. Kuule, eräs hyvä työ, jonka tahdoin tehdä mainitsemasi syyskuun 2:n päivän johdosta, tuottaa palkan tänään. Halusin pelastaa erään köyhän papin, joka oli opiskellut yhdessä minun kanssani. Menin tapaamaan Dantonia, ja hänen pyynnöstään allekirjoitti yhteishyvänvaliokunta passin tälle onnettomalle ja hänen sisarelleen. Tämän passin antoi minulle Danton; mutta sen sijaan, että onneton pappi olisi tullut hakemaan sen minun luotani, kuten olin hänelle sanonut, hän sulkeutuikin Karmeliittiluostariin: siellä hän kuoli."
"Entä passi?" sanoi Geneviève.
"Se on minulla yhä. Se on tällä hetkellä miljoonan arvoinen. Se on enemmänkin arvoinen, Geneviève, se on henkemme, onnemme arvoinen!"
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti nuori nainen, "ylistetty olkoon Sinun nimesi!"
"Nyt on minun omaisuuteni, kuten tiedät, eräässä maatilassa, jota hoitaa muuan perheen vanha palkollinen, puhdas isänmaanystävä, uskollinen sielu, johon voimme luottaa. Hän lähettää minulle tulot, minne vain haluan. Matkustaessamme Boulogneen, poikkeamme hänen luoksensa."
"Missä hän siis asuu?"
"Lähellä Abbevilleä."
"Milloin lähdemme, Maurice?"
"Tunnin kuluttua."
"Ihmisten ei tule tietää meidän lähdöstämme."
"Ei kukaan saa siitä tietää! Juoksen Lorinin luokse; hänellä on kääsit, mutta ei hevosta; minulla on hevonen, mutta ei ajopelejä; lähdemme heti palattuani. Jää sinä tänne, Geneviève, ja valmista kaikki tätä lähtöä varten. Me emme tarvitse paljon matkatavaroita: ostamme sen, mitä meiltä puuttuu, Englannista. Annan Scævolalle tehtävän, joka saattaa hänet loitolle. Lorin selittää hänelle tänä iltana meidän lähtömme: ja tänä iltana me olemme jo kaukana."
"Mutta jos meidät pidätetään tiellä?"
"Eikö meillä ole passiamme? Menemme Hubertin luokse, se on tämän tilanhoitajan nimi. Hubert on Abbevillen kaupunginvaltuuston jäsen; Abbevillestä Boulogneen hän saattaa ja suojelee meitä. Boulognessa me ostamme tai vuokraamme purjeveneen. Sitäpaitsi voin mennä valiokunnan luo ja panna heidät antamaan minulle tehtävän Abbevillessä. Mutta ei, ei mitään petkutuksia, eihän, Geneviève? Saavuttakaamme onnemme henkemme kaupalla!"
"Niin, niin, hyvä ystävä, ja me onnistumme! Mutta miten paljon sinä oletkaan käyttänyt hajuvesiä tänä aamuna, hyvä ystävä!" sanoi nuori nainen kätkien kasvonsa Mauricen rintaan.
"Se on totta! Olin ostanut vihon orvokkeja sinua varten tänä aamuna mennessäni Égalité-palatsin ohitse; mutta astuessani sisään tänne ja nähdessäni sinut niin surullisena, en ajatellut muuta kuin kysyä sinulta tämän surusi syytä."
"Oi, anna se minulle, annan sen takaisin."
Geneviève hengitti sisäänsä kukkavihon tuoksua niin kiihkeästi, kuin hermostuneet henkilöt melkein aina rakastavat hajuvesiä.
Yhtäkkiä hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
"Mikä sinun on?" kysyi Maurice.
"Héloise parka!" mutisi Geneviève.
"Ah, niin", sanoi Maurice huokaisten. "Mutta ajatelkaamme itseämme, rakas ystävä, ja jättäkäämme kuolleet, olkoot mitä puoluetta hyvänsä, nukkumaan hautaan, jonka heidän uskollisuutensa on kaivanut. Hyvästi! Minä lähden."
"Palaa oikein pian!"
"Tulen takaisin ennenkuin puoli tuntia on kulunut."
"Mutta ellei Lorin olisikaan kotona?"
"Vähät siitä! Hänen palvelijansa tuntee minut. Enkö minä voi ottaa hänen asunnostaan kaikkea, mitä vain haluan, vieläpä hänen poissaollessaankin, kuten hänkin voi täältä?"
"Hyvä, hyvä!"
"Laita sinä, Geneviève, kaikki valmiiksi, mutta ota, kuten olen sanonut, vain sellaista, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Ei sovi, että meidän lähtömme näyttää muutolta."
"Ole rauhallinen!"
Nuori mies astui askelen ovea kohti.
"Maurice!" sanoi Geneviève.
Hän kääntyi ja näki nuoren naisen seisovan kädet ojossa häntä kohti.
"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa olen täällä jälleen."
Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme, matkavalmistukset.
Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.
Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.
He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät heidän kahdesta nimestään yhden.
Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että Geneviève, englanninkieltä.
Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista, ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.
Geneviève alkoi siis laittaa valmiiksi niitä esineitä, jotka olivat heidän matkaansa tai oikeammin heidän pakoaan varten välttämättömät.
Hän tunsi sanomatonta huvia erottaessaan näiden tavaroiden joukosta muutamia, joista Maurice erikoisesti piti puvun, joka istui parhaiten, kaulaliinan, joka sopi parhaiten hänen ihoonsa, kirjoja, joita hän useimmin oli selaillut.
Hän oli jo tehnyt valintansa; puvut, liinavaatteet, kirjat peittivät tuolit, leposohvat ja pianon odotellessaan matkakirstuja, joihin ne suljettaisiin.
Äkkiä hän kuuli avaimen narisevan lukossa.
"Hyvä!" sanoi hän, "sieltä tulee Scævola takaisin. Eiköhän hän ole kohdannut Mauricea?"
Hän jatkoi puuhailemistaan.
Salin ovet olivat auki; hän kuuli palvelijan liikkuvan eteisessä.
Hänellä oli juuri nuottikäärö kädessään ja haki narua sitoakseen sen.
"Scævola!" huusi hän.
Lähestyvät askeleet kajahtivat viereisestä huoneesta.
"Scævola!" toisti Geneviève, "tulkaa tänne, olkaa hyvä".
"Tässä olen!" sanoi muuan ääni.
Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän parkaisun.
"Mieheni!" huudahti hän.
"Minä itse", sanoi Dixmer levollisesti.
Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan kuilun, johon syöksyisi.
Dixmer otti hänet syliinsä ja kantoi leposohvalle, jolle istuutui.
"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer.
"Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"
"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.
"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö minä aaveen vaikutuksen?"
Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.
Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn levollisuutensa alle.
"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain, minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin kiihkoisa tasavaltalainen."
"Hyvä Jumala!" sopersi Geneviève, "hyvä Jumala! Armahda minua!"
"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève.
"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä päivällistä."
Geneviève peitti nyyhkyttäen kasvonsa käsiinsä.
"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua!
Näettehän, että minä kuolen."
"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton; mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä enää jätä toisiamme, madame."
"Voi, te aiotte tappaa minut!" huudahti Geneviève.
Dixmer katseli häntä hymyillen pelottavasti.
"Tappaisinko viattoman naisen! Oi, madame, mitä te sanotte? Murhe, jonka minun poissaoloni on teille tuottanut, on vienyt järkenne."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève, "minä rukoilen teitä ristissä käsin tappamaan minut ennen kuin kiduttamaan tuollaisella julmalla pilalla. Ei, minä en ole viaton; niin, minä olen rikollinen, minä ansaitsen kuoleman. Tappakaa minut, hyvä herra, tappakaa minut!"
"Te myönnätte siis ansaitsevanne kuoleman?"
"Myönnän, myönnän."
"Ja sovittaaksenne ties minkä rikoksen, josta itseänne syytätte, te alistutte tähän kuolemaan valittamatta?"
"Iskekää, hyvä herra, minä en päästä huudahdustakaan; ja sen sijaan että kiroisin, minä siunaan sitä kättä, joka minut iskee."
"Ei, hyvä rouva, minä en tahdo iskeä teitä; kuitenkin te luultavasti kuolette. Mutta teidän kuolemanne ei ole häpeällinen, kuten saattaisitte pelätä, vaan yhtä kunniakas kuin kaikkein kauneimmat kuolemat. Kiittäkää minua, hyvä rouva, minä rankaisen teitä tekemällä teidät kuolemattomaksi."
"Hyvä herra, mitä te siis teette?"
"Me pyrimme samaan päämäärään kuin silloinkin, kun työmme keskeytyi. Meidän kesken te kaadutte syyllisenä; kaikkien muiden mielestä te kuolette marttyyrina."
"Voi, hyvä Jumala! Te teette minut hulluksi tuolla puheellanne. Minne te johdatte minut? Minne te viette minut?"
"Kuolemaan luultavasti."
"Antakaa minun siinä tapauksessa rukoilla."
"Rukouksenneko?"
"Niin."
"Ketä aiotte rukoilla?"
"Vähät te siitä! Sillä hetkellä, kun te tapatte minut, minä maksan velkani, ja jos olen teille maksanut, en ole enää teille mitään velkaa."
"Se on kyllä oikein", sanoi Dixmer vetäytyen toiseen huoneeseen, "minä odotan teitä".
Hän astui ulos salista.
Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.
"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi. Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"
Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen ilmeen nähdessään hänen lähtevän.
Ainakin se näytti sellaiselta Genevièvstä hänen kyyneltensä lävitse.
"No, oletteko valmis, madame?" kysyi Dixmer.
"Nytkö jo?" sopersi Geneviève.
"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille osoittanut."
Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.
Hän ponnahti ylös kuin jousen vaikutuksesta.
"Kaikki on lopussa, hyvä herra", sanoi hän, "minä olen valmis".
Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä, silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.
Kuten Geneviève oli sanonut, kaikki oli lopussa.
XIV
Puits-de-Noén ravintola
Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.
Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään kalaa käristetyn voin kera.
Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit ravintolassa.
Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli ravittu.
Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä, ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa yksin.
Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen koettavan antaa ulkomuodolleen.
Pureskellessaan espanjalaista suklaatansa ja mustaa leipäänsä hän aina silloin tällöin loi lasioveen, jonka sulki valkean ja punaisen kirjava ruudukas esirippu, katseita, jotka kuvastivat levotonta kärsimättömyyttä. Toisinaan hän heristi korviaan ja keskeytti vaatimattoman ateriansa niin hajamielisenä, että se antoi paljon ajattelemisen aihetta emännälle, joka istui konttorissaan kyllin lähellä isänmaanystävän tähystämää ovea, jotta hän olematta liiaksi turhamainen saattoi luulla itseänsä tämän huomion esineeksi.
Viimein kilahti ovikello tavalla, joka pani miehemme vavahtamaan; hän otti taas kalansa ilman että ravintolanemäntä huomasi hänen heittävän puolet siitä koiralle, joka nälkäisenä katseli häntä, ja toisen puolen kissalle, joka antoi koiralle heikkoja, mutta tuntuvia käpäläniskuja.
Ovi, jossa oli punaisen ja valkoisen kirjava verho, avautui vuorostaan, sisään astui mies, jolla oli melkein samanlainen puku kuin isänmaanystävälläkin, paitsi että hänellä karvalakin sijasta oli punainen myssy.
Äärettömän suuri avainkimppu riippui tämän miehen vyötäröltä sekä myöskin suuri jalkaväen miekka, jossa oli vaskiupotukset.
"Liemeni, tuoppini!" huusi tämä mies astuessaan sisälle yhteiseen saliin koskematta edes punaiseen myssyynsä ja ainoastaan nyökäten päätään ravintolan emännälle.
Väsymyksestä huokaisten hän sitten istuutui isänmaanystävämme viereiseen pöytään.
Arvonannosta uutta tulokasta kohtaan nousi ravintolan emäntä ja lähti itse tilaamaan pyydetyt ruoat.
Molemmat miehet käänsivät selkänsä toisillensa; toinen katseli kadulle, toinen huoneen perälle. Ei sanaakaan vaihdettu näiden miesten välillä, ennenkuin ravintolan emäntä oli täydellisesti hävinnyt näkyvistä.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huomasi karvalakkinen mies rautalangasta ripustetun yhden ainoan kynttilän valossa, joka oli niin taitavasti järjestetty, että valaistuslaite riitti molemmille ruokavieraille, vastapäätä olevasta kuvastimesta, että huone oli täysin tyhjänä.
"Hyvää iltaa", sanoi hän toverilleen kääntymättä.
"Hyvää iltaa, hyvä herra", sanoi vastatullut.
"No niin", sanoi isänmaanystävä yhä teeskennellen välinpitämättömyyttä, "mihin on tultu?"
"Kas, se on päättynyt."
"Mikä on päättynyt?"
"Kuten sovimme viimein, olen riidellyt ukko Richardin kanssa palveluksesta, panin tekosyyksi huonon kuuloni, pyörtymyskohtaukseni ja rupesin voimaan pahoin keskellä oikeudenkansliaa."
"Varsin hyvin; entä sitten?"
"Sitten ukko Richard huusi vaimonsa paikalle, ja hän hieroi ohimoitani etikalla, joka sai minut tointumaan."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Sitten sanoin, kuten meidän keskemme oli sovittu, että ilmanpuute sai minussa nämä pyörtymyskohtaukset aikaan, koska olin verevä, ja että palvelus Conciergeriessä, jossa tällä hetkellä on neljä sataa vankia, tappaa minut."
"Mitä he sanoivat?"
"Richardin muori surkutteli minua."
"Entä ukko Richard?"
"Hän ajoi minut ulos."
"Mutta se ei riitä, että hän ajoi sinut ulos."
"Malttakaahan! Silloin Richardin muori, joka on kelpo nainen, nuhteli häntä, ettei hänellä ole sydäntä, koska minä olen perheen isä."
"Mitä hän sanoi siihen?"
"Hän sanoi vaimonsa olevan oikeassa, mutta että ovenvartijan viran ensimmäinen erottamaton ehto oli jäädä siihen vankilaan, jossa palveli; ettei tasavalta laskenut leikkiä, vaan leikkaisi sellaisten miesten kaulan, jotka pyörtyvät virantoimituksessaan."
"Perhana!" sanoi isänmaanystävä.
"Eikä hän ollutkaan väärässä, tuo ukko Richard: sen jälkeen kun Itävallatar tuli sinne, on siitä tullut valvonnan helvetti; siellä kynsitään silmät oman isän päästä."
Isänmaanystävä antoi lautasensa nuoltavaksi koiralle, jonka kimppuun kissa heti hyökkäsi.
"Kertokaa loppuun", sanoi hän kääntymättä päin.
"Lopuksi, hyvä herra, minä rupesin voihkimaan, toisin sanoen tunsin itseni hyvin sairaaksi; pyysin päästä sairaalaan ja vakuutin lasteni kuolevan nälkään, jos palkkani pidätettäisiin."
"Entä ukko Richard?"
"Ukko Richard vastasi, että kun on vanginvartija, ei tehdä lapsia."
"Mutta teillä oli luullakseni Richardin muori puolellanne?"
"Onneksi! Hän esitti miehelleen näytöksen, soimaten, että hänellä oli pahansisuinen sydän, ja lopulta Richard ukko sanoi minulle: 'No niin, kansalainen Gracchus, sovipas jonkun ystäväsi kanssa, joka antaa sinulle osan palkastasi; esitä hänet minulle sijaiseksi, niin lupaan hyväksyä hänet.' Minkä jälkeen minä lähdin ulos sanoen: 'Hyvä on, isä Richard, minä menen hakemaan.'"
"Entä oletko sinä löytänyt, kunnon poika?"
Tällä hetkellä palasi ravintolan emäntä tuoden kansalaiselle
Gracchukselle hänen liemensä ja tuoppinsa.
Se ei ollut Gracchuksen eikä isänmaanystävänkään mieleen, sillä heillä oli varmasti vielä muutamia tietoja annettavana toisilleen.
"Kansatar", sanoi ovenvartija, "olen saanut pienen palkinnon ukko Richardilta, joten uskallan ottaa tänään siankyljyksen etikkakurkkujen kera sekä pullon Bourgognen viiniä; lähetä palvelustyttösi hakemaan toinen lihakauppiaalta ja mene itse hakemaan toinen kellarista".
Emäntä antoi heti määräyksensä. Palvelustyttö lähti kadunpuolisesta ja hän kellarin ovesta.
"Hyvä!" sanoi isänmaanystävä, "sinä olet älykäs poika".
"Niin älykäs, että en teidän kauniista lupauksistanne huolimatta salaa itseltäni, mistä meillä molemmilla on kysymys. Ettekö te ole selvillä, mistä on kysymys?"
"Olen kyllä, täydellisesti."
"Meillä on molemmilla päämme panoksena."
"Älä ole levoton minun päästäni."
"Myönnän, hyvä herra, että en olekaan niin kovin levoton, juuri teidän päästänne."
"Vaan omastasi?"
"Niin kyllä."
"Mutta jos arvioin sen kahta vertaa kalliimmaksi kuin se on?"
"Voi, hyvä herra, pää on hyvin kallisarvoinen kappale."
"Ei sinun pääsi."
"Kuinka? Eikö minun?"
"Ei ainakaan tällä hetkellä."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, ettei sinun pääsi ole äyrinkään arvoinen, sillä jos minä esimerkiksi olisin yhteishyvänvaliokunnan asiamies, pääsisit sinä huomenna giljotiinille."
Ovenvartija kääntyi niin rajusti, että koira rupesi häntä haukkumaan.
Hän oli kalpea kuin kuollut.
"Älä käänny äläkä kalpene", sanoi isänmaanystävä. "Syö sen sijaan liemesi rauhassa loppuun: minä en Ole yllyttäjäasiamies, hyvä ystävä. Vie minut Conciergeriehen, aseta minut virkaan paikallesi, anna minulle avaimet, niin huomenna minä lasken sinun kouraasi viisikymmentätuhatta livreä kullassa."
"Se on ainakin ihan totta?"
"On, sinulla on suurenmoinen pantti, sinulla on minun pääni."
Ovenvartija mietti muutaman sekunnin.
"Kas niin", sanoi isänmaanystävä, joka näki hänet kuvastimestaan, "kas niin, älä sinä hulluja mieti; jos ilmiannat minut, ei tasavalta anna sinulle penniäkään, koska et ole tehnyt muuta kuin velvollisuutesi; jos sinä palvelet minua, jolloin sinä päinvastoin rikot tätä samaa velvollisuuttasi vastaan, ja kun on kohtuutonta tässä maailmassa tehdä jotakin ilmaiseksi, niin annan sinulle ne viisikymmentätuhatta livreä".
"Kas, kyllä minä hyvinkin ymmärrän", sanoi ovenvartija, "minulle on kyllä hyvin edullista tehdä, mitä minulta pyydätte; mutta minä pelkään seurauksia".
"Seurauksia… entä mitä sinulla on pelättävää? Mitä hulluja, en kai minä sinua ilmianna, päinvastoin!"
"Varmasti ette."
"Asetettuasi minut virkaan, tulet sinä seuraavana päivänä tekemään kierroksen Conciergeriessä. Minä lasken sinulle viisikolmatta kääröä, ja kussakin on kaksituhatta frangia; nämä viisikolmatta kääröä sopivat helposti sinun molempiin taskuihisi. Rahan mukana annan sinulle passin lähteäksesi Ranskasta; sinä lähdet, ja minne hyvänsä joudut, sinä olet, vaikkakaan et rikas, ainakin riippumaton."
"Hyvä on, olkoon menneeksi, hyvä herra, tapahtukoon mitä tahansa. Minä olen köyhä piru, minä en sekaannu valtiollisiin asioihin, Ranska on aina menestynyt hyvin ilman minuakin eikä minun vuokseni joudu perikatoon: jos te teette pahan työn, sitä pahempi teille."
"Missään tapauksessa", sanoi isänmaanystävä, "en luule tekeväni huonommin, kuin mitä nykyään tehdään!"
"Herra kai sallii minun olla arvostelematta kansallisen Konventin politiikkaa?"
"Oletpa sinä ihailtavan huoleton ajattelija! No, milloin sinä siis esität minut ukko Richardille?"
"Tänä iltana, jos niin haluatte."
"Kyllä, varmasti. Kuka minä olen?"
"Serkkuni Mardoche."
"Mardoche, olkoon menneeksi, nimi miellyttää minua. Mikä ammatti?"
"Housuräätäli."
"Housuräätälistä nahkuriin on vain pieni muutos."
"Oletteko te nahkuri?"
"Voisin olla."
"Se on totta."
"Mihin aikaan on esittely?"
"Puolen tunnin kuluttua, jos niin haluatte."
"Kello yhdeksältä siis."
"Milloin saan rahat?"
"Huomenna."
"Te olette siis äärettömän rikas."
"Tulen hyvin toimeen."
"Entinen, eikö niin?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
"Olla rahoissaan ja antaa rahansa pois tullakseen vaaraan joutua giljotiinille; entiset ovat todellakin hyvin typeriä."
"Mitä sinä hulluja! Sansculoteilla on niin paljon järkeä, ettei toisille jää mitään."
"Tst! Tuolla tulee minun viinini."
"Tänä iltana, Conciergerien edustalla!"
"Niin."
Isänmaanystävä maksoi osansa ja lähti ulos.
Ovelta kuultiin hänen huutavan jyrisevällä äänellä:
"Pian nyt, kansatar! Siankyljykset kurkkujen kera! Serkkuni Gracchus kuolee nälkään."
"Tuo kelpo Mardoche!" sanoi ovenvartija maistellessaan lasillista Bourgognen viiniä, jonka ravintolanemäntä oli hänelle juuri kaatanut luoden häneen helliä silmäyksiä.