XV
Sotaministeriön kanslisti
Isänmaanystävä oli mennyt ulos, mutta ei kauas. Savuttuneiden ikkunoiden lävitse hän tähysteli ovenvartijaa, eikö tämä ehkä asettuisi yhteyteen tasavallan poliisin kanssa, yhden parhaimmista, mitä koskaan on ollut olemassa, sillä toinen puoli yhteiskuntaa vakoili toista, vähemmän tosin hallituksen suuremman kunnian, kuin oman päänsä suuremman turvallisuuden vuoksi.
Mutta mitään sellaista, mitä isänmaanystävä pelkäsi, ei tapahtunut. Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän nousi ovenvartija, silitti emännän leukaa ja lähti ulos.
Isänmaanystävä liittyi hänen seuraansa Conciergerien rantakadulla, ja molemmat astuivat sisälle vankilaan.
Jo samana iltana päätettiin kaupat: ukko Richard hyväksyi ovenvartija
Mardochen kansalaisen Gracchuksen sijaiseksi.
Kaksi tuntia ennen tämän asian järjestymistä vanginvartijan huoneessa tapahtui toisessa vankilan osassa näytelmä, joka tosin ei näyttänyt kiinnostavalta, mutta jolla oli tämän kertomuksen päähenkilöille yhtä suuri merkitys.
Conciergerien kanslisti aikoi päivätyöstä väsyneenä juuri sulkea luettelonsa ja lähteä pois, kun hänen kirjoituspöytänsä eteen ilmestyi eräs mies kansatar Richardin saattamana.
"Kansalainen kanslisti", sanoi hän, "tässä tulee teidän virkaveljenne sotaministeriöstä laatimaan kansalaisen ministerin puolesta joitakin sotilasluetteloita".
"Ah, kansalainen", sanoi kanslisti, "te tulette hiukan myöhään, panin juuri pillit pussiin".
"Suokaa anteeksi, rakas virkaveli", sanoi vastatullut, "mutta meillä on niin paljon hommaa, ettemme voi suorittaa asiallakäyntejämme muuta kuin joutohetkinämme, ja joutohetkiä on meillä vain silloin, kun toiset syövät ja nukkuvat".
"Jos asiat ovat siten, tehkää pois vain, rakas virkaveli; mutta kiirehtikää, sillä kuten te jo sanoitte, on nyt illallisaika ja minulla on nälkä. Onko teillä valtakirjanne?"
"Ne ovat tässä", sanoi sotaministeriön kanslisti esittäen salkun, jonka hänen virkaveljensä, niin kiire kuin hänellä olikin, tarkasti erittäin tunnontarkasti.
"No, nuo ovat kaikki kunnossa", sanoi Richardin vaimo, "minun mieheni on ne jo tarkastanut".
"Yhtäkaikki, yhtäkaikki", sanoi kanslisti jatkaen tarkastamistansa.
Sotaministeriön kanslisti vartoi kärsivällisesti kuten mies, joka oli odottanut näiden muodollisuuksien tarkkaa noudattamista.
"Mainiossa kunnossa", sanoi Conciergerien kanslisti, "ja te voitte nyt aloittaa milloin vain haluatte- Onko teillä monta otetta kirjoitettavana?"
"Satakunta."
"Teillä on siis useaksi päiväksi?"
"Niin, rakas virkaveli, minä perustankin tänne teidän huoneeseenne pienen laitoksen, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Kuinka tarkoitatte?" kysyi Conciergerien kanslisti.
"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."
"Enkä minä sitä peruuta."
"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."
"Enkä minä sitä peruuta."
"No niin, saatte nähdä vaimoni: hän on hyvä keittäjä, sitten teette tuttavuutta minun kanssani: minä olen hauska poika."
"Toden totta, te vaikutatte siltä; kuitenkin, rakas virkaveli…"
"Voi, suostukaa kursailematta syömään ne osterit, jotka ohimennessäni ostan Châtelet-aukiolta, kananpoikasen, jonka haen ruokatavarakaupasta, ja pari kolme pientä ruokalajia, jotka rouva Durand valmistaa oivallisesti."
"Te viettelette minut, rakas virkaveli", sanoi Conciergerien kanslisti, "tuollaisen ruokalistan häikäisemänä, jollaiseen vallankumousoikeuden kahden paperilivren palkalla oleva kanslisti ei ollut tottunut; olihan näiden kahden livren arvo todellisuudessa tuskin kahta frangia."
"Te siis suostutte?"
"Suostun."
"Jätetään työ siinä tapauksessa huomiseen ja lähdetään pois tänä iltana."
"Lähdetään!"
"Tuletteko?"
"Heti kohta. Menen vain ilmoittamaan santarmeille, jotka vartioivat
Itävallatarta."
"Miksi te heille ilmoitatte?"
"Jotta he tietäisivät minun lähteneen, ja kun kansliassa ei siis enää ole ketään, voivat olla jokaisesta äänestä varuillaan."
"Kas, erittäin hyvä; mainio varovaisuustoimenpide, toden totta!"
"Ymmärrätte, eikö olekin?"
"Erinomainen. Lähtekää!"
Conciergerien kanslisti meni todellakin kolkuttamaan ristikko-ovea, ja toinen santarmeista avasi sen sanoen:
"Ken siellä?"
"Minä, kanslisti! Tiedätte, lähden. Hyvää yötä, kansalainen Gilbert!"
"Hyvää yötä, kansalainen kanslisti!"
Ja ristikko-ovi sulkeutui.
Sotaministeriön kanslisti oli seurannut koko tätä näytöstä erittäin tarkkaavaisesti, ja kuningattaren vankilanoven ollessa auki oli hänen katseensa tunkeutunut aina ensimmäisen osaston perälle asti: hän oli nähnyt santarmi Duchesnen istuvan pöydän ääressä ja oli siis saanut varmuuden siitä ettei kuningattarella ollut muuta kuin kaksi vartijaa.
Sanomattakin oli selvää, että sotakanslisti virkaveljensä kääntyessä taas oli tullut yhtä välinpitämättömän näköiseksi kuin miksi hän suinkin saattoi tekeytyä.
Heidän astuessaan ulos Conciergeriestä, tuli kaksi miestä. Nämä kaksi sisääntulevaa miestä olivat kansalainen Gracchus ja hänen serkkunsa Mardoche.
Huomatessaan toisensa painuivat Mardoche-serkku sekä sotakanslisti, kuten olisivat saaneet saman tunteneet kumpikin, toinen karvalakkinsa, toinen leveälierisen hattunsa silmilleen.
"Keitä nuo miehet ovat?" kysyi sotakanslisti.
"Minä tunnen heistä vain toisen: hän on ovenvartija nimeltä Gracchus."
"Kas", sanoi toinen teeskennellyn välinpitämättömästi, "pääsevätkö ovenvartijat siis ulos Conciergeriestä."
"Heillä on vapaapäivänsä."
Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.
Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen: kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.
Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis tarvinnut kolkuttaa.
Palatsin kanslisti huomasi sotakanslistin rouvan olevan kovin hänen makuunsa.
Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi. Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta, vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat sanoi.
Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan rouva Durand ei syönyt mitään.
Kysymyksiä tehtiin kuitenkin kummaltakin puolelta.
Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.
Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti, vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä näyteltiin Révolution-aukiolla.
Sitten hän kääntyi virkaveljensä ja isäntänsä puoleen ja kysyi tältä vuorostaan tietoja sotaministeriöstä.
"Voi", sanoi Durand, "minulla ei ole yhtä tarkat tiedot kuin teillä, koska olen äärettömän paljon vähäpätöisempi henkilö kuin te, ollessani oikeammin kanslistin sihteeri kuin kanslisti. Minä suoritan pääkanslistin tehtävät. Omituinen virkamies, minä teen työn, suuret herrat saavat hyödyn! Se on kaiken virkavallan, vallankumouksellisenkin, tapana. Maa ja taivas muuttuvat kai kerran, mutta virastot eivät muutu."
"Kyllä minä autan teitä, kansalainen", sanoi Palatsin kanslisti ihastuneena isäntänsä hyvään viiniin ja ennen kaikkea rouva Durandin kauniisiin silmiin.
"Oi, kiitos", sanoi se, jolle tehtiin tämä ystävällinen tarjous; "köyhälle virkamiehelle ovat kaikki tapojen ja huoneistojen vaihdokset huvia, ja pelkään enemmän työni päättymistä kuin sen jatkumista Conciergeriessä, ja edellyttäen, että voin joka ilta ottaa mukaani kansliaan rouva Durandin, jolla on täällä ikävä…"
"Minä en näe siinä mitään sopimatonta", sanoi Palatsin kanslisti mielissään siitä rakastettavasta huvituksesta, jonka hänen virkaveljensä hänelle lupasi.
"Hän saa sanella minulle otteet", jatkoi kansalainen Durand. "Ja sitten, ellette pidä tämän päivän illallistamme liian huonona, tulette aina silloin tällöin syömään samanlaisen."
"Niin, mutta en liian usein", sanoi Palatsin kanslisti itserakkaasta "sillä myönnän saavani toruja, jos saavun myöhemmin kuin tavallista erääseen tiettyyn pikkutaloon Petit-Musc-kadun varrella".
"Hyvä on, se kyllä järjestyy erinomaisesti", sanoi Durand: "eikö niin, rakas ystävä?"
Rouva Durand, joka oli kovin kalpea ja aina kovin surullinen, kohotti katseensa mieheensä ja vastasi:
"Tapahtukoon teidän tahtonne."
Kello löi yksitoista; oli aika jo lähteä, Palatsin kanslisti nousi ja heitti hyvästit uusille ystävilleen ilmaisten heille, minkä nautinnon heidän ja heidän päivällisensä tuttavuus oli hänelle tuottanut.
Kansalainen Durand saattoi vierastaan portaisiin saakka ja sanoi palattuaan huoneeseen:
"No, Geneviève, menkää maata."
Vastaamatta mitään nousi nuori nainen, otti lampun ja meni oikealla puolen olevaan huoneeseen.
Durand, tai oikeammin Dixmer, katseli hänen poistumistaan, jäi hetkeksi mietteisiinsä ja synkäksi hänen mentyään; sitten hän vuorostaan lähti huoneeseensa, joka oli vastakkaisella puolella.
XVI
Kaksi kirjelippua
Tästä hetkestä alkaen tuli sotaministerien kanslisti joka ilta tekemään
uutterasti työtään virkatoverinsa Palatsin kanslistin toimistossa.
Rouva Durand saneli otteet valmiiksi laitetuista luetteloista, ja
Durand jäljensi innokkaasti.
Durand tarkasti kaikki näyttämättä huomaavan mitään. Hän oli pannut merkille, että joka ilta kello yhdeksältä oli Richard tai hänen vaimonsa tuonut ruokavasun ja laskenut sen oven suuhun.
Silloin, kun kanslisti sanoi santarmille: "Nyt minä lähden, kansalainen", tuli santarmi, toisinaan Gilbert, toisinaan Duchesne, otti vasun ja kantoi sen Marie Antoinettelle.
Niinä kolmena peräkkäisenä iltana, jolloin Durand oli jäänyt myöhemmäksi paikalleen, oli vasukin jäänyt myöhemmäksi paikalleen, koska santarmi vain ovea avatessaan ja sanoessaan hyvästi kanslistille korjasi pois ruokatarpeet.
Toisen santarmin vietyä täyden vasun, hän neljännestuntia myöhemmin toi oven suuhun edellisen päivän tyhjän vasun ja asetti sen samalle paikalle, missä toinen oli ollut.
Neljännen päivän iltana, lokakuun alussa, tavallisen istunnon jälkeen, Palatsin kanslistin lähdettyä ja Durandin tai oikeammin Dixmerin jäätyä kahden vaimonsa kanssa hän laski pois kynänsä, katseli sitten ympärilleen ja heristäen korviaan yhtä tarkasti, kuin olisi hänen henkensä siitä riippunut, nousi äkkiä, juoksi varpaisillaan ristikko-ovelle, kohotti lautasliinaa, joka peitti vasun ja pisti vangille tarkoitettuun pehmeään leipään pienen hopeakotelon.
Sitten hän kalpeana ja vavisten liikutuksesta, joka kiusaa voimakkaintakin miestä hänen ollessaan suorittamaisillaan loppuun suuriarvoista, kauvan valmisteltua ja kiihkeästi odoteltua työtä, palasi taas paikalleen nojaten otsansa toiseen käteensä ja painaen toisen sydämelleen.
Geneviève katseli hänen hommaansa, mutta sanomatta mitään. Sen jälkeen kun hänen miehensä oli noutanut hänet Mauricen luota, oli hänen tapansa aina odottaa, että hänen miehensä puhuisi ensiksi.
Tällä kertaa hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.
"Onko se tätä iltaa varten?" kysyi hän.
"Ei, vaan huomista varten", vastasi Dixmer.
Katseltuaan ympärilleen ja kuunneltuaan jälleen hän sulki luettelot, astui oven luokse ja kolkutti.
"Mitä?" sanoi Gilbert.
"Kansalainen", sanoi hän, "minä lähden pois".
"Hyvä on", sanoi santarmi kopin perältä. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, kansalainen Gilbert."
Durand kuuli salpojen kitisevän, ymmärsi santarmin tulevan avaamaan ovea ja lähti ulos.
Ukko Richardin huoneistosta pihalle johtavassa käytävässä hän törmäsi erääseen karvalakkiseen ovenvartijaan, joka heilutteli raskasta avainkimppua.
Pelko valtasi Dixmerin; tämä mies, joka oli raaka, kuten kaikki ammattitoverinsa, aikoi kuulustella häntä, tarkastaa hänet, ehkäpä ottaa hänestä selvän. Hän painoi hattunsa syvälle päähän, ja Geneviève veti silmilleen mustan vaippansa reunuksen.
Hän erehtyi.
"Oi, anteeksi!" sanoi ovenvartija ainoastaan, vaikka juuri häneen oli sattunut.
Dixmer vavahti kuullessaan tämän äänen, joka oli levollinen ja kohtelias. Mutta ovenvartijalla oli varmaankin kiire, hän livahti käytävään, avasi ukko Richardin oven ja katosi. Dixmer jatkoi matkaansa vieden mukanaan Genevièven.
"Se on kummallista", sanoi hän tultuaan ulos, oven sulkeuduttua hänen jäljessään ja ulkoilman jäähdytettyä hänen polttavaa otsaansa.
"Niin on, hyvin kummallista", kuiskasi Geneviève.
Siihen aikaan kun heidän suhteensa oli läheisempi, olisivat aviopuolisot ilmoittaneet toisilleen hämmästyksensä syyn. Mutta Dixmer piti ajatuksensa omana tietonaan taistellen niitä vastaan kuten ne olisivat olleet harhanäkyä, ja kääntyessään Change-sillan kulmassa Geneviève ainoastaan loi viimeisen silmäyksen synkkään Palatsiin, jossa jonkinlainen kadonneen ystävän haamu oli herättänyt hänessä niin paljon sekä suloisia että katkeria muistoja.
Molemmat saapuivat Grève-aukiolle lausumatta ainoaltakaan sanaa.
Sillä välin oli santarmi Gilbert lähtenyt ulos ja ottanut haltuunsa kuningatarta varten tuodun eväsvasun. Siinä oli hedelmiä, kylmä kananpaisti, pullo valkoviiniä, vesikarahvi sekä puolikas kahden naulan leipää.
Gilbert nosti lautasliinan ja näki, että esineet olivat tavanmukaisessa järjestyksessä, kuten kansatar Richard oli ne asettanut. Sitten hän sanoi sysäten varjostimen syrjään:
"Kansatar, tässä on illallinen."
Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.
Silloin hän katsahti ympärilleen, mutta santarmi oli jo poistunut,
Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle santarmi oli mennyt.
Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen auki ja luki seuraavaa:
"Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.
Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne. Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."
"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."
Hän luki kirjelipun uudelleen. Silloin hän hämmästyi toista pykälää.
"Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani, miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan. Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"
Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat sanat:
"En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani
sijasta. M.A."
Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun leivän toiseen puolikkaaseen.
Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.
Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös paperin.
Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila, enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata paksuimmankin rautatangon poikki.
"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin… Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne. Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta…
"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."
"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun pääsevän karkaamaan."
Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien mahtavaan lohdutukseen.
XVII
Dixmerin valmistelut
Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.
Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä vuonna lyijynharmaita pilkkuja.
Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän luuli kuulevansa huutoja.
Hän oli nukahtanut viila käteensä.
Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet heitä ensinkään levottomiksi.
Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja ristikkorautojen paksuutta keskenään.
Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.
Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.
Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.
Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.
Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi niitä niin hartaasti.
Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että salajuoni oli ansa.
Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.
Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.
"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa, joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!
"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.
"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!
"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.
"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni saakka!
"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.
"Mahdotonta, mahdotonta!"
Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen: kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.
"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten henkilöiden onnen suuren periaatteen.
"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa tilanteessa kuin minäkin.
"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta
Ranskassa!
"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:
"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'
"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?
"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen jätteet?"
Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.
Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.
Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.
Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat, kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon juurtuneen heikkouden lannistamana.
"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen. Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät. Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin…"
Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa, jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.
Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat illallisensa.
Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.
Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun sijalle.
Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni heittämään uunin tuliseen kitaan.
"Hyvä on", sanoi hän. "Kaikesta on sovittu!"
Sitten hän sanoi kääntyen Genevièven puoleen:
"Tulkaa, rouva!"
"Minäkö?"
"Niin, minun on puhuttava teille hiljaa."
Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan eleen ja astui miehensä luokse.
"Nyt on hetki tullut, madame", sanoi Dixmer. "Kuunnelkaa minua."
"Kyllä, hyvä herra."
"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan, parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"
"Niin, hyvä herra."
"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."
Häipyvä, mutta hirveä hymy ilmestyi Genevièven värittömille huulille.
"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut, että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."
"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis sitten nämä pitkät puheet?"
"Te olette valmis?"
"Niin, te tapatte minut. Te olette oikeassa, minä odotan."
Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu rakkaudesta, valaisi häntä.
"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."
"Hyvä on, hyvä herra. Antakaa määräyksenne, minä suoritan ne."
"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan. Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan hänet".
Geneviève värisi tahtomattaankin.
Dixmer teki eleen saadakseen hänen huomionsa puoleensa.
"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea, kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan ristikko-ovesta."
"Varsin hyvä", sanoi Geneviève kylmästi.
"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on tapana kääriä itsenne."
"Teen niin kuin te sanotte, hyvä herra."
"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä rouva", sanoi Dixmer.
Geneviève ravisti päätänsä hymyillen kylmästi.
"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne, hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä, ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."
Dixmer painoi kyntensä rintaansa; hän tahtoi vastata, mutta ääni petti.
Hän astui muutaman askelen kansliassa.
"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"
"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin marttyyrit, "minä odotan".
Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi toistaa vaimollensa annetut ohjeet.
"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen, mitä minun on tehtävä."
"Hyvästi siinä tapauksessa!"
Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen ylevyyden tieltä.
Väristen kosketti Geneviève sormiensa päillä miehensä kättä.
"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".
"Olen valmis!"
Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi vasemmalla ovea.
XVIII
Maison-Rougen ritarin valmistelut
Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.
Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas. Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa olevaa laulua Ça ira hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.
Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki hänen pelastusmahdollisuutensa.
Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies koputtamaan santarmien ikkunaa.
"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on kansalainen Mardoche".
"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin me vartioisimme hyvin?"
"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."
"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin koskaan ennen".
"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.
"Varmasti."
"Mikä nyt siis on?"
"Avatkaa ikkuna, niin kerron teille sen."
"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.
"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"
"Emme. Mitä on siis tapahtunut?"
"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt erään seikan."
"Minkä niin?"
"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin elossa ja hyvin virkkuina."
"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".
"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin, että kuningatar saattoi kuulla sen.
"Kuinka! Onko hänkin Englannissa, hänkin?"
"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä lujana.
"Hän on siis palannut?"
"Hän ei ole lähtenytkään."
"Siinä on todella julkea mies!" sanoi Duchesne.
"Semmoinen hän juuri on."
"No niin, hänet koetetaan saada kiinni."
"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo asia, siltä ainakin näyttää."
Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.
"Voi, koiraparka!" sanoi Gilbert.
"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"
"Onko sinun koirasi nimi Girondisti, kansalainen Mardoche?"
"On, minä annoin sille sen nimen."
"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit siis, että…?"
"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar vietäisiin takaisin Templeen."
"Entä miksi niin?"
"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen alaisena."
"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta", sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on olemassa."
"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi, ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus; että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."
"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet vietäisiin takaisin Templeen".
"Minä ymmärrän, sinun on ikävä vartioida häntä."
"Ei, minä tulen siitä surumieliseksi."
Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä syvemmälle se kalvoi rautatankoa.
"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen tauottua.
"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä alkaa heti."
"Voi, naisparkaa!" sanoi Gilbert.
Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen, kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.
Ovenvartija näki liikkeen.
"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi, "että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi, mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa. Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen. Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."
"Entä miten he pääsisivät sisään, nuo sinun vehkeilijäsi?"
"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki, hyvää yötä!"
Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.
Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa kiljumista. Kello löi yhdeksän.
Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.
"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.
"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.
"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen pyyhkien hiestä märkää otsaansa.
"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."
"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."
Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää hänen suunnitelmaansa toteutumasta.
"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.
"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".
"Kas, erinomaista", sanoi ovenvartija.
Mutta kanslisti jatkoi itsepäisesti koputtamistaan.
"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"
"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden.
"Vastaapa siis hänelle…"
Silloin kuului kanslistin ääni.
"Tulehan, kansalainen santarmi", sanoi hän; "haluaisin puhua kanssasi hetken".
Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli tuntevansa sen.
"Mitä sinä siis tahdot, kansalainen Durand?" kysyi Gilbert.
"Haluan sanoa sinulle pari sanaa."
"Hyvä, sinä voit sanoa sen huomenna."
"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti sama ääni.
"Voi, mitä nyt tapahtuneekaan?" mutisi ovenvartija.
"Sehän on Dixmerin ääni."
Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.
Duchesne kääntyi.
"No niin", sanoi Gilbert, "minä menen, koska hän välttämättä tahtoo".
Ja hän lähti ovelle.
Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi kuningattaren ikkunan luo.
"Onko se valmis?" kysyi hän.
"Olen yli puolessa", vastasi kuningatar.
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän, "kiirehtikää, kiirehtikää!"
"No kas", sanoi Duchesne, "minne sinä hävisit, kansalainen Mardoche?"
"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen osaston ikkunan luo.
Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta riuhtaistavan sapelin ääni.
"Voi, konna! Voi rosvo!" huusi Gilbert.
Ja käytävästä kuului tappelun meteli.
Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.
Välittämättä tästä naisesta juoksi Duchesne toverinsa avuksi.
Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua hänen kanssansa.
Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen, jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi tuskallisen huudon.
"Geneviève, Geneviève!" huusi hän.
Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta.
Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.
Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.
Mutta viilan jälki ei ollut kyllin syvä, tanko kesti.
Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan, ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea painamalla saada hänet peräytymään.
Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt kätensä seinän ja oven väliin.
Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen hänen ihoansa.
Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat samalla kertaa apua.
Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois puutunut kätensä.
Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun
Gilbert väänsi oven lukkoon.
Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa. Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen ympärilleen.
He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan murtaa rautatankoa.
Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua kanssansa.
Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan yrittävän murtaa sitä väkivoimin.
Hän tähtäsi.
Nuori mies näki pyssynpiipun suuntautuvan häntä kohti.
"Niin, niin", sanoi hän, "tapa minut, tapa!"
Ja ylväänä epätoivossaan hän veti rintansa täyteen ilmaa uhmaten luotia.
"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän sitä hartaasti, jääkää elämään!"
Kuullessaan Marie Antoinetten äänen Maison-Rouge putosi polvilleen.
Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä ylitse.
Geneviève luuli ystävänsä kuolleen ja kaatui tunnottomana kivipermannolle.
Kun savu oli hälvennyt, ei naisten pihassa ollut enää ketään.
Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen johdolla.
Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin ukko Richardin nojatuolin ohitse.
Mitä ovenvartijaan tulee, oli hän juossut ulos huutaen:
"Aseisiin! Aseisiin!"
Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.
Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen tyrmään.
XIX
Tiedustelut
Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.
Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli luvannut tuoda.
Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan ilosta.
Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.
Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan; hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten, joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan, ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin suljettavan lukon napsahdusten kanssa.
Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä; häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin; hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.
Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli, että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.
Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta ennustavia tuulenpuuskia.
Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään, kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin palvelijat aina nousi portaita.
"Scævola!" huusi hän.
Kotiapulainen kohotti päätänsä.
"Kas, tehän se olettekin, kansalainen."
"Niin, minä; mutta missä on kansatar?"
"Kansatar?" kysyi Scævola hämmästyksissään jatkaen koko ajan kapuamistaan.
"Niin juuri. Näitkö häntä ulkona?"
"En."
"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää naapureilta."
"Heti kohta!"
Scævola lähti alas.
"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin kuumilla hiilillä?"
Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.
Kärsimättömänä hän huusi häntä.
Kotiapulainen katsoi ylös ja näki isäntänsä kärsimättömänä ikkunassa.
Maurice antoi hänelle merkin palata sisään.
"On mahdotonta, että hän olisi lähtenyt ulos", sanoi Maurice itsekseen.
Ja hän huusi uudestaan:
"Geneviève! Geneviève!"
Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes kaikuakaan jäljellä.
Scævola ilmestyi takaisin.
"No niin, talonmies on ainoa, joka on nähnyt hänet."
"Onko talonmies nähnyt hänet?"
"On. Naapurit eivät ole kuulleet siitä puhuttavankaan."
"Sanot, että talonmies on nähnyt hänet? Millä tavalla?"
"Hän on nähnyt hänen menevän ulos."
"Hän on siis lähtenyt ulos?"
"Siltä näyttää."
"Yksinäänkö? On mahdotonta, että Geneviève olisi lähtenyt yksin ulos."
"Hän ei ollut yksin, kansalainen, hän oli erään miehen seurassa."
"Kuinka! Miehenkö seurassa?"
"Sen mukaan ainakin, mitä kansalainen talonmies sanoo."
"Mene hakemaan hänet tänne, minun on saatava tietää, kuka tuo mies oli."
Scævola astui kaksi askelta ovea kohti ja kääntyi sitten.
"Odottakaahan", sanoi hän näyttäen miettivän.
"Mitä? Mitä sinä tahdot? Puhu, minä kuolen kärsimättömyydestä."
"Ehkä se oli sen miehen kanssa, joka juoksi minun perässäni."
"Juoksiko joku mies sinun perässäsi?"
"Juoksi."
"Mitä varten?"
"Pyytääkseen minulta avainta teille."
"Mitä avainta, sinä onneton? Mutta puhuhan, puhu nyt."
"Huoneiston avainta."
"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.
"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli teidän ystäviänne."
"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."
Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä kostealle otsallensa.
"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai minä tunnen Lorinin, jumaliste!"
"Mutta kuka se oli siis?"
"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli eräänä päivänä…"
"Minä päivänä?"
"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena…"
Scævola oli huomannut kaikki nämä seikat.
Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:
"Dixmer?"
"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi kotiapulainen.
Maurice horjahti ja kaatui selälleen nojatuoliin. Hänen silmissään sumeni.
"Voi, hyvä Jumala!" sopersi hän.
Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai oikeammin jättämän orvokkikimpun.
Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan, mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:
"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit… ne olivat hänen viimeinen tervehdyksensä."
Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.
Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.
Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken olivat olleet niin suuren onnen todistajana.
Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.
Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani pistoolit taskuunsa.
Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:
"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut isääni ja minua viisitoista vuotta."
"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"
"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä…"
Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.
"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"
Nuoren miehen äänensävy, hänen raju uskalluksensa sähköisti Scævolan.
"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin kansatar Genevièven puolesta".
"Kiitos… Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen. Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."
"Oi hyvä herra, olkaa varovainen, olkaa varovainen!" huudahti Scævola.
Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.
Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta, raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.
"Sinä et siis tiedä missä hän on", hoki hän.
"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"
"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa, liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."
"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon miehen katseessa oli jotakin kamalaa."
"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on vaara", sanoi Lorin.
Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.
"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!" huusi hän.
"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme", sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."
"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"
"Mitä sinä siis teet?"
"Menen tieheni."
"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"
"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."
"Haluat kuolla?"
"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle. Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."
"Hyvä on", sanoi Lorin.
Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa, pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.
"Lähtekäämme", lisäsi hän yksinkertaisesti.
"Mutta sinähän saatat itsesi huonoon valoon!" huudahti Maurice.
"No niin, entä sitten?
"Näytännön jälkeen tapa palata hyvässä seurassa taas kotia."
"Mistä me ensiksi lähdemme etsimään?" kysyi Maurice.
"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."