"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa… Luuletko siis, että Maison-Rouge on Pariisissa?"
"Dixmer on varmasti."
"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan järkevämmäksi.
Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka rikos tai onnettomuus on sille uskonut.
Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi määrättyjä henkilöitä.
Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti tulisi antamaan kostolleen.
Hän pysytteli siis niin hiljaa, kuin olisi kuolema jo sulkenut hänen suunsa.
Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä saman pyynnön.
Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät veriseen syleilyyn.
XX
Tuomio
Yhden ja jakamattoman Ranskan tasavallan vuoden II kolmantenakolmatta päivänä, joka vastasi lokakuun 11 päivää 1793 vanhan ajanlaskun mukaan, kuten silloin sanottiin, oli utelias väkijoukko jo aamusta asti täyttänyt sen salin parvekkeet, jossa vallankumouksen istunnot pidettiin.
Palatsin käytävät, Conciergeriehen johtavat tiet olivat tulvillaan ahnaita ja kärsimättömiä katselijoita, joiden huudot ja intohimot siirtyivät toisesta toiseen, kuten aallot siirtävät toisillensa kohinansa ja vaahtonsa.
Huolimatta siitä uteliaisuudesta, joka kiihoitti jokaista katselijaa, ja ehkä juuri tämän uteliaisuuden vaikutuksesta säilytti jokainen aalto tässä kahden sulun väliin puristuneessa meressä, ulkopuolisen sulun, joka sitä painoi, sisäpuolisen sulun, joka painoi takaisin, tässä vuoksessa ja luoteessa melkein saman paikan, johon se alkujaan oli asettunut. Mutta paremmilla paikoilla olevat olivat myöskin ymmärtäneet, että heidän oli saatava anteeksi tämä onni, ja tätä varten he taipuivat kertomaan huonommissa asemissa oleville naapureillensa, jotka taas kertoivat toisille alkuperäiset sanat, mitä olivat nähneet ja mitä olivat kuulleet.
Mutta istuntosalin oven luona taisteli ryhmä tanakoita miehiä ankarasti yhden tuuman leveästä ja yhden tuuman korkeasta alasta; sillä tuuman levyinen ala riitti näkemään kahden olkapään välistä salin nurkan ja todistajien ulkomuodon; sillä tuuman korkuinen ala riitti, jotta näki erään pään ylitse koko salin ja syytetyn ulkomuodon.
Onnettomuudeksi täytti tämän salin käytävän, tämän niin ahtaan solan melkein kokonaan eräs mies leveine hartioilleen ja lanteille nojaavine käsivarsineen. Nämä pönkittivät koko huojuvan väkijoukon, joka olisi sortunut saliin, ellei tämä lihasvallitus olisi kestänyt.
Tämä istuntohuoneen kynnyksellä seisova järkähtämätön mies oli nuori ja kaunis, ja joka kerta kun väkijoukko antoi hänelle lujan sysäyksen, hän ravisti kuin harjaa paksua tukkaansa, jonka alla paloi kaksi synkkää ja päättäväistä silmää. Kun hän oli katseellaan ja hartioillaan työntänyt takaisin väkijoukon, jonka itsepäiset hyökkäykset hän elävänä aallonmurtajana pysäytti, ryhtyi hän taas liikkumattomana ja tarkkaavaisena seuraamaan tapahtumia.
Sata kertaa oli kiinteä väkijoukko yrittänyt kaataa hänet kumoon, koska hän oli suuri kooltaan ja hänen takaansa oli mahdotonta nähdä; mutta kuten olemme sanoneet, kallio ei olisi ollut järkähtämättömämpi kuin hän.
Kuitenkin oli eräs toinen mies raivannut tiensä tämän ihmismeren toisesta päästä tunkeilevan väkijoukon läpi melkein hurjan hellittämättömästi. Mikään ei ollut pysäyttänyt hänen väsymätöntä eteenpäinmenoaan, eivät niiden iskut, jotka hän jätti taaksensa, eivät niiden sadattelut, jotka hän ohimennessään puristi melkein kuoliaiksi, eivätkä naisten valitukset, sillä tässä tungoksessa oli paljon naisiakin.
Iskuihin hän vastasi iskuilla, sadatteluihin katseella, jonka edestä rohkeimmatkin väistyivät, valituksiin välinpitämättömyydellä, joka muistutti halveksimista.
Viimein hän saapui tuon voimakkaan nuoren miehen taakse, joka niin sanoaksemme sulki tien saliin. Ja yleisön jännittyneenä odottaessa — sillä jokainen halusi nähdä, miten nämä kaksi kovaa kohtasivat toisensa — hän yritti menettelyänsä, joka oli siinä, että painoi kyynärpäänsä kuin kiilan kahden katselijan väliin ja tunkeutui sitten ruumiillaan kahden miten lujasti hyvänsä toisiinsa juotetun henkilön väliin.
Hän oli muuten nuori, pienikokoinen mies, jonka ruumiinrakenteen hänen kalpeat kasvonsa ja hennot jäsenensä todistivat yhtä heikoksi, kuin hänen kiihkeät silmänsä ilmaisivat hänen olevan voimakkaan tahdoltaan.
Mutta tuskin oli hänen kyynärpäänsä hipaissut edessä seisovan nuoren miehen kylkeä, kun tämä hämmästyneenä hyökkäyksestä kääntyi kiivaasti ja nosti samalla nyrkkinsä, joka iskiessään uhkasi murskata uskalikon.
Molemmat vastustajat seisoivat tällöin silmä silmää vasten, ja heiltä pääsi yhtaikaa pieni hämmästyksen huuto.
He olivat tunteneet toisensa.
"Voi, kansalainen Maurice", virkkoi hento nuori mies sanoissaan kuvaamatonta tuskaa, "päästäkää minut ohitsenne, päästäkää minut näkemään, minä rukoilen teitä; tapatte minut sitten myöhemmin".
Maurice, sillä se oli todella hän, tunsi heltyvänsä ja ihailevansa tätä ikuista uskollisuutta, tätä murtumatonta tahdonlujuutta.
"Te!" mutisi hän. "Te täällä, varomaton!"
"Niin, minä olen täällä! Mutta olenpa uuvuksissa… Voi, hyvä Jumala, hän puhuu, päästäkää minut näkemään! Päästäkää minut kuulemaan!"
Maurice väisti ja nuori mies asettui hänen eteensä. Koska Maurice oli ensimmäisenä väkijoukossa, ei mikään estänyt enää silloin sen katsetta, joka oli saanut kestää niin monta iskua ja haukkumista päästäkseen sinne.
Koko tämä näytös ja sen aikaansaama puheensorina herätti tuomarien uteliaisuuden.
Syytettykin katsahti sinne päin; ensi rivissä hän huomasi ja tunsi silloin ritarin.
Jonkinlainen väristys järkytti rautaisessa nojatuolissa istuvaa kuningatarta.
Kuulustelua, jota johti puheenjohtaja Harmand, jota selitti Fouquier-Tinville ja josta väitteli Chauveau-Lagarde, kuningattaren puolustaja, kesti niin kauvan kuin tuomarien ja syytetyn voimat sallivat.
Koko tämän ajan viipyi Maurice liikkumattomana paikallaan, kun salissa ja käytävissä olevat kuulijat sen sijaan jo useita kertoja olivat vaihtuneet.
Ritari oli löytänyt selkänojakseen pylvään ja oli yhtä kalpea kuin se marmoriseko, johon hän nojasi.
Päivää oli seurannut pimeä yö: muutamat valamiesten pöydille sytytetyt kynttilät, jotkut salin seinillä savuavat lamput loivat synkän punaisen hohteen tämän naisen jaloille kasvoille, joka oli ollut niin kaunis Versaillesin juhlien loistavassa valaistuksessa.
Hän oli siellä yksinään vastaten lyhyesti ja halveksivasti puheenjohtajan kysymyksiin ja kumartuen toisinaan kuiskatakseen jotakin puolustajansa korvaan.
Hänen valkea ja sileä otsansa ei ollut kadottanut vähääkään ylpeydestään; hänellä oli yllään mustaraitainen pukunsa, josta hän kuninkaan kuoltua ei ollut tahtonut luopua.
Tuomarit nousivat mennäkseen äänestämään; istunto oli päättynyt.
"Mutta olenko siis esiintynyt liian halveksivasti, hyvä herra?" kysyi kuningatar Chauveau-Lagardelta.
"Oi, madame", vastasi tämä, "esiinnytte aina hyvin ollessanne oma itsenne".
"Kas kuinka hän on ylpeä!" huusi eräs nainen yleisön puolelta, kuin olisi ääni vastannut kysymykseen, jonka onneton kuningatar oli juuri tehnyt asianajajalleen.
Kuningatar käänsi päänsä tätä naista kohden.
"Juuri niin", toisti nainen, "minä sanon, että sinä olet ylpeä,
Antoinette, ja että sinun ylpeytesi on syössyt sinut turmioon".
Kuningatar punastui.
Ritari kääntyi sitä naista kohden, joka oli lausunut nämä sanat, ja vastasi lempeästi:
"Hän oli kuningatar."
Maurice tarttui hänen ranteeseensa.
"Ei", sanoi hän kuiskaten, "olkaa niin rohkea, ettette syöksy perikatoon".
"Oi, herra Maurice", vastasi ritari, "te olette mies ja tiedätte puhuvanne miehelle. Voi, sanokaa, luuletteko, että he voivat tuomita hänet kuolemaan?"
"En luule sitä", sanoi Maurice, "olen siitä varma".
"Voi, naisen!" huudahti Maison-Rouge nyyhkyttäen.
"Ei, vaan kuningattaren", vastasi Maurice. "Niinhän te itse juuri sanoitte."
Ritari tarttui nyt vuorostaan Mauricen ranteeseen niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen sellaiseen kykenevän, ja pakotti hänet kumartumaan puoleensa.
Kello oli puoli neljä aamulla; katsojien joukossa näkyi suuria aukkoja.
Muutamat valot sammuivat siellä täällä, jättäen osia salista pimeiksi.
Yhdessä pimeimmistä kohdista olivat ritari ja Maurice, joka kuunteli, mitä ritarilla oli hänelle sanottavaa.
"Miksi te oikeastaan olette täällä ja mitä te aiotte tehdä", kysyi ritari, "te, hyvä herra, jolla ei ole tiikerin sydän?"
"Voi!" sanoi Maurice, "minä olen täällä saadakseni tietää, miten on käynyt erään onnettoman naisen".
"Niin, niin", sanoi Maison-Rouge, "sen, jonka hänen miehensä työnsi kuningattaren vankikomeroon, eikö niin? Sen, joka vangittiin minun nähteni?"
"Genevièven?"
"Niin, Genevièven."
"Geneviève on siis vankina, miehensä uhraamana, Dixmerin tappamana?… Voi, minä ymmärrän nyt kaikki, minä ymmärrän kaikki! Ritari, kertokaa minulle, mitä on tapahtunut, sanokaa minulle, missä hän on, sanokaa minulle, mistä voin löytää hänet jälleen. Ritari… tämä nainen on elämäni, kuuletteko te?"
"No niin, minä olen nähnyt hänet. Minä olin paikalla, kun hänet vangittiin. Minäkin olin siellä vapauttaakseni kuningattaren. Mutta meidän molemmat suunnitelmamme turmelivat toisensa sen sijaan, että olisivat auttaneet toisiaan, koska emme olleet voineet olla yhteydessä keskenämme."
"Ettekä te pelastanut edes häntäkään, sisartanne, Genevièveä?"
"Olisinko minä voinut? Rautaristikko erotti minut hänestä. Ah, jos te olisitte ollut siellä, jos olisitte liittänyt voimanne minun voimiini, olisi tuo kirottu rautatanko antanut myöten, ja me olisimme pelastaneet heidät molemmat!"
"Geneviève! Geneviève!" sopersi Maurice.
Sitten hän kysyi katsellen Maison-Rougea raivokkain ilmein, joita ei voi sanoin kuvata:
"Ja miten on Dixmerin käynyt?"
"En tiedä. Hän pakeni omalle taholleen ja minä omalleni."
"Voi!" sanoi Maurice kiristäen hampaitaan, "jos joskus hänet tapaan…"
"Niin, minä ymmärrän. Mutta Genevièven asiat eivät vielä ole aivan hukassa", sanoi Maison-Rouge, "kun sen sijaan täällä kuningattaren asiat… Voi, Maurice, te olette mies, jonka sydän on paikallaan, mahtava mies, teillä on ystäviä… Voi, minä rukoilen teitä niin kuin Jumalaa rukoillaan… Maurice, auttakaa minua pelastamaan kuningatar!"
"Ajatteletteko sitä?"
"Maurice, Geneviève rukoilee sitä minun kauttani."
"Voi, älkää lausuko sitä nimeä, hyvä herra! Kuka tietää, ettekö te ole
Dixmerin tavoin uhrannut tuota naisrukkaa?"
"Hyvä herra", vastasi ritari ylpeästi, "kun minä ryhdyn johonkin asiaan, osaan uhrata ainoastaan itseni".
Tällä hetkellä avautui neuvotteluhuoneen ovi; Maurice aikoi juuri vastata.
"Hiljaa, hyvä herra, hiljaa!" sanoi ritari; "tuossa saapuvat tuomarit".
Ja Maurice tunsi vapisevan käden, jonka Maison-Rouge kalpeana ja hoippuen oli laskenut hänen käsivarrelleen.
"Voi!" mutisi ritari. "Voi, sydämeni ei kestä."
"Rohkeutta! Ja hillitkää mielenne, tai olette hukassa!" sanoi Maurice.
Vallankumousoikeus palasi todella, ja tämä uutinen levisi käytäviin ja parvekkeille.
Väkijoukko ryntäsi uudelleen saliin, ja valot näyttivät alkavan itsestään palaa kirkkaammin tällä ratkaisevalla ja juhlallisella hetkellä.
Kuningatar oli tuotu takaisin sisään; hän seisoi suorana, liikkumattomana, ylväänä, katse levollisena ja huulet yhteenpuristettuina.
Hänelle luettiin päätös, jolla hänet tuomittiin kuolemanrangaistukseen.
Hän kuunteli kalpenematta, silmää räpäyttämättä, ainoankaan kasvojen lihaksen todistamatta mielenliikutusta.
Sitten hän kääntyi ritariin päin, loi häneen pitkän ja paljonpuhuvan silmäyksen, ikäänkuin kiittääkseen tätä miestä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt muuta kuin uskollisuuden elävänä kuvana. Ja nojaten saattovartiota komentavan santarmiupseerin käsivarteen hän poistui levollisena ja arvokkaana vallankumousoikeudesta.
Maurice päästi syvän huokauksen.
"Jumalan kiitos!" sanoi hän, "mikään hänen selityksensä kohta ei ole sotkenut Genevièveä, ja vielä on toivoa".
"Jumalan kiitos!" mutisi Maison-Rougen ritari puolestaan, "kaikki on lopussa, ja taistelu on päättynyt. Minulla ei olisi ollut voimia mennä pitemmälle."
"Rohkeutta, hyvä herra!" kuiskasi Maurice.
"Sitä minulla tulee olemaan", vastasi ritari.
Ja puristettuaan toistensa kättä poistuivat molemmat eri ovista.
Kuningatar vietiin takaisin Conciergeriehen: suuri kello löi neljä hänen astuessaan sisään.
Neuf-sillan toisessa päässä pidätti Lorin Mauricen molemmin käsin.
"Seis!" sanoi hän, "tästä ei pääse!"
"Miksi ei?"
"Minne sinä ensinnäkin menet?"
"Menen kotiin. Voinkin nyt mennä kun tiedän, miten hänen on käynyt."
"Sitä parempi. Mutta sinä et mene."
"Mistä syystä?"
"Siitä syystä, että kaksi tuntia sitten ovat santarmit tulleet pidättämään sinua."
"Oho!" huudahti Maurice. "Sitä paremmalla syyllä."
"Oletko hullu? Entä Geneviève?"
"Sehän on totta. Mutta minne menemme?"
"Minun luokseni, helkkarissa."
"Mutta minä saatan sinut turmioon."
"Sitä paremmalla syyllä! Tule, lähde pois!"
Ja hän kiskoi Mauricen mukanaan.
XXI
Pappi ja pyöveli
Vallankumousoikeudesta oli kuningatar saatettu takaisin Conciergeriehen.
Huoneeseensa tultuaan hän oli ottanut sakset, leikannut pitkän kauniin tukkansa, joka oli tullut kauniimmaksi, kun ei siihen ollut vuoteen käytetty puuteria, käärinyt sen paperiin ja sitten kirjoittanut paperille: Jaettavaksi poikani ja tyttäreni kesken.
Sitten hän oli istuutunut tai oikeammin pudonnut nojatuoliin, ja väsymyksen murtamana kuulustelua oli kestänyt kahdeksantoista tuntia hän oli nukahtanut.
Kello seitsemältä hän heräsi säpsähtäen suojustimen ääneen sitä siirrettäessä. Hän kääntyi ja näki miehen, joka oli hänelle täysin tuntematon.
"Mitä minusta tahdotaan?" kysyi hän.
Mies lähestyi ja tervehti häntä niin kohteliaasti kuin olisi hän vielä ollut kuningatar.
"Nimeni on Sanson", sanoi hän.
Kuningatar värisi hieman ja nousi. Jo tämä pelkkä nimi sanoi enemmän kuin pitkä keskustelu.
"Te tulette hyvin aikaisin, hyvä herra", sanoi hän, "ettekö voisi tulla hieman myöhemmin?"
"En, madame", vastasi Sanson. "Minulla on määräys tulla."
Sanottuaan nämä sanat hän astui vielä askelen kuningatarta kohden.
Kaikki oli tässä miehessä ja tällä hetkellä merkitsevää ja hirvittävää.
"Ai, minä ymmärrän", sanoi vanki, "te haluatte leikata tukkani?"
"Se on tarpeellista, madame", sanoi pyöveli.
"Tiesin sen, hyvä herra", sanoi kuningatar, "ja minä olenkin tahtonut säästää teiltä tämän vaivan. Minun hiukseni ovat tuolla, tuolla pöydällä."
Sanson seurasi kuningattaren käden osoittamaan suuntaan.
"Tahtoisin kuitenkin", jatkoi hän, "että ne annettaisiin tänä iltana lapsilleni".
"Madame", sanoi Sanson, "se asia ei kuulu minulle".
"Kuitenkin olin luullut…"
"Minulle kuuluu vain", virkkoi pyöveli, "ihmisten tavarat, heidän vaatteensa, heidän koruesineensä, ja vain silloin, kun he nimenomaan antavat ne minulle. Muussa tapauksessa kaikki menee Salpetrièreen ja joutuu sairaalan köyhille; yhteishyvänvaliokunnan määräys on järjestänyt asiat sillä tavoin."
"Mutta, hyvä herra", kysyi Marie Antoinette hellittämättä, "voinko luottaa siihen, että hiukseni annetaan lapsilleni?"
Sanson oli vaiti.
"Minä koetan ottaa sen suorittaakseni", sanoi Gilbert.
Vanki loi santarmiin sanomattoman kiitollisen silmäyksen.
"Nyt tulin leikkaamaan teidän tukkaanne", sanoi Sanson, "mutta koska tämä toimitus on tehty, voin jättää teidät hetkeksi yksin, jos niin haluatte".
"Minä pyydän sitä, hyvä herra", sanoi kuningatar, "sillä minun täytyy koota voimiani ja rukoilla".
Sanson kumarsi ja lähti ulos.
Silloin kuningatar jäi yksin, sillä Gilbert oli vain pistänyt päänsä sisälle sanoakseen ne sanat, jotka kerroimme.
Sillä välin kun kuolemaantuomittu polvistui toisia matalammalle tuolille, jota hän käytti rukousjakkarana, tapahtui eräs näytelmä, joka oli yhtä kauhea kuin kertomamme, vanhan Pariisin pienen Saint-Landry-kirkon pappilassa.
Tämän seurakunnan kirkkoherra oli juuri noussut makuulta; hänen vanha emännöitsijänsä valmisti vaatimatonta suurusta, kun äkkiä kolkutettiin lujasti pappilan ovelle.
Meidänkin päiviemme papille merkitsee odottamaton vieraskäynti aina tapahtumaa: on kysymyksessä ristiäiset, kuolinhetkellä tapahtuvat vihkiäiset tai viimeinen rippi. Mutta tällä aikakaudella saattoi vieraan käynti merkitä vieläkin vakavampaa asiaa. Tähän aikaan ei pappi enää ollut Jumalan edustaja, vaan hänen oli tehtävä tiliä ihmisille.
Kuitenkin kuului apotti Girard niiden joukkoon, joiden tarvitsi pelätä vähemmän, sillä hän oli tehnyt valan perustuslaille: hänen omatuntonsa ja rehellisyytensä olivat puhuneet äänekkäämmin kuin itserakkaus ja uskonnollinen tunne. Varmaankin apotti Girard myönsi hallituksen kehitysmahdollisuudet ja pahoitteli niitä monia väärinkäytöksiä, joita oli tehty Jumalan tahdon nimessä. Hän oli, vaikkakin piti oman Jumalansa, hyväksynyt tasavaltaisen hallitusmuodon veljeyden.
"Menkää katsomaan, muori Jacinthe", sanoi hän. "Menkää katsomaan, kuka on tullut koputtamaan meidän ovellemme niin varhain; ellei se sattumalta ole kiireellinen palvelus, jota minulta pyydetään, sanokaa, että minua on lähetetty noutamaan tänä aamuna Conciergeriehen ja että minun on pakko lähteä sinne tuossa paikassa."
Rouva Jacinthen nimi oli ennen ollut rouva Madeleine, mutta hän oli hyväksynyt kukannimen oman nimensä sijaan, kuten apotti Girard oli hyväksynyt arvonimen "kansalainen" kirkkoherra-nimen asemesta.
Isäntänsä kehoituksesta kiirehti rouva Jacinthe laskeutumaan portaita pieneen puutarhaan, jonne ulko-ovi avautui: hän veti salvat auki ja sieltä ilmestyi nuori, kovin kalpea, kovin kiihtynyt mies, jolla kuitenkin oli lempeä ja rehellinen ulkomuoto.
"Herra apotti Girard?" sanoi hän.
Jacinthe tarkasti tulokkaan epäjärjestyksessä olevaa pukua, hänen pitkää parransänkeänsä ja hänen hermostunutta vapisemistaan: kaikki tuo näytti hänestä huonolta merkiltä.
"Kansalainen", sanoi hän, "täällä ei ole herraa enempää kuin apottiakaan".
"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi nuori mies, "tarkoitin Saint-Landryn pappia".
Huolimatta isänmaallisuudestaan järkytti Jacinthea sana madame, jota ei olisi käytetty keisarinnallekaan; kuitenkin hän vastasi:
"Häntä ei voi tavata, kansalainen, hän rukoilee."
"Odotan siinä tapauksessa", vastasi nuori mies.
"Mutta", sanoi rouva Jacinthe, jonka mieleen tämä hellittämättömyys toi alkujaan saadut huonot ajatukset, "te odotatte turhaan, kansalainen, sillä hänet on kutsuttu Conciergeriehen, ja hän lähtee heti kohta".
Nuori mies kalpeni hirveästi tai oikeammin muuttui, kalpea kun oli jo ennestään, lyijynharmaaksi.
"Se on siis totta!" mutisi hän.
Sitten hän sanoi ääneen:
"Senpä vuoksi juuri, madame", sanoi hän, "minä olen tullut kansalaisen
Girardin luokse".
Ja puhuessaan hän oli astunut sisään, oli tosin hiljaa, mutta päättäväisesti työntänyt oven salvat kiinni ja oli rouva Jacinthen vastaväitteistä, vieläpä uhkauksistakin huolimatta astunut sisään taloon ja tunkeutunut aina apotin huoneeseen saakka.
Nähdessään hänet päästi apotti hämmästyksen huudahduksen.
"Anteeksi, herra kirkkoherra", sanoi nuori mies heti, "minulla on teille puhuttavana eräs hyvin vakava asia; sallikaa, että jäämme yksin".
Vanha pastori tiesi kokemuksesta, millä tavoin suuret tuskat ilmaistaan. Hän luki kaikkea hallitsevan intohimon nuoren miehen sekasortoisesta ulkomuodosta, valtavan mielenliikutuksen hänen kuumeisesta äänestään.
"Jättäkää meidät, rouva Jacinthe", sanoi hän.
Nuori mies seurasi kärsimättömästi silmillään emännöitsijää, joka tottuneena pääsemään perille isäntänsä salaisuuksista empi lähteä; kun hän sitten lopulta oli lähtenyt, sanoi tuntematon:
"Herra kirkkoherra, te kysytte ensinnäkin, kuka minä olen. Sanon sen teille; olen lainsuojaton mies; olen kuolemaan tuomittu mies, joka ei elä muuta kuin rohkeutensa voimalla; minä olen Maison-Rougen ritari."
Apotti hypähti kauhusta isossa nojatuolissaan.
"Oi, älkää pelätkö mitään", sanoi ritari. "Kukaan ei ole nähnyt minun astuvan tänne sisälle, eivätkä nekään, jotka olisivat nähneet, tuntisi minua. Minä olen muuttunut paljon kahdessa kuukaudessa."
"Mutta mitä te sitten tahdotte, kansalainen?" kysyi kirkkoherra.
"Te menette tänä aamuna Conciergeriehen, eikö niin?"
"Niin, vankilanpäällikkö on lähettänyt noutamaan minua."
"Tiedättekö mitä varten?"
"Jotakuta sairasta, jotakuta kuolevaa, ehkä kuolemaantuomittua varten."
"Te sen sanoitte: niin, teitä odottaa kuolemaantuomittu henkilö."
Vanha pastori katseli ritaria kummissaan.
"Entä tiedättekö, kuka tuo henkilö on?" virkkoi Maison-Rouge.
"En… en tiedä."
"No niin, tämä henkilö on kuningatar."
Apotti päästi tuskan huudahduksen.
"Kuningatar? Voi, hyvä Jumala!"
"Niin, hyvä herra, kuningatar. Olen kysellyt saadakseni tietää, kuka pappi lähetettäisiin hänen luoksensa. Sain kuulla, että se olitte te, ja niin juoksin tänne."
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi pastori kauhistuen ritarin kuumeista äänenpainoa.
"Minä tahdon… minä en tahdo, hyvä herra. Minä tulin taivuttamaan teitä, pyytämään teitä, rukoilemaan teitä."
"Mihin?"
"Ottamaan minut mukaanne hänen majesteettinsa luo."
"Voi, te olette hullu!" huudahti apotti. "Mutta tehän syöksette minut turmioon! Mutta tehän syöksette itsennekin turmioon!"
"Älkää pelätkö mitään."
"Naisparka on tuomittu kuolemaan, hän on hukassa."
"Tiedän sen; en tahdokaan nähdä häntä yrittääkseni pelastaa hänet, vaan… Mutta kuunnelkaa minua, hyvä isä, tehän ette kuuntelekaan!"
"Minä en kuuntele teitä, koska te pyydätte minulta mahdottomia; minä en kuuntele teitä, koska te teette hullun tekoja", sanoi vanhus; "minä en kuuntele teitä, koska saatte minut pelkäämään".
"Rauhoittukaa, hyvä isä", sanoi nuori mies koettaen itsekin tyyntyä; "hyvä isä, uskokaa minua, olen täysin järjissäni. Kuningatar on hukassa, tiedän sen; mutta tahdon langeta hänen jalkainsa juureen, vaikka vain sekunniksikin: se pelastaisi minun henkeni. Ellen minä näe häntä, tapan itseni, ja koska te tulisitte olemaan minun epätoivoni syynä, te tappaisitte samalla kertaa sekä sielun että ruumiin."
"Poikani, poikani", sanoi pastori, "te pyydätte minua uhraamaan henkeni, ajatelkaa sitä! Niin vanha kuin olenkin, on elämäni tarpeellinen vielä monelle onnettomalle. Niin vanha kuin olenkin, tekisin itsemurhan, jos itse astuisin kuolemaan."
"Älkää kieltäytykö, hyvä isä", virkkoi ritari; "kuulkaa, te tarvitsette apulaisen: ottakaa minut, viekää minut mukaanne".
Pastori koetti saada takaisin jyrkkyytensä, joka rupesi horjumaan.
"Ei", sanoi hän, "ei, se olisi velvollisuuksieni rikkomista; olen vannonut uskollisuutta perustuslaille, olen vannonut sen sydämeni pohjasta, sieluni ja omantuntoni kautta. Kuolemaan tuomittu nainen on rikollinen kuningatar; suostuisin kuolemaan, jos kuolemani olisi hyödyllinen lähimmäiselleni, mutta en tahdo rikkoa velvollisuuttani."
"Mutta", huudahti ritari, "kun sanon, kun toistan, kun vannon teille, etten tahdo pelastaa kuningatarta. Kas, tämän evankeliumin, tämän ristiinnaulitun kuvan kautta minä vannon, etten mene Conciergeriehen estääkseni häntä kuolemasta."
"Mitä te siinä tapauksessa tahdotte?" kysyi vanhus järkytettynä sellaisesta epätoivon sävystä, jota ei voida jäljitellä.
"Kuulkaa", sanoi ritari, jonka sielu näytti etsivän tietä hänen huultensa yli, "hän oli hyväntekijäni, hän on hiukan kiintynyt minuun. Olen varma siitä, että minun näkemiseni tuottaisi hänelle lohdutusta hänen viimeisellä hetkellään."
"Siinäkö kaikki, mitä haluatte?" kysyi pappi tämän vastustamattoman äänensävyn järkyttämättä.
"Ehdottomasti kaikki."
"Te ette suunnittele mitään juonta koettaaksenne vapauttaa kuolemaantuomitun?"
"En minkäänlaista. Olen kristitty, hyvä isä, ja jos sydämessäni on valheen varjoakaan, jos minä toivon hänen jäävän eloon, jos teen mitä hyvänsä sen puolesta, rangaiskoon Jumala minua ikuisella kadotuksella."
"Ei, ei, minä en voi luvata teille mitään", sanoi kirkkoherra, jonka mieleen juolahtivat tällaisen varomattomuuden suuret ja lukuisat vaarat.
"Kuulkaa, hyvä isä", sanoi ritari syvän tuskan äänensävyllä, "minä olen puhunut teille tottelevaisen pojan tavoin; en ole puhunut teille muuta kuin kristillisistä ja armeliaista asioista; ei katkera sanakaan, ei ainoakaan uhkaus ole päässyt suustani, ja kuitenkin on pääni käymistilassa, kuitenkin polttaa kuume vertani, kuitenkin kalvaa epätoivo sydäntäni, kuitenkin minulla on aseita. Katsokaa, minulla on tikari!"
Ja nuori mies veti poveltaan välkkyvän ja hienon terän, joka heitti lyijynkarvaisen hohteen hänen vapisevalle kädelleen.
Kirkkoherra astui äkkiä syrjään.
"Älkää pelätkö mitään", sanoi ritari surullisesti hymyillen. "Tietäessään teidän pitävän sananne niin uskollisesti, olisivat toiset osanneet vaatia teiltä valan pelästyessänne. Ei, minä olen rukoillut teitä ja rukoilen vieläkin liittäen käteni yhteen ja kumartaen otsani maahan saakka: tehkää niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan hetkenkin. Ja kas tässä on teille takuu."
Ja hän veti taskustaan kirjelipun, jonka ojensi apotti Girardille. Tämä kääri sen auki ja luki seuraavat sanat:
"Minä, René, Maison-Rougen ritari, ilmoitan Jumalan ja kunniani kautta, että olen kuoleman uhalla pakottanut arvoisan Saint-Landryn kirkkoherran viemään minut mukaansa Conciergeriehen hänen kieltäytymisistään ja vastaanhangoitteluistaan huolimatta. Minkä vakuudeksi olen merkinnyt
Maison-Rouge."
"Hyvä on", sanoi pastori. "Mutta vannokaa minulle vielä, ettette tee mitään varomatonta. Ei riitä, että minun henkeni on turvassa, minä vastaan vielä teidänkin hengestänne."
"Oi, älkäämme ajatelko sitä", sanoi ritari. "Te suostutte?"
"Täytyyhän sitä, koska te välttämättä tahdotte. Te odotatte minua alhaalla, ja silloin kun hän menee kansliaan, silloin saatte nähdä hänet…"
Ritari tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä yhtä kunnioittavasti ja kiihkeästi kuin hän olisi suudellut ristiinnaulitun kuvaa.
"Oi!" mutisi ritari, "hän kuolee ainakin kuningattarena, eikä pyövelin käsi kosketa häntä".
XXII
Mestausrattaat
Heti saatuaan tämän luvan Saint-Landryn kirkkoherralta hyökkäsi Maison-Rouge puoliavoimesta ovesta erääseen huoneeseen, jonka hän oli huomannut apotin pukeutumishuoneeksi.
Siellä hävisivät partaveitsen vaikutuksesta hänen partansa ja viiksensä kädenkäänteessä, ja silloin vasta hän itse saattoi nähdä kalpeutensa; se oli hirvittävä.
Hän astui taas sisälle ulkonaisesti rauhallisena. Hän tuntui muuten täydellisesti unohtaneen, että vaikka hänen partansa ja viiksensä olikin ajeltu, hänet saatettaisiin tuntea Conciergeriessä.
Hän seurasi apottia, jota hänen ollessaan hetken poissa oli kaksi virkamiestä tullut noutamaan, ja niin rohkeasti, että kaikki epäluulot häipyivät, kasvoillaan kuumeen pöhötys, joka muuttaa ulkomuodon, hän astui sisään ristikkoportista, joka tähän aikaan avautui Palatsin pihalle.
Kuten apotti Girardillakin oli hänellä yllään musta puku, varsinaista pappispukua kun ei silloin käytetty.
Kansliassa he tapasivat yli viisikymmentä henkeä, joko vankilan virkailijoita, edustajia tai komisaareja, jotka joko uteliaisuudesta tai siihen valtuutettuina olivat tulleet näkemään kuningattaren astelevan ohitse.
Kun hän oli ristikko-oven edessä, löi hänen sydämensä niin rajusti, ettei hän enää kuullut apotin keskustelua santarmien ja vankilanpäällikön kanssa.
Maison-Rouge törmäsi vain kynnyksellä mieheen, jolla oli kädessään sakset ja äsken leikattu kangaskappale.
Maison-Rouge kääntyi ja tunsi pyövelin.
"Mitä sinä tahdot, kansalainen?" kysyi Sanson.
Ritari koetti tukahduttaa väristyksen, joka vastoin tahtoa karmi hänen selkäänsä.
"Minäkö?" sanoi hän. "Näethän sinä hyvin, kansalainen Sanson, minä saatan Saint-Landryn kirkkoherraa."
"Jaha, hyvä on", vastasi pyöveli.
Ja hän vetäytyi syrjään antaen apulaiselleen määräyksiä.
Sillä välin tunkeutui Maison-Rouge kanslian perälle; sitten hän meni kansliasta siihen osastoon, jossa molemmat santarmit olivat.
Nämä kelpo miehet olivat ymmällään. Yhtä arvokas ja ylpeä kuin kuningatar oli ollut toisia kohtaan, yhtä hyvä ja lempeä oli kuolemaantuomittu ollut heitä kohtaan: he tuntuivat pikemmin olevan hänen palvelijoitaan kuin hänen vartijoitansa.
Mutta sieltä, missä hän oli, ei ritari voinut huomata kuningatarta: suojustin oli suljettuna.
Suojustin oli avattu, jotta kirkkoherra pääsisi sisälle, mutta suljettu hänen jäljestään.
Kun ritari astui sisään, oli keskustelu jo alkanut.
"Hyvä herra", sanoi kuningatar terävällä, ylpeällä äänellään, "koska te olette tehnyt uskollisuusvalan tasavallalle, jonka nimessä minut viedään kuolemaan, en minä voi luottaa teihin. Me emme enää palvele samaa Jumalaa."
"Madame", vastasi Girard tämän halveksivan uskontunnustuksen liikuttamana, "kuolemaan menevän kristityn tulee kuolla tuntematta vihaa sydämessään, eikä hänen ole sysättävä luotaan Jumalaansa, tulipa Hän missä muodossa hyvänsä hänen luoksensa".
Maison-Rouge astui askelen raottaakseen varjostinta, toivoen kuningattaren nähdessään hänet ja saadessaan tietää syyn, joka toi hänet tänne, muuttavan käytöstään kirkkoherraa kohtaan. Mutta molemmat santarmit tekivät liikkeen estääkseen sen.
"Mutta", sanoi Maison-Rouge, "koska minä olen kirkkoherran apulainen…"
"Koska hän kieltäytyy ottamasta vastaan kirkkoherraa", vastasi
Duchesne, "ei hän tarvitse hänen apulaistansakaan".
"Mutta ehkä hän hyväksyy minut", sanoi ritari korottaen ääntänsä. "On mahdotonta, ettei hän hyväksyisi."
Mutta Marie Antoinette oli liian täydellisesti häntä kiihoittavan tunteen vallassa kuullakseen ja tunteakseen ritarin ääntä.
"Menkää, hyvä herra", jatkoi hän puhuen koko ajan Girardille, "menkää ja jättäkää minut: koska me elämme nykyään Ranskassa vapauden aikaa, vaadin minä vapauden kuolla oman mieleni mukaan".
Girard koetti vastustella.
"Jättäkää minut, hyvä herra", sanoi hän, "minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan".
Girard koetti sanoa muutaman sanan.
"Minä tahdon", sanoi kuningatar tehden Maria Theresian eleen.
Girard poistui,
Maison-Rouge koetti tunkea katsettansa varjostimen raosta, mutta vanki oli kääntynyt selin.
Pyövelin apulainen tuli kirkkoherraa vastaan; hän tuli sisälle pitäen nuoraa kädessään.
Molemmat santarmit työnsivät ritarin ovelle saakka ennenkuin hän ymmällään, epätoivoissaan, pää pyörällä ollen oli ehtinyt päästää ääntäkään tai tehdä elettäkään suorittaakseen aikomuksensa.
Hän huomasi siis olevansa Girardin kanssa ristikko-oven käytävässä. Käytävästä heidät työnnettiin aina kansliaan saakka, jonne tieto kuningattaren kieltäytymisestä jo oli levinnyt ja jossa Marie Antoinetten itävaltalainen ylpeys antoi muutamille aiheen herjauksiin ja toisille salaiseen ihailuun.
"Menkää", sanoi Richard apotille, "palatkaa kotiinne, koska hän ei teitä halua, ja kuolkoon hän kuten tahtoo".
"Niin, niin", sanoi Richardin vaimo, "hän on oikeassa, ja minäkin tekisin hänen tavallaan".
"Ja te olisitte väärässä, kansatar", sanoi apotti.
"Ole vaiti, vaimo", kuiskasi vankilanpäällikkö moittien. "Kuuluuko se sinuun? Menkää, apotti, menkää!"
"En", toisti Girard, "en, minä saatan häntä vastoin hänen tahtoaankin. Sanakin, yksi ainoa sanakin, jos hän vain kuulee sen, saa hänet muistamaan velvollisuutensa. Sitäpaitsi on kommuuni antanut minulle tehtävän… ja minun on toteltava kommuunia."
"Olkoon menneeksi, mutta lähetä ainakin lukkarisi pois", sanoi karkeasti adjutantti, joka komensi saattovartiota.
Hän oli Comédie-Françaisen entinen näyttelijä ja nimeltään Grammont.
Ritarin silmät iskivät kaksinkertaisen salaman, ja hän pisti kätensä koneellisesti poveensa.
Girard tiesi, että hänellä oli liivinsä alla tikari. Hän pidätti tämän liikkeen rukoilevalla katseella.
"Säästäkää minun henkeni", kuiskasi hän hiljaa. "Näettehän, että asianne on aivan hukassa, älkää syöksykö turmioon hänen kerallaan. Minä puhun teistä hänelle tiellä, vannon sen teille. Sanon hänelle, missä vaarassa olette ollut nähdäksenne hänet viimeisen kerran."
Nämä sanat rauhoittivat nuoren miehen kuohunnan. Sitäpaitsi seurasi tavanmukainen vastavaikutus; koko hänen elimistönsä valtasi omituinen raukeus. Tämä lujatahtoinen mies, tämä erinomainen kyky oli kuluttanut voimansa ja tahtonsa loppuun. Hän ajelehti päättämättömänä tai oikeammin väsyneenä, voitettuna jonkinlaisessa horroksessa, jota olisi saattanut luulla kuoleman edeltäkävijäksi.
"Niin", sanoi hän, "näin sen täytyi olla: risti Jeesukselle, mestauslava hänelle. Jumalat ja kuninkaat tyhjentävät sakkaan saakka sen kalkin, jonka ihmiset heille ojentavat."
Tästä alistuvaisesta, voimattomasta ajatuksesta oli seurauksena, että nuori mies antoi sysätä itsensä pois, puolustautumatta muuten kuin tahdottomasti väristen, aina ulko-ovelle saakka ja tekemättä enemmän vastarintaa kuin kuolemaan saakka uskollinen Opheliakaan nähdessään tulvan vievän hänet mukanaan.
Conciergerien ristikoiden ja ovien ulkopuolella oli tuollainen kauhea väentungos, jota ei voida kuvitellakaan, ellei sitä ole nähnyt ainakin kerran.
Kärsimättömyys oli intohimoista voimakkain, ja intohimot puhuivat äänekästä kieltänsä, joka toisiinsa sekaantuen aikaansai äärettömän, jatkuvan metelin, ikäänkuin olisivat kaikki Pariisin äänet ja asukkaat keskittyneet oikeuspalatsin kaupunginosaan.
Tämän väentungoksen eteen oli majoittunut kokonainen armeija tykkeineen, joiden tarkoitus oli suojella juhlaa ja tehdä se turvalliseksi siitä nauttiville.
Olisi ollut turhaa yrittää murtaa tätä paksua etuvarustusta, jota kuolemantuomion tultua tunnetuksi ulkopuolella Pariisin olivat etukaupunkien isänmaanystävät vahvistaneet.
Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut sotilaiden ensi riviin.
Sotilaat kysyivät häneltä, kuka hän oli,
Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.
Sotilaat työnsivät hänet vuorostaan katselijoiden eturiviin saakka.
Siellä hänen oli pakko toistaa, mitä oli sanonut sotilaille.
Silloin nousi huuto:
"Hän on juuri tullut hänen luotaan… Hän on nähnyt hänet… Mitä hän sanoi?… Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?…. Itkeekö hän?…"
Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.
Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.
Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta, tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta, jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.
Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä. Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän sydämensä tykintä.
Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja asettuivat portaiden eteen.
Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän. Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät henkeänsä ja läähättivät.
Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.
Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni selän taakse.
Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja oikein selittää.
Silloin astui muuan mies pyövelin ja Marie Antoinetten väliin.
Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo häpeälliset teloitusrattaat.
Kuningatar perääntyi vastoin tahtoaan askelen.
"Nouskaa rattaille", sanoi Grammont.
Koko maailma kuuli nämä sanat, sillä mielenliikutus pidätti sorinan katselijoiden huulille.
Silloin nähtiin veren nousevan kuningattaren poskille aina hiusjuuriin saakka; sitten hänen kasvonsa muuttuivat melkein heti taas kuolemankalpeiksi.
Hänen kalmankapeat huulensa avautuivat hiukan.
"Miksi annetaan minulle vain rattaat", sanoi hän, "kun kuningas on ajanut mestauslavalle vaunuissaan?"
Apotti Girard sanoi hänelle silloin ihan hiljaa muutamia sanoja. Varmasti hän taisteli tätä kuolemaantuomitun kuningasylpeyden viimeistä ääntä vastaan.
Kuningatar vaikeni ja horjahti.
Sanson ojensi molemmat käsivartensa tukeakseen häntä, mutta kuningatar suoristautui jo ennen kuin mies oli ehtinyt koskea häneen.
Hän laskeutui alas portaita apurin kiinnittäessä rattaiden taakse puista astinlautaa.
Kuningatar nousi rattaille ja apotti hänen jälkeensä.
Sanson käski heidän molempien istuutua.
Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.
Tästä välistä kajahti synkkä ulvonta.
Kuningatar vavahti ja nousi kokonaan seisomaan katsellen ympärilleen.
Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten, koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut Black-parka hevosten jalkoihin.
Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan pyytänyt turhaan.
Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas uudelleen.
Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa tervehti häntä osoittaen taivasta.
Marie Antoinette katsahti myös taivaaseen ja hymyili lempeästi.
Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.
XXIII
Mestauslava
Révolution-aukiolla odotteli kaksi miestä nojaten lyhtypylvääseen.
Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle, toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat, että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.
Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat Lorin ja Maurice.
Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.
Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli hämmästyttänyt heitä molempia.
"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"
"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä laulan ja toivon. Dum spiro, spero."
"Sinä toivot vielä silloinkin, kun tapetaan naisia?"
"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice, ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."
"Voi, häntä minä en sure. Häntä minä en itke!" huudahti Maurice.
"Niin, minä ymmärrän, sinä suret Genevièveä."
"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että
Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin
Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat
lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän
Marie-Antoinetten."
"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen, mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."
"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta. Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."
"Pyh, me pääsemme häneltä karkuun."
"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei meitä vangittaisi asunnossamme."
"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia, mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."
"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän kun olet… Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."
"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."
Mauricelta pääsi huokaus: hänen ajatuksellansa oli ilmeisesti toinen suunta.
"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."
"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice… Rakkaus, sinä veit Troijan perikatoon!"
Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen näköpiirinsä oli toinen.
"Maison-Rouge parka!" mutisi hän, "tämä on ikävä päivä hänelle".
"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"
"Sano."
"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja ystävinä miehiä…"
"Minun on vaikea uskoa yhtä seikkaa", keskeytti Maurice.
"Mitä niin?"
"Sitä, ettei hän keksi jotakin suunnitelmaa, miten mieletöntä hyvänsä, pelastaaksensa kuningattaren."
"Olisiko yksi unes voimakkaampi kuin satatuhatta?"
"Sanoinhan: miten mieletöntä hyvänsä… Minä ainakin tiedän, että pelastaakseni Genevièven…"
Lorin rypisti kulmiaan.
"Sanon sen sinulle uudelleen, Maurice", virkkoi hän, "sinä erehdyt. Ei, siinäkään tapauksessa, että pelastaisit Genevièven, et sinä olisi huono kansalainen. Mutta kylliksi jo siitä asiasta, Maurice, meitä kuunnellaan! Kas, kuinka päät aaltoilevat. Kas tuossa nousee kansalainen Sansonin renki koppansa päälle ja katselee kauas. Itävallatar saapuu."
Kuin säestääkseen tätä aaltoilemista, josta Lorin oli huomauttanut, levisi kestävä ja kasvava humina koko väkijoukossa. Tämä oli kuin tuulispää, joka alkaa vinkunalla ja päättyy ulvontaan.
Maurice, joka kohotti suurta vartaloaan vielä lyhtypylvääseen nojaamalla, katsahti Saint-Honoré-kadulle päin.
"Niin", sanoi hän väristen, "tuolta hän tulee".
Sieltä näkyi tosiaankin tulevan toinenkin kone, melkein yhtä ruma kuin giljotiini, mestauskärryt.
Oikealla ja vasemmalla välkkyivät saattovartion aseet ja sen edessä vastaili Grammont säihkyvällä säilällään muutamien kiihkoilijoiden päästämän huutoihin.
Mutta sitä mukaa kuin rattaat etenivät, vaikenivat äänet äkkiä kuolemaantuomitun kylmän ja synkän katseen tieltä.
Milloinkaan eivät mitkään kasvot ole tarmokkaammin herättäneet kunnioitusta; milloinkaan ei Marie Antoinette ollut ennen ollut suurempi ja enemmän kuningatar. Hän meni rohkeassa ylpeydessään niinkin pitkälle, että herätti läsnäolevissa kauhun ajatuksia.
Välittämättä häntä väkisinkin seuranneen apotti Girardin kehotuksista hän ei kääntänyt kasvojaan oikealle eikä vasemmalle. Hänen sisin ajatuksensa näytti yhtä järkähtämättömältä kuin hänen katseensakin. Rajuudellaan pani rattaiden nykivä liike epätasaisella kivityksellä hänen ryhtinsä ankaruuden pistämään vielä enemmän silmään. Häntä olisi voinut sanoa marmoripatsaaksi, joka matkusti rattaissa; kuitenkin oli kuningatarpatsaalla loistavat silmät, ja hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa.
Erämaan hiljaisuus yllätti äkkiä sen näytöksen kolmesataatuhatta katselijaa, jonka taivas näki ensi kerran päivänsä kirkkaudessa.
Pian kuului sille paikalle, jossa Maurice ja Lorin seisoivat, mestausrattaiden akselin kitinä ja vartion hevosten huokuna.
Rattaat pysähtyivät mestauslavan juurelle.
Kuningatar, joka varmaankaan ei ollut ajatellut tätä hetkeä, heräsi mietteistään ja ymmärsi: hän loi ylvään katseen väkijoukkoon, ja sama nuori kalpea mies, jonka hän oli nähnyt seisomassa tykin päällä, ilmestyi jälleen hänen silmiensä eteen seisomassa rajakivellä.
Tämän rajakiven päältä hän lähetti hänelle saman kunnioittavan tervehdyksen kuin Conciergerien edestäkin; sitten hän heti hyppäsi maahan.
Useat henkilöt näkivät hänet, ja kun hän oli mustiin puettuna, levisi siitä huhu, että jokin pappi oli odottanut Marie Antoinettea antaakseen hänelle synninpäästön sillä hetkellä kun hän nousi mestauslavalle. Muuten ei kukaan häirinnyt ritaria. Suurten tapahtumien hetkinä osoitetaan joillekin asioille suurta kunnioitusta.
Kuningatar astui varovaisesti alas portaiden kolme askelmaa; häntä tuki Sanson osoittaen hänelle viimeiseen hetkeen asti mitä suurinta kunnioitusta suorittaessaan tehtävää, johon hän itse tuntui olevan tuomittu.
Hänen astuessaan mestauslavan portaita kohti kavahtivat muutamat hevoset takajaloilleen, jotkut vartiomiehet, muutamat sotilaat näyttivät horjahtavan ja menettävän tasapainonsa; sitten nähtiin haamun livahtavan mestauslavan alle; mutta melkein samassa hetkessä palasi rauha: ei kukaan halunnut jättää paikkaansa tällä juhlallisella hetkellä, kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä pienintäkään yksityisseikkaa siitä suuresta draamasta, joka nyt oli päättymäisillään; kaikki silmät olivat kohdistetut kuolemaantuomittuun.
Kuningatar oli jo mestauslavan tasanteella. Pappi puhui hänelle yhä; eräs apuri työnsi häntä varovaisesti takaapäin, toinen avasi solmusta huivin, joka peitti hänen hartioitaan.
Marie Antoinette tunsi tuon hävyttömän käden, joka hipaisi hänen kaulaansa; hän teki kiivaan liikkeen ja astui Sansonin jalalle. Tämä oli hänen huomaamattaan kiinnittämässä häntä tuohon kohtalokkaaseen lautaan.
Sanson veti jalkansa pois.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi kuningatar, "minä en tehnyt sitä tahallani".
Nämä olivat viimeiset sanat, jotka lausui Cæsarien tytär. Ranskan kuningatar, Ludvig XVI:n leski.
Tuileriein kello löi neljänneksen yli kahdentoista samalla hetkellä kun
Marie Antoinette vaipui ikuisuuteen.
Hirvittävä huuto, johon sisältyivät kaikki intohimot: ilo, pelko, suru, toivo, voitonriemu, sovitus, hukutti hirmumyrskynä toisen heikon valittavan huudon, joka samaan aikaan kajahti mestauslavan alta.
Santarmit kuulivat sen kuitenkin, niin heikko kuin se olikin, ja astuivat muutaman askelen eteenpäin; väkijoukko pääsi painon alta, levisi kuin virta, jonka patoa laajennetaan, kaatoi kumoon ketjun, hajoitti vartiomiehet ja löi kuin vuoksi mestauslavan juurta, tärisyttäen lavaa.
Jokainen tahtoi nähdä läheltä kuninkuuden jäännökset, joiden nyt luultiin ikiajoiksi hävinneen Ranskasta.
Mutta santarmit hakivat toista: he hakivat sitä haamua, joka oli läpäissyt heidän ketjunsa ja livahtanut mestauslavan alle.
Kaksi heistä palasi taluttaen kaulurista nuorta miestä, joka puristi kädellään veren värjäämää nenäliinaa sydäntään vasten.
Häntä seurasi pieni espanjalainen lintukoira, joka ulvoi valittaen.
"Kuolemaan aristokraatti! Kuolemaan entinen!" huusivat muutamat rahvaan miehet osoittaen nuorta miestä. "Hän on kastanut nenäliinansa Itävallattaren vereen: kuolemaan!"
"Suuri Jumala!" sanoi Maurice Lorinille, "tunnetko sinä hänet? Tunnetko sinä hänet?"
"Kuolemaan kuningasmielinen!" huusivat nuo vimmatut. "Ottakaa häneltä pois tuo nenäliina, josta hän aikoo tehdä itselleen pyhäinjäännöksen: repikää pois, repikää pois!"
Ylpeä hymy ilmestyi nuoren miehen huulille; hän repäisi auki paitansa, paljasti rintansa ja pudotti nenäliinansa.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "tämä veri ei ole kuningattaren, vaan omaani; antakaa minun kuolla rauhassa".
Ja syvä, silmäänpistävän suuri haava ammotti vasemman rintanäppylän alta.
Väkijoukko päästi kirkaisun ja perääntyi.
Silloin nuori mies vaipui hitaasti polvilleen katsellen mestauslavaa, kuten marttyyri katselee alttaria.
"Maison-Rouge!" kuiskasi Lorin Mauricen korvaan.
"Hyvästi!" kuiskasi nuori mies pään painuessa ja jumalaisen hymyn ilmestyessä hänen huulilleen. "Hyvästi, tai oikeammin näkemiin!"
Ja hän veti viimeisen henkäyksensä ällistyneiden vartiomiesten välissä.
"Tuonkin voi vielä tehdä, Lorin", sanoi Maurice, "ennenkuin tulee huonoksi kansalaiseksi".
Pieni koira pyöriskeli ruumiin ympärillä pelästyneenä ja ulvoen.
"Kas, sehän on Black", sanoi muuan mies, jolla oli iso keppi kädessään, "kas, sehän on Black! Tule tänne kuomaseni!"
Koira lähestyi sitä, joka sitä huusi, mutta tuskin se oli joutunut hänen ulottuvilleen, kun mies nosti keppinsä ja murskasi sen pään purskahtaen nauramaan.
"Voi tuota kurjaa!" huudahti Maurice.
"Hiljaa!" kuiskasi Lorin pidättäen hänet, "hiljaa, tai olemme hukassa… Se on Simon!"