XXIV
Kotitarkastus
Lorin ja Maurice olivat palanneet edellisen asuntoon. Jottei saattaisi liian julkisesti ystäväänsä vaaraan, oli Maurice ottanut tavakseen lähteä ulos aamulla ja palata vasta illalla.
Sekaantuen kaikkiin tapahtumiin, katsellen vankien siirtoa Conciergeriehen, hän väijyskeli joka päivä Genevièveä, koska ei ollut saanut selville, mihin taloon hänet oli suljettu.
Sillä tehtyään käynnin Fouquier-Tinvillen luokse oli Lorin ilmoittanut hänelle, että ensimmäinenkin julkinen teko veisi hänet turmioon, että hän silloin uhrautuisi voimatta toimittaa apua Genevièvelle, ja niin tuli Maurice, joka olisi heti antautunut vangiksi toivossa päästä yhteyteen rakastajattarensa kanssa, varovaiseksi pelosta, että hänet erotettaisiin hänestä iäksi.
Hän käveli siis joka aamu Carmesista Port-Libreen, Madelonnettesista Saint-Lazareen, Forcesta Luxembourgiin ja pysähteli vankiloiden eteen siihen aikaan kun vankivaunut kuljettivat syytettyjä vallankumousoikeuteen. Luotuaan silmäyksen uhreihin hän juoksi toisen vankilan luo.
Mutta pian hän huomasi, ettei kymmenenkään toimeliasta miestä olisi riittänyt valvomaan niitä kolmeakymmentäkolmea vankilaa, jotka Pariisissa oli siihen aikaan, ja sen vuoksi hän tämän jälkeen menikin vain itse oikeuteen odottamaan Genevièven saapuville tuloa.
Tämä oli jo epätoivon alkua. Mitä mahdollisuuksia olikaan todella kuolemaantuomitulla tuomion julistamisen jälkeen? Toisinaan oli vallankumousoikeus, jonka istunnot alkoivat kello kymmeneltä, tuominnut kaksi- tai kolmekymmentä henkeä kello neljältä. Ensimmäisellä tuomitulla oli tilaisuus nauttia elämästään kuusi tuntia, mutta viimeinen, jota kuolemantuomio kohtasi neljännestä vailla neljä, menetti päänsä mestauskirveen alla kello puoli viideltä.
Alistua Genevièven suhteen sellaisen sattuman varaan oli samaa kuin väsyä taistelemaan kohtaloa vastaan.
Oi, jospa hän olisi ennakolta saanut tiedon Genevièven vangitsemisesta… kuinka olisikaan Maurice tehnyt pilaa tästä inhimillisestä oikeudesta, joka tuohon aikaan oli niin sokea! Miten helposti ja nopeasti hän olisikaan vapauttanut Genevièven vankilasta! Milloinkaan ei karkaaminen ole ollut helpompaa: voisi sanoa, ettei se milloinkaan ole ollut harvinaisempaa. Jouduttuaan kerran vankeuteen, asettui koko tämä ylimystö asumaan siihen kuten linnaansa ja kuoli kursailematta. Paeta oli samaa kuin pelätä kaksintaistelun seurauksia: naisetkin punastuivat sellaista vapautta, joka oli hankittu tällä hinnalla.
Mutta Maurice ei olisi ollut niin turhantarkka. Tappaa koirat, lahjoa ovenvartija, mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa! Geneviève ei ollut niitä loistavia nimiä, jotka vetivät maailman huomion puoleensa… Pako ei häpäisisi häntä, ja muuten… mikä häntä häpäisisikään!
Voi, miten katkerasti hän ajatteli Port-Libren puutarhoja, joiden aidan yli oli niin helppo kavuta, Madelonnettesin huoneita, joiden seinät oli niin mukava puhkaista päästäkseen kadulle, Luxembourgin matalia muureja, Cannesin synkkiä käytäviä, joihin päättäväinen mies niin helposti saattoi tunkeutua avaamalla ikkunan.
Mutta oliko Geneviève jossakin noista vankiloista?
Epäilyn kuluttamana ja levottomuuden murtamana kiroili Maurice silloin Dixmeriä. Hän uhkaili tätä, hän nautti vihastaan tätä miestä kohtaan, jonka halpa kosto oli oleminaan uskollisuutta kuninkaan asialle.
"Minä löydän hänetkin kyllä", ajatteli Maurice, "sillä jos hän tahtoo pelastaa onnettoman naisen, tulee hän esille; jos hän haluaa saattaa hänet perikatoon, tulee hän häpäisemään häntä. Minä löydän hänet kyllä, sen roiston, ja sinä päivänä, voi häntä!"
Sen päivän aamuna, jonka tapahtumista nyt aiomme kertoa, oli Maurice lähtenyt ulos asettuakseen tavalliselle paikalleen vallankumousoikeuteen. Lorin nukkui.
Hänet herätti iso meteli, jonka aikaansaivat ovella naisten äänet ja kiväärinperät.
Hän silmäili ympärilleen kuin tekee säikähtynyt mies, joka haluaa vakuuttautua, ettei mitään raskauttavaa ole näkyvissä.
Neljä piirimiestä, kaksi santarmia ja yksi komisaari astuivat samassa sisälle.
Tämä käynti oli niin kuvaava, että Lorin kiiruhti pukeutumaan.
"Vangitsette minut?" sanoi hän.
"Niin teemme, kansalainen Lorin."
"Miksi sitten?"
"Koska sinä olet epäilyttävä."
"Niin, se on totta."
Komisaari töhersi joitakin sanoja vangitsemispöytäkirjan alle.
"Missä sinun ystäväsi on?" sanoi hän sitten.
"Kuka ystävä?"
"Kansalainen Maurice Lindey."
"Luultavasti kotonaan."
"Eipähän, hänhän asuu täällä."
"Hänkö? Mitä vielä! Hakekaa sitten, ja jos löydätte hänet…"
"Tässä on ilmianto", sanoi komisaari; "se on seikkaperäinen".
Hän ojensi Lorinille rumalla käsialalla kirjoitetun paperin, jonka oikeinkirjoitus oli arvoituksentapainen. Tässä ilmiannossa sanottiin, että joka aamu nähtiin kansalaisen Lorinin asunnosta tulevan kansalaisen Lindeyn, joka oli epäilyttävä ja määrätty vangittavaksi.
Ilmiannon oli allekirjoittanut Simon.
"Kas vain! Mutta tuo paikkasuutari menettää asiakkaansa", sanoi Lorin,
"jos hän harjoittaa näitä molempia ammatteja yhtaikaa. Mitä hittoa!
Vakoilija ja saappaiden puolipohjaaja! Tämä herra Simon on oikea
Cæsar…"
Ja hän purskahti nauramaan.
"Kansalainen Maurice!" sanoi silloin komisaari. "Missä on kansalainen
Maurice? Me vaadimme sinua luovuttamaan hänet."
"Minähän sanoin, ettei hän ole täällä."
Komisaari meni viereiseen huoneeseen, kiipesi sitten pienelle parvekkeelle, jossa Lorinin kotiapulainen asui. Lopuksi hän meni kellariin. Ei jälkeäkään Mauricesta.
Mutta ruokasalin pöydällä veti hiljan kirjoitettu kirje komisaarin huomion puoleensa. Sen oli kirjoittanut Maurice, joka oli laskenut sen siihen lähtiessään aamulla herättämättä ystäväänsä, vaikka he nukkuivatkin yhdessä:
"Lähden oikeuteen", sanoi Maurice. "Syö aamiaista yksin, minä palaan vasta illalla."
"Kansalaiset", sanoi Lorin, "vaikka minulla onkin kiire totella teitä, ymmärrätte toki hyvin, etten minä voi seurata teitä paitasillani… Sallikaa kotiapulaiseni pukea minun päälleni."
"Aristokraatti!" sanoi muuan ääni, "häntä täytyy auttaa vetämään housuja jalkaansa…"
"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "minä olen kuin kansalainen Dagobert [merovingikuningas — Suom.]. Huomaatte kai, etten sanonut kuningas."
"No, olkoon menneeksi", sanoi komisaari. "Mutta pidä kiirettä!"
Kotiapulainen tuli alas parveltaan ja ryhtyi auttamaan isäntäänsä pukeutumaan.
Lorinin tarkoitus ei oikeastaan ollut pyytää kamaripalvelijan apua, vaan se, ettei mikään jäisi kotiapulaiselta huomaamatta, jotta hän voisi kertoa Mauricelle kaikki, mitä oli tapahtunut.
"Nyt, hyvät herrat… suokaa anteeksi, kansalaiset… nyt, kansalaiset, minä olen valmis ja seuraan teitä. Mutta sallikaa, olkaa hyvä, minun ottaa mukaani herra Demoustierin teoksen Kirjeitä Emilialle vasta ilmestynyt viimeinen osa, jota en vielä ole lukenut; se sulostuttaa vankeuden ikävää."
"Sinun vankeutesiko?" sanoi äkkiä Simon, josta oli nyt vuorostaan tullut kaupunginvirkamies ja joka neljän piirimiehen seurassa astui sisään. "Sitä ei kestä kauvan: sinä esiinnyt sen naisen oikeusjutussa, joka tahtoi päästää Itävallattaren karkaamaan Hänet tuomitaan tänään… Sinut tuomitaan huomenna, jahka olet todistanut."
"Suutari", sanoi Lorin arvokkaasti, "te neulotte kengänpohjanne liian nopeasti".
"Niin, mutta mikä kaunis naskalinpisto se onkaan!" sanoi Simon nauraen rumasti; "saatpa nähdä, saatpa nähdä, kaunis krenatööri".
Lorin kohautti hartioitaan.
"No, lähdemmekö?" sanoi hän. "Minä odotan teitä."
Ja jokaisen kääntäessä selkänsä lähteäkseen alas portaita antoi Lorin kaupunginvirkamies Simonille niin voimakkaan potkun, että hän ulvoen kieri liukkaiden ja jyrkkien portaiden alapäähän asti.
Piirimiehet eivät voineet pidättää nauruaan. Lorin pisti kätensä taskuun.
"Virantoimituksessani!" sanoi Simon kalmankalpeana vihasta.
"Helkkarissa!" vastasi Lorin, "emmekö me kaikki ole virantoimituksessa?"
Hänen oli noustava ajurinrattaille, ja komisaari vei hänet oikeuspalatsiin.
XXV
Lorin
Jos lukijamme tahtovat seurata meitä toistamiseen vallankumousoikeuteen, löydämme Mauricen samalta paikalta, jossa olemme jo nähneet hänet. Kuitenkin näemme hänen olevan kalpeamman ja kiihdyksissään.
Sen synkän teatterin näytännön alkaessa, jonne tapahtumat johdattavat meidät paljon enemmän kuin erityinen mieltymyksemme siihen, ovat tuomarit neuvottelemassa, sillä erästä juttua on juuri käsitelty: kaksi syytettyä, jotka tuon ajan röyhkeän tavan mukaan ovat pitäen tuomareita pilkkanaan pukeutuneet valmiiksi mennäkseen mestauslavalle, keskustelee puolustajiensa kanssa, joiden epämääräiset sanat muistuttavat lääkärin sanoja hänen hoitaessaan toivotonta potilasta.
Parvekerahvas oli tuona päivänä hurjalla tuulella, sellaisella, joka kannustaa tuomarien ankaruutta: kutojattarien ja etukaupunkilaisten välittömän silmälläpidon alaisina käyttäytyvät valamiehet paremmin, samaten kuin näyttelijä saa kahta vertaa paremman vauhdin huonotuulisen yleisön edessä.
Nämä samat taipumattomiksi muuttuneet tuomarit ovatkin kello kymmenen jälkeen aamulla tehneet viidestä syytetystä viisi kuolemaantuomittua.
Syytettyjen penkillä istuvat kaksi miestä odottivat siis myönteistä tai kielteistä vastausta, joka tulisi joko antamaan heille takaisin elämän tai heittämään heidät kuolemaan.
Katsojayleisö, jonka sen mielinäytelmäksi käynyt jokapäiväinen murhenäytelmä oli tehnyt raa'aksi, valmisti heitä huudahduksillaan tätä pelottavaa hetkeä varten.
"Kas, kas, kas, katsokaa toki tuota suurta!" sanoi muuan sukankutoja, jolla, kun ei ollut päähinettä, oli tukkalaitteessaan kädenkokoinen kolmivärinen kokardi; "kas, kuinka kalpea hän on. Voisipa sanoa, että hän jo on kuollut."
Tuomittu katseli halveksivasti hymyillen naista, joka oli käynyt hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä sanotkaan?" sanoi naapuritar. "Hänhän nauraa!"
"Niin, väkinäisesti."
Eräs esikaupunkilainen katsoi kelloaan.
"Paljonko kello on?" kysyi hänen toverinsa häneltä.
"Kymmentä vailla yksi; sitähän on kestänyt jo kolme neljännestä."
"Juuri kuten Domfrontissa, onnettomuuden kaupungissa; kun joku saapui sinne kello kaksitoista, joutui hirtetyksi kello yksi."
"Entä tuo pieni, tuo pieni!" huusi toinen katselija. "Miten ruma hän onkaan, kun hän aivastaa säkissä."
"Pyh! se tapahtuu liian nopeasti, sinulla ei ole aikaa huomata sitä."
"Älähän, hänen päänsä voi vaatia herra Sansonilta, meillä on oikeus nähdä se."
"Katsohan, kuinka kaunis tyranninsininen puku hänellä on; onhan köyhille hiukan mieluista, että hyvinpuetut miehet tehdään vähän lyhyemmiksi."
Kuten pyöveli oli sanonut kuningattarelle, perivät köyhät tosiaankin jokaisen uhrin vaatteet, jotka vietiin Salpetrièreen heti mestauksen jälkeen jaettaviksi puutteenalaisille. Sinne oli viety myöskin teloitetun kuningattaren puvut.
Maurice kuuli näiden puheiden sorinan välittämättä niistä; jokaisen mieltä painoi jokin voimakas ajatus, joka teki hänet yksinäiseksi; jo muutaman päivän ajan oli hänen sydämensä lyönyt vain ajoittain ja tärisemällä; toisinaan näytti pelko tai toivo keskeyttävän hänen elämänkulkunsa, ja nämä ainaiset heilahtelut olivat ikäänkuin murtaneet hänen sydämensä tunteellisuuden vaihtamalla sen hermottomuuteen.
Tuomarit palasivat istuntoon, ja kuten saattoi odottaa, julisti puheenjohtaja molemmille syytetyille kuolemantuomion.
Heidät vietiin pois, ja he astelivat vakain askelin; kaikki ihmiset osasivat tähän aikaan kuolla hyvin.
Oikeudenpalvelijan ääni kajahti synkkänä ja pahaa ennustavana.
"Kansalainen yleinen syyttäjä kansatar Geneviève Dixmeriä vastaan."
Mauricen koko ruumis värisi, ja kostea hiki helmeili hänen kasvoillaan.
Se pieni ovi, josta syytetyt astuivat sisälle, avautui, ja Geneviève ilmestyi saliin.
Hän oli valkoisiin puettu; hänen tukkansa oli laitettu ihastuttavan somasti, sillä hän oli taitavasti sommitellut sen kerroksiin ja kähertänyt, leikkaamatta sitä, kuten useat naiset tekivät.
Epäilemättä tahtoi Geneviève-parka näyttäytyä viimeiseen hetkeen saakka kauniilta sen silmissä, joka saattoi nähdä hänet.
Maurice näki Genevièven ja tunsi, että kaikki hänen tätä tilaisuutta varten keräämänsä voimat pettivät yhtaikaa; kuitenkin hän oli odottanut tätä iskua, koska hän ei kahteentoista päivään ollut laiminlyönyt ainoatakaan istuntoa ja hän oli jo kolmasti kuullut yleisen syyttäjän lausuvan Genevièven nimen; mutta toisinaan on epätoivo niin ääretön ja syvä, ettei kukaan voi mitata sen pohjattomuutta.
Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat säälistä.
Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.
Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti, hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle, jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen tulevaksi.
Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä erääseen salin kohtaan.
Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien istuinpaikalle.
Fouquier-Tinville oli alkanut lukea syytöskirjelmää.
Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.
Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta, pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos uhrata se Ranskan vihollisille.
Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän yksinkertaisesti:
"Kyllä."
"Kertokaa meille siinä tapauksessa", sanoi puheenjohtaja, "suunnitelmanne ja toiveenne".
Geneviève hymyili.
"Naisella voi olla toiveita", sanoi hän; "mutta nainen ei saata laatia sentapaista suunnitelmaa, jonka uhriksi minä olen joutunut".
"Kuinka te sitten olitte siellä?"
"Koska en kuulunut itselleni ja koska minut pakotettiin."
"Kuka teidät pakotti?" kysyi yleinen syyttäjä.
"Henkilöt, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen tottelisi heitä."
Ja nuoren naisen kiihtynyt katse kiintyi uudelleen tuohon salin kohtaan, jota Maurice ei nähnyt.
"Mutta välttääksenne kuoleman, jolla teitä uhattiin, te uhmasitte sitä kuolemaa, joka seuraisi teille kuolemantuomiosta?"
"Suostuessani oli veitsenterä rintaani vasten, kun giljotiinin terä sen sijaan oli kaukana päästäni. Minä taivuin samanaikaisen väkivallan edessä."
"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet teitä."
"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".
Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta. Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden vapaasti virrata.
Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään, järkähtämättömät kasvot.
Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään
Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.
Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä, voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.
"Heitä on vain yksi, hyvä herra."
"Kuka sitten?"
"Mieheni."
"Tiedättekö, missä hän on?"
"Tiedän."
"Ilmoittakaa hänen piilopaikkansa."
"Hän on saattanut olla halpamainen, mutta silti minä en ole raukka; minun asiani ei ole ilmiantaa hänen olinpaikkaansa, sen löytäminen kuuluu teille."
Maurice katsahti Dixmeriin.
Dixmer ei liikahtanutkaan. Ajatus pälkähti nuoren miehen päähän: ilmiantaa hänet samalla kertaa kuin itsensäkin, mutta hän tukahdutti sen.
"Ei", sanoi hän, "sillä tavalla hänen ei ole kuoltava."
"Te siis kieltäydytte toimimasta oppaana meidän etsiessämme?" sanoi puheenjohtaja.
"Minä luulen, hyvä herra, etten voi sitä tehdä", vastasi Geneviève, "joutumatta yhtä halveksittavaksi toisten silmissä kuin hän on minun silmissäni."
"Onko olemassa todistajia?" kysyi puheenjohtaja.
"On yksi", vastasi oikeudenpalvelija.
"Kutsukaa sisään todistaja."
"Maximilien Jean Lorin!" kirkui oikeudenpalvelija.
"Lorin!" huudahti Maurice. "Oi, hyvä Jumala, mitä onkaan tapahtunut?"
Tämä näytös tapahtui Lorinin vangitsemispäivänä, eikä Maurice tiennyt vangitsemisesta mitään.
"Lorin!" mutisi Geneviève katsellen tuskallisen levottomana ympärilleen.
"Miksi ei todistaja vastaa, kun hänen nimeänsä huudetaan?" kysyi puheenjohtaja.
"Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Fouquier-Tinville, "todistaja on pidätetty asunnossaan uuden ilmiannon johdosta; hänet tuodaan heti tänne".
Maurice vavahti.
"Oli olemassa toinen tärkeämpi todistaja", jatkoi Fouquier; "mutta häntä ei ole vielä voitu tavata".
Dixmer kääntyi hymyillen Mauriceen päin: ehkäpä sama ajatus, joka oli pälkähtänyt rakastajan päähän, oli nyt juolahtanut aviomiehenkin mieleen.
Geneviève kalpeni ja lyyhistyi kokoon päästäen huokauksen.
Samassa astui Lorin sisään kahden santarmin kanssa.
Hänen jälkeensä ja samasta ovesta ilmestyi Simon, joka oikeuden jokapäiväisenä vieraana meni istumaan tuomarien lähelle.
"Nimenne ja etunimenne?" kysyi puheenjohtaja.
"Maximilien Jean Lorin."
"Toimenne."
"Joutilas mies."
"Sitä sinä et ole kauvan", sanoi Simon näyttäen hänelle nyrkkiään.
"Oletteko syytetyn sukulainen?"
"En, mutta minulla on kunnia kuulua hänen ystäviinsä."
"Tiesittekö, että hän vehkeili päästääkseen kuningattaren karkuun?"
"Mitenkä luulette, että minä olisin sen tiennyt?"
"Hän on saattanut uskoa teille salaisuuden."
"Minulleko, Thermopylen piirin jäsenelle?… Mitä hulluja!"
"Teidät on kuitenkin joskus nähty hänen seurassaan."
"Minut olisi tullut nähdä siellä oikein usein."
"Te tiesitte hänen olevan aristokraatin."
"Tiesin hänen olevan nahkurimestarin vaimon."
"Hänen miehensä ei todellisesti kuitenkaan harjoittanut sitä ammattia, jota hän käytti suojanaan."
"Ei, sitä minä en tiedä; hänen miehensä ei kuulu ystäviini."
"Kertokaa minulle tuosta aviomiehestä."
"Oh, vallan kernaasti. Hän on roisto…"
"Herra Lorin", sanoi Geneviève, "säälikää…"
Lorin jatkoi antamatta häiritä itseään:
"Hän on uhrannut vaimoparkansa, jonka tässä näette silmienne edessä, ei tyydyttääkseen valtiollisia mielipiteitänsä, vaan henkilökohtaista vihaansa. Hyh! Pidän häntä yhtä alhaisena kuin Simonia!"
Dixmer kävi lyijynkarvaiseksi. Simon tahtoi puhua; mutta puheenjohtaja viittasi hänet vaikenemaan.
"Te näytte tuntevan tämän jutun erinomaisesti, kansalainen Lorin", sanoi Fouquier; "kertokaa meille kaikki".
"Suokaa anteeksi, kansalainen Fouquier", sanoi Lorin nousten seisomaan, "olen kertonut kaikki, minkä tiesin".
Hän kumarsi ja istuutui jälleen.
"Kansalainen Lorin", jatkoi syyttäjä, "velvollisuuksiisi kuuluu valaista oikeutta tiedoillasi".
"Valaiskoon oikeus itseänsä niillä tiedoilla, joita juuri annoin. Mitä tähän vaimoparkaan tulee, toistan, ettei hän ole tehnyt muuta kuin totellut väkivallan edessä… No, katsokaa häntä hiukankin, onko hän vehkeilijän näköinenkään? Hänet on pakotettu tekemään, mitä teki, siinä kaikki."
"Luuletko niin?"
"Olen siitä varma."
"Lain nimessä", sanoi Fouquier, "vaadin, että todistaja Lorin asetetaan oikeuden eteen syytettynä ja tämän naisen rikostoverina".
Maurice voihkaisi.
Geneviève peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.
Simon huudahti ilmi riemuissaan:
"Kansalainen syyttäjä, sinä olet pelastanut isänmaan." Lorin taas, vastaamatta mitään, nousi kaiteen yli ja istuutui Genevièven viereen; hän tarttui hänen käteensä ja suudellen sitä kunnioittavasti sanoi:
"Hyvää päivää, kansatar", niin rauhallisesti, että se vaikutti koko kuulijakuntaan. "Miten jaksatte?"
Sitten hän istuutui syytettyjen penkille.
XXVI
Edellisen jatkoa
Koko tämä näytös oli tapahtunut kuin harhakuvan ilmestys Mauricen edessä hänen seistessään nojautuneena sapeliinsa, jota ei jättänyt kädestään; hän näki ystävän toisensa jälkeen syöksyvän siihen kuiluun, joka ei anna uhrejaan takaisin, ja tämä kuolettava kuva oli niin ilmielävä, että hän kysyi itseltään, miksi hän, näiden onnettomien matkatoveri, vielä tarrautui kiinni kuilun reunoihin eikä antautunut huimauksen valtaan, joka veti häntä heidän mukaansa.
Harpatessaan kaiteen yli oli Lorin nähnyt Dixmerin synkän ja pilkallisen ulkomuodon.
Kun hän asettui istumaan Genevièven viereen, kuten olemme kertoneet, kumartui tämä kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Oi, herra Jumala!" sanoi hän, "tiedättekö Mauricen olevan tuolla?"
"Missä siis?"
"Älkää katsoko heti; teidän katseenne voisi viedä hänet perikatoon."
"Olkaa rauhallinen."
"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos meidät tuomitaan kuolemaan."
Lorin katseli nuorta naista hellästi säälien.
"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin.
Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."
"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin maailmaan!"
Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.
"Teillä on olemassa keino pelastua", sanoi Lorin.
"Varmastiko?" kysyi Geneviève, jonka silmät säteilivät iloa.
"Oh, siitä voin vastata."
"Jos te pelastaisitte minut, miten minä siunaisinkaan teitä."
"Mutta tämä keino…" jatkoi nuori mies.
Geneviève luki epäröimisen syyn hänen silmistään.
"Te siis myöskin olette nähnyt hänet?" sanoi hän.
"Olen, minä näin hänet. Tahdotteko te pelastua? Tulkoon hän tänne vuorostaan rautaiselle tuolille, niin olette pelastunut."
Varmasti Dixmer arvasi Lorinin katseen ilmeestä hänen lausumansa sanat, sillä ensin hän kalpeni; mutta pian hän taas sai takaisin synkän ilmeensä ja pirullisen hymynsä.
"Se on mahdotonta", sanoi Geneviève; "minä en voisi enää vihata häntä".
"Sanokaa, että hän tuntee teidän jalomielisyytenne ja uhmaa teitä."
"Epäilemättä, sillä hän on varma itsestään, minusta, meistä kaikista."
"Geneviève, Geneviève, minä olen vähemmän täydellinen kuin te; antakaa minun temmata hänet mukaani, jotta hän kuolee."
"Ei, Lorin, minä vannotan teitä, ei mitään yhteistä tuon miehen kanssa, ei edes kuolemaa; minusta tuntuu, että olisin Mauricelle uskoton, jos kuolisin yhdessä Dixmerin kera."
"Mutta tehän ette kuolekaan."
"Millä keinoin minä eläisin hänen kuoltuaan?"
"Ah!" sanoi Lorin, "kuinka paljon Mauricella onkaan syytä rakastaa teitä! Te olette enkeli, ja enkelien isänmaa on taivaassa. Rakas Maurice-parka!"
Simon, joka ei saattanut kuulla molempien syytettyjen lausumia sanoja, tarkkaili sen sijaan koko ajan heidän kasvojensa ilmeitä.
"Kansalainen santarmi", sanoi hän, "estähän toki vehkeilijöitä jatkamasta salahankkeitaan tasavaltaa vastaan vielä vallankumousoikeudessakin".
"Hyvä!" virkkoi santarmi; "tiedäthän sinä hyvin, kansalainen Simon, ettei täällä enää solmita salaliittoja, tai jos niin tehdäänkin, ei sitä tehdä kauvan. Hehän juttelevat, nuo kansalaiset, ja kun laki ei kiellä juttelemasta mestausrattaillakaan, miksi sitten kiellettäisiin juttelemasta oikeudessa?"
Tämä santarmi oli Gilbert, joka tunnettuaan kuningattaren vankikopissa ottamansa vangin osoitti tavallisella vilpittömyydellään myötätuntoa Genevièven rohkeutta ja uskollisuutta kohtaan.
Puheenjohtaja oli neuvotellut asessorien kanssa; Fouquier-Tinvillen kehoituksesta hän alkoi kysellä:
"Syytetty Lorin", sanoi hän; "minkä luontoisia olivat teidän suhteenne kansatar Dixmeriin?"
"Minkäkö luonteisia, kansalainen puheenjohtaja?"
"Niin."
"Yhdisti sydämemme ystävyys puhtahin, mä veli olin hälle, hän sisar rakkahin."
"Kansalainen Lorin", sanoi Fouquier-Tinville, "se on huono runo".
"Kuinka niin?" kysyi Lorin.
"Epäilemättä, loppusoinnuissa on kaksi h:ta."
Edellisen jatkoa 193
"Leikkaa pois, kansalainen syyttäjä, leikkaa pois, se on sinun virkasi."
Fouquier-Tinvillen järkähtämättömät kasvot kalpenivat hiukan tämän kamalan pilan johdosta.
"Entä millä silmin", kysyi puheenjohtaja, "katseli kansalainen Dixmer hänen vaimonsa suhdetta sellaiseen mieheen, joka oli olevinaan tasavaltalainen?"
"Oh, mitä siihen seikkaan tulee, en voi sitä sanoa, koska en milloinkaan ole tuntenut kansalaista Dixmeriä enkä ole yhtään yrittänytkään oppia häntä tuntemaan."
"Mutta", virkkoi Fouquier-Tinville, "sinä et mainitse, että ystäväsi kansalainen Maurice Lindey oli sinun ja syytetyn välisen niin puhtaan ystävyyden yhdyssiteenä?"
"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös, että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".
"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta, mitä on tehty kansakuntaa vastaan".
"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut, kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.
"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte, yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"
"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet siihen".
"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"
Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen kaiken epäselvyyden.
Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.
"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle syyttäjälle?"
"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".
"Mitä sitten?"
"Että minä olen nähdäkseni kauheimpia vehkeilijöitä, joita milloinkaan on nähty."
Tämä ilmoitus herätti yleistä hilpeyttä. Tuomaritkaan eivät voineet pysyä vakavina, niin heitä miellytti se äänensävy, jota nuori mies oli käyttänyt lausuessaan nämä sanat.
Fouquier ymmärsi koko ivan; ja kun hän väsymättömillä ponnistuksillansa oli oppinut tuntemaan syytettyjen kaikki salaisuudet yhtä tarkoin kuin syytetyt itsekin, tunsi hän vastoin tahtoaankin Lorinia kohtaan myötätuntoista ihailua.
"No, kansalainen Lorin", sanoi hän, "puhu, puolusta itseäsi! Oikeus kuuntelee sinua, sillä se tuntee sinun vaiheesi, ne ovat kunnon tasavaltalaisen vaiheet".
Simon tahtoi puhua; puheenjohtaja teki hänelle merkin olla vaiti.
"Puhu, kansalainen Lorin", sanoi hän, "me kuuntelemme sinua".
Lorin pudisti uudelleen päätänsä.
"Tämä vaitiolo on myöntymystä", jatkoi puheenjohtaja.
"Eipähän", sanoi Lorin; "tämä vaitiolo on vaitioloa, siinä kaikki".
"Vielä kerran", sanoi Fouquier-Tinville, "haluatko sinä puhua?"
Lorin kääntyi yleisöön päin kysyäkseen Mauricen silmiltä, mitä hänen olisi tehtävä.
Maurice ei antanut Lorinille merkkiä puhua, ja Lorin pysyi vaiti.
Se oli samaa kuin tuomita itsensä kuolemaan.
Mitä nyt seurasi, tapahtui nopeasti.
Fouquier esitti syytöksensä, puheenjohtaja esitti lyhyesti syytetyn ja todistajien kuulustelun; tuomarit menivät äänestämään ja palasivat julistaen Lorinin ja Genevièven syyllisiksi.
Puheenjohtaja tuomitsi heidät molemmat kuolemaan.
Palatsin suuri kello löi kaksi.
Puheenjohtaja käytti juuri yhtä paljon aikaa kuolemantuomion julistamiseen kuin kello lyömiseensä.
Maurice kuunteli näitä molempia ääniä, jotka sekaantuivat toisiinsa. Äänen ja kellon kaksinkertaisten värähtelyjen sammuessa olivat hänen voimansa lopussa.
Santarmit veivät mukanaan Genevièven ja Lorinin, joka oli tarjonnut edelliselle käsivartensa.
Molemmat tervehtivät Mauricea hyvin erilaisesti: Lorin hymyili; Geneviève, joka oli kalpea ja pyörtymäisillään, lähetti hänelle viimeisen suudelman kyyneliin kastetuilla sormillaan.
Hän oli viimeiseen hetkeen saakka ylläpitänyt toivoa saada elää, eikä hän itkenyt elämäänsä, vaan rakkauttansa, joka sammuisi hänen elämänsä keralla.
Puoliksi hulluna ei Maurice vastannut mitään näihin ystäviensä jäähyväisiin; hän nousi kalpeana, sekavana penkiltä, jolle oli vaipunut. Hänen ystävänsä olivat hävinneet.
Hän tunsi, että vain yksi asia vielä eli hänessä: viha, joka jäyti hänen sydäntään.
Hän loi viimeisen katseen ympärilleen ja tunsi Dixmerin, joka poistui toisten katselijoiden kanssa ja kumartui mennäkseen käytävän holviovesta.
Nopeasti kuin ojentuva jousi ponnahti Maurice penkiltä penkille ja saapui samalle ovelle.
Dixmer oli jo ehtinyt ovesta ja päässyt hämärään käytävään.
Maurice asteli hänen perässänsä.
Juuri kun Dixmer kosketti jalallaan suuren salin permantopaasia, laski
Maurice kätensä Dixmerin olkapäälle.
XXVII
Kaksintaistelu
Tähän aikaan oli aina vakava asia kysymyksessä, jos tunsi olkapäätänsä kosketettavan.
Dixmer kääntyi ja tunsi Mauricen.
"Kas, päivää, kansalainen tasavaltalainen", sanoi Dixmer näyttämättä muuta liikutuksen oiretta, kuin että hänen äänensä melkein huomaamattomasti värähteli, vaikka hän sen heti tukahdutti.
"Päivää, kansalainen pelkuri", vastasi Maurice; "tehän odotitte minua, eikö niin?"
"Se on, etten minä odottanut teitä enää, päinvastoin", sanoi Dixmer.
"Miksi niin?"
"Koska odotin teitä aikaisemmin."
"Minä saavun vieläkin liian aikaisin sinun mielestäsi, murhaaja!" lisäsi Maurice hirveällä äänellä tai oikeammin kuiskeella, sillä siinä oli hänen sydämeensä kertyneen myrskyn jyrinää hänen katseensa iskiessä salamoita.
"Tehän purskutatte tulta silmistänne, kansalainen", sanoi Dixmer. "Pian meidät tunnetaan ja ruvetaan seuraamaan meitä."
"Niin, sinä pelkäät joutuvasi vangituksi, eikö niin? Pelkäät tulevasi samalle mestauslavalle, jonne lähetät toiset? Vangittakoon meidät, sitä parempi, sillä minusta tuntuu, että vielä puuttuu yksi rikollinen kansallisen oikeuden käsistä."
"Kuten puuttuu yksi nimi kunnian miesten luettelosta, eikö niin, teidän nimenne hävittyä siitä."
"Hyvä on! Puhumme tuosta uudelleen toivoakseni; mutta sillä välin sanon, että olette kostanut, ja kostanut kurjasti, naiselle! Kun kerran odotitte minua jossakin, miksi ette odottanut minua asunnossani sinä päivänä, jolloin varastitte minulta Genevièven?"
"Luulin teitä ensimmäiseksi varkaaksi."
"Ei mitään sukkeluuksia, hyvä herra, minä en milloinkaan ole tuntenut teitä; ei mitään sanoja, minä tunnen teidät paremmin tekojenne kuin sanojenne kautta, kuten se päivä todistaa, jolloin tahdoitte tappaa minut: sinä päivänä puhui teidän luonteenne."
"Ja minä olen useammin kuin yhden kerran katunut, etten kuullut sen ääntä", vastasi Dixmer rauhallisesti.
"No niin", sanoi Maurice lyöden sapeliaan, "minä tarjoan teille tilaisuuden korvaukseen".
"Huomenna, jos niin suvaitsette, ei tänään."
"Miksi huomenna?"
"Tai tänä iltana."
"Miksi ei heti?"
"Koska minulla on tehtävää kello viiteen saakka."
"Taaskin jokin iljettävä suunnitelma", sanoi Maurice.
"Taaskin jokin väijytys."
"Kas niin, herra Maurice", sanoi Dixmer, "te olette tosiaankin hyvin vähän kiitollinen. Kuinka? Kuuden kuukauden aikana minä olen antanut teidän kehrätä täydellistä rakkautta vaimoni kanssa; kuuden kuukauden aikana olen sietänyt teidän kohtauksianne, sallinut teidän hymyillä toisillenne. Ei milloinkaan ole mies, myöntäkää se, ollut sen vähemmän tiikeri kuin minä."
"Toisin sanoen sinä luulit minun voivan olla sinulle hyödyllisen ja ajattelit säästäväsi minua."
"Epäilemättä!" vastasi levollisesti Dixmer, joka hillitsi itseänsä sitä enemmän, mitä enemmän Maurice kiihtyi. "Epäilemättä, sillä välin kun te petitte tasavaltanne ja myitte sen minulle vaimoni katseesta; sillä välin kun te menetitte kunnianne, te petoksenne kautta, hän aviorikoksensa kautta, olin minä viisas ja sankari. Minä odotin ja juhlin voittoani."
"Inhottavaa!" sanoi Maurice.
"Niin, eikö niin? Annatte käytöksellenne oikean arvon, hyvä herra. Se oli kauhea! Se oli katala!"
"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."
"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni, väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin, nyt minä ajattelen kostaa."
"Sanokaa murhata."
"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä rangaistaan."
"Tämän aviorikoksen te olette aiheuttanut, siis se oli laillinen."
"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."
"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."
"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"
"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet sanomaan hänelle hyvästi?"
"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa; siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei, kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa, ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!' Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana avionrikkoja."
"Pidä varasi. Hänellä ei tule olemaan voimaa kärsiä noin monta raukkamaista tekoa, hän ilmiantaa sinut."
"Ei!" sanoi Dixmer, "hän vihaa minua liiaksi tehdäkseen sitä. Jos hänen olisi täytynyt ilmiantaa minut, olisi hän tehnyt sen silloin, kun ystäväsi kuiskaamalla kehoitti häntä siihen; koska hän ei ilmiantanut minua pelastaakseen henkensä, ei hän ilmianna minua kuollakseen minun kanssani: sillä hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä viivytän mestausta yhden päivän; hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä menen hänen kanssaan en ainoastaan Palatsin portaiden juurelle, vaan aina mestauslavalle saakka; sillä hän tietää hyvin, että minä sen sijaan että jättäisin hänet rattaiden astuimen juurella, nousisin hänen kanssansa rattaisiin; hän tietää hyvin, että minä koko matkan toistaisin tätä kauheata sanaa: avionrikkoja; että minä mestauslavallakin yhä toistaisin sitä ja että sillä hetkellä, jolloin hän vaipuu ikuisuuteen, vaipuisi syytös hänen kerallaan."
Dixmer oli hirvittävä suuttumuksessaan ja vihassaan; hänen kätensä oli tarttunut Mauricen käteen; hän ravisti sitä sellaisella voimalla, jota Maurice ei olisi odottanut. Hänessä tapahtui päinvastainen vaikutus: sitä mukaa kuin Dixmer kiihtyi, rauhoittui Maurice.
"Kuule", sanoi nuori mies, "tästä kostosta puuttuu eräs seikka".
"Mikä?"
"Että sinä voit hänelle sanoa: Lähtiessäni vallankumousoikeudesta tapasin rakastajasi ja tapoin hänet."
"Päinvastoin, minusta on hauskempi sanoa, että sinä elät ja kärsit koko loppuikäsi hänen kuolemansa näystä."
"Kuitenkin sinä tapat minut", sanoi Maurice, "taikka", lisäsi hän katseltuaan ympärillensä ja nähtyään olevansa melkein tilanteen herra, "minä tapan sinut".
Ja kalpeana kiihtymyksestä, suuttumuksen yllyttämänä, tuntien voimansa kaksinkertaistuneen pakotettuaan itsensä kuuntelemaan Dixmerin kauheita suunnitelmia loppuun asti, hän tarttui hänen kurkkuunsa, veti hänet rintaansa vasten ja asteli takaperin portaita kohti, jotka johtivat joen äyräälle.
Tämän käden kosketuksesta tunsi Dixmerkin vuorostaan vihan nousevan itsessään kuten laavan.
"Hyvä on", sanoi hän, "sinun ei tarvitse viedä minua väkisin, minä tulen".
"Tule siis, sinullahan on ase."
"Tulen perässäsi."
"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi sapeliniskulla."
"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin kauhistuttavaksi.
"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät, ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".
He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.
Sitäpaitsi jäyti samanlainen viha kumpaistakin.
Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle; sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi, tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen vertansa.
He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.
Maurice asettui virran ja Dixmerin välille.
"Minä luulen varmasti tappavani sinut, Maurice", sanoi Dixmer; "sinä vapiset liikaa".
"Ja minä, Dixmer", sanoi Maurice ottaen sapelin käteensä ja sulkien häneltä huolellisesti paluutien, "minä luulen päinvastoin tappavani sinut ja tehtyäni sen ottavani salkustasi Palatsin kanslistin antaman pääsylipun. Ah, sinun on parasta kyllä napittaa pukusi, olkoon menneeksi; minun sapelini kyllä avaa sen, siitä minä menen takuuseen, vaikka se olisikin vaskea, kuten muinaiset haarniskat."
"Otatko sinä sen paperin?" ulvoi Dixmer.
"Otan", sanoi Maurice, "minä käytän sitä paperia; minähän menen sen avulla Genevièven viereen; minähän istuudun hänen rinnalleen teloitusrattaisiin: minäpä kuiskaankin hänen korvaansa niin kauvan kun hän elää: Minä rakastan sinua; ja kun hänen päänsä putoo: Minä rakastin sinua."
Dixmer teki vasemmalla kädellään eleen ottaakseen paperin oikealla kädellään ja heittääkseen sen salkkuineen jokeen. Mutta nopeana kuin salama, leikkaavana kuin kirves iski Mauricen sapeli tähän käteen ja erotti sen melkein kokonaan ranteesta.
Haavoittunut päästi parahduksen ravistaen silvottua kättänsä ja asettui asentoon.
Silloin alkoi tämän yksinäisen, pimeän holvin alla hirvittävä taistelu; molemmat miehet, jotka olivat niin ahtaassa paikassa, etteivät iskut saattaneet osua paljonkaan syrjään ruumiista, liukastelivat kosteilla paasilla ja pysyttelivät vaivoin holvin seinävierillä; hyökkäykset kävivät yhä tiheämmiksi, mitä enemmän tappelevien kärsimättömyys kasvoi.
Dixmer tunsi verensä virtaavan ja ymmärsi voimiensa kuluvan verensä mukana; hän ahdisti Mauricea niin raivokkaasti, että tämä pakosta peräytyi askelen. Väistyessään hänen vasen jalkansa luiskahti, ja hänen vihollisensa sapelinkärki raapaisi hänen rintaansa. Mutta nopeana kuin ajatus hän polvistuneena nosti miekan vasemmalla kädellänsä ja ojensi kärjen Dixmeriä kohti, joka vihansa kiivaudessa ja hyökätessään viettävällä maaperällä lankesi siihen ja lävisti itsensä.
Kuului hirveä kirous; sitten vyöryivät molemmat ruumiit holvikäytävän ulkopuolelle.
Yksi vain nousi pystyyn, Maurice, veren peitossa, mutta vihollisensa veren.
Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli Dixmerin jäsenissä.
Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.
Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.
Hän astui virran reunalle, kumartui jokeen päin ja pesi kätensä ja pukunsa.
Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin viimeisen katseen.
Punainen ja höyryävä juova lähti sieltä ja virtasi jokeen päin.
Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.
"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.
Kello löi kolme.
XXVIII
Kuolleiden sali
Lukijat muistavat, että Palatsin kanslisti oli avannut Dixmerille vankiluettelot ja pitänyt hänelle seuraa, jonka kanslistin rouvan läsnäolo oli tehnyt hyvin miellyttäväksi.
Kuten hyvin saattaa ymmärtää, joutui tämä mies hirveän kauhun valtaan, kun Dixmerin salaliitto oli tullut ilmi.
Kysymyksessä ei tosiaankaan ollut vähemmän kuin että hän näytti valevirkaveljensä rikostoverilta ja joutuisi tuomituksi kuolemaan Genevièven keralla.
Fouquier-Tinville oli kutsuttanut hänet eteensä.
Ymmärtää, kuinka paljon miesparka oli saanut ponnistella näyttääkseen viattomuutensa yleiselle syyttäjälle; hän oli siinä onnistunut Genevièven tunnustusten avulla, jotka todistivat hänen tietämättömyytensä Dixmerin suunnitelmista. Hän oli onnistunut siinä Dixmerin paon ansiosta; hän oli onnistunut siinä ennen kaikkea Fouquier-Tinvillen halun vuoksi säilyttää oma hallintonsa puhtaana kaikista tahroista.
"Kansalainen", oli kanslisti sanonut heittäytyen hänen jalkojensa juureen, "anna minulle anteeksi, minua on petetty".
"Kansalainen", oli syyttäjä vastannut, "sellainen kansakunnan virkamies, joka tällaisina aikoina antaa pettää itseään, ansaitsee joutua giljotiinille".
"Mutta saattaahan olla pässinpää, kansalainen", jatkoi kanslisti, jolla oli vastustamaton halu nimittää Fouquier-Tinvilleä ylhäisyydeksi.
"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."
Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän päästi huokauksen ja odotti.
"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä olet mennyttä kalua."
Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen pää pudonnut.
Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta
Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.
Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan rikostoveria.
Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!
Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä kohti levollisin, hiljaisin askelin.
Tämä näky sai hänet ällistymään.
"Oh!" sanoi hän ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
"Etkö sinä tunne minua?" kysyi vastatullut.
"Tottahan toki. Sinä olet kansalainen Durand tai oikeammin kansalainen
Dixmer."
"Niin juuri."
"Mutta sinähän olet kuollut, kansalainen?"
"En vielä, kuten näet."
"Tarkoitan, että sinut vangitaan."
"Kukapa minut vangitsisi? Kukaan ei tunne minua."
"Mutta minä tunnen sinut, eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin sana, niin joudut giljotiinille."
"Eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin kaksi sanaa, niin sinäkin joudut giljotiinille minun kanssani."
"Sinähän puhut kamalia."
"Ei, puhun vain johdonmukaisesti."
"Mutta mistä on kysymys? No, puhu, pidä kiirettä, sillä mitä vähemmän aikaa me juttelemme yhdessä, sitä vähemmän me joudumme molemmat vaaraan."
"Kas näin! Vaimoni tuomitaan kuolemaan, eikö niin?"
"Sitä suuresti pelkään, vaimoparka!"
"No niin, minä haluan nähdä hänet viimeisen kerran sanoakseni hänelle hyvästi."
"Missä niin?"
"Kuolleiden salissa."
"Uskallatko mennä sinne?"
"Miksi en?"
"Oh!" sanoi kanslisti kuten mies, jonka ihon tämä ajatuskin panee kananlihalle.
"Siihen tarvitaan jokin keino?"
"Kun mennään Kuolleiden saliin? Niin, varmasti."
"Mikä sitten?"
"On hankittava lupalippu."
"Entä mistä nämä lupaliput saadaan?"
Kanslisti tuli kamalan kalpeaksi ja sopersi:
"Te kysytte, mistä nämä kortit saadaan?"
"Minä kysyn, mistä ne saadaan", vastasi Dixmer; "kysymys on mielestäni selvä".
"Ne saadaan… täältä."
"Ah, tosiaankin; entä kuka ne tavallisesti allekirjoittaa?"
"Kanslisti."
"Mutta kanslistihan olet sinä."
"Epäilemättä, se olen minä."
"Kas, kuinka hyvin sattuikin!" sanoi Dixmer istuutuen; "sinä kirjoitat minulle pääsylipun".
Kanslisti hypähti pystyyn.
"Sinä pyydät päätäni, kansalainen", sanoi hän.
"Enpä suinkaan. Minä pyydän lupalipun, siinä kaikki."
"Minä panetan sinut vankilaan, onneton!" sanoi kanslisti kooten koko tarmonsa.
"Pane vain", sanoi Dixmer; "mutta samassa hetkessä minä ilmoitan sinut rikostoverikseni, ja sen sijaan, että päästät minut menemään ihan yksin tuohon kuuluisaan saliin, sinä seuraatkin minua sinne".
Kanslisti kalpeni.
"Voi sinua roistoa!" sanoi hän.
"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni hänen luokseen".
"No, onko sinulle niin tarpeellista puhua hänelle?"
"Kaiketikin, koska panen pääni alttiiksi päästäkseni sinne."
Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen päätöksensä horjuvan.
"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa!
Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."
"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa, järjestetään tämä toisella tavoin."
"Jos se on mahdollista, en pyydä mitään parempaa."
"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."
"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla kuitenkin eräs juttu."
"Mikä juttu?"
"Tarina eräästä kyttyräselkäparasta, joka erehtyi ovesta ja luullen saapuvansa arkistoon astuikin puheena olevaan saliin. Kuitenkin, kun hän oli tullut tuomittujen ovesta eikä isosta ovesta, kun hänellä ei ollut korttia, minkä avulla näyttää toteen henkilöllisyytensä, ei häntä enää päästetty ulos, kun hän kerran oli tullut sisään. Väitettiin, että koska hän oli astunut sisään toisten tuomittujen ovesta, hän oli tuomittu kuten toisetkin. Turhaan hän pani vastalauseensa, vannoi, vetosi oikeuteen, kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei tullut hänen avukseen, kukaan ei päästänyt häntä ulos. Joten pyöveli hänen vastalauseistaan, kirouksistaan, huudoistaan välittämättä ensin leikkasi hänen tukkansa, sitten hänen kaulansa. Onko kasku tosi, kansalainen kanslisti? Sinun täytyy tietää se paremmin kuin kukaan muu."
"Voi, kyllä se on tosi!" sanoi kanslisti ihan vapisten.
"No niin, sinä siis näet, että kun tuollaista on tapahtunut, minä olisin hullu, jos menisin sellaiseen rosvojen pesään."
"Mutta kun minä kerran olen siellä, sanoinhan minä sinulle."
"Ja jos sinua huudetaan, jos olet kiinni muualla, jos sinä unohdat?"
Dixmer korosti säälimättömästi viimeistä lausettaan: "Entä jos sinä unohdat, että minä olen siellä?"
"Mutta kun minä lupaan."
"Ei, sitäpaitsi se saattaisi sinut vaaraan: sinut nähtäisiin puhuttelemassa minua; ja lopuksi se ei sovellu minulle. Pidän siis enemmän lupalipusta."
"Mahdotonta."
"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme yhdessä matkan Révolution-aukiolle."
Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun yhdelle kansalaiselle.
Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.
Loppu tiedetään.
Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon ensimmäiselle apulaiselleen.
Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta tuolle turmiota tuottavalle ovelle.
Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen mestauslavalle.
Huone, johon Maurice oli astunut, oli jaettu kahteen osastoon.
Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä, säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.
Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui kansliaan.
Valkoisiin puettu puolipyörtynyt nainen virui eräässä nurkassa nojaten seinään.
Muuan mies seisoi hänen edessään, käsivarret ristissä rinnallaan, pudistaen silloin tällöin päätänsä ja epäröiden puhua hänelle, pelosta, että hän tulisi jälleen tajuihinsa, hän kun näytti pyörtyneen.
Näiden kahden henkilön ympärillä liikuskeli sekaisin muita kuolemaantuomittuja, jotka nyyhkyttivät tai lauloivat isänmaallisia lauluja.
Toiset kävelivät pitkin askelin ikäänkuin paetakseen sitä ajatusta, joka kalvoi heitä.
Tämä oli tosiaankin kuoleman eteinen, ja kalustus teki sen tämän nimen arvoiseksi.
Näkyi oljilla täytettyjä ruumiskirstuja puoleksi avonaisina ikäänkuin kutsumassa eläviä luokseen: ne olivat leposijoja, väliaikaisia hautoja.
Suuri kaappi seisoi vastapäätä lasiovea seinän vieressä.
Muuan vanki avasi sen uteliaisuudesta ja peräytyi kauhusta.
Tämä kaappi sisälsi edellisenä päivänä mestattujen veriset vaatteet, ja pitkiä hiuspalmikoita riippui siellä täällä: niistä pyöveli sai juomarahoja myymällä ne sukulaisille, koska viranomaiset eivät velvoittaneet häntä polttamaan noita rakkaita pyhäinjäännöksiä.
Läähättäen, suunniltaan ollen oli Maurice tuskin avannut oven, kun hän jo oli nähnyt koko kuvaelman yhdellä silmäyksellä.