VII
Seuraava päivä
Kaunis auringonpaiste pilkisti vihreiden kaihtimien lävitse kullaten niiden kolmen ison ruusun lehdet, jotka puulaatikoissaan olivat Mauricen ikkunalla.
Nämä kukat, jotka olivat silmälle sitä arvokkaammat, kun niiden vuodenaika jo alkoi olla ohi, täyttivät tuoksullaan pienen kivipermantoisen ruokasalin, josta loisti puhtaus ja jossa säästeliäästi, mutta soreasti katetun pöydän ääressä istuivat Geneviève ja Maurice.
Ovi oli kiinni, sillä pöydällä oli kaikki, mitä ruokailijat tarvitsivat. He olivat tietenkin sanoneet toisillensa:
"Me olemme itse pöytäpalvelijoina."
Viereisessä huoneessa saattoi kuulla kotiapulaisen liikkuvan touhukkaana kuin Phaidran silmänpalvelija. Kesän viimeisten kauniiden päivien lämpö ja valo tunkeutui puoliavoimien sälekaihtimien raoista ja pani auringon hyväilemien ruusupensaiden lehdet kimaltelemaan kullan- ja smaragdin värisinä.
Geneviève pudotti lautaselleen sormissaan pitelemänsä kultaisen hedelmän ja uneksivana, hymyillen ainoastaan huulillaan, hänen suurten silmiensä katsellessa surumielisen kaihoovina, hän jäi istumaan vaiteliaana, velttona, tylsänä, vaikkakin rakkauden auringosta eloisana ja onnellisena, kuten nämä kauniit kukat taivaan auringosta.
Pian hänen silmänsä hakivat Mauricen silmät ja löysivätkin ne häneen kohdistettuina: hänkin katseli huumaantuneena ja uneksi.
Silloin hän laski pehmeän ja valkoisen käsivartensa nuoren miehen olkapäälle, joka vavahti; sitten hän nojasi siihen päänsä niin luottavasti ja vapaasti, että pelkkä rakkaus ei siihen kykene.
Geneviève katseli häntä puhumatta ja punastui katsellessaan.
Mauricen ei tarvinnut muuta kuin hieman taivuttaa päätänsä painaakseen huulensa rakastajattarensa puoliavonaisille huulille.
Hän taivutti päänsä; Geneviève kalpeni, ja hänen silmänsä sulkeutuivat kuin kukkasen terälehdet, joka peittää kupunsa valon säteiltä.
Täten he olivat uinuneina tuohon harvinaiseen onnellisuuteen, kun soittokellon terävä ääni sai heidät värähtämään.
He irtautuivat toinen toisestaan.
Kotiapulainen astui sisään ja sulki oven salaperäisenä.
"Siellä on kansalainen Lorin", sanoi hän.
"Ah, tuo rakas Lorin", sanoi Maurice; "menen lähettämään hänet pois.
Suo anteeksi, Geneviève."
Geneviève pysäytti hänet.
"Lähetätte ystävänne pois, Maurice", sanoi hän; "kelpo ystävän, joka on teitä lohduttanut, auttanut, tukenut? Ei, minä en tahdo karkoittaa sellaista ystävää talostanne enempää kuin sydämestännekään; astukoon hän sisään, Maurice, astukoon sisään!"
"Kuinka, sallitteko te…?" sanoi Maurice.
"Minä tahdon", sanoi Geneviève.
"Voi, te olette siis huomannut, etten minä rakasta teitä kylliksi", huudahti Maurice ihastuksissaan tästä hienotunteisuudesta, "ja teitä olisi palvottava".
Geneviève tarjosi nuorelle miehelle punastuvan otsansa; Maurice avasi oven, ja sisään astui Lorin, kauniina kuin päivä puolimyskikeikarin puvussaan. Huomatessaan Genevièven hän hämmästyi, minkä jälkeen seurasi kunnioittava tervehdys.
"Tule, Lorin, tule", sanoi Maurice, "ja katsele rouvaa. Sinut on syösty valtaistuimeltasi, Lorin: nyt on olemassa eräs, jonka asetan sinun edellesi. Olisin antanut henkeni sinun puolestasi; hänen vuoksensa, siinä ei sinulle ole mitään uutta, Lorin, hänen vuoksensa olen antanut kunniani."
"Madame", sanoi Lorin vakavana, mikä todisti hänen olevan syvästi liikutetun, "minä koetan rakastaa Mauricea enemmän kuin te, jotta hän ei kokonaan lakkaisi rakastamasta minua".
"Istukaa, hyvä herra", sanoi Geneviève hymyillen.
"Niin, istu", sanoi Maurice, joka oikealla kädellään puristi ystävänsä ja vasemmalla rakastajattarensa kättä; täten hänen sydämensä täytti koko se onni, mitä ihminen voi maan päällä tavoitella.
"Sinä et siis enää tahdo kuolla? Sinä et enää halua antaa tappaa itseäsi?"
"Kuinka niin?" kysyi Geneviève.
"Voi, hyvä Jumala", sanoi Lorin, "miten epävakainen eläin ihminen on, ja kuinka oikeassa filosofit ovatkaan halveksiessaan hänen kevytmielisyyttänsä. Tuossa on yksi, uskotteko sen, madame, joka eilen illalla tahtoi hypätä veteen, joka selitti, ettei tässä maailmassa enää ollut hänelle mahdollista löytää onnea; ja nyt minä löydän hänet tänä aamuna hilpeänä, iloisena, hymy huulillaan, onni otsallaan, elämä sydämessään, hyvin katetun pöydän ääressä; tosin hän ei syö, mutta se ei todista hänen olevan sen vähemmän onnellisen."
"Kuinka", sanoi Geneviève, "tahtoiko hän tehdä kaiken tuon?"
"Kaiken sen, ja vielä paljon muutakin; minä kerron sen teille myöhemmin; mutta tällä haavaa minulla on kova nälkä; se on Mauricen vika, sillä hän pani minut juoksemaan Saint-Jacques-kaupunginosan pitkin ja poikin eilen illalla. Sallikaa minun hyökätä teidän aamiaisenne kimppuun, johon ette kumpainenkaan ole koskenutkaan."
"Hän on tosiaan oikeassa!" huudahti Maurice iloisena kuin lapsi; "syökäämme aamiaista. Minä en ole syönyt, ettekä tekään, Geneviève."
Hän tarkasti Lorinin katsetta mainitessaan tämän nimen; mutta Lorinin kasvot eivät värähtäneetkään.
"Kas, sinä olet siis arvannut, että se on hän?" kysyi Maurice.
"Totta helkkarissa!" vastasi Lorin leikaten itselleen ison viipaleen punaisen ja valkoisen kirjavaa kinkkua.
"Minulla on myöskin nälkä", sanoi Geneviève ojentaen lautasensa.
"Lorin", sanoi Maurice, "minä olin eilen illalla sairas".
"Sinä olit enemmän kuin sairas, sinä olit hullu."
"No niin, minä luulen, että sinä olet sen sijaan kipeä tänä aamuna."
"Kuinka niin?"
"Sinä et ole vielä sepittänyt runoja."
"Ajattelin juuri niitä tehdä.
"Seurassa kun sulotarten,
Phoibos lyyraa soittelee,
lyyran hukkaa matkan varteen,
Venusta jos seurailee."
"Hyvä! Onhan siinä nelisäkeinen runo siinäkin", sanoi Maurice nauraen.
"Ja sinun on tyydyttävä siihen, koska meidän on ryhdyttävä keskustelemaan vähemmän hauskoista asioista."
"Mitä nyt taas on tapahtunut?" kysyi Maurice levottomana.
"Minä olen ensi kerralla vartiossa Conciergerien vankilassa."
"Conciergeriessä!" sanoi Geneviève; "kuningatarta vartioimassa?"
"Kuningatarta… luulenpa niin, madame."
Geneviève kalpeni; Maurice rypisti kulmiaan ja antoi Lorinille merkin.
Tämä leikkasi itselleen uuden viipaleen kinkkua, kahta vertaa suuremman kuin edellisen.
Kuningatar oli todella viety Conciergerien vankilaan, jonne nyt aiomme seurata häntä.
VIII
Conciergerien vankila
Change-sillan ja Fleurs-rantakadun kulmassa kohoavat Ludvig Pyhän vanhan palatsin jäännökset. Ennen muita nimitettiin tätä Palatsiksi, kuten Roomaa sanottiin Kaupungiksi, ja se on yhä säilyttänyt tämän ylhäisen nimensä, vaikka ainoat kuninkaat, jotka siinä asuvat, ovat kirjureita, tuomareita ja riitapuolia.
Tämä oikeuspalatsi on suuri ja synkkä rakennus, joka herättää enemmän pelkoa kuin rakkautta ankaraa oikeuden jumalatarta kohtaan. Siellä näkee ihmiskoston kaikki välineet ja tunnusmerkit koottuina ahtaaseen tilaan. Täällä ovat salit, joissa syytetyt säilytetään; tuonnempana salit, joissa heidät, tuomitaan; alempana komerot, jonne heidät teljetään tuomittua; ovella on pieni aukio, jossa heidät merkitään punaisella, häpeällisellä raudalla; sadanviidenkymmenen askelen päässä edellisestä on toinen suurempi aukio, jossa heidät tapetaan, toisin sanoen Grève-tori, jossa saatetaan päätökseen se, mitä palatsissa on pantu alulle.
Oikeudella on, kuten huomataan, kaikki käsillä.
Koko tämä rakennusryhmä, jonka surulliset, harmaat, pienillä ristikkoikkunoilla varustetut osat liittyvät toinen toiseensa, jonka ammottavat holvikaaret muistuttavat Lunettes-rantakadun varrella olevia ristikko-ikkunaisia luolia, on Conciergerie.
Tässä vankilassa on komeroita, joita Seinen vesi kostuttaa mustalla liejullaan; siinä on salaperäisiä uloskäytäviä, jotka muinoin johtivat virtaan ne uhrit, jotka tahdottiin saada häviämään.
Vuonna 1793 oli Conciergerie, mestauslavan väsymätön muonanhankkija, täpösen täynnä vankeja, joista yhdessä tunnissa tehtiin kuolemaantuomittuja. Tällä aikakaudella oli Ludvig Pyhän vanha vankila todellakin kuoleman majatalo.
Porttien holvikaarien alla kiikkui öisin punainen lyhty, tämän tuskien paikan kaamea merkki.
Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Maurice, Lorin ja Geneviève söivät yhdessä aamiaista, oli kumea jyrinä tärisyttänyt rantakadun kivitystä ja vankilan ikkunoita; sitten oli jyrinä lakannut tultuaan suippokaarisen portin kohdalle; santarmit olivat kolkuttaneet porttia sapeliensa kahvoilla, tämä portti oli avautunut, ajoneuvot olivat ajaneet pihaan, ja kun ovi oli kääntynyt kiinni saranoillaan, kun salvat olivat kitisseet, oli nainen noussut vaunuista.
Heti nielaisi hänet ammollaan auki oleva ovi. Kolme neljä uteliasta päätä, jotka olivat lähestyneet tarkastaakseen vankia ja ilmestyneet puolivarjoon, sukelsi taas pimeyteen; sitten kuului muutama epähieno naurunremahdus ja muutamia karkeita jäähyväisiä, joita vaihtavat miehet poistuivat näkymättä, vaikka heidän puheensa kuuluikin.
Nainen, joka oli tällä tavoin tuotu, oli jäänyt ensimmäisen pikkuportin sisäpuolelle santarmien kanssa; hän huomasi täytyvän astua sisään toisesta, mutta unohti, että mennessä pikkuportista on samalla kertaa nostettava jalkaa ja taivutettava päätä, sillä alhaalla on kynnys ja ylhäällä kamana.
Vanki, joka varmaankaan ei vielä ollut hyvin tottunut vankiloiden rakenteeseen, vaikka olikin asunut niissä jo kauvan, unohti taivuttaa päätänsä ja löi otsansa rajusti rautatankoon.
"Sattuiko kipeästi, kansatar?" kysyi eräs santarmeista.
"Mikään ei tee minuun enää nykyään kipeätä", vastasi hän rauhallisesti.
Ja hän astui ovesta päästämättä valitusta, vaikka silmäkulmien yläpuolella näkyi melkein verinen jälki, jonka rautatangon kosketus oli aikaansaanut.
Pian tuli näkyviin vankilanpäällikön nojatuoli, joka herätti vankien silmissä enemmän kunnioitusta kuin kuninkaan valtaistuin hovimiesten silmissä, sillä vankilanpäällikkö on armonosoitusten jakelija; kaikki armonosoitukset ovat vangille tärkeät; usein muuttaa pienikin suosionosoitus hänen synkän taivaansa valoisaksi.
Asetuttuaan istumaan nojatuoliinsa ei vankilanpäällikkö Richard oman tärkeytensä tunnossa ollut siitä noussut huolimatta rautaristikkojen äänistä ja ajoneuvojen jyrinästä, jotka ilmoittivat hänelle uuden vieraan; vankilanpäällikkö Richard otti nuuskaa, katsahti vankiin, avasi hyvin suuren vankiluettelon ja kastoi kynän pieneen mustapuiseen mustepulloon, jonka musteessa, vaikka se olikin reunoilta kovettunutta, keskellä vielä oli kosteata sakkaa, kuten tulivuoren aukon keskellä aina on hiukan sulaa ainetta.
"Kansalainen vankilanpäällikkö", sanoi saattovartion päällikkö, "laita meille ote vankiluettelosta ja vilkkaasti, sillä meitä odotetaan kärsimättömästi Kommuunissa".
"No, se ei kauvan kestä", sanoi vankilanpäällikkö kaataen mustepulloonsa muutamia viinitippoja, jotka olivat jääneet lasin pohjaan; "minun käteni on sitä varten tehty, Luojan kiitos! Nimesi ja etunimesi, kansatar?"
Ja kostuttaen kynänsä tilapäiseen musteeseen, hän valmistautui kirjoittamaan alapäähän sivua, jonka seitsemän kahdeksasosaa jo oli täyteen kirjoitettu, uuden tulokkaan henkilötiedot; sillä aikaa kun kansatar Richard, hyväntahtoisen näköinen vaimo, seisten hänen tuolinsa takana, tarkasteli melkein kunnioittavan hämmästyneenä tätä hänen miehensä kuulustelemaa naista, joka näytti samalla haavaa niin surulliselta, niin jalolta ja niin rohkealta.
"Marie Antoinette Johanna Josefa, Lothringin herttuatar", vastasi vanki,
"Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan kuningatar".
"Ranskan kuningatar?" toisti vankilanpäällikkö nousten hämmästyneenä seisomaan tuolinsa käsinojan varaan.
"Ranskan kuningatar", toisti vanki samalla äänensävyllä. "Toisin sanoen
Capetin leski", sanoi saattovartion päällikkö.
"Kumpi näistä kahdesta nimestä on minun kirjoitettava? kysyi vankilanpäällikkö.
"Kumman vain haluat, kunhan kirjoitat nopeasti", sanoi saattovartion päällikkö.
Vankilanpäällikkö painui istumaan nojatuoliinsa, ja hiukan vapisevin käsin hän kirjoitti luetteloonsa ne etunimet, sen nimen ja sen arvon, jonka vanki oli ilmoittanut; tämän kirjoituksen muste näyttää vielä tänä päivänä punertavalta luettelossa, jonka arvokkaimman osan lehtiä vallankumousajan vankilan rotat ovat nakerrelleet.
Richardin vaimo seisoi yhä miehensä nojatuolin takana; kuitenkin oli uskonnollisen säälin tunne pannut hänet ristimään kätensä.
"Ikänne?" jatkoi vankilanpäällikkö.
"Kolmekymmentäseitsemän vuotta ja yhdeksän kuukautta", vastasi kuningatar.
Richard ryhtyi uudelleen kirjoittamaan, selosti sitten tarkalleen tuntomerkit ja teki viimein erikoismuistutukset ja merkinnät.
"Hyvä", sanoi hän, "valmis on".
"Minne vanki viedään?" kysyi saattovartion päällikkö. Richard otti toisen annoksen nuuskaa ja katsahti vaimoansa.
"Herrainen aika!" sanoi tämä, "meille ei ole etukäteen ilmoitettu, joten emme tiedä ensinkään…"
"Hae!" sanoi santarmikorpraali.
"Onhan neuvoston huone", virkkoi vaimo.
"Hm, se on kovin suuri", mutisi Richard.
"Sitä parempi! Jos se on suuri, voi siihen helpommin asettaa vartiomiehet."
"Olkoon neuvoston huone", sanoi Richard; "mutta siinä ei tällä hetkellä voi asua, koska siinä ei ole vuodetta".
"Se on totta", vastasi vaimo, "sitä minä en ajatellut".
"Pyh!" sanoi muuan santarmeista, "laitetaan sinne vuode huomenna, ja huomenhan tulee pian".
"Sitäpaitsi voi kansatar viettää tämän yön meidän huoneessamme; eikö niin, hyvä mieheni?" sanoi Richardin vaimo.
"No niin, entä me sitten?" sanoi vankilanpäällikkö.
"Me emme mene maata; kuten kansalainen santarmi sanoi, on yksi yö pian vietetty".
"Saattakaa siis kansatar minun huoneeseeni", sanoi Richard.
"Sillä välin te laitatte valmiiksi meidän kuittimme, eikö niin?"
"Löydätte sen tullessanne takaisin."
Richardin vaimo otti kynttilän, joka paloi pöydällä, ja lähti ensimmäisenä.
Marie Antoinette seurasi häntä sanomatta sanaakaan, rauhallisena ja kalpeana kuin aina; kaksi ovenvartijaa, joille Richardin vaimo antoi merkin, astui jäljessä. Kuningattarelle osoitettiin vuode, johon Richardin vaimo kiirehti laittamaan puhtaat lakanat. Ovenvartijat asettuivat oville; sitten ovi suljettiin kaksinkertaiseen lukkoon, ja Marie Antoinette jäi yksin.
Miten hän tämän yön vietti, sitä ei kukaan tiedä, koska hän oli kahdenkesken Jumalan kanssa.
Vasta seuraavana aamuna kuningatar saatettiin neuvoston huoneeseen, joka oli pitkän nelikulmion muotoinen ja jonka ovesta tullaan Conciergerien käytävään. Se oli pitkin pituuttaan jaettu kahtia väliseinällä, joka ei ulottunut kattoon asti.
Toinen osasto oli vartiomiesten huone.
Toinen oli kuningatarta varten.
Kumpaakin kammiota valaisi yksi, paksulla rautaristikolla varustettu ikkuna.
Oven sijasta oli varjostin erottamassa kuningattaren vartijoistaan, ja se sulki keskellä olevan aukon.
Koko huoneen lattia oli laskettu syrjilleen asetetuista tiiliskivistä.
Seiniä olivat muinoin koristaneet kullatusta puusta tehdyt kehykset, joista vielä riippui liljakuvioiset seinäpaperien riekaleet.
Vuode, joka oli asetettu vastapäätä ikkunaa, ja tuoli ikkunan vieressä, siinä koko kuninkaallisen vankilan kalustus.
Astuessaan sisään pyysi kuningatar, että hänelle tuotaisiin hänen kirjansa ja käsityönsä.
Hänelle tuotiin Englannin vallankumoukset, jonka hän oli aloittanut
Templessä, Nuoren Anacharsiksen matka sekä kirjo-ompeluksensa.
Santarmit asettuivat puolestaan asumaan viereiseen osastoon. Historia on säilyttänyt heidän nimensä, kuten niiden halvimpienkin henkilöiden nimet, jotka kohtalo liittää suuriin onnettomuuksiin; heihin heijastuu välähdys sitä valoa, jonka räjähtävä ruuti synnyttää murskatessaan kuninkaiden valtaistuimet tai kuninkaat itsensä.
Heidän nimensä olivat Duchesne ja Gilbert.
Kommuuni oli määrännyt nämä kaksi miestä, jotka se tunsi hyviksi isänmaanystäviksi, ja heidän oli jäätävä alituisiksi vartiomiehiksi kammioonsa aina Marie Antoinetten tuomion langettamiseen saakka: tällä tavoin toivottiin voitavan välttää sellaisen palveluksen melkein välttämätön epäsäännöllisyys, joka vaihtuu useita kertoja päivässä, ja heidät oli tehty hirveässä määrässä vastuunalaisiksi.
Tänä päivänä sai kuningatar näiden molempien miesten keskustelusta, jonka jokaisen sanan hän kuuli, ellei erikoinen syy pakottanut heitä hiljentämään ääntään, tiedon tästä toimenpiteestä; hän tuli siitä samalla kertaa sekä iloiseksi että levottomaksi; sillä, joskin hän toiselta puolen myönsi näiden miesten olevan hyvin luotettavia, koskapa heidät oli valittu niin monesta tarjolla olevasta, hän toiselta puolen ajatteli ystäviensä keksivän useampia tilaisuuksia lahjoa kaksi tunnettua, alituista vartijaa, kuin sata tuntematonta, jotka sattuma määräsi ja jotka odottamatta tulivat hänen luoksensa yhdeksi ainoaksi päiväksi.
Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.
Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei valittanut ensinkään.
Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta, hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin; tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien intohimoille.
Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan, tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa, jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka, joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon, lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen kahtia.
Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.
Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään korviansa.
Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.
Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.
Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti. Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.
Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.
Santarmi Gilbert antoi toverilleen merkin tulla katsomaan hänen kanssaan aukosta.
Duchesne astui hänen viereensä.
"Katsopas", sanoi Gilbert hiljaa, "kuinka kalpea hän on: sehän on hirveätä. Hänen punareunaiset silmänsä todistavat hänen kärsivän; voisi sanoa hänen itkeneen."
"Tiedäthän hyvin", sanoi Duchesne, "ettei Capetin leski koskaan itke; hän on liian ylpeä siihen".
"Siinä tapauksessa se todistaa hänen olevan sairaan", sanoi Gilbert.
Sitten hän kysyi korottaen äänensä:
"Sanohan, kansatar Capet, oletko sinä sairas?"
Kuningatar nosti silmänsä hitaasti ja hänen katseensa kohdistui kirkkaana ja kysyvänä näihin molempiin miehiin.
"Minulleko te puhutte, hyvät herrat?" sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, sillä hän oli luullut huomanneensa myötätunnon vivahduksen sen miehen äänenpainossa, joka oli puhutellut häntä.
"Niin, kansatar, sinulle", virkkoi Gilbert, "ja me kysymme sinulta, oletko sairas".
"Miksi niin?"
"Koska sinun silmäsi ovat hyvin punaiset."
"Ja kun olet samalla kertaa hyvin kalpea", lisäsi Duchesne.
"Kiitos, hyvät herrat. En, minä en ole ensinkään sairas; olen vain kärsinyt kovasti tänä yönä."
"Ah niin, sinulla on surusi."
"Ei, hyvät herrat, koska suruni ovat aina samat ja uskonto on opettanut minua laskemaan ne ristin juureen, eivät suruni aiheuta minulle toisena päivänä enemmän kärsimyksiä kuin toisenakaan; ei, olen sairas, koska en ole paljon nukkunut tänä yönä."
"Niin, uusi asunto, vuoteen vaihto", sanoi Duchesne.
"Ja eihän asunto ole kaunis", lisäsi Gilbert.
"Ei se ole sekään, hyvät herrat", sanoi kuningatar pudistaen päätänsä.
"Ruma tai kaunis, asuntoni on minulle yhdentekevä."
"Mikä se sitten on?"
"Mikäkö se on?"
"Niin."
"Pyydän teiltä anteeksi, että sanon sen teille; mutta minua on kovasti vaivannut tuo tupakan tuoksu, jota herra puhaltaa vielä tällä hetkellä."
Gilbert tupakoi tosiaankin, mikä muuten oli hänen tavallisin toimituksensa.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän aivan ymmällään sen sävyisyyden vuoksi, jota kuningatar käytti puhuessaan. "Sekö se on? Miksi et sanonut sitä, kansatar?"
"Koska en luullut itselläni olevan oikeutta häiritä teidän tapojanne, hyvä herra."
"Hyvä on, sinua ei enää vaivata, en minä ainakaan", sanoi Gilbert heittäen pois piippunsa, joka särkyi lattialle; "sillä minä en polta tämän jälkeen".
Ja hän kääntyi vieden toverinsa mukanaan ja sulkien varjostimen.
"Mahdollista on, että hänen päänsä pannaan poikki, mutta se on kansakunnan asia se; mutta mitä varten häntä kiusattaisiin, tätä naista? Me olemme sotilaita emmekä pyöveleitä kuten Simon."
"Mitä sinä nyt teit, toveri, oli hiukan aristokraatin tapaista", sanoi
Duchesne pudistaen päätänsä.
"Mitä sinä sanot aristokraatin tapaiseksi? Sano, selitähän minulle hiukan tuota seikkaa."
"Minä sanon aristokraatin tapaiseksi kaikkea sitä, mikä kiusaa kansakuntaa ja tuottaa mielihyvää sen vihollisille."
"Sinun mielestäsi minä siis", sanoi Gilbert, "kiusaan kansakuntaa, koska en enää aio savustaa Capetin leskeä? Mitä hulluja, minä näetkös", jatkoi tuo kelpo mies, "minä muistan isänmaalle tekemäni valan ja korpraalin toimintaohjeet, siinä kaikki. Ja toimintaohjeeni minä muistan ulkoa: Olla laskematta vankia karkuun, olla laskematta ketään hänen luokseen, estää kaikki kirjeenvaihto, jonka hän tahtoisi panna alulle tai ylläpitää, ja kuolla vartiopaikalleni. Siinä kaikki, mitä olen luvannut ja sen minä pidän. Eläköön kansa!"
"Mitä minä sinulle sanon", virkkoi Duchesne, "sitä en sano siksi, että minä sitä paheksuisin, päinvastoin; mutta minusta olisi ikävää, että saattaisit itsesi huonoon huutoon".
"Hiljaa! Joku tulee."
Kuningattarelta ei ollut sanakaan päässyt kuulematta tästä keskustelusta, vaikka se tapahtuikin hiljaisella äänellä. Vankeus tekee aistien tarkkuuden kaksinkertaiseksi.
Ääni, joka oli vetänyt molempien vartijoiden huomion puoleensa, lähti useasta henkilöstä, jotka lähestyivät ovea.
Ovi avautui.
Kaksi kaupunginvirkamiestä astui sisään vankilanpäällikön ja muutamien ovenvartijoiden saattamina.
"No, missä vanki on?" kysyivät he.
"Hän on tuolla", vastasivat molemmat santarmit.
"Millainen kamari hänellä on?"
"Katsokaa."
Ja Gilbert meni kolkuttamaan varjostinta.
"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningatar.
"Kommuuni tulee käynnille, kansatar Capet."
"Tuo mies on hyvä", ajatteli Marie Antoinette, "ja jos minun ystäväni vain tahtovat…"
"Hyvä on, hyvä on", sanoivat kaupunginvirkamiehet sysäten syrjään Gilbertin ja astuen kuningattaren luo; "niin paljon muodollisuuksia ei tarvita".
Kuningatar ei kohottanut päätänsä yhtään, ja hänen liikkumattomuudestaan olisi saattanut luulla, ettei hän ollut kuullut eikä nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut, ja että hän luuli yhä olevansa yksin.
Kommuunin valtuusmiehet tarkastelivat uteliaina huoneen kaikki yksityiskohdat, tutkivat seinäpaneelin, vuoteen, naisten pihalle avautuvan ikkunan ristikkoraudat, ja kehoitettuaan santarmeja suorittamaan valvontansa mahdollisimman tarkasti he lähtivät ulos sanomatta sanaakaan Marie Antoinettelle ja tämän näyttämättä huomanneen heidän läsnäoloansa.
IX
Hävinneiden askelten sali
Saman päivän iltana, jolloin olemme nähneet kaupunginvirkamiesten tarkastavan kuningattaren vankilan niin perinpohjaisen huolellisesti, eräs harmaaseen jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka päätä peitti paksu musta tukka ja jolla tämän yllä oli sellainen karvalakki, joka siihen aikaan oli rahvaan keskuudessa yltiöisänmaallisten merkki, käyskenteli siinä suuressa salissa, jota niin filosofisesti nimitettiin Hävinneiden askelten saliksi, ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan meneviä ja tulevia, tämän salin tavallista asujamistoa, joka oli suuresti lisääntynyt tähän aikaan, jolloin oikeudenkäynnit olivat saavuttaneet suuremman merkityksen ja jolloin käytiin käräjiä riidelläkseen vain päästään pyöveliä vastaan ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen, tämän väsymättömän hankkijan, kanssa.
Mies, jonka kuvan olemme juuri piirtäneet, oli asettunut erittäin hyvää makua todistavaan asentoon. Yhteiskunta oli tähän aikaan jakautunut kahdeksi luokaksi, lampaiksi ja susiksi; toiset tietysti pelkäsivät toisia, koska toinen puoli yhteiskuntaa söi toisen puolen.
Tämä juro käyskentelijä oli pientä kokoa; hän heilutteli mustassa ja likaisessa kädessään sellaista sauvaa, jota nimitettiin perustuslaiksi; tosin olisi tätä kauheata asetta heiluttava käsi tuntunut varsin pieneltä jokaisesta, joka olisi tämän oudon merkkihenkilön suhteen huvikseen ryhtynyt näyttelemään inkvisiittorin osaa, kuten tämä itse oli tehnyt toisten silmissä; mutta kukaan ei olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä tutkimaan miestä, jonka ulkonäkö oli niin hirveä.
Täten herättäen huomiota sai tämä karttumies suurta levottomuutta aikaan eräissä nurkkakirjuriryhmissä, jotka väittelivät yleisistä asioista; nämä alkoivatkin mennä yhä pahemmin ja pahemmin, eli paremmin ja paremmin, riippuen siitä tarkastetuinko kysymystä vanhoilliselta vai vallankumoukselliselta näkökannalta, Nämä kelpo miehet katselivat syrjäkulmittain hänen pitkää mustaa partaansa, hänen vihertäviä silmiään, joita reunustivat kulmakarvat, tuuheat kuin harjat, ja vapisivat joka kerta kun tämä kauhea isänmaanystävä lähestyi heitä kävellessään edestakaisin koko Hävinneiden askelten salin päästä päähän.
Tämä kauhu johtui etenkin siitä, että joka kerta kun he olivat rohjenneet lähestyä häntä tai edes liian tarkkaavaisesti katsella häntä, oli karttumies kopautellut permantoon raskasta asettaan, joka sai toisista permantokivistä lähtemään kumean, soinnuttoman, toisista kimeän, soinnukkaan äänen.
Mutta tätä hirmuista vaikutusta eivät saaneet ainoastaan nämä kelpo nurkkakirjurit, joista olemme puhuneet ja joita yleisesti nimitettiin Palatsin rotiksi: sen saivat myöskin kaikki ne eri henkilöt, jotka tulivat Hävinneiden askelten saliin sen isosta ovesta tai joistakin sen ahtaista käytävistä; nämä menivät ohitse kiireesti nähdessään karttumiehen, joka itsepäisesti aina vain taivalsi salin päästä päähän keksien vähän päästä tekosyyn kajahduttaa karttunsa permantokiviin.
Jos kirjurit olisivat olleet vähemmän kauhuissaan ja kävelijät selvänäköisempiä, olisivat he varmasti huomanneet isänmaanystävämme, joka oli oikukas, kuten kaikki omituiset ja äärimmäiset luonteet, harrastavan erikoisesti muutamia permantopaasia, esimerkiksi niitä, jotka olivat hyvin lähellä oikeata seinää, ja niitä, jotka olivat melkein keskellä salia ja antoivat puhtaimman ja raikuvimman äänen.
Lopuksi hän keskitti kiukkunsa vain muutamiin lattiapaasiin, etenkin niihin, jotka olivat keskellä salia. Hairahtuipa hän vielä hetkiseksi pysähtymään ja mittailemaan silmillään joitakin välimatkoja. Tosin tätä hairahdusta kesti vain lyhyen ajan, ja hänen ilmeensä, jossa oli näkynyt ilon välähdys, muuttui jälleen hurjaksi.
Melkein samalla hetkellä eräs toinen isänmaanystävä — tähän aikaan ilmeni jokaisen mielipide hänen olemuksestaan ja etenkin hänen vaatteistaan — melkein samalla hetkellä tuli eräs toinen isänmaanystävä käytävän ovesta ja vähääkään näyttämättä pelkäävän, kuten muut, tuota ensimmäistä käyskentelijää suuntasi kulkunsa toisen kävelysuunnan poikki astuen melkein tasajalkaa hänen kanssaan, joten he puolivälissä salia kohtasivat toisensa.
Vastasaapuneella oli kuten toisellakin karvalakki, harmaa jakobinitakki, likaiset kädet ja karttu; lisäksi hänellä oli iso sapeli, joka kävellessä takoi hänen pohkeitaan; mutta mikä etenkin saattoi pelkäämään häntä enemmän kuin edellistä, oli, että yhtä hirvittävä ilme kuin oli edellisellä, oli toisen ilme kavala, vihainen ja halpamainen.
Vaikkakin nämä molemmat miehet näyttivät olevan aateveljiä ja saman hengen lapsia, uskalsivat läsnäolijat katsella syrjäkulmittain nähdäkseen, miten kävisi, ei tosin heidän kohdatessaan, sillä he eivät astelleet aivan tarkalleen samaa viivaa, vaan heidän lähestyessään toisiansa. Ensimmäisellä kerralla heidän toiveensa petti: molemmat isänmaanystävät vain loivat silmäyksen toisiinsa, ja tämä silmäys sai pienemmän heistä hiukan kalpenemaan; kuitenkin saattoi hänen huultensa tahdottomasta ilmeestä havaita, ettei tätä kalpenemista aiheuttanut suinkaan pelko, vaan inho.
Toisella vuorolla isänmaanystävän ilme, joka tähän asti oli ollut niin tyly, kirkastui kuitenkin, kuin hän olisi tehnyt voimakkaan ponnistuksen; jonkinlainen hymy, joka yritti olla ystävällinen, ilmestyi hänen huulilleen, ja hän poikkesi hieman vasemmalle ilmeisesti aikoen pysäyttää toisen isänmaanystävän.
Melkein keskellä salia he kohtasivat toisensa.
"Kas helkkarissa! Sehän on kansalainen Simon!" sanoi ensimmäinen isänmaanystävä.
"Minä itse! Mutta mitä sinä haluat minusta, kansalaisesta Simonista? Ja kuka sinä ensinnäkin olet?"
"Ole olevinasi tuntematta minua!"
"Minä en ensinkään tunne sinua, siitä erinomaisesta syystä, etten milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."
"Mitä vielä! Sinä et siis tunne sitä, jolla on ollut kunnia kantaa
Lamballen päätä?"
Ja nämä sanat, jotka lausuttiin kumean raivokkaasti, syöksyivät ikäänkuin palavina jakobinitakkisen isänmaanystävän suusta. Simon vavahti.
"Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö?"
"Entä sitten, ihmetyttääkö se sinua? Voi, kansalainen, luulin sinun paremmin tuntevan ystävät, uskolliset!… Sinä tuotat minulle tuskaa!"
"Tekosi oli varsin hyvä", sanoi Simon, "mutta minä en tunne sinua".
"Suurempi etu on pienen Capetin vartioimisesta, silloin on enemmän näkyvillä; sillä minä tunnen sinut, ja panen sinulle arvoa."
"No kiitoksia!"
"Ei kestä… Sinä olet kävelyllä?"
"Niin, minä odotan erästä… Entä sinä?"
"Minä myöskin."
"Mikä sinun nimesi on? Minä puhun sinusta kerhossa."
"Nimeni on Théodore."
"Ja mikä vielä?"
"Ei mikään, siinä kaikki; eikö se riitä?"
"No täydellisesti… Ketä sinä odotat, kansalainen Théodore?"
"Erästä ystävää, jolle aion tehdä hauskan pikku ilmiannon."
"Tosiaanko? Kerrohan minulle."
"Ilmoitan aristokraattipesän."
"Heidän nimensä?"
"Ei, sitä minä en tosiaankaan voi kertoa muille kuin ystävälleni."
"Sinä olet väärässä; sillä kas tuossa tulee minun ystäväni meitä kohden, ja luulenpa hänen tuntevan oikeudenkäynnin riittävästi järjestääkseen sinun asiasi heti paikalla, mitä, häh?"
"Fouquier-Tinville!" huudahti ensimmäinen isänmaanystävä,
"Ei kukaan pienempi, rakas ystävä!"
"No niin, hyvä on."
"Niin, niin, se on hyvä… Hyvä päivää, kansalainen Fouquier."
Kalpeana, rauhallisena, avaten paksujen kulmakarvojen peitossa olevat silmänsä tapansa mukaan aivan auki, tuli Fouquier-Tinville eräästä salin sivulla olevasta ovesta luettelo kädessään, paperipinkat kainalossaan.
"Hyvää päivää, Simon", sanoi hän; "mitä uutta?"
"Paljon asioita. Ensinnäkin Théodoren ilmianto; hän on kantanut piikissä Lamballen päätä. Esitän hänet sinulle."
Fouquier kohdisti älykkään katseensa isänmaanystävään, jonka tämä tutkimus sai levottomaksi hermojen uljaasta jännityksestä huolimatta.
"Théodore", sanoi hän. "Kuka on tämä Théodore?"
"Minä", sanoi jakobinitakkinen mies.
"Sinäkö olet kantanut Lamballen päätä?" virkkoi yleinen syyttäjä hyvin epäilevin ilmein.
"Minä, Saint-Antoine-kadulla."
"Mutta minä tunnen erään, joka ylpeilee siitä", sanoi Fouquier.
"Minä tunnen sellaisia kymmenen", virkkoi kansalainen Théodore rohkeasti: "mutta kun toiset pyytävät siitä jotakin palkakseen enkä minä pyydä mitään, toivon minulla olevan etusijan".
Tämä sukkeluus sai Simonin nauramaan ja Fouquierin rypyt siliämään.
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, "ja ellet sinä olekaan sitä tehnyt, olisi sinun pitänyt tehdä niin. Ole hyvä ja jätä meidät nyt. Simonilla on minulle jotakin sanottavaa."
Théodore astui syrjemmälle, hyvin vähän loukkautuneena kansalaisen yleisen syyttäjän suorasukaisuudesta.
"Hetkinen", huusi Simon, "älä lähetä häntä tuolla tavalla pois; kuule ensin, minkä ilmiannon hän aikoo meille tehdä".
"Vai niin!" virkkoi Fouquier-Tinville hajamielisin elein, "ilmiannonko?"
"Niin, hän ilmiantaa koko pesän", lisäsi Simon.
"Yhtä kaikki, puhu: mistä on kysymys?"
"No, eipä juuri mistään: kansalaisesta Maison-Rougesta ja muutamista hänen ystävistään."
Fouquier hypähti taaksepäin; Simon kohotti kätensä taivasta kohti.
"Todellako?" sanoivat molemmat yhteen ääneen.
"Ihan todella; haluatteko ottaa heidät kiinni?"
"Heti paikalla; missä he ovat?"
"Olen kohdannut Maison-Rougen Grande-Truanderie-kadulla."
"Erehdyt, hän ei ole Pariisissa", intti Fouquier.
"Minä olen nähnyt hänet, ihan todella."
"Mahdotonta. On pantu sata miestä hänen jäljilleen; ei hän näyttäytyisi kadulla."
"Juuri hän, hän, hän", sanoi isänmaanystävä, "iso, ruskea mies, yhtä vahva kuin kolme vahvaa miestä ja parrakas kuin karhu".
Fouquier kohautti halveksien hartioitaan.
"Taaskin typeryys", sanoi hän. "Maison-Rouge on pieni, laiha, eikä hänellä ole parranhaiventakaan."
Isänmaanystävä antoi hämmästyksissään kätensä vaipua.
"Vähät siitä, hyvä aikomus on yhtä hyvä kuin teko. No niin, Simon, meidän kahden kesken; pidähän kiirettä, minua odotetaan oikeuden kansliassa, on mestauskärryjen lähtöaika."
"No niin, ei mitään uutta; lapsi voi hyvin."
Isänmaanystävä käänsi selkänsä siten, ettei näyttäisi tunkeilevaiselta, mutta niin, että hän saattoi kuulla.
"Lähden pois, jos häiritsen teitä", sanoi hän.
"Hyvästi", sanoi Simon.
"Näkemiin", sanoi Fouquier.
"Sano ystävällesi erehtyneesi", lisäsi Simon.
"Hyvä on, odotan häntä."
Ja Théodore loittoni hiukan ja nojautui karttuunsa,
"Aha, pikku mies voi hyvin", sanoi silloin Fouquier, "entä moraali?"
"Sen saan kivikovaksi, jos tahdon."
"Hän siis puhuu?"
"Kun vain tahdon."
"Luulet, että hän voisi todistaa Antoinetten jutussa?"
"En luule sitä, olen siitä varma."
Théodore nojautui pylvääseen kääntäen katseensa ovea kohti; mutta hänen silmänsä olivat levottomat, ja kansalaisen korvat olivat sensijaan kovin höröllään suuren karvalakin alla. Mahdollisesti hän ei nähnyt mitään, mutta ihan varmasti hän kuuli jotakin.
"Mieti tarkoin", sanoi Fouquier, "älä saata lautakuntaa tekemään lehmänkäännöstä. Oletko varma, että Capet tulee puhumaan?"
"Hän sanoo kaikki, mitä minä tahdon."
"Onko hän sanonut sinulle sen, mitä me aiomme häneltä kysyä?"
"On sanonut."
"Tuo, mitä sinä kansalainen Simon lupaat, on tärkeätä. Tämä lapsen tunnustus on äidille kuolettava."
"Siihen minä helkkarissa luotankin."
"Sellaista juttua ei ole vielä nähty niiden tunnustusten jälkeen, jotka Nero teki Narcissukselle", mutisi Fouquier synkällä äänellä. "Mietipä vielä kerran, Simon."
"Saattaisi luulla, kansalainen, että sinä pidät minua hölmönä; toistat minulle aina samaa asiaa. No, kuulehan tämä vertaus: kun panen nahan veteen, tuleeko se pehmeäksi?"
"En tiedä sitä", sanoi Fouquier.
"Se tulee pehmeäksi. No niin, pieni Capet tulee minun käsissäni yhtä taipuisaksi kuin mitä pehmein nahka. Minulla on sitävarten omat menettelytapani."
"Olkoon", virkkoi Fouquier. "Oliko siinä kaikki sanottavasi?"
"Kaikki… Unohdin: tässä on muuan ilmianto."
"Aina vain. Aiot siis rasittaa minua liiaksi tehtävillä?"
"On palveltava isänmaatansa."
Simon esitti yhtä mustan paperilapun, kuin se nahka, josta hän juuri puhui, mutta varmasti vähemmän taipuisan. Fouquier otti sen ja luki.
"Taaskin kansalaisesi Lorin; sinä vihaat siis kovasti tätä miestä?"
"Näen hänet aina rikkomassa lakia. Eilen illalla hän sanoi: Hyvästi rouva, eräälle naiselle, joka nyökkäsi hänelle ikkunasta… Huomenna toivon voivani antaa sinulle pari sanaa toisesta epäiltävästä: tuosta Mauricesta, joka oli kaupunginvirkamiehenä Templessä punaisen neilikan jutun aikana."
"Täsmälleen, täsmälleen!" sanoi Fouquier hymyillen Simonille.
Hän ojensi Simonille kätensä ja käänsi selkänsä niin kiireesti, ettei se todistanut suutarin eduksi.
"Mitä helvettiä tulee minun ilmoittaa täsmälleen? Onhan viety giljotiinille vähemmästäkin!"
"Oi, kärsivällisyyttä", vastasi Fouquier levollisena; "ei kaikkea voida tehdä yhdellä kertaa".
Ja hän astui nopein askelin ulos pikkuovesta. Simon etsi silmillään kansalaistaan Thédorea löytääkseen lohtua hänen seurastaan. Hän ei nähnyt häntä enää salissa.
Tuskin hän oli astunut ulos läntisestä ristikko-ovesta, kun Théodore ilmestyi uudelleen erään kirjurinkopin nurkan takaa. Kopin asukas saattoi häntä.
"Mihin aikaan suljetaan ristikko-ovet?" sanoi Théodore tälle miehelle.
"Kello viideltä."
"Entä mitä tapahtuu täällä sitten?"
"Ei mitään; sali on tyhjä seuraavaan päivään asti."
"Eikö tehdä kierroksia, tarkastuksia?"
"Ei, hyvä herra, meidän kojumme ovat lukossa."
Sanat hyvä herra panivat Théodoren rypistämään kulmiaan; hän katseli heti epäilevästi ympärilleen.
"Ovatko sorkkarauta ja pistoolit kopissa?" kysyi hän.
"Ovat, maton alla."
"Lähde kotiin… Puheesta toiseen, näytäpäs minulle vielä se oikeussali, jonka ikkunassa ei ole ristikkoa ja joka on pihalle päin Dauphine-aukion vieressä."
"Vasemmalla pylväiden välissä, lyhdyn alla."
"Lähde nyt ja pidä hevoset määrätyllä paikalla!"
"Oi, onnea, hyvä herra, onnea ja menestystä…! Luottakaa minuun!"
"Kas nyt on sopiva hetki… kukaan ei näe… avaa kojusi."
"Tehty on, hyvä herra; rukoilen teidän puolestanne."
"Minun puolestani ei tarvitse rukoilla, vaan toisen. Hyvästi!"
Ja luotuaan ympärilleen kaunopuheisen katseen pujahti kansalainen Théodore niin taitavasti kojun pienen katon alle, että hän hävisi kuin olisi ollut ovea sulkevan kirjurin varjo.
Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.
X
Kansalainen Théodore
Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.
Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän paikan suojelushaamut.
Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita alettuaan nakertamalla koppien puuta.
Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin huomattavaksi kuin kaukainen valo.
Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.
Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi varovaisesti ulos kojusta.
Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.
Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.
"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen; "katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".
Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.
"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!…"
Hän pysähtyi kuin olisi sellaisen toiveen paino musertanut hänet.
"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan vielä ja ennenkaikkea naisen".
"No niin, nyt työhön ja kerratkaamme, mitä on tehtävä!"
"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla… Mutta päivystäjät eivät koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita. Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni, mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin, hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja… Häntä vartioi kaksi miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle…"
"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!… Voi, monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."
"Työhön!"
Ja kansalainen Théodore asetti rautakankensa päättäväisesti kahden paaden liitokseen.
Samassa hetkessä välähti paasille kirkas valo kuin kultainen salama, ja holvista lähtevän kaiun toistama ääni sai vehkeilijän kääntämään päänsä ja yhdellä harppauksella piiloutumaan kojuun.
Pian osui Théodoren korviin etäisyyden ja sen mielenliikutuksen heikentämiä ääniä, jota kaikki ihmiset tuntevat yöllä suuressa rakennuksessa.
Hän kumartui ja näki kojun raosta ensinnäkin sotilaspuvussa olevan miehen, jonka ison sapelin ääni sen kolistessa lattiapaasia vastaan aluksi oli saanut hänen huomionsa osakseen; sitten vihreäpukuisen miehen, jolla oli mittapuu kädessään ja paperikääröjä kainalossaan; sitten kolmannen, jolla oli suuret villaliivit ja turkislakki; sitten vielä neljännen puukengissä ja jakobinitakissa.
Mercierien ristikko-ovi narisi äänekkäästi saranoillaan ja kalisteli rautaketjua, joka päiväsaikaan piti sitä auki.
Nuo neljä miestä astuivat sisään.
"Kierros", mutisi Théodore. "Jumalan kiitos! Kymmenen minuuttia myöhemmin olisin ollut hukassa!"
Sitten hän hyvin tarkkaavaisena ryhtyi tarkastamaan niitä henkilöitä, jotka olivat tällä kierroksella.
Hän tunsi heistä todellakin kolme.
Ensimmäisenä asteleva kenraalin pukuun puettu mies oli Santerre; villaliiveissä ja karvalakissa esiintyvä mies oli vankilanpäällikkö Richard; puukengissä ja jakobinitakissa tuleva oli luultavasti ovenvartija.
Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt vihreäpukuista miestä, jolla oli mittapuu kädessään ja papereita kainalossaan.
Kuka saattoi tuo mies olla, ja mitä aikoivat kommuunin kenraali, Conciergerien vankilanpäällikkö, ovenvartija ja tuo tuntematon mies tehdä kello kymmeneltä illalla Hävinneiden askelten salissa?
Kansalainen Théodore asettui toiselle polvelleen pitäen toisella kädellään ladattua pistooliansa ja sovitellen toisella kädellään lakkia hiuksilleen, joiden juuripuolen hänen tekemänsä äkillinen liike oli saattanut liiaksi epäjärjestykseen, jotta ne olisivat luonnollisen näköisiä.
Tähän asti olivat nuo neljä yöllistä vierasta olleet vaiti, tai ainakaan eivät heidän lausumansa sanat olleet tulleet vehkeilijän korviin muuta kuin mitättömänä supatuksena.
Mutta kymmenen askelen päässä kojusta Santerre ryhtyi puhumaan, ja hänen äänensä kuului selvästi kansalaisen Théodoren korviin.
"No niin", sanoi hän, "olemme nyt Hävinneiden askelten salissa. Nyt on sinun asiasi, kansalainen arkkitehti, opastaa meitä ja panna parastasi näyttääksesi, ettei paljastuksesi ole mitään jaarittelua; sillä näetkö, vallankumous on tehnyt lopun kaikista noista tyhmyyksistä, emmekä me usko enempää maanalaisiin käytäviin kuin kenkiinkään. Mitä sinä siitä sanot, kansalainen Richard?" lisäsi Santerre kääntyen karvalakkisen ja villaliivisen miehen puoleen.
"Minä en milloinkaan ole sanonut, ettei Conciergerien alla ole mitään maanalaista käytävää", vastasi tämä; "ja tässä on Gracchus, joka on kymmenen vuotta ollut ovenvartijana ja siis tuntee Conciergerien kuten oman taskunsa, eikä hän kuitenkaan tiedä sen maanalaisen käytävän olemassaolosta, josta kansalainen Giraud puhuu; mutta kun kansalainen Giraud kuitenkin on kaupungin arkkitehti, täytyy hänen tuntea tämä paremmin kuin me, koskapa se on hänen virkansa".
Théodore värisi kiireestä kantapäähän kuullessaan nämä sanat.
"Onneksi", mutisi hän, "on sali suuri, ja ennenkuin he löytävät sen, mitä etsivät, he saavat etsiä ainakin kaksi päivää".
Mutta arkkitehti avasi ison paperikäärönsä, pani silmälasit nenälleen ja polvistui tarkastamaan pohjapiirrosta Gracchuksen pidellessä lyhtyä, josta lähti väräjävä valo.
"Pelkäänpä", pilkkasi Santerre, "että kansalainen Giraud on nähnyt unta".
"Saatpa nähdä, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti, "saatpa nähdä, olenko minä haaveilija; malta, malta".
"Näethän, että maltamme", sanoi Santerre.
"Hyvä on", sanoi arkkitehti.
Sitten hän ryhtyi laskemaan:
"Kaksitoista ynnä neljä on kuusitoista", sanoi hän, "ynnä kahdeksan on neljäkolmatta, joka jaettuna kuudella on neljä; minkä jälkeen meille jää puoli; siinä se on, minä tiedän paikan, ja jos erehdyn jalankin verran, voitte sanoa minua tietämättömäksi ihmiseksi".
Arkkitehti lausui nämä sanat niin varmasti, että kansalainen Théodore jähmettyi kauhusta.
Santerre katseli pohjapiirrosta jonkin verran kunnioittavasti; näkyi, että hän ihmetteli sitäkin enemmän, kun ei ymmärtänyt mitään.
"Seuratkaa nyt tarkasti, mitä aion sanoa."
"Minne sitten?" kysyi Santerre.
"Tällä kartalla, jonka olen piirustanut, helkkarissa! Seuraatteko mukana? Kolmentoista jalan päässä seinästä on liikkuva paasi; olen merkinnyt sen A:lla. Näettekö sen?"
"Tottahan minä näen A:n", sanoi Santerre; "luuletko sinä, etten minä osaa lukea?"
"Tämän paaden alla ovat portaat", jatkoi arkkitehti; katsokaa, olen merkinnyt ne B:llä".
"B", toisti Santerre; "näen B:n, mutta en portaita". Ja kenraali alkoi äänekkäästi nauraa omalle sukkeluudelleen.
"Kun paasi on nostettu, kun jalkanne on viimeisellä portaalla", virkkoi arkkitehti, "laskekaa viisikymmentä kolmen jalan askelta ja katsokaa ylöspäin, niin olette juuri kanslian kohdalla, minne tämä maanalainen käytävä päättyy kulkien kuningattaren kopin alitse".
"Capetin lesken kopin, aiot sinä sanoa, kansalainen Giraud", sujahutti
Santerre rypistäen kulmiaan.
"Juuri niin, Capetin lesken."
"Mutta sinähän sanoit kuningattaren."
"Vanha tottumus."
"Ja te sanotte siis, että se on löydettävissä kanslian alta?" kysyi
Richard.
"Ei ainoastaan kanslian alta, vaan sanonpa teille vielä, minkä kanslian osan kohdalta se on löydettävissä: uunin alta."
"Älähän, se on kummallista", sanoi Gracchus; "todellakin joka kerta, kun minä pudotan halon sille paikalle, kivi kumahtaa".
"Jos me löydämme sen, mitä olet sanonut, kansalainen arkkitehti, minä tosiaankin myönnän, että mittaustiede on kaunis asia."
"No myönnä siis, kansalainen Santerre, sillä minä vien sinut sille paikalle, joka on merkitty A:lla."
Kansalainen Théodore painoi kyntensä lihaan saakka.
"Jahka olen nähnyt, jahka olen nähnyt", sanoi Santerre; "minä olen kuin pyhä Tuomas."
"Kas, sinä sanot pyhä Tuomas?"
"Niin kautta kunniani sanonkin, kuten sinä sanoit kuningatar tottumuksesta; mutta minua ei varmastikaan syytetä siitä, että vehkeilisin pyhän Tuomaan puolesta."
"Enkä minä kuningattaren."
Tämän sanottuaan arkkitehti otti näppärästi mittapuunsa, mittasi sylet ja pysähdyttyhän sekä sitten laskettuaan tarkoin kaikki välimatkat löi erääseen permantopaateen.
Tämä paasi oli juuri sama, jota kansalainen Théodore oli lyönyt raivokkaassa vihassaan.
"Tässä se on, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti.
"Luuletko niin, kansalainen Giraud?"
Kojussa oleva isänmaanystävä hairahtui iskemään voimakkaasti nyrkillään reiteensä ja päästämään kumean murinan.
"Olen siitä varma", toisti Giraud; "ja teidän tarkastuksenne yhdessä minun tiedotukseni kanssa todistaa Konventille, etten ole erehtynyt. Niin, kansalainen kenraali", jatkoi arkkitehti korostaen joka sanaa, "tämän paaden alta avautuu käytävä, joka päätyy kansliaan kulkien Capetin lesken kopin alitse. Nostakaamme tämä paasi, tulkaa alas käytävään minun kanssani, ja minä otan todistaakseni teille, että kaksi miestä, vieläpä yksikin, voisi yhdessä yössä ryöstää hänet kenenkään sitä epäilemättä."
Arkkitehdin sanojen aikaansaama kauhistuksen ja ihastuksen mumina pääsi koko ryhmästä ja kuului kansalaisen Théodoren korviin saakka: tämä näytti muuttuneen patsaaksi.
"Siinä on meille vaara", jatkoi Giraud. "No niin, kun minä nyt laitan maanalaiseen käytävään ristikon, joka leikkaa sen kahtia ennenkuin saavutaan Capetin lesken koppiin saakka, niin pelastan isänmaan."
"Oi", sanoi Santerre, "kansalainen Giraud, siinä on sinulla hieno ajatus".
"Helvetti sinun järkesi sotkekoon, kolminkertainen tyhmyri!" murisi isänmaanystävä kahta raivokkaammin.
"Nostapas nyt paasi", sanoi arkkitehti kansalaiselle Gracchukselle, joka paitsi lyhtyään kantoi vielä sorkkarautaa.
Kansalainen Gracchus ryhtyi työhön, ja hetken perästä oli paasi nostettuna.
Silloin näkyi ammottava maanalainen käytävä portaineen, jotka hävisivät syvyyteen, ja sieltä pääsi ummehtunut löyhkä, joka oli paksu kuin sumu.
"Taaskin myttyyn mennyt yritys!" mutisi kansalainen Théodore. "Voi, taivas ei siis tahdo, että hän pääsee karkaamaan, ja hänen asiansa on siis kirottu asia!"