HIRVEN-HIIHTÄJÄT

J. L. Runeberg'in runoelma

Suomentanut E. J. Blom, Sysmän Kappalainen

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1876.

Hufvudstadsblad'in Kirjapaino.

JOHDANTO.

Kun nyt yleisön käsiin olen rohennut jättää heikon koelmani suomentaa tätä jalon Runoilijamme teosta, ja kun lienee yhtä mahdotonta Suomen kielessä, kuin muissaki vielä elävissä, täydelleen jälitellä tuota kuusimittaista klassis-kielten runoa, olen pitänyt tarpeellisena jo edeltäkäsin, joski vajavasti, osoittaa ne merkittävimmät ohjeet, joita noudattaen olen tätä runo-lajia kokenut suomeksi rakentaa, varsinki, kun ne monessa poikkevat näihin asti käytetyistä, mutta vieläki riidan-alaisista säännöistä. Ja vaikka hyvin arvaan ei kaikin puolin hyväksyttävän tätä kuusimitan käytäntöäni, en ole kuitenkaan epäillyt tuoda sitä näytteille, kun en luulisi siitä olevan toki haittaa suomalaiselle runous-opille; sillä siitähän ratkaisematon asia ainaki selviää, että koetellaan kaikki ja pidetään, mikä hyvä on.

Muuten olen nämä ohjeet järestänyt vaan sen mukaan, miten mikin teokseni kohta on selitystä vaatinut. Ja nyt päättäköön suosiollinen Lukija, mihin kelvannevat nämä:

MIELIPITEET Suomalaisesta kuusimittarunosta.

Mietteensä tästä runon-muodosta ovat jo tätä ennen ilmoittaneet E.A. Ingman, E. Lönnrot, A.E. Ahlqvist ja A. Genetz,[1] joiden kirjoituksiin osoitan siis Lukijaa, jonka on mieli saada tarkempaa selkoa sen itse laadusta ja rakentamisesta. Tahdon vaan tähän liittää muutamia tärkeämpiä sääntöjä sekä jo vakaantuneita että itsenikin ehdoitelmia.

Pää-sääntönäni on ollut välttää koron polkemista, paitse joskus sanan-jaossa, (josta enemmän jälestä päin). Sitten eroaa tässä käyttämäni kuusimitta-runo nykyjään tavallisesta siinä, että en ole pitänyt varsin tarkkaa huolta tuosta mora-nimisestä laajuuden mitasta,[2] sen vuoksi, että Suomen puhekielessä semmoisia sanoja, kuin esim. valmiina, äännetään melkein alkupitkinä, johon syynä lienee pidettävä tuo aina koroton toinen tavu. Siihen nähden olen nyt uskaliaasti kyllä ottanut noudattaakseni seuraavata sääntöä:

Säe 1. Torpassa. Alkupitkinä olen pitänyt semmoisia kolmitavuisia sanoja, joiden ensimäinen tavu on pitkä ja toinenki samote, mutta jos tilaisesti, niin siten vaan, että kaksois-kerake tahi keveät l, m, n ja r kerakkeen edellä seuravat sen ääntiötä, sekä kolmas lyhyt ja avoin; esim. raataapi, valmiina; kunnekka, huomenna, torpassa; kaihelma, orsilta, nuorempi, huojensi, luikersi y.m.

Muist. 1. Tällä keinoin olen tarkoittanut jotenki välttää tuota ääntäessä ikään kuin väkinäistä ja hankalaa lyhyen loppu-ääntiön pitentämistä.[3] joka noiden siitä yhä syntyväin kaksi-pitkien kautta tekee säkeen vielä niin pitkä-veteiseksi, Niin on, esim., tämän teoksen alkusanoja ennen suomennettu tähän muotoon: To:rpa:ssa: o:li illa:ste:ttu:, jonka säe-osan olen sovitellut näin: Torpassa iltainen äskettäin oli syötynä, tehden sen sitä turvallisemmin, koska jo muutamissa kielemme murteissaki semmoisia sanoja, kuin torpassa, äännetään, kuin torpasa. y.m. samanlaisia.

Muist. 2. Edellisen säännön mukaan ovat mielestäni käytettävät semmoisetkin eri-sanojen asennot, kuin ju:u:rtu'u'. ja' i:stu'u' ne'; samoin kuin tuo alkupitkäisen mitan sanaa lopettava, mut tilaisesti pitkä, keski-tavu, esim. | päivän ja' | yön.[4]

Muist. 3. Tähän kuuluvain pronomini-liitteesen -nsa päättyvien sanain lyhyttä loppu-tavua lienee kumminki sopivampi pitkänä käyttää, erittäin kun siinä tulee loppuääntiön hengähdys avuksi, ja hyvinki kaksi-lyhyen edellä, jos seuraava sana alkaa kerakkeella, joka silloin ääntyy, kuin kerrottuna, ja siten pitentää sanotun loppu-tavun, esim. poikansa tuli sinne. Samote muissakin hengähtävään ääntiöön päättyvissä sanoissa, esim. tulisi sinun veljesi Matti.

Muist, 4. Saman ensimäistä ohjetta käy noudattaminen pitemmissäki sanoissa, esim. arvokkahalle, äidittömänsä.

Säe 1. iltainen. Yllä ehdoittamani säännön suhteen voi loppu-tavu olla sul'ettukin, jos seuraavan sanan ensimäinen pitkä tavu on alkava ääntiöllä, esim. kerjääjät aina; mutta jos kerakkeella, niin saattaa se silloinkin olla sul'ettu ja, kuuluvana eri-sanaan, siis keski-arvoinen,[5] vaan parempi lienee kuitenki tarkata, sopiiko edellisen sanan loppu-kerake helposti yhteen seuraavan sanan alku-kerakkeen kanssa, esim. iltainen joutui, kun sitä vastoin olisi paljon tukalampi sanoa: kerjääjät kaikki y.m.s., tullen tämäkin aina siihen, mitenkä kerakkeet toisiansa seuravat.

Säe 2. tilavall', Taka-jättöä olen tarvetta myöten käyttänyt

1:ksi, jos seuraava sana alkaa ääntiöllä, niinkuin a) kaksi-tavuisissa sanoissa, joiden pääte on -a tahi -ä, esim. viel' oli, y.m, b) sijapäätteissä -sta ja -ksi, sekä -ta, -ssa, -lla ja -lta, vaikka harvemmin viime-mainituissa, esim. kaupungist' oli tullut.

2:ksi, jos seuraava sana alkaa kerakkeella, olen joskus silloinki käyttänyt taka-jättöä, varsinki, jos sen kautta lyhennetty sana loppuu ja seuraava alkaa samalla kerakkeella, esim. Kaikki jo valmiiks saa, niin voit ihan huoleti maata. Muuten luonnistuu taka-jättöä käyttää kerakkeen edellä sopivammin nousussa, kuin laskussa, jolloin äsköinen säe, taka-jätön sattuessa sanan-jakoon, tulee muodostumaan näin: Kaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata; ja hyvinki sopisi sitä tällä tavoin käyttää kaksi-lyhyen edellä, esim. Noin tukevaks tuli tuo.

Muist. 1. Muutamissa sanan-muodoissa olen välistä jättänyt i-päätteenki, kun se on hengähtämätön, niinkuin pronomini-liitteissä -ni ja -si, sekä impf. ind. aktivin 3-ssa pers. sing., paitse kaksois-kerakkeen jälestä, esim. Isän' onpi, setäs alkoi; käsiään ojens' ilmaan; vaan ei koskaan: ott' oven auki, varoitt' äitiä j.s.; niin myös Opt. samassa paikassa, jonka i-pääte, vaikka kohta hengähtävä, puhe-kielessä tavallisesti jätetään, esim. laimin löis' minun lasteni holhon.

Muist. 2. Tässä i-päätteen jättämisessä on merkittävä, että se puhuttaissa korvataan melkein kuin kerake j-llä, joten sanan loppu-tavu ikään kuin tilaisesti pitentyy, etenki nousuun asetettuna, esim. sepä het' meni sinne, lue: sepä hetj meni sinne. Tämä seikka on johdattanut minua noutamaan seuraavata mielestäni jotenki luontevaa sääntöä:

Kaksi- ja neli-tavuisten sanan-muotojen hengähtämätöntä loppu-i-tä käy jättäminen, jos jälelle jäävä loppu-tavu asetetaan nousuun, varsinki kerakkeella alkaviin kaksi-lyhyen edelle, esim. puhuttel' sitä hiljaa. Kolmi-tavuisissa taas on mainittu tavu asetettava joko sanan-jakoon tahi laskuun, ja viime-kohdassa sopivimmin, jos ääntiö seuraa, esim. sukkulakin suljaht' usehin: akanat puhals' ilmaan.[6]

Muist. 3. Jättö-merkin olen tykkönään heittänyt pois pronomini-liitteissä -si ja translativi-päätteissä -ksi, samoin kuin jo v. Becker'kin kirjoitti Turun Viikko-Sanomissa, esim. setäs, valmiiks. Ja voisippa, luullakseni, vielä tarkemminki raivata pois nuo harmittavat silmän-tikut, missä vaan tämä menetys ei vaikuta mitäkään epäselvyyttä.

Säe 3. vatiloissa. Useammassa kohdin olen seurannut Savon murretta, koska se sulon noreutensa puolesta on, mielestäni, enimmin vastaava Kreikkalaisten kertoma-murretta ja on muutenkin erittäin mukava kuusimittaiseen runoon, esim. patoaan, isäntä'i, vetänynnä y.m.[7] Olenpa vielä välisti supistanut semmoisia sanan-muotoja, kuin tämä vi viimeks-sanottu, niin että päätteen -nunna asemesta olen käyttänyt ainoastaan -nna, esim. unohuttannakaan.[8] Samote myös olen kovien kerakkeiden pehmetessä jättänyt ne useasti pois, niinkuin Suomen vanhassa nelimitta-runossakin on tapana, esim. jahillen, ehoituksestaan,[9] mainimatta vielä muutaki sille murteelle omituista.

Säe 5. jakoi. Kaksi-tavuisen Impf. ind. aktivin 3-nen pers. sing. päätteitä oi, ui ja yi olen käyttänyt lyhyinä, syystä, että niiden i on puhe-kielessä jo melkein kadonnut, esim. Rahvaallen jakoi hellettään.

Säe 10. emännän. Jos kolmi-tavuisissa sanoissa ensimäinen tavu on lyhyt, niin on toinenki, vaikka tilaisesti pitkä, käytettävä lyhyenä, jos loppu-tavu on pitkä, esim. ra'ka'sta:a:; mutta jos keski-arvoinen, niin on sen pitentyäkseen sopivampi, että kerake seuraa, kuin ääntiö. Parempi on sentähden sanoa: rakastun tähän neitoon, kuin jos sanoisi: rakastun ihanaiseen.

Muist. Tätä sääntöä olen noudattanut sanojen sisälläkin, esim. rohke'a'mma:sti, tyttäre'lle:nsä.

Säe 13. mustaa. Tässä on nyt korko polkeuksissa, syystä, että olen käyttänyt sanan-jakoa (caesuria), jolloinka sanan koroton tavu tulee alkamaan runojalan ja siis sattumaan nousuun, esim. Tyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä. Tämmöistä sanan-jakoa tosin ei Suomen kuusimitassa ole vielä juuri hyväksytty ja Genetz on sen yksinpä kieltänyt;[10] mutta, vaikka korkoki siten polkeutuu, on se mielestäni, harvoin ja älyllisesti käytettynä, pikemmin pidettävä runo-säkeen kaunistuksena, varsinki, kun se on Suomen kieleen niin luonnistuva. Pidettiinhän klassis-kielissäki runoa sitä sointuisampana, kuta enemmän sanan-jakoa käytettiin. Sentähden en ole epäillyt sitä joskus viljellä, etenki säkeen kolmannessa jalassa, johon se paraite soveltuu, jos kohta sitä käy muuanneki säkeen sisälle asettaminen.

Säe 115. Lihaa. Tämmöisiä lyhä-pitkiä sanoja, joiden korko on niin jyrkkä, että seuraavan tavun alku-kerake milt'ei kerrota, olen puhe-kielen mukaan käyttänyt kaksi-pitkinä,[11] esim. Elä makaa, Matti, nyt enään.

* * * * *

Nämä nyt ovat ennen muita ne kohdat, joiden kanssa olen tahtonut Lukijata ensin tutustaa, että hän, teokseeni tartuttua, ei lii'oin oudoksuisi tätä kuusimitan käytäntöäni.

Maamme umpisuomalais-kansalle en voi olla ynnä mainimatta, että sen omituisia oloja ja elin-tapoja ei ole vielä kukaan niin nerollisesti ja elävästi kuvaillut, kuin tämä meidän ja koko Pohjolan etevin runoilija Runeberg, ja varsinki tässä runoelmassa. Mutta kun se on ruotsinkielinen, on minussa syttynyt harras halu saada se koko Suomemme omaksi, että sama kansallistunnon ylennys, jota se aina on maamme lukijoissa vaikuttanut, pääsisi rahvaassaki laviammin elähtymään.

Tätä olen kyllä tarkoittanut; vaan voipiko heikko mukailema vaikuttaa yhtä, kuin itse mukailtava taide-teos? Niiden eroitus on sama, kuin kukkasen ja sen kuvan välillä. Kuvaan on mahdoton saada sitä loiston ja lemun suloa, joka on kukkasen viehättävin omaisuus. Sama on myös käännöksien laita, niin tämän, kuin muidenkin. Alku-teoksen omituinen väri ja henki kähenee ja haihtuu sitä muuttaessa, samoin kuin kukkasenki. Mutta, armas Suomalainen, koska niin on, ja et kuitenkaan muulla, kuin tällä keinoin, olisi päässyt siihen tuttavaisi huvittavaan keskuuteen, jonka tässä olet tapaava, niin elä siis mahdotonta vaadikkaan, vaan pidä tahtoani tekona parempata odottaissa. Siihen asti sul'en nyt itseni hyvin toivottavaan suosioosi.

Suomentaja.

Sysmässä 24 p. Syyskuuta v. 1876.

HlRVEN-HIIHTÄJÄT.

ENSIMÄINEN RUNO.

Torpassa iltainen äskettäin oli syötynä. Vielä
Tähtehinä'i tilavall' oli pöydällä haarikko kaljaa,
Kyrsää vierillä sen, silakkaa, perunaa vatiloissa.
Ol' tupa kuumennettu ja paukkuen liekkuva hiilus
Hellettään jakoi rahvaallen suloisinta ja peitti
Laen savu-pilvihin niin, ett' orsilta tuskinpa nähdä
Voi pärehet sekä reen, mihin kuiveille niit' oli pantu.
Ylhäällen toki jäi savu, mut pimiän tämän alla
Valkaisi viel' useat päre-soitot toimia illan:
Annin, tuon emännän vireän, se kun vuodetta laitti
Yhtenä itselleen sekä miehelle arvokkahalle,
Tyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä
Hiljakseen hyräten runoansa, ja riipeän poi'an,
Appeita kun ruuheen tiheään oven syrjällä mätti
Varsoilleen yhä lattiahan tömisytteleville.

Itse nyt isäntä'i hovin torppari, mielevä Pekka,
Nousi jo penkiltään, joll' uinuksissahan istui,
Pyyhkäsi haukottain tukan tuuhean otsaltansa,
Viimein pään yli oikoen käet puhui verkkahan sitte
Ruumiist' uupunehesta jo painaen hiipivän torkan.
Mielellään levännyt kyll' oisippa, kun koko päivän
Nietteissä kaalaten hirsiä ol' hovihin vetänynnä,
Jollei käskenyt ois Komisarjus, herra sen itse,
Huomis-aamuna torppariaan joka miestä jo varhain
Luokseen hirvien vuoks lähi-tienoilla ilma'uneiden.
Huolissaan jahillen varustaita jo nyt hänen täytyi
Pois uni armahinen jättää, väsyneenäki vaikka;
Riippuihan tyhjänä, täyttöä vaan odottain, eväskontti
Eikä nyt oivallinen tuo harvoin pettävä pyssy
Tahtonnakaan tulestaa, kun pii oli tylsynyt aivan.
Otti sen vaarnastaan varoten sekä pois tupen siirsi
Hylkeen-nahkahisen, joka piippua varjoi ja lukkoo;
Kiiltoa puun, nykyjään nyt mustatun, viel' ihaellen
Etsi jo piin toisen terävämmän sen kotelosta.
Vaan emännälleen myös sanoi mielevä Pekka nyt ynnä:
"Anni, tän'iltana on paras, että jo konttini täytät
Miehelle riittääkseen, joka metseä käy koko päivän.
Kaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata;
Ain' uneton sivu-kumppani on työ laimille lyöty".

Mut hän vastasi nyt nuristen tuo toimeva Anni:
"En minä koskaan loppuvan näe sinun kiihkosi metsään.
Karhuko mieleltä oot, oma Pekkani, mielevä muuten,
Aina kun metsän riistoa vaan sekä jahtia mietit?
Ystävä järkevä, et kotimailla sä viihtyisi yhtään;
Polttava hiilikö on jalalles tuvan rauhaisa silta,
Kun yhä korpia vaan samota typö-tyhjissä töissä
Noin haluat? Täytyy tänähän toki jahtisi jäädä.
Kau'an jo varrottu veljeni jos, kuten uhkasi, tullee
Nyt talon jättäen sinne ja lapsuiset äidittömänsä,
Käypikö mun, kukon laulavan kanss' isännöivänä, yksin
Istuminen veli armastan' huvittaa koetellen?
Sun sitä tervehtää sopisi kotonas ja sen kanssa
Niin, kuten ainaki langokset, suosin pakinoida".

"Eipähän!" vastasi nyt hänellen taas mielevä Pekka,
"Eipähän! taiten-lausuva muor', mitä herrani käski,
Tehtävä on, jollei, kuten jahti, se mielehen oiskaan.
Mutta jos huomennakin tulisi sinun veljesi Matti,
Noh, hyvä! kestitä armastas, miten voit, parahittain,
Että se viihtyisi vaan tuvass' istuen, kunnekka joudun".

Hällen vastasi taas tuo taiten-lausuva Anni:
"Jos minä ees kerran näkisin sinun vaivasi palkan,
Silloin mä kiihkoas en niin ihmeeksen' panisikkaan;
Mut Komisarjusta'i kun kunnioitettua autoit
Päiväsi täyden ja hirviäkin parahan osan ammuit,
Illalla ain' iloiten palasit, jos vaan yhen vuodan
Sait yli sen, mitä muut, enimmän kun herrasi otti".

Nyt hänellen vastas' hymy-suin taas mielevä Pekka:
"Noh, hoh! taitava muor', näet, herrahan eestämme yksin
Vastaapi, jos käräjiin vie Vallesmanniki meidät.
Tarkkahan muista se myös, ett' on laki hirviä säästää
Pyssylle vaan Kuninkaan, kun maassa se liikkuupi joskus".

Vaieta ei voinut toki taiten-lausuva Anni,
Mut tasoitellessa vuodettaan sanoi taas hymy-huulin:
"Kyllä on huokea sakko, kun ei sitä vaadita koskaan;
Herroja käskettävän käräjiin, sano, milloinka näit sä?
Vieppäs voudille vaan kala-kimppusi tai joku lintu,
Katso, pyyttäkö nyt sua? 'Terve, naapuri, terve!'
Huutaa jo rappuiltaan kaukaa tuo arvoisa rouva,
Vie sinut huonehesen sekä korvahan kuiskaapi herran;
Tää sua käy heti kättelemään kysyen: 'mitä kuuluu?'
Siis mikä itsesi ois asiaa sovittaissa, kun sulla
Metsät on ansoja täynnä ja viel' oravan monen ammut?
Mut se nyt olkohon niin; rikas säätää, köyhän on täyttää".

Tuskinpa sen sanoneeks sai, kun lähitieltä jo kuului
Kulkujen helkkynä. Nyt heti kuuntelemaan kavahdettiin,
Ikkuna-lautoakin hätien lykättiin nähäksensä,
Kun pihall' äkkiä mies hevon korskuvan eessä jo seisoi.
Tuntematon ei ollunna tuo, sepä ol' Kurun Matti,
Annin lemmitty vel', jota myös odotettu jo oltiin.

Astuen höyryävään tupahan, kuten pörheä karhu,
Nyykkäsi hän hyvillään oven suussa ja reuhkalla pieksi
Pois lumen turkistaan sekä karvais-jalkinehistaan.
Mut isännän, emännän, pojan, tyttären nyt sylin häntä
Tervehtäissä jo uunilta'i sikiöt noki-naamat
Alkoivat tirkistellä ja kirkuen kiivetä maahan
Rinkelin saadakseen tuliaisiks tai palan juustoo.

Tervehdittyä näin heti saattipa Anni jo veljen
Istumahan peremmäks paikkaan, min viittasi hälle
Pöydän pääss' ylimmän, kuhun yhtyypi kulmassa penkit.
Istuiki tää ja kun sai tulen messinkikiskoisehensa
Koppahan vaan, koto-kasvuisiaan jopa lehtiä poltti
Vastaten mielellään, kun seikkoja nyt sisar urkki
Niin hänen lapsiensa sulojen, kuin viljavan konnun.

Pekka se kohdastaan taas korjaamaan meni varsaa,
Kiini ku ohjistaan tömisytteli ulkona tuolla.
Länget kulkuisineen käsivarrellansa ja luokki
Sai hän, mut nujuten, tupahan oron uljahan viimein.

Kau'anpa vaan pakinoiss' ei viipynnä taitava Anni,
Mut ukot itsekseen puhumaan vapahasti jo jättäin
Ruokoa veljelleen meni laittamahan parahinta.
Aukasi siis silatun, heleänpuna-maalisen arkun
Ruusuine varjona tummempineen, joka nurkassa loisti.
Toi esillen viinaa lasinsa puu-jalkaisen kanssa,
Pöydän katti ja vartaaltaan leivän murehimman
Mursi ja laitteli sen; tytär aitasta'i kävi voita,
Lihaa, juomoa iltahiseks enon armahimmansa.
Aatria noin reilaan pian joutui, kun toimeva Anni
Ruu'at valmiina, näet, erikseen oli ennen jo pannut
Veljelleen hyvikkeeks sekä näyttääkseen tavaroitaan.
Tää lasin tyhjensi kohta ja herkkuja söi ilo-mielin.

Ei unohuttannakaan toki taitava Annipa siitä
Juttuansa jatkaa, kuhun tuon oli jättänyt äsken,
Mut Kurun Mattia taas puhuttel' täten lausuen kohta:
"Kyllä se miehelle vaikea lie noin yksinnä johtaa
Työt niin ulkona, kuin tupa-toimet vieläpä muutkin,
Varsinkin talo jos, kuten sun, iso on sekä vauras.
Onhan nähtävä myös, miten uhkeakin hepo mäessä
Uupuupi, kun kuormaa kulettaa jykeämpätä yksin.
Mutta kun aisast' auttaen käy sen johtaja ynnä
Vaatien vaan sanoin lempehin, niin molemmat ne jo mäelle
Pääsevät helpommin; samoin miehenki on keveämpi,
Vaimo kun armas seurana on kuormaa vetäessään".

Vastasi taas hällen Kurun riipeä Matti ja lausui:
"Onko se ihme siis, jos harvoin saan kyläellä?
Niin on laitani, näet, niin oon koti-huolissa kiini,
Kuin katiskaan moni-koppeliseen tuo suljettu hauki;
Sieltä se päästäkseen mihin kulmaan suikerteleekin,
Esteitä aina on eessä ja turhaan vaan sapikoipi.
Metsiä, maita jo hoitanut oon, kuten ainaki maamies,
Mut isännöivänä vaan, nyt täytyypi myös emännöidä.
Tuskinpa siitä on vuos', kuin kuoli jo vaimoni armas:
Raskaampi on toki tuo ollut, kuin entiset yhteen.
Jos menin kyntämähän, jos painavan ohrani kylvöön,
Tai jos heinäni hyöstyvän taas tekohon mua aika
Kutsui ja korjuusen rukihin hyvin kellertyneeni,
Pii'at ja lapset pirttihin jäi valtaan omahansa;
Tai jos pistime taas tupahan, heti karkasi toimi
Vainio-töistäni pois sekä muistuttamattomat rengit
Istui jo jouten ristissä käet leväten makiasti.
Raskahin lapsia oil toki kuulla, kun vanhempi huusi
Äitiä, nuorempi taas yhä rinnoilla outojen itki".

Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:
"Tyhmäks sun nimitän, jos noin ikä-vuotesi parhaat
Huolissa vaan kulutat, kuu voit ilon nauttia vielä.
Vaimo jo siis ota taitava taas, joka uskollisesti
Voi taloas hoitaa, huvittain sua yötä ja päivää;
Kohta kun myös tavannet, varoisin, tähän taipuvan neidon".

Ruu'alla viel' ollen nyt vastasi riipeä Matti:
"Niin se on, armaani, mut, vaikk' etsinnä oon nuremielin
Naisien joukossa, en viel' oo sopivaa tavannunna.
Usein aattelin näin: otan nuorenko vai iäkkäämmän?
Kenties saat va'amman i'ältänsä jo eistynehestä;
Kietoopihan joka vierevä vuos' pikaluontoa paulaan,
Niinkuin kärpäisen laimasevaan lankaan hämähäkki;
Vaan ei antaisi tuo minullen, mitä nuorempi voisi,
Riemua rakkauden sekä poskien loistoa, joita
Virkeä mies tavoittaa toki parhaana antina naisen.
Jos taas, katsoen vaan hupaisaan, otan hilpeän, nuoren,
Pelkään, että se löis laimin minun lasteni holhon,
Taikka, jos itselleen myös sais rehevät pojat, oisi
Niille vitsana, jotka sen ei levänneet sydämellä.
Siksi mä viivynkin valintoo tätä peljäten aina".

"Hei toki!" joutuen nyt tähän vastasi taitava Anni,
"Miettiä, arvella vaan, sepä aina on mielehen miesten.
Ei ruveta mihinkään, joll'ei edes taas ajatella,
Kunnekka, peljästyin vaan luultuja vaaroja, niinpä
Siekaellaan usehin, etu että jo pääseepi käestä.
Ei ole huikkuva aina, mit'ei vakauttamia vuodet,
Ei vakainen sekähän, oloaan mik' on nauttinna kau'an.
Maallis-muodoissa, näet, jalo luontoki tuo moninaista,
Niin eri-laatuja luontehiden myös ihmisienkin.
Katso kasvia vaan kevähän, miten rannalla hiljaa
Juurtuu ja puhkee se, kun puro taas sata-vuotinen syöksyy
Raivona sen sivut'e kohinallahan täyttäen seudut.
Siis, veli Matti, se neitonen nai, heti jonka ma neuvon!
Jos kysyt ikää, niin kah'eksan toist' onpi se vuotta,
Ruumihin jos uheuutta ja poskien ruusuja, kyllä
Etsiä saat kau'an, sen vertoa kunnekka löydät;
Luonnetta jos, niin säyseä on se ja lapsena puutteen
Neuvoma kiittäen ottamahan vastaan hyvän kaiken.
Onnen päiviä viettää se nyt hoviss' uhkehimmassa
Piikana piikojen joukossa, mut etevimpänä kaikkein.
Hälle ne kankaistaan huolenpidon uskoopi vallat,
Hällen ruokien puuhan ja hoidonpa viel' avahinten,
Niillen että sen arvelisit olevan oman lapsen".

Puheesen tähän puuttuen nyt sanoi mielevä Pekka,
Kärkkäänä päättämähän, mitä taitava vaimo jo alkoi:
"Varmaan mielessä sulla nyt on Sakarin sulo Hedda,
Parhaittain hänehen kun kiitokses sopivatkin.
Lapsuuden tämä vaivoistaan on koitunna, niinkuin
Siemen ehkiä, jos se on laihemmassaki maassa,
Voimin varttuupi kasvaimeks hyvä-toivehiseksi.
Ei, kuten tää, kenkään sopine Matillen ja jo varmaan.
Kun hänen vaan näkisi, heti rehtevä tuo rupeaisi
Tuumahan sormuksen sekä kihlojen kiirehimmittäin.
Neiti täm' on miesten, näet, häilyvä-silmille, niinkuin
Pihlaja marjahinen, rastaat joka viettääpi luokseen;
Hilppaina laukuelee nämä siivillään kepehillä,
Kunnekka äkkiä puun punavan näkyviinsä jo saavat.
Kohta ne naurahtaa iloissansa ja kiitääpi kilpaa
Maltitta pyrkien aartehistoon rehevimpien terttuin.
Sitten riippuu ne siinä ja sietääpä keppien heittoo,
Ennenkuin pakenee, jos marjoja tahtoisi muutkin.
Siis minä neuvon sen, joka ansaitsee hyvän, oitis
Neitoa miellyttämään, ett'ei sitä toinen jo veisi;
Riennä sen tähen vaan hovihin, hyvä nääläni, kohta".

Vastasi taas hänellen Kurun riipeä Matti ja lausui:
"Ois hupaisaa nähäksen' tuo niin hyvä-kuuluinen tyttö,
Syytä kun vaan saisin tähän rohkeahan yritykseen;
Ei, näet, mieleeni oo kosijaks heti kohta jo luultaa".

Mut sulo-huulin vaan hymyi sangen mielevä Pekka
Nyt hyvillään ehoituksestaan, näin jatkaen vielä:
"On tähänkin hyvä neuvo, kun juur' olohon nykyiseemme
Toivosi luontuupi, kuin kuosiin kuvikkaisehen juusto.
Herrani käskyst' aamulla, näet, läh'en hirvien hiihtoon,
Silloin sä, ottaen mun tuon pyssyni, käyt ravakasti
Myötä ja noin joudut välehen hovihin varakkaasen.
Mutta kun, astuttuas tupahan, kokountuupi muutkin,
Ääneti haet ylös silmälläs tuon herttaisen Heddan.
Kohta sen ilmoittaa jalo varsi ja poskien loiste,
Joukost' että sä tunnet sen sadan vaikkapa pii'an.
Mieleesi jos se nyt on, joka, luulen ma, käy totehenkin,
Voit tytön kanss' sanan leikkisän tai vähin tuttavan vaihtaa;
Sitten taas jahillas tarkkaan asian tämän mietit,
Josko se luonteva on, ja kun aikeesi lie sitä saada,
Niin minä, jos haluat, puhemiehekses rupean taas".

Oivahan mielistyi ehoituksehen Matti, ja nousten
Ruu'alta, nautittuansa jo kestaus-lahjoja kyllin,
Kiitti hän viimehiseks syleten sisartaan sekä lankoo.
Mut erittäin hyvillään oli nyt toki taitava Anni,
Sen hyvän-suontoisa neuvo kun myös oli mielehen miesten;
Laittiki siis evähät hyvin sukkelahan molemmille.
Mutta kun nyt runsaan ravinnon oli säälinnä konttiin,
Riippumahan jykeämpänä sen tukevaan pani naulaan,
Joutuen veljelleen tekemään yö-vuodetta vielä.
Olkia puistettuaan tilan välkeän laitteli niille
Näppärähän lakanat sekä tyynyn höyhenisensä,
Tuodessa tyttären uljaasti tähän lämpimän ryijyn
Vanhojen morsius-vuotehellen kudotun ajallansa,
Anni, sä taitava muor', jopa muuttunna siit' olit aivoin,
Kuin sulo-vihkimävuodettas tämä ryijysi peitti.
Otsasi kurttuinen ol' jo ja turvonna vartesi norja;
Mut sama viel' oli ryijy ja villassa sen helevästi
Loist' alati sini-, musta- ja valko- ja ruskea kuosit;
Peitteeks sen levitit nyt veljelles upeaksi.

Mut sen jälkehen kun levollen teki mieli jo kaikkein,
Sammuksiin pärehet pani nyt ne ja raukeat uskoi
Ruumihit yön kätehen unen helmassa taas viretäkseen.

TOINEN RUNO.

Sirkkojen kirske jo raukeni pois noki-rinnoilla uunin,
Hiilikko hiipui ja säylällään öinvalvova kukko
Nurkassa lauloi jo myös aamun-tulon entehitänsä.
Tuskinpa tuost' olisi havannut toki mielevä Pekka,
Kun väsyneenä se noin oli vaivoistaan monen päivän,
Ynnä jos ei olisi tora kauhea ryskehenensä
Uunilla vaan noussut, joka kiihkeni yön pimiässä.
Siell' liki muuria, näet, virui arvoisa kerjääjä Aaro
Nauttien yksinähän vari-höyryä sen suloisinta,
Kun sivu-kumppaninaan joukost' urojen toki loikoi
Loinen Paavo, jokei halu-lämpöä tuntenna kyllin.
Tää väkisin koki paikaltaan nyt Aaroa syöstä,
Kievoittihe toverin taakse nopeasti ja tunki
Pois sitä, kuin telkin; mut suutuksissahan Aaro
Sai hamuten käsihin tönivän nyt Paavon ja maahan
Paiskasi niin hevin, kuin olisi rususäkki se ollut.
Nyt havahtui ryminästäpä Pekkaki säikähyksissään.
Mut pahoin voivottain puhumaan rupes' ynnä jo Paavo:
"Kuules, Pekka, ja näe, parempaa miten kerjääjä kohtaa,
Äissähän ylpeenä kun minun runttasi noin nurin niskoin,
Kuin olisi kuningas muka, vaan ei nauttija armon".

Vastasi nyt hänellen heti rehtevä kerjääjä Aaro:
"Pois mua kun tungit ja et suonunna ois ukon harmaan
Kyljelle uunin lämpöä ees, jota kaikille riittää,
On oma syys, jos niskasikin nyt taittanut oisit".
Mut kun mielevä Pekka jo sai alun riitahan kuulla,
Niin hymyi hän sydämestä ja käänsihe loisehen Paavoon:
"Veikkoni Paavo, se on paras antaa muilleki oikeus;
Lepää uunilla, näet, myös kerjääjä suojassa Herran".
Tuon sanoi, mut loinen vaan ääneti uunihin kömpi,
Jonka se kuumehesen kivi-vuotehellen heti nukkui
Vaurion unhottain siten maatessaan makiasti.

Unta nyt ei jatkaa enähän toki malttanna Pekka,
Vaan meni Mattiakin havahuttamahan levoltansa.
Kohta jo vuoteellen tuli näälän ja käellähän koski
Oikoa sen, sanan muistuttavan näin kuiskaten ynnä:
"Nouse, aamu jo on! Elä makaa, Matti, nyt enään,
Jos tänähän mielit, kuten eilen, toivolliselle
Jahdille Heddoa nähdäkses, — niin pois hovihin nyt!"
Noin sanoi; säpsähtäin tilaltaan heti hyppäsi Matti
Istualleen, mut kohta jo taas meni mielevä Pekka
Valkeeta toimittamaan, vaan kaiveli liedessä kau'an,
Kunnekka pohjalta löys' hiilen tulisen toki viimein.
Kaks päre-tikkua sipsenä vaan näpeästi sen otti,
Vei liki huuliansa sekä pullokkahin puhui poskin
Päälle, ja nyt tukahuttava nous' savu ympäri naaman,
Vuoroin välkkävän ilmi ja vuoroin peittyvän yöhön.

Kuitenkin välehen tuli syntyi ja, kun päre-leimu
Nyt tuvan valkaisi, niin kanat torkustansa jo toipui,
Pankollakin päätään ravistain venyi töykeä kissa,
Kun hädissään kani taas lymy-paikkoa hyppien etsi.
Joutuen, mut hyvillään, vetämään rupes' yllehen Pekka
Nyt puvun harmaja-sarkahisen, monikoetetun, vahvan,
Kylmenemästä ku sen jäsenet lihavat hyvin esti,
Villais-sukkihin lampöisihin jalat tungettuansa
Kenkiytyi sievään sekä lammas-nahkaisen turkin
Naulast' otti ja vartalonsa rotevan tähän kääri,
Viimein vyöks upean sitoi messinkilättyisen hihnan.
Noin nyt kartanohon komeaan menemään oli valmis.
Mattikin astui jo nurkastaan puetettuna aivan
Päästähän jalkoihin niin, jahillan kuten aikova aina'i;
Turkki sen uhkea vaan, joka lauhkeita nahkoja lampaan
Ol' tusinan vetänyt, hyvin arvost' ehkiän varsan,
Viel' oli vyöttämätön, mut hän sitä kääri jo verkkaan.

Kun molemmat kelvoin varustettuina nyt oli matkaan.
Pekka jo niskoilleen väkevillen viskasi kontin,
Pyssyn sai olalleen Matillen samoin antaen vanhan
Ruotsin kiväärin moness'-ollehen tuon sekä lausui:
"Tässä se kalleus on! Sinun tähtesi tään otan kerta.
Itse sit' en käyttää ole raskinna; riippunut on se
Seinällä vaan nokisell', isä kuin pani siihen sen ennen".

Virkkoi; ja nyt hymy-suin nojas' olkoa vastahan Matti
Kiväärin hyvin hihnoitetun lakin pannen jo päähän
Alttiina lähtemähän kosijan sekä jääkärin toimiin.

Huomen-ryyppyä Pekka tok'ei unohuttanna ottaa
Itse ja tarjota näälälleen myös arvokkahalle,
Vaan nyt lämmittimen ilo-mielin ne matkalle otti.

Mut ulos tultua kun näkivät ihan selkeän taivaan
Tähtiä täynnä, ja kuulivat, kuin lumi kiiluva kirskui
Jalkojen alla ja nurkissa'i miten pakkainen paukkoi,
Pekka, ne nyt kun nous' ylös suksilleen silehille,
Riemuten sielussaan sanoihin näin puhkesi kohta:
"Veikkoni, päivä täm' on toki markkoja maksava vasta.
Ihme, tuskinpa luullunna ois itä-tuulosen kosteen
Niin pian kääntyvän vielä, kun suojalla alkoi se eilen.
Helppo nyt on jahata; niin suljat luikoopi sukset,
Kuin teräs iljama-jäällä, ja hankiki hirviä estää;
Seuraa joutuen nyt; yli niittyjen tiemme on suorin".
Virkkoi; ja kiitäen pois mäen jyrkänteelle jo pääsi,
Tuolla ku niityllen pihaton taka-puolite vietti.
Joutuiki Matti ja nyt alaha nopeasti ne lensi
Niin, kuten varjot pilvien, joit' ajelee raju-tuuli.

Päästyänsä lakialle jo hiljemmästi ne luikui
Aitojen yl', nämä kun lumehen oli peittynnä kaikki;
Vaan nyt riipeä Mattipa arvelevaisena lausui:
"Kernaasti jahillen kanssas tulen toivoen siitä
Rattoa, vielä kun saan Hedan tuon hyvä-kuuluisen nähdä;
Mut kysyä täytyy minun ensinnä, mielevä Pekka:
Saapiko huoleti vaan näin hirviä ampua täällä,
Tyytyykö herrasi myös minuhun; kukaties halukkaammin
Käyttääpi hän omiaan, kuin seurahan ottaapi oudon?"

Vastasi taas hymy-suin tuo mielevä torppari Pekka:
"Ensimmäisiä ei nyt kaadeta hirviä meillä,
Ammumme vaan, käräjiin jos luotia tuiskuisi vaikka.
Ei ole pelkoakaan, ett'ei sua ottaisi herra;
Meitä on torppariaan kaheksan, hiess' otsamme jotka
Maita sen oivia raadamme kyllä, mut ei ole meistä,
Kuin pari ainoa vaan, joka pyssyä käyttäisi kelvoin:
Metsolan Pekka ja Pyylahen myös Sakar ainaki toinen.
Pekka on voittava, näet, kun rehtevä taas Sakar' äijä
Liekkinä leimahtaa heti pyssyhyn tartuttuansa
Valmiina pilvihin ampumahan, jos joutuupi intoon.
Meitä nyt on tarpeen useampi, jok' ampua taitaa,
Ett' eri-haaroilta hirviä sais näin vastahan ottaa
Luodeilla, hiihtäjien taas huudolla niit' ajaessa.
Varmaan oot sinä siis hovihin hyvin suotuisa vieras,
Vielä kun siihen nääläni oot sekä mainio kyttä".

Noin puhui hän, ja nyt tyytyen taas sanoi riipeä Matti:
"Aina on tuntematon toki silmän määränä kaikkein:
Kukin, niin tapa ihmisen on, ylös heikkoa kohtaa
Etsiipi vieraassaan ja sen virhiä pilkkaapi salaa.
Koissani jos kerran erehdyn, niin ei sitä mikskään
Katsota tietäen mun toiste tekevän' paremmasti;
Täällä on arvoni mittana taas, miten ensinnä näyttäyn;
Siis sano, sattuuko maalihin myös hyvästi tämä pyssys?
Pelkään, että mä vaan kovin itseeni luottaen kenties
Kaukaa syrjähän ammun ja niin tulen viel' ivan alle".

Eipäs vai'enna nyt enähän tuo mielevä Pekka,
Mutta jo äänensä korottain kehua täten alkoi:
"Kun näkö-matkalla vaan olet, ystävä, kyllä se sattuu.
Ammu, ja kaatuupi hirvi, jos ei ase muuttunna liene;
Monta on laskettu laukaisemaa parempaaki jo sillä.
Niin sodan aikana kerran mun setä vainaani Jussi,
Urhona kun kapraalina eest' isänmaan sitä kantoi.
Kuormia kalliita toi, sata karskia miest' apunansa.
Mut kun siell' usehin vihollisten joukkoja liikkui,
Niin oli retki se vaarallinen, jalon katteinin että
Kulkea vaan täytyi varoten sekä rohkeastikkin.
Nyt vähän huomattuaan kyläss' alkoi ne astua eelleen
Miehissä taas, mut arkoinapas kävivät talonpojat
Kukin vierellä kuormiensa sekä, mielessä pelko,
Juhtoja laahaaviaan yhä ohjaksillahan löivät.
Näin tuli hiljakseen ne jo hongikkoon iki-vanhaan.
Mut älymättäpä ei sota-katteinin toki jäänyt,
Suojassa ett' isojen petäjäin moni väijymys ehkä
Nyt vihollisten vois kätkeytyä, varsinni tuolla
Myllyissä, taajahan joit' oli tehtynä pienehen koskeen.
Jyrkästi siis käski hän nyt varomaan joka miehen
Ees taas astuen itse ja koetteli kiikari käessä
Keksiä metsistön välite silmää vihamiehen;
Noin läpi kuusiston myös soidinmies vakoaapi,
Metso kun napsaelee hämärissä, ja hän kavalasti
Juoksahtaa sekä taas heti kuuntelemaan pysähtyypi.
Ei vakonut toisin jalo-syntyinen katteini metsää
Nyt joka haarallen, kun sen lähi-tienoille joutui.
Niin kävi hän sivute myös uljahan kapraali Jussin.
Turhaan seutua tää ei silmäellyt terävästi;
Tuuhea oksaisehen, näet, kuusehen näytti hän kohta,
Joen ylite joka riippui, ja Katteinillehen lausui:
'Latvassa eiköhän tuon havuisessapa kiilune kultaa?
Katso, luulen ma siell' olevan vakojan lymymässä!'
Noudattain tätä nyt jalo-syntyinen Katteini kohta
Sinne kiikarin kääns' sekä näin kehottain puhui sitte:
'Oikein! on puku tuo vihamiehen; mut, urot, teistä
Ken lähettää luodin nyt lintuhun ryyppyä vastaan?'
Virkkoi; mut ihmeissään joka mies sanan kuulipa moisen,
Maahan katsoi ja hampaitseen hiljaa jupis' ynnä,
Kuiskaten muutama näin toverillehen myös lähimmälle:
'Ennen mä ampuisin otsahan kuun, etemmällä jos onkin;
Sen, näet, saa paremmin toki tähtähimeen näkyville'.
Mut esihin setän' astui ja sai hanansa vetehelle
Kulmat vaan kuroten sekä viikset turtunehensa.
Hän oli ainoa nyt, turvin joka rohkeni koettaa,
Hällä kun taitoa ol', jalo pyssy ja silmäki tarkka.
Viitaten pyysi hän Katteiniaan väkensä heti viemään
Rauhassa pois, ett' ei paulaa tätä keksisi sissi,
Hiipien kyyryllään tie-aidan juurellen itse.
Joukko jo marssi ja ei näkynynnäpä niin yhen yhtään,
Silmäänsä joka kääns' nyt toisaha, kuin toverinsa:
Maahan, näet, kuten viljavahan yhä silmääpi tähdet,
Niin nämäkin joka mies vaan kuusen latvahan katsoi.
Toivo ja epäilys, iva puol-purenneltu ja vartous
Kasvoissa kaikkien nyt havaittiin, samoin kasvava kuiske
Suustaki sai suuhun hälyneen, hana kunnekka kelvon
Kiväärin sätenöitsi ja ampuma laukesi, sissin
Niin joen roiskehesen rojahuttaen, kuin kala-kotkan.
Verraton laukaus tää koko armeijass' oli kuulu
Kauan ja kivääri myös samoten laveaan tuli huutoon".

Näin nyt Pekka jo loppuhun sai tämän kertoman tarkan.
Mut enemmän haluen vaan tiedustella ja kuulla
Lankohon käänsihe Matti ja taas puhui kohteliaasti:
"Viel' elä tok' lopeta; minun mieleni hehkuupi tietää,
Metsässä kuin kävi nyt. miten väijys luontui ja kuinka
Miehet suori'utui, mut varsinkin jalo pyssys
Kuinka se palvelemast' isänmaata sun haltuusi joutui:
Äskinen kertomas ol' hyvin mieleeni: näet, hupa kuulla
On uro-töit' isien, miten miehuullisesti ne käyttiin,
Mielevän suust' etenkin, joka arvata niit' osoaapi.
Joudu, veikkoni, siis; välite lumisen jopa metsän
Valkia pilkahtaa hovinne tuvan ikkunohista".

Mielellään taas kertomataan täten jatkoiki Pekka:
"Metsässä kun vihamiehiä nyt olevanpa jo tiettiin,
Katteini seisattuen väelleen tehoisan piti puheen
Jyrkästi penäten hyvin kestämähän kahakassa.
Urheina metsähän nää nyt ryntäsi synkkähän, jossa
Niit' otettiin vastaan sapelin välävin sekä luodin.
Väistytty ei; sotilaat tyven-mielinä syöks' etu-päässä,
Vimmassa ärjyen, torjuen taas seuras' talonpojat.
Niinpä ne rynnistiin lävite toki viimein ja joutui
Paikkahan määrättyyn, vaan mont' oli jäänynnä jälkeen,
Joit' epäkäyttöhisiks vihollisten ol' ampuma tehnyt,
Monta ne toivatkin mu'assaan, samoin Kapraali Jussin,
Tuon, joka, kun ladannut oli kiväärin kaheksasti,
Myös kaheksanp' oli kaatanna miestä; ja viimein kun itse
Luodin jo sai sääreen, avull' ystävän rattaille pääsi.
Tuskissaan rakast' ei toki unhottanut asettansa;
Kyyneltä vuodattamatta ja ei valittain kipuansa
Käessähän sen piti viel', yli-korttieriin ne kun joutoi.
Mutta kun käskettiin hänen antaa pois tamineensa,
Tyynenä het' sapelin sekä painetin jätti ja taskun,
Kiväärin piti vaan vähän vielä ja kylträsi hiljaa:
Sitte jo senkin heitti, mut ääneti peittäen kasvot
Itkemähän hyrähtyi; jalo katteini sen toki keksi.
Heltynnä sielussaan rukoel' tuo kentraaliansa
Palkinnoks urollen suomaan asehen tämän vanhan.
Sai luvan myös ja jo kiväärin takaisi pian toikin.
Urhon olkoa nyt hiljaa taputtel' sekä lausui:
'Oi, jos jalkasikin, tover' uljas, niin pian saisin
Jällehen, kuin asehes: ota, nyt se on sun, ja sit' aina
Muistona vaan kuninkaan sekä maan pidä uskolliselleen'.
Mut niinkuin isä vanha, jo vartottuaan tulehmalla
Poikoa kaupungist', hempii sitä, kun palajaapi
Sieltä se, miss' asiat sekä liike viivytti häntä,
Niin iloitsit sinäkin, setä arvollinen, sydämessäs,
Kiväärin tämän nyt kun sait jalon katteinin käestä.
Mut kuten tervettä, niin viallistaki tuo elinkauden
Seurasi, vaan tuli, kun tämä sitten kuol' tupahamme,
Mun isällen' ja, sen kuoltua taas, minullenpa jo viimein".

Langosten lyhennettyä näin tiensä hupaisasti
Joutui ne nyt välehen perillen hovihin varakkaasen.
Mut sisähän veräjäst' avatusta ne sinne kun hiihti,
Koirat töytäsi ees, tuo urhea Bakko ja Jääker,
Tottunna haukkumahan metsässä ja vahtina aittain.
Paikalla nyt äkeästi ne Mattia vastahan syöksi
Valmiina mielt'ei vaan puremaan tätä outoa kyttää,
Pekka jos sauvalla ei niit' ois uhannut puhutellen:
Mut kepin nostetun kun näki nää sekä kuul' tämän äänen.
Vaiti jo het' matoivat noreasti lieruvin hännin
Nöyrinä taas polviin Pekan, liehaellen tutullensa.

Tuo melu arvokkaan tuli korvihin myös Komisarjon,
Tuolla ku nyt saliss' istui jo keskellä ampuma-neuvoin.
Kohtapa siis meni katsomahan, mikä ol' hätä siellä,
Koiria houkuttain ensin rapuillen alas astui,
Vaan kytät yön pimiässä kun huomasi, virkkoi jo sitte:
"Keitä ja mist' oletten? sanokaa tämä paikalla, että
Tietänen, miehiä ootteko mun, vai outoja kenties?"
Ottaen nyt päästään hatun vastasi mielevä Pekka:
"Kunnioitettava herra, min' oon se, ku jahtia varten
Nyt tulen käskystänne ja tuon Matin myös Kurulaisen
Nääläni ynnä; se on jalo kyttä ja pyssyki sill' on".

Arvoisa Konisarjus hyvillään tähän vastasi oitis:
"Oiva on, että sä täällä jo oot sekä nääläsi myös toit:
Nyt useampikin on tarpeen, joka ampua taitaa.
Menkäätte vartomahan tupahan, heti oon minä valmis".
Virkkoi; ja käänsihe pois palaten salihinsa jo jälleen.

KOLMAS RUNO.

Nyt tupahan hyvin loistoisehen, rakettuun pätevästi
Käskyä herran noutaen nyt kytät urheat astui.
Ensin ne sukset nost' toki seineä vasten ja sauvat
Hankehen löi sekä porstuahan jaloistaan lumen pieksi,
Ennenkuin sisähän oven kitkavan kautta ne siirtyi.
Siell' ilokseen näkivät valoss' soittojen nyt varusteissaan
Seitsemän torppari-miestä jo istuvan ympäri pöydän,
Kun hyräten pii'at kuki nurkassaan näpeästi
Kukkiansa surisutti ja lankoa rullahan kiersi.

Tervehdittyä nyt molempain sekä istuttuansa
Alkoi jo, vait' kun muut olivat, heti riipeä Matti
Silmin tarkkailevin tuvan ympäri etsiä Heddaa.
Helpoinpa, kun solean näki varren ja poskien ruusut,
Tunsiki sen joukost' useain, kuten arvasi Pekka:
Sitten vaan ihaltain sitä katseli viehättyneenä.

Vait'-olon katkasi nyt Sakar' arvoisa Pyylahen äijä
Harmaja, vanha, ku pöydän pääss' etevimpänä istui:
"Nyt", sanoi, "nähtävä on, hyvät ystävät arvollisimmat,
Matti kun sai tänne, kuka on paras ampuja meistä?
Kunnioitettava herrako, vai tuo mielevä Pekka,
Vai minä, kenties, voittava oon Kuru-vierahan kuulun;
Tietävän on toki miel', tämä lintuinen kappeli että
Kunnon kyttiä ei vähemmän, kuin miehiä, kanna".

Vastasi nyt jälleen hänellen Kurun riipeä Matti;
"Oi, Sakar', ellös sä noin puhuko sekä kääntäkö kaikkein
Silmiä nyt minuhun, jos sitten en kaatane yhtään;
Kyllähän kyttiä kappeliss' on Kurun lintuhisessa,
Kuin sanoit, taitavia'i, mut lienenkö myös minä niitä,
Sen nyt näyttäköhön tahi kieltäköhön teko itse".
Virkkoi; ja kaikki jo koettelemaan halus' oikkuja onnen.

Mut kuvollaan uunin noki-vierellä myös sopess' oikoi
Ääneti veikkoja parrakkait' ihan keksimätöinnä,
Rihkan myöjiä nuo varakkaan Arkangelin, jotka
Astuvat ympäri maan hiess' otsan kiskoen kultaa
Viehättävää, raskas selässään iso kesseli täynnä
Räämeä loistelevaa ihanteeks hyvä-luontoisen rahvaan.
Laukut vieressä nyt sopess' uunin luona ne loikoi
Uuvuksissahan, kun Kurust' asti ne käynnä ol' eilen,
Joss' olivat levänneet Matin luona jo taas, kuten aina'i.
Mutta kun äkkäsivät äänen, tuvass' siinä ku haastoi,
Tunsi ne sen unissaan sekä karkasi vuoteheltansa
Pois iloissaan, kun vierahissa'i tapas' ystävän oivan.
Räyhäten riensi ne sen käet sulkemahan käsihinsä;
Kullakin ol' hänellen sanomist', ett'ei sata korvaa
Tuskinpa ois äänten tätä lentoa voinunna ko'ota;
Loppumatta, kuten kissasta'i säkeneet yhä säihkyy,
Polvellaan sitä kun silittää käsin hempehin ämmä,
Niin säkenöi sanatkin nyt pöyheäpartojen suusta.

Mut näin yksi ja toinenpa lie puhununnaki niistä:
"Oi, miten on iloisaa tavata Matin riipeän täällä'i!
Niin hyvä ei kenkään, kuin tää, ole ollunna meille;
Jos milloin väsyneinä me sen tulimme tupahanki,
Olkia lyhtehen tuotti ja joskus lämmittäväisen
Puuronki, kun nahat ostimme vaan oravan tahi näädän.
Aina on tuo mieleen, erittäin toki uupunehelle.
Hartahin ystävä meille se on tämä Matti ja suora
Kaupassa'i, kuten eilen, kun ostimme kontion taljan;
Voi, kuin möimme sen het' etuisasti jo tultua tänne!
Koin, näet, syömä se ei kavalastipa ollunna eikä
Musteella painettukaan, joka vaaleepi vuosia voittain;
Siksi nyt arvoisa Komsarjus tähän mieltyiki kohta".

Noin puhuivat ne, ja paljo, ku hämmentyi hälinässä,
Haihtuiki, niinkuin haiku, ja ei kukahan sitä kuullut,
Kunnekka niist' etevin, punapöyheä-partainen Ontro,
Aukasi laukun ja mielissään niin irvellä huulin,
Että sen kiiltelevät hampaat läpi viiksien vilkkui,
Kaivoi jo siit' esihin hyvin tarkkahan tulpitun pullon,
Josta hän matkoillaan maku-rommia maisteli joskus,
Joi sekä silmää iskien myös Matillen sitä tarjoi.

Pii'at taas sopessaan kuki kehräten kun korehitten
Huivien silkkisien loiston näki suusta jo laukun,
Töytäsi äärehen sen, rukit unhottaen sekä rullat.
Haukkaa liitelevää kuten kirkuen kiertääpi pääskyt,
Niin nämä Ontroakin punapöyheä-partoa saarsi,
Kyllin katsoa saadakseen koru-räämeä mointa.
Silmin ne hartovin nyt kysyi hintoja huoaten usein
Saatuansa tietää, miten kallihit ol' nämä hemmut;
Sentähen virkkoipakin tuo nuori ja järkevä Hedda:
"Kas, mitä viivymme tässä ja mahdottomaa haluamme,
Kuinkas silkkiäkin köyhät voi vaatia pii'at.
Poika jot' yksinnä vaan tilan-haltia ostaapi joskus
Miellyttääksehen morsiotaan muka miekkohisinta?
Jospahan tunnettu mies tahi tuntematon seassamme
Lahjoittais' minullen ees ompelu-neuloja kirjan,
Kiittäen tuon vastaan kyll' ottaisin myös ilo-mielin".
Lausui; ja loi silmät suloisensa miehien puoleen.

Mut hymy-suin likemmä heti siirsihe riipeä Matti,
Lompakon nahkahisen povestansa otti ja siitä
Sai setelin käsihin sekä nyt makeaisia ynnä
Kirjan neuloja ost'; nämä pii'oillen jakoi sitte
Viel' lisäten tuohon Hedallen korean hi'us-kamman.

Neidot siit' iloissaan niias' nyt kiittäen hiljaa;
Torpparit taas, samoin kuin punapöyheä-partainen Ontro,
Suottailivat Matin kanss' koettain hämillen sitä saada.

Huus' muka viisoissaan näin joukost' yksi ja toinen;
"Kas, kuin Hedda jo sai vieraan välehen satimeensa,
Vaikka se moint' ei arvanna, kun tuli vapaana tänne.
Noin laho-rastaskin puna-rintainen pihlaja-puuhun
Huoleti laskeupi ei nähden kavalan pojan tuumaa,
Kun varoen jouh'-ansahisen kepin lehdite pistää,
Kunnekka ansassa kaula sen on ja se siipiä turhaan
Vaan räpyttää kokien taas selvitä siitä jo irti.
Niin pian myös paulaan Kurun riipeä Mattiki joutui".

Nyt rupes' ynnä jo naurussa suin taas mielevä Pekka:
"Ihme se ei olekkaan, jos nääläni Matti ja muutkin,
Vielä kun nuoret on nuo, Hedan pauloihin tarttuisivatki;
Vaikea, näet, tätä vastustaa tosin onpiki miehen.
Tuskinpakaan tiedän, miten vois sulon tuon kuvaella,
Poikien kun pariss' on joko vai'eten tai pakinoiden:
Niin, kevät-pilven kun helo lankeepi kuunahan puihin,
Pensahat riemastuupi ja viehtyen seisoopi koirat,
Aamun ne kun loiston näkevät sekä purppura-pilven,
Kunnes se tuulahuksen lähettää, nyt hentoiset oksat
Huojuu ja lehdetkin kaharat hekumasta jo värjyy;
Ei vähemmin väräjä myös poika, kun Heddoa kuulee".

Mut sanoin nuhtelevin nyt vastasi riipeä Matti:
"Vieläkö kutsunenkaan mieheks sua, mielevä Pekka,
Vai joko poiaks parrattomaks, joka, leyhkeä ollen,
Turhin noin sanoin tahraapi suun siveää imarrellen".

Lausui ja vaikeni; mut häveljään tytön nyt heleviltä
Poskilta lens' punoitus, kuten ruusulta loistava perho,
Lempeän kun silmän Matin riipeän puolehen luoden
Siirsihe pois rukin äärehen taas sekä käämiä alkoi.

Mut siin' oisivat aamunkin hämärään nämä seisseet
Nauraen, suottaellen repun ääressä miellyttäväisen,
Jollei äkkiä vaan Komisarjus, arvoisa herra,
Ois oven naukuvan nyt avannunna ja häirinnä seuraa.
Mut tämä äänin korkehin näin jopa muistutti heitä:
"Miehet, pois; minä oon valmis; nyt joutua täytyy;
Yön pimeys hajoaa jo ja vaaleepi taivahan tähdet.
Tärkkä on päiväki nyt; ajallaan hyvä saapua paikkaan".

Näin sanoi hän oven suussa ja kaikki nyt äkkäsi äänen,
Kiivaina täyttämähän, kuten miehen on, käskyä herran.
Ei toki kenkään puoltamaton olis' eitteä voinut,
Että nyt ois toinen nopiammin tarttunna pyssyyn
Tai haluisammin lähtennäkään, kuin mielevä Pekka.
Pekkoa seurasi het' Kurun riipeä Matti ja sitte
Kohta sä kolmanna taas, Sakar', uuttera Pyylahen ukko.
Pyssyinehen nämä läksipä nyt jäless' arvoisan herran,
Kun tuvan heitti se, vaan toiset tulivat asehitta.
Mut pihallen ne kun pääsi, jo astuivat aikailematta
Suksilleen siliöille ja hilppaina riensivät eelleen.
Niinkuin hanhien parvi, ku jättääpi liitävin siivin
Järvet Pohjolan jäätynehet, seuraa yhä kutsuu
Lauluilla, huudoilla huojentaen noin vaivoja lennon,
Niin kytät eellehen aukiolla'i nyt lens' lumisella,
Kertoen toisilleen mikä milloinkin lyhyesti
Jonkun miellyttävän uro-työn omansa tahi muiden.

Ääneti tok' Kurun riipeä Mattipa eellehen siirtyi;
Hän vähemmin, näet, huol' omistaan uro-töistä ja muiden,
Kuin suloisen tuon Heddasen kanss' hoviss' yhtymisestään.
Vieläpä nyt ihanan näki eessähän niin, kuten äsken,
Kukkia hyrryttävän tahi katsovan rihkama-loistoo;
Vai'eten mielessään tätä vaan yhä muisteli Matti.

Viimein olkoa nyt hänen vanterataan kepeästi
Komsarjus taputtel' täten lausuen lauhkehin äänin:
"Sullako ei, vieras, ole myös, mitä kertoa, hupaa?
Ääneti noin elä oo, sinä kunnian miehenä joskin
Vierot kertoa töit' omias, kuten niist' isoellen,
Sillä sä et tosin uunilla vaan ole viettänyt aikaas,
Sen todistaa ryhtis tuo reima ja syntymä-paikkas.
Aina ma kiitettävän Kurun lintuisen kappelin kuulin
Miehien vuoks urhoin sekä kyttien taitaviensa,
Joiden on ansio myös petojen perihukka jo siellä;
Parhain no ymmärtää toki talvella karhuja kiertää.
Sielt' olikin kotoisin tuo kontion-nahkani oiva,
Eilen kun möi Ryssät; sen vertoa kooltahan ei oo
Koskaan nähtynäkään; se on kauhea vieläki nähdä.
Mut sano, ystävä, ootko sit' uskaliasta sä nähnyt,
Keihäs jonka sen kaatoi; se kaadettu, näet, oli keihäin".

Vastasi nyt hällen ylös silmäten riipeä Matti:
"Kunnioitettava Komsarjus, kaks vaan oli meitä,
Mä sekä uskollinen tover, jotka sen yksinnä löimme;
Mut toki vaaratta ei, sill' ennen kaatamian'pa
Ei ole ykskään ollunna näin ylen tuima ja vahva".

Arvokas herra, sä taas sanelit hyvin kohteliaasti:
"Kas, miten nyt toivon' niin äkkiä tässä jo täyttyi!
Eilen kohta kun, ostettuan' tämän kauhean taljan,
Ällällä silmin mä näin sen kynsine jänterenensä,
Urhoa kaatajata'i koljon teki mieleni nähdä.
Siis puhu nyt koko seikka; mun on hupa kertoa sitte
Tuota, kun ystävinen' reess' istun ja vauhdissa talja
Kiiluvin hampahineen lotajaa perälautoa vastaan".

Noin sanoi; mut heti kuuntelemaan tähän hiihti jo muutkin,
Matti kun mielellään nyt miesten keskessä alkoi:
"Karhun kiertäminen miten käy, pesä myös miten löy'tään
Syksyllä, tiedättehän; sen teimme me, kuin isät ennen.
Mut ohi kun mennyt oli Joulu ja metsien nietteet
Kasvanna korkeammiks sekä hankiki kuortunna päälle,
Keihäillä, pyssyillä pois jopa läksimme kimppuhun otson.
Het' tämä paikoillaan, mihin syksyllä jäi, tavattiinki
Nyt havu-kyysässään katoksess' ylen korkean kuusen,
Jossa se huoleti vaan piti talv'-asuntoo lumen alla.
Mutta nyt arvelin kahdappäin: jokohan koh'astansa
Pyssyni lauaisnen lävite pesän ampuen otsoon,
Vai lymystään ajanen väkevää tätä huudolla ensin.
Sen pidin tok' parhaana, mit' ensinnä arvelin; sillä,
Jos heti kaataisin tuon, minun kunnia yksinnä oisi.
Siis viritin hanan nyt sekä laukaisin pyssyni sinne.
Mut möristen peto vimmassaan jopa töytäsi ilmi,
Hyysältään lumen puisti ja kämmenin raivasi tietä
Hirveenä aukossa vaan seisten vihan-säihkyvin silmin.
Nyt tover' uskollinen myös pyssynsä heti nosti,
Tähtäsi kiirehin, mut tuli nuoruuden hänen petti,
Luoti kun silpasi vaan vähän kalloa kauhean koljon.
Mut, kuten ryskävä tuulis-pää, ylös hyökkäsi karhu
Nyt toverin' päälle, kuin ukkosen nuol' tahi pilvyys,
Maahan paiskasi härhäilijän ja sen paikalla voitti.
Hämmästynnä mä nä'in, havin kuinka se kynsin ja leuvoin
Hirmuisin nyt poikaa tavoittel' sitä ruhjoaksensa,
Ennenkuin minä keihäällän' ojetull' avuks ehdin;
Mut pelotonna kun tään syvähän mä sen kurkkuhun syöksin,
Niin vihan kääns' minuhun levittäin kidan hurmehisensa,
Kiljui ja koiviltaan vapisten kävi keihoa vastaan
Etsien nyt mua taas käpälin, suin, silmin ja hampain;
Turha koko ylläkkö ol'; mikäli tämä ryntäsi, minä'i
Vaan sikäli väistyin terävää yhä vääntäen rautaa,
Kunnes se tyhjentäin verensä lumellen punavulle
Jalkaini juurehen vaipui, ja henk' örinällä jo läksi".

Kuultuansa hyvillään Matin riipeän tuot' urotyötä
Suksin suljuvin nyt taas kaikki jo kiisivät eelleen.

NELJÄS RUNO.

Talvinen aurinko ruskotti tuoll' itärannalla taivaan,
Kun kytät into'uneet nyt ehti jo kuusikko-saareen,
Hangestaan joka vehreenä nous' pako-paikkana hirvein.
Hiihtäjätään heti kuus' ajamaan panivat ne jo näitä,
Ampujien mukavat väijykset taas valitessa.
Nyt raju-huudolla jaht' alettiin. Pelästyin läpi metsän
Teiriä, pyit' ylähä pyrähtel' sekä metsoki joskus,
Täyttäen pyssyjen pauke ja huuto ja muu jyty tienoot.

Mut tilavass' yhä vaan tuvass' istuen kumppaninensa
Ahkerahan huvittel' pnnapöyheäpartainen Ontro.
Piiat rukkinehen sekä ontuva, rampa Rebekka
Vaan piti seuraa heille, kun rengit ol' ehtinnä metsään.
Veikot nuo iloisat pöydän ison ääressä joivat
Vaahtoavaa oluttaan ja sen vieläpä viinalla mausti;
Niinkuin juurilta puut puron huuhtomat nuo kevähällä
Ilman vaivattahan lehittyy, vihannoipi ja loistaa,
Niin nämä pöydän ympärillä'i nyt yhdessä istui.
Joukost' yksinähän nuorin, tuo pulskea Topjas,
Hommasi vaan, ett'ei olut uupuisi haarikkahassa.
Tää kuta uuraammin Hedan askare-huoneessa juoksi
Tuot' asiaa ajamassa ja juonnistaan seka'unna
Katseli naist' ihanaa, sitä kiihkeämmäks kävi lempi.
Eip' ollut mikähän Arkangelin neit' tahi Wienan
Hannalla kasvava impi sen huikkelevaa sydänt' ennen
Kietomia; tykki se vapaana vaan, kuin lähtehen suoni.
Hurmoksiss' oluesta ja neitosen kauneudesta.
Nyt hän juoksi ja tanssi ja nauroi ja itkiki vuoroin,
Kunnekka, kuin vihur', äkkiä hän kama-raskahan laukun
Siepaten selkähän kiis' pihallen. Heti säikähyksestä
Pu'ottipa nyt tuopin tuo rihkaman-tuntija Ontro.
Penkiltään ylös hyppäsi hän ajamaan pakolaista
Joutuen ensin porstuahan, pihallenki jo siitä;
Samaa vauhtia myös kamariinki jo rientänyt oisi,
Koirat Bakko ja Jääkeri jos ei ois etehen sen
Ulvoen seisattuneet ahistettuansa pakolaista.
Kun näki nyt, miten tuimina viel' oven eessä ne haukkui,
Pelvolla alkoipa siis viheltäin, hymyen hyvitellä
Niitä ja polvihinsa läpäten turhaan nimittääkin,
Kunnekka lakkaristaan sai kiiltävän rinkelin viimein.
Kahtia jaettuna sen molemmin käsin tarjoen hiipi
Askel askelehelt' ylös rappuillen sekä heitti
Koirille luusien nyt palaset. Nämä kahmoi ne kohta
Puol'-äristen, mut ehjänä pääs' kamariin toki Ontro.

Siellä jo polvillaan avo-laukun ääressä Topjas
Tempoili rihkamiaan, kuin oisi ne syttynnä tuleen;
Myssyn tarpeita, silkkejä, nuttuja, helmiä heitti
Ehtimiseen esillen. Vaan hämmästyksissä Hedda
Kangas-puist' ylös ailahtain jopa sukkulan laski.
Mut heti ves'-silmin nyt huusi jo pulskea Topjas:
"Kai, ota kai, sulo neit', kun vaan saan suikata suutas".
Virkkoi, ja suutelemaan ihanaista jo paikalla riensi.

Tuon ovess' äkkäsi nyt punapöyheäpartainen Ontro,
Säikähtynnä kun syöks' sisähän; kuten siivekäs haukka.
Veljen niskahan lens' huutain Hedallenpakin ynnä:
"Ei, ei! neit', elä koettelekkaan, elä kuuntele häntä!
Houkkion tuon köyhän oma ei repun russakka ees oo,
Saatikka silkki; se vaan tomuss' ympäri noin ryvettääpi
Kankaita, karttuunian', hyvin arvolta puol'-sadan ruplan". —
"Voi, Topias, sen ruoja mik' oot!" näin huusi hän tarttuin
Käellähän toisella tuuheahan taka-tukkahan veljen
Rehkivän, toisella taas selin kyyryssä noukkiel' ynnä
Pois tavarat näpeästi ja pisti ne laukkuhun jälleen.
Mut ne kun ol' koonnut, ett'ei niin helmeä jäänyt,
Laukun jo otti ja pois meni, koirien taas ahistaissa.
Veljeä, kuin varsaa, tupahan taluttain hiuksista.

Toistapa mielessään älykäs toki arveli Ontro,
Korjattuaan tavarat, kuin jättää nuo kosi-tuumat.
Ensinnä pohjahan kuitenkin hän joi oluensa,
Pyyhkäsi pois vaahdon, mikä viiksihin tarttui ja partaan;
Tehtyä sen kosimaan meni eestä nyt armahan veljen.

"Hedda!" jo huusi hän kohta, kun huonehesen tämän pääsi,
"Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Näitkö sä, kuin lihavahka ja kuin puna-poski ja -huuli
Poika se ol', hiukset miten, arvolta kiiltävän näädän,
Otsalla sen tasan riippui ja varjosi niskan ja posket?
Entäpä leuvalla'i tiheästi jo pistävän parran!
Kohta se rintahan yltääpi, kuin ketun tuuhea häntä.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Jos taas tanssimahan kannoin tahi varpahin lähtee,
Moint' ei nähty; se jos, kuin kakkara, vaikkapa viskau
Litteenä lattiahan, ylös siitä jo nuolena kimpoo.
Tanssi se verraton on, samoin kätten ja säärien heitto,
Lauloipa, potki ja näppi ja nauroi se tai vihelsitte.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Siitäpä lie vähä, jos päissämme me ryömimme joskus;
Emmehän juo yhäti, tätä teemme me vaan hyvin harvoin.
Talvi on, neitoni, kylmä ja kulkijan laukku on raskas;
Vieraiss' oltua suin kuivin, näet, rosvojen vuoksi,
Juomme me ol'tta, kun tuttavien luo joudumme sitte.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Käy Arkangelihin; sulo on se ja an'-tavarainen,
Silkkiä saat vaatteeks sekä hopee-ruplia ruuaks;
Suomi on köyhä ja metsiä vaan sekä vuoria siellä.
Siis Arkangelihin asumaan läh'e rannalle Wienan!
Ontro se on varakas punaparta ja sen veli myöskin.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas!"

Virkkoi, ja het' povi-kätköstään setelikkähän, suuren
Lompakon otti ja heiluttel' sitä kattohon ylhää.
Kuin kepeät perhot, jopa huonehen ympäri purkui
Nyt puna-, valko- ja sin'-setelit; tuhatta'i hyvin viisi
Ruploa laukuili lattiahan, sekä säihkyvin silmin
Niiden alla ja pääll' äverjäin iloin hyppeli Ontro.

Järkevä Hedda jo nyt hänen jättipä yksinnä sinne
Räyhäämään, kosimaan, sekä pois salihin meni rouvan,
Jossa se luk' pesu-vaattehitaan ylös kirjahan pannen.
Nauraen kuunteli tuo, miten Ontro nyt ol' kamarissa
Teuhanna; vaan lukunsa seka'ui Hedan kertomisesta.

Mutta kun yksinähän punapöyheäpartainen Ontro
Jäi, heti unhotti lemmen ja lakkasi koikka'uksistaan.
Hartaana pois setelit, käsiltään vapisten, hädin noukki,
Suuteli niitä, jo vaikk' oli tehnynnä sen tuhannesti,
Pisti ne lompakkoonsa ja tuon, ilost' irjuen viimein,
Turpeena taas povehen sekä läks' tupahan alas jälleen.

Siellä jo pois lemmen kivut tanssaili pulskea Topjas,
Tuskin jaksaen keikkua pään tähen huikenevaisen.
Nauraen yht'aikaa sekä parkuen tok' piti itse
Nuottia hyppyynsä, jota letkuvin koetteli polvin,
Kunnekka sääret petti ja pää, ja hän kaatui jo maahan
Jättäen noin sydämen haavat unen lääkittäviksi.

Semmoinen ol' tämä, kun punapöyheäpartainen Ontro
Nyt kosi-matkaltaan tupahan tuli taas hyräellen.
Tuumaa kaks tulijan oli mielessä. Äärehen pöydän
Astui ja nurpeellaan tirkisteli tuoppihin tyhjään;
Mut sitä täyttämähän toverin pani partavan kohta.
Arveli taas sitten, mihin kaatunehen velyensä
Sais levollen, ett'ei tämä, pitkänähän kuni loikoi
Lattiall', estävä ois hänen tanssianssa sekä muiden.
Kohtapa myös sopivaks näki nukkunehelle jo vuoteen
Olkisen rimpilä-tyynynehen lähell' uunia tuolla,
Jollen raukeansa ruumiin oli vanha Rebekka
Laskenna rauhaan nyt, kupehellahan kirjava kissa.
Siihen Ontropa vei oluesta jo raskahan veljen
Miel'-hyvillään hymyen, unen kun näki tuon sikehimmän.
Laskihe polvilleen, olkaa nykäs' ämmän ja kuiskas':
"Väistäypäs vähän tuonnemmaks, hyvä, vanha Rebekka,
Uunimmalle ja, pois sylistäs aja hyrräävä kissa
Viereesi sen sijahan saadaksesi pulskean poi'an!"

"Hyi!" huus' nyt hypäten ylös ontuva, rampa Rebekka,
"Hillitköön piru riivatun suus, peto partava, räähkä;
Sainko ma nukkua tuon jumalattoman lenkahuksilta?
Saapiko rauhaa, jos virunee täss' yötä ja päivää?
Viel' ajan että mä nä'in, jona tuo pakanallinen hylky
Maan häpeäks ylen ympäri käy!" Näin rääväten ämmä
Ryssän naamahan nyt vapisten jopa kii'ätti kissan.
Säikähtynnä ja sylkäisten partaan tämä senpä
Tarttui ja kasvot kynsittyään vila'uksessa lensi
Uunille, jost' urahtel' silmin palavin pimiässä;
Mut sijalleen asettui taas malttuva vanha Rebekka.

Siihen jäipä nyt Ontro ja pyyhkien leukoa käellään
Noitui ja hiljakseen muris', ihmettel' sekä nauroi,
Kunnekka olven joutuvan vuoks heti vaurio haihtui:
Laahasi veljen pois vuoteeltahan vaaralliselta,
Penkille sai ja nyt itsepä haarikon äärehen istui;
Piikojen raikea nauru kun rukkiensa levätessä
Viel' yhäti kajahtel' ja Rebekkaki vuoteelle istuin
Kissan houkutti pois viereensä ja taas pani maata.