VIIDES RUNO.
Noin hoviss' oivassa nyt tuo Ryssien hilpeä joukko
Päivän juomalla vietti ja vuoroinpa myös kosimalla,
Ollen kyttien riemuna taas jahin huuto ja pauke,
Mutta kun ei enähän sädett' auringon lännessä nähty,
Saarella hirveäkään ei kaatumatontapa ollut.
Kuus' nyt hiihtelijää jääden vahiks saalihin moisen
Hangellen istuhikse kehäss' äärehen ruu'an ja viinan;
Mut heti Pekka ja Komsarjus, tuo arvoisa herra,
Lammin kiiluvan poikki jo verkkahan läks' kotiansa.
Taas sen matkoa niist', ett' oisippa lentävä luoti
Maalihin ehtinnä, vaan ei sattumia, ähkäen liukui
Pyylahen äijä ja sen vähän ta'ampana riipeä Matti.
Niinkuin varjot pilvien tuoll' ajamain raju-tuulen,
Jääll' edelleen kilpaa silehin nyt kiisi ne suksin
Hiihtoon harjauneet molemmat sekä siit' ylen kuulut.
Ol' veto lyötynä, näet: hovihin joka joutuisi ensiks
Juhtoja hankkimahan erän saadakseen tämän kotiin,
Sillepä tappaavan maksaa tuli ryypyn ja olvet.
Vanhan rinnalla ei susikaan pysynynnä nyt oisi,
Kun vedon vuoksi hän lens' eelleen; mut riipeä Matti
Vaan häpehissähän seurata pyys' yhä lykkien sauvoin.
Mutta kun ahtehesen talon viettävähän tämä joutui,
Kohtasi hän Sakarin, ku jo pöyhkeenä re'ell' esimmällä
Seisoi ja kaks varsaa toi irtainta'i jälessänsä.
Vanhus Pyylahen nyt hyvillään puhui, kun näki toisen:
"Muista, Matti, se vaan, olut että ja ryyppy on valmis,
Hirvien kanssa tän'iltana kun tulen lämpöä hartoin".
Virkkoi, ja löi hevoistaan. Vaan Mattipa, mielessä Hedda,
Het' kävi kiini jo ohjaksiin, ei heittäen niitä,
Kunnekka sen vaimoks isä vanhalta ol' anonunna.
"Kyllä täniltana", näin sanoi hän, "saat olven ja ryypyn,
Lupaa kesken kiirehen vaan, Sakar', yks' minullen taas,
Lupaa tässä jo vaimoksen sulo tyttäres Hedda".
Vastasi nyt hymy-suin hänellen Sakar' rehtevä äijä:
"Mun ei tehtävä oo vuotees, hapatettava rokkas;
Mult' elä siis kysy, mut lupa tyttären' on lupa munkin;
Vois' kera huonomman, jopa huonompaanki se mennä".
Lausui, ja hoi'asten hevoisellehen riens' sitä tietään.
Mut tupahan ilo-mielissään meni riipeä Matti.
Ei tuvass' ollunnakaan sulo Hedda se, nyt jota etsi;
Ylhäällä istui se, näet, taas yksinänsä kamarissaan
Toimessa kohta jo kankaansa juovikkahan päättää;
Ryssät vaan oli siellä ja ämmäki vaivainen ynnä.
Vasten uunia istui nyt ääneti vanha Rebekka
Kurttun'na, kun venyi taas hajallaan nuo partavat äijät
Ei vali-paikoilla, mut mihin kaatunehet oli kukin.
Ei nämä valvonnakaan, vaan päihtymys-unt' imelästi
Nauttivat huumoavaa unohuttaen matkojen vaivat;
Tuoppia hoit' yksin punapöyheäpartainen Ontro
Päissähän autuaallisna ja katseli toisien rauhaa.
Mutta kun nyt ovess' äkkäsi hän Matin riipeän tuolla,
Lensi hän penkiltään ruveten ilo-tanssihin kohta.
Parkuen, laulaen niin se nyt askelin niittasi siltaa,
Että sen koikkauksist' ihan säikähyksissä Rebekka
Soppehen piilsi ja ristissä käet kiros' ilveitä hullun.
Kyll' oli tanssiki tuo mieleen Matin riipeän; mutta
Heddoa ois pikemmin tavannut toki; siis heti Ontron
Seisatti kesken vauhtiansa ruveten pakinoimaan:
"Tanssin-taitava vel', hei! jos sinä noin kepeästi
Liikut tahtia noutaen vaan ylen hilpeetä yksin,
Tokkohan ees tupahan nuo mahtuisi hyppysi vilkkaat,
Polskassa jos neidon sulon kanssa sa' pyöriä saisit?
Mut sano missä ne kaikki nyt on verevät talon pii'at".
Vastasi taas hällen punapöyheäpartainen Ontro:
"Siitäpä viis', mihin juossunna lie nuo muut pihatöilleen,
Heddoa vaan kaipaan ihanaa, kutoen joka istuu
Ylhäällä tuolla; se, näet, oluen hyvän keittää ja myöpi.
Kohta se näyttähikse käessään taas vaahtova tuoppi".
Nyt hyvillään istui sitä vartomahan Kurun Matti.
Mut samass' ilma'utui ovessa'i ihanan ruso-posket,
Kun tuli käämimähän lankaa hyvin loistavatansa.
Haarikko käess' oli myös olut-vaahdon kastelemassa
Siirtyessään ihan, kuin koin-tähti, nyt äärehen pöydän,
Jolloinka sai hymy-silmäyksen taas riipeä Matti.
Vieläpä näin sanoi: "het' täytyy sinun, arvoisa vieras,
Riita se ratkaista, tytön toisen kanssa ku mull' on:
Kumpiko toiseltaan on kirjasen neuloja saava?
Jos jahill' oot parhain osannut sinä, niin minä voitan;
Mut taas Pekka jos on, niin veikkamme voittaapi toinen".
Virkkoi, ja säikehen kääri jo pillille käämiäksensä.
Heddoa nyt likemmä kävi istumahan Kurun Matti,
Sai tulen piippuhun täytettyyn pärehestä ja lausui:
"Neit', elä niin neulaa pane vierahan onnelle täst'ees;
Niin kävi jahtimme, näet, minä ett' olen kaatanna kaksi
Hirveä, neljä kun ammuttiin, yh'en vaan Komisarjus,
Niin myös Pekka, mut on parahin toki laukaus senpä.
Katso, jahti kun loppui ja valmihit oltihin lähtöön,
Laukasi pyssynsä Sakar', rannalla yksinnä ollen,
Ampui ja äänin korkehin huus', kuten ukkosen ikään:
'Tänne kiirehin, hoi! toverit, ladatuill' asehilla!'
Eipä nyt ois ykskään. joll'ei jänö joutuva, mennyt
Kiistaan juoksija-palkinnost' etevän Pekan kanssa:
Niin riens' eellehen tuo heti kuultua kaikuvan äänen.
Kantaan nyt minäkin jouduin sekä nä'in, miten ampui,
Nä'in, miten karkova hirvi jo kaukana tuoll' lumisella
Lammilla laukkasi ehjänä pois, käpälästä min ehti.
Mut minä purskahdin nauruun väkiseen sekä lausuin:
'Ystävä, mielesi missä nyt on, kun toella sä ammut?
Pilvehen noin kaukaa pikemmin, kuin hirvehen, osaat'.
Äissähän ääneti nyt asehen jalon tempasi käestän'.
Silmälle vei heti sen sekä laukasi. Huudah'us ihmeen
Seurasi ampumataan, kun loitolla koipeva hirvi
Taukosi, nous' pystyyn ja jo hangelle syöks' verehensä.
Miehen muistihin laukaust' ei tämän moist, ole nähty. —
Mut mitä juttelen nyt jahistamme? Sun on, kukaties!
Morsius-antia mielessäs, kun lankoa käämit
Liiviks ehkä jo miehellen, sydämes joka voitti?"
"Hoh, hoh!" huokasi nyt tuo ontuva, rampa Rebekka,
Kurttun'na luon' uunin joka istui ja nuojuen hiljaa
Leuvan ryppyisen lask' nojahan molempain käsiensä:
"Hoh, hoh! oisinpa niin, kuin nuorena, pulskea vielä,
Jolloin ma lak'mannin käräjiss' olin palvelemassa,
Terve, turpea, loistava, kuin mikä hehkuva hiilus;
Tietäisin tok' paremmin, miten käyttähitä tytön sopii.
Herra jo mon' isoinen, minuhun joka koskea tohti,
Rievunpa sai naamaan sekä kauhasen vettäki joskus.
Silloin kaikkien kanss', tulevain, meneväin minä enpä
Tahtonut istua juoruen noin, kuten löyheä Hedda
Vieraan kanssa ja ei siten käämimisestähän pääse".
Noin sanoi; mut moite syvästi sulo-neitohon koski,
Joksi se siis lentäin punaiseks korineen tuvan heitti.
Mut samoin, kuin apajas, nuottaa kun tyynehen illan
Luo kalamies, aluss' ei väräjä koho-kaarnojen luon'ees,
Kunnekka tuo supistuu, kalat ahdingossa jo hyppii
Ve'est' ylähä sekä kiehua näin vähin lainehet alkaa,
Niin, mikäli puhuessakin aattehensa supist' akka.
Miel' sikäli kävi vierahan myös tyvenestä ja kuohuun.
Suuttun'na penkiltään hän nous' sanoen vihaisesti:
"Vanha Rebekka, jos uunillas nokisella sä ennen
Pois lemmen kujehist' ajaisit rusakat sekä sirkat,
Kuin iha-juttuja ihmisien sekoitat sekä estät,
Niin olisi päiväs sula rauha ja yös lepo tyyni;
Et sinä kuin viisas nyt käyttäi, vaan kuten hullu".
Noin puhui; mut sanall' ei tähän vastanna vanha Rebekka,
Nuojui se vaan hiljaa sekä hohhoahan yhä kertoi.
Mut samass' ulkonakin nähtiin läpi ikkuna-aukon
Pekka ja arvoisa Komsarjus tämän seurana ynnä.
Sinne Mattiki nyt meni pois tupahan vihan jättäin.
Vaan kun tullehiden luo joutunut ol', sanoi oitis:
"Pekka, jo o'ot kerran puhe-miehenän' onnella ollut,
O'o nyt vielä ja käy, jos herrasi ei sitä kiellä,
Heddoa het' kosimaan minullen, sitä, näet, minä pyydän;
Kaikki, mit' entinen vaimoni sai, lupaos hänellenkin".
Suostuen kohta jo Komsarjus sanoin lempehin lausui:
"Noh, mene vaan, talon' jos parahinki jo jättääpi piika,
Piikoa viel' etevämp', yhä lemmitty, kuin oma lapsi;
Mut jos tarjoma tää mieleen Hedan on, kuten luulen,
Niin kemu-tanssiakaan tuvass' ei tänä iltana puutu".
"Hei, hei!" nyt sanoi taas tuo sangen mielevä Pekka,
"En toki morsion naurettavaks mene, kuin puhemiesnä
Kerjääjän, joka ei tupakkaakahan saa omin neuvoin.
Jos puhun, niin oluen sopis' ensinnä kieleni päästää,
Vieläpä sulhais-lahjojakin tah'on morsiamelle".
Naurahtain heti Pekkoa käsk' ylähälle jo herra,
Olven hankki ja torppari joi hyvillään tämän loppuun.
Mut tupahan jälleen meni pois Kurun riipeä Matti.
"Ontro!" jo huusi hän tullessaan oven suuss' ilomielin,
"Silkkinen huiv' esihin nyt laukustas; minä ostan!"
Pilvi kuin tuo kesäinen ukon-nuolen kahtia lyömä,
Niin ilosta'i nyt silmäsi loist', tämän kuultuas, Ontro.
Kauppaa hieroa, tinkiä ei nyt ollunna aikaa,
Puolet het' toki tingittiin, ja jo riipeä Matti
Näälälleen saman tien salihln vei ostetun huivin.
Tää kun ol' olven juonunna vaan sekä saanunna lahjan,
Uljaana ryhdiltään toimeen meni luo ihanaisen.
Nyt joka ääressä kankahan taas kamarissahan istui.
Tultuansa sijan otti hän het' tulen räiskyvän eessä,
Piippuhun pisti ja, hiilosen kun sai sietävin sormin,
Verkkaisehen sytyttel' sekä hetkisen ääneti poltti.
Mut sulo Hedda se sukkulataan vaan heitteli sievään.
Kotvasen taas aikaa kun ol' istunna Pekka jo siinä.
Astui hän ees sekä kankaallen pani loistavan annin:
"Tään", sanoi, "nyt antaa sinullen Kurun riipeä Matti;
Lahja se on, jota ei usehin saa neitonen köyhä,
Joski se, kuin sinä, kaunoinen ois sekä kunnioitettu".
Noin sanoi, istui ja polteskel', taas jatkaen sitte:
"Anti se ainoa ei ole; tarjoo se itseänsäkkin.
Mut näh'äkses, ettei sua mies ole pyytävä köyhä,
Niin tah'on kertoa nyt, hänen millinen on omastonsa,
Irtain, kiinteä, vaan etevin; mik' on halvempi, jääköön;
Kaikkea, näet, luetella en ehtisi hetkenä illan,
Kieleni liikkuva jos, kuin haavan leht', olisikkin:
Mäellä on viirinehen tasa-latvainen kuus' ja sen luona
Taas hänen uhkea kartanonsa, huvitus kalamiehen,
Lammilla liekkuen kun kaukaa venehestä sen äkkää.
Alhaalla piirissä on tilukset hyvin aidatut aina,
Pellot, toukona milloin ja milloin taas kesannoilla,
Oivat on, kyllältä kun savi-pohjalla on väki-multaa.
Halmeet on antavat ynnä, kun liekkien raivoma metsä
On pakoitettuna heittämähän mehun viljely-maille;
Palstat taas kytö-maan, norojen joka keskellä loistaa,
Pitkistyy ojien yhä uhkuvien välyksillä
Saarten moisina kultaisien, kun joutuupi viljat.
Kiiltävän turpeeta viis hepoa'i hevin kyntääpi pellot.
Niityt on kelvolliset, pitäjään ylen ympäri kuulut,
Niin alavat, kuin korkeammat, neki raivatut aina,
Keväisin kukan-hohtehiset, suvin niitettävät taas.
Purra aituus-niittyjä ei saa koskahan hammas,
Kasvaissa niitäpä ei pure muu, kuin viikate yksin.
Niin pian, näet, kuin maa heittää kevähäll' lumipeitteen,
Lehmät sen rehevät jopa lasketahan heti metsään,
Jossa ne laaksoissa saa hyvin raittihin, runsahan ruuan.
Pitkin päiviä nää kesäll' liikkuupi noin sekä nauttii
Vaan maku-ruohoa sammuttain janonsa puroloista;
Mut joka ilta ne taas palajaa koti-väen ihanteeksi. —
Vieläkö nyt tietää haluat, mihin määrähän karjaa
Pientäki tuoll' elelee suvell' lammin saar'-opotoissa?
Villava-lampaita sa'ast' osa puoli ja vuohia viides.
Ei ah'ista susikaan niit', urhea Matti kun ampuu
Innolla kaikkea vaan, mit' on raatelevaa alueellaan.
Siis menestyypi ne siell' lisäten yhäti sikiöitään.
Talvella ei lampaist' etuisist' olekkaan kovin huolta,
Silloin ne kerppuja vaan, näet, syö ometass' ylen kyllin;
Pitää vuohia taas, sen kerjääjä vois mitä huonoin:
Niin on sieviä nuo yhä etsimähän eläkettään.
Syöttämähän hevoistaan vieras jos joutuupi taloon,
Het' nämä heiniä raastamahan sen re'estä jo juoksee,
Kunnekka suuttun'na niille se ruoskallaan kurin antaa.
Katso, näin olen nyt kuvaellut vilpittä kaikki,
Niin talonsa, samoin kuin tilukset sekä viel' elukatkin,
Jos otan pois luvustan kukon valppaan vaan kanoinensa,
Joidenka on mieleen tuvass' astella rahvahan kanssa.
Kaikki se nää omajaa nyt vauras, riipeä Matti
Mielin tyytyvin, vieläpä myös, kuten herrana, käskee
Kolmea kunnon torpparia'i tilan viljavan alla. —
Katso, miehen tuommoisen, noin etevän varoiltansa,
Joihin on myös halu sen, jota hoetahan rikkahammaksi,
Tarjoopi onnesi nyt sinullen omataksesi yksin:
Näin hän lupaapi, näet, sullen Kurun riipeä Matti,
Jos sinä vaimona sen hyvänsuopana, nöyränä aina
Päivällä vaan työnsä tasan pa'at sekä vuotehen yöllä:
Kaikessa saat emännän sinä vallan ja käskeä koissas
Renkiä, piikoja, lapsia: mut vaan neuvoa miestäs.
Avaimet pidät itse ja min hyvänsä lukon avaat
Vapaasti, sekä kallihinta'i mik' on, voit omanas nyt
Pitää ain' ilo-mielin, ja ei enähän katehesti.
Mut sinä jos mietit välisti jotakin ehoitelmaa
Vasten miehesi mieltä, on väistyminen sinun hiljaa,
Jos maanviljelyhyn se on koskeva tai rahan-hoitoon;
Vaan jos ruokaan, juomahan taas tahi vaattehen parteen,
Myöntääpi sen miehes saman tahtoen, kun sinä itse. —
Ellös, järkevä Hedda, sä siis enähän epäröikö,
Niinkuin mon', joka, häilyvätään vaan noutaen mieltä,
Halveksii etuaan voitettua toivoen toista;
Ei niin kukkava niittypä o'o kesäll' lämpöhisellä,
Lapseni, kuin on riemuisa tie yhä hautahan vievä,
Jos sitä vaan varotaan, ett'ei petä toivomme viekas;
Onnea, näet, mihin nauttimahan pysähdymmeki hetkeks,
Juokseepi toivo jo e'ell' osoittain kaukaa etevämmän;
Hullu se mielin seuraapi vaan sekä kaikkia hylkii
Tyytyen ei mihinkään, hänen kunnekka kuolo jo korjaa".
Virkkoi, ja silmäsi vait' ylähä sekä suitsevahansa
Piippuhun mielihyvin sormellaan poron pöyhteän painoi;
Neitonen nuor', älykäs taas lens' punaiseksi ja silmät
Alhaalla vastasi nyt huivin nipukkaa hypistellen:
"Sulta ma en salata taho, arvoisa, mielevä Pekka,
Kuinka ma siit' iloitsen, mua että on pyytännä Matti;
Kyllähän sen tiedät, mihin silmät neitonen köyhä
Hartovat tähtääpi aina ja myös sydän-pohjaiset aatteet.
Palvella vaikea on, jos vaikkaki palvelis' hyvää,
Maksustaan se kun saa vaivaa taas vaatia meiltä,
Raskaampi huonona on toki almuja syödä jo viimein.
Ei iloisempata toivoa siis tytöll' o'o elämässä,
Kuin omanaan emännäks pian päästä ja lempeätänsä
Miest' yhä palvella, ei väkisin, vaan rakkaudesta.
Usein, kun pol'in kangastan' tääll' ylhäällä yksin,
Aattelin näin: omoas milloin kutonetpa, sä Hedda?
Sukkulakin suljaht' käestän', tämä kun sitä kohtas',
Kyynelen juovais-kankahallen välisti tipahtaissa.
Siis, isä jos myöntää, menen mielellän' Matin kanssa".
Lausui; ja nyt ilost' itkien hän kätehen Pekan tarttui
Puistaen tuota; ja myös vanhus samoin itkipä itse.
Mut kun tehtävän ol' tämä täyttänyt onnellisesti,
Läksi hän pois tupahan ilo-viestinehen Matin luokse.
"Päätetty!" huusi hän nyt kädenlyöntinsä kajahtaissa,
"Joudu jo liehimähän nyt morsios armahan kanssa!
Itse mä taas hiihdän hakemaan pereheniki tänne".
Virkkoi; ja näälän jätti jo suksillaan silehillä
Kiitäen eellehen pois koti-torppahan miel'-hyvillänsä.
KUUDES RUNO.
Honkien suojeleman nyt Metsolan pirtissä Anni
Poikane, tyttäreneen hiljaksehen yhdessä istui.
Viikon työ oli tehty ja rukki jo siirretty syrjään,
Vaikeni kangas-puut, ketäkään ei toimessa nähty,
Mut kuki penkillään jouten kädet ristissä istui
Huoleti kuunnellen, miten arvoisa kerjääjä Aaro
Polskoa elvyttävää huuliharpullaan surisutti.
Soittoa taidokkaan ois' viel' iloin kuultuna; sillä
Niinkuin kultainen kiel' helis' suussahan rautainen harppu,
Mut älykäs jopa herkesi näin puhuen hymy-huulin:
"Tässä mä niinkau'an, kuin suu minull' on, pelajaisin,
Mekkoni jos vaan nä'in sill' aikaa pestävän ynnä".
Virkkoi, ja päältään pois mekon riisui: nyt arvasi kaikki.
Nousiki het' sulo tyttö ja saatua pönttöhön vettä
Pes' mekon nyt puhtaaksi ja kuivamahan pani sitte.
Mut tuo taitava Metsolan Anni jo lausua alkoi:
"Aaro, se on hyvä, että sä, vaikk' avuton sekä vanha,
Siistiit aina ja et suvaitse noki-saastoa uunin.
Sentähen myös suopaa kä'et pestäkses sekä otsan
Annan ja veitsen karviakses pois harmajan parran:
Silmään, näet, tämä niin pistää, ett' on sinun musta
Leukasi poskinehen ihan, kuin saran korjatun sänki".
Hälle vastasi het' tuo arvoisa kerjääjä Aaro:
"Anni, sä taitava muor', minä missäki vieraana lienen,
Aina ma saunan saan puhdistavan ynnä kun muutkin;
Siks' ihon' on lumi-valkiakin, miss' alla on vaatteen,
Musta on muotoni vaan, käet kun sitä tahraa, ja ihveen
Tahmistuu tomukin sekä partani noin yhä kasvaa;
Sentähen ei haittaa, välisti jos vaan peseyn mä".
Virkkoi, ja valmistiin nyt siistaimaan. Jakun yltään
Sarkaisen heitti ja, siirryttyään sopen piilohon, hiljaa
Parran hankasi kuvastaan, käet pes' sekä kasvot.
Hyllyltä taas sitten välehen sai pellava-harjan,
Suor' hapenensa, ja norjina nuo heti niskahan laskiin.
Viimein astui hän nyt näkyviin ihanteeksi jo kaikkein;
Kerjääjän, näet, muotoa ei hänell' ollunna enään,
Mutta sen ryht' oli, kuin rusthollarin tai talonmiehen.
Kohta jo taitava Annipa taas pakinoimahan puuttui:
"Nyt päre-loistossa noin, kuten näyttäit, ystävä Aaro,
Kestään et, miten köyhäkin o'ot, kova-onninen oisi,
Kalleuden komean, näet, vertainen on näkö uljas;
Mut moni kummeksis', miten tuommoinen uhkeus onpi
Kasvanut uunien vierahiden noess' sirkkojen kanssa,
Eik' alueen keskell' oman viljavan, ei oman karjan".
Vastaamaan hänellen nerokas nyt laatihe Aaro,
Ensinnä nahkais-vartisen tok' povestaan savi-piipun
Otti ja töin sytyttel', mitä ol' perä-tuhkahan jäänyt
Korsia räiskeliäitä ja, saatuansa savun viimein
Suun imevän palkaks, jopa istui ja näin puhui jälleen:
"Mon' tosin voisikkin, jos Soinin tuolt' erä-mailta
Joutuisi nyt tänne, sukulaiseni tai ikä-tuttun',
Nähdessään mua näin päre-loistossa, kuin olen tässä,
Vois sanoa: 'kas, tuossa se on, hyvä Anni, nyt Aaro!
Moinen se ei ollut i'än, puuttehen sortama ennen,
Soinissa kun tilallaan eli viel' ilopäiviä, ollen
Virkeä, tyytyvä, kuin kuningas sekä kunnioitettu'.
Noin sanoa voisi se ja kyynel-silminpä minä'i
Kuunnella, mieleeni kun olo juohtuisi tuo kepeämpi".
Virkkoi, ja kiivaammin imi piippua räiskeleväistä.
Ylhää katsoen, mut vesi-helmipä poskella pyöri.
Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:
"Kerjätä ois raskas alust' alkaen loppuhun asti,
Kerjäten raskaampi viel' lopettaa aluss' oltua kyllä;
Raskahin tok', jos itse on veistännä kerjääjä-sauvan".
Nyt tyvenempänä taas puhui arvoisa kerjääjä Aaro:
"Voip' Jumal' ainoa vaan sanoa, minä ett' olen syypää,
Muut elkööt; sepä ei minun mieltänikään yhä paina.
Joskus tok', hihan kun olen mekkoni karkean vienyt
Silmähän, sillä mä näen pisaran, jos miettinnä kau'an
Soinin kontuan' oon, viljaa joka muille nyt antaa.
Mut jos vaihe'itan' tah'ot, taitava Anni, jo kuulla,
Noh, hyvä! kerronpa nyt, miten toella on käynynnä kaikki:
Kangas Soinissa on, tila neljän vertainen, joll' on
Metsiä, peltoja kyllä ja järvien rannoilla ruohoo.
Tään isän' ol' perinyt talon tyttären kanss' ihanaisen,
Siinäki harma'untui, näöltään kesäinen kuten ilta.
Hältä se tul' mullen. Al'oin rauhassa vanheta minä'i
Istuen, kuin kuningas muka, Kankaallan' satoisalla.
Renkiä uuraita ol' yhä kimpussa auran ja kirveen,
Piikoja pirtissä myös, pojat, tyttäret turvana äidin
Kasvoi ja toivona mun, kuten taimet ympärillämme.
Moisena siin' istuin vero-kuormani maksaen aina
Vuosittain, kadehdittuna, mut ylistettynä ynnä.
Kunnekka turmio tul' ilon ottaen. Halla jo pan', näet,
Korjaamattoman viljely-maan', pedot raatelevaiset
Karjani haaskasi. Näin meni talv' ohite toki vaivoin.
Ruista ma lainasin nyt maksaakseni syksyllä; mutta
Ruist' ei antanna syys, toi vaan jää-puikkoja tähkiin.
Rengit ja pii'at nyt talon jätti ja jäi vero laimiin,
Henk' kysyi leipää, mut vaan pettuja uunissa kuivi.
Niinkau'an kului päivämme tok', kuin lehmien tähde
Maitoa antoi, ja noin ravinnoks valui pettuki vatsaan.
Viel' yli joulun myös retostimmepa, kuihtuen vaikka.
Mut kotihin kerran kun taas takan pettuja kannoin,
Outoja miehiä nä'in ovessan'. 'Veli', virkkoi jo toinen,
'Maksa velkasi nyt, tänähän välttääksesi ryöstöö'.
Hämmästynnä mä vastasin: 'Ei, hyvä herra, se anna
Olla, kunnekka mun Jumal' auttaa voimahan maksaa;
Pettuja syömme me nyt'. Ei vastaten taas tupahan ne
Läksi ja seinältä pois vähät työ-kalun' otti ja vielä
Kai, mitä vaatetta vaan jälell' ol', ja ne vei rekehensä.
Itkien olkis-vuoteellaan hyvä vaimoni istui
Ääneti katsoen tuota ja vaan nukuttaa koki lasta,
Syntynyt eilen ku ol' sekä siin' inui rinnoilla äidin.
Miehiä seurasin nyt ulos kantaen viimeisen pantin
Jähmeä-mielenä, kuin tuo kirvehen puistama honka;
Vaan ulos tultua taas pidettiin heti arvio, mutta
Velkaani ei puoleks tämä täyttännä. 'Vel', sanoi vouti,
'Tää vähän on, mut lypsäviä'i sull' lehmiä lienee?'
Virkkoi, ja läks' omettaan sekä karjani löysiki helpoin,
Tuolla ku pilttuissaan ruokaa yhä ammuen seisoi.
Päästettiin lavimet, ulos yksi ja toinen jo ve'ettiin,
Vaikkaki nuo hädissään tenien sijoiltaan eros' surren.
Kuus taluttiin rekehen, mut seitsemäs huono, ku vastaan
Ponnistel', jätettiin mullen; meni kaikki ne näin nyt.
Ääneti pois tupahan mä jo läksin ja sain oven auki.
'Armas Aaroni', nyt polonen puhui vaimoni oitis,
'Laittaos, että mä sammuttaa saan jollaki nälkän',
Maitoa tilkka hyv' ois, jano on, laps' tyhjeä imee'.
Noin sanoi; mut silmän' pimiäks kävi. Tuskinpa pääsin
Pilttuullen esihin. Siell' lehmäni riippuvin päin nyt
Surren pahnoja pur'. Käsin värjyvin het' nisihin jo
Naatunehen utaren tartuin sekä koettelin turhaan
Milloin yhtä ja milloin toist' — ei niin pisaretta!
Nyt kovemmin epä-toivossan' puristin; veri pelkkä
Vaan ulos sirkoellen punas' hiukkasen pohjoa rainnan.
Raivona, niinkuin kontio, kun povess' särkeepi keihäs,
Taas tupahan läksin, otin vartaalta leipäsen, mut, kun
Kirveellä lohkasin tuon, petut ympäri mustina lensi.
Pois toverilleni vein palaset sanoen: tämä jäi nyt;
Syö sekä lastasikin ravitse. Palan otti se yhden.
Ääneti vaan käessään sitä käänteli, katseli, kunnes
Lastansa sylihin likistäin kuvolleen jopa taintui.
Suksille astuin ma nyt sekä naapurin luo heti kiisin,
Tuo mua kun likin ol', vaan piipun väl', kuni rientää:
Tultua näin perillen avuksen' sitä huusin ja kohta
Antoiki, kuin veli, hän mitä viel' oli säästöä hällä.
Taas kotia palasin, selässäp' vähän leilissä maitoo;
Mut tuvan kun pääsin ovelien, jopa surkea parku
Kohtasi sieltä, ja kun sisähän menin, lastani kaksi
Vanhempaa ihan äänessä itki ja äitiä pu'isti
Toinen käestä ja toinen taas kiharoist' hi'uksista;
Mut tämä tönkkänä vaan lepäs' ääneti; näet, lumi kuolon
Posket peitti jo jäähtynehet, samoin yöki jo silmät.
Tuo oli loppu, ja noin hävitettykin ol' jalo Kangas. —
Taivahasen käten' nyt nostin sekä tarttuen sauvaan
Läksin jo pois; takanan' vedin kelkassa ees sikiöitän'
Kerjäten, harmaja-päänä jo, näin pitäjästä ja toiseen.
Murheeni aikapa tok' lievitti ja lapseni armaat
Taas kukoistuu taloloissa ja itse mä tyytyen pyydän
Leipäni, näin pelaten huuliharppua vaan, kuten sirkka
Lehdellä nuutunehell' laulaa, vähän ehkä on poutaa".
Mointa se kertosi nyt tuo rehtevä Aaro ja häntä
Heltyn'nä kyynelihin kuul' lempeä, taitava Anni.
Mut lopetettua sen hihallaan tämä kasvoja pyyhki,
Huojutti päätä ja nyyhki ja niist' neneään sekä juoksi
Lihaa, muikkuja, voita ja kaljoa tuomahan, kyllin
Ruokia pöydällen latoen, ja nyt Aaroa vanhaa
Niskast' ottaen vaatipa, vaikk' oli syönynnä, syömään.
Söikin tää, kuten arvoisa käsk'; nyt joutui jo Pekka,
Astuen porstuahan oven kitkavan aukasi kohta,
Pois jaloistaan koputtel' lumen, kunnekka uhkeena astui
Nyt peremmäks paikkaan, joss' yhtyypi kulmassa penkit.
Mutta kun pöydälle sai reuhkan sekä piippuhun tulta,
Niin savun hartaamman vetäen puhui näin hymyhuulin:
"Veljesi, Anni, nyt ei Hedan luot' ihanan hevin irtau;
Niinkuin koukussa hauk' on Matti jo kiini, ja jos nyt
Vaan haluat, lähetään heti kohta tän'iltana kaikki
Yhdessä kihlaiset pitämään iloiset hovissamme".
Virkkoi; ja nyt sanoman tuon kuul' iloin, ihmehin kaikki.
Paikalla kasvoiltaan seleten meni taitava Anni
Kistun luo pukemaan päälleen, samoten tytär ynnä.
Mut tuo mittava poika se vaan veti yllehen liivit
Tul'-punaisensa ja pan' nutun kiini ja housuja nosti,
Solkesi vyön suoliinsa ja ol' siten lähtöhön valmis.
Mut tulen luo meni Aaro ja mekkonsa veti vielä
Kuumana höyryävän päällensä ja näin sanoi ynnä:
"Ystävä Pekka, nyt aika jo on minun kiittäen mennä,
Kun mua päivän ja yön talossas täten kestinnä o'ot jo;
Nyt hoviss' ehkä mä myös tavannen mies-voipia, jotka
Suosien, kuin sinäkin, hyvän nautintoon mua kutsuu,
Moista ma en nähne toki, kuin on taitava Anni
Tuo, joka syötyän' äsken jo taas mua syömähän vaati".
Lausui; ja siirtyäkseen hovihin heti sauvahan tarttui.
Estipä kuitenkin tätä mielevä Pekka ja virkkoi:
"Ei sovi seitsenkymmeniään mennä pimiässä
Jalkaisin pois talostan'; hevoiset tuvass' onpihan mulla;
Sulle se ois raskas, minullen häpeäks pitäjässä.
Parhain siis ajanet, jos poikani tuo kepeämpi
Hangella vauhtia suksiensa vakavin käsin ohjaa".
Virkkoi; ja vartomahan hyvillään tulen luo meni vanhus.
Mut upi-uhkiana'i punavehreäjuovahisessa
Nyt hamehessa ja kaulassaan isoruusuinen huivi,
Kuin kesä loistossaan, esihin tuli taitava Anni.
Lähtemähän valmis siten nyt oli tyttärenensä.
Siis kimon valjahisin välehen pani mittava Kalle,
Kaattuja kannettiin rekehen ja jo miehissä mentiin
Toivoen riemua, tanssia vaan; mut Paavopa loinen
Uunillaan nokisell' yhä oikoili säärtä ja toista;
Kylmähän viihtinyt ei tukalaan tämä lähteä matkaan;
Mut talon vahtina vaan pysyi, kun haluisemp' oli hälle
Lämpö ja rauha ja haiku ja lasten ja sirkkojen seura.
SEITSEMÄS RUNO.
Pekka nyt Annine, tyttäreneen sekä kerjääjä Aaro
Läksivät hiljakseen ajamaan, kimo kestävä eessä.
Ohjia sylkäisten sanoi kohta jo mielevä Pekka:
"Varsani vaikka hyv' on, näet, Aaro, sit' en toki raahdi
Juoksuttaa, kun on näin kuormaa, vaan jos vilu puree
Mekkoosi, niin sivallan, joten ei väli kestäne kau'an."
Mielin herkkenevin nyt vastasi rehtevä Aaro:
"Huoleti o'o, hyvä Pekka; jos oisinpa vaikk' alastonna,
Kulkuni ei työläs olis' sun ja sun vaimosi kanssa.
Kukkura-pöytä hyv' on, tupahan nälissään kuni astuu,
Turkki hyv' on viluiselle ja vuode, kun on väsyneenä;
Mut toki ihmis-suopeuteen nähden vähä on se.
Kuin iseänne te suosinehet mua o'otte ja mekkon'
Pesseet, vatsani on, kuin rumpu, ja nyt ajan herroiks,
Vieläpä holhottuna'i, jo kun o'on talon jättännä; toista
Kärsin mä kaupnngiss' sen mieroa koettaen kerran.
Maass' oli, näet, kato-vuos', pitäjiss' eläkettä jo puuttui,
Niukens' vaan talokas, nälkää näki kerjääjä. Kaupunk',
Arvelin nyt, rikas onpi ja sen tilukset lihavammat.
Aattelin näin, sekä kerjäelin edes itseni vaivoin;
Usein jalkani vanha jo astua empi ja pussi
Painoipa tyhjänäkin. Täten nälkähän nääntyen viimein
Kaupunkiin toki pääsin ja nyt nä'in ilmaiset ihmeet,
Nä'in, hyvät ystäväsen, mitä ennen en nähnynnä ollut:
Ol' talot, vaan talojen ei seuduilla niittyä, peltoo,
Tarhaa nurkalla ei, jost' ees tupakkaa olis' saanut,
Kartanot ikkunineen ylen korkeat vaan nä'in tuolla
Maalatut, uhkehimmat ulottuin rivin kirjavin eelleen,
Joidenka taas välite sadat tiet kävi ristihin rastiin.
Ol' jyry teilläki, kuin mikä myrskyn ja ukkosen pauhu;
Vier' nelipyöräis-rattahita'i hopehin silatuita,
Korkeita, kuin huoneet: ravurein kaviot sekä ruoskain
Läikinä, kutsien ärjy ja pyörien jyskinä täytti
Ilman ja kai tärähtel' seinät sekä ikkunat ynnä.
Mut ihan huoleti vaan päivää menettäin huvituksiin
Vallat kullan-hohtehiset niiss' istuipa kussa'i,
Niinkuin perhot loisteliaat yli kukkien väikkyy,
Niitä kun heiluttaa päivän säteniss' suvi-tuuli.
Arkana syrjässä vaan mekollan' minä seiniä viistin
Seisattuen tervehtimähän avo-päin useasti,
Vaikka sit' ei havainnut kukahan: meni vaan edellensä.
Noin kenenkään näkemättä jo aukiampaan tulin paikkaan
Paasilla laskemahan, talot ylpiät ympärillänsä.
Keskeytettyä käyntini nyt suloisin muka turvin
Kaikkia kummeksin käsivarteni ristihin lyöden.
Kartano, kuin kylä, laaja ja korkea, kuin mikä vuori,
Loist' erittäin. Tätä katsella nyt en voinunna kyllin;
Jättien, näet, rakennus oli tuo, ei ihmisienpä.
Mut oli mies lähellän', joka ahkerahan lakais' siinä
Tietä ja luudallaan kasoihin lo'an lykkäsi runsaan;
Hältä mä tietoja nyt saadakseni näin kysyin viimein:
'Ystävä, kuuleppas, tuo kirkkoko vai kuningasten
Uhkea on rakennus; hämillen koko mieleni joutuu'.
Noin sanoin, mut vaiken' tämä vaan sekä huulia purren
Virnistel' muho-suin, paha, näet, oli mielessä vehkeys;
Sillä, kun nyt takaisin minä käänsime katselemaan taas,
Painoi se het' luudan ropakkoon sekä löi mua selkään
Ilkeästi ryvettäin lika-läntillä mekkoni pestyn.
Murheissan' menin pois, riitaa kun en tahtonna alkaa,
Arkana, kuin kylän kukko, ku vieraalla tunkioll' onpi;
Mut kovemp' ottelu kohtapa nous': pojan-ärmätti muu'an
Musta ja nälkäynyt näki lyönnin ja nauruhun suureen
Purskah'en löi yhteen kätensä sekä vilhuvin silmin
Reuhastellen jo huus' tähän kumppania'i ilohonsa.
Het' melu kuuluiki sieltä ja täält': avo-jalkaiset nulkit
Paikalle ees karittel' lo'an roiskuvan vallassa, mut kun
Mun näkivät, ilon-vimmassaan jaloin viippovin hyppi.
Yks' tuli rohkeammin esihin nykäisten mua mekkoon,
Toinen uhkasi potkien vaan, kuin varsa, ja kolmas
Polvia läppäsi taas hokien ivajaarehitansa,
Kunnekka ehtimiseen tuo pyörivä parvi jo karttui
Julkeammin läheten paetaksehen taas. Häpeästä
Suuttun'na syöksin mä nyt kiroellen sinne ja tänne.
Yhden viekoittelin viimein käsihini ja heitin
Joukkohon kaataen sillä jo toisenkin, kuten keilan;
Mut molemmat, ne kun kourasin taas, kuritin käsin raskain.
Kiljuen sätki ne koipia, vaan toiset hätä-huudoin
Juoksi ja taas enentyi väki; kaks' sapel'-niekkoa miestä
Kiini mun otti ja vei väliss' sitten riekkuvan kansan
Pitkin tietä jo pois sekä vankeuteen minun heitti.
Mutta kun itseni vankina nä'in sekä ov' sulettiin jo,
Mieleni karvastui ja nyt itkemähän alas istuin,
Heltynnä aatellen, mikä kunnian mies olin ennen,
Heltynnä aatellen, miten harmaja-päänä mä nyt taas
Vankina vankien kanss' taivaan valon puutteessa istuin.
Haikehin itkin kyynelin, mut kupehellani siinä
Kahle-jalkoa kaks' älykästäki penkillä loikoi
Hilpeinä kuiskaellen vehkeist' omistaan sekä muiden.
Kau'an ne ei suvainneet suruan', mut äkkiä noituin
Tiuskasi mulle; ja näin sanoin katkerin äyhkäsi toinen:
'Kirkon rosvo, nyt ääntäsi noin elä sorra, se että
Sois hyvin, laulun-neuvoja kun lyö tahtia selkääs
Nuottia neljäänkymmenehen parihin pitäessäs'.
Noin sanoi tuo; heti puuttuipa myös puhumaan toverinsa:
'Harmaja-parta, jos et menesty, kukapas sua kutsui!
Lempo! kun on katoton maan-kulkija vaan, se jo viimein
Tänne tunkeepi häirittämään asunnossahan miestä'.
Mointa ne nyt puheskel' sekä muutaki viel' yhenlaista,
Pilkaten pitkin päiveä noin mua herkeämättä.
Mut rist'-ikkunan illalla kun lopen aurinko jätti,
Vangin-vartijakin tuli sinne ja ratkasi riidan.
Meille se toi ruuaks vadin lientä ja penkille jätti
Leipeä luokse, ja tarkastel' jalan-kahleita sitten,
Josko ne ol' ehjät, sekä löi vasarallaki niihin.
Kaikki kun täydelleen taas tehtynä ol', meni sieltä
Tuimana, mut mua käsk' nyt syömähän, viel' lisätenki:
'Karhun-kallo, jo syö sekä suolahite, janos sitte
Kuukauden vesi-leivällä ehkä sä sammumahan saat!'
Virkkoi, ja taas telkes' oven. Nyt hädässän' heti tartuin
Ruokahan vatsaa näin varustaakseni paastohon tuohon.
Paljo tok' ei jäänyt osallen', näet, tultua toisten.
Kuin sudet nälkähiset, piakkoon vadin pohja jo nähtiin.
Mutta kun syönynnä ol' ne ja luita ma yksinnä järsin,
Hiljaa kuiskaten nuo piti tuumia suuria hetken
Keskenähän; yht'äkkiä kun molemmatpa jo karkas'
Päälleni veitsiä välkkyviään kohottain sekä virkkoi:
'Jos sinä vaan huudat, povessas nämä on; vala tee siis
Vai'eta, yöllä me kun pakenemme, sä jos tah'ot elää'.
Näille mä vastasin nyt sydämessäni taas ilo, toivo:
'Piipullista ma en panisi tupakkaa älystänne,
Veikot! Tarvekko vankia on pakoittaa valoin, veitsin
Ve'estä ja leivästään vapahtajinahan ihmisen muonaan?
Vannon ma ilmi tok' ei teit' antaa, mut avittaa vaan'.
Noin sanoin; nyt nämä jätti jo mun sekä viiloja otti
Kätköistään, kuluttaa niill' alkaen rautoja jalkain.
Joutunut ei toki työ, hiki miehist' tippui ja vahva
Kahle se hangata kest', kulutettu jo vaikk' oli ennen.
Nyt molempaa vuoroin minä auttelin vaan ilo-mielin
Pyrkien pois, ja kun voitettiin sydän-yöllä jo raudat,
Jalkoja irtahitaan ihastuksissa heitteli miehet.
Kohta ne hirrenkin seinästä jo leikatun otti,
Vahdilta jonk' oli piiloittanut tilan pöyhteä pahna;
Mut sen saatua pois, aukost' iloin ryömimme kaikki.
Kiirehin kaupungin perillen nyt hiipien päästiin,
Äkkiä kun pysähtyi tovereistani toinen ja virkkoi:
'Ystävät, ei meidän sovi nyt jänisten tavoin juosta
Metsään arkoina pois, vaan mielen' on ensinnä koettaa
Lukkoja porvarien varustaaksemme tarpeita matkaan'.
Lausui; ja toinen myöns' asian. Minun mieleni ol' taas
Tien' vaeltaa viatonna ja siis hyvästin jätin hartaan.
Kyynele-silmänä pois kepehin jaloin erkanin niistä;
Mut nämä rosvomahan lähi-kartanoihin meni kohta, —
Näin, hyvät ystävät, tuo kävi kaupunki-retkeni; mointa
En omin ehtoini tee enähän, ja mi pakko mun onkaan?
Kirkossa, näet, mua vaikka jo tunnus-merkittihinki
Käskyllä, kun tavataan, mua vankina jällehen tuoda,
Ei kukahun ahistaa raahdi toki Aaroa vanhaa,
Mieluhisempi kun on tuo hilpeä polskani heille,
Kuin näh'ä kyyneliän' sekä voivottamistani kuulla".
Moisia kertoi se nyt älykäs tuo Aaro; ja kaikki
Mielellään sitä kuul'. Hevonenpaki hölkkäen eistyi,
Kunnes kartano-ahtehen alla jo oltihin kohta.
Täss' alas hyppäsi Pekka ja re'en ohell' astuen lykki
Ees sitä ynnä ja ohjaksill' oron löi kupehille;
Hyvää vauhtia siirtyipäkin reki porstuan eteen.
Nyt ilokseen näkivät pitojen siell' alkuhan päässeen,
Auringon tapahan valo aukkojen höyryte loisti,
Ov' tuvan ol' selillänsä ja polskan pauhina sieltä
Tunk' ulos, niinkuin myrsky, ja porstuan myös ison täytti.
Taitava Anni jo het' sisähän meni tyttärenensä;
Sinne siirsihe Aaroki, mut kimon mielevä Pekka,
Piehtaroitettuaan sitä, reen sepihin sitoi kiini.
Uljaana hirnuellen hevoisten seass' outojen söi se
Heiniä re'estähän nyt kurittain kavioll' lähintänsä,
Jos tämä sen muonaa nenäkkäämmin haisteli joskus;
Mut tupahan meni pois sen herra jo Pekkaki viimein.
KAHDEKSAS RUNO.
Kerroppas, runo, taas, mitä kaikkia mielevä Pekka
Nyt tuvass' sai nähdä, kun jäi hämissään oven suulle.
Polskaa tiuhoa tansittiin parin kaksinni toista,
Naiset kieppuen keikkehin päin sekä vilhuvin silmin,
Mies-väki niskoin nuortehin taas yhä katsoen alhaa.
Nää nyt tanssia hoit', erittäin toki Matti, ku Heddaa
Pyöritti suottaellen, samoin Annia kunniallista,
Kun suki pelmannit jouh'kielis-viulua kahta
Penkillä tuolla ja harppujen ään' tähän vieläki sointui.
Yksinnä pöydemmäks oli istuinut Sakar' äijä
Uljaana, kuin kuningas, kä'et ristikkäin yli rinnan,
Tanssia tarkastain, kun vaan ei estännä tuoppi.
Vastassa arvokkaan paikkaa tätä taas tulen eessä
Lämmittäimässä seisoi nyt Aaro ja vanha Rebekka.
Reilaan Aaropa juur' pani harppua, mutta Rebekka
Nuokkuen kirjavataan kissaa silittel' sylissänsä,
Ryssä kun taas älykäs punapöyheäpartainen Ontro
Huus' hälinässä ja pois nuo tanssijat eestähän väisti;
Kaks levollen, näet, kumppaniaan oli alle jo penkin
Kantanna hän, nyt kolmattakin sylissään piti vaivoin.
Tää, vaikk' ei ky'ennyt jaloin notkuvin liikkua enään,
Vastahan vaan tenien iloisaa halus' hyppyä koettaa.
Viimein, vaikk' yhä tuustaeltiin, toki laahasi Ontro
Tuskalla tunkien ees hänen penkille pois tilavalle. —
Mointa nyt ihmeekseen nähdä sai mielevä Pekka,
Kunnian-saavana kun sioittuipa jo äärehen pöydän.
Aaro kun lämmittäinnä nyt ol' sekä korjanna harpun,
Istumahan meni penkillen peli-mannien viereen;
Mut heti tultua sen puhuttel' sitä rehtevä Antti
Harmilla viulua kihnaten, kun ei tanssihin päässyt:
"Jos, kuten harppuakin, samoin viulua soittaisit, ehkä
Nuorempi sais vähäsen toki tanssissa'i iloitella.
Mut kuin seinällä tuo väre-kantele, o'ot sä ja tuskin
Tahtia voit johtaa, minä jos sit' en viululla ohjaa".
Nyt hymyilyn suutaan veti miettien kerjääjä Aaro,
Korvan-taustahan raapi ja puol'-hämin vastasi sitte?
"Tokkohan vanhoillan' minä, kenties, viel' yh'en polskan
Muistanen, vaikk' ei o'o roka käessäni kaukahan ollut".
Virkkoi, ja kun viulun nyt sai, typeräks muka teikse.
Koetteeks soitti hän vaan hiljaa; mut kohta jo täyden
Sai säveleen, tah'it taajahan vier', roka lentävä kielet
Pakkosi ääntämähän; yht'-aikaa kaikui ne kaikki,
Paasi ja altti, tenuori ja vintti: nyt ammottaenpas
Kumppani viulun mykkänä laski; mut yltyipä raivoon
Intoki tanssivien. Hiki kaikkien poskite juoksi,
Lens' pärehet pihdeistä ja tuolia, penkkiä kaatui,
Huudot lankeavain, tah'in polku ja nauru ja haiku
Kiehtosi ylt'-ylitse sekä huojuva lattia ryski.
Vanha Rebekkaki, vaikk' oli pankolle tunkeununna,
Vauhdissa kolhauksen sai, ett' oli langeta maahan:
Ohkaen siksipä pois vetihe likemmäks oven suuta.
Mut sydämessähän tunsi jo säälin mielevä Pekka,
Kun näki nyt, vanhaa miten kaikkien hylkynä piettiin;
Jättäen siis oluen sitä haastattamaan meni kohta:
"Tässä, Rebekka, mit' auttaapi nyt suru tuo sekä nurku?
Joudu, ja het' talutan sinut turvihin pois ylä-pöydän!"
Siihen vastasi taas tuo ontuva, rampa Rebekka:
"Ei, hyvä Pekka, se ei sovi; soppehen vaan menen piiloon;
Paitse hautoa tuo on huonolle myös sopivinki.
Kuin tois-vuotinen leht' puun puhkenevan, lakastunna
Tääll' asun nuorien kanss', elo joiden on riemu ja tanssi.
Oi, joka luo muiden jopa pääsisi turpehen alle!"
Virkkoi, ja itkeä nyt tihuttel'. Ja kun arvoisa herra,
Juur' joka riemua katsomahan tupahan oli tullut,
Mielin herkkevin sanat kuuli ne, alkoi jo hänkin:
"Moint' elä mieti, Rebekka, ja hautah'an viel' elä toivo!
Näet, kuka, kun tuvass' et enähän tilavassa sä liiku,
Piikoja rukkiin, kankahasen herättäis, kuka kissaa
Hempisi, ken pitäisi kanoista'i munineen yhä huolta?
Silmäsi nosta ja näe, miten vanhus Aaroki tuolla
Viulua vinguttaa hikoen, mut tyytyvin mielin;
Niinkuin harppua soittaissaan käräjill' oli tuonnoin,
Onpa se vieläki sortamaton i'än, huolien suhteen.
Virkeenä sen käsi-vars' lentää, hevin liikkuupi sormet,
Loistaen tyyninä silmätkin, kuten taivahan tähdet;
Käy samoin turvin, Rebekka, sä myös suru-päiviä vastaan".
Lausui, ja ta'a pöydän varoten talus' eukon ja tuo nyt
Ynseenä kunniastaan nurun unhotti kohta ja sitte
Nuojuen vaan hiljaa yhä nuoria, vanhoja siunas'.
Mutta kun polska jo loppui ja vaikeni harppu ja viulut,
Nyhkäsi Annipa het' takin helmahan mielevätänsä
Miestä ja vei nurkkaan, sala-myhkeä siellä sen kanssa
Kotvasen haastoi ja korvahan nyt täten kuiskasi hälle:
"Etköhän sais toimeen, Sakar' että jo Pyylahen vanhus
Nyt vävylleen tulevalle ja lemmikki-tyttärellensä
Puheen neuvovan, kuin isän on, pitäisi, jota aina
Syvään kätkisivät mieleen sekä noutasivatkin.
Ol' isien tapa, miehellen ne kun tyttären antoi,
Lausua myös sanat armahiset varokkeeks molemmille;
Nääpä nyt ei koskaan unohuttanna neuvoja sitte,
Mutta ne kihlaus-muistona vaan yhä seurasi heitä.
Nuorten vuoksi ja vierahiden puhua hänen täytyy,
Että ne kihlahiset näkisi toki juhlallisemmat".
Hiljaa vastasi taas hänellen tuo mielevä Pekka:
"Saada toivosi nyt toimeen ei viel' ole aika;
On sitä luontoa, näet, Sakar', että, kun alkaapi juonti,
Rauhassa ryyppäellä tahtoo se ja vastaapi tuskin;
Mut olut elvyttävät vähäsen kun on saanunna päästää
Vaan ukon kiel'-sitehet, puhe säästämä runsaana pulppuu,
Niinkuin kuplat kuohuvien purojen kevähällä.
Ei lähesty kenkään, jonk' ei sitä täytyne kuulla,
Kun tarinoi tahi nuoriakin varoittaa, ojentaapi;
Paikalla vaihtaisi mielellään, väliä'i iloll' antais,
Jos siten sais hänen suun puhuvansa ja viisautensa;
Malttaen siis odota vähäsen, ja se kyllä jo väleen
Täyttääpi toivosi itsestään Sakar' rehtevä äijä.
Näetsen, jo selkeepi otsa ja suu olueen hymyääpi,
Sorsan mielellä tuon, joka salmien ve'ess' sukeltaapi,
Kas, miten istuu jo, kuin sade-kuurost' elpyvä niitty.
Sun toki nyt paras on hupaisaa jotakin pakinoida
Taikkaki nuoria pois minettiin säveään kehoitella;
Mun se on taas antaa Sakar' äijälle ääntä ja kieltä".
Lausui; ja Annan tyydytetyn heti heittäen otti
Haarikon pöydältä nyt tilavalta ja ystävätänsä
Pyylahen kunniallist' isäntää puhuttel' hymy-huulin:
"Juokaammepas, Sakar', yhdessä viel' iloiten, kuten ennen
Mielin turvallisin joimme, kovemp' ehk' oli aika;
On pysymättömän ihmisen, näet, iloita sopivinki
Hilpeän laill' oravan, joka kaarnallaan murealla
Aallolta aallollen purjehtiipi toivoen rantaan!"
Virkkoi, ja joi; samoin kannuansa Sakar' äijäki nosti
Vaahtovataan halu-juomalla noin elähyttäen mieltään:
Mut hyvillään sitten toverillehen vastasi ynnä:
"Syyst' iloinnen tosin nyt; niinkuin valo tai terä silmän,
Kallis on, näet, isällen joka onni, ku kohtaapi lasta".
Noin puhuen ne jo kuul', kuin viuluja taas viritettiin,
Nähden, lattialla'i miten säyseä mointui minetti.
Mut Pekan nyt seuraan moni liittyipä äärehen pöydän,
Tanssihin kun halu ei vetänyt, vaan ennemmin olveen
Mantohiseen, huvi-jutteluihin sekä laskuhun leikin;
Paitse muitapa myös meni räämeä-kiittävä Ontro.
Kohta jo saattaakseen hämillen sitä nyt sanoi Pekka:
"Tanssin-taitava vel', miks et sinä hyppele? kenties
Pelkäät neitojen niin lumovan sinun mielesi harmiks
Vaimosi, tuonne ku jäi Arkangelihin varakkaasen,
Että ne huivin viekoittelis' laukustasi lahjaks".
Virkkoi, ja vaikeni; mut punapöyheäpartainen Ontro
Istuen nyt lähemmä käsihin sen tarttui ja lausui:
"Tuota ma en pelkää, hyvä Pekka, ja mielihaluin kyllä
Tanssisin muiden kanss', sill' laulu ja tanssi on oiva;
Neitoa vaan hevin en minä löydä, jok' ei mua hylkää.
Leppehin jos silmin käden tarjoankin, pakenee se
Partaani kammoen vaan nauraa sekä muut hänen kanssaan.
Ei kukahan älyä vieraall' olevan sydämen myös,
Miss' surun tai ilon voi herättää lähimmäisien käytös.
Jos sinä tahtoisit ees, veli, toivoni kuulla ja täyttää,
Niin selitä minullen tila, sääty ja nim' moniaiden,
Tanssissa jotka ma nyt huomaan Matin juhlana tässä.
Ensinnä, ken se on tuo niin mahtava, muhkea muori,
Tuoll' etu-päässä ku keinuelee, satamaan kuten laiva,
Tahtia mittaa ja hyppisin vaan hamettaan ylentääpi?
Nuorten ja vanhojen, näet, minust' on jalo tuo esimerkki".
Vastasi nyt hällen hyvillänsä mielevä Pekka:
"Anni se on, ei kenkähän muu, minun vaimoni kallis,
Vuosien vuoroellessa ku hoitanut on talouttan'
Tarkoin ja poikia, tyttäriä'i kyll' lahjonna mulle.
Mies, joka hänt' ylistää, mua myös ylistääpi se ynnä".
Alkoipa taas puhua tuo räämeä kiittävä Ontro:
"Onnellisna ma sun pidin ennen jo, ystävä Pekka,
Ollen sä reima ja lystillinen sekä kunnioitettu:
Kolmestippa nyt onnelias olet, kun tämänmoisen
Saanunna o'ot muorin; näet, taivaast' on hyvä kaikki.
Nyt sano myös, kuka on tuo varteva, pulskea poika,
Parhaallaan joka kievoittelee nyt sieveä Heddaa?
Uljaana sarkais-tankissa käypi se, kuin oro virma,
Nurmella toisien kanss' se kun harjaa pöyheätänsä
Urheasti ravistaa sekä hirnuupi innossa lemmen".
Vastasi jällehen nyt hänellen tuo mielevä Pekka:
"Armas poikani Kalle se on: miten luontuu se vaste'es,
Antaja vaan tietää: käsiss' sen tämän olkohon onni".
Virkkoi jo kohdakkoon taas räämeä-kiittävä Ontro:
"Niinkuin viljelijä'i panemaansa hoitaapi puuta
Vartt' yhä katsoen korkenevaa sekä toivossa kastaa,
Niin isä lastaan myös hoitaa: nuor' vaan ajatelkoon,
Kuinka se huolet maksaisi sen ilon antaen niistä.
Täällä on vieläki kaks, joit' ynnä mä tuntea toivon —
Riipeä poika, ja neit' sulo tuo, somasti jota johtaa?
Kaunis on poika, ja neit' Hedan rinnalle käy parahittain".
Vastasi taas hällen nyt mielevä Pekka ja lausui:
"Rengin siinä sä näet nopean sekä ahkeran Antin;
Pyylahelt' onpi se tään Sakarin jalomielisen poika.
Riipeä jos se nyt on mielestäsi tanssiessansa,
Kaksinkertaisesti sä kiittäisit intoa senpä,
Jos näkisit, miten uutterahan isän soita se raataa
Murtaen kuusen juurtunehen ylös, kuin mikä karhu.
Neit' taas, järkevä ystävä, tuo tytär on esikoinen
Annin ja mun; taloamme se, näet, sekä pieniä hoitaa
Vaivoja noin äidin keventäin, kuten tyttären onkin".
Mielin heltyvin nyt sanoi räämeä kiittävä Ontro:
"Oi, sua onnelias! joka arvossa pi'ettynä saat vaan
Istua tuttujen kanss' samomattasi outoja maita.
Tyynenä katselet täällä sä vaimoa uskollisinta,
Lapsia sieviä myös, kukan taimia kuin puron luona,
Kaukana kun toinen isänmaasta ja luot' omiensa
Käy yhä ympäri hylkynä, kuin mikä tolkuton pulma".
Virkkoi, ja itkeä nyyhkyttel': valui poskite ynnä
Helmiä kirkkahita'i sekä kasteli pöyheän parran.
Mut sulo, kuin mesi, juoks' hänen suonissansa jo kaipaus;
Muistipa, näet, kotonsa, meren jäisen muistipa rannat,
Wienan joen, etenkin Arkangelin tuon kama-rikkaan,
Vaimoansa samoin aattelipas joka huokael' yksin
Toimissa tai päivän tahi yö-levollaan useasti,
Entäpä hentoakin poikaa, joka jäi etähälle
Sinne, viel' isänsä nimeä! hymy-suin löperrellen.
YHDEKSÄS RUNO.
Ontron räämeä-kiittävän tuo surun haikea tunne
Nost' useassapa vilvoittavan sulon kyynele-nautteen.
Niin sinunkin silmäs vesihin kävi, mielevä Pekka,
Milloin ne sattuivat Annihin vaan hyvänsuopahan vaimoosi
Poikaasi vartevahan tahi tyttärehen siveääsi,
Miel'-hyvin muistaessas, miten Metsolass' yhtenä kaikki
Rauhassa ain' asui, kuin linnun pojat nuo pesässänsä.
Kumpiki itki ne niin ilon, kuin surun kyyneliä'i nyt,
Siinä kun ol'tta ne joi sekä pitkä jo loppui minetti
Harpun ja viulujen myös surinan lakatessaki ynnä.
Nyt jopa korkeanaan nous' Pyylahenkin Sakar' äijä
Kunnia-paikaltaan ison pöydän tuoll' ylä-päässä
Askelin astuen miehevin ees tosissaan tuvan keskeen.
Kaikki nyt ällistyin silmät heti äijähän käänsi;
Ol' näöltään, näet, kuin ukon-pilvi, jok' äärellä taivaan
Liikkuupi ruskoin hehkuvin, mut vilistää värin ilman.
Sitte se seisattuu uhaten: nuol' kahlehen murtaa
Nyt jylinäll' läpi runsahimman välähtäin sade-kuuron;
Mut maamies pelästyy, taivaan kun katsoopi uhkaa,
Vaan iloitseepakin ynnä, kun pelto jo nääntyvä virkoo.
Moisena nyt Sakar arvellen käänsiin vävyhynsä
Arvolliseen sekä tyttärehen, kun tuoll' liketysten
Lemmen kuiskua nuo pitivät lavitsall' lavealla.
Kiirehin nousi ne nyt ylös, kun näki luotuvan äijän,
Kuuntelemaan, mitä käskyä hän oli antava heille.
Mut hänen huulillaan koputtel' puhe mietitty nyt jo
Pyrkien ilmi ja hän kätehen Matin tarttui ja ynnä
Tyttärensä sekä vaitia vaat' täten lausuen sitte:
"Kyllä on tanssikin aikanahan hyvä: tuota en moiti,
En myös leikkiäkään, kun käypi se vaan siveästi;
Aina tok' ei kuulla kuluess' ajan vaihtelevaisen
Viulujen, harppujen äänt', iloiseen joka polskahan kutsuu;
Riemuakaan liiaks satoisaan ei maahamme vuoda
Voidakseen yhä lahjoillaan elähyttelevillä
Ihmis-henkeä suosittaa sekä leikkihin kääntää:
On siis hyödyttävää ajoissaan vähän tottaki kuulla.
Yksinpä hoippuva laps' hyvin tietääpi neuvomattakkin
Nauttia onneansa sekä leikissä viihtyä aina;
Mut toden aikana taas, toimet jo kun on tukalammat,
Turvin ne tehdä vaan erottain, mik' on oikea, nurja,
Siihenpä harjoittaa sinut täytyypi maailman seikkain
Vaihtelevain tahi johdattaa enemmin kokeneiden.
Sentähen on hyvä myös vanhan varoituksia kuulla.
Ensinnä, Matti, se pa'a mielees, mitä neuvoopi tässä
Nyt kuus'-kymmeniäs, minä, kolme-kymmeniäälle:
'Elköön turvasi vaan itäkö sinun viljely-maillas,
Niin vahinkoo sure, kuin kalun saadessas iloitsitki,
Viimein vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy!'
Halvoilta mielestäs näyttää tosin nää sanat oivat,
Lapsien ain' isiltään perimät, vaan niist' talon onni
Tok', kuten kukkia niitystä'i meheväst' yleneepi.
Näet, mitä vaan sinull' on, mitä ihmis-käellä on koottu,
Sillä on myös vihamies, kova onni: jo loistavan peltos
Halla ja ra'e hävittää, metsän peto karjasi raastaa.
Vaihtua onnesi voi samoin, kuin katoaa kevät-lumikin,
Jos perä ei vakaisempi sen oo, kuin maallinen rikkaus.
Mut vahingon jos kärsiä saat, niin muista, mik' ennen
Riemu sun ol' nyt hukkunehesta ja tappio arvaa
Sen mukahan, ja sä et harmaaks sure päätäsi suinkaan;
Niinkuin varpuinen, näet, pesän vuosittain isontaapi,
Niin halull' ihminen myös enentää taloutta, ja ennen
Hankkima eipä sen arvoinen oo, kuin saamaton vielä.
Mut vaimollesi lempeä oo, väkevän kuten sopii,
Muistaen aina, mi heikosta'i etu suuri tok' onpi,
Kun sitä miellyttää työhön koetat säveästi.
Niin sanon nyt sinullen, ja on niin talolleen hyvä vaimo,
Vanne kuin tämä on, joka pitääpi tuoppia ko'ossa;
Heikko se on nä'öltään, edultaan tosin vieno ja halpa,
Mut sitä särkeä koetteleppas: heti hajoopi tuoppi,
Uurteist' uurtehet irtautuu, ja sun olves on mennyt.
Sentähen vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy.
Mut sinullen jälleen puhua tah'on, järkevä Hedda,
Niinkuin ennen jo o'on toden neuvoja mieleesi pannut
Siit' ajoin, kuin äitis varoitus-puhe lempeä vaikes',
Jolloinka huol' iso lapsistan' jäi mulle jo yksin.
Usein o'on sanonut, hauraan miten vaimon on aina
Tottuminen niin kärsimähän, kuin myöntämähänki:
Mennä, näet, mukihin sen on arpa, mut ei havaitse hän
Pakkoa myöntäessään, sen vaan vihoissaan havaitseepi.
Katso, sen sanon nyt ja sen luulenki saavasi koettaa,
Kerta kun käyt elämään Matin vaimona seuraten häntä:
Ei sido kenkähän muu rauhaa, kuin vaan talon vaimo.
Joskus suopeakin mies suuttuu ja kostaapi hälle
Naapurin sättimiset sekä palvelijain hitauden.
Mut se on nyt vaimon asettaa tämä kiivaus hiljaa.
Ääneti kuulkohon nurkua sen siks, kuin viha tyyntyy,
Niinkuin koivuki latvaltaan raju-ilmana taipuu
Malttaen iltahan, kun levollen haluaapi jo myrskyt.
Het' tätä noin kaduttaa kova kai, vihoissaan mitä virkkoi,
Jos äkä'yttävä vastaus ei äristä hänen mieltään,
Muuta kun ei toivo, hyvän kuin hyväll' lempeenä maksaa.
Niin sulo rauhapa varmistuu, sopu kasvaa, ja vaimo
Mielihyvin heittä'ytyy käden turvihin tuon väkevämmän;
Itse mies ihastuu hänehen ja, jos siks tulis', hengen
Antaisi eest' armaan, samoin kuin tuo urhea koira
Suttaki vastahan seisattuu tukemaan elukoita
Valmiina taistelemaan, vaikk' uhkaapi kuolema häntä.
Mut se, ku varsinkin tuottaa tääll' ihmisen onnen,
Rauhallisen avion, sovun, lohdun ja tyytyvän mielen,
Hurskaus on, hyvehestä jok' ei saa koskahan kyllää.
Varjele, nuor' pari, tuo, yhä siin' elä vaan sekä liiku.
On lepo, näet, hurskaan, kuin kankahan juurtunut honka,
Vankka ja turvaisa; ei luja myrskyn eessä se notku:
Yksin voiminki jos useat kokisi sitä kaata,
Ei hevin käy; kädet tottunehet, iskut ravakimmat,
Päiväki pitkä ja myös teräs-kirveet on tähän tarpeen".
Siihenpä Pyylahen nyt Sakarin varoitus-puhe loppui.
Kohta jo nähdä sai, miten nyt mykät toisien huulet
Aukeni kiittämähän hänen noin helevää puhettansa.
Mut lähimmällehen myös hiljaa moni kuiskasi korvaan:
"Oi, jos niin, kuten nyt, Sakar' aamust' iltahan joisi,
Kylläpä viisas, viisauteen joka mieltyypi, tarjois".
Näin ne kun kuiskasivat ihastuin puhe-lahjahan tuohon,
Pois Sakar' rehtava istumahan meni nyt sijallensa
Pöydän päähän jo taas, johon kulmassa yhtyypi penkit.
Ei toki tyhjentää maljaa unohuttanna tuossa
Onneks viel' omien pysyväksi ja kieltähän käyttää
Toimen niin asioiss' omissaan, kuten ynnäki muiden,
Paljo kun, näet, elämäss' oli hän kokenut sekä nähnyt.
Mut vaan Aarohon rehtevähän, joka laskenna viulun
Penkillen ol' ja nyt otsastaan hi'en huoleti pyyhki,
Kääns' yhäti silmät Komisarjus arvoisa herra.
Niin älykäs tämä mielistyi hänehen, lähes että
Rengistään parahast' ois luopua tahtonut ennen,
Kuin i'äkkään nyt laskea pois talostaan. Olut-tuopin
Vaahtovan toi viimein sekä tarjosi hälle ja lausui:
"Aaro, jo virkistäi, kuten polskasi ansainna onkin,
Niinkuin hongassa pohjainen, näet, kohis' soittosi aivan:
Sitten kerjääjä-sauvasi voit tulehenki jo heittää.
Ystävä, tääll' elä vaan nyt vanhoillas surutonna,
Syöttiä onkia saat, kesäll' aina kun koukkuja lasken,
Ajaa pois siat pellostan', kanat istutti-maastan'.
Olkoon tuo kesä-työnäsi; mut kovemman koko talven
Suussasi piippu sä saat tuvass' istua verkkoja mulle
Vaan kutoen, samoin parsien myös rysiän' sekä nuottaan'".
Mielin herkkenevin nyt haarikon ottipa Aaro
Niin ylentäin muodon, ett' tuskinpa paisuva kyynel
Vieriä saattoi, ja vastasi het' ihastuin: "Minä kiitän
Nyt Jumalaa, tyköhönne ku vei minut, arvoisa herra!
Paljo jo o'on kokenut, pahin ol' toki harmaja-päänä
Kulkea ympäri, kuin ilmass' ajelehtava pilvi,
Paikkaa tietämättä, levon missä mä harrotun saanen.
Usein kulkiessan' pitäjissä mä tieltäni katsoin
Kirkon-tarhoja kohti ja aattelin näin suru-mielin:
'Kurjimmallaki, näet, kyläss', Aaro, min nyt läpi astut,
Turva ja linna tok' on sisäll' aidan rauhovan tuolla;
Sun vaan pääs väsynyt mihin kerran on vaipuva, etpä
Tiedä, ja jäät vieraaks elämän taloss' aina ja kuolon'.
Aattelin näin, hyvä, arvoisa herra, ja eelleni riensin.
Nyt olen onnelias, eläessä kun on koto mulla'i,
Kuollessan' koto myös, jollen joku ystävä taukoo
Lausuen: 'tässä se talletahan hovin Aaromme vanha.
Lampi nyt ei enähän sen huomen-virsiä kai'u,
Ei tupa harppuakaan, rauhaan kuni nukkui jo äijä'."
Virkkoi, ja itk' iloissaan sekä vaahtavan joi oluensa.
Näin nämä juttelivat, mut vartoen kuunteli muut vaan.
Sitte jo taas toimeen asetettihin hilpeä tanssi,
Ollen köyhä ja rikkakin nyt ylen miel'-hyvillänsä;
Viuluja, näet, ei puuttunnakaan, ei hyrryä harppuin,
Eikä minettiä, polskoja, ei pakinoita ja ol'tta,
Siellä kun vietettiin yö-kaus' jahin onnea oivaa,
Niin myös lempivien nopeaa tätä kihlaus-juhlaa.
Viiteselitykset:
[1] Ingman: 1853 vuoden, Litteraturbladissa siv. 7 ja seur.
Lönnrot: 1855 v. Suomikirjassa s. 271 ja seur.
Ahlqvist: Suomalaisessa Runous-opissaan, s. 90 ja seur.
Genetz: 1873 v, Koitar-Albumissa, s. 162 ja seur.
[2] Genetz sivu 163.
[3] Ingman, sivu 8, a).
[4] Vrt. Lönnrot s. 274.
[5] Lönnrot, sivu 273 alh.
[6] Tämä sääntö, vaikka kohta säästäen käytettynä, on varmaan uutuutensa vuoksi saava monta vastustajaa; vaan eihän se vanhoillaan oleminenkaan aina kelpaa, jos on mieli edistyä. Pankoon vaan jokainen kuusimitan käyttäjä kortensa kokoon, ja luulisin niitä perkamalla viimeinki tulevamme selville.
[7] Ahlqvist, § 66, 7.
[8] F. Kollan, Finsk Språklära, § 103. Anm. 3.
[9] Ahlqvist, § 27. 1, 2.
[10] Sivu 170, 4, Vrt. Ahlqvist § 66, 6.
[11] Genetz. sivu 169, r. 21 ylh. ja 171, 6.
End of Project Gutenberg's Hirven-hiihtäjät, by Johan Ludvig Runeberg