Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
YHDEKSÄS LUKU.
Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.
Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.
"Halloo! Minne matka?"
Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:
"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."
Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten, joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.
"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.
Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.
Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.
"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.
"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.
"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi tarjona."
"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat minut Jumalasta."
"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. "Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."
"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen ikeensä."
"Puhut niin outoja."
"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen lankeemustasi?"
"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta."
"Miksikä mahdotonta?"
"Jumala hylkäsi minut."
"Kuinka niin?"
"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä rauhaa."
Kustaa Aadolf vaikeni.
Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.
"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
"En, sen tiedän."
"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."
Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?
"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista rukous-elämää."
Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, paljon sisältävä vaitiolo.
Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon enemmän ilmaisi äänen sointu.
"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."
KYMMENES LUKU.
Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
Sven Riisekin hymyili.
"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin sinua."
"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.
"Aiot siis jatkaa."
"Aion, mikäli voimistun."
Ääni kuului niin toivehikkaalta.
"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
"En uskalla ponnistautua."
"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"
Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän olisi halunnut! — — —
"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai rahoistako olet huolissasi?"
"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.
"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".
Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa — — —.
Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja karkaisemaan.
Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.
Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.
"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."
"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljemmin."
"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.
Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.
"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:
"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
"No, eipä juuri — — —", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.
"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. — Minun — pitää lähteä Hirvenhovista pois." —
"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."
"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.
"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulu.
Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!
"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
"Menisin johonkin sairaalaan."
"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven", lisäsi Riise.
Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.
Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.
Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.
Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.
Puolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan.
Hän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan.
"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään tehtävää ennen kahvia."
He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet iltahämärässä.
"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", alkoi Sven Riise.
"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
"Ei", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen.
Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.
Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä asiasta.
"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."
"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että hän olisi erehtynyt."
"Mitä aiotte siis tehdä?"
Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:
"Lähteä sairaalaan."
"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"
Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"
Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.
"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.
Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.
"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.
"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.
Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt saamaan selville.
"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.
"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.
Elisa pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"
Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."
Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.
"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi…"
Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.
YHDESTOISTA LUKU.
Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa olisin sinun sijallasi!"
Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.
"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen lohdutus tulee.
"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan valtakunnalle."
"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän miehevän vakavasti.
"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", sanoi Sven Riise.
"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", sanoi Kustaa Aadolf.
"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän kasvot niin äkkiä kirkasti.
"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen tiensä."
Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"
Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan se johdatti hänelle jotakin mieleen.
"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.
"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän.
Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia.
He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa viritettävän.
Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua vakavuuden painosta.
Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan löytämättä tietä Isän syliin.
Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa puolustuksekseen.
"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä itselleen mitään toivoi.
Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen keskustelun aiheen.
Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa asennossa yötakkiin puettuna.
Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken keskusteltuaan.
Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä.
"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri hymyillen.
"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta tilaisuutta tehdä hyvää."
"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan tässä elävänä muistutuksena siitä."
Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan kosteat".
"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten keveästi käsillään hiuksiaan.
"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?"
"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.
"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän.
Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, katsahti kysyvästi häneen.
"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan maailmassa.
Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe valtasi hänen mielensä.
"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen, piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi siunaukseksi muille.
Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan, mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta.
Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman silmälläpitoa ja holhoamista.
Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan tähden.
Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin huolellisemmin vaalia.
"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.
"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran Irene Elisalle.
"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
Elisa.
"Kuinka niin?" kysyi Irene.
"Tuberkelit tarttuvat."
"Entä sinuun?"
"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen niin terve."
"Terve minäkin olen."
"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni terveydestä."
Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt aivan kalpeaksi."
"En yövalvonnasta."
"Mistä sitten?"
"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
"Pian paranen, — ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.
Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.
Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.
Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.
Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.
Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.
Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.
Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.
"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."
Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
Elisa suuteli häntä lauhtuneena.
"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon hänen
Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea Jumalan
Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
tahdosta."
Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.
Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä ihanimman ajan.
Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti joutuvan hämilleen.
"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
"Et, sinä… sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.
"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.
Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti.
Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.
Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.
Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme kasvoillaan.
"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Saat kuulla, kun luen."
"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli jotain erikoista.
"Irene on kihloissa."
"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"
Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä katkaisten lukunsa omilla mietteillään.
— — — "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies maan päällä" — — — ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")
— — — "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia sitten.")
Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi vaimovainajataan muistellessaan.
— — — "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. — — — "Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." — — — ("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") — — —
— — — "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian. Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua valmistuksissa auttamaan." — — —
"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"
"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka, armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
— — — "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." — — —
Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.
"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."