KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.
Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.
Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."
Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli alakuloinen.
"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!"
Elisa epäröi.
"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."
Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.
"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.
"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla äänellä.
"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, — — — ettei minulla ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."
Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.
Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.
"Elisa, etkö tule jo?"
Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut pahasta unestani!"
Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.
Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.
"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.
Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."
Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi:
"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus miehenkin voittaa hyvän puoleen.
"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."
Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.
Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauan kuin omistan sinut."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen jälleen tasapainoon.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin suoraryhtinen ja kookas.
Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.
"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.
Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.
Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.
Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.
Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi Helmerin tulla mukaan.
Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.
Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.
Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.
Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:
"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.
Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
toivoo pikku Sven.
Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.
KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.
Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.
Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla vahva turva."
Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.
Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.
"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."
Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.
"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet"?
"Ankarimmin —", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.
"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."
Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.
"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", sanoi hän.
Elisa katsoi kotiansa kohden
"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä…", kuiskasi hän.
"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."
"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."
"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloudesta.
"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."
"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."
"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."
"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."
"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."
Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet Hänen omansa; eikö niin?"
"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".
"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.
Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.
Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat sikariaan ulkona pengermällä.
Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa, sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.
"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."
"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri arvostelun tehtävä."
"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen mukana nisujakin."
"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.
"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. "Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi tohtori Hessel.
"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
Aadolf painolla.
Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer Broo.
"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."
"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi Helmer Broo.
"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", virkkoi kirkkoherra.
"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen nimensä alkukirjaimilla.
"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää rakastaman; ei sanota: sinun pitää arvosteleman."
Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten ennen, mieliharmin tuli.
"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.
"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."
Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.
"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."
"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.
Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai kirkkoherra ensin sananvuoron.
"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. "Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."
"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.
"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle alistettava."
"Niinpä niin!"
"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."
"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. "Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään valoon."
"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.
"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."
"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.
"Ei suinkaan, vaan tuntea syntinsä", vastasi kirkkoherra.
"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi tohtori.
"Mutta se voi olla meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.
"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
"Sven Riise."
Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet palautti taas todellisuuteen.
"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta tahi kiitosta.
"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.
"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.
Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.
"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän voittoon vielä voimassaan."
"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää. Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja meni Elisaa vastaan.
"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?" kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle. Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.
"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin päivään älä odota minua takaisin!"
"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa.
"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, mikä ennen oli."
Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
"Miksen lähtisi?"
"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti."
"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti sanottu, että hän on heittiö?"
Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.
"Alfred, älä lähde, — älä, minun tähteni!"
Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen vapauttaan.
"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.
"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistautumaan.
Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.
Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.
"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä sitä enemmän."
"Äiti itkee!"
Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.
"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.
"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'
"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin armoa vielä on sinullekin tarjona!
"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin — — ja te ette tahtoneet'!"
Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?
Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.
Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.
"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.
Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.
Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.
Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.
Mitähän tämä saattoi merkitä?
Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin pian kuin suinkin pääsi.
Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.
"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.
Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne kuitenkin onnistuvan.
Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.
"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui vähitellen eloisammaksi.
Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.
Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.
"Aamuko on?"
"Ei, vaan ilta."
Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan liian pian.
Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?
Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä.
Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."
"Kohta puoli yksitoista."
Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.
Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään, ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt vielä päivänsä työtä.
Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!
Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.
Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin, puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.
"Sven!"
Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään salatakseen.
Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.
Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.
Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään. Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."
"Äiti!"
Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.
Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.
Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.
Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?
Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.
"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.
Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.
"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.
Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.
"Äitisi on mennyt Jumalan luo."
Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
Svenille määritellä.
Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.