KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.
Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.
Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin levähtäneeksi ja pirteäksi.
Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.
Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!
Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.
Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän läksi matkalle.
Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
Ne olivat selki seljällään.
"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan tykö."
Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
"Oi, etkö?"
Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
"Missä Elisa on?"
Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti tohtori hillitä itsensä.
"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.
"Koeta urhoollisesti kestää — — —", änkytti Eedit. "Elisa — on sairas."
Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!"
Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.
Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut oikein.
Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei ollut huoneessa kuin vainaja.
Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta. Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka tutkii sydänten salaisimmat.
"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.
"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.
Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.
Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.
Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla Elisan luona.
Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa tukehtumaisillaan.
Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, joita jätti jälkeensä.
"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä häiritsemään? Ken uskalsi?
Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut puhua isälle asiansa.
"Mitä sinä tahdot?"
Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
"Äiti, — — — äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.
"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?"
Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.
Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."
Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli tarkkaan osattava.
"Milloin äiti niin sanoi?"
"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, — ei, hiukan ennen se oli."
"Sinulleko?"
"Niin."
"Kuuliko sitä kukaan muu?"
"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
"Sanoiko äiti mitään muuta?"
Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää minun puolestani."
Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi… Ja Sven syleili isää.
Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan hänellekin osoittanut.
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.
Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan.
Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisää.
Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.
Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet — jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, — mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut kaikki, vaatinut sen Herransa nimessä.
Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?
"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.
Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä maksaa voin?
Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua."
"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.
"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!
Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.
Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.
"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja kutsuu sinua sisään tulemaan."
Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä teiltäsi ja usko Poikaan!"
"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin, mutta te ette tahtoneet."
Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?
Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.
Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään ymmärtänyt.
Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä äiti oli opettanut.
Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.
Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin lapsi.
Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.
Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.
Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.