Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika

Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin. Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.

Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin. Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi. Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä vahingotta Trojaan.

Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella. Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi, pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista. Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein voimakkaan Hektorin käden kautta.

Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi, mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua, vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä myöskin samaa minulle!"

"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni, saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.

Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat, miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen. Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet. Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko. Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.

Odysseun harharetket. Trojan edustalla taistelleiden sankarien täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.

Kerran hän saapui Kyklopien saareen. Kyklopit olivat jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa. Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella. Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan. Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset. Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan Ei kukaan. "No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että Ei kukaan oli vahingoittanut häntä ja että Ei kukaan tahtoo häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.

Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui. Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle seirenien saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa, pieneen kalliosaareen Itakaan.

Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä Penelopeia, joutunut pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.

Lainsäätämisen aika.

Lykurgos, Spartan lainsäätäjä (noin vuonna 900 e.Kr.).

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua Trojan sodasta (1104 e.Kr.) siirtyivät dorialaiset, urhollinen vuorikansa, pienestä Doris-maakunnasta Naupakton kohdalta salmen yli Peloponnesoon, voittivat niiden ruhtinasten perilliset, jotka olemme oppineet tuntemaan Trojan sodassa, sekä anastivat koko niemimaan. Kuitenkaan ei valloitus päättynyt kerrassaan. Päin vastoin vanhemman asujamiston jäännökset vielä vuosisatoja puolustelivat itseään voitollisia dorialaisia vastaan. Nämä hajautuivat maahan ja siten syntyi Peloponnesoon monta valtakuntaa, joista Spartta, Messenia ja Argos olivat merkillisimmät. Spartassa siirtyi kaupungin nimi voittajille, jotka sanoivat itseään sparttalaisiksi; voitettuja asujamia sanottiin, erotukseksi voittajista, lakedaimonilaisiksi. Ne, jotka kauimmin tekivät vastarintaa, joutuivat orjuuteen, ja heitä sanottiin heloteiksi. Heidän täytyi sparttalaisille viljellä maata ja heidän tilansa oli hyvin tukala.

Veljensä kuoltua ryhtyi kuninkaan poika Lykurgos hallitsemaan Sparttaa sill'aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä veljeltä jääneelle leskelle. Kun kälylle sitte syntyi poikalapsi, julistutti Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgon kuitenkin paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Hän sentähden läksi pois isänmaastansa, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin siirtyi hän Kretaan, jonka asujamet olivat sparttalaisten heimolaisia ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kretasta hän matkusti Vähä-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos suuren kokemuksen, joka sitte tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli sparttalaisilla melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli sisällinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista heimoa, vanhemmat akaialaiset asujamet ja sittemmin tulleet dorialaiset. Hallitus oli välistä rajatonta yksinvaltaa ja välistä vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Spartta ollut kovinkaan voimakas yritteliäitä naapureja vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja 30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen sitä järjestystä säädettiin, ett'ei maatiloja saanut myödä. Kerran matkustaessaan ja nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden tasainen jako siitä, että varsinainen sparttalaisheimo alinomaisissa sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni; siten väheni tilallisten sparttalaisten luku ja maa kokoutui perinnön kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ett'ei hallitus vast'edes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvoskunta, jonka jäseniä, niin sanottuja gerontteja, piti oleman 30, kun molemmat kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60 vuotta. Tämä neuvoskunta oli asetettu puolustamaan kansaa, jos kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin hairahtumaan. Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurysteneen suvusta, hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myöskin sen arvon ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa, he ensin äänestivät neuvoskunnassa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30 ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hyljätä lakiehdotukset sekä päättää sodan, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi myöskin neuvoskunnan jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen editse ja kokous silloin osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan, kuin hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin, otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla liian paljopuheiseksi eikä vallattomaksi.

Lykurgon kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua viisi eforia valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja noudattamista. He valvoivat neuvoskunnan toimia ja saattoivat vangita kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgon lainsäätäminen tarkoitti myöskin sparttalaisten kasvattamista sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen, heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan. Kun poika ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen, kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla, joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät lämpimiin, talvella ohuihin vaatteihin, että tottuisivat kärsimään sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, vaan sen sijaan oli heillä lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden ja sukkeluuden puutteesta. Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sentähden totutettiin jo nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti sattuvia lauseita sanottiinkin sentähden lakoonisiksi ja hyvin ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen, painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli heistä mieluista huvia. He olivat vahvat ja sukkelat, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Sparttalainen äiti antoi sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan. Siellä piti kaikkein käydä syömässä, yksin kuningastenkin. Kun kuningas Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat eivät sitä antaneet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos", joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ett'ei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin raskaat, että noin 30 markan arvoa vetämään tarvittiin pari härkää ja 125 markan summalle piti olla erityinen säilytyshuone. Eihän kukaan, ajateltiin, taivu lahjain ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja säilyttää.

Taide ja kaikenlainen hienostus oli kiellettyä, ett'eivät ne voisi houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei kärsitty kuin sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia jnmalainkuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät sankarien kuolemaa tai kehoittivat urhollisuuteen. Että tällainen mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät sparttalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua pukeutuivat he purpuravaatteihin, koristivat tukkansa seppeleillä ja marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myöskin laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa päättäneensä lähteä Delfiin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfissä vastattiin, että Spartta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti Lykurgon lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Sparttaan, mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän tuhkansa mereen hajoitettavaksi, ett'eivät sparttalaiset ehkä sillä tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä Sparttaan.

Lykurgon lakien noudattaminen tekikin sparttalaisista urhollisen ja mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika, jolloin Spartta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli hegemoniaa.

Solon, Atenan lainsäätäjä (noin 590).

Solon oli Atenan viimeisen kuninkaan Kodron sukua. Nuorempana ollessaan kuljeksi hän kauppiaana pitkillä matkoilla, oppien tuntemaan vierasten kansain tavat ja lait. Hän harrasti myöskin runoilua ja luonnon tutkimista. Valtioelämän alalle astui hän vasta erään sodan johdosta, joka atenalaisilla oli Megaran asujanten kanssa pienestä Salamis-saaresta. Kyllästyneenä tuohon taisteluun sääsivät atenalaiset lain, että ken suullisesti tai kirjallisesti esitti saaren takaisin valloittamista, häntä oli rangaistava kuolemalla. Solon heittäytyi mielipuoleksi. Äkisti juoksi hän, matkahattu päässä, ikäänkuin pitkältä matkalta tullen, torille, hyppäsi kivelle ja lausui sepitsemänsä runon tähän tapaan:

ja lopuksi:

Silloin Solon heti valittiin päälliköksi uudelle sotaretkelle, joka päättyi Salamiin valloitukseen.

Siihen aikaan oli Atenan sisällinen tila hyvin onneton. Kuninkaan valta oli jo ammoin lakkautettu ja yhteiskuntaa hoiti nyt yhdeksän arkonttia (hallitsijaa), jotka joka vuosi valittiin ylhäisistä suvuista. Mahtavat isotilalliset, eupatridit, sortivat köyhempää kansaa; hätä pakotti köyhiä porvareja turvautumaan rikkaihin, jotka lainatuista rahoistaan ottivat kohtuuttoman suuret korot. Siten joutui alempi väestö yhä enemmän köyhtyessään epätoivoon, joka sai aikaan kiihkeitä kapinan yrityksiä. Rauhalliset asujamet olivat jo kauan vaatineet kirjoitettua lakia, joka suojelisi väkivallalta ja vääryydeltä. Se toimi annettiin ensin arkontti Drakonille. Hän käsitti tehtävänsä niin, että oli muka kauhulla kukistettava nuo yhä kiihtyvät kansanliikkeet, ja siten tulivat hänen lakinsa niin ankaroiksi, että niitä oli mahdoton käyttää; niitä sanottiinkin verellä kirjoitetuiksi. Sitte valittiin arkontiksi Solon ja annettiin lakien säätäminen hänen toimekseen. Ja hänen päätehtävänsä oli siis rauhoittaminen ja sovittaminen.

Hän ensi aluksi alensi köyhäin velat. Alentamalla rahan arvon osasi hän lievittää köyhäin velkataakkaa, eivätkä rikkaat siltä kuitenkaan kadottaneet rahaansa. Kiittämättömyyttä hän sentään palkakseen sai. Rikkaat katsoivat joutuneensa uhraamaan liian paljon, köyhät puolestaan saaneensa liian vähän. Hän valitti: "Ennen kaikui minun ylistykseni joka taholta, vaan nyt näen kaikkialla vihaisia silmäyksiä." Kohtapa kuitenkin alkoi näkyä hänen toimiensa hyviä seurauksia. Keskinäinen luottamus palasi, ja häntä pyydettiin täydellisesti järjestämään valtion hallitusmuotoa.

Uusi valtiomuoto, jonka Solon antoi Atenalle, oli varova siirtyminen vanhasta ylimysvallasta nyt alkavaan kansanvaltaan. Vaikuttavimmaksi valtiomahdiksi tuli täst'edes kansankokous, joka sääsi lakia, päätti sodat ja rauhat sekä asetti virkamiehet. Kansa jaettiin varallisuuden mukaan neljään luokkaan, joilla kaikilla oli yhtä suuri sananvalta kansankokouksessa; mutta ainoastaan kolmen korkeimman luokan jäsenet voivat päästä valtion virkoihin, joista ei ollut mitään palkkaa, vaan usein suuria menoja. Virkamiesten joukossa pysyivät edelleenkin yhdeksän joka vuosi valittua arkonttia etevimpinä. Estääkseen kansankokouksen mahdollista maltittomuutta asetettiin sen sivulle kaksi valvovaa neuvoskuntaa, nyt perustettu 400 miehen neuvosto ja ikivanha areiopagi. Tämä viimemainittu, jonka jäseninä olivat virasta eronneet arkontit, valvoi uskontoa ja tuomitsi hengenasioita. 400 miehen neuvosto tarkasti kaikki asiat, ennenkuin ne esitettiin kansankokoukselle; areiopagi sai kumota kansan päätökset, jos katsoi tarpeelliseksi. Solon sanoi näitä neuvoskuntia kahdeksi ankkuriksi, jotka hän oli sitonut valtiolaivaan, ett'eivät aallot sitä viskelisi.

Kasvattaakseen atenalaisia sivistyskansaksi koetti hän monella tavalla edistää kansalaisten monipuolista ja vapaata kehitystä. Maaomaisuuden myönti helpotettiin. Vieraille toimitettiin tilaisuus päästä Atenan kansalaisiksi. Vanhemmat velvoitettiin opettamaan pojillensa jotakin käsityötä, ja poika, joka oli saanut sellaisen opetuksen, oli velvollinen ylläpitämään isäänsä hänen vanhuudessaan. Kaikkein nuorukaisten piti saaman huolellinen kasvatus, johon kuului ensi sijassa uskonto, laulu ja soitto, sitte ruumiin harjoittelut ja viimein luvunlasku ja kirjoitus. Kaikki kansalaiset olivat velvolliset sotapalvelukseen, johon heitä 18:lla ikävuodella valmisteltiin; kolmen ensi luokan jäsenten piti palveleman hopliteina (raskasaseisina) tai ratsumiehinä, vaan varattomat palvelivat kevytaseisena jalkaväkenä ja sittemmin, kun Atena tuli merivallaksi, laivastolla. Sisällisissä riidoissa täytyi jokaisen asettua jommallekummalle puolelle ja siten osoittaa, ett'ei hän ollut välinpitämätön yhteiskunnasta.

Kun Solon sai nämä lakinsa valmiiksi, ahdistelivat häntä pitkän aikaa joka päivä ihmiset, vaatien tekemään niihin kuka mitäkin muutosta. Päästäkseen tuosta kiusasta päätti hän joksikin ajaksi lähteä ulkomaille, vaan otti ennen lähtöänsä atenalaisilta valan, että he määrätyn ajan pitäisivät hänen lakinsa muuttamatta. Näillä matkoillansa hän sattui kuningas Kroisonkin luo, josta edellä on kerrottu. Solonin poissa ollessa alkoivat puolueriidat jälleen Atenassa. Palattuaan sinne koetti hän niitä välittää, mutta kun se ei onnistunut, erosi hän surumielin kokonaan valtiollisista toimista. Surukseen näki hän myöskin entisen ystävänsä Peisistraton kohoavan Atenan itsevaltiaaksi.

Hellaan kukoistusaika.

Tyrannien aikakausi.

Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa itsevaltiaita, joita sanottiin tyranneiksi, ja vaikka useimmat hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen, elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi. Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.

Peisistratos ja hänen poikansa (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi Atenassa kolme puoluetta: tasankolaiset, suurien maatiluksien isännät, joita Lykurgos johti: rannikkolaiset, kauppiasluokka, johtajana Megakles; ja vuoristolaiset, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli kunnianhimoinen ja lahjakas Peisistratos. Kun alin kansanluokka oli toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan: "Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton. Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.

Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan (527) hänen molemmat poikansa Hipparkos ja Hippias. Atenaa koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.

Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.

Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:

Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon. Samon asujamet, sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat, saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi. Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä, mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan, ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.

Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin. Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi, että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen Polykrateelle näin:

"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."

Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa ihmistä kohtaloansa kärsimästä".

Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte Samos-saaren Persian valtakuntaan.

Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli hänen luonansa laulaja Anakreon, syntyisin Teios-saaresta. Tämä runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon ja nautinnon ylistykseksi.

Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset, mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.

Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros. Kreikkalaisista Sisilian kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten päällikön Gelonin loistavasti voittaneen kartagolaiset. Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden, jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja Hieron enensi hänen perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin Pindaros, joka Tebessä syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.

Persialais-sotien aikakausi.

Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan. Vuonna 493 lähetti hän Mardonion johdolla sekä laivaston että maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi. Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin; asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa aiottiin myöskin Atenalle.

Maratonin taistelu (490). Hippias vei sitte persialaiset Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä toivossaan hän kokonaan pettyi.

Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies Miltiades, joka oli paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.

Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat, ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle, kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat pysyvät puoluettomina."

Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.

Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä, ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan. Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan, jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!" sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.

Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli taistelussa saamistansa haavoista.

Xerxeen retki (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa, kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous: persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen, aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia lyhyine miekkoineen ja paljo muita.

Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios: "Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi pyytää vapautusta sotapalveluksesta.

Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin 1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen puoli.

Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi, vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."

Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla. Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.

Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä, ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä. Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.

Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat rohkeasti vastarintaan.

Termopylan taistelu. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300 sparttalaista kuningas Leonidaan johdolla, oli asettunut Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset, korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista, hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä ratsuväestään.

Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa, niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi Leonidas.

Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.

Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi", Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua, ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä. Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.

Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes, toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli 1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia. Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä, vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.

Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.

Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti. Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin. Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa. Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua; neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.

Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten hautakiveen piirrettiin kirjoitus: