Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika

Salamiin taistelu. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.

Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies Temistokles oli jo nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa." Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.

Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista 200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan 7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa Eurybiadesta ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet, varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle, rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa. Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä. Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei seppelöidä."

Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle. Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä, jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.

Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin. Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä. Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut taistelua näin:

Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä, taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren laivaston jäännöksistä.

Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.

Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin, kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan tähden.

Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli turvatuksi.

Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti. Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa vastaan.

Kimon. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se, jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa urhollisuutta.

Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen Pausaniaan, ja atenalaisen Aristeideen johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan, vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian länsirannalle.

Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken, sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin, käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan, joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.

Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan. Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.

Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi hän kuitenkin aina kansan suosiossa.

Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.

Atenan kukoistusaika (450-429).

Perikles.

Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena, oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton, ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia, koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan häpäsijän kotiinsa.

Perikleen ollessa nuorukaisena epäili häntä suuresti Atenan kansa, sillä monen mielestä oli hänellä sekä samanlainen miellyttävä äänenluonto ja puhelun viehätysvoima kuin tyranni Peisistratolla. Sentähden hän kauan pysyi erillään valtiotoimista, peljäten, että häntä ehkä katsottaisiin vaaralliseksi mieheksi ja ajettaisiin maanpakoon; vaan sodassa hän oli urhollinen ja pelkäämätön. Sittemmin kuin Temistokles karkoitettiin ja sota pidätti Kimonia poissa kotimaasta, alkoi hän ajaa suuren kansanjoukon ja köyhäin asiaa. Heti hän muutti koko elintapansa. Hän ei astunut muuta tietä kuin torille ja neuvoshuoneesen; hän hylkäsi kaikki kutsut pitoihin ja seuraelämään. Itse kansalle hän aina näyttäytyi ikäänkuin kaukaa, hän kun ei ryhtynyt puhumaan kaikista asioista, vaan ainoastaan kaikkein tärkeimmistä. Vaan kun hän aina tarkkaan mietti esitelmänsä ja esitystavassaan osoitti ylevyyttä ja jaloutta, niin hänen aina tyynesti ja kiihkottomasti esitettyjen puheittensa vaikutus oli mahtava. "Totisesti", sanoo historioitsija Tukydides, "hän johti Atenan kansaa enemmin kuin se häntä siten, että hän ottaen voimansa sopivista lähteistä, ei puhunut vain miellyttääkseen, vaan osasi myöskin sydämmellisesti vastustaa. Milloin hän huomasi kansan olevan täynnä kopeutta, saattoi hän sanoillaan sen pelon valtaan; mutta milloin kansa osoitti arkuutta, virkisti hän sitä rohkeudella ja voimalla." Hänellä olikin liikanimi "olympolainen", ja hänen sanottiin kantavan kielellään ukonnuolta ja ukkosta.

Puoluevihan sokasemana saattoi Perikles suurta vastustajaansa Kimonia kohtaan aikaan maanpakoon tuomion. Mutta kun kansa Tanagran tappion jälkeen toivoi Kimonia takaisin, silloin Perikles itse ehdotti hänen kutsumistansa. Kohta sen jälkeen tapahtunut Kimonin kuolema vapautti hänet vaarallisimmasta kilpailijastaan. Kansanvalta silloin alkoi edistyä suurin askelin. Areiopagilta otettiin pois oikeus kumota kansankokouksen päätöksiä. Perikles saattoi hyväksytyksi päätöksen, että niiden kansalaisten, jotka rupesivat jäseniksi yleisiin tuomioistuimiin, piti saaman palkkaa, joka alussa määrättiin yhdeksi oboloksi (noin 30 penniksi) päivältä, mutta sittemmin suurennettiin. Ehkäpä jo tähän aikaan ruvettiin maksamaan päiväpalkkaa porvareille, jotka ottivat osaa kansankokoukseen. Ennen hoidettiin sellaisia toimia ilman palkkiota, mutta juuri sentähden eivät köyhät kansalaiset, joiden täytyi elää jokapäiväisellä työllään, aina voineetkaan saapua kansankokouksiin. Täten kehittyvän kansanvallan aikana vaurastui Atena loistavan mahtavaksi. Sen laivasto vallitsi kaikkia Kreikan vesiä; Vähä-Aasian rantakaupungit ja Arkipelagin saaret olivat sen nöyriä liittolaisia. Kopeudessaan päätti kansankokous Perikleen neuvosta käyttää Atenan kaunistukseen sotarahaston, jonka liittolaiset olivat yhdessä koonneet ja joka oli ollut sijoitettuna Delos-saareen, mutta sittemmin siirretty Atenaan. Kun Perikles lausui, että Atena kyllä tiesi suojella liittolaisia ja että heidän siis ei tarvinnut vaatia mitään tiliä sotarahaston käyttämisestä, saavuttivat ne sanat helposti suostumusta, ja vaiensivat kaikki epäilykset tuon teon oikeudesta. Niinpä näillä varoilla tehtiin komeita kartanoita, jotka saavat kaukaisimmankin jälkimaailman ihmettelemään, ja kaunotaiteille alkoi nyt kukoistusaika.

Perikleen viimeisiä ikävuosia synkistytti verinen sota, joka Atenalle alkoi Sparttaa ja sen liittolaisia vastaan. Perikles itse joutui (429) ruton uhriksi, joka tämän sodan aikana raivosi Atenassa ja josta tuonempana kerrotaan laveammin.

Taiteen kukoistus Atenassa.

Akropolis-kukkulalle, jolla Atenan linna seisoi kaupungin katujen päässä, pystytettiin ihanoita muistomerkkejä. Sinne noustiin leveitä marmoriportaita myöten ja astuttiin sisälle propylaiain suurenmoisesta koruportista. Propylaiat olivat suuri pylväspiha, jossa oli viisi porttiaukkoa, ja siihen liittyi siipirakennuksia molemmin puolin. Niiden välinen etusali oli jaettuna kolmeen käytävään keveillä pylväsriveillä, joiden päällä marmorinen katto lepäsi. Viisiä portaita noustiin pihasta viidelle korkealle vaskiportille, joista astuttiin Akropoliin kukkulalle. Siellä seisoi Atenan temppeli, ihana Partenon, ympäröitynä katetulla käytävällä, jonka kattoa kauniit marmoripylväät kannattivat. Itse temppeli, tehty Pentelikon-vuoren marmorista, oli helleniläisen rakennustaiteen etevin mestariteos. Päätypinnat olivat koristetut ihmeteltävillä, puoleksi kohoavilla kuvauksilla jumalattaren syntymästä ja elämänvaiheista. Temppelirakennuksen katon alareunaa pitkin oli kuvafriisi, jossa niin sanotun panatenaia-juhlaretken vaihtelevat kohtaukset olivat erittäin hienosti ja taiteellisesti esitetyt. Yläosaa kannattivat korkeat pylväät, joiden väliltä avautui käytävä itse temppelisaliin. Siellä seisoi jumalattaren kuva, noin 40 jalkaa korkea, ruumis elefantinluusta, puku ja kypärä kullasta, jota kattoaukosta virtaava päivänvalo kirkkaasti valasi. Säännöllisen kauneilla kasvoilla lepäsi lempeä vakavuus. Toisessa kädessä oli hänellä voiton jumalattaren kuva, toisessa kilpi ja keihäs, jonka kultakärki osoitti kohti korkeutta. Partenonin vasemmalla puolella oli muhkea Erekteion, sekin pyhitetty tälle jumalattarelle, ja sen lähellä, linnan kukkulan korkeimmalla kohdalla, seisoi toinen Atenan kuva, 70 jalkaa korkea, valettu Maratonin voittosaaliista. Kilpi ja keihäs aseinansa seisoi siinä jumalatar, paljon tarkoittavasti katsellen ulos merelle, joka oli Atenan vallan ja suuruuden näyttämö. Kuva oli niin korkea, että purjehtija jo Sunion-niemestä viiden peninkulman päästä voi nähdä Atenan vaskikypärän välkkyvän auringon valossa. Lähellä Akropolis-kukkulan juurta oli Odeion, pyöreä rakennus, aiottu soittoa, laulua ja näytelmiä varten sekä koristettu kauneilla kuvateoksilla. Ulkomuodoltaan oli se Xerxeen teltan kaltainen ja sisustettu marmorisilla istuimilla. Sen huippuista kattoa kannattamassa oli niiden laivain mastoja, jotka oli sodissa valloitettu persialaisilta.

Nämä rakennukset, joilla Perikles tahtoi maanmiehissänsä herättää ylevyyttä ja jaloa kunnianhimoa olivat kuolemattomia taideteoksia; ne täyttivät katselijan sielun puhtaalla selvyyden ja sopusuhtaisuuden tunteella. Viiden sadan vuoden kuluttua, jolloin ne vielä seisoivat muuttumattomina, lausui niistä eräs kuuluisa kirjailija: "Näille mestariteoksille on annettu sellainen elinvoima, että ne vielä tänäänkin näyttävät ihan äskettäin rakennetuilta; niin suuresti loistaa niistä nuoruuden kukoistus, jota ei mikään aika voi vähentää, ja tuntuu ikäänkuin elävä sielu niistä ainiaan huokuisi."

Suurin kunnia näistä taiteentuotteista tulee Perikleen ystävälle, taiteilija Feidiaalle, joka johti rakennustyötä ja itse teki molemmat Atena-jumalattaren kuvat. Olympiaan teki hän kauniin Zeus-jumalan kuvan (katso kuva edellä), joka ylhäältä virtaavassa valossa istui valtaistuimellaan suuren temppelisalin perällä, pitäen oikeassa kädessään voiton jumalattaren kuvaa ja vasemmassa runsaasti koristettua valtikkaa. Hänen ruumiinsa yläosa oli loistavaa elefantinluuta, alaosa kukilla ja kuvilla koristetun manttelin peitossa. Yhdeksättä sataa vuotta istui tämä jumalan kuva taiteellisesti tehdyllä valtaistuimellaan helleniläisten kunnioituksen ja ylpeyden esineenä.

Runoudella oli myöskin Perikleen eläessä kukoistusaikansa. Atenan teaatterille, jonka varsinainen alkuunpanija Aiskylos oli, sepitsi pehmeämpiluontoinen Sofokles näytelmiä, jotka ovat kaikkina aikoina pysyneet verrattomina esikuvina. Runoilija oli nuorukaisena itse tanssinut voittojuhlassa Salamiin taistelun jälkeen. Kauniin Antigone-näytelmänsä tähden valittiin hänet Atenan sotapäällikköjen joukkoon. Koska köyhäin pääsyliput julkisiin näytäntöihin maksettiin valtion rahaston varoilla, oli kaikilla kansalaisilla tilaisuus nähdä sellaisia taiteen mestariteoksia ja niistä ammentaa sielun sivistystä.

Kansan elämässä vallitsi myöskin sama henki kuin taiteessa. "Me rakastamme", lausui kerran Perikles, "komeilematonta kauneutta ja velttouteen vaipumatonta tiedettä. Rikkautta me käytämme välikappaleena tosi työhön eikä tyhjään sanoilla kerskaamiseen; eikä köyhyys kellekään meistä ole häpeäksi, vaikka siitä tulee suuri häpeä, jos köyhyyttä ei vältetä työllä. Pitäessämme huolta kotoisesta elämästämme otamme myöskin tehokkaasti osaa yhteisiin toimiin eikä työmieskään suinkaan ole tietämätön yhteiskunnan asioista. Sillä sitä, joka ei ota osaa valtiolliseen elämään, me emme katso rauhan rakastajaksi, vaan hyödyttömäksi ihmiseksi, ja totuutta tajuten voimme me lausua arvostelun taikka ainakin esittää mielipiteen, koska emme katso lausuttua sanaa toiminnan pidättimeksi. Senpä tähden saatan liioittelematta sanoa, että meidän valtiomme on kehityskoulu koko Kreikanmaalle."

Peloponneson sodan aika (431-404).

Sodan syyt ja alku.

Kreikanmaan taivas valasi kirkkaasti sivistyksen kukkia ja voittojen kypsyneitä hedelmiä. Mutta tuolla alhaalla taivaan rannassa oli synkkä raita, ja se kasvoi pian ukkospilveksi, joka oli pimittävä taivaan ja lauetessaan särkevä kukat ja hukuttava hedelmät. Ionialaisten ja dorialaisten heimoerotus oli jo vanhimmista ajoista saakka tuottanut monta riitaisuuksien aihetta. Persialaissota tosin sai aikaan sellaisen yhtymisen, kuin suuren vaaran pelko itsestäänkin vaikuttaa. Mutta kohtapa näkyi, että se yhteys oli vain satunnainen yhdistyminen. Näiden heimojen luonteet olivat siksi liian erilaiset, ett'ei voitu estää pääsemästä epäsopua tuohon sovittuun sointuisuuteen. Vilkas, hienotuntoinen, ripeästi päättävä ionialainen vaivoin voi tulla yhdessä toimeen vakavan, juromaisen, hitaasti punnitsevan dorialaisen kanssa. Päävaltioissa Atenassa ja Spartassa oli eri luonteiden mukaan kehittynyt erilaiset lait. Atenan ne lait olivat muodostelleet kukoistavaksi sivistysvaltioksi, jonka jäsenet halveksivat dorialaisia, noita sivistymättömiä barbaareja, ja antaneet tälle valtiolle kansanvaltaisen muodon, joka kasvatti kopeutta kansassa itsessään ja tuli houkuttelevaksi esimerkiksi naapurivaltioiden suurille kansanjoukoille. Sen sijaan olivat Spartassa kehittyneet lait tehneet siitä rautaisen sotilasvaltion, jossa halveksittiin ionialaisia, noita hempeitä, naismaisia miehiä, ja antaneet tälle valtiolle ylimysvaltaisen muodon, joka vallanpitäjissä kasvatti jäykkää ylpeyttä ja turhaa kansanvallan pelkoa. Sitä paitsi oli Spartan, joka ennen oli pitänyt yliherruutta eli ylijohtoa (hegemoniaa) merelläkin, täytynyt persialaissotain aikana luovuttaa se etu yhä vaurastuvalle Atenalle, jonka hallussa nyt oli suuret rahavarat, paljo liittolaisia ja mahtava laivasto. Vuonna 445 tekivät taistelijat rauhan 30 vuodeksi, päättäen, että kumpikin valtio sai vast'edes pitää liittolaisensa ja ett'ei kellään liittolaisella ollut oikeutta siirtyä vastustajan puolelle. Spartalla oli siis täst'edes oleva Peloponneson ja enimpien Boiotian kaupunkien, vaan Atenalla saarien ja ionialaisten rantakaupunkien yliherruus. Niinpä oli muodollisestikin tehty kaksi toinen toistaan tähtäävää liittoa. Molemmat seisoivat taistelukunnossa ja sodan liekki odotti vain sytyttävää kipinää.

Se singahtikin, kun Kerkyra (Korfu), Korinton siirtopaikka, sotkeutui sotaan emäkaupunkiansa vastaan ja sen johdosta pyysi Atenalta apua, jota sieltä helposti saatiinkin. Atenalaiset lähettivät osan laivastostansa Kerkyralle avuksi. Taistelu silloin laajeni Korinton ja Atenan sodaksi. Korinttilaiset taivuttivat siirtopaikkansa Potidaian luopumaan Atenasta, jolle se siihen asti oli maksanut veroa. Mutta kun atenalaiset nyt pääsivät voitolle, lähettivät voitetut pyytämään apua Spartasta, joka heti lupasi hyökätä Attikaan, jos Atena teki mitään pahaa Potidaia-kaupungille. Atenalaiset alkoivat kuitenkin piirittää sitä ja valloittivat sen vuoden kuluttua. Siten alkoi sota Atenan ja Spartan välillä, joka sota on saanut nimensä Spartan peloponnesolaisista liittolaisista.

Rutto Atenassa.

Sparttalaiset hyökkäsivät kuninkaansa Arkidarnon johdolla Attikaan, polttivat kyliä ja hakkasivat maahan öljypuistoja. Kansa peräytyi Perikleen neuvosta kaupungin muurien sisälle, ryhtymättä taisteluun vihollista vastaan. Mutta toinen maanvaiva, paljon turmiollisempi kuin sota, alkoi raivota tiheään sullotussa ihmisjoukossa, hirvittävä rutto, joka oli tänne levinnyt Afrikasta ja Aasiasta. Kun kesä oli hyvin kuuma ja maalta tulleen väestön täytyi asuskella epäterveellisissä ja kosteissa asunnoissa, kiihtyi siitä taudin voima. Kehen se tarttui, hän tunsi ensin kovaa kipua päässä; silmät tulivat punaisiksi ja vihavoittaviksi, kieli veren karvaiseksi ja hengitys haisevaksi; kova aivasteleminen rupesi vaivaamaan, ja pian siirtyi sairaus alas rintaan ja vatsaan. Iho tuli täyteen rakkoja ja paisumia ja sisällä tuntui niin polttavaa kuumuutta, että moni riisui vaatteensa ja viskautui päistikkaa kylmään veteen. Sitä paitsi vaivasi sairaita alinomainen jano, joka ei lakannut runsaimmastakaan juomisesta. Kuolettava alakuloisuus teki kärsimykset vielä vaikeammiksi, Monikin talo jäi ihan tyhjäksi asujanten kuoleman tähden. Maalta tulleessa väestössä, joka oleskeli joukottain teltoissa ja julkisissa rakennuksissa, raivosi kuolema kauheimmasti. Moni kuolevainen ryömiskeli kaduilla ruumisten seassa, toiset makasivat kaivojen vieressä, joista turhaan olivat etsineet janonsa sammutusta; moni myöskin kuoli temppeliin, jonne oli paennut. Välistä tarttui rutto niin äkisti, että ihmiset kuolivat heti siihen paikkaan. Niiltäkin, jotka paranivat, olivat sekä ruumiin että sielun voimat turmeltuneet; heiltä katosi muisti niin peräti, että he aivan unhottivat entiset asiat eivätkä enää tunteneet toinen toistansa. Luottamus jumaliin lakkasi, kun nähtiin hurskauden ja jumalisuuden joutuvan saman kovan kohtalon alaisiksi; lakien pelko haihtui, kun pahantekijä ei luullut elävänsä niin kauan, että ehtisi kärsiä rangaistuksensa. Nyt uskallettiin paljon enemmin tehdä kaikkea, mitä hyvänsä mieli halusi. Hillittömästi antauduttiin aistillisiin nautintoihin, kun sekä elämää että omaisuutta pidettiin yhtä katoavaisina eikä kukaan enää viitsinyt tehdä työtä, hän kun joka hetki saattoi odottaa pois joutuvansa. Olivatpa atenalaiset siis kovassa ahdingossa, kun rutto raivosi kaupungin sisällä ja vihollinen ulkopuolella.

Nyt aljettiin syyttää Periklestä, joka oli liian suuren ihmisjoukon kokoamisella kaupunkiin vaikuttanut ilman turmeltumisen; hänet erotettiin sotapäällikön arvosta ja tuomittiin rahasakkoon. Hän kyllä kohta sai takaisin entisen asemansa, mutta yhä häntä vielä kohtasi onnettomuuden isku toisensa perästä, kun näet rutto riisti milloin minkin jäsenen hänen perheestänsä. Kauan kesti hänen mielenmalttinsa horjumatta; mutta laskiessaan Atenan tavan mukaan kuolinseppelettä nuoremman poikavainajansa päähän, joutui hän katkeran surun valtaan, niin että hän vastoin tapaansa heltyi kyyneliin ja valitukseen. Viimein tarttui häneen itseensäkin rutto. Hänen ollessaan jo lähellä kuolemaa ylistelivät ympärillä istuvat porvarit hänen avujansa. Hän silloin nousten istumaan sanoi: "Minua kummastuttaa, että te luettelette vain sellaista, jossa onnella on yhtä suuri osa kuin minulla, mutta ette mainitse kauneinta, sitä, että kenenkään atenalaisen ei ole tarvinnut minun tähteni pukeutua murhepukuun." Hänen kuolemansa keskellä näitä kauhun päiviä tuli surulliseksi lopuksi niin loistavalle aikakaudelle.

Alkibiades.

Luonto oli antanut tälle atenalaisten suosikille runsaasti lahjoja. Hänellä oli kaunis vartalo, vilkas olento ja kauniilta sointuva ääni. Hänen sielun ominaisuutensa olivat loistavat, mutta osoitti hän myöskin turmiollista kevytmielisyyttä ja vallatonta uhkarohkeutta. Aikaisin näkyi hänessä ylpeää itsetuntoa. "Purethan sinä kuin nainen", sanoi hänelle kumppani, jonka kanssa hän poikana painiskeli. "En, vaan niinkuin leijona", vastasi Alkibiades. Aikaisin näkyi myöskin lujain perusaatteiden puutetta. Kun hän kerran läksi tervehtimään holhojaansa ja sukulaistansa Periklestä, kuuli hän sinne saavuttuaan Perikleen juuri mietiskelevän tilintekoa, joka hänen oli annettava kansalle. "Eikö olisi parempi", kysyi Alkibiades, "mietiskellä, miten kokonaan pääsisit tekemästä tiliä?" Kansalle hän, vaikka tekikin vallattomia kujeita, oli niin rakas, että, kun hän kerran astui torin poikki, koko kansankokous iloisesti rähisten juoksi hänelle vastaan; ja kun hän hämmästyksissään päästi viittansa alta peltopyyn karkaamaan, unhottivat atenalaiset valtiolliset neuvottelunsa ja läksivät tavoittamaan kiinni peltopyytä.

Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan. Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät atenalaiset hirvittävän tappion.

Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli valloittanut.

Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne, kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin, peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.

Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle, syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto. Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista, vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä Lysandron johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella, että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia", asetettiin.

Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo, aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen liekeissä.

Helleniläisen vapauden viime ajat.

Sokrates. Platon. Aristoteles.

Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden opettajat, joita sanottiin sofisteiksi, saattoivat miellyttää yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen tielle. Tämä mies oli Sokrates.

Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen. Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates kerran Xenofonin, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte," jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää", virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä Atenassa, rohkeni kuitenkin Eukleides, syntyisin siitä kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa, saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.

Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates, puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille. Näitä miehiä oli runoilija Aristofanes, joka Pilviksi nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän vahingollisesti vaikutti nuorisoon.

Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen, esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan, minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen piti juoda myrkkymalja.

Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta. Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.

Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan. Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui kohta rauhallisesti (399).

Etevin Sokrateen oppilas oli Platon. Polveutuen isänsä puolelta kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.

Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan ideoissa eli aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut idealistiseksi, koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä riippumattomassa idea-maailmassa.

Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa Aristoteles, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen, meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait, joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa peripatetiseksi (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä; jälkimaailma sanoo sitä realistiseksi, koska sen mukaan realinen eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho. Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin suuresti vaikuttanut.

Kymmentuhannen paluumatka.

Persian kuninkaalla Dareios II:lla oli kaksi poikaa, Artaxerxes ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi. Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina montakin päällikköä, ja heistä etevin oli Elearkos, taitava, mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.

Kunaxan läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä, jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.

Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman johtajaa keskelle vihollismaata.

Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin äärettömän kaukana kotimaastaan. Eipä ihme, että he hämmästyivät. He selvästi tajusivat, että voittaen he eivät kuitenkaan mitään voittaisi, mutta voitettuina heistä ei kukaan pääsisi hengissä etemmäksi. Levottomuudesta ja alakuloisuudesta ei monikaan sinä iltana maistanut ruokaa, ei tehnyt tulta eikä myöskään moni ollut sinä yönä aseissa. He makasivat, missä kukin sattui olemaan, mutta nukkumatta, sillä uni haihtui surusta sekä kotiseudun, vanhempain, vaimojen ja lasten ikävästä, joita he eivät enää voineet edes toivoakaan jälleen näkevänsä.

Sotajoukossa oli atenalainen Xenofon, Sokrateen entinen oppilas. Levottomana, kuten muutkin, nukahti hän, mutta herättyään ajatteli: "Mitä minä tässä makaan? Yö yhä kuluu ja päivän koitteessa viholliset luultavasti tulevat. Jos silloin joudumme kuninkaan käsiin, niin meillä on edessä häpeällinen kuolema." Sentähden hän ensin kutsui oman osastonsa alapäälliköt kokoon neuvottelemaan ja sai aikaan, että valittiin uudet päälliköt ja lähdettiin rohkeasti ase kädessä paluumatkalle.

Tässä nyt näkyi helleniläisten henkinen etevämmyys puhtaimmassa loistossaan. Persialaisjoukon kiihkeästi takaa-ajamana, ympärillä pahansuopia kansanheimoja, jotka vuorten rinteiltä vierittelivät kallionlohkareita ja hirsiä, välistä myöskin viekoiteltuina petollisilla sovinnon hieromisilla, selvisivät helleniläiset kuitenkin ihmeteltävän kekseliäästi vaikeasta tilastaan. Heidän sivistyksensä ja tottumuksensa yhteiskunnalliseen vapauteen ja järjestykseen vaikuttivat, että aivan arvoon ja päällikkyyteen katsomatta saattoi kuka hyvänsä hyödyttää keksimiskyvyllään ja viisaudellaan, ja samalla kuitenkin vallitsi asianmukainen kuuliaisuus. Enimmäkseen huomattiin Xenofonin neuvot viisaimmiksi ja käytöllisimmiksi, jonka tähden niitä myöskin noudatettiin. Niinpä hän enemmin vain neuvonantajana kuin päällikkönä mestarillisesti johti kymmenen tuhannen kreikkalaisen paluuretkeä. Monissa kahakoissa, jotka matkalla taisteltiin, käytti hän ratsujoukkoa, linkomiehiä ja muuta kevyttä väkeä raskasaseisten hoplitein apuna. Se eri aselajien yhdysvaikutus tuotti aina kerrakseen menestystä, ja Xenofon on esimerkkinsä kautta tullut seuraavien aikakausien opettajaksi; suuri Kustaa Aadolf perusti uuden sotataitonsa suureksi osaksi Xenofonin perusaatteiden pohjalle.

Monien vastuksien jälkeen pääsivät nämä kymmenen tuhatta niin pitkälle, että riemuiten ja ilosta liikutettuina voivat katsella merta Vähä-Aasian pohjoisrannalta. Byzantionissa hajosi osa heidän joukostansa; muut menivät Spartan sotapalvelukseen.

Xenofonin yksinkertainen, selvä kertomus tästä retkestä (Anabasis) on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Epaminondas.

Sparttalaiset, päästyään Atenan kukistuttua Hellaan ylijohtajiksi, osoittivat kopeutta ja kovuutta sekä muita valtioita että varsinkin Tebeä kohtaan. Marssiessaan kerran läpi kaupungin anastivat he kavalasti linnan ja karkoittivat sitte kaikki kansanvaltalaiset sekä asettivat Tebeen Sparttaa tottelevan hallituksen. Maanpakoon karkoitetut menivät Atenaan ja palasivat sieltä maalaisiksi pukeutuneina. Pidoissa, jotka eräs heidän salainen ystävänsä toimitti enimmille hallitusjäsenille, surmasivat palanneet salaliittolaiset heidät kaikki. Pelopidas, vielä nuori mies, joka oli ensinnä ehdottanut tätä tekoa ja siinä myöskin uljaimmasti toiminut, valittiin ynnä kaksi muuta polemarkoiksi eli sotapäälliköiksi.

Sekä sodan johdossa että hallituksessa auttoi Pelopidasta uskollinen ystävänsä Epaminondas, joka oli muita tebeläisiä etevämpi neron lahjoilta, sivistykseltä ja mielen jaloudelta. Hän oli rehellinen niinkuin ennen Aristeides ja hän rakasti totuutta niin suuresti, ett'ei tahtonut edes leikilläkään valehdella. Kun sparttalaiset urhollisen kuninkaansa Agesilaon johdolla marssivat Boiotiaan, karttoi Pelopidas alussa ratkasevaa taistelua. Mutta kun kuningas sairastui ja jätti päällikkyyden alemmalle johtajalle, ei Pelopidas enää epäillyt, vaan teki rohkean rynnäkön ja saavutti täydellisen voiton. Kun nyt myöskin Atena liittolaisineen kovasti ahdisti Sparttaa, pani tämä alulle rauhan hieromiset, jotka oli pidettävä kokouksessa Spartassa. Muiden valtioiden kanssa sovittiin helposti, mutta kun Tebeä vaadittiin päästämään vapaiksi Boiotian kaupunkeja, vastasi Epaminondas, joka oli lähetetty Teben puolesta puhumaan, ett'ei se voinut tapahtua, ennen kuin Spartta luopui johtamistansa peloponnesolaisista kaupungeista. Silloin alkoi sota uudestaan.

Spartan kuningas Leombrotos marssi 25,000 miehen kanssa Boiotiaan, jota vastoin tebeläisillä oli puolustuksekseen ainoastaan neljäs osa siitä luvusta. Tebessä tämän tähden vallitseva alakuloisuus vaikutti, että monikin vastusti sotaväen lähtöä pahojen enteiden tähden, joita muka oli tapahtunut; mutta Epaminondas vastaukseksi lausui säkeen Homerosta: