Kun piiritystä oli kestänyt lähes kuusi kuukautta, olivat molemmat puolueet jo taipuvaiset rauhaan. Gallialaiset olivat kyllästyneet pitkään ajanhukkaan, jota paitsi heitä paha kulkutauti surmaeli; linnaan suljetuilla roomalaisilla oli niin suuri näljänhätä, että heidät täytyi syödä kilpensä ja nahka kengistänsä. Roomalaiset siis lähettivät nyt erään sotapäällikön tekemään sopimusta. Gallialaisten päällikkö Brennus suostui lähtemään pois Roomasta ja sen alueelta, jos hänelle punnittiin 1,000 naulaa kultaa. Sitä punnitessa käytti Brennus vääriä painoja, ja kun roomalaiset sitä valittivat, heitti hän kopeasti vielä miekkansa vaakaan, sanoen: "Voi voitettuja!" Mutta Kamillus, joka tällä välin oli nimitetty diktaattoriksi, oli koonnut sotajoukon Etruriassa ja Latiumissa sekä saapui nyt Roomaan. Tultuaan paikalle, jossa neuvottelua pidettiin, huusi hän heti: "Te roomalaiset, ottakaa pois kultanne, ja te gallialaiset, painonne! Raudalla roomalainen ostaa vapautensa eikä kullalla." Seuraavana päivänä gallialaiset voitettiin ja heidän leirinsä valloitettiin; Brennus itse otettiin kiinni ja surmattiin.
Kun nyt roomalaiset saivat jälleen haltuunsa hävitetyn kaupunkinsa, tahtoi osa heistä asettua vähää ennen valloitettuun etrurilaiseen kaupunkiin Vejiin. Mutta Kamilluksen onnistui saada aikaan, että tyydyttiin asumaan vanhassa Roomassa. Kukin sai rakentaa, mihin tahtoi; siten tuli uusi kaupunki hyvin säännöttömäksi muodoltaan. Vanha valtiolaitos uudistettiin nuoremmassa muodossa.
Liciniuksen lait.
Kaksi patrisein etuoikeutta antoi heille yhä edelleenkin muita rasittavan mahtavuuden. He näet yksin saivat olla valtion ylimmissä viroissa ja yksin pitää kaiken valtionmaan. Sitenpä he olivat paljon mahtavammat ja rikkaammat plebejejä. Jo kauan olivat kansantribunit koettaneet valmistella plebejeille oikeutta päästä konsulinvirkaan ja edistää valtionmaan tasaisempaa jakoa. Osaksi olivat he päässeetkin pyrintönsä perille, kun näet erityisillä peltolaeilla oli pieniä maapalstoja jaettu plebejeille ja konsulinvirka oli myöskin jo jonkun aikaa ollut avoinna ja konsulinvaltaiset sotatribunit, osaksi plebejejä, olivat sill'aikaa käyttäneet korkeinta valtaa. Täydellinen luokkain tasa-arvoisuus saavutettiin kuitenkin vasta niillä laeilla, jotka tribunit Licinius ja Sextius saattoivat hyväksytyksi.
Liciniuksen ehdottamat lait määräsivät: että toinen konsuleista oli täst'edes oleva plebeji, että plebejejä piti päästettämän johonkuhun suurista pappiskunnista, että kellään ei pitänyt oleman enempää kuin 500 auranmaata (noin 125 hehtaaria) valtionmaata, ja että velat oli vähennettävä siten, että maksetut korot luettiin pois pääomasta. Kymmenen vuotta patrisit Kamillus-vanhuksen johdolla itsepäisesti vastustivat näitä ehdotuksia. Viimein he kuitenkin taipuivat (vuonna 366), vaan ainoastaan sillä ehdolla, että korkein tuomiovalta oli erotettava konsulinvirasta ja annettava preettorille, joka piti valittaman patriseista. Kohtapa kuitenkin plebejit saivat itselleen tingityksi pääsyn siihenkin virkaan ja vähitellen myöskin kaikkiin muihin.
Niin päättyi tämä taistelu ylimysvallan ja kansanvallan sovintoon. Vanhemmassa Rooman yhteiskunnassa taistelivat nämä voimat taistelunsa lain rajapiirin sisällä ja päätökseksi tuli terveellinen tasapaino ja rauhallinen tasa-arvoisuus säätyjen kesken. Suurten miesten ja kelvollisten kansalaisten kasvattamisessa kilpailivat kauan patrisit ja plebejit keskenään, ja juuri sen tähden, että tie valtion kunniavirkoihin oli molemmille avoinna, saattoi se taistelu tuottaa niin kauneita hedelmiä.
Samnilaissodat.
Sabinalaisheimoon kuuluvat samnilaiset olivat Italian kansain kesken tunnetut ylpeydestään ja sotaisesta rohkeudestaan. Vuonna 342 koettivat he anastaa Kampanian suurinta ja rikkainta kaupunkia Kapuaa. Mutta ahdinkoon joutuneet kampanialaiset antautuivat vapaaehtoisesti Rooman turviin, ja senaatti silloin alkoi samnilaisia vastan hirvittävän taistelun, joka kesti koko 70 vuotta.
Ensimmäisessä sodassa oli verinen taistelu Gaurus-vuoren luona. Siinä roomalaiset ja samnilaiset ensi kerran koettivat voimiansa. Kauan samnilaiset pitivät horjumattoman sankarillisesti puoltansa ja jo oli päivä pitkälle kulunut, vaan silloin Rooman konsuli sotajoukkoineen teki vielä viimeisen rynnäkön. Samnilaiset yön tullessa väistyivät taistelukentältä kauhuissaan, koska, kuten he sanoivat, "roomalaisten silmät paloivat".
Toisessa sodassa houkutteli samnilaisten taitava päällikkö Pontius roomalaiset korkeain kallioiden väliseen ahtaasen laaksoon, jota sanottiin Kaudinan soliksi. Mitään vaaraa aavistamatta johtivat konsulit sotajoukon toisesta suusta alas laaksoon; mutta tultuaan sen toiseen päähän huomasivat he sen suljetuksi suurilla puukasoilla ja kiviröykkiöillä. Silloin he myöskin huomasivat läheisten kukkulain olevan täynnä aseellisia samnilaisia, jotka jo osoittivat heitä kohtaan voittajan kopeutta. Roomalaiset yrittivät taistelemalla päästä läpi, mutta se ei onnistunut. Kun ne jo monta päivää olivat suljettuina ja näljänhätä alkoi heitä vaivata, täytyi heidän lähettää pyytämään Pontiukselta rauhaa. Pontius silloin kysyi vanhalta isältään, mitä hänen pitäisi tehdä. Isä vastasi: "Laske kaikki roomalaiset vapaasti ja loukkaamatta tiehensä!" Pontius kummastellen tuota vastausta ja luullen sanansaattajan kuulleen väärin, lähetti toistamiseen kysymään neuvoa isältä. Ukko silloin vastasi: "Surmaa kaikki roomalaiset ilman erotusta!" Pontius, vielä enemmin hämillään, tuotti luoksensa ukon, ja vanhus lausui: "Sinun täytyy joko surmata kaikki roomalaiset, että heidän voimansa heikkonisi, taikka jättää heidät kaikki loukkaamatta, että he olisivat teille kiitolliset." Pontius ei kuitenkaan tehnyt kumpaistakaan. Hän sen sijaan esitti roomalaisille kaksi ehtoa: joko kuolla taikka astua ikeen alitse.
Kauan epäiltyään roomalaiset viimein pakosta valitsivat jälkimmäisen ehdon. Aseettomina ja puoli-alastomina astui ensin 600 ritaria, sitte konsulit ja viimein koko muu sotaväki; samnilaiset ase kädessä ja pilkallisesti hymyillen katselivat häpeäretkeä. Roomalaisten leiri ja kaikki irtain omaisuus jäi voittajain käsiin. Häpeissään ja kiukuissaan palasivat voitetut viimein Roomaan. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan jätti valan rikosta karttaakseen samnilaisille kaikki, jotka olivat suostuneet rauhan tekoon. Pontius ei ottanut heitä vastaan, vaan lausui: "Joko täytyy roomalaisen sotajoukon, joka oli samnilaisten vallassa, jälleen palata entiseen asemaansa taikka täytyy teidän pitää sovittu rauha." Sotaa jatkettiin nyt yhä kiukkuisemmasti. Roomalaisten saavuttamat voitot haihduttivat piankin häpeän, joka oli tullut heidän sotakunniallensa. Samnilaisten täytyi ottaa vastaan rauha, joten he kadottivat suuren osan alueestansa.
Sittemmin alkaneessa kolmannessa sodassa oli samnilaisilla apuna apulilaiset, etrurilaiset, umbrilaiset ja gallialaiset. Neljä Rooman sotajoukkoa läksi eri paikkoihin vihollisia vastaan. Yksi niistä ryhtyi taisteluun samnilaisia ja heihin liittyneitä gallialaisia vastaan Sentinumin luona (295). Kun gallialaiset tekivät ankaran hyökkäyksen sotavaunuillaan ja saattoivat roomalaiset epäjärjestykseen, näytti yleinen pako olevan tulossa. Sinä hetkenä konsuli Decius, niinkuin hänen isänsä eräässä latinalaissodassa juhlallisesti vihitti itsensä ja vihollisen manalan jumalille, peitätti päänsä ja ajatti hevosensa vihollisen tiheimpään ryhmään, jossa hän kuoli lukemattomista iskuista. Kun täten oli jälleen elpynyt usko jumalain apuun, kiihtyivät roomalaiset uuteen taisteluun, joka päättyi vihollisen täydelliseen tappioon. Toisella kerralla Pontius itse otettiin kiinni, vietiin riemusaatossa Roomaan ja siellä mestattiin. Samnilaisten maa hävitettiin ja kansan täytyi tyytyä voittajan määräämiin koviin ehtoihin.
Sota Pyrrosta vastaan.
Tarentum-kaupungin kanssa alkoi riita, kun sen asujamet rauhan aikana olivat hätyyttäneet roomalaisia laivoja, jotka sattuivat purjehtimaan liian läheltä kaupungin satamaa. Rooman lähettiläitä, jotka saapuivat Tarentumiin vaatimaan hyvitystä, loukattiin, ja silloin heti alkoi sota. Tarentumin asujamet kutsuivat avukseen Epeiron kuninkaan Pyrron. Hän oli urhollinen mies, mutta luonteeltaan epävakainen ja seikkailunhaluinen. Taistelussa häntä vastaan sai Rooma ensi kerran nähdä ja kokea Makedonian "falangia" sekä sota-elefantteja.
Ensi taistelussa, joka oli lähelle Liris-jokea, osoittivat roomalaiset suurta urhollisuutta. Seitsemän kertaa johdettiin heidät taisteluun, mutta joka kerran joutuivat he epäjärjestykseen odottamattomasta elefanttein hyökkäyksestä, joilla oli seljässä tornit täynnä jousimiehiä. Viimein joutuivat roomalaiset perin tappiolle. Pyrros lähetti kuitenkin jo nyt Demosteneen oppilaan, taitavan puhujan Kineaan, Roomaan tarjoamaan rauhaa; hän tarjoutui päästämään lunnaitta vapaaksi vangit ja auttamaan roomalaisia valloittamaan Italiaa, pyytämättä siitä muuta kuin heidän ystävyyttänsä. Osa senaatista näytti mieltyvänkin ehdotukseen. Mutta sokea Appius-vanhus silloin kannatti itsensä senaattiin ja taivutti voimakkailla sanoillaan senaatin antamaan ylpeän vastauksen, että Rooma ei voinut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin Pyrron kanssa, ennen kuin hän sotajoukkoineen poistui Italian alueelta.
Askulumin luona oli sitte uusi taistelu, jossa Pyrros vasta toisena päivänä, menetettyään paljon väkeä, pääsi hiukan voitolle. Kun hänelle toivotettiin onnea tästä menestyksestä, vastasi hän: "Vielä yksi sellainen voitto, niin minä olen hukassa." Nytkin hän tarjosi rauhaa, mutta yhtä turhaan.
Pyrros sai myöskin nähdä roomalaisten lahjomatonta rehellisyyttä. Turhaan koetti hän rahoilla ja lupauksilla lahjoa rehellistä Fabricius-konsulia. Sittemmin kirjoitti kuninkaan lääkäri Fabriciukselle kirjeen, tarjoutuen määrätystä palkinnosta myrkyttämään kuninkaan. Fabricius ei ottanut tarjousta vastaan, vaan päin vastoin ilmoitti asian kuninkaalle, joka ihmetyksissään huudahti: "Ennen aurinko eksyisi radaltaan kuin Fabricius oikealta tieltä."
Kun Pyrrolla ei ollut mitään toivoa saada sotaa kunnialliseen päätökseen, suostui hän mielellään syrakusalaisten pyyntöön ja läksi auttamaan heitä kartagolaisia vastaan. Mutta eipä hänelle sielläkään käynyt toivon mukaan. Sen tähden hän tarentumilaisten pyynnöstä palasi Italiaan. Silloin syttyi ratkaseva taistelu Beneventumin luona. Roomalaiset ottivat nyt elefantteja vastaan palavilla nuolilla, joihin oli kääritty tappuroita ja sitte pistetty tervaan. Siten saivat he nuo suuret eläimet ajetuksi takaisin vihollisen omaan sotajoukkoon, jossa ne saivat aikaan suuren häiriön ja viimein yleisen paon. Pyrros palasi muutamain ratsumiesten kanssa Tarentumiin ja purjehti sieltä Epeiroon. Tarentumin täytyi kohta sen jälkeen (272) antautua roomalaisille, jotka tästä lähtein vallitsivat Italiaa Rubikonjoesta aina Messinansalmeen asti.
Pyrron sanotaan Sisiliasta lähteissään lausuneen: "Mikä oivallinen taistelupaikka tähän meiltä jää Kartagolle ja Roomalle!"
Tasavallan mahtavuuden aika.
Punilaissodat.
Ensimmäinen punilaissota.
Taistelu, joka vähäisestä aiheesta alkoi Rooman ja Kartagon, suuren sotilas-tasavallan ja rikkaan kauppias-tasavallan välillä, kasvoi aikaa myöten laajaksi sodaksi, jossa roomalaiset kehittivät voimiansa ja perustivat suuren valtansa.
Nyt oli sodittava sen ajan etevintä merivaltaa vastaan. Roomalaiset olivat tottumattomat merisotaan; sen tähden täytyi heidän laivain puutteessa viedä sotajoukkonsa veneillä Sisiliaan. Rannalle ajautuneen kartagolaisen laivan mukaan rakensivat he sentään kohta itselleen laivaston. Heillä ei tosin ollut kartagolaisten purjehdustaitoa, mutta he korvasivat sen puutteen rynnäkkösilloilla, joilla voivat kiinnittää kartagolaiset laivat roomalaisiin. Siten taisteltiin ikään kuin maalla, ja roomalaiset helposti pääsivät voitolle.
Roomalaisten etevimpiä päällikköjä oli Regulus, sekä uljas että rehellinen mies. Voitettuaan kartagolaiset meritaistelussa Eknomus-niemen luona purjehti hän suoraa päätä Afrikkaan. Alussa hänellä oli loistava menestys, mutta viimein kartagolaiset kokosivat paljon suuremman voiman, voittivat Reguluksen ja ottivat hänet vangiksi. Tässä vastoinkäymisessäkin pysyi hänen rohkeutensa horjumattomana.
Kun kartagolaiset kärsivät Sisiliassa useampia tappioita, laittoivat he lähettiläitä Roomaan sopimaan vankien vaihtamisesta aiotun rauhan aluksi. Näiden lähettiläiden kanssa lähetettiin myöskin vangittu Regulus, jonka täytyi luvata palaavansa Kartagoon, vaikk'ei lähetystö saisikaan Roomassa mitään aikaan. Kun Rooman senaatti kysyi häneltä yksityistä mielipidettänsä, kielsi hän hyväksymästä Kartagon ehdotusta, ja se hyljättiinkin. Vaikka hän tiesi saavansa Kartagoon palattuaan kärsiä hirmuisinta kidutusta ja vaikka sekä senaattorit että hänen oma puolisonsa kaikin tavoin koettivat taivuttaa häntä jäämään Roomaan, pysyi hän kuitenkin lupaukselleen uskollisena. Kartagolaisten kerrotaan sitte leikanneen hänen silmäluomensa ja panneen hänet makaamaan vasten auringonpaahdetta sekä viimein pistäneen naulatynnyriin, jossa häntä vieriteltiin, kunnes kuoli. Tätä tapausta on tosin moni epäillyt, koska vasta myöhemmin eläneet roomalaiset historioitsijat sen kertovat. Mutta Regulusta kuitenkin aina on mainittu loistavana esimerkkinä roomalaisesta rehellisyydestä.
Rauhassa (241) täytyi Kartagon luovuttaa Sisilia, joka nyt tuli Rooman ensimmäiseksi provinsiksi eli maakunnaksi.
Toinen punilaissota.
Sill'aikaa kuin roomalaiset valloittivat Alppien itä- ja eteläpuolisen Gallia Cisalpinan, koetti Kartago hankkia korvausta tappioistaan valloittelemalla uusia aloja Espanjasta. Kartagolainen päällikkö Hamilkar oli sen retken johtajana. Ennen lähtöäänsä Espanjaan vei hän yhdeksvuotisen poikansa Hannibalin alttarin luo, jossa hän juuri uhrasi jumalille, ja käskettyään kaikkein muiden poistua antoi hän pojan syleillä alttaria ja jumalan kuvan edessä vannoa valan, että hän oli koko ikänsä pysyvä roomalaisten vihollisena. Sen valansa pitikin Hannibal hirvittävän uskollisesti kuolemaansa asti.
Jonkun ajan kuluttua Hamilkarin kuolemasta ryhtyi Hannibal itse sodan johtamiseen. Sotilaat rakastivat nuorta päällikköä, jota he katsoivat urhollisen isänsä kuvaksi. Hyökkäyksissä oli hän aina ensimmäinen, peräytymässä viimeinen. Rohkeus, joka ei säikähtänyt vaarallisimpiakaan yrityksiä, kekseliäisyys, jolta ei koskaan puuttunut keinoja, uutteruus, joka ei mitään tiennyt väsymyksestä, olivat hänen huomattavimmat ominaisuutensa. Hän kykeni olemaan jalomielinen ja ylevä, mutta ei hän myöskään kammonnut julmuutta eikä uskottomuutta.
Hannibal ryhtyi heti ahdistamaan roomalaisten liittolaiskaupunkia Saguntumia. Kun Rooman lähettiläät saapuivat kieltämään häntä tästä yrityksestä, ei hän päästänyt heitä edes puheilleenkaan. Kaupunki valloitettiin sankarillisen vastarinnan jälkeen ja hävitettiin. Silloin Roomasta laitettiin Fabiuksen johdolla lähettiläitä Kartagoon vaatimaan Hannibalin jättämistä roomalaisten käsiin taikka, jos siihen ei suostuttu, julistamaan sotaa. Kartagon senaatti ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Fabius kääri viittansa kokoon, sanoen: "Tässä on sota ja rauha, valitkaa!" "Me otamme, mitä annat", vastasivat kartagolaiset. "No, ottakaa sitte sota!" virkkoi Fabius.
Hannibalin retki Alppein yli. Jätettyään Espanjaan sotajoukon ja lähetettyään toisen joukon puolustamaan Afrikkaa, johti Hannibal Ebro-joen yli 90,000 miestä jalkaväkeä, 12,000 ratsumiestä ja 37 elefanttia. Sotajoukon ytimenä oli urhollinen ja hyvin harjoitettu Numidian ratsuväki. Ennen lähtöään näki hän unissaan jumalain kaltaisen nuorukaisen, joka sanoi: "Seuraa minua, äläkä katsahda muuanne!" Hannibal oli häntä seuravanaan, mutta vilkasi uteliaisuudesta viimein taaksensa ja näki suunnattoman suuren käärmeen kiemurtelevan, kaadellen puita ja pensaita laajalti sekä levittävän ympärilleen rankkasadetta ja ukon jyräyksiä.
Raivattuaan itselleen tien Etelä-Gallian kansanheimojen keskitse ja suurella vaivalla päästyään Roonen ja sen sivujoen Durancen yli, saapui hän Alppein juurelle 60,000 miehen kanssa. Sotaväki ensin peljästyi nähtyään nuo taivasta tavoittelevat vuoren kukkulat, paksu lumivaippa hartioilla. Eräs gallialainen kansa, allobrogilaiset, oli myöskin retkeä estääkseen varustanut aseellisella väellä soveliaat paikat. Mutta kun viholliset tapansa mukaan yöksi vetäytyivät pois, anasti Hannibal heidän asemansa. Viholliset, nähdessään päivän koitteessa afrikkalaisten aseiden jo välkkyvän kukkuloilta, luopuivat sillä kertaa vastustuksesta, vaan uudistivat kohta sen jälkeen hyökkäyksensä ja tekivät Hannibalille paljon vahinkoa. Eräs toinen heimo osoitti alussa petollista ystävyyttä. He tulivat sotajoukolle vastaan, lehteviä oksia ja seppeleitä kantaen, jotka alppikansoilla olivat ystävyyden merkkinä. Mutta äkisti he kokoutuivat ja alkoivat ahdistaa sotaväkeä sen juuri kulkiessa pitkin syvää, epätasaista laaksoa. Viholliset, ollen kukkuloilla, tulivat vuorten äyräille ja vierittelivät sieltä alas suuria kallionkappaleita. Sotajoukon onnistui kuitenkin päästä solan läpi, vaan paljo sekä ihmisiä että juhtia joutui hukkaan.
Yhdeksäntenä päivänä pääsi Hannibal Alppein korkeimmille harjoille. Pakkanen, autius ja suurina höytäleinä putoileva lumi saattoi sotamiehet suureen tuskaan. Hannibal heidät pysäytti ja näytti eräältä huipulta Italian kauneita seutuja Po-joen varrella, jotka olivat tuolla alhaalla Alppein juurella. Siten hän heitä jälleen rohkasi ja tuotti heille uutta toivoa.
Laskeutuminen oli paljon vaarallisempi kuin nouseminen, sillä kapea tie meni useinkin jyrkästi syvyyteen, eikä kukaan voinut lumen alta tietää, millaiselle pohjalle hän astui. Kaikki, jotka hairahtuivat oikealta polulta, vierivät kauhistaviin kuiluihin. Kerran täytyi Hannibalin lapioittaa lumi pois ja äärettömällä vaivalla tehdä tie jyrkän rinteen ohitse. Toisen rinteen sotilaat ensin kuumensivat tulella ja kaatoivat sen päälle viinietikkaa, joten kallio tuli hauraaksi. Rauta-aseillaan mursivat he sitte pois hauraan kiven ja saivat valmiiksi tien, joka mutkistellen vei alemmaksi. Kohtapa sotajoukko jo saapui lämpimämpiin ja paremmin viljeltyihin seutuihin. Retki Alppein yli oli kestänyt 15 päivää. Sotaväestä oli jäljellä ainoastaan 20,000 miestä, 6,000 numidialaista ratsumiestä ja muutamia elefantteja.
Nyt alkoi Hannibalille loistava voittoretki. Ensin (218) voitti hän konsuli Scipion Ticinus-joen varrella, sitte toisen konsulin Semproniuksen Trebian varrella ja seuraavana vuonna konsuli Flaminiuksen Trasimenus-järven luona.
Hannibal Fabiusta vastaan. Kannan taistelu. Roomalaiset nyt hädän hetkenä nimittivät diktaattoriksi Kvintus Fabiuksen, joka taistelua karttamalla ja vuoren kukkuloiden miehittämisellä osasi hidastuttaa voittajan retkeä ja saattaa hänet pahaan ahdinkoon. Roomalaiset sotamiehet eivät olleet hyvillään sellaisesta sotatavasta, vaan sanoivat Fabiusta hidastelijaksi (cunctator); mutta myöhemmin elänyt runoilija syystä kyllä laulaa:
Seuraavana vuonna, kun Fabius jo oli luopunut diktaattorin virasta, uskalsi malttamaton konsuli Terentius Varro, vastoin virkaveljensä, varovaisemman Aemilius Paulluksen neuvoa, ryhtyä taisteluun. Sen ajattelemattomuuden tähden saivat roomalaiset kärsiä hirvittävän tappion Kannan (Cannae) luona (216). Joka taholta piiritettyinä surmattiin heidät siellä melkein viimeiseen mieheen asti; 45,000 miestä makasi taistelukentällä, niiden joukossa 80 senaattoria ja jalo konsuli Aemilius Paullus. Tämän voiton kautta pääsi Hannibal melkein koko Ala-Italian herraksi.
Rooma osoitti onnettomuudessa jaloutensa. Senaattorit juhlallisesti kiittivät palaavaa konsuli Terentius Varroa, ett'ei hän epäillyt tasavallan tulevaisuudesta. Ei kukaan edes puhunutkaan rauhasta, eikä Hannibalin lähettiläitä, jotka toivat rauhan ehdotusta, päästetty kaupunkiin. Orjille annettiin aseita ja saavutetun voiton jälkeen vapaus. Uusia legioneja koottiin, joilla Marcellus, "Rooman miekka", alkoi saavuttaa menestystä pienemmissä taisteluissa.
Syrakusan valloitus (212). Vähän jälkeen Kannan taistelun valitsi Hannibal pääpaikakseen Kapua-kaupungin, jossa hänen karaistunut sotajoukkonsa veltostui ylellisestä elämästä. Marcellus sill'aikaa saavutti pienempiä voittoja ja alkoi (214) piirittää Syrakusaa, joka oli luopunut Hannibalin puolelle.
Syrakusa oli sekä maan että meren puolelta hyvin varustettu, ja sitä paitsi puolustettiin sitä monella nerokkaalla keinolla, jotka etevä suuretieteen tutkija Arkimedes oli keksinyt. Maan puolelta ryntäävää vihollista vastaan asetti hän heittokoneita, jotka milloin viskelivät nuolia ja keihäitä, milloin suuria kiviä, tehden paljon vahinkoa. Meren puolella, jossa Marcellus itse johti rynnäkköä, kävi roomalaisille yhtä huonosti. Kaupungin muureilta pudoteltiin teräväpäisiä hirsiä, jotka lävistivät laivat, taikka vedettiin rautakoukuilla laivan perä ilmaan, niin että keula upposi mereen. Kerrotaanpa muutamia laivoja sellaisilla koneilla nostetun aivan ylös vedestä, heilutellun ilmassa ja viimein lyödyn rikki muureja vasten taikka heitetyn alassuin mereen. Kun roomalainen laivasto poistui muurien luota etemmäksi, käänsi Arkimedes niitä kohti suuria polttopeilejä, joten muutamat laivat roomalaisten suureksi kauhuksi syttyivät tuleen keskellä merta.
Näin kesti piiritystä kaksi vuotta ja osan kolmattakin. Viimein valloitettiin kaupunki äkkiarvaamatta (212). Asujanten leikkien ja pitoja pitäen viettäessä eräänä yönä Artemis-jumalattaren juhlaa anasti Marcellus yht'äkkiä erään tornin, jota ei kyllin huolellisesti vartioitu. Siitä levisivät sitte roomalaiset kaupunkiin. Marcellus käski, mikäli mahdollista, säästää asujanten henkeä, ja halusi varsinkin saada Arkimedesta elävänä käsiinsä. Mutta se toivo ei toteutunut. Roomalainen sotamies tunkeutui tutkijan lukuhuoneesen ja kehoitti häntä seuramaan itseänsä. Arkimedes, ollen tutkimisiinsa vaipuneena ja kummarruksissaan tarkastelemassa hiekkaan piirustettuja kuvioita, ei liikahtanut, vaan vastasi: "Älä riko minun ympyröitäni!" Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä suuttunut roomalainen lävisti hänet heti miekallaan.
Kohta Syrakusan valloituksen jälkeen kaatui Marcellus taistelussa Hannibalia vastaan, jonka sanotaan vuodattaneen kyyneliä, kun sai kuulla arvokkaan vastustajansa kuolleen.
Scipio Afrikanus Vanhempi. Publius Scipio, sen Scipion poika, joka taisteli Ticinuksen varrella, saavutti viimein voiton roomalaisille. Kun hänen isänsä ja setänsä kaatuivat Espanjassa, pidettiin Roomassa kansankokous heidän seuraajansa valitsemista varten. Mutta ei ketään ollut, joka olisi tahtonut ottaa vastaan vaarallista päällikön tointa. Viimein astui kokoutuneen kansan eteen aukealle, kaikkein nähtävälle paikalle nuori Scipio ja ilmoitti ottavansa vastaan päällikkyyden. Hänen kookas vartalonsa ja jalo muotonsa vaikuttivat mahtavasti kansaan; hän oli myöskin hyvin tunnettu haaveksivasta mielestään, jota unet ja jumalain näyt pitivät virkeänä, sekä paljon tavoittelevasta kunnianhimostaan. Kansa vastasi hänen tarjoukseensa riemuhuudolla ja hän kohta läksi päälliköksi Espanjaan.
Pian hän valloitti uuden Kartagon (Cartagenan), kartagolaisten pääpaikan Espanjassa, ja sai ylevällä lempeydellään puolellensa monta Espanjan pikku ruhtinasta. "Nuorukainen", sanottiin, "on tullut Espanjaan, jumalain kuva, joka voittaa kaikki sekä aseilla että myöskin hyvyydellä ja armeliaisuudella". Kahdella ratkasevalla voitolla kukisti hän kartagolaisten voiman siinä maassa. Hyvin varustetun sotajoukon kanssa marssi hän sitte itse Afrikkaan. Tehden liiton Numidian kuninkaan Masinissan kanssa sai hän hyvän apulaisen, hyökkäsi yöllä kartagolaisten leiriin, poltti sen ja hävitti melkein koko heidän sotajoukkonsa. Silloin heidän täytyi hädissään kutsua Hannibal takaisin.
Viholliset tapasivat toisensa Zaman luona viiden päivänmatkan päässä Kartagosta (202). Ennen taistelua Hannibal, mielessä synkkiä aavistuksia, pyysi puhella Scipion kanssa kahden kesken. Hetkisen pysyivät nämä molemmat kuuluisat sotapäälliköt vaiti, kun yhtyivät. Viimein Hannibal alkoi puhua. Hän huomautti onnen vaihtelevaisuutta ja lausui, että rauha varmaankin olisi parempi kuin luultu voitto, ja esitti rauhan ehdot. Mutta kun Scipio niitä ei hyväksynyt, turvauduttiin aseihin. Seuraavana päivänä oli verinen taistelu. Kartagolaisten elefantit peljästyivät ja syöksyivät heitä itseään vastaan, heidän gallialaiset joukkonsa pakenivat, ja kokeneet sotilaat, jotka Hannibal oli tuonut Italiasta, kaatuivat täällä urhollisesti taistellen. Niinpä oli Kartagon viimeinen sotajoukko perin pohjin voitettu. Scipio sai tämän urhotyönsä ja voittonsa muistoksi liikanimen Afrikanus. Rauha täytyi nyt (201) tehdä voittajan määräämillä ehdoilla: Kartagon piti luopua kaikista Afrikan ulkopuolisista alusmaistaan, maksaa 10,000 talenttia, antaa pois sotalaivastonsa, paitsi kymmenen laivaa, ja sitoutua olemaan ilman Rooman suostumusta ryhtymättä sotaan mitään ulkovaltaa vastaan.
Turhaan nyt Hannibal koetti taivuttaa itäisiä valtakuntia sotaan Roomaa vastaan; se taistelu tuotti vain onnettomuutta niillekin valtakunnille. Niinpä ensinnä Makedonian kuningas Filippos, Hannibalin liittolainen, nöyryytettiin suurella taistelulla, jossa makedonialaiset joutuivat perin pohjin tappiolle. Sen jälkeen voitettiin sekä maalla että merellä Syrian kuningas Antiokos, joka oli ottanut torviinsa pakolaisen Hannibalin. Rauhan teossa täytyi hänen sitoutua luovuttamaan alueensa Rooman liittolaiselle Vähä-Aasian kuninkaalle Eumeneelle, antamaan laivastonsa roomalaisten hävitettäväksi ja jättämään Hannibal heidän käsiinsä. Hannibal kuitenkin karttoi roomalaisten kostoa pakenemalla Bitynian kuninkaan Prusiaan luo, joka antoi hänen asuakseen erään linnan.
Mutta roomalaisten pelosta kuningas jonkun ajan kuluttua salli heidän sotaväellä piirittää linnan. Silloin Hannibal, päästäkseen elävänä joutumasta kiihkeäin vihollistensa käsiin, otti myrkkyä, jota hänelle aina oli varalla povessansa. Samana vuonna kuin Hannibal (183) kuoli myöskin hänen voittajansa Scipio.
Kartagon häviö.
Sill'aikaa kuin Rooma toisen punilaissodan jälkeen perusti ja vahvisti herruuttansa Kreikan maassa, vaurastui Kartago rauhan hiljaisuudessa jälleen hyvinvoivaksi. Se ei miellyttänyt roomalaisia; vanha kateus heräsi uudestaan. Tähän aikaan Rooman senaatti myöskin koetti kaikin tavoin muuttaa alusmaita provinseiksi eli maakunniksi. Varsinkin vanha sensori Kato Vanhempi esiytyi Kartagon leppymättömänä vihollisena; mitä hyvänsä hän puhui senaatissa, lausui hän aina lopuksi: "Muuten on minun mielestäni Kartago hävitettävä."
Masinissa, joka hyvin tiesi tämän mielialan ja sitä paitsi Rooman liittolaisena oli myöskin Rooman hallituksen suojassa, nosti Kartagoa vastaan koko joukon rajariitoja, ja roomalaiset ratkasivat ne aina hänen eduksensa. Viimein koetti Masinissa anastaa suurta osaa Kartagon alueesta ja teki kaupunkia vastaan niin monta väkivaltaisuutta, että sen asujamet viimein tarttuivat aseihin ja karkoittivat hänet. Roomalaiset heti katsoivat sitä rauhan rikkomiseksi ja lähettivät (149) Afrikkaan sotajoukon. Peljästyen pyysivät kartagolaiset rauhaa ja lupasivat pysyä tottelevaisina. Mutta roomalaiset tahtoivat sotaa ja vaativat Kartagoa ensin antamaan 300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi. Se vaatimus täytettiin heti. Sitte he vaativat pois kaikkia aseita ja sotalaivoja. Kun sekin käsky täytettiin, esitti roomalainen päällikkö kohtuuttoman vaatimuksen, että asujamet itse repisivät oman kaupunkinsa ja siirtäisivät sen kauas sisämaahan, joten se olisi lakannut olemasta kauppakaupunkina.
Silloin heräsi toivottomuuden rohkeus kartagolaisissa ja he varustautuivat kaikin voimin taisteluun. Temppelit tehtiin asepajoiksi ja kaikenikäiset miehet ja naiset tekivät yöt päivät työtä, kooten puollustusneuvoja. Orjat vapautettiin ja varustettiin sotamiehiksi. Valtion rakennuksia revittiin, että siten saataisiin kiviä, hirsiä ja metalleja. Naiset leikkasivat tukkansa, josta tehtiin jousenjänteitä sekä nuoria heittokoneihin. Kohta oli Kartago erinomaisen hyvässä puolustuskunnossa. Roomalaiset alkoivat kaupungin piirityksen, mutta eivät saaneet tänä eikä seuraavanakaan vuonna aikaan niin mitään.
Scipio Afrikanus Vanhemman pojan ottopoika, nuori Scipio Aemilianus, oli piirityksessä monestikin osoittanut suurta etevyyttä. Viimein hän pääsi konsuliksi ja ylipäälliköksi. Silloin sorrettiin vaivaloisen sodan kautta Kartagon voima (146). Roomalaisten onnistui hyvin tarkkaan piirittää kaupunki, joten siinä alkoi hirvittävä näljänhätä. Viimein he rynnäköllä tunkeutuivat kaupunkiin niille kaduille, jotka veivät itse linnaan. Kansa puolustautui kuitenkin niin sitkeästi, että joka kartano täytyi ottaa valloittamalla niinkuin linna. Valloitetut kaupungin osat sytytettiin tuleen ja edelleen leviävät liekit viimein lopettivat vastarinnan. Linnaan pakkautunut ihmisjoukko pyysi armoa; näiden onnettomain sallittiin kyllä pitää henkensä, mutta suurin osa heistä vietiin orjiksi. Toinen joukko, joka oli kokoutunut erääsen etevimpään temppeliin, sytytti itse sen tuleen, ja silloin muiden muassa myöskin kartagolaisen ylipäällikön puoliso rohkeasti syöksyi liekkeihin. Kaupunki oli nyt roomalaisten vallassa. Scipio olisi mielellään säästänyt sitä, mutta Rooman senaatista tuli käsky, että Kartago piti kokonaan hävitettämän. Niinpä kaupunki sytytettiin ja se paloi koko 17 päivää. Hyvin pahoillaan katseli Scipio tuota hävitystä ja lausui aavistuksen, että kerran oli varmaankin koston päivä tuleva Roomalle.
Kartagon maa-alue tuli Afrikan nimellä uudeksi Rooman maakunnaksi. Sen maaherra asettui Utikaan, johon osa Kartagon entisestä kaupasta vähitellen siirtyi. Numidian puolinen raja vedettiin tarkkaan, järjestetty ja yleensä kohtuullinen verotus pantiin toimeen, ja ne kaupungit, jotka olivat taistelun aikana liittyneet Roomaan, saivat itsehallinnon.
Samana vuonna, kuin Kartago kukistui, hävittivät roomalaiset myöskin rikkaan Korinton, Akajan liiton pääpaikan, ja tekivät liiton alueen maakunnaksi, joka sai nimekseen Akaia.
Rooman sotaväki ja kansa.
Rooman sotalaitos.
Järjestysaisti ja käytöllinen ymmärrys olivat roomalaisilla kaksi etevää ominaisuutta, joita he osoittivat oivallisen sotalaitoksensa kehityksessä.
Rooman sotajoukko oli jaettu legioneihin. Joka legionissa oli viisi tai kuusi tuhatta miestä ja jakautui kolmeen manippeliin. Joka manippelissa oli 20 centuriaa. Aikaa myöten jäi manippeli melkein kokonaan pois ja legioni jakautui suorastaan 60 centuriaan, joissa kussakin oli 60-100 miestä. Joka legioniin kuului 300 ratsumiestä, nekin jaettuna pienempiin osastoihin. Liittolaiset ja erittäin asetetut apujoukot vahvistivat legionin voimaa.
Legioni-sotamiehet olivat tavallisesti hyvin raskasaseiset. Keskiruumiin suojana oli heillä panssari, enimmiten tehty nahkasta ja peitetty tinatulla rautapellillä, jonka pikku kappaleet osaksi peittivät toinen toistansa, niinkuin kalan suomukset tai linnun höyhenet. Panssari ulottui rinnasta vyöhön asti ja oli kahdessa osassa, jotka sivuilta kiinnitettiin toisiinsa solilla. Alempia ruumiinosia peittivät säärihaarniskat ja lyhyet puolisaappaat. Päässä pidettiin vaski- tai rautakypärää, joka ulottui alas olkapäihin asti, mutta jätti kasvot paljaiksi. Puolustusaseina käytettiin suurta soikeaa tai pienempää pyöreää kilpeä. Lyhyt, vaan vahva ja terävä miekka sekä pitkä keihäs olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Paitsi näitä oli sotamiehellä marssiessa raskas taakka ruokavaroja ja paaluja leirin varustusta varten. Mutta kun hän oli karaistunut harjoituksesta ja tottumuksesta, kesti hän helposti ne vastukset.
Joka legionissa oli kuusi kansan ja konsulien asettamaa sotatribunia ylipäällikköinä. Nämä tribunit puolestaan asettivat eri centuriain päälliköt, niin sanotut centurionit. Etevin centurioni säilytti legionin sotamerkkiä, joka tasavallan viime aikoina oli riuvun nenään kiinnitetty kotkankuva. Ylipäälliköllä oli apunansa niin sanottuja legaatteja, jotka toimittelivat hänen käskyjänsä sekä olivat tarpeen tullessa hänen sijaisinansa.
Taisteluun ryhtyessä asetettiin sotaväki kolmeen linjaan, joissa kussakin oli monta miesriviä. Ensimmäinen linja oli keihäsmiehiä, hastati, enimmäkseen nuorta, äskettäin otettua sotaväkeä. Toisessa linjassa seisoivat niin sanotut principes eli keski-ikäinen miehistö ja kolmannessa linjassa vanhat kokeneet sotilaat (triarii). Legionin edelle oli sijoitettu kaikenlaista kevyttä väkeä, varsinkin linko- ja jousimiehet, ja molemmilla sivuilla oli liittolaisten paikka. Legionein alaosastot olivat asetetut määrättyjen välimatkain päähän toisistaan, niin että niitä tarpeen mukaan helposti voitiin siirtää etemmäksi toisistaan tai lähemmäksi taikka myöskin kokonaan vaihtaa. Kevyet joukot alkoivat taistelun saattaen hyökkäyksellään vihollisen häiriöön. Täytettyään sen tehtävänsä taikka jouduttuaan tappiolle vetäytyivät ne legionin rivien välisiin aukkoihin taikka siiville. Sitte ryntäsivät keihäsmiehet. Jos heidätkin ajettiin takaisin, peräytyivät he toisen linjan aukkoihin, joka nyt marssi esiin ja tavallisesti saavutti voiton. Koko tämän ajan lepäsivät vanhat sotilaat. Vasta sitte kuin toisenkin linjan täytyi peräytyä, läksivät he yhdessä molempain edellisten linjain jäännössotilasten kanssa taisteluun. He olivat sotaväen viimeinen toivo.
Pisimmilläkään marsseilla ei sotajoukko missään viettänyt yötä tekemättä ja varustamatta itselleen leiriä. Ei koskaan ryhdytty taisteluun, ennen kuin oli valmiina leiri, johon saatettiin tappiolle joutuessa peräytyä. Nelikulmainen leiri ympäröitiin paaluvallilla, johon tarpeesen sotamiehet kuljettivat paaluja mukanaan, ja vallin eteen kaivettiin joka puolelle syvä hauta. Sisällä oli miehistön risuvajat, nahkoilla peitettyinä, ja niiden välillä säännölliset kadut ja poikkikadut. Roomalaiset asuivat keskellä, liittolaiset heidän kummallakin puolellansa. Leveä katu jakoi leirin kahteen pääosaan. Toisessa niistä oli sotapäällikön teltta ja sen edessä aukea paikka, jossa hän voi pitää puheita sotamiehille.
Jos jotakuta kaupunkia ei voitu valloittaa rynnäköllä, aljettiin hidas, säännöllinen piiritys. Silloin ympäröitiin koko kaupunki muurilla, ja välistä täytyi tehdä vähän ulommaksi vielä toinenkin muuri ylt'ympäri, jos odotettiin apuväkeä tulevan kaupungille. Sisemmän muurin päälle asetettiin heittokoneita, jotka viskelivät suuria nuolia ja kivenlohkareita piiritettyjen päälle. Kaupungin muureja kohti kuljetettiin, pyöräin päällä puutorneja, joissa oli keskellä silta, aiottu laskettavaksi muurin laidalle. Toinen piirityskone oli muurinmurrin, pitkä hirsi, jonka toisessa päässä oli suuri, oinaanpään muotoinen rautakärki. Köysillä tai vitjoilla ripustettiin hirsi puutelineihin, niin että sotamiehet saattoivat sen päätä kaikin voimia sysiä muuria vasten, joka siitä usein murtui taikka kaatui. Vesoista palmikoitua ja härjännahkoilla peitettyä rynnäkkökattoa kuljetettiin myöskin, ja sen suojassa työskenteli muurinmurrin taikka myöskin koverrettiin kaupungin muurein alustaa.
Suurin palkinto, jonka voittanut sotapäällikkö voi saada, oli triumfi eli kunniakas riemusaatto pääkaupunkiin. Kadut, joita myöten saatto kulki, olivat kylvetyt täyteen kukkia ja suitsutus tuoksui jumalain alttareilta. Ensinnä astuivat soittajat ja laulajat, juhlalauluja esittäen. Heidän jäljessään kuljetettiin uhriksi määrättyjä härkiä, joiden päät olivat koristetut nauhoilla ja sarvet kullatut. Niitä seurasi vaunusto, täynnä viholliselta otettua saalista: kulta- ja hopea-astioita, aseita, kuvapatsaita ja muita kalleuksia. Tauluille, joita kannettiin mukana, oli kuvattuna valloitetut kaupungit ja kirjoitettuna kukistettujen kansain nimet. Vaunuston jäljessä kuljetettiin voitettuja kuninkaita ja päälliköitä sekä muita vankeja kahleissa. Näiden jäljestä astuivat liktorit, vitsakimput käärittyinä laakeripuun lehvillä. Vihdoin ajoi korkeammalla kaikkia muita komeissa kullatuissa vaunuissa voittanut sotapäällikkö, yllä kullalla kirjaeltu purpuravaate, päässä laakeriseppele, oikeassa kädessä laakerioksa ja vasemmassa elefantinluinen valtikka, jonka päässä istui kotka. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä, kaikki valkoisissa vaatteissa, saattoivat riemuvaunuja. Riemupäällikön takana seisoi orja, pitäen hänen päänsä päällä kullasta ja jalokivistä loistavaa kruunua, mutta myöskin alinomaa kuiskaten hänen korvaansa: "Muista, että olet ihminen!" Vaunujen edellä tai jäljessä astuivat konsulit ja senaattorit, ja sivulla ratsastivat legaatit ja sotatribunit. Viimeisinnä marssi voittanut sotajoukko laakerin oksilla koristettuna, kantaen saatuja voitonpalkinnoita ja huutaen io, triumfe, johon huutoon kansanjoukko kaikin voimin yhtyi. Retki kävi Kapitoliumiin, jossa päällikkö laski kultaisen kruunun Jupiterin syliin. Vangit sitte joko vietiin vankiloihin taikka surmattiin. Valloitusten aikakautena olivat tällaiset riemusaatot hyvin tavalliset.
Roomalaisten elintapa.
Roomalaisten yksityisessä elämässä vallitsi ensi aikoina hyvin tarkka kohtuullisuus, joka sitte, kuin Rooma saavutti voittojensa kautta äärettömät rikkaudet, muuttui vähitellen hekkumalliseksi ylellisyydeksi ja hillittömäksi tuhlaukseksi.
Rooman kansalaisen etevin vaatteus oli toga, villainen päällysvaate, joka peitti koko ruumiin. Se oli alapäästä pyöristetty ja yhteen ommeltu, mutta ylhäältä avoin rinnasta asti. Oikealta olkapäältä ulottuva suikale, jonka pää heitettiin vasemman olkapään yli, teki laskoksen (sinus), jonka koristuksen kukin saattoi mielensä mukaan asettaa pienemmäksi tai laajemmaksi. Itse toga oli joko ruumiin mukainen taikka hyvin väljä, mutta väljyyttä pidettiin velttouden merkkinä eikä ollenkaan suosittu. Ne, jotka tahtoivat näyttäytyä kansalle jonkun viran hakijoina, käyttivät valkoista togaa (toga candida), josta heitä sanottiin kandidaateiksi. Togan alla käytettiin pienempää valkoista aluspukua, niin sanottua tunikaa, joka olikin köyhempien ja orjain ainoa vaatteus. Naiset käyttivät pitkää stola nimistä pukua, joka oli koristettu pitkillä rimpsuilla. Sen päällä oli heillä väljä, ompeluksilla koristetta mantteli eli viitta. Tavallisesti olivat tasavallan aikaisten naisten vaatteet valkoiset.
Roomalaisten kodoissa oli enempi yhteiselämää perheen jäsenten kesken kuin kreikkalaisilla. Paras huone oli atrium, suuri, nelikulmainen sali, johon valo tuli katon keskipalkkaan jätetystä aukosta. Sateella tuli siitä vettäkin pieneen säiliöön, joka oli tehty aukon kohdalle kivilattiaan. Atriumissa oleskeli roomalainen emäntä, ankara, kunniallinen "matroona", piikoinensa, jotka kutoivat ja kehräsivät. Siellä otti isäntä vastaan vieraitansa ja siellä olivat myöskin perhejumalain ja esi-isien kuvat. Atriumista vei kolme ovea kolmelle taholle pienempiin kammareihin, joita käytettiin makuu- tai ruokahuoneina.
Roomalaiset söivät pääatriansa (coena) noin kello 4 iltapäivällä. Ensi aikoina istuttiin pöydässä, mutta sittemmin tuli yleiseksi kreikkalainen tapa syödä nojasillaan. Joka sohvalla makasi tavallisesti kolme henkilöä. Ruokapöydät olivat pitkät ja kapeat ja ne asetettiin siten, että niistä tuli nelikulman kolme sivua. Neljäs sivu jätettiin tyhjäksi, että orjat mukavammin pääsivät palvelemaan. Atrian pääosana olivat liha- ja kalaruoat. Niitä syödessä käytettiin ainoastaan veistä, jota isäntä ei kuitenkaan toimittanut vieraillensa. Sittemmin käytettiin myöskin ruokaliinaa, mutta senkin saivat vieraat tuoda itse mukanaan. Varsinaisen atrian jälkeen tuotiin uudet pöydät, täynnä hedelmiä, viinirypäleitä, leivoksia ja torttuja jäljisteeksi. Vieraita huvitettiin atrian aikana soitolla ja laululla.
Roomalaisilla oli myöskin julkisia juhlaleikkejä, vaikk'ei niin kuuluisia kuin kreikkalaisilla. Yleisimmät leikit pidettiin suuressa sirkuksessa (Circus Maximus), pitkänpyöreässä rakennuksessa, joka oli erittäin sitä varten tehty kaupungin vilkkaimpaan osaan. Siellä toimitettiin varsinkin kilpa-ajoja. Ajoradan toisessa päässä oli aituus, josta nelivaljakot läksivät kilpaamaan, ja lähellä toista päätä seisoi kääntöpylväs, jonka ympäri ajaessa piti kiertää.
Tasavallan häviö.
Grakkus-veljekset.
Sill'aikaa kuin Rooma vastustamattomalla voimalla eteni valloitusuralla ja levitti valtaansa joka taholle, alkoi yhteiskunnan sisällä näkyä eripuraisuutta, josta oli aikaa myöten johtuva verisiä taisteluita. Patrisein ja plebejein vanha säätyerotus oli tosin tasoittunut, mutta itse nuo valloitussodat olivat kasvattaneet uuden erotuksen, joka tuskin oli vähemmin jyrkkä ja rasittava. Muutamista sekä patrisi- että plebejisuvuista, joiden jäsenet olivat olleet valtion korkeimmissa viroissa, kehittyi näet vähitellen sotilas- ja virkamiesylimystö eli aateli. Hallitsevain sukujen jäsenet, sanoen itseään ylhäisiksi (nobiles), koettivat kateuden kiihkolla estää kaikkia muita valtion jäseniä, heidän mielestään alhaissukuisia (ignobiles), pääsemästä etevimpiin virkoihin, varsinkaan konsulin ja tuotteliaihin provinsin-maaherrain virkoihin. Vallan ohessa olivat nämä ylimykset anastaneet haltuunsa melkein kaikki valtionmaat, joten uudestaan alkoivat samat epäkohdat olla haittana kuin ennen Liciniusten lakein hyväksymistä. Sitä paitsi olivat he osaksi ostamalla, osaksi ilmeisellä väkivallalla saattaneet haltuunsa suuret maatilukset, ja kun heidän oli edullisempi viljelyttää näitä laajoja maitansa orjilla, niin siten yhä enemmin hävisi entinen vapaa maanviljelijä-luokka. Siitä alkoi kasvaa suuria yhteiskunnallisia vaaroja. Aukko levisi yhä suuremmaksi vallassa olevan mahtavan ylimystön ja muun kansanjoukon välille, jolla ei ollut mitään ja joka elikin vain siitä, että möi ääniänsä enimmän tarjoavalle. Tämä epäkohta saatettiin kuitenkin vielä korjata siten, että Liciniusten lakein uudistamisella pakotettiin hallitsevat suvut antamaan pois osa anastamastansa valtionmaasta ja sen jakamisella varattomalle kansalaisjoukolle perustettiin tarpeellinen keskiluokka ja vapaa maata viljelevä väestö.
Tiberius Grakkus, tähän asti vähän kokenut mies, ryhtyi äsken viitattuun vaikeaan työhön. Kahdeksantoista vuoden ijässä oli hän lankonsa, nuoremman Scipio Afrikanuksen, käskyn alaisena osoittanut etevyyttä sekä Kartagon piirityksessä että Espanjan sodassa. Mutta vasta Rooman ja Italian onnettoman tilan kokemus saattoi hänet astumaan kansan puolesta taistelijaksi. Matkallaan Roomasta Espanjaan näki hän, kuten kerrotaan, Etruriassa kaikkialla vain autioita viljavainioita eikä ketään muita työmiehiä kuin orjia, jotka rauta-jalassa muokkasivat peltokappaleita. Liikutettuna siitä näöstä vuodatti hän kyyneliä ja päätti toimia niin, että köyhät saisivat maata.
Vuonna 133 otti Tiberius Grakkus vastaan kansantribunin viran. Heti siihen ryhdyttyään ehdotti hän peltolain, joka tavallansa oli vain Liciniusten lakein uudistus, koska se sisälsi, ett'ei kellään yleensä pitäisi olla enempää kuin 500 roomalaista auranalaa valtion maata, vaan isä kuitenkin saisi sitä paitsi pitää kahta poikaansa kumpaakin varten 250 auranalaa; täten jäävä liikamaa olisi jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina varattomille kansalaisille katoamattomiksi perintötiloiksi, joiden isännät maksaisivat vuotuista veroa valtiolle; maiden erotteleminen ja jakaminen olisi kolmimiehisen valiokunnan toimitettava. Varsin kaunopuheisesti ja sattuvasti puolusti tribuni lakiehdotustansa. "Pedoilla", sanoi hän, "jotka kuljeksivat maassamme, on omat metsänsä ja luolansa, joihin voivat pistäytyä turvaan. Mutta näillä urhollisilla roomalaisilla, jotka ovat Italiaa puolustaessaan katsoneet kuolemaa kasvoista kasvoihin, ei ole mitään muuta tässä maailmassa kuin valoa ja ilmaa, joita heiltä toki ei voida riistää. Ilman kotia ja ilman mitään turvapaikkaa harhailevat he kedoilla vaimoinensa ja lapsinensa. Heidän päällikkönsä pettävät heitä, kun kehoittavat heitä taistelemaan hautojensa ja kotijumalainsa puolesta, sillä näiden roomalaisten joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi oma kotiliesi tai oma perhehauta, vaan he taistelevat ja kuolevat toisten ylellisyyden yllä pitämiseksi ja heidän rikkauksiensa kartuttamiseksi. Heitä sanotaan maailman herroiksi, eikä heillä kuitenkaan ole edes jalan leveyttäkään omaa maata." Vallanpitäjät eivät tosin voineet millään tavalla vastustaa hänen sanojansa, mutta he taivuttivat toisen tribunin Oktaviuksen vastustamaan ehdotusta, joten tarpeellinen tribunien yksimielisyys tuli häirityksi. Tiberius ensin koetti taivuttaa häntä mukautumaan kansan tahtoon, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi ryhtyi hän levottomuutensa pakosta viimein väkivaltaiseen ja oikeastaan laittomaan keinoon, vaatien kansaa erottamaan Oktaviusta virastaan. Äänestyksen kautta kadottikin Oktavius todella virkansa ja sai ainoastaan töin tuskin henkensä pelastetuksi kiihtyneen ihmisjoukon käsistä.
Nyt peltolaki ilman muita vaikeuksia hyväksyttiin. Kolmemiehiseen valiokuntaan, jonka tuli panna jako toimeen, asetettiin Tiberius itse ynnä hänen nuorempi veljensä, kahdenkymmenen vuoden ikäinen Kaijus Grakkus ja hänen appensa Appius Klaudius. Siitä yhä enemmin kiihtyi ylhäisten viha. Grakkus syystä kyllä pelkäsi oman turvallisuutensa olevan vaarassa eikä sentähden näyttäytynyt torilla ilman 3,000 miehen suuruista seuralaisjoukkoa. Hän koetti uudella ehdotuksella saavuttaa vielä suurempaa suosiota köyhäin kansalaisten puolelta ja heitä yhä lujemmin liittää itseensä. Kun näet Pergamon kuningas Attalos oli testamentannut valtakuntansa ja muut varansa Rooman valtiolle, ehdotti tribuni, että kuninkaallinen perintö jaettaisiin köyhimmälle kansalle ja että kansankokous saisi päättää, miten Pergamon maa olisi käytettävä. Siten voivat uudet maatilalliset saada apua asustumiseensa. Vastustajat puolestaan jo uhkailivat ruveta syyttämään rohkeaa kansan ystävää heti hänen tribuni-vuotensa loputtua.
Sekä hänen omansa että hänen lakiensa turvallisuus näytti siis vaativan, että hänellä olisi vielä seuraavanakin vuonna tribunin virka. Vastustajat puolestaan koettivat kaikin voimin estää hänen uudestaan valitsemistansa. Vaalikokousta pidettiin ja ensimmäiset tribukset olivat jo antaneet äänensä Grakkukselle. Vaan silloin vastapuolue sai aikaan, että kokous hajoitettiin huomeiseen asti, jolloin äänestystä piti jatkettaman Kapitolium-kukkulalla. Siinä kokouksessa häirittiin heti äänestystä väkivaltaisilla kahakoilla. Senaatti kokoutui läheiseen temppeliin neuvottelemaan ja käski konsuli Mucius Scaevolaa ase kädessä suojelemaan tasavaltaa. Tämä laintaitava mies kyllä tajusi Grakkuksen ehdottaman lain kohtuullisuuden ja sen tähden neuvoi taipuvaisuuteen, mutta silloin nousi ylipappi Scipio Nasika ja huusi: "Konsuli kavaltaa yhteiskuntaa; ken tahtoo suojella lakia, seuratkoon minua!" Monen senaattorin ynnä heidän puoluelaistensa ja orjainsa johtajana, joilla oli aseina sauvoja sekä penkkien ja istuimien kappaleita, riensi hän Kapitoliumille. Kansanjoukko siirtyi kaikkialla syrjään. Grakkus yritti paeta, mutta nyt alkaneen melun aikana hänet surmattiin. Hänen ruumiinsa heitettiin Tiberiin, ja kolmesataa hänen puoluelaistansa samoin surmattiin tässä metelissä.
Työ, jonka uhriksi Tiberius Grakkus oli joutunut, eli alkajaansa kauemmin. Peltolaki pysyi voimassa ja jako-oikeuteen asetettiin heti uusi jäsen surmatun sijaan. Kuitenkin alkoi maanjakoa vastaan kiivas taistelu niin hyvin senaatin kuin myöskin italialais-liittolaisten puolelta, he kun alkoivat peljätä menettävänsä osan maista, jotka he olivat saaneet haltuunsa joko vuokraamalla tai ostamalla.
Kaijus Grakkus. Kohtapa kuitenkin esiytyi peltolaille toinen vielä peljättävämpi puolustaja, murhatun Tiberiuksen oma veli. Kostonhimo enemmin kuin hyvänteko kiihotti Kaijus Grakkusta työhönsä. Mutta vaikkapa tarkoitus ei ollutkaan yhtä puhdas, niin Kaijus sitä vastoin oli luonnonlahjain runsaudelta ja kiihkoisuudelta veljeänsä etävämpi. Tiberiuksen murhan jälkeen, jolloin vielä viholliset olivat liian mahtavat, vetäytyi hän yksityiselämän hiljaisuuteen. Mutta siellä hän ahkerasti harjoitteli kaunopuheisuutta ikään kuin hankkiakseen itselleen siivet, joilla voisi kohota valtaan. Kansa pian otti hänen sanansa vastaan pauhuisella suostumuksella ja suosi häntä enemmän kuin ketään muuta puhujaa. Se menestys saattoi ylimykset häntä epäilemään, ja karkoittaakseen tätä pelkonsa aihetta, lähettivät he hänet kvestoriksi (qvaestor) eli sotarahaston hoitajaksi Sardiniaan. Mutta kun senaatti tahtoi yhä edelleenkin pitää häntä siellä, palasi hän yht'äkkiä saaresta Roomaan ja haki kansantribunin virkaa, joka hänen onnistui saadakin (123).
Tiberius Grakkus oli taistellut yhtä yhteiskunnan epäkohtaa vastaan; Kaijus sen sijaan tarkoitti koko valtiomuodon parantelemista. Ensin hän saattoi aikaan sen kansan päätöksen, että tribuni voitiin vast'edes valita edelleen seuraavaksikin vuodeksi; sitenpä hän, jos pysyisi kansan suosiossa, saisi aikaa tehdä työnsä loppuun. Miellyttääkseen aikeihinsa kaupunkilaisia toimitti hän viljalain, joten köyhemmät porvarit, valtionrahastosta annettavan avun kautta, saivat viljaa huokeammasta hinnasta. Vallan siirtämiseksi suuren kansanjoukon käsiin lakkautettiin centuria-kokousten jako viiteen varallisuusluokkaan; sen sijaan saivat kaikki centuriat äänestää joka kerraksi erittäin arvalla määrätyssä järjestyksessä.
Sen jälkeen kohta päätettiin asettaa jako-oikeus entiseen valtaansa. Jaettavaksi ruvettiin nyt myöskin antamaan sellaista valtionmaata, jota ei vielä ollut kellekään vuokrattu. Siitä tehtiin ensin Italiassa, sitte myöskin maakunnissa roomalaisia siirtokuntia, joihin köyhiä kansalaisia lähetettiin. Tehtiinpä sittemmin myöskin suuremmoinen päätös: rakentaa jälleen Kartago ja jaella sen valtiolle omistettu maa-alue roomalaisille siirtolaisille.
Kaijus Grakkus, täten saaden suuresta kansanjoukosta itselleen yhä varmemman tuen, samalla myöskin koetti tehdä vastustajiansa keskenään eripuraisiksi. Ylimystössä, joka oli niin yksimielisesti noussut Tiberius Grakkusta vastaan, oli todella kaksi melkoisen erilaista osaa: ne ylimykset, joiden hallussa oli korkeimmat virat ja joiden keskuksena oli senaatti, ja ritarit, suurinta veroa maksavat, jotka olivat kaikista rikkaimmat. Nämä ritarit yhtyivät yhtiöiksi, vuokrasivat maakunnista valtion tulot ja harjoittivat sitte siellä kovaa kiskomista. Nyt ehdotti Kaijus Grakkus, että ritareille annettaisiin valtiollisten riitojen tuomio-oikeus, jota tähän asti olivat ainoastaan senaattorit käyttäneet ja usein väärinkin. Ehdotettu laki hyväksyttiin. Rooman kauppiasylimystö siten erosi sukuylimystöstä ja siirtyi kansan puolelle. Senaatti kadotti myöskin suuren osan vaikutuksestansa hallintoon, koska siihen kuuluvia asioita ruvettiin ratkasemaan kansankokouksen päätöksillä. Senaatin tekemä Aasian verotusjärjestelmä lakkautettiin ja uusi maata rasittava, mutta ritareille edullinen pantiin toimeen. Verrattomalla toimeliaisuudella hoiti tribuni itse erilaisimpia ja sotkuisimpia tehtäviä: hän valvoi viljan jakelemista, valitsi tuomioistuinten jäsenet, perusti siirtopaikkoja, jopa johti senaatin kokouksiakin.
Täten perustettuaan aivan uuden valtiomuodon koetti Grakkus tyydyttääkseen italialais-liittolaisia hankkia heille Rooman kansalaisoikeutta. Mutta siinä hän kohtasi jyrkkää vastarintaa juuri itse kansan puolelta, joka, ollen arka Rooman kansalaisen etuoikeuksistaan, ei suinkaan tahtonut antaa niistä osaa liittolaisille. Täten tribunin ja kansan välille syntynyttä erimielisyyttä käytti senaatti hyväkseen varsin taitavasti. Tribuni Livius Drusus, joka oli senaatin puolella, osasi taivuttaa kansan paljon lempeämmäksi ylhäisiä kohtaan. Kun Grakkuksen kansansuosio siten jo oli vähennyt, tuli arvan kautta hänen tehtäväkseen lähtö Kartagoon valmistelemaan uuden siirtopaikan perustamista sinne. Tätä hänen poissaolonsa aikaa käyttivät hänen vastustajansa miten parhaiten taisivat. Suoritettuaan tehtävänsä riensi Grakkus Roomaan, mutta eipä enää onnistunut hänen pyrintönsä; häntä ei palattuaan valittu seuraavaksi vuodeksi tribuniksi. Heti silloin konsuli Opimius ehdotti, että Kartagon uudestaan rakentamisen päätös kumottaisiin, koska muka sitä kaupunkia hävittäessä oli koko se paikkakunta kirottu. Asia oli ratkaistava kansankokouksessa. Toisen konsulin toimittaessa tavan mukaan pyhitysuhria Kapitoliumilla kehoitti eräs oikeudenpalvelija kaikkia "huonoja kansalaisia" poistumaan; näyttipä hän samalla myöskin tahtovan tehdä väkivaltaa Grakkukselle. Mutta tämän ystävät silloin hänet heti surmasivat. Rankkasade viimein hajoitti kokouksen suuressa sekasorrossa. Senaatti käski Opimiusta "katsomaan, ett'ei valtiolle mitään vahinkoa tapahtuisi". Kansa asettui nyt vartioimaan Grakkuksen asuntoa. Seuraavana päivänä anastivat tribunin suosijat Aventinus-vuoren. Senaatti oli koonnut suuren joukon kannattajiansa ja suojattejansa sekä raskasaseista sotaväkeä ja jousimiehiä. Opimius hyökkäsi näiden johtajana Aventinukselle kokoutunutta kansanjoukkoa vastaan, joka kohta joutui häiriöön ja kokonaan hajautui. Kaijus Grakkus pakeni Dianan temppeliin. Hänen sanotaan siellä rukoilleen jumalatarta, että Rooman kansa, rangaistukseksi kiittämättömyydestään, ei koskaan pääsisi orjuudesta, johon se hänen hylkäämisellänsä vapaaehtoisesti antautui. Temppelistä hän pakeni Tiberin yli pyhään metsikköön ja siellä hänen käskystään uskollinen orja lävisti hänet sekä sitte surmasi itsensäkin. Grakkuksen pään otti eräs ylimys, saadakseen siten halpamaista voittoa. Konsuli oli näet luvannut hänen päänsä tuojalle sen painon kultaa, ja ylimys nyt kaatoi irti hakattuun päähän koko joukon sulaa lyijyä saadakseen vielä suuremman summan. Neljättä tuhatta kansanpuolueen miestä kaatui samaan aikaan ylimysten koston uhreina.
Kaijus Grakkus joutui kyllä saman kovan kohtalon omaksi kuin hänen veljensä, mutta hän kuitenkin ennen kuolemaansa ehti hankkia tuhansille kansalaisille maata ja omat asuinpaikat, heikontaa ylimysten valtaa ja antaa italialais-liittolaisille paremman tilan toivoa. Johdonmukaisen selvästi ja kekseliään viisaasti johti hän työtänsä, ja se kehittyi uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi, jonka peruspiirteet hän jo oli suunnitellut. Hänen rukouksensa, jos hän sitä tuolla Dianan temppelissä muuten olikaan lausunut, toteutui tosiaankin tavallansa, sillä Rooma nyt vastustamattomasti edistyi yksinvaltaa kohti. Mutta sillekin oli jo Kaijus Grakkus laskenut perustuksen.
Grakkuksien vihamiehet kirosivat heidän muistoansa. Mutta kaipaus herätti kansan toivottomuudestaan. Se pystytti julkisesti Grakkuksien kuvapatsaat, se pyhitti ne paikat, joissa heidät oli surmattu, ja uhrasi siellä maan hedelmäin esikoiset, ja moni myöskin kävi niissä paikoissa rukoilemassa.
Marius.
Ollen syntyään alhaisesta säädystä, maamiehen poika latinalaisesta pikku kaupungista Arpinumista, kasvoi Marius niinkuin kansan miehet ainakin hyvin vähätaitoisena, mutta elinvoimiltaan turmeltumattomana. Hänellä tosin oli raaka ja jäykkä luonto, mutta pohjaltaan rehellinen ja isänmaallinen mieliala, vaikka palava kunnianhimo, joka on monen hyvänkin toimen vaikutin, hänessä myöskin kehitti huonoja luonteen puolia.
Ensimmäisen sotapalveluksensa suoritti hän nuoremman Scipion johdolla Numantian piirityksessä Espanjassa, osoittaen siellä suurta urhollisuutta. Roomaan palattuaan valittiin hänet kansatribuniksi. Hänen siinä virassaan toimeen panemansa laitokset tarkoittivat petoksen estämistä äänestyksessä sekä köyhäin hävyttömän vaateliaisuuden poistamista viljan jaossa. Ne osoittavat hänessä silloin enemmin vallinneen oikeudentunnon kuin minkään kansanjoukkojen viehättämishalun. Kuitenkin ylhäiset aavistivat jo aikaisin hänestä saavansa vastustajan.
Sota Jugurtaa vastaan näytti selvästi ylimystön itsekkäisyyden ja antoi Mariukselle tilaisuutta osoittaa hyvää sodan johtotaitoa. Masinissan poika Micipsa jakoi ennen kuolemaansa valtakuntansa kahdelle pojalleen ja antoi myöskin osan veljensä pojalle Jugurtalle. Tämä heti murhautti toisen serkkunsa. Eloon jäänyt veljes Adherbal pelkäsi henkensä olevan vaarassa ja pyysi Roomasta apua. Senaatti laittoi sinne lähetystön, mutta Jugurta lahjoi lähettiläät, niin että he tuomitsivat hänen eduksensa. Heti sen jälkeen hyökkäsi Jugurta myöskin Adherbalin päälle ja surmautti hänet hirveästi kiduttavalla tavalla. Nyt täytyi senaatin ainakin näön vuoksi lähettää sotajoukko Afrikkaan. Jugurta taaskin lahjoi päällikön ja sai häneltä rauhan. Mutta tribuni Memmius paljasti kansalle koko tuon hävyttömyyden ja sai aikaan, että Jugurta kutsuttiin Roomaan. Siellä tämä viekas afrikkalainen lahjoi yhden tribunin, ja kun Memmius sitte kansankokouksen edessä vaati häntä nimittämään ne Rooman ylimykset, jotka olivat ottaneet häneltä vastaan rahaa, lausui lahjottu tribuni mahtikieltonsa (veto-sanansa) kaikkea Jugurtan tilintekoa vastaan, että kansankokouksen täytyi tyhjin toimin erota. Saaden uutta rohkeutta tuosta menestyksestä murhautti kuningas sitte julkisesti kadulla Masinissan pojanpojan Massivan, jota eräs roomalaispuolue aikoi korottaa Numidian valtaistuimelle. Sen jälkeen Jugurta purjehti mitään kärsimättä Afrikkaan. Katsoessaan laivasta taaksensa Roomaan, huudahti hän: "Voi, sinua kavala kaupunki, sinä olisit kyllä tarjona kaupaksi, jos vain löytyisi ostaja."
Nyt lähetti senaatti Jugurtaa vastaan konsuli Metellus-vanhuksen, joka johti sotaa tehokkaasti ja voitollisesti. Mutta entisen häpeän seurauksista hän sillä menestyksellään ei kuitenkaan saanut säätyänsä pelastetuksi. Tutkinto, joka kesti koko kaksi vuotta, pidettiin tuomarein edessä, jotka toimivat niin ankarasti, että neljän konsulin, niiden joukossa myöskin Opimiuksen, täytyi lähteä maanpakoon. Rohkaistuneena kansanpuolueen voitosta pyysi Marius Metellukselta loma-aikaa lähteäkseen Roomaan hakemaan konsulin virkaa. Ja hän viran saikin "sotasaaliksi ylhäisiltä".
Uusi konsuli alkoi virkansa tärkeällä toimella. Hän otti sotajoukkoon vähimmin verotetut kansalaiset, joilla ei tähän asti ollut oikeutta sotapalvelukseen. Tämä muutos, vaikka se alkuaan tehtiin yksinomaan sotalaitoksen eduksi, oli hyvinkin tärkeä; sillä oikeastaan vasta yhdeksänvuotisen sotapalveluksen jälkeen saatiin oikeus hakea korkeampia valtionvirkoja. Niinkuin Grakkukset olivat hankkineet kansalle osallisuuden valtion maahan, niin hankki Marius sille pääsyn valtion virkoihin.
Kun Marius tuli Metelluksen jälkeen päälliköksi Afrikkaan, loppui sota siellä pian. Valloitettuaan Numidian valtakunnan useimmat kaupungit tunkeutui päällikkö äsken kootun kansan-sotajoukkonsa kanssa sanomattomien vastuksien läpi vedettömäin ja myrkyllisistä käärmeistä viliseväin seutujen kautta Jugurtan tärkeimpään kaupunkiin sekä ryösti ja hävitti sen perin pohjin. Kohta sen jälkeen valloitettiin se vuorilinna, jossa kuningas säilytti aarteitansa. Jugurta pakeni sukulaisensa Mauretanian kuninkaan Bokkuksen luo, joka kuitenkin taivutettiin antamaan pois pakolainen. Marius vietti nyt Roomassa muhkean riemusaaton kansan iloitessa. Jurgurtan täytyi kahleissa astua voittajan vaunujen edellä; sitte hänet alastomana sysättiin maanalaiseen vankeuteen. Kuusi päivää sai hän siellä kärsiä näljän tuskia, kunnes vartiat hänet viimein kuristivat kuoliaaksi.
Sota kimbriläisiä ja teutonilaisia vastaan. Valtakunnan pohjoisrajaa uhkasi hirvittävä myrsky. Kaksi pohjoismaista kansaa, kimbriläiset ja teutonilaiset, oli lähtenyt liikkeelle asuinpaikoiltaan, joiden sanotaan olleen Itämeren rannoilla, ja he siirtyivät yhä edemmäksi etelää kohti. Jättiläisvartalollaan, hurjalla rohkeudellaan ja inhottavalla muodollaan levittivät he kaikkialle kauhistusta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voittivat he Rooman sotajoukot, joita ylhäissukuiset konsulit johtivat. Italia jo vapisi noiden hirvittäväin raakalaisten pelosta eikä vuodeksi 104 kukaan uskaltanut hakea konsulin virkaa. Marius otti vastaan sen vaikean toimen ja ylimysten vastustamatta valittiin hänet neljä kertaa peräkkäin (vuosiksi 104-101) konsuliksi.
Saapuessaan Galliaan, jossa hän oli luullut kohtaavansa raakalaiset, hän ei heitä tavannutkaan, koska kimbriläiset olivat hävitellen kulkeneet Espanjaan ja teutonilaiset toiselle taholle. Vasta kahden vuoden kuluttua palasivat he. Marius tänä väliaikana harjoitti sotamiehiänsä, totutti heitä kärsimään vaivoja, vahvisti heidän rohkeuttansa ja sai heidät noudattamaan ankaraa kuria. Käskynsä alaisia kohteli hän oikeudentuntoisesti. Kun hänen veljensä pojan, erään sotajoukon päälliköistä, murhasi muuan sotamies, jota hän oli häväisten loukannut, tutkitutti Marius tarkkaan asian, ja kun syytetty kertoi koko tapauksen, pani päällikkö itse hänen päähänsä seppeleen, jollaisia muuten annettiin kiitettävistä teoista. Siten hän, vaikka hänen olemuksensa olikin ankara, tyly ja vastenmielinen, saavutti sotamiesten kunnioituksen, jotka huomasivat juuri hänet oikeaksi mieheksi vastustamaan kimbriläisiä.
Raakalaisten palattua tapasi Marius ensin teutonilaiset (102). Iser- ja Roone-jokien yhtymäpaikassa oli roomalaisilla linnoitettu leiri, jonka sisällä Marius piti väkeänsä, totutellen sotamiehiä näkemään vihollisten villiä muotoa, kuulemaan heidän kovaa huutoansa ja tuntemaan heidän aseitansa. Eräs teutonilaispäällikkö oli niin nenäkäs, että vaati Mariusta kaksintaisteluun. "Jos olet kyllästynyt elämään, niin voithan hirttää itsesi", vastasi roomalaispäällikkö. Viimein raakalaiset kulkivat leirin ohitse, huutaen roomalaisille sotamiehille menevänsä nyt Italiaan ja kysyen, eivätkö roomalaiset tahtoneet lähettää terveisiä vaimoillensa ja lapsillensa. Töin tuskin saattoi Marius hillitä väkensä raivoa. Mutta raakalaisten mentyä seurasi roomalaisjoukko jäljestä ja saavutti heidät Akva Sekstian (nykyisen Aixin) luona, johon Marius asettui edulliseen paikkaan. Ensi päivänä hyökkäsi hän teutonilaisten liittolaisten ambronilaisten päälle ja voitti heidät kokonaan. Roomalaiset takaa ajaen ryntäsivät voitettujen leiriin ja kohtasivat siellä ambronilaisten vaimot, jotka kirveillä ja miekoilla ahdistivat milloin roomalaisia, milloin omia pakenevia miehiänsä, kunnes hekin kaatuivat voittajain käden kautta. Nyt seurasi kamala yö; teutonilaisten valituksia kaatuneiden veljein tähden ja heidän hurjia sotalaulujansa kuului joka taholta roomalaisten leiriin. Päivän koittaessa asetti Marius sotaväkensä taistelujärjestykseen ja antoi ratsuväkensä alottaa taistelun. Raskaina, tiheinä joukkoina vyöryivät teutonilaiset roomalaislegioneja vastaan. Mutta puolen päivän aikaan alkoivat raakalaisten rivit horjua, ja kun uusi väijyksiin asetettu roomalaisjoukko yht'äkkiä syöksyi esiin, tuli voitto täydelliseksi. Kaatuneita vihollisia sanotaan olleen niin paljo, että Massilian asujamet kauan aitasivat viinitarhojansa heidän luillaan.
Seuraavana vuonna kimbriläiset ajoivat roomalaispäällikön Katuluksen Ylä-Italiasta pois Po-joen toiselle puolelle. Heidän aikomuksensa oli yhdistyä teutonilaisiin, joiden kohtalosta he eivät vielä tienneet mitään, sekä sitte marssia suoraa päätä Roomaan. Mutta keväällä 101 yhtyivät sen sijaan Marius ja Katulus, ja roomalaiset, 50,000 miestä, menivät jälleen Po-joen yli. Kimbriläiset nyt ryhtyivät sovinnon hieromiseen ja tarjosivat rauhaa, jos roomalaiset suostuivat antamaan maata heille ja heidän veljillensä teutonilaisille. "Teidän veljenne teutonilaiset", vastasi Marius, "ovat saaneet maan, jota heiltä ei suinkaan koskaan riistetä." Ja näyttääkseen kimbriläisille heidän veljiensä kohtalon tuotti hän esiin teutonilaisten vangitun kuninkaan Teutobakin.
Vercellan kedolla lähellä Veronaa oli ratkaseva taistelu. Kimbriläiset olivat asettuneet suureen nelikulmaan ja ensimmäinen rivi oli sidottu kiinni rautakahleesen, että miehet pysyisivät oikein taajassa. Roomalaisten puolella johti Katulus keskijoukkoa. Marius oli asettanut väkensä molemmille siiville. Raakalaisjoukot vyöryivät esiin kuin suuren meren aallot. Roomalaiset ottivat levollisessa järjestyksessä ja säännöllisesti tihennetyissä riveissä vastaan tuiman rynnäkön. Puoli-alastomat ja siis helposti haavoittuvaiset kimbriläiset eivät vaskimiekoillaan, jotka taipuivat joka iskusta, voineet kestää roomalaisten harjautuneita ja hyvin johdettuja legioneja, kun lisäksi vielä aurinko ja tuuli olivat heillä haittana. Katulus saavutti ensin keskustassa ratkasevan menestyksen ja kohta tuli roomalaisten voitto täydelliseksi taistelukentällä. Mutta voitetut pakenivat vaunulinnaansa ja siellä miesten sivulla taistelivat kimbriläisnaiset, jotka viimein lävistivät itsensä kuoliaaksi, kun ei enää näkynyt mitään pelastuksen toivoa. Viimein syöksyi kimbriläisten leiristä esiin suuri joukko koiria, joita vastaan roomalaisten täytyi taistella monta tuntia. Kimbriläisiä sanotaan maanneen kentällä, jossa hirmuinen taistelu oli riehunut, enempi kuin 120,000, ja kuitenkin saattoi Marius vielä ottaa 36,000 vankia. Sivistymätön mies, karkea sotilas oli tässä mahtavalla voimain punnituksella pelastanut etelämaailman sivistyksen ja sen laeilla järjestellyn yhteiskunta-laitoksen.
Jo taistelukentällä aljettiin kiistellä, kumpiko oli enemmin tehnyt voiton saavuttamiseksi. Moni tahtoi antaa ylimys Katulukselle suurimman kunnian. Mutta yleinen ääni antoi palkinnon ylipäällikölle. Marius piti komean riemusaaton, johon hän salli Katuluksenkin ottaa osaa. Riemusankarin edellä kuljetettiin vangittua Teutobak-kuningasta, joka oli niin pitkä, että ulottui ylemmäksi voitonmerkkejä. Kansa, katsoen Mariusta omaksi päällikökseen, sanoi häntä Rooman kolmanneksi perustajaksi ja uhrasi atrioilla juomauhria hänelle niinkuin jumalalle.
Marius ja Sulla.
Sulla oli monessa suhteessa Mariuksen vastakohta. Ollen syntynyt ylhäisestä suvusta oli hän saanut hienon sivistyksen, mutta myöskin imenyt ylhäisten itsekkäisyyden ja turmeltuneet tavat. Hän himoitsi nautintoja enemmin kuin kunniaa. Hänellä oli tarkka arvostelukyky, tavaton valtiomiehen taito ja ripeä toimintavoima, mutta samalla hillitsemätön nautinnonhimoisuus ja kylmä sydämmettömyys. Kykenemättä rakkaudella ja innostuksella antautumaan mihinkään suureen tehtävään ja uskomatta siveellistä maailman järjestystä, hän ei antanut töitänsä velvollisuudentunnon, vaan nautinnon ohjata. Sentähden hän myöskin katsoi elämänsä runsasta menestystä ainoastaan sattumuksien leikiksi. Ja koska hän luki suuret tekonsa sattumuksen ansioksi, sanoi hän itseänsä mielellään "onnelliseksi".
Jo siihen aikaan, kuin Sulla oli Mariuksen käskyn alaisena, voitiin aavistaa hänestä tulevan Mariukselle kilpailijan. Kun Marius vastuksia kärsien taisteluilla kukisti Jugurtan voiman ja pakotti hänet pakenemaan, niin Sulla se juuri ystävyyden teeskentelemisellä ja hyvillä sanoilla sai taivutetuksi kuningas Bokkuksen antamaan pakolaisen roomalaisille. Senpä tähden ylhäisten puolue ylistelikin Sullaa sodan varsinaiseksi päättäjäksi. Ratkasevassa taistelussa kimbriläisiä vastaan seisoi Sulla neuvonantajana Katuluksen sivulla. Jo silloin vallitsi erimielisyys hänen ja Mariuksen välillä. Sitte seuraavassa liittolaissodassa osoitti Sulla sellaista etevyyttä, että hän himmensi kunniakkaan kilpailijansa. Siispä kun oli aljettava sota Ponton mahtavaa kuningasta Mitridatesta vastaan, joka pyrki Vähä-Aasian herraksi sekä sitä varten hyökkäsi Rooman liittolaisten päälle ja surmautti joukottain Rooman kansalaisia, niin Sulla valittiin senaatin vaikutuksesta konsuliksi ja päälliköksi Mitridatesta vastaan.
Mariuksen pako ja väkivalta-hallitus. Raivoissaan kilpalijansa korotuksesta liittyi Marius väkivaltaiseen kansantribuniin Sulpiciukseen. Tämän onnistui saada aikaan kansanpäätös, jonka mukaan päällikkyys oli riistettävä Sullalta ja annettava Mariukselle. Töin tuskin pääsi Sulla pakenemaan hänelle määrättyjen legionein luo, jotka seisoivat Kampaniassa, mutta ne hänen puheestaan niin mieltyivät häneen, että kivittivät ne sotatribunit, jotka aikoivat Mariuksen puolesta ryhtyä sotaväkeä johtamaan. Sitte Sulla läksi kuuden legionin kanssa Roomaa vastaan. Kun vastapuolue teki itsepäistä vastusta, käski hän jousimiesten ampua tulisia nuolia taloihin ja sieppasi itse sydämmettömän päättäväisesti soitsun, osoittaen siten aikeensa sytyttää kaupungin. Silloin täytyi kaiken vastustuksen lakata. Sulla marssi voitollisesti Roomaan ja Mariuksen täytyi paeta.
Vaihtelevia kohtaloita kärsi päällikkövanhus pakomatkallansa. Kiihkeästi vainottuna onnistui hänen päästä Ostiaan, josta hän löysi heikon venheen ja nousi siihen. Myrsky ajoi venheen Circeji-kaupunkiin. Väsyksissä merimatkasta ja näljänvaivoista täytyi hänen vihollistensa väijymisiä karttaakseen paeta syvälle läheisiin metsiin. Siten saapui hän lähelle Minturna-kaupunkia. Silloin hän yht'äkkiä huomasi toisella puolellaan vihamielisen ratsujoukon ja toisella kaksi laivaa. Hän riensi heti toiseen laivaan ja saikin aluksi turvaa merimiehiltä. Mutta kohtapa he katuivat. Mariuksen kerran maatessa rannalla purjehtivat he kavalasti pois jättäen vanhuksen oman onnensa nojaan. Hämmästyen läksi hän kulkemaan tiettömiä soita, kunnes viimein saapui yksinäiseen majaan. Siinä asui vanha ukko, joka liikutettuna Mariuksen onnettomasta kohtalosta kätki hänet luolaan Liris-joen rannalle. Mutta kun Sullan ratsumiehet tulivat sinnekin, riensi hän Minturnan suolle, riisui vaatteensa ja piilottui ruohokkoon, jossa vesi ulottui hänelle kaulaan asti. Ratsumiehet sittekin huomasivat hänet, vetivät ylös ja veivät vankina kaupunkiin.
Minturnan neuvosto aikoi nyt Rooman senaatin käskyn mukaan surmata Mariuksen. Kimbriläinen orja lähetettiin miekka kädessä vankilaan panemaan murhaa toimeen. Mutta kun orja huomasi vankilan hämärässä päällikkö vanhuksen julman katseen ja kuuli hänen kovalla äänellä ärjäsevän: "orja! uskallatko tappaa Mariusta?" pakeni hän kauhuissaan ja viskasi pois miekkansa. Minturnalaiset katsoivat orjan pelkoa jumalain viittaukseksi ja vapauttivat Mariuksen, joka pääsi sitte vahingotta meren yli Afrikkaan. Saatuaan matkalla kuulla, että hänen poikansa ja muutamia puoluelaisiaan oli Numidiassa, purjehti hän ensin vanhan Kartagon satamaan. Mutta hänen noustuaan maalle ja viivyttyään vähän aikaa hävitetyn kaupungin jäännöksiä katselemassa saapui maaherra Sekstiukselta liktorin kautta hänelle käsky heti lähteä pois Afrikasta. Pitkän ajan oli Marius vaiti synkkiin mietteihin vaipuneena. Viimein hän lausui: "sano Sekstiukselle, että näit Marius-vanhuksen Kartagon raunioilla!"
Ennen lähtöään Afrikasta tapasi hän poikansa ja muutamia puoluelaisiaan, jotka olivat olleet vähällä joutua Numidian kuninkaan vangeiksi. Heidän kanssansa purjehti hän Afrikan rannasta etäiseen Cercina-saareen ja vietti siellä talven, mietiskellen kostoa.
Tällä välin oli Sulla lähtenyt sotajoukkoinen retkelle. Uusi konsuli Cinna oli kansan puolueen miehiä, mutta hänen virkaveljensä Oktavius ja ylhäisten puolue olivat karkoittaneet hänet pois Roomasta. Tämä Cinna nyt kehoitti Mariusta palaamaan Italiaan. Hänen noustuaan Etrurian rannalle riensivät hänen puoluelaisensa joka taholta sinne kokoon. Hän marssi nyt Cinnan kanssa Roomaa vastaan. Senaatilla kun ei ollut keinoja millä puolustaa kaupunkia, täytyi sen tunnustaa Cinna konsuliksi ja lähetystön kautta pyytää häntä tulemaan Roomaan. Kun nämä lähettiläät vietiin Cinnan eteen, istui hän virkaistuimellaan, yllänsä kaikki konsulinarvon virkamerkit. Ääneti seisoi Marius hänen sivullaan, mutta päällikkövanhuksen katse paloi vihasta ja kostonhimosta.
Cinna kulki sisälle kaupungin portista, mutta Marius jäi vähäksi aikaa ulkopuolelle, lausuen katkeralla äänellä: "maanpakolaistenhan ei ole lupa astua kaupunkiin; jos minua tarvitaan, on minun tuomioni peruutettava." Sentähden täytyi kutsua kansa kokoon kumoamaan Mariuksen maanpako-tuomiota. Mutta kun kolme osastoa oli ehtinyt äänestää hänen takaisin kutsumisensa puolesta, ei hän enää kauemmin jaksanut pidättää hurjaa kiihkoansa. Hän marssi aseellisten puoluelaistensa kanssa kaupunkiin ja pani heti toimeen kauhistavan verisaunan. Hänen pienimmästäkin viittauksestaan surmasivat asemiehet suuren joukon vastaan tulevia ihmisiä, ja nekin, joiden tervehdykseen Marius vain ei vastannut, hakattiin säälimättä kuoliaaksi. Kun tällaista murhailua kesti viisi päivää, kyllästyi siihen Cinna. Mutta kun villejä orjalaumoja ei saatu lakkaamaan, piiritti Cinna heidät äkisti yöllä ja surmautti kaikki tyyni. Verisaunan lakattua Marius ja Cinna nimityttivät omavaltaisesti itsensä konsuleiksi. Marius oli nyt seitsemättä kertaa valtion korkeimmassa virassa, vaan eipä sitä kunniaa kestänyt kauan. Senaatille tuli Sullalta kirje ilmoittaen, mitä voittoja oli saavutettu Kreikanmaassa, ja lupasi hän kohta palata kostamaan vihollisillensa. Se sanoma herätti Mariuksessa levottomuutta, jota hän koetti juomisella tukeuttaa. "Vaikka leijona on poissa", lausui hän, "niin kuitenkin tuntuu kamalalta hänen luolassaan oleskelu." Viimein hän kääntyi ankaraan tautiin. Kuumeen houreissa oli hän johtavinaan Rooman sotajoukkoja Mitridatesta vastaan, mutta levollisempina välihetkinä valitti hän kuolevansa, saamatta toivettaan toteutumaan. Kuollessaan (86) oli hän 70 vuoden ikäinen ja oli pitänyt 17 päivää seitsemättä konsulinvirkaansa.
Sulla Mitridatesta vastaan. Sill'aikaa kuin Marius Roomassa päästi kostonhimonsa ankarasti raivoamaan, taisteli Sulla valtakunnan mitä vaarallisinta vihollista vastaan. Kuningas Mitridates oli voimakas ja toimelias mies. Juosten sai hän kiinni nopeimmankin metsänotuksen, hän jaksoi hillitä hurjimmankin hevosen ja metsästysretkillä kaatoi hän tulisimmassa ratsastusvauhdissa saaliinsa. Hän suosi omalla tavallansa kreikkalaista taidetta ja historian kirjoitusta, hän puhui kahtakymmentä kahta kieltä ja muisti joka sotamiehen nimen koko sotajoukossaan. Kaikki keinot olivat hänestä yhtä luvalliset hänen pyrkiessään toivotun tarkoituksen perille; väkivaltaa ja viekkautta, julmuutta ja uskottomuutta käytti hän, eikä säästänyt ihmishenkeä. Aluksi hän anasti osan Paflogoniaa, sitte murhautti Kappadokian nuoren kuninkaan, voidakseen anastaa hänen maansa ja viimein hän sytytti sisällisen sodan Bityniassa ja auttoi siellä toista puoluetta. Kun nyt roomalaiset auttoivat toista puoluetta ja sitä paitsi asettivat Kappadokiaan uuden kuninkaan, alkoi hän yhdessä Armenian kuninkaan kanssa sodan heitä vastaan. Helposti sai hän valloitetuksi Vähä-Aasian länsirannikon ja levitti sitte kaikkiin niihin kaupunkeihin käskyn surmata yhtenä päivänä kaikki niissä elävät roomalaisperheet. Kun roomalaisia vihattiin heidän saaliinhimonsa tähden, toteltiin tuota käskyä mielellään, ja nyt tehdyssä hirvittävässä verisaunassa sanotaan hukkuneen yhdeksättä kymmentä tuhatta roomalaista.